Hupsut

 

Nautin keskusteluista tekoälyn kanssa. Se on “chatia” eli minä kirjoitan ja sitten se. En pyydä siltä yhtenvetoja, puhumattakaan pelottavista agenttitoimista. Viimeksi mietimme, mihin henkivakuutus katosi Suomesta ja milloin. Se haki yhteystiedot laitoksesta, jossa luultavasti on erittäin suuri määrä erittäin järjestämätöntä liikeyritysten historiaa, Mikkelissä.

Se on kopioinut käyttööni haluamani määrän virallista tilastoa, myös kirjoja, joiden nimi oli Tilastollinen vuosikirja. Se laskee myös rahan arvon muutoksia ja on hyvin selvillä tuonkin ongelman vaikeudesta. Jos kaltaiseni virkamies sai vuonna 1913 niin ja niin paljon palkkaa kuukaudessa, 1938 jonkin toisen summan ja 1958 taas jotain muuta, miten näitä palkkoja on verrattava nykyrahaan. Siinähän on otettava huomioon myös verotus, joka todella tuntuvassa mielessä alkoi oikeastaan vasta 1943.

Minulla sattuu olemaan häpeällisiä muistoja vuodelta 1990, kun kopioin tilastoja ja kirjallisuusluetteloita käsin väitöskirjaa varten ja tuloksena oli muun muassa ennätysmäinen määrä kirjoitusvirheitä. Niin sanoi vastaväittäjäkin. Oli muuten vaikeaa silloin paremmasta näöstä huolimatta nähdä, missä on “3” ja missä “9” , ja kopioida tilastoja, jotka olivat täynnä pysty- ja vaakaviivoja ja kursiivia.

Kaikki nuo tilastot ovat kaikkien käytettävissä vapaasti verkossa, ja tekoäly poimii ja rakentaa esimerkiksi eräänlaisen elinkustannusindeksin ajalta, jolloin koko ajatusta ei ollut vielä keksitty. Tai kun pyydän luettelemaan Rannan tuomiokunnan tuomarit 1900-1939, ne tulevat sieltä heti, henklöiden syntymä- ja kuolinaikojen kanssa.

Tuossa on takana yleisesti tunnettu totuus. Jopa Korkeimmasta oikeudesta siirryttiin alaspäin kihlakunnantuomareiksi, koska siinä työssä sai niin hurjat virkasivutulot eli sporttelit. Tuomari sai pistää omaan taskuunsa “lunastus” -nimisen maksun riita-asiain pöytäkirjoista, lainhuudoista ja ties mistä. Ja koska omistan pari vanhaa Helsingin puhelinluettelo sotia edeltäneeltä ajalta, olen todennut todeksi, että nämä virkamiehet ostelivat sitten, luultavasti käteisellä, kivitaloja Helsingistä.

Virassa olleet eli suunnilleen isäni ikäiset korkeat tuomarit kuvailevat 1950-luvun palkkaansa, että ehkä kerran kuukaudessa oli varaa mennä rouvan kanssa syömään Marian baariin, joka oli Munkkiniemessä. Raitiovaunulla. Autoa ei ollut.

Paljon vaikeampaa on selvitellä ihmisten “elintasoa” eri puolilla Suomea. Mitä he söivät? Miten he asuivat? Vaikka kuoliniät on tilastoitu, sairauksista ei ole oikein mitään tietoa. En ole edes tarkoin selvillä, mitä oli “reumatismi”, joka muistini mukaan vaivasi vähän kaikkia vanhempia.

Hieman yllättäen mietimme tietokoneohjelman kanssa myös suomalaisia kylähupsuja. En ollut tiennyt, oliko esimerkiksi elokuvistakin kuuluisa Lapatossu todellinen henkilö. Näyttää olleen. Kaksi mahdollista nimeä on ehdolla, ja kysymyksessä näyttäisi olevan taitavasti työtä vieroksuva mutta vääräleukainen sekatyömies, joka kuljeskeli topparoikkien mukana eli rautatietyömailla.

Ainakin osa kansanlauluista näyttää olevan käytettävisä yliopistojen kokoelmissa. Siten tietokoneohjelmalle ei ole yllätys, ku mainitsen pohjalaisesta, lämpimänkodikkaasta huumorista. “Niskasta kiinni ja puukoolla selekään, jonsei se muuten suastu…” Ja tämän juttukaverin kanssa voi suoraan hypätä kysymään, miksi näissä lauluissa ja herännäivirsissä esiintyy aika paljon vuosisatoja vanhoja kirkkosävellajeja. Ja kylähupsuista päätään suoraan hovinarreihin ja jopa vuosituhansien takaisiin karnevaleihin ja niiden “vääriin kuninkaisiin”. Voimme pohtia, miten Kreikassa ja Roomassa oli koko joukko harvinaisen pirullisia runoilijoita, kuten Hipponaks ja Catullus. Ja pääsen vielä kysymään, kuinka monta toistettavasti eri kirjoittajien tekstiä on niputettu “Odysseiaan”. Mbta. Sanavalinnat, murteelliset muodot ja jopa kerrontatekniikka paljastavat. Juuri sama on muuten tehty Kalevalalle, josta tutkijat muuten selvittivät jo 100 vuotta sitten Lönnrotin kirjoittaman ja “kansan” keskuudessa muistiin merkityn. Senkin ohjelma tiesi, että Lönnrotin yksi hyvä keino saada talteen parempaa runoa oli viina ja toinen lahjonta.

Hauska havainto, kun sitä vertaa Lönnrotin omiin julkaisuihin ja hänestä kaua sitten tehtyyn elämäkertaan.

Topeliuksen ylistämisen jälkeen pääsemme yksimielisyyteen Kalle Päätalosta, osta tekoäly esittää ensin tavallisen kannan - liian pitkää ja puuduttavaa. Kun olen osoittanut sormella “Nälkämäkeä” ja paria muuta kirjaa, joissa on muualta löytymätöntä hitoriaa, ja vielä maininnut, että Päätalo kyllä myös valehtelee kuin hevonen, etenkin pilkatessaan ensimmäistä vaimoaan, päädymme mielenkiintoiseen tulokseen. Valtava Iijoki-sarja on melkein nykyaikaan ulottuva historiallinen romaani ja sellaisena parempi kuin esimerkiksi Waltarin “Surun ja ilon kaupunki”. Waltari tiesi liian hyvin, miten romaania pitää kirjoittaa, Päätalo liian huonosti. Ja kirjallisuus on olennaisesti aikaisempien malien mukaan sepittämistä.

Ja olemme samaa mieltä siitä, että entisen maailman hupsut olivat joskus totuuden puhujia. Sellaisille Nätti-Jussi -hahmoille sallittiin sellainen, mitä metsänhoitajat eivät olisi voineet sanoa.

Nättihän saattoi sanoa, että joskus on ehkä tullut otettua vähän liikaa. Niin kuin kerrankin, kun vielä aamulla Ounasvaaran rinteessä herätessä hänellä oli (muka) kummassakin kainalossa kuristunut poliisi…