Macbeth

Joku nuori nero sanoi lineaaritelevisiossa, että meillä on vain yksi elämä elettävänä. Onpa viisas televisio.

Mahtaako olla yhtäkään?

Nukkuessaan jokainen ihminen on hullu. Unennäkö vaikuttaa joskus psykoosilta. Ehkä se on psykoosi. Jos näin on, osaammeko tehdä eron.

Minulla taitaa olla kokemusta mielenhäiriöistä, ainakin hallusinaatioista, runsaasti. Hallusinaatio tarkoittaa, että on näkevinään olemattomia ja kuulevinaan omiaan.

Jotkut sanovat haastattelijalle kirjoittavansa, koska se on niin hauskaa! Jotkut muut esittävät järkeen käyviä selityksiä, joista tulee heti mieleen isoisän jakaus.

Kirjoittaminen ei ole lainkaan hauskaa. Siinä on vointi ja joskus henki vaarassa.

Kirjailija on kuin hiippailija, joka illan hämärinä tunteina hiipii hammaslääkäriasemalle ja poraa ja paikkaa etuhampaansa ja kiskaisee ainakin yhden viisaudenhampaan irti.

Tulehdukset ja myrkytykset kuuluvat asiaan.

Lukija käsittää, että edellä on kysymys tosissaan kirjoittamisesta. Meillä kielellisesti paljokkailla on kullakin kopallinen keinoja, joita käyttäen unohdamme itsekin, että taide kaiken kaikkiaan on hapuilua side silmillä kapealla kielekkeellä murskaavan korkealla, eikä suojelusenkeliä näy. Tuttu keino on lyödä asiat leikiksi tai niin hirmuiseen tunneilmastoon, ettei sitä usko kukaan.

Sain Shakespearen  kootut teokset raamatun näköisenä niteenä lukiolaisena. Kyllä siinä sanakirja kului. Nyt ne ovat olleet iät ajat Kindlenä. Se oli Biramin metsä, joka liikkui, kun Lady Macbeth on siis kuollut, tänään, vaikka tänään olisi voinut olla toisin, toiste.

Jo Nesbø julkaisi juuri – englanniksikin – rikosromaanin ”Macbeth”. The New Yorkerin podcastissa Shakespearen tutkija meni ihan veteläksi. Hän sanoi, ettei yleensä lue dekkareita eikä jännäreitä ja  tiesi tästä kirjoittajasta vain nimen. Hän ilmoitti lähtevänsä studiosta kirjakauppaa, koska kysymyksessä on todella suuri kirjailija.

Tämä ”Macbeth” on hiukan raskas lukea. Se on dystopia. Macbeth, Duncan ja ne kaikki muuta toimivat Skotlannin tuntuisella seudulla muutamia kymmeniä vuosia sitten. ”Brew” eli noitien keitos, se jolla näytelmä alkaa, on erikoisen vahvaa huumetta.

Tapahtumat ovat huumeruhtinaiden ja poliisien välien selvittelyä. Ongelma on siis raha ja valta, mutta tarvitaan näin hyvä kirjailija estämään, ettei kertomus vie mieltä miehen päästä ja ala elää omaa, luikertelevaa elämäänsä.

Mabeth ja esimerkiksi Kuningas Lear ovat niin rankkoja, ettei niiden tarinoissa ole nykylukijalle oikeastaan paljon uutta.