Sivun näyttöjä yhteensä

6. tammikuuta 2025

Kitara


 


Lorca 

(Federico García Lorca, 1898 - 1936)

 

 

Empieza el llanto
de la guitarra.
Se rompen las copas
de la madrugada.
Empieza el llanto
de la guitarra.
Es inútil
callarla.
Es imposible
callarla.
Llora monótona
como llora el agua,
como llora el viento
sobre la nevada.
Es imposible
callarla.
Llora por cosas
lejanas.
Arena del Sur caliente
que pide camelias blancas.
Llora flecha sin blanco,
la tarde sin mañana,
y el primer pajaro muerto
sobre la rama.
¡Oh guitarra!
Corazón malherido
por cinco espadas.






Aloittaa laulun

kitara.

Rämähtävät sarastuksen

maljat.

Aloittaa laulun 

kitara.

On turha

torjua.

On mahdotonta

torjua.

Sävytöntä parkua

kuten parkuvat tuuli ja vesi

nietoksilla.

On mahdotonta torjua.

Kirkua kaikkea joka

katosi jo.

Etelän kuumaa hiekkaa

joka himoitsee valkoista kukkaa.

Nuolelta puuttuu

maali.

Illalta puuttuu 

aamu.

Ja ensimmäinen kuollut varpunen

oksan alla.

Kitara!

Murheen sydämen lävistää

viisi miekkaa.


(Kuvassa Timo Korhonen. Kuva ja suom.  ./. J.K.)


15 kommenttia:

  1. Kitara,
    rämähtävää
    sävytöntä parkua,
    murhe sydämen lävistää,
    toista on luutun laulu.

    VastaaPoista
  2. Rakastettavaa, hyvä Kemppinen!


    Urpo Lahtisen (= eräs tamperelainen kustantaja) mieliruno oli Lorcalta tämä, jonka kerran hänen itse lausumanaan Ohranjyvässä kuulin:

    Las herraduras son negras.
    Sobre las capas relucen
    manchas de tinta y de cera.


    Hän aloitti lausumisen sillä lailla, että suomennukseen olisi pitänyt lisätä tukku kaupalla lisää ärriä:

    " Rrrrratsut mustat ovat.
    Mustat rrrratsuilla rrrrraudat.
    Miesten viitoissa kiiluvat
    mustetahrrrrat ja vaha.



    No, enemmän tästä kiehtovsta rrrrrunosta:


    Los relojes se pararon,
    y el coñac de las botellas
    se disfrazó de noviembre
    para no infundir sospechas.
    //
    Cuando todos los tejados
    eran surcos en la tierra,
    el alba meció sus hombros
    en largo perfil de piedra.



    Kellot pysähtyvät.
    Pulloissa konjakki
    välttääkseen epäilyksiä
    pukeutui marraskuuksi.
    //
    Katot sortuvat maan rakoon,
    Etäällä ruskottaa.
    On aamulla kiviset ääret,
    kivihartiat notkuvat.



    Ps. Olin mitä lie 13- tai 14 -vanha kun vaanin perhosia Linikkalan kansakoulun puutarhassa, minulla oli jatkoroikan päässä äidin jalkalappu. Elokuun yö oli musta ja pimeä. Syankalium -pullon ja haavin lisäksi minulla oli kirja mukana, Lorcan runonide, luin sitä välillä. Aamuyöstä keräsin kamppeet kasaan ja menin nukkumaan. Perhoset preparoin myöhemmin. Myöhemmin unohdin perhoset, Lorca jäi.


    VastaaPoista
  3. Runo Loppiaisen kunniaksi! Kiitos! Trettondagen, Epiphany, Épiphanie, Día de los Reyes Magos Lorcan kielellä. Lorca ja guitarra ja tärisevät ärrät. Ja käännöskin, ihan mainio, seepra vain ei pääse raidoistaan ja alkaa heti miettiä vastineita. Parku on hyvä, mutta kirkua, vähän liikaa? Ihan vain: itkeä menneitä? Liian pliisua. Tamperelainen sanoisi "porata" oikein ärrän kanssa, mutta eihän se runoon sopisi. Ja nyt pitää alkaakin katsoa tuota yhtä TV-ohjelmaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kirkua kaikkea joka katosi jo" ... Väkevänpuoleisesti käännetty tosiaan.
      En haluaisi pitää kaukaista tai mennyttä kadonneena.

      Poista
  4. Lorca oli joskus 15-vuotiaana pienen kirjallisuuspiirimme suosikkeja. Siinä koulun pihalla luettiin niitä ulkomuistista toisillemme. Sitten taas mentiin eteenpäin pitkin harjua rosvoa ja poliisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ennen. Nykykoululaisia on vaikea (lue: mahdotonta) kuvitella runoutta lukemassa, saati ihan ulkomuistista posottamassa.

      Toisaalta: eräänlaista runouttahan se räppikin on. Ainakin kaikkein liberaalimpien kirjallisuuspiirien mukaan. Kuka tietää, mitä Ruotsin akatemiakin vielä palkitsee, Dylanin vanavedessä.

      Poista
  5. Pablo Neruda -suomennoksia odottaessa. Mutta olisi Lorcallakin ollut kunnon lyriikkaa.

    VastaaPoista
  6. Taas huomaa, kuinka vaikeaa on kääntäminen, etenkin runojen kääntäminen - se on mahdotonta.

    VastaaPoista
  7. Katsoa, nähdä, ihmetellä. Vertailla.
    Nauttimisen ihmeen tekijät.
    Miten hienoiin viilauksiin, finesseihin, sitten menemmekin, ei ole syytä unohtaa, halveksia, perustekijöitä. Olen siinä määrin kääntökoneiden pauloissa ja armoilla, että haluan kenties liikaakin katsoa höyläämättömän, raakasahatun laudun pinnat, särmät, karheuden.
    Siis suoraan koneesta tulleen:
    mitä siinä on karkeaa, selviä virheitä, lusteita, murtumia - mitä ehkä oivaa? Tulee mieleen, kun 1984 hankin vuorilautoja rakenteilla olevaan omakotitalooni. Kävin tehdassahalla katsomassa, katsomiseen jäi: raamisahalla hakattiin niin karkeaa, niin karkeaa. Helmipakkasilla kenttäsahalla Sikurin veljesten kanssa sahasimme, parhaimmillaan silkinpehmeää pintaa. Valmista ilman höyläystä.
    Siispä, katsoin, mitä kääntökone-google antaa, normilautaa, ilman pyrkyä priimaan, saati fineen:

    Itku alkaa
    kitarasta.
    Lasit ovat rikki
    aamusta.
    Itku alkaa
    kitarasta.
    Se on turhaa
    sulje hänet
    Se on mahdotonta
    sulje hänet
    Yksitoikkoisia itkuja
    kuinka vesi itkee,
    kuinka tuuli itkee
    lumisateen yli.
    Se on mahdotonta
    sulje hänet
    Itke asioista
    kaukana
    Hot Southern Sand
    joka pyytää valkoisia kamelioita.
    Nuoli huutaa ilman maalia,
    iltapäivä ilman huomista,
    ja ensimmäinen kuollut lintu
    oksalla.
    Voi kitara!
    pahasti haavoittunut sydän
    viidelle miekalle.

    *Mistä tuli äkkiä tuo "Hot Southern Sand"?
    >
    Hiekka
    kuumasta etelästä,
    kysyy
    valkoisia kamelioita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, eihän lukijan runoa samalla tavalla tartte ymmärtää kuin hän, joka sen on väsännyt. Ja väitän, että runoilijat toisinaan kirjoittavat sellaisiakin runoja, joita eivät itsekään edes ymmärrä. Mutta ei sekään kenenkään – tai ei ainakaan lukijaparan! - vika ole.

      Ps. Voi olla että olen jo aiemmin kiittänyt (sitä kaikkea muista) bloginpitäjää Guillaume Apollinairen ”Alcools” runovalikoiman suomennoksesta. Tuo ohut nide aikoinaan oli minulle tärkeä.

      Poista
    2. Hieno runo Kemppiseltä. Olen aiemmin nähnyt kohtalaisia käännöksiä tästä, mutta Kemppisen on paras.

      Yksi sana herättää pienen kysymyksen. Olisiko la nevada sittenkin tarkoitettu arkisemmaksi kuin nietokset.

      Poista
  8. 1980-luvulla kävin kuuntelemassa Lorcan runoja espnjalaisten esityksinä Yliopiston juhlasalissa, ehkä se oli tammikuu 1984. Vuokraemäntäni ei uskonut kun kerroin missä kävin. Hän oli jyrkästi sitä mieltä että olin ryyppäämässä ja pelaamassa korttia kuten muut nuoret miehet. Hänellä oli tämä usko miehistä.

    Itse esitys oli henkeäsalpaavan hieno ja jykevä ja koska harrastin espanjaa, esityksen seuraaminen ei tuottanut vaikeuksia. Tämän kokemuksen muistaa aina. Kyse on kulttuurisesta kohtaamisesta ja vastavuoroisesti kuvittelen että jos jotain vastaavaa aitoa suomalaista viedään ulkomaille oikealla tavalla esitettynä, se menee syvälle.

    VastaaPoista
  9. Kitara jota Korhonenkin tässä soittaa sai nykyisen muotonsa muutama vuosikymmen ennen Lorcan syntymää. Kiitos tämän herran. https://en.m.wikipedia.org/wiki/Antonio_de_Torres_Jurado

    VastaaPoista
  10. Onko olemassa ainoatakaan naislyyrikkoa, ja onko heiltä kukaan suomentanut ainoatakaan runoa?

    Espanja, jossa miehet jytäävät keskenään tangoa ennen härkätaisteluun menoa Hemingwayn kanssa ja naiset alistetaan katolisella kirkolla, ei juuri houkuta kirjallisuudessa eikä livenä.

    VastaaPoista
  11. Luin runon ja luin käännöksen. Valitan, kulttuuria ei voi kääntää kuin peltoa; sanoistamme puuttuu tuntemattoman ja haaveillun antama utuinen mauste, joka leijuu espanjan yllä kuin etelän valon ja maiseman olemattomien tuoksujen taikaviitta.

    Fenomenaalisuus sotkee suomaalaisuuden maailmankuvaan saunantakuisen kakanhajun. Sanoissamme ei ole huimaavuutta, ja sampueestakin on haettu sammakkoa.

    VastaaPoista