Tuli mies Arimatiasta ja laukoi, että tilanne tulee olemaan pahin sitten toisen maailmansodan.
Tai saattoi Tulla YK:sta, huipulta.
Minulla on kotona tietokoneessa kaikki ”Kansa taisteli – miehet kertovat” -lehden numerot skannattuina. Maalla ne lehdet ovat lehtinä. Ne on sicotu siniseen kartonkiin, vuosi kerrallaan.
Opin niistä lehdistä kirjoittamista ja toimittamista. Huono esimerkki vaikuttaa paljon vahvemmin kuin oma kokemus. Muualta luettu puristuu pintaan, vaikka olisi omiakin kokemuksia.
”Kollaa kestää” oli Aamulehden toimittajan tuolilta rintamalle tulleen kirjoittajan tilaustyö, joka ilmestyi hyvin pian Talvisodan päättymisen jälkeen. Nähdäkseni ”Sankaripoikia” ja ”Kumpujen yöstä” olivat tehneet kirjoittajaan liian suuren vaikutuksen. Ainakaan itse en käsittänyt vuosikymmeniin, että Kollaan erikoispiirre ei ollut sankaruus, joka oli suurta. Erikoispiirre oli hyökkääjän tykistö puolustajan jalkaväkeä vastaan.
Sanovat että jatkuva tykistökeskitys ilmapommituksineen on erittäin vaikea paikka.
Väinö Linna vakiinnutti sotakirjallisuuteemme pelon, nälän ja ylivoimaisen rasituksen.
Olen hyvin kiitollinen siitä, että nykyisen epidemian aikana en joudu kantamaan mitään ylivoimaisen painavaa eikä ole nälkä eikä jano. Pelosta on vaikea sanoa. Se on yleensä huono merkki, ettei pelkää.
Opin aikoinani kokeneilta psykiatreilta, että ihminen, joka pelkää tulevansa hulluksi, on mieleltään terve. Kääntäen: moni hullu pitää itseään erinomaisen terveenä. Sanaa ”hullu” käytän, kun en ole lääkäri, vuosikymmeniä sitten Foucaultilta oppimallani tavalla. ”Hulluuden historia.” Sanassa on mukana polttomerkitsevä ja poliittisesti ohjaava elementti.
”Pelkäättekö?” oli ala-arvoisen sotilaskoulutuksen käyttämä kysymys. Se on älytön. Normaali eli toimintakykyinen ihminen pelkää taistelutilanteessa ja ennen sitä. Joka vastaa ettei pelkää valehtelee. Tai sitten hän on henkisesti täysin edesvastuuttomassa tilassa. Kyky toimia vaikka pelkää on opittavissa, ja sitä kannattaa toistaa koulutuksessa.
Vertaus viime sotiin on Suomessa ontuva. Uhka jakautui niin epätasaisesti. Kuolemanpelkoa ajatellen en oikeastaan ymmärrä, miten eräät naiset jaksoivat. Tiedän useitakin naisia, jotka tekivät kotona hyvin raskaita miesten töitä ja joilta oli mies ja rivi poikia rintamalla, ja tyttöjäkin. Eräs jonka hautajaisissa olin, haavoittui vakavasti pohjoisessa rintamalottana. Isoäidiltäni oli mies ja neljä poikaa sodassa ja se viides, aivan keskenkasvuinen, soitto-oppilaana kasarmissa.
On sitä kuvailtu ja on siitä kerrottu mutta vaikea silti on eläytyä elämäntapaan, jossa jokainen polkupyörän rämähdys tuo mieleen pahan viestin tuojan. Helpompi on eläytyä tehtäviin, joissa isoisäni oli toisen sodan aikana, kaatuneiden evakuointikeskuksessa vääpelinä.
Eihän siitä tykistökeskityksen helvetistä kukaan terve ihminen enää aivan samana palannut jos ylipäänsä palasi. Kaikki varmasti pelkäsivät.
VastaaPoistaPelkotestinä voi ajatella vaikka sitä että kouraan lyödään punainen viitta ja tyrkätään areenalle jossa korskuu ja möyhii kiivas sonni. Muita välineitä ei anneta eikä pois päästetä ennenkuin tunti on kulunut. Jos joku väittää ettei pelkää mitään, voi kokeilla tätä missä vain mahdollisuus siihen.
Kyllä kai niitä on, jotka eivät pelkää ja käyvät päällisin puolin täysijärkisestä. Väinö Linna on kuvannut tätä ihmistyyppiä alikersantti Lehdon hahmossa ja epäilen joskus tunteneeni tämän tapaisia tyyppejä luonnossakin. Kyse on kyllä eräänlaisesta henkisestä häiriöstä, mutta ei varsinaisesti syyntakeettomuudesta. Tuollainen peloton henkilö on ihminen, joka on jostain syystä muutenkin aika kyvytön tuntemaan tunteita ja rikkoo myös yleisesti hyväksyttyjä sääntöjä omantunnon tuskia tuntematta. Sosiopaatista voisi kai puhua. Reaalielämän klassinen tapaus lienee Lauri Törni: mies, joka rakasti sotimista eikä kaihtanut sen paremmin maanpetturuutta kuin kapakkatappeluitakaan.
VastaaPoistaYläasteella minulla oli liikunnanopettaja, joka onnistui joviaalisuudestaan huolimatta jotenkin ihmeellisesti vakuuttamaan luokan siitä, että hän on tämäntapainen yksilö: ihminen, joka saattaisi, jos häntä tarpeeksi ärsyttää, sen kummemmin suuttumatta iskeä ärsyttävän oppilaan hengiltä seurauksista välittämättä. Kuri pysyi luokassa hyvin, mutta kyllä siihen mieheen aina tietyllä varauksella suhtautui.
Opettajakoulutus taidettiin sisällissodan eräänä tuloksena laittaa sellaiseen kuosiin, että se tuotti seuraavina vuosikymmeninä luvuttomasti pelottavia opettajia.
PoistaLuuleeko arvon Kemppinen itseään terveeksi?
VastaaPoistaIsäni, syntynyt 1899, ainoa kommentti sodasta oli: "kyllä pelotti". Vanhin veli taas oli nuorukaisena kaksi vuotta Rukajärvellä sahaamassa lautoja, kas kun maalaistalon poikana oli ainoa, joka sai sirkkelin moottorin toimintakuntoon. Sodan jälkeen hän sai siitä alun yksityisyrittäjyydelleen ensin koulutusta hankittuaan, se hyöty siitä oli. Hän ei koskaan pihahtanutkaan mitään Rukajärven ajasta eikä lukenut sotakirjoja, ainoana merkkinä olivat kirosanat, joita meillä ei muuten viljelty. Äiti sanoikin joskus, että lopeta tuo noituminen. Sinänsä ne kirosanat olivat sellaisia aika viattomia vahvistussanoja kuin "voe halavattu" tai "perkules", ainakin kotikäytössä.
VastaaPoistaNyt on monenlaista pelkoa ilmassa. Puoleen vuoteen ei kannattaisi sairastua mihinkään muuhunkaan hoitoa vaativaan. Yhdellä miniällä piti olla leikkaus Meilahdessa ensi viikolla, mutta ilmoitettiin, että ei ole kirurgia. Niitähän on sairaanakin. Syksyllä vasta olisi yksi aika ja sitten Jyväskylässä ensi viikolla. Sinne siis. Oli opastettu, että omalla autolla, ei taksilla tai ambulanssilla, kun niissä voi saada koronan!
Mulla on nollasuuntainen depressiivis-skzchitzoffrenaalinen mielialatilavuushäiriö, tekoälyllinen kehitysvammaisuus, dissosiatiivinen maaninen psykoterapia, ja somapsykoottinen luulomielisairaus, sekä ihan vaan normaali psykopatia. Hulluja nuo gallialailaiset, psykiatrit ja muut.
VastaaPoistaTässäpä autenttinen esimerkki siitä, miltä sodassa tuntuu ja miten siihen suhtautuu. Kyseinen katkelma on isäni - jänkäjääkärin, alikersantin, kengityssepän - päiväkirjasta, jota hän tässä kirjoittaa poterossaan Ihantalassa 28.6.1944:
VastaaPoista"Tänäpäivänä on piru irti, sillä tuskin olin saanut vihkoni esiin jatkaakseni kirjoitusta kun maataistelukoneet tekivät hyökkäyksen majoitusaluettamme ja sen ympärillä olevia tykistöasemia vastaan. Minun täytyi juosta sen tuhannen tulista vauhtia omaan myyränkolooni, jossa polven päällä nyt piirtelen. – Nuo venäläiset maataistelukoneet ovat semmoisia sittiäisiä että ne olisivat saaneet jäädä keksimättä. Ne tulevat äkkiä kuin ampiaiset aivan puiden latvojen tasalla ja syytävät kolmenlaista kuolemaa. Ensiksikin niissä on konekiväärit ja sitten niissä on vielä pikatykit. Näiden murhavälineiden lisäksi ne pudottavat herkkiä sirpalepommeja. Vielä ne eivät ole saaneet mitään aikaan, mutta ei kestä kauan ennenkuin ne ovat uudestaan päällä."
Käsiala on olosuhteet huomioiden, poterossa keskityksen aikana kirjoitetuksi, aika tasaista. Varmasti hän pelkäsi, mutta oli jo tottunut ja hallitsi hermonsa: käsi ei tärissyt.
Kun aina sanotaan, ettei kukaan tullut sielullisesti ehjänä sodasta takaisin - niin väittäisinpä, että isäni tuli.
Sotaväkiaikana 60-luvun alussa koko kurssi vietiin Pahkajärvellä istumaan mäenrinteeseen kuin teatterissa ikään. Kohta alkoi kuulua kohina ja vastapäiseen rinteeseen ammuttiin tykistön ja raskaiden kranaatinheitinten raju keskitys. En tiedä, mikä oli demonstraation tarkoitus, mutta kotiuttamista odottaville varusmiehille kävi kyllä selväksi, mitä oli odotettavissa, jos palvelukseen astumismääräys joskus tulisi.
VastaaPoistaIsäni siirrettiin jatkosodassa etulinjan upseerina sotasairaalaan hermojen petettyä. Kyllä se varjosti meidän poikien elämää. Sotilaskoulutukseemme se ei vaikuttanut, ja itsekin päädyin RUK:hon, vaikka olin jo kutsunnoissa rastittanut kyselylomakkeeseen kohtaan "onko suvussa mielisairautta" enempiä pohtimatta että kyllä on. Ajattelin, ehkäpä lapsellisesti, että kuitenkin tietävät ja voivat syyttää minua asian peittelemistä.
VastaaPoistaAlokasajalta muuten muistan komppaniasta erään sotasankarin pojan, joka sai alusta asti arvostavaa erityiskohtelua, näytteeksi henkilökohtaista "simputustakin".
Kyllähän isäni kohtalo on varjostanut jollain lailla aina, eikä siitä noin vain pysty ikinä vapautumaan. Ei siis tiedä, miten henkiseltä rakenteeltaan pärjäisi todella tiukassa paikassa ja epäilee kestokykyään. Uskon, että näin on useimmilla kaltaisistani. Toisaalta voi olla todella raakoja "toisen polven kohtaloita" ihan muista syistä, jopa isän sankaruudesta johtuvia.
No, elämäni keskeisiä asioita tuo ei ole, mutta aina kun nuo asiat tulevat puheeksi, se pulpahtaa pintaan. Hyvin ja kykyjeni mukaan olen elämässä
mielestäni menestynyt, vaikka aikamoisia haasteitakin on välillä ollut. Jedem das Seine.
Pari viikkoa tuon edellisen kirjoituksen jälkeen isäni kirjoitti näin:
Poista"Sain velipojalta kirjeitse kuulla, että H:n [sisko] mies, siis [M] on kaatunut. En osaa muuta kuin kauhistuen todeta tapahtuneen. Tämä on hirvittävä sota, järjetön, älytön sota. Ei tämä ole sotaa, tämä on lahtia."
Tämä kaatunut setäni katosi eli ruumista ei löytynyt. Niinpä muistan itsekin, miten vielä 50-luvun lopulla tätini odotti - tai ainakin toivoi - miehensä palaavan. Siksi hän ei mennyt uusiin naimisiinkaan.
Toisen tätini mies karkasi metsäkaartiin Kannakselta kesällä 1944. Isäni ei ikinä sanallakaan moittinut tämän ratkaisua, ei kyläillessämme, eikä edes yksityisesti. Kun kysyin vähän vanhempana asiasta, hän vain totesi, ettei kaikkien hermot kestäneet sitä helvettiä.
Kun nyt otit puheeksi, minäkin rastitin tuon "Onko suvussa esiintynyt mieli..." isän sotavamman takia hakiessani vapaaehtoisena erityisaselajiin varusmiehenä. Jotenkin armeijalle tyypillisesti sitten jonossa tehtävissä rokotuksissa yms. toimissa hieman arvelutti koko palvelusajan, että kansioni päällyslehdessä oli isosti punaisella yli koko sivun kirjoitettu: "Isä mielisairas!" ja kaikki sen jonossa näkivät.
PoistaMenestyin kuitenkin hyvin kuten myöhemmin muussakin elämässä.
Onko suvussa esiintynyt mielisairautta? Tässähän minä, jos nyt edes olen omaa sukuani.
Poista