Liisa Ryömä

 (Lupaa julkaisemiseen ei valitettavasti ole. Näin tämän suomennosvalikoman runsaat kymmenen vuotta sitten. En ollut aavistanut, että riimillistä ja mitallista mutta hurja Bellmania on mahdollista kääntää näin hyvin. Mutta kuviteltu metallinpaljastimeni oli räjähtää löydön vuoksi. Pohjoismaiden suurin hopea-aarre, sanoisin. Kunia Liisa Ryömälle - (J.K.)

Bellman: Fredmanin laulu nro 31

 

suom. Liisa Ryömä

(Så lunka vi så småningom)

 

Näin hummatessa huoletta

ei huomaa mustaa varjoa

ennen kuin kuoma kuolema

kättänsä tarjoaa.

Siis empimättä veikkonen

kolkuta krouvin ovea

ja nuorukainen impyen

purista povea!

                      Ja kun hauta eessäs ammottaa

                      ja sen tyhjyys mieltäs kammottaa,

                      vedä täyteen pää,

                      siten jälkeen jää

                      monta muistoa miellyttävää.

 

Ken päänsä puhkoo tuumissaan

ei kuumissansa aattele:

pian kylmennyttä ruumistaan

surujoukko saattelee.

Lakia meille lukeva

mies ylväs suurisuinen on.

Kaikille yhtä pukeva

uus palttoo puinen on.

                      Ja kun hauta…

 

Voit rikkautta kerätä

ja nautiskella kullasta.

Ne ei sua nosta mullasta,

haudasta herätä.

Mies joka nostaa metelin

ja rähjää vuoksi joutavan,

käy kohta polvin vetelin

perässä noutajan.

                      Ja kun hauta…

 

 

Jos jahtaat arvonimeä

ja tiedät temput salaiset,

ne ei arkkuasi valaise

kun yö on pimeä.

Ken kohtaloaan syyttelee

ei itsellensä mitään tee,

ei liikauta ruhoaan

estääkseen tuhoaan.

                      Ja kun hauta…

 

Mies puheellansa pahalla

ystävän maineen myrkyttää,

vaan ostettuna rahalla

tukeaan tyrkyttää.

Muu joukko vaikka tietää sen,

niin humalikot sietää sen.

Voi kunniastakin luopua

kunhan saa juopua.

                      Ja kun hauta…

 

Ei ilmettä noin synkkää nyt,

ken suutaan nyt noin vääristää?

Me käymme käsikynkkää nyt,

on sama määränpää.

Vaan ennen sanaa ”hyvästi”,

nostamme hyväksyvästi

me emännälle lasia,

ja sitten asiaan!

                      Ja kun hauta…

Fredmanin laulu nro 30 ukko Movitzille tämän sairastaessa keuhkotautia

(Drick ur ditt glas…)

 

Juo kaikki pois ja varo ettei läiky.

Kuoleman varjo vitkaan lähenee.

Varjoa vielä älä suotta säiky,

yön tullen vasta valo vähenee.

Ennen kuin hautaan vie sinut keuhkotauti,

soita ja nauti!

:,: Viimeinen kevään riemulaulu tee. :,:

 

Keltainen naama, rohiseva rinta,

hartiat luisut niin kuin peltopyyn.

Huokoinen, niljainen on ihon pinta,

suonies sinisyyteen tiedät syyn.

Kättesi tärinää ei enää auttaa voida,

siis anna soida!

:,:Ei ole syytä viinan säästelyyn. :,:

 

Mowitz, sun yskintäsi kauhistuttaa,

rinnassas tuoni pitää kemujaan.

Jyskyttää vielä säikky sydän, mutta

hauta jo huuliltasi lemuaa.

Krouvissa sanelet kai viimeisen rippis:

aamen ja kippis!

:,:Kännin voi aina viedä mukanaan. :,:

 

Kuolema tihkunut on pisaroissa,

äänetön työ on ollut toukkien.

Sen huomaa vasta, kun jo ovat poissa

Mowitz ja muukin joukko houkkien.

Silmäsi sumenee, ja ennen kuin kuolet,

kärventyy suolet.

:,:Torjutko ryypyn tarjotun? – En, en! :,:

 

Maljalla tahtoo Bacchus hyvästellä.

sykkimään suones vielä viina sai.

Matkalle saattaa Freijan hymy hellä,

vuoksensa vertaan ken ei vuodattais?

Viimeisen kerran nyt elämääsi mietit,

kuinka sen vietit.

:,:Kelpaako lähtöryyppy? – Totta kai! :,:

 

Fredmanin epistola nro 24 Ruskean Oven muorikullalle

 

Paina puuta, pieksän suuta

:,: kunnes turve tukkii sen :,:

Sisko, tuothan oluen.

Mietoa en maistaa saata,

janoisesti särvin aata

tärinällä hartaalla

huojun haudan partaalla.

Ken ei anna apuaan,

tappaa miehen krapulaan.

                      Sisko kulta,

                      pyydän sulta:

                      saanhan kurkun kastella,

                      niin voin hautaan astella,

                      Valmiina on lautta Kharonin.

                      Naukku viimeisin

                      matkaa mahalaukkuun,

vaellusta taidan jatkaa sittekin.

 

Puute piinaa

ilman viinaa

:,: vainajatkin kalpenee :,:

Ryypyn hinta halpenee,

meno yltyy kapakoissa

vasta kun jo olen poissa.

Nyt ois asiallista

iso lasi kallistaa,

kurkkuani valella,

jottei luita palella.

                      Puute piinaa,

                      kun saan viinaa,

                      Bacchus ohjaa, taluttaa,

                      elellä taas haluttaa.

                      Pulloas saat vielä valuttaa.

                      Ethän kieltää voi.

                      Viimeisen kerran

jalo juoma tämän herran balsamoi.

 

Veljeänne ette tänne

:,: saata jättää kuivin suin :,:

janon tuskaan tuupertuin

jaksan vielä hetken aikaa

kuulla kuinka laulu raikaa,

virtaa juoma maltainen.

Olo paratiisin kaltainen

autuaille suotu on,

kunnes kaikki juotu on.

Teljen takaa pisaraakaan

ette suostu jakamaan,

raatona jään makaamaan.

Mielensä ken noin

 voi paaduttaa?

Poven kovettaa?

Aaveena kun saavun 

saman oven taa,

niin sitten kyllä kaduttaa.

 

Fredmanin epistola nro 23 Yksinpuhelu

Fredmanin maatessa Krypinin kapakan luona vastapäätä pankin taloa 

eräänä kesäyönä vuonna 1768

 

Voi äitiseni, mikä sinuun meni

silloin kun jäit isän alle?

Tunsit vain halun,

niin hankit alun

tilalleni surkealle.

Hillittömyyttäs 

poikasi syyttää

uupunut ja krapulainen.

Vuoksi sen vietin

tuskissain mietin,

miksi olit heikko nainen.

Jos oisit estellyt,

en oisi tässä nyt.

 

Hyi että kuvottaa se immenpeti,

josta teit isän ansan.

Hyi katseen houkutusta

joka veti

miesparan jaloiltansa.

Lemmestä juovuit,

aatteesta luovuit,

niin jätit neitsyytesi.

Polvesi miksi

kävi veteliksi,

päädyit sänkyyn seljällesi?

Kenties ette ehtineet

edes vuoteeseen!

 

En, vanhempani, pysy jaloillani,

näin kävi miehen kaato,

vaan kohmelossa

makaan rapakossa

ruho haisee 

niin kuin raato.

On jälkeläinen

raihnas ja täinen,

peruukitta kaljupäinen.

Ei tästä suosta

pois jaksa juosta

pojat polvi lysmyväinen.

Niin ottaa voimille 

nousta koivilleen!

 

On lahot luuni eikä laula suuni

riemuista koetuista.

Kuivui jo kieli,

autio mieli

ei mitään muuta muista

kuin että kerran

tunnustin herran,

ainokaisen, mikä mull’ on.

Kun kyllin vartuin, 

siihen ma tartuin,

haarikkaan ja viinapulloon.

En muita huolisi

vaikka kuolisin.

 

Kas, aamu sarastaa ja kiekuu kukko,

raksahtaa oven lukko.

Ääniä kuuluu 

kapakasta vaikka

kaupunki herää vasta.

Kalpenee tähdet,

nouse ja lähde,

kutsuu jo tuttu tuoksu.

Krouvi on liki,

otsalla hiki

luonnistuu jopa juoksu.

Vain pari hyppyä

kohti ryyppyä.

 

Kippistä sitten, parit terävät ja

tiukasti tuopin kahvaan!

Nythän jo raajaraukat heräävät 

ja toipuvan näen muunkin rahvaan.

Kas miten sentään

miehen aatos entää,

kun saa vahvistusta.

Suora on selkä,

en enää pelkää

enkä tunne ahdistusta.

Tahdon vain kiittää näin

teitä, siittäjäin.

 

Kiitokset vanhemmille pystyville,

teitte minkä luonto vaati.

Kiitos myös sille nikkarille joka 

vuoteen tukevaksi laati.

Isäukko uljas,

nostan sun maljas,

jos joskus kohdattaisiin,

löisimme kättä,

viivyttelemättä

sinut krouviin johdattaisin.

Päivässä päästäisiin

umpitunneliin.

 

Fredmanin epistola nro 81

(Riitapukari Löfbergille Danto-puomin kuolintalossa, runoiltu haudan ääressä. 

Omistettu Tohtori Bladille)

 

Hontelot varjomme pinnassa maan

varjoista mustimman kohtaa.

Laskeva päivä sammuessaan

hiekan jyväsissä hohtaa.

Kiiluu Tuonen virran hopea,

kulku yli sen on nopea,

sisko jää lautturin huomaan.

Yhdessä, Mowitz, hoiperretaan

muistomaljoja juomaan.

 

Pehmeä multa on peittona nyt,

kuusien kuiske soi hellä.

Sen jonka kuolema on syleillyt

saamme hyvästellä.

Riemu manalaa ei tavoita,

julmuus, kateus ei haavoita,

kalva ei haudassa huolet.

Jos vihan jouset on jännittänyt,

arkkuun kilpistyvät nuolet.

 

Kellot kun kaikuvat yli kirkkomaan

kanttori muikistaa suutaan.

Reuhkat kourassa rukoustaan

teinit kuorossa huutaa.

Ristit kummultansa kaatuneet,

seppeleet ammoin jo maatuneet

kertovat ikäväänsä.

Saattajat vainaan mustissaan

itkien painaa päänsä.

 

Niin pääsi rauhaan puolisos sun,

riitaa ei kanssasi haasta,

Löfberg, kun peittelit rakastetun,

hän ei enää nouse maasta.

Päättyi ilonpito juomineen,

ankealta näyttää huominen,

raittiit on tantereet taivaan.

Hän pelastui, meitä kuivissa suin

jano sammumaton vaivaa.

 

Fredmanin epistola nro 80 Koskeva Ulla Windbladin huviretkeä Kattrumpin tullin ulkopuolelle

 

Nyt Ullamme juhliin laittautuu,

kun Mollberg kutsun sai.

On läikkyvä lähde ja kesäkuu,

ja kukkiva sunnuntai.

Kuin paimenneidoks nuortuva on,

kun seppelöidyt suortuvat on,

on tuomenkukkaa, apilaa,

ken helmiä kaipaisikaan?

 

Niin tehty on toimi mieluinen

ja mekko on mallissaan.

Jo kaipaa hän täysin sieluineen

Pien-Torpalle kapakkaan.

On vaunut valmiit kantamaan, 

Brunnvikeniin luo rantamaan.

Kun vieraat sisään astuvat,

niin ravutkin punastuvat.

 

Tie kaartelee kautta kuusikon,

nyt torppa jo pilkottaa

ja taakse jäänyt tulli on

ja aidatut pihamaat.

Maamies jäi tielle pinteeseen,

kun kärryt juuttui rinteeseen,

hän markkinoille kuljettaa

taas tuoretta tarjottavaa.

 

Käy Ullamme juhlahuoneeseen

kun päivä on puolillaan.

Se porstua kuusenhavuineen

luo raikasta tuoksuaan.

Nyt taivaanrannassa salamoi

ja kirkon kellot heleät soi.

Noin ikkunasta pääskynen

pois lennähtää piiskukttaen.

 

On kyllältään Mollberg ryystänyt,

hän tuoliltaan kellahtaa,

ja nymfimme suuttuu syystä nyt,

kuin puistelee helmojaan.

Ei noin saa käydä tyrkkimään:

lyö Ulla pöytään nyrkkiään,

uusi kierros nyt on tuotava

ja luotolla juotava!

 

On orhilla kiihko katseessaan,

se hampaansa paljastaa,

kun tuuli toi viestin tammaltaan

se teutaroi valjaistaan.

On Ulla pannut pitkäkseen

ja Mollberg kömpi vierelleen.

Näin päättyi päivä juhlavin:

he kuorsaavat kumpainenkin.

 

Fredmanin epistola nro 14 Runoilija Wetzille

Soittoniekat kuulkaa,

kaikki koolle tulkaa,

teitä kiittää - - - seura Apollon.

Sorru suinkaan emme

liikutuksiin lemmen.

Oltta riittää - - - tuoppi täynnä on.

Pohja siitä täytyy paljastaa,

viimeisetkin voimat valjastaa

nauttiakseen kaljastaan.

 

Vonkuu bassoviulut

täynnä kaljakiulut.

Astiasta - - - kautta Pohjanmaan.

Laske juoman pintaa

röyhistäen rintaa,

tässä vasta - - - miestä tarvitaan!

Kuivin suin et laulaa voisikaan,

veljemme et, Wetz kai oisikaan,

jollet oltta joisikaan.

 

Sydän hurja hakkaa,

veri päähän pakkaa,

runon sarkaa - - - joudut kitkemään.

Riemulaulu riimein

kun on valmis viimein,

jäätpä parka - - - yksin itkemään.

Yksinäisyys pelkkä harha on,

veljet Bacchuksessa parhaat on,

kypsä viinitarha on.

 

Vaikka jyskää taivas,

unhoittaa voi vaivas,

älä suotta - - - muista eilistä.

Lasiin heijastuvan

näet kauniin kuvan,

lohdun tuottaa - - - kuvas peilistä.

Bacchus lehvin otsas aateloi,

kootut riemut nokkas purppuroi

hehkumaan kuin aamun koi.