On ohimoa

Hullu geeni näkyy tässä kuvassa hyvin selvästi. Henkilöiden ikäero on 72 vuotta. Huomio. Kiintyy kalloon, vallankin otsaan. Ja kysymys on tietenkin suorasta perinnöllisyydestä.

Jos olisimme jaksaneet, olisimme voineet mennä koko sortin sakki palvelutaloon ja ottaa äitini kuvaan mukaan. Silloin ikähaitari olisi venynyt 94 vuoteen. Kuvaan ujutetussa mustavalkokuvassa tosin on äitini ja tätini ja minä pienenä. Siinä on myös äidinisä, jolta tuo suvussa kovin hallitseva sarviotsaisuus on lähtöisin – vaikka olen minä sitä näkevinäni myös kuvassa, jossa 1896 syntyneen äidinisäni isä on mukana.

Perinnöllisyyden tutkijat eivät varmaan tunne tarinaa, jonka aikani harkittuani kerron tässä nimineen. Kuulin sen kauan sitten jo kuolleelta Aili Palménilta. Hänen sukunsa oli hyvin näkyvä, alkaen Joh. Ph. Palménista, joka keräsi 1800-luvulla kaikki mahdolliset aatelisarvot, kunniamerkit ja korkeat virat. Myöhemminkin suvussa on ollut kansallisesti merkittvää väkeä niin ett päät yhteen kolisevat, opillisella alalla mm. Ailin opiskeluaikainen kämppis ja serkku Ernst, joka hänkin toimi vuorollaan Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina, kuten suvussa on ollut tapana.

Tästäkin suvusta jäi sirpale Venäjälle vuoden 1918 melskeiden yhteydessä. Sitten joku, ehkä juuri Ernst, sai Neuvostoliitossa käydessään erikoisen yhteydenoton. Hänelle soitti Palmén, joka oli sen venäläisen haaran kasvatti, koskaan lännessä käymätön, koska sattui olemaan koulutukseltaan ydinfyysikko.

Valokuviakin oli otettu. Suvun naiset ja sitten miehetkin tutkivat todisteita ja olivat yksimielisiä, että ilmetty Ilmari-setä, muuan niistä joka ei tuottanut suvulla vähintäkään ansiota tai mainetta – fiksu kyllä, mutta…

Tällä neuvostoliittolaisella sukulaisella oli ollut, näin tarina kertoo, joidenkin Suomessa yhä muistamia eleitä ja pään asentoja ja jopa perusilmeitä, jotka saivat paikalla olleet geneetikot parahtelemaan: klooni!

Hän siis pääsi vanhoilla päivillään Suomeen sukunsa katastettavaksi

Olen kuullut muitakin samanlaisia tarinoita ja tietysti lukenut. Mutta tämä on ainoa, jossa henkilöt on kertaalleen varmuudella tunnistettu, vaikka uusien havaintojen tekeminen ei enää olekaan mahdollista.

Luotan siihen, että lukijoilla on samoja tunteita ja kenties tietojakin. Albumeja selaillessa silmissä joskus häivähtelee jotain kuin tuttua.

Vaikka vanhukset lienevät nykyisin keskittyneet tietokonepeleihinsä, vielä joskus narahtaa repliikkejä yksinpä nuorten ihmisten luonteenpiirteistä – ilmetty isoisoisoenonsa, ja muuta vastaavaa.

Kun en ole toistaiseksi pannut merkille, että ihminen olisi lajina muuttunut paremmaksi eli ”kehittynyt”, panen muutoksen kasaantuvien ilmiöiden kontolle. Se on dynamiikkaa, kumulatiivista. Niinpä on luonnollista, että edelleen kivikirves heiluu ja luu ruskuu. Luon täten termin ”fossiiliset käyttäytymispiirteet”, jotka siis aiheuttaa hullu geeni.