Kuusta kuuleminen

 

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Suuri intellektuelli Matti Kuusi vertaili etevästi myös sananparsia. Sukunimi on suomennettu aatelisnimestä Granfelt.

Suositan vilkkaasti kuvasta ilmenevää muistelmaa, joka on maan parhaita ja sisältää parikin historiamme solmukohtaa.

Kaduttaa että järjestin itseni vain kerran istumaan kunnon illan Matti Kuusen kanssa. Paikka oli ravintola Motti. Tapaamisesta jäi päällimmäiseksi mieleen, miten hankalaa taitaa olla myös kasvaminen lahjakkuuksista kuuluisaan sukuun. Tuo saman asian ymmärsin, kun sain usein tilaisuuden myös syvällisempään keskusteluun erään Kurki-Suonion kanssa. Hehän ovat Krohneja.

Siis minun silmissäni lähes neuroottinen tarve toppuutella ja jopa vähätellä omia tekemisiä. Eräänlainen arkuus, sanoisin. Matti Kuusen tapauksessa se oli tosi mielenkiintoista, koska hän oli ollut jo koulupoikana sukupolvensa majakka ja kuuluisa erittäin räväkästä tyylistään.

Tuohon piirteeseen näyttää liittyvän joskus hakeutuminen jonkun petolinnun apuriksi. Liittämättä noin pahaa sanaa asianomaiseen, Kuusen edeltäjä ja opettaja Martti Haavio ei kyllä pahemmin katsonut, kenen varpaille kulloinkin astui. Ja folkloristiikkaa lähellä oli E.N. Setälä, jonka monunmentaalinen itsekkyys ja tahdittomuus tunnettiin laajalti.

Mutta Kuusen kielen taju haki vertaistaan ja myös siksi tämä hänen muistelmakirjansa on kallis hunajapisara.

osin Kuusi on myös Suomen ehkä parhaan sotakirjan takana, Aake Jermon “Siiranmäen miehet”. Jermo oli “heppuli”, oikein tyypillinen toimittaja, jolle maistuivat myös virvokkeet.  Matti Kuusi oli absolutisti, mutta hän antoi ystävänsä Aimo Raassinan houkutella itsensä auttamaan Jermoa ja käytännössä kirjoittamaan uudelleen tämän selvityksen JR 7:n taisteluista kesän 44 suurhyökkäyksestä. - Äyräpää-kirjassa Kuusi ei ollut niin paljon mukana (“Taistellen takaisin”). Mutta tuo alistuminen suuren nimen varjoon näkyi siinäkin, että rykmentin valistusupseerina hän oi myös suurtaistelujen ajan legendaarisen Adolf Ehrnroothin lähin mies, ja Vackra Adolf puolestaan säästi luutnanttia hengissä arvatakseni siksi, että toivoi tämän kirjoittavan Vänrikki Stoolin tarinat 1944, päähenkilönä tämä Adolf. Tämä myöhempi jalkaväenkenraali oli valtavan hyvä rykmentin komentaja, parhaita mitä meillä oli. Toinen ilmiö, Ihantalassa kaatunut E. Vihma (alkujaan Wichman) vei määrätietoisuuden ja rohkeuden hulluuteen asti.

Kunnioitan Kuusta siitä, että hän ei kirjoittanut Hänen toinen runokokoelmansa “Routa liikkuu”, jonka osaan edelleen melkein kokonaan ulkoa, on syvän pettymyksen ja karvauden värittämä. “Tiesimme muka ( leikistä kuka / selvisi ehjin nahoin. / - Petyimme pahoin.// Ei entisellään / lie keho kellään, / sielukin sikin sokin. / Rempalla jokin.//”

Se hieno jakso on Berliinistä 1938 vai oliko se vuotta ennen. Stipendiaattina AKS:n, heimohengen ja itse asiassa rasismin läpitunkema Kuusi sai useaan kertaan nuorten saksalaisten intellektuellien ja erään suomenruotsalaisen daamin kanssa keskusteltuaan kuulla, että Kuusen kaltaisi alempia ihmisiä voitaisiin ainakin toistaiseksi sietää, koska he (suomalaiset) ovat hyödyllisiä, vaikka ovatkin mongoleja.

Kuusi kuvaa yksinäisiä öisiä kävelyjään ja ainutlaatuisen hyvin sitä, miten loukkaantuminen ja tuohtumus muuttui ajatteluksi ja siitä syväksi vakaumukseksi. Hänen täällä kuulemansa aatteet olivat aivan samaa perua kuin hänen itse Suomessa julistamansa (ja Normaalilyseossa hiotut) kannat. Ja hän luopui niistä vähin äänin.

Kirjasta käy ilmi, jos osaa lukea, jopa Kuusen myöhempi strateginen läheissuhde Urho Kekkoseen, vaikka hän ei peittele sitä, että Kekkonen oli kelmi.

Tuosta asiasta muuten on paraatiesimerkki Tapio Rautavaaran elämäkerrassa (Lasse Erola). Kun suomalaiset keihäänheittäjät eivät voittaneetkaan Oslon EM-kisoissa 1946, urheilujoukkueen johtaja Kekkonen tuli erikseen pilkkaamaan heitä ja nauroi lierihattunsa alta vasten naamaa. Rautavaaran mukaan Yrjö Nikkanen - maailmanennätysmies ja alkoholisti), oli jo puristanut kouransa nyrkkiin ja käyttämässä maailman nopeinta kättään, mutta Rautavaara ehti seisomaan väliin. Nikkasen (tai Rautavaaran) käden käytyä Kekkosesta olisi jäänyt se sananparren joskus mainitsema märkä lätti…