Rublev

En pidä Tarkovskista enkä etenkään ”Andrei Rublevista”. Eilen kävi vielä niin että istuimme epähuomiossa liian perälle, joten en erottanut kuvatekstejä lainkaan. Osan elokuvaa katsoin silmät kiinni; en nukkunut. Alanen sanoi, että suomennos oli uusi. Kopio oli erinomainen. Orion oli melkein täynnä ja yleisö äreän keskittymisen tilassa.

Perjantain Matteus-passio on pääkaupungin ehkä merkittävin kulttuuritapahtuma. Siellä tapaa aina tuttuja ja ihmisiä, joille kuuluu niiata. Kuoro ja orkesteri olivat siis sillä tasolla, että parempaa saa hakea.

Kotiin päin ajettaessa vaihdettiin pari sanaa Nicholas Carrin kirjasta (The Shallows), jonka mukaan Internet tyhmentää ihmisiä aivan dramaattisesti. Ihmisistä on jo tullut heidän aivojensa muokkautuessa googlemielisiä eli keskittymisen kesto on noin kymmenen sekuntia kerrallaan, maailma nähdään toisiinsa liittymättöminä sirpaleina ja pintapuolisuutta luullaan hyväksyttäväksi ihmisominaisuudeksi.

En osaa sanoa, onko näin. Kun luen entisiä kirjoituksiani, olen mielestäni toistellut tätä vähintään kerran viikossa. Ei Internetissä sinänsä ole vikaa. Siellä on aivan kaikkea, kukaties myös ”Andrei Rublev”. Mutta se houkuttelee pahantapaisuuteen.

Seuraavan kerran katson Rublevin korkean talon katon harjalta kiikarilla, jos joku järjestää esityksen. Edellisen kerran katsoin sen kotona DVD:ltä. Muistiini ei ole luottamista, mutta eilinen saattoi olla ensimmäinen kerta, kun näin sen yli kolmituntisen version.

Rublevin ”oikeasta” versiosta on olemassa aika laaja kirjallisuus. Itse en usko Tarkovski omaa vakuuttelua, että Euroopassa lopulta näytetty puolta tuntia lyhyempi versio olisi ollut hänen tarkoituksensa mukainen. Sen uskon, että amerikkalainen kahden tunnin versio on sietämätöntä sekamelskaa. Niin tämä nyt nähtykin on.

Jos joku kohotti kulmiaan tämän kirjoituksen ensimmäiselle lauseelle, verratkoon sitä lauseeseen ”Pidän Raamatusta”. Paavo Väyrynen voisi ilmoittaa pitävänsä ”Andrei Rublevista” ja lisätä muutaman syvällisen perustelun.

Minkä tähden esimerkiksi elokuva pitäisi kuvata todellisuutta? Eihän kukaan todellisuudessa tiedä, mitä todellisuus on, ja oman perinteemme sisältä sanoen tiedämme, että esimerkiksi rakenteemme ja kokemamme vaikuttavat paljon siihen, mitä olemme havaitsevinamme ”todellisuudesta”.

Mielenkiintoisesti Tarkovski on sijoittanut elokuvaansa lähes tyhjentävän kertomuksen siitä, mitä tälle elokuvalle tapahtui sen jälkeen kun se oli valmistunut.

Päähenkilö, Tarkovski, jota näyttelee Solonitsyn roolinimellä Andrei Rublev, on syvälle näkevä, pitkämielinen taiteilija, jonka työt tuhotaan, jonka työskentely estetään, joka joutuu keskelle hirvittäviä tapahtumia, jonka ympäristö on täynnä luihuja ja valehtelevia ihmisiä ja joka kuuntelee vierestä, miten toiselta taiteilijalta – kellonvalajalta – luvataan katkaista pää, ellei kello soi.

Ehkä juuri se jakso, joka mainitaan harvemmin, koska se herättää katsojassa kummastusta ja kiusaantumista, nimittäin pakanoiden juhannusjuhlat, avaa yhden tulkinnan. Nuo pakanat muute näyttävät olevan suomalaisia eli tshuudeja – karsaita kuontalopäitä hulluna juovuksissa hirsirakennelmissaan.

Elokuvan aihe on luonnonsuojelu. Kun luontoa ei voi olla pilaamatta eivätkä hevoset voi olla suistumatta nurin portaisiin, ainoa tapa pitää yllä elokuvassa rastaan metsäisenä lauluna kerrottua luontoa on maalata kelloja ja valaa ikoneita.

Taide ja taito maailmassa, jossa on niin paljon kesken eli niin paljon kaupunkeja polttamatta ja viattomia ihmisiä surmaamatta, on erikoinen valinta.

Ilman tätä 1400-luvun tapahtumiin liittyvää elokuvaa mahdollisuutemme käsittää jotain keskeistä esimerkiksi tämän hetken Euroopan ja maailman asioista olisivat heikot.

Poliittisella tasolla näemme, että heti kun terroristit tulevat, joku paikallinen hallitsija surmaa sukulaisena ja liittyy asemiehiin. Monen kymmenen selvän viittauksen joukossa yksi on Venäjän kuvauksen perinne. Suuri elokuvataiteilija Sergei Eisenstein teki kaksi elokuvaa Iivana Julmasta, joka eli vain pari sukupolvea myöhemmin. Niidenkin elokuvien kanssa oli vaikeuksia, eikä Eisensteinin tarkoitusperistä ole oikein selvyyttä.

Ajattelussa on tapahtunut muutoksia. Nuorempana Eisenstein kuvasi – tosiasioita muutellen – vallankumouksia. Tarkovski näyttää lähtevän siitä, että vallankumous on väkivallankumous ja että pyhille miehille ja ilveilijöille ominainen yritys pysytellä siitä erillään ei ole omiaan onnistumaan.

Joissakin harvoissa tapauksissa, kuten tässä esimerkiksi otetussa, Venäjän historian ja siis myös Euroopan historian suurimpiin luettu taiteilija välittää jotain itsestään.

Onneksi ankara taiteilija on sallinut meille katsojille ylimenon eli mustavalkoisesta äkisti värikuvaksi muuttuvan lopun Andrei Rublevin ikoneista ja niiden yksityiskohdista.

Suuren tyyneyden alla on Raamatun usein tähdentämä, ison musiikin toistama Jumalan kauhistuttavuus, roomalaisittain Rex tremendis majestatis.

Tarkovskin tulkinnassa välittäminen on välittämistä. Välittäminen kuten viestin välittäjä tekee muuttuu välittämiseksi kuten ihmisestä tai eläimen kärsimyksestä välittämiseksi.

Eikä elokuvan kellonvalannan lopputulos, mahtava kirkonkello soi kauniisti tai oikein. Nerokkaan eli siis pelkkien arvailujen varassa toimineen tekijän työn tuloksena kello julistaa totuutta. Myös se välittää sekä maallisesta että taivaallisesta.