Synny oikein

Ikävää omahyväisyyttä voisi hillitä tieto oman syntymävuoden ratkaisevasta merkityksestä.

Yleisinhimillinen ajattelu ei osoita mainittavaa älyä: saavutukset ovat omaa ansiotani, tappiot ilkeiden ihmisten aiheuttamia. Käsitys “kaitselmuksesta” eli taivaallisesta johdatuksesta on etenkin Euroopassa huonoissa kantimissa. Sekin tuttavani on kuollut, joka sanoi joskus kovassa krapulassa, ettei ymmärrä, miten näin mukavalla ihmisellä voi olla pää näin kauhea kipeä.

Itse kannatan termodynamiikkaa. Sei ei oikein matematisoidu, mutta tunnettujen lainalaisuuksien alla on entropia, arkikielellä sattuma. Oikeastaan sana tarkoittaa epäjärjestyksen lisääntymistä, mutta mitä tahansa kohdetta ajatellen se on yleensä oikea ratkaisu.

Onneksi sanalla on sivusävy, jonka oppi viimeistään armeijassa - hyvä palanen litkun seassa.

Isovanhempani hävisivät elämän arpajaisissa syntymällä vuonna 1896. Kirjoitin viimeksi äidistäni ja mainitsin sanan “ahdistus”, jota joku kiirehti kummastelemaan. En kirjoittanut “pelko”, koska siitä olisi voinut tulla mieleen jonkun ihmisen pelkääminen. Siis kohde oli sota: 16-vuotiaasta 6 vuotta sotaa, jossa oli lähiomaisia ja suuri määrä tuttuja; keskikoulun luokkatoverit, pojat, kaatuivat kaikki. Ja kotiin omin jaloin palanneista aika monet olivat tullessaan kauheassa kunnossa. Ja se jatkuva epävarmuus.

Jotenkin aavistin taustan, kun äitini kopioi oman äitinsä kuoltua aivoverenvuotoon 1950 sukuryijyn. Se oli satakuntalaistyylinen tosi iso ryijy ja erittäin suuritöinen, kangaspuissa ja joka silmukka käsin solmittava. (Alkuperäinen on olemassa mutta hauras ja haalistunut.)

Britti (skotti) Macaulay oli 1800-luvulla maansa kuuluisin ja luetuin historioitsija. Hän kirjoitti, että uskomaton onni oli syntyä vuonna 1850. Itse hän kuoli 1859. Hän oli Britannian suuruuden ylistäjä, mutta suuri tietäjä ja valistaja. Jo häntä ennen Gibbonin Rooman valtakunnan nousu ja tuho loi antiikin tutkimuksen perustaa, jota saksalaiset edistivät etevästi, etenkin Mommsen. Meille “topeliaanisena” tutun oman maan suurenmoisuuden saagan perusti ranskalainen J. Michelet, jonka tekstiä lukee edelleen mielellään silloinkin, kun kirjoittajan yleistykset ja väritykset huimaavat. Päähenkilö oli “kansa”, eivät suurmiehet. Ja Italiassa oli merkittävä G. Vico.

Itse kuulun siihen suureen joukkoon, joka ansiottaan veti voittoarvan syntymällä sodasta juuri päässeeseen Suomeen. Olen saanut kaiken ilmaiseksi ja voinut aika ajoin keskittyä esimerkiksi maailmantuskaan. 

Kun sain aika pienenä rajun keuhkokuumeen, terveyssisar kävi pistämässä streptomysiiniä. 

Äitini ja hänen perheensä ansiosta minulla oli käytettävissäni kirjakauppa ja elokuvateatteri. Kun tulin 19-vuotiaana kolmatta kertaa elämässäni Helsinkiin ja kysyin poliisilta, olisiko täällä sellainen Fabianinkatu, jonka varrella opetetaan korkeita asioita, olin nähnyt ainakin 1500 pitkää elokuvaa. Muistan hyvin esimerkiksi vähän oudot italialaiset elokuvat ja äidin harmittelun, kun piti ottaa neljä muuta - jotain Rossellinia ja Felliniä ja de Sicaa - että olisi saanut esitettäväksi “Katkeraa riisiä”, koska sen arvasi olevan miesten mieleen. 

Tuskin itse vieroitettuna opin, että elokuvan myyntivaltti numero yksi on näyttelijän näyttävyys. Serkullani on Rita Hayworth -kaappimainos. Marilyn Monroe pani liikettä jopa kappalaiseen. Herrat pitävät vaaleaveriköistä. Äitini oli tumma ja kaunis. Ilmasotakoululta riitti täytekynän ostajia, upseerioppilaita, kadetteja ja nuoria upseereita. Epäilen isoisäni vihjanneen, että Helsingissä olisi enemmän tulevaisuutta. Silti se muutto oli kova paikka.

Merkkipäivä

 

Äiti täyttäisi tänään 5.3. sata vuotta, ja lisäksi on hänen nimipäivänsä, Laila. Hän siis kuoli vasta muutama kuukausi sitten. Vaikka olen vetänyt tässä välissä päikkärit, olen edelleen valmis jakamaan salaisuuden. Mikä on tunteista päällimmäinen?

Mielihyvä.

Useita vuosia olen hahmotellut menneisyyttä tutkien ja miettien naisia. Hylkäsin ranskalaisten (Braudel) mallin mukaan tapahtumien historian. Se ei johda kehuttaviin tulkinnallisiin tuloksiin eikä siis ymmärrykseen.

Tyypilliset elämäkerrat ovat luetteloita tapahtumista, ja kuinka ollakaan, kohteelle kertyy ansioita ja aikaansaannoksia ja virheetkin selittyvät parhain päin.

Äitini työ oli samansuuntainen kuin monen muun naisen, ahdistuksen voittaminen. Entinen maailma oli laajasti sellainen, että vaikeat ja vaativat asiat osoitettiin naisille. Äidin neuletyöt olivat sitten mainiolla ammatillisella tasolla. Hän suunnitteli ja teki nyt taas muodissa olevia valmistusohjeita puoli vuosisataa sitten ja niitä julkaistiin satoja lehdissä.

Tiesin että lähes taukoamaton neulominen ja virkkaaminen oli pohjaltaan itse kehitetty keino ahdistuksen ja pelon voittamiseksi. Kun hän, joka aika lailla pelkäsi tuntemattomia ihmisiä ja vieraita oloja, tuli meitä katsomaan Los Angelesiin, auton takapenkillä hän otti kutimensa ennen kuin kuulumiset oli vaihdettu. Ja pian sain lähteä etsimään virkkuukoukkua kaupungista, jossa sellaisesta oli tuskin kuultukaan, koska se yksi oikean kokoinen oli kadonnut lentokoneessa. Isä, jolla oli viipurilaisen torikauppiaan luonne ja asenne, lähti tietenkin katselemaan paikkoja.

Nyt työikäinen sukupolvi ei ehkä edes tiedä, että koko Suomi pyöri 1939-1945 ja sitä vielä viisi vuotta eteenpäin, naisten varassa. Meillä teetettiin raskaita ruumiillisia töitä lapsilla ja vanhuksilla. Mistäpä lämmitykseen tarvittavat halot tai korvaava turve, kun viimeinenkin sekatyömies oli armeijan tehtävissä. 

Äiti harmitteli suotta, että hänet otettiin kesken koulusta pois hoitamaan kirjakauppaa ja elokuvateatteria. Hänpä sitten hoiti ne itsenäisesti 16-vuotiaasta, teki neuleita ja ompeli pehmoleluja kaupassa myytäväksi vähinä joutoaikoinaan ja näytti iltaisin elokuvia suoritettuaan alaikäisenä eli siis laittomasti vaadittavan tutkinnon. Ja sitten tuli lapsia, ja niitä riitti!

Minun muistikuvissani naiset vastasivat kunnassa kaikesta, mutta Pohjanmaa kyllä oli näkyvien naisten maakunta. Kauhavalla oli 60 kutomoa ja jokseenkin kaikissa nainen vastuussa. Opettajat, myös oppikoulun rehtori, olivat naisia. Tätini oli purjelentokerhon puheenjohtaja ja suunnitteli hyppäävänsä laskuvarjolla.

Ahdistuksen lannistamia miehiä olivat tiet täynnä. Väärin annosteltu viina oli jokseenkin huono lääke.

Luuleeko joku, että kukaan tulee terveenä takaisin sodasta? Minä sain täyttää 50 vuotta ennen kuin käsitin, että eräiden läheisten naisten mielestäni erikoinen luonne luontumuksineen oli muokkautunut viiden vuoden toiminnata rintamalottana. Keskustelu rintaman naisista kääntyi aikoinaan ihmeellisesti seksiin, jolla ei tainnut olla suurta roolia niissä oloissa. Sen sijaan se sivuutettiin, että lotat ja pesulajunien naiset olivat kovemmassa työssä kuin hevoset. Tiedän, koska olen kuunnellut tarkasti kerrottua. Aamulla kello neljä keittämään vettä ja sitten pää edellä pesemään kenttäkeittiötä. Tai sitten Laimi, joka oli nuorena tyttönä jo Talvisodan ajan Seinäjoella ottamassa junia vastaan ja sulattelemassa ja panemassa arkkuun ruumiita ja ruumiinosia.

Äitini hyvin runsaassa aineistossa on paljon filmitähden kuvia ja vastaavaa. Tuo pakoisuus oli tietoista, pahoina aikoina henkisesti välttämätöntä.

Niin - me saman äidin lapset olimme kaikki tyytyväisiä.

Muuten - lukemalla ennakoluulottomasti autofiktion keksineen Kalle Päätalon kirjoja saatte mallikkaan esimerkin naisten ratkaisevasta roolista suvussa, kylässä ja kaupungissa.

Ja lopuksi lukuvihje. Hämmästyin Ann-Christin Antellin romaania “Puuvillatehtaan kilpailija”. Viihdettä. Juuri sitä tarvitaan. Monta astetta edellisen kerrostuman yläpuolella eli tarina kulkee. Jännittävä trilogia naisten aikakaudesta lähes sadan vuoden ajalta. Sivuhenkilöinä vilahtelevat Koskenniemi ja Kilpi. 

Käsi ja kyynärpää

Intellektuellit ovat julkaisseet kirjoituksia tai kertoneet televisiossa, mitkä ovat aikamme ongelmat ja mitä pitää välttämättä tehdä. Tarkoitan kahta viime vuosikymmentä. Edellinen ryväs on esimerkki siitä, mikä kaikki ei säily vaan kompostoituu.

Covid-pandemian ja Ukrainan sodan vuoksi, Suomessa yhden yön Nato-käännöksen jälkeen, käsitykset kävivät toisiksi.

Tilanne ei suostunut olemaan määritellyn mukainen eikä muutos halunnut noudattaa asiantuntevia ohjeita.

Maailmalla näitä tietäjiä on paljon, Michel Foucault, Jacques Derrida, Jacques Attali, Francis Fukyama, Yuval Yaron, Malcolm Gladwell, Manuel Castells. Suomessa akateemikot von Wright, Haavikko ja Meri, professorit Antti Eskola, Pekka Kuusi, Juha Siltala, Anu Kantola. Vähätaiteellisella puolella Paavo Lipponen, Esko Aho ja Erkki Tuomioja ovat nyt tilillä menneistä tunnoistaan ja teoistaan. Jörn Donnerin viettimaalma menetti merkitystään. Sitä vastoin Sofi Oksasen näkemisen voima ja tekstin vimmainen viileys ovat korkeinta luokkaa.

Maantiede ja talous ovat hyvin pahasti sekaisin. Se on vakava tilanne, jos maa sijaitsee väärässä paikassa. 

Turkin salmista kamppaillaan nyt kuten 1851, 1914, 1945. Pultavassa taistellaan nyt samassa paikassa, johon Ruotsin armeija kukistui 1700-luvun alussa.

Vastaan ei tule ketään, joka luottaisi entisten aikojen paluuseen. Keskiluokka ja kapitalismi ovat menettäneet mielenkiintoisuuttaan. Käytöshäiriöt ovat levinneet korkeimpiin yhteiskunnallisiin tasoihin. Globalisaatio on tykkänään unohtunut. Erilaiset ministerit touhuavat juuri samoin kuin itse näin tapahtuvan puoli vuoisataa sitten Kirputorilla, joka oli sihen aikaan Pariisin erikoisuus, mutta ei ylpeys.

Jos Donald Trump ja Boris Johnson olisivat olleet vuosi sitten valtaistuimella, me täällä olisimme jo suistuneet allikosta ojaan. Molemmat osoittivat tuhoisaa ylenkatsetta. Heillä oli yleensä diktaattoreilla ilmenevä kyky olla välittämättä maailman monimutkaisuudesta. He olivat keksineet, kukaties Kalevalasta, myydä leipiä, joiden sisään oli leivottu kivi.

Me tämän blogin pikku keskusteluissa emme saa selvää edes esimerkistä “Talvisodan syyt”. Tosin nyt ei ole mainittu Isä Aurinkoisen ja hänen lempinimellä Rautaperse tunnetun lemmikkinsä Molotovin halua vapauttaa Suomen kansa porvareiden ikeestä ja tanner-mannerheimilaisen roistokoplan tuhoamista. 

Mainitsematta on myös jäänyt venäläisten lehtien vakuutus, että punalentäjät ovat suuria humanisteja. Missään tapauksessa he eivät pommittaneet taloja, joissa asuu tavallisia kunnon ihmisiä.

Vastaavasti Ukrainan sodan syy taitaa olla meille kaikille ylivoimainen arvoitus. Osaan tarjota vain kokemustulkintaa, jonka nimitys kirjallisuudessa on “imperial overstretch”, imperiumin ylikurotus.

Suurista intellektuelleista yksi ärsyttävistä on Arnold J. Toynbee. Hänet osoitettiin Oswald Spenglerin seuraan häpeämään heti kuoltuaan. Lukijoita ja arvostusta hän oli saanut ehkä enemmän kuin juuri kukaan toinen alan mies 1900-luvulla. Hän oli vuosikymmeniä arvostettu brittirofessori ja itse mukana hyvinkin keskeisissä tehtävissä selvittämässä niin hankalia asioita kuin rajojen vetäminen Eurooppaan vuonna 1919 ja juutalaisten ja palestiinalaisten asema ja oikeudet 1948 - 1960.

Hänen aiheesta epätieteellisenä hylätty, liiaksi myytteihin ja liian vähän tosiasioihin perustuvan maailmanhistoriansa tuli tavallaan takaisin Jared Diamondin kuljettamana. “Collapse” (2005) ilmestyi suomeksi nimellä Romahdus, miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä. Toynbee oli listannut 25 tapaa tehdä itsemurha ja esitteli kulttuureja aikojen alusta.

Diamond tähdentää, että sekä mayat että atsteekit ja eräät preerioiden heimot tuhosi ilmastonmuutos, joka oli muuten myös faaraoiden Egyptin kohtalo.

Ukrainan eli maailman parhaaksi arvioidun viljelysmaan ympärillä oli alkanut parveilla niin sanottu agribisnes, pääomasijoittajien vetämä viljely.

Entä jos rosvolauman vaiva olisi se vanha tuttu: rahat lopussa. Kiinallahan on samaa vikaa.

Ja pandemia on tietenkin ympäristönmuutosta. Sitä oli jo keskiajan rutto, Musta surma. Alamme aavistaa, että eräät mikrobit ja etenkin virukset reagoivat nopeasti ja että yhden asteen keskilämmön muutos on kerran toisensa jälkeen osoittautunut katastrofiksi.

Rosvot

Kommentoija huomauttaa Osmo Jussilan maininnasta Talvisodasta ryöstöretkenä. Tämä ajatus on hyvä mutta kehittelyn tarpeessa. Yllytän kiinnittämään siihen suuren huomion tutkimuksessa, joka tulee pakosta ajankohtaiseksi Ukrainan sodan takia. Mitä muita päämääriä sodan hyökkääjällä on kuin väitetty kunnia tai jokin menneisyyden väitetty vääryys?

Ojassani on oma lehmä. Olen itse esittänyt saman ajatuksen useita kertoja - Enson, Lahdenpohjan ja Läskelän selluloosatehtaat räjähteiden raaka-aineiden valmistukseen, ja kukaties myös Vuoksen sähkö. Tietämäni mukaan Neuvostoliitto ei kuitenkaan saanut noita tehtaita käyntiin sodan aikana eikä vuosiin sotien jälkeenkään.

Tutkimuksen olisi pian otettava kantaa kahteen sumuiseen käsitteeseen, maailmanvallankumous, oikeastaan imperialismi, ja omistusoikeus.

Oman käsitykseni mukaan marxismi-leninismi oli sairaiden aivojen tuote. Lieneekö kohtalon ivaa, että aatteistaan käytännössä kiireesti luopunut Lenin kuoli nimenomaan aivoverisuonten kalkkeutumiseen, jota Stalin joko käytännön toimin edisti tai sitten ei.

Komintern perustettiin edistämään maailmanvallankumousta, jota Trotski puolestaan ajoi ehkä tosissaan. Kommunismiksi kuvailtu ihmesatu oli toteutettava vaikka väkivalloin. Hanke ei menestynyt. Väkivalta menestyi.

Kansanhurskaus on ihmeellinen asia. Esimerkiksi Suomessa sadat tuhannet toistelivat, että ihmiset on pakotettava asein luomaan lopullinen, parempi maailma. Väitehän oli suoraan Raamatusta: nyt on tiukkaa, mutta lopulta ratkeaa.

Stalin käsitti selkeästi, että Neuvostoliitto jatkoi Englannin ja Ranskan 1919 romahtanutta imperialismia. Samaa sinänsä typerää alueiden hallintaan tähtäävää toimintaa ajaa tällä hetkellä toveri V. Putin.

Euroopan voittanut aate tai oikeammin sanoen praksis eli käytäntö oli sosiaalidemokratia, hiukan Bernsteinin hahmottelemassa mielessä. Kysymys oli eräänlaisesta osuustoiminta-aatteesta. Se onnistui niin hyvin, että se katosi Euroopasta. Tony Judt on kirjoittanut asiasta laajasti ja hyvin. Hän ei ehtinyt vetää yhteen, että “sosialismin” nykyinen muoto on EU, jota itse sanoisin federalismiksi.

Suomen menestynein kaupparyhmä on osuustoiminnallinen S-ryhmä eli Prisma ja kaikki muut. Laajassa mielessä osuustoiminnallinen on osuuspankkiryhmä. 

Oma “sosialideokraattinen puolueemme” on puhtaasti reformistinen eli väittää ajavansa epäkohtien poistamista ja erilaisia parannuksia. Noidan sammakkojuomaa eli ihmelääkettä ei ole tarjolla.

Omistusoikeuden ikiaikaisuus on suuri erehdys. Tähän kuoppaan lankesi jopa suuresti ihailemani Eino Jutikkala. “Pohjoismaisen talonpojan vapaus” on luulo, joka perustuu huonoon roomalaisen oikeuden ymmärtämiseen. Esimerkiksi Suomessa kuninkaat paiskoivat maata ja metsää miten sattui, kenelle vain, ja pahin oli ehkä Kaarle IX, ellei sitten Kaarle XI. Jo Kustaa Vaasa oli varastanut metsät muka “kruunun omaisuutena”. Mutta hän olikin koulutukseltaan varas. Koska kruunu varasti halutessaan niityt ja pellot, talonpojan turva oli suhteellisen pieni vaara joutua sotamieheksi, koska maanviljelyä kuitenkin tarvittiin. Sekin turva meni Kaarle XII:n sodissa, joiden loputtomuuden syy oli kuninkaan mielenvikaisuus. Hän aivan totta luuli olevansa jonkinlainen Jumalan ruoska ja kaikkien vääryyksien kostaja.

Roomalainen oikeus ei tuntenut käytännössä 1900-luvun omistusoikeutta muistuttavaa järjestelmää, eikä keskiajalla ollut sellaiselle mitään käyttöä. Rooma oli orjatalous ja monin ajoin sotilasdiktatuuri. Orjuus tarkoitti tietysti ihmisten täydellistä oikeudettomuutta.

Maanomistus ei langennut “vapaille miehille”, vaan perheenisälle eli klaanin johtajalle (paterfamilias). Isän eläessä pojillakaan ei ollut suurempaa oikeuskelpoisuutta. Käytäntöä muutti Bysantti eli Itä-Rooma eli Justinianus. Kapitalismi eli yritystoiminta jäi lännessä odottamaan pienten ja ahneiden kaupunkivaltioiden nousua sydänkeskiajalla ja heti sen jälkeen: Genova ja Venetsia, sitten Brügge ja Amsterdam ja lisäksi Hansa-liitto. Ritarikunnat olivat suuria kauppiaita (kuten Temppeliherrat) ja kaikkien omistajien äiti oli yhteinen katolinen kirkko, joka keksi jopa arvonlisäveron (Pietarin penninki).

Esimerkiksi Suomessa oli 1800-luvun lopussa “itsenäisten talonpoikien” sijasta yhä hälyttävämpi tilaton väestö, joka purkautui ensin siirtolaisuuteen Pietariin ja Amerikkaan, sitten sosialistiseen sotaan. Ajan termi oili “maaseudun suhteellinen liikaväestö”.

Takapajuisen Suomen juridiikan kirjoissa selitettiin vielä minun opiskellessani, että omistus on “periaatteessa rajoittamaton valta määrätä esineestä”. Myös kiinteistö on ‘esine’. Ruotsissa ja Tanskassa lakimiehet olivat alkaneet epäillä tätä ajatusta. Suomessa siviilioikeus ei ollut aluksi tietääkseenkään maailmanhistoriallisesta operaatiosta, jolla valtio ryösti maat asutettaville 1945-1948 - ja oikein teki.

Eräs tuttavani kertoi tunnustaneensa Aatos Erkolle hakeutuessaan Sanoma Oy:n palkkalistoille, että hän on sosialidemokraatti. Kertojani väitti Atskin vastanneen: kaikkihan me olemme sosialidemokraatteja.

Sota talvella

Maaliskuun alussa 1940 tilanne Suomen rintamilla oli epätoivoinen. Taistelut riehuivat Viipurin esikaupungeissa ja Viipurinlahden tällä puolella. Laatokan pohjoispuolella oli iso Lemetin motti, jossa 3200 venäläistä yritti pysytellä hengissä. Kun saarrostus laukesi helmikuussa, henkensä menetti 600 päällystöön kuulunutta, mukana myös sotamieheksi pukeutunut kenraali. Toinen kenraali teloitettiin omien toimesta Laatokan rannassa.

Taistelut olivat hyvin raskaat myös suomalaisille. Mottia nakerrettiin joka yö. Aseina oli usein toisessa kädessä kasapanos, toisessa Mauser-pistooli. Konepistooleja olisi ollut, mutta niitä ei saatu joukoille. Niiden käyttökelpoisuuskin epäilytti eräitä.

Kun tämä on Ukrainan sodan alkamisen vuosipäivä, tuntuu tarpeelliselta palauttaa mieleen, että Talvisodassa kaatui kolmen kuukauden aikana 25 000 miestä, kun taas Jatkosodassa kolmen vuoden aikana 70 000.

Suomen liittolaiseksi usein mainittu Natsi-Saksa ei liikauttanut sormeakaan. Tarvikkeita ei saatu ja muualta lähetetty apukin pysäytettiin Saksaan. 

Taru Ruotsin toimettomuudesta saattoi olla hyödyllinen sotien jälkeen. Todelllisuudessa Ruotsin suora ja välitön apu oli suurempi kuin Suomen yhden vuoden bruttokansantuote.

Tänään monet ovat muistelleet julkisesti ja yksityisesti tunteitaan. Tavallinen repliikki on: uskomatonta. Että Euroopassa voi tapahtua tällaista.

Juuri monikaan ei osannut kuvitella etenkin kaupunkeihin eli siviilikohteeseen kohdistuvaa sotaa.

Kysymyksessä on mysteeri. Syytä tai motiivia ei edelleenkään voi käsittää.

Vertaaminen Suomen Talvisotaan on paikallaan. Silloinkin syy jäi hämäräksi. Neuvostoliitto oli päättänyt laajentaa etupiiriään, mutta miksi Saksa salli sen? Saksa oli suuntautunut hyäkkäämään lnteen eli Belgian kautta Ranskaan, mutta aivan varmasti Stalin ja Hitler tiesivät joutuvansa ennemmin tai myöhemmin vastakkain. 

Neuvostoliitto esitti perusteeksi kansallisen turvallisuutensa. Raja oli Karjalassa liian lähellä - kenen hyökkäystä ajatellen. Englannista oli puhuttu lähes 20 vuotta, mutta Englannin hyökkäys ei ollut teknisesti mahdollinen, koska siinä oli Ruotsi välissä. Se ei ollut käytännössä mahdollinen, koska Englanti oli sotatilassa Saksan kanssa, ja liennytys oli jo jouduttu toteamaan vääräksi keinoksi Hitlerin kanssa. - Siis Saksa. 

Vakiovastaus on, että Saksa arveli Neuvostoliiton luhistuvan yhdestä potkusta Keski-Euroopassa, joten Suomella ei olisi merkitystä, eikä Baltialla liioin. Miehitetty Suomi pitäisi Englantilaiset poissa.

Siis kaksi jättiläisvirhettä. Stalin lähti toteuttamaan sotilaallisen erikoisoperaation käytännössä marssittamalla armeijan Helsinkiin. Hitler piti ajatusta Saksan etujen kannalta yhdentekevänä.

Ja jatko oli kammottavan samanlainen kuin Ukrainassa: kova ja tehokas vastarinta mahdottomassa tilanteessa.

Kuvassa näkyvä Pukkion linnake ampui rannikkotykillä suorasuuntausa, kun Suursaaresta yritti tulla kävellen pari tuhatta venäläistä. Aika ainutlaatuista sotahistoriassa. 

Armeijan sisällä kierteli vanhan punikin repliikki:” Oli se hyvä, että se vanha päälahtari oli vielä hengissä, kun tämä uusi revohka alkoi.” Siis Mannerhem (joka motitti henkilökohtaisesti joukon jääkärikenraaleita ensimmäisiksi töikseen.)

Jätkistä

Puhuin pyynnöstä Munkkiniemessä. Kuulijat, joita oli paljon, olivat siis ikäisiäni. Tilaisuus oli seniorien. Toiminta vaikuttaa hyvin vireältä. Veljeni kävi siinä vieressä yhteiskoulua. Ei siitä tahtonut tulla oikein mitään, mutta tulipa sittenkin.

Luentosarjassa, esitelmässä  ja avioliittoon huipentuvassa ihmissuhteessa on sama sääntö kuin diplomaattikutsuilla. Ensimmäiset 15 sekuntia ratkaisevat. Kaiken. Lopullisesti.

Tämä koskee ensi tapaamista. Tutuilla, esimerkiksi opiskelijoilla ja sukulaisilla, on usein valmiiksi perusteltu eli siis kielteinen käsitys.

Kerroin lapsena Munkkiniemen taajaväkisessä yhdyskunnassa asuneesta Jormasta, joka kertoi minulle kesällä 65, kun kävimme riijaamassa sisaruksia Tampereella ja kesäisin Ruovedellä, että hänpä oli nähnyt, kun ryssän pommikone ammuttiin alas talvisodan ensimmäisenä päivänä Munkkiniemessä. Jotkut Jorman jutut olivat tosia. Hän oikeasti tunsi hyvin asemakaavaopin uranuurtajan Otto-Iivari Meurmanin, joka osallistui 80-luvulla lehtikirjoitteluun Suurkirkon maalaamisesta, ja kertoi hyvin muistavansa, minkä värinen kirkko oli suurlakon aikana 1905, kun kasakat nagaikkoineen ratsastivat ylös alas niitä jyrkkiä portaita. Ja hänen paljon puhuttu Väinö-enonsa oli ollut toisten teekkareiden kanssa varastamassa sen jäänmurtajan punaisilta talvella 1918.

Mutta - saatoin kertoa kuulijoilleni - tuo Jorman juttu oli tosi. Löysin verkosta Seura-lehden valokuvan, jossa näytettiin SB:n korkeusvakaajan palasta ja koivumetsää, joka vaikutti Fiskiksen seudulta. Ja aikakirjat todistavat samaa. Sellainen juttu - ja ilmatorjuntamiehiä oli tapana nimitellä ohiampujiksi.

Pidän kiinni ajatuksestani, että tietoisuus on tiedostamatonta. Tämä johtaa käsitteen “vaisto” hylkäämiseen vanhanaikaisena ja harhaanjohtavana.

Munkkiniemen Palvelukeskuksessa minulla oli onnea. Kävi ilmi, että kuulijoissa oli elektroniikan etevä osaaja ja ainakin  yksi neurofysiologi. Onneksi suljin suuni ajoissa mainittuani vain ohimennen rakkaista sukkulamadoistani, hyppyhäntäisistä ja etenkin arkeoneista ja bakteereista, perusteena väitteelleni, että ihmisen tietoisuuteen välittyy fyysis-keiallis-biologisesta ympäristöstä jokseenkin sekava, mielivaltainen ja outo kuva, jota tärkeämpi on paikan henki, genius loci, sellaisena kuin Gaston Bachelard esittää sen (“La poétique de l’espace”).

En sanonut, että Jura-kaudella, jota jutun kuva esittää, maailma oli varmaankin mustavalkoinen. Värejä ei ollut vielä ilmennyt, koska niitä ei tarvittu. En tiedä tuota. Myös hyönteiset, jotka ovat persoja infrapunavalolle, olivat ilmoittautuneet joukkoon edellisen eli Trias-kauden lopulla. Ja kantaisämme sinilevä, joka siis ei ollut oikeastaan levä, oli sinivihreä silloin kuten nykyisin.

Tiedämmehän me, että jos puu kaatuu metsässä - meidän metsässä oli muuten kaatunut komea kuusi - mitään ääntä ei tule, ellei ole kuulijaa. Painevaihteluita on ja työn tuottamaa energiaa hajoaa lähialueelle vaikka kuinka monta joulea. Ja tiedämme, että kaikenlaista tavaraa menee jopa lävitsemme niin että humahtaa, emmekä me huomaa miten. Kuten gamma-aaltoja.

Tai ehkä sittenkin juuri nuo hirmu- ja lentoliskot keksivät värit, kun ne olivat niin kovia syömään toisiaan.

Paikan hengestä mainitsin Munkkiniemessä, että yhdellä tutulla jätkällä on kiva kämppä täällä, ja paljon puitakin ympärillä. Siellä on hyvä henki.

Taannoin kysyin Antti Herliniltä itseltään, että aivanko totta hän oli Suomalaisessa Yhteiskoulussa luokkansa pahin hampuusi. Herlin sanoi, että tieto ei taida pitää paikkaansa. Oli siellä yksi vielä pahempi. Vitsi - ja “me papit nauroimme niin”, sanoi kirkonvartija.

Heitä oli jännittävä rykelmä samoilla luokilla, näissä kirjoituksissa välillä vilahtavan Martin ohella, joka oli vuosiymmeniä tietojenkäsittelyopin professori ja jonka jäädytetty maripaita kohotettiin laitoksemme HIITin kattoon, E.-P. Salonen, Antti, pari nimekästä kirjailijaa, Nipa Jääskinen joka on minun tietojeni mukaan tällä hetkellä Suomen erinomaisin juristi, ja niin poispäin. Vastaavasti edesmennyt Martti Siirala, maamme ensimmäinen koulutettu psykoanalyytiikko, joka silti oli osoitettu ovelle itsensä C.G. Jungin kotoa tämän rouva toimesta, piti SYK:n vuosiaan pahempina kuin toimintaympäristöään joukkosidontapaikalla jatkosodassa.

Ite sain liioiitelllun kuvan valiokouluista, koska isäni oli käynyt viisi vuotta Norssia, kunnes köyhyys katkaisi luvut ja hän oli kuusi pitkää sodan vuotta siviiliammatiltaan juoksupoika. Häneltä kuulin, että oli Norssissa kommunistejakin, kuten Rontu, ja hampuuseja. 

Minulla oli yksi repliikki inkluusiosta ja koulushoppailusta.

Keskustelijoilta unohtuu vähän väliä, että koulunkäynnin painopiste on koti. Koulu ei voi korjata kodin vaurioita.

Koulun ostamisesta

Minun piti kysyä Martilta, olisinko minä pärjännyt Suomalaisessa Yhteiskoulussa. En muistanut. Hän on hyvä vastaamaan myös omituisiin kysymyksiin. Ja hänellä on tietoa kasaantuvista menestyjistä sekä opiskelutovereina että opetettavina. 

Parempi näin. En edes ollut koulussa hyvä. Keskiarvo tipahteli yhdeksän alapuolelle. Oikea vastaus kysymykseen olisi ollut: ei pää olisi kestänyt.

Jo oppikouluun pääseminen otti lujille. Sairastuin heti aika pahasti. Sydänjuttu. Tulehdus. Nivelreuma. Tohtori Karhunen soitti isälleni, että nyt on piru merrassa ja jumala jalkapuussa.

Lukioon siirtyminen oli kauheaa. Ylioppilaskirjoitukset menivät huonosti, vaikka minulla oli Mont Blanc -täytekynä. Myös aliupseerikoulu epäonnistui. Se oli taas se sydän. Päätin jäädä Kauhavalle. Olin ihaillut niitä Helsingistä palanneita, jotka kävelivät Ojutjärvelle ja ottivt aurinkoa eivätkä vastanneet tervehdyksiin. Ajattelin että auttelisin Kallea kirjoittamalla kalkkeeripaperin kanssa liikekirjeitä. Olin kuullut että hyvä konekirjoittaja saisi töitä virastoista. Ajattelin ostaa jossain vaiheessa päällystakin.

Muistelmien lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole yleensä kenellekään mieleen. Kuulluisia ja tässä blogissa usein mainittuja poikkeuksia ovat hiukanerikoisissa oloissa kirjoitetut Linkomiehen “Vaikea aika “ ja Tannerin “Näin Helsingin kasvavan”.

Ne on kirjoitettu Sörnäisten kuritushuoneessa. 

Kuritushuone olisikin hyvä paikka kirjoittaa. William Faulkner kehui haastattelussaan, että kaikkein paras kirjoittamispaikka on bordelli. Aamulla on rauhallista ja illalla iloista seuraa. Jos sivutoimena on poliisien lahjominen, kuten hänellä oli, sekin oli plussaa, että poliisit puhuttelivat herraksi.

Tannerin muistelmien jatko “Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa” on muuten sensaatiomaisen hyvä. Ressusta kirjoittanut rautatieläisen poika sai senaatilta stipendin ja lähti Saksaan oppimaan osuustoimintaa.

J.K. Paasikivi ei varmaan kuvitellutkaan kirjoittavansa rehellisesti menneisyydestään. Itse asiassa ‘valtiolliset muistelmat’ onkin oma lajinsa. Ja löytyy Paasikiven päiväkirjoista kaikkea mitä sielu halajaa. Esimerkiksi niin myrkyllisen käsityksen Venäjästä, että se on tänä päivänä ajankohtainen.

Eräs ystäväni sanoi, että Paasikivi oli ollut hänen isänsä laulunopettaja koulussa. Tarkistin tämän hämmästyttävän tiedon. Kyllä se on totta. Lahdessa. Ja valmistellessaan erinomaista väitöskirjaa hän ansaitsi opettamalla uudessa Liikemiesten kauppaopistossa, jossa hän mieltyi nuoreen Väinö Tanneriin. Joku kertoi, että Paasikivi oli kommentoinut vielä presidenttinä YL:n laulutervehdyksiä. “Menihän se vähän sinne päin...”

Tiedossani on aivan tukan alla kymmenen tai kaksikymmentä esimerkkiä ihmisistä, joiden jälkimaine ei juurikaan liity todellisuuteen. Asianajaja joutuu silloin tällöin tietämään, että ihasteltu humanisti on kotioloissaan vaarallinen raivohullu, tai että kun poliisimestari ottaa härpäkettä, kohta saadaan soittaa lisää poliiseja, ja tulevat vihassa kuin pohjoistuuli ja etelätuuli.

Minulle kerrottiin, että Ruotsissa eräs rouva oli saanut raivokohtauksen, kun herrat könysivät sakettiasuisina onnittelemaan rouvan aviomiestä Nobelin palkinnosta. Rouva oli luullut, että mies oli yliopistolla vahtimestarina tai muuten vain oppinut avaamaan ovia etevästi.

Tosi kertojani oli lievästi päihtynyt. Mutta ottaisin huomioon, että hän kyllä tunsi merkittäviä ihmisiä eri maista ja monilta paikkakunnilta. Olisiko Waltari, joka oli nopea hoksaamaan aiheet, kuullut tästä? “Kuriton sukupolvi” on vallan mainio juttu.

Jia Dao

 

Hion vuosikymmenen tätä terää

eikä miekkaa ole vielä koeteltu.

tässä se on, ruhtinas, ja onko

vääryyttä kokeilematta?

 = = =

Birds built their nests by a serene pond up the tree;

Beneath the Moon, a monk pushes on the door wooden.

Linnut rakensivat lammelle puuhun juhlavan pesän;

kuun alla, munkki, kolkuttaa oven puuta.

 = = =

Martti kertoi tämän oikeustapauksen. Kirjoittaja, suuri kuuluisuus edelleen, T’ang-kauden pesemättömiä, mietti runoaan niin ankarasti, että tuli kävelleeksi pahki kulkueeseen. 

Tapausta seuranneeseessa oikeudenkäynnissä runoilija selitti tuomarille, joka tietysti oli merkittävä esseisti, syventyneensä siihen mittaan ja määrään pohtimaan, kirjoittaako “kolkuttaa” vai “työntää”, että kulkue jäi huomaamatta.

Tuomioistuin käsitteli asian ja julisti tuomionsa, että “koputtaa” oli parempi, koska se oli niin yöllinen sana.

Toin suomennokseen, kuten kuuluu, viistovalaistuksen. Kolkuttaminen tuo mieleen omantunnon. Kun Jia Dao oli noin hyvä syventymään hajamielisyyteen, hänellä oli varmasti myös kirkas omatunto, joka kolkutti öisellä liikkujalla.

Suuret kirjailijat ovat veljeksiä kuin vuodet. Hain muististani mietinnän kalvaan karvan. Se on ruotsiksi parempi, 1800-luvun käännöksessä “eftertankens kranka blekhet”.

Tilanne on ankara. Vaihtoehto on tuuma terästä, epäilemättä hyvin leikkaavaa. Puhuja on Hamlet ja kohta on monologista, joka tarttui varhain, koska sekin tuo mieleen tuomioistuimen ja tuomarin,

“Vääryyttä sortajan, lain väännellystä, 

Virastolt' ylpeitä ja potkuja, 

Joit' ansiokkaat epatoilta saavat,...”

Olisiko joku myöhempi suomentaja - tämä on Cajander - peräti käyttänyt sanaa “virastokorskeus”? 

Kiinalainen vastaa britille (toisella tavalla mainiossa käännöksessä Pléiaden laajassa valikoimassa “Anthologie de la poèsie Chinoise” (2015). “Tuulen väre siirtää pilveä. Minä menen mutta tulen takaisin. Lupasin elää vetäytyneenä.”

Helppo tässä on kirjoitella. Kirjakauppa tarjoaa ystävänpäiväksi kahta kirjaa, jotka olen jo sijoittanut oheislukemistoon pelkästään siksi, että ne ovat niin hyviä. C. Brontën “Kotiopettajattaren romaani” (Jane Eyre) ja Jane Austenin “Ylpeys ja ennakkoluulo”.

Jos lukija noutaa ne käsille, huomatkoon ettei kielen kohdittainen hitaus ole millään uotoa mielen hitautta.

Info

Miten olla riemuitsematta. Blogin keskustelijat etenevät kysymyksiin, jotka ovat oikeasti keskeisiä.

Ainakin biologiasta puhuttaessa ‘tietoisuus’ pyyhkäistään vähän väliä hätäisesti syrjään. E.O. Wilson ja Daniel Dennett ovat muka uudistaneet filosofien sitä ennen ruumeniksi puiman käsitteen. 

Asetelma ei ole tuo. Käsillä on - ja hyllyssäni on - merkittävien tekijöiden uraa uurtaneita teoksia, joiden ura umpeutui nopeammin kuin viidessä vuodessa.

Se ei ole mielestäni outoa, että Descartes ja Pascal olivat sen ajattelumaailman armoilla, joka heidän aikanaan oli olemassa. Siis noin 300 vuotta sitten. Siihenkin on totuttu, että darwinismi saa tarkoittaa melkein mitä tahansa ja sillä selitetään outojakin asioita.

Dawkins ja Gould eivät siis silmissäni jaksa, mutta sitä vastoin nämä toiset kaksi vanhaa juputtajaa, Wilson ja Dennett (joista ensin mainittu viimein kuoli tavattomassa iässä), herättävät minussa enemmän luottamusta.

Tuon tunteen syy lienee selvä. Olen maalaispoika, ja harvasanainen.

Minuun tekee vaikutuksen, että joku on nähnyt paljon vaivaa ja tehnyt pitkän päivätyön opetellakseen esimerkiksi muurahaisia tai genetiikkaa.

Kuvan “Bakteerista Bachiin ja takaisin” lienee omille lukijoilleni helppo tapaus. Kuivaan silmiäni. Mielten evoluutio. Monikko vihjaa, että kirjoittaja kavahti jo monta vuosikymmentä sitten ajatusta, että vain ihmisellä olisi ‘mieli’.

Sukkulamadoilla ja muilla alle millimetrin kerholaisilla lienee selkeä käsitys esimerkiksi omasta sijainnistaan suhteessa kiinnostaviin kohteisiin. Ja Gregor Samsa, hän joka sattui muuttumaan yöllä nukkuessaan hirvittäväksi syöpäläiseksi ja viuhtoi lukuisia jalkojaan perheensä harmiksi ja kauhuksi, oli selvästi algoritmisesti kehittyneempi yksilö on kuin keisari Frans Joosef, joka ei lopulta pystynyt pahemmin edes sätkyttelmään.

Elämän ja tietoisuuden käsitteiden sekoittaminen toisiinsa on suosittua. Jos elämä on energian ottamista ja antamista, liikkumista ja lisääntymistä, tähtitieteellisessä mielessä eli vuosimiljardien mittakaavassa tähdet ja linnunratajärjestelmät ovat selvästi “eläviä”.

Se käsitettävä teksti, mitä nyt kirjoitetaan, menee pian uusiksi. Nyt puheena oleville profeetoilla epigenetiikka oli uusi, kova juttu. Luullakseni jo päällä oleva vielä uudempi juttu on informaation käsitesisällön muuttuminen. Se on jo tunkeutunut fysiikan perusteisiin. Joskus sanotaan kentistä ja voimista puhuttaessa, että kaiken pohjalla on pelkkä informaatio.

Nykytiedon mukaan maailma on todennäköinen. Informaatio on tavallaan entropian käsitepari.

Niinpä itseään informoiva informaatio on muuan näköala. Sitä sanotaan tällä hetkellä syväoppivaksi tekoälyksi, vaikka se on toistaiseksi opetettua, ei oppinutta.

Ajatus vetää vakavaksi. Tieteiskirjallisuus - siis jännitysviihde - esittelee jo uudenaikaisia helvetinkoneita, jotka osaavat sekä suunnitella maailmanlopun että panna toimeksi.

Taustalla lienee ydinadseen kehittämisen aikaan tutuksi tullut ajatus. Jos kehitetään painonappi, ennemmin tai myöhemmin ilmestyy jostain joku, joka painaa sitä nappia.

Ajatteleeko tuo joku, että se on jumalan käsky tai tieteen vaatimus tai oikein noille kaikille muille, siitä ei ole tietoa. Itdse panisin luottamukseni bakteereihin ja Bachiin.

Lukion biologia

 

Muistikuvani mukaan otsikossa mainittu teos on kustantajan hellimä. Löytäisin tuon tiedon lähteen, mutta sillä ei ole väliä. “Lukion biologiaa” olisi myyty enemmän kuin miljoons kappaletta.

Asian esiin tuomisen syy on yksinkertainen. Biologi on muuttunut ja muuttuu niin nopeasti, että kirjat menevät vähän väliä uusiksi.

Vaikka vanhastaan tiedetään, että koulukirjoja varten jopa lyhyen saksan kielioppi “keksitään” vähän väliä uudestaan, tässä biologiassa on painavaa asiaa.

Otan esimerkin varmuuden vuoksi toiselta puolelta - kemia ja fysiikka ovat muuttuneet samaksi oppiaineeksi, eikä sillä ole väliä, koska osaajia tarvitaan niin paljon .

Mutta esimerkiksi Wikipedian englanninkielinen artikkeli selvittää aivan häikäilemättömästi, ettei orgaanisen ja epäorgaanisen kemian eroa ole enää olemassa. Hiili on se iso asia, mutta pelkästään historialliset syyt selittävät, miksi metaani on orgaaninen ja hiilidioksidi ei.

Samanhenkinen yhdistelmä tuli vastaan, kun pari päivää sitten olin ylistänyt erilaisia kihomatoja ja muita alle millin mittaisi olentoja, joita nimitetään esimerkiksi sukkulamadoiksi.

Tiedettä kansantajuistava lehti, tässä tapauksessa Quantamagazine kertoo iloisesti, että tekoälyn (AI) kehittämisessä näyttää tapahtuvan odottamaton hyppäys kohti parempaa, vakaampaa ja nopeampaa tiedonkäsittelyä, kun muutamat tutkijat ovat keksineet ottaa neuroverkon mallia sukkulamadon hermoston toiminnasta. Se on nimittäin jo selvitetty. Työn alla oleva likvidi neuroverkko reagoi ennennäkemättömän hyvin yllätyksiin. Sitähän elämä on, yllätyksiä.

Itse ohjaavan auton lisäksi suurta innostusta herättävät droonit, jotka etsivät ja löytävät itse reittinsä esimerkiksi pommitetussa kaupunkimaisemassa ja osaavat siis väistellä myös ohjuksia.

Tähän saavutukseen siis tarvittaisiin sukkulamadon toteuttamaa järjestelmää.

Jossain varhaisemmassa elämän vaiheessa sitä olisi hyvinkin voinut masentua mahdottomuudesta päästä jyvälle edes keskeisten luonnontieteiden perusteista. Olimmehan kyllä oppineet eli oppineet olemaan välittämättä esimerkiksi Feynmanin polkuintegraalista, joka saattaa merkitä, että havainnoimamme maailmankaikkeus on kaikkien mahdollisten maailmankaikkeuksien summa. Jo aikana ennen sotia olimme kuulleet, että kaksoisrakokokeessa ja muutenkin hiukkanen kulkee samanaikaisesti kahden eri aukon kautta heijastuakseen takaseinään. 

Kaikki myönsivät, että tämä on vähän paksua, mutta ajatus toimi kokeellisesti. Feynman oli johtanut sen Diracin yhtälöstä.

Mitä se tarkoittaa, sitä ei kukaan edelleenkään tiedä. Jos sukkulamadot ja suolinkaiseet tietävät, ne eivät kerro.

Vielä eräästä lähteestä (“Best Science and Art Writing 2022”) oli lukenut, että eläimet ja varsinkaan hyönteiset eivät osaa puhua, mutta on sellaisia merkkejä, että niiden kognitiiviset kyvyt ovat paljon paremmat kuin ihmisen.

Navigaatiokyvyistä onkin kerrottu lukion biologiassa ja vuosia sitten. Muuttolintujem lisäksi on vaikka mitä hyönteisiä, jotka tulevat vaikka mistä saman tien takaisin “kotiin”. Toisin kuin Robinson Crusoe, joka lähinnä kiukutteli siellä autiolla saarellaan, milloin ei luvannut luopua pahoista tavoistaan rikkoakseen sitten lupauksensa ensi tilaisuuden tullen. - Mainio kirja, muuten.