Niagara

 

Pehr Kalmin, suomeksi ennen Pietari Kalm, teos Amerikan matkoiltaan noin 1750 jukaistiin nimellä Resejournal över resan till Norra Amerika. Pehr Kalm ; utg. av John E. Roos, Harry Krogerus.

Sen löytää huooellisesti skannattuna verkko-osoitteesta 

digi.kansalliskirjasto.fi

ja se on siis suoraan selaimella luettavissa.

Matka tutustumaan Niagaran putouksiin ympäristöineen lienee kirjallisuutemme ensimmäinen ja mielestäni kaikkie aikojen paras.

Niagara-jakso on nejännessä osassa - Fjärde delen - noin sivulla 230 ja sen ympärillä.

Kirja tuli suomennettuna 1991 SKS:n julkaisemana ja on suhteellisen vaikeasti saatavissa antikvariaateista. Pasilan kirjavarastossa näyttää nyt olevan kaksi kappaletta.

Kiinnostunut lukija olkoon tarkkana. Minulle on hiukan epäselvää, onko tämä kohta neljättä nidettä vain sen yhteydessä julkaistua liitettä. Teokseen tutustumista vaikeuttaa hajanaisuus. Nyt luettuna kaunokirjallisen jakson voi hyvinkin keskeyttää tilastollinen pätkä tai kasvin tunnistaminen tai tiedot Ontarion tai Yläjärven mitoista, syvyyksistä ja irokeesien kaarnasta tai tuohesta tehtyjen veneitten mitoista ja. Kohta krrotaan, miten merkillisesti kaksi “viliä” eli “intiaania” eli alkuperäisamerikkalaista harhautui juovuspäissään Niagaran iskalla olevalle saarelle ja kuinka he kaiken toivon menetettyään keksivät punoa lehmuksen niinestä tikkaat ja laskeutuivat niillä sen 47 metriä kosken jatkuvan jokseenkin läpinäymttömän höyryn ja huurun läpi joelle.

Seikkailukertomusta ei ollut varsinaisesti vielä keksitty. Parikymmentä vuotta aikaisemmin voittokulkunsa aloittanut Defoen “Robinson Crusoe” oli alusta loppuun keksitty ja osoittaa erinomaisten ansioitten ohella kirjoittaan suurta tietämättömyyttä purjehduksesta ja maantietestä. Tietellistä artikkelia ei liioin ollut vielä olemassa.

Taustalla oli rahan puute ja periaatteessa lukutaitoisen yleisön järkähtämätön vastarinta. Juuri tätä ajatellen H.G. Porthan oli suurmies. Mutta hänen ja edellisen sukupolven eli muun muassa talousopin professorina olleen Kalmin teettämät väitöskirjat menivät jokseenki kaikki Turun palossa 1800-luvulla- Mikko Pohdon ja muutamien muiden hellittämättömän keräilyn tuloksena paljon saatiin maakunnista pantavaksi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa, joka on nykyinen Kansalliskirjasto, lukkojen taakse suurina harvinaisuuksina.

Kuvan opossumi asui Tukholmassa Kalmin olohuoneessa ja jyrsi tuolinjalkoja.

Suurmiehissä  “kipsipäissä” - on ikuinen ongelma. Esimerkiksi J.V. Snellman kirjoitti hienojen jakson lisäksi aika paljon hölynpölyä ja Saksasta omaksuttua päiväperho-filosofiaa. Uno Cygnaeus harhaili henkisesti ja maantieteellisesti pitkään, kunnes vakiintui järjestelmällisestä kansanopetuksesta, josta tuli myöhemmin kansakoulu. Ajatus oli tolkuttoman radikaali, kun hän sen esitti.

Parhaiten julkkiksina onnistuivat Lönnroth ja Topelius, vaikkeivat he syytäneet tunnustuksiaa mediaan. Lännrothista oln lukenut, miten hän hyppäsi ylioppilaidem kultatuolista lattialle sanoe, ettei paska puniten parane, ja Snellmanin ja Y.A. Wallinin nyrkkitappelusta, joka oli niin raju, että siihen tarvittiin väkeä väliin.

Kalm oli ajan tavan mukaan pappi, minkä itse luen ”valtion virkamies”, ja yhdessä aikalaisensa ja ystävänsä Anders Chydeniuksen kanssa järkyttävässä määrin aikaansa edellä. Kalm oli Carl von Linnén oppilas. Linné puolestaan kertoo eräässä julkaisussaan, miten kammottavaa oli “retkeillä” Lapissa, useimmite mapraa myöten jääkylmässä suovedessä hirvittävien hyttyslaumojen ahdistamana.

Mutta Kalm oli Ranskan valistusmiesten (Rousseau, Voltaire, Montesaquoi jne.) edellä mainittava empirsti, jonka Ameerikasta tuoman kasviston helmet ovat tiettävästi edelleen tallella. Ja kirja on siis uraauurtava ja käännettiinkin heti usealle kielelle.

Olen yleensä pitänyt Paulaharjua ykkösenä. Hänen koko tuotantoaan kuitenkin värittää alemmuudentunto, koska Helsingin herrat osasivat potkia itseoppinutta opettajaa. Ja aineistoltaan ainutlaatuinen A.J. Sjögrenin “Anteckingar” eli muistiinmerkintöjä Lapista on täysin tuntematon, eikä Akianderin monin kohdin kuohuttavaa kirjasarjaa Suomen osittain ekstremistisistä uskonollisista liikkeistä 1700-luvulla saa mistään. Minulla se oli ja muistan hyvin hurjan huijarin, jok perusti Kauhavan Lauttamuksen (kotitaloni kulmalle) uuden uskonnon, otti viisi vaimoa, keräsi talollisten varat ja ilmoitti perustavan paikalle lasitehtaan. Ei muuten kotikonnulta kuulunut imahdustakaan, kun huomautin, että Kauhavan kuuluisimmat iehet 1800-luvulla olivat mestarivaras Sutki ja henkisesti epänormaali Jukka Leskenantti eli Anssin Jukka.