Paremmaksi ihmiseksi

 

 

Elämäntapaoppailla voisi rikastua. Vanha klassikko on Dale Carnegien ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”. Kirjan nimen suora käännös olisi ”miten saan ystäviä ja teenvaikutuksen ihmisiin”. Julkaisuvuosi oi 1935, ja kirjaa myydään jatkuvasti. Kaupaksi on käynyt ainakin 35 miljoonaa kappaletta.

 

Luin sen 60 vuotta sitten. Sain ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

 

Puhe ei ole oikeastaan siitä, vaan päähänpistosta.

 

Entä jos nuori ja vielä köyhä ja aloitteleva Carnegie osui nykyisen some-kulttuurin ja nettiraivon ytimeen opettaessaan muutamaa kymmentä liikemiestä noin 100 vuotta sitten.

 

Hän patisteli heitä puhumaan yleisölle eli harjoituksissa toisilleen kehottamalla kertomaan jostain asiasta, joka suututtaa puhujaa kovasti.

 

Keino osoittautui toimivaksi. Kirjoittaja arveli luultavasti aivan oikein, että puhumisen paha pidäke on pelko eli epävarmuus eli itsetunnon puute. Salaliittoteorian kannattaja tai ei ihminen kuin ihminen kantaa hullua kaunaa erilaisista asioista. Julkisesti puhuessaan hän ottaa vaarattoman esimerkin, jos hänellä on vähänkin järkeä päässä ja siis halua olla mielin kielin.

 

Eräs tuntemani professori inhosi nuorta naispuolista assistenttaan, jolla oli tapana pitää kenkiään jääkaapissa. Olisiko Porthaniassa ollut pieni jääkaappi siinä kopperossa, jossa oli pieni sähkölevy tai hella? Muistaakseni oli. Jolloin professori säilytti eväsvoileipiään samassa paikassa. Jolloin ymmärrän hänen tunteitaan ja olisin antamassa raikuvat aplodit asiasta julkisesti puhuvalle.

 

Olen kuullut avioliitosta, joka hajosi toisen puolison tapaan aiheuttaa hammastahnatahroja lavuaariin. Vähällä meni. Sen ymmärtäisin, jos puolisolla olisi piintynyt tapa jättää aina vessa vetämättä ja kansi ja ovi auki.

 

Edes Carnegien etevässä kirjassa ei neuvota, mitä tehdään tilanteessa, jossa arvovaltaisella päivällisisänällä on tapa ja tarve poistua kesken syömisen toilettiin ja jatkaa sieltä käsin, siellä asioidessaan, keskustelua päivällisvieraiden kanssa huutelemalla.

 

Jolloin päättelen, että vihamielisissä salaliittoväitteissä kysymys ei olisi esitetyistä väitteistä kuin räyhäämisen tarpeesta. Satuin tässä kuulemaankin, vaikka en nyt liiku juuri missään ja rokotuspäivä on runsaan viikon kuluttua, Bill Gatesin katalista mikroprosessoreista, joilla rokotteet siis on kyllästetty, vaikka mitään koronaa ei ole olemassakaan.

 

Eilen kehumassani Powersin kirjassa yhtenä sivuhenkilönä on sosiaalipsykologi, joka tekee väitöskirjaa fanaatikkojen eli aivan hulluiksi arvioitavien luontoaktivistien henkisestä profiilista. Kunnes tulee itsekin hulluksi.

 

Haavikko sanoi eräässä runossaan tavanneensa monta viisasta miestä mutta toisaalta ei yhtään hullu puuta. Tätä ajatusta ihmettelen, koska hän kuljeskeli kuitenkin aika paljon metsissä. Meillä olisi aivan pähkähullu puu Savossa Possulassa. Minulla on siitä paljon kuviakin. Luulen että sillä männyllä on ollut alkujaan struuma, joka on kehittänyt hyvin kummallisen kuvun puun kaulaan ja sitten vienyt mielenterveyden.

Ikipuut

 

Neljään ja puoleen vuoteen en ole lukenut mitään näin ihastuttavaa. Pääni on ”pim”.

 

Luin Powersin kirjan englanniksi löydettyäni sen sattumalta. Se on uutuus ja ehdolla saamaan lukuisia palkintoja. Kuulin vasta eilen, että se on ilmestynyt jonkin aikaa sitten suomeksikin, luullakseni herättämättä huomiota.

 

Richard Powers on julkaissut kiihtyvän kehun turvin lähes kymmenen kirjaa, ja nyt tämä kirja puista on ainakin romaani, tietokirja ja niin sanottu fantasia maagisen realismin tyylilajissa. Se on hellä ja hauska ja kauhistuttava.

 

Kuvasta erottuvan esittelytekstin kirjoittaja ansaitsee sormen heristyksen. Olisi pitänyt sanoa, että siemenestä kasvavaa luontoa ylistävä kirja ei ole mitenkään luonnonsuojeluhenkinen tai ”vihreä”. Siinä päinvastoin piirretään hiukan vihlaisevia kuvia oikeassa olijoista ja omaan pussiinsa rettelöivistä. 

 

Sanoma on sama kuin uskonnoissa. Anteeksi. Älkää nyt luulko, että kirja tai kirjoittaja olisi uskonnollinen. Sanoma vain on se, että maailmassa ja elämässä on hyvin paljon sellaista, mitä silmä ei erota edes kohtalaisen harjoittelun jälkeen.

 

Kun olen itse mykoritsojen harras kannattaja, esimerkkini on maaperää täyttävä sienirihmasto, joka yhdistää muun muassa puita toisiinsa ja kuljettaa vettä – myös ylämäkeen – ja ravinteita ja syö hiiltä.

 

Tätä rihmastoa on lusikallisessa multaa suoraksi vedettynä monta kilometriä. Ihmettelevä lukija perehtyköön yliopiston kurssikirjaan (Sienten biologia, Timonen - Valtonen, 2018).

 

Sokaistumme, kun emme näe pientä emmekä suurta, vain keskikokoista. Emme edes tiedä, mitä emme kuule.

 

Powers pyörittää kirjaansa yhdeksän puun ympärillä, ja tietysti lukija muistaa loppuelämänsä punapuut, vaikka tarina kastanjan kauheasta kohtalosta on niin tärkeä ja outo ja totta. Onnekseni olen käynyt Muir Woodissa eli siinä punapuupuistossa, joka on hyvnkin lähellä San Franciscoa. Takapenkillä oli innostuneita kollegoja, jotka olivat kokeilleet Sonoman viinejä, ja yritin kertoa heille, että nämä ovat kaikkien Euroopan nykyisten viinien esi-isiä, koska Phylloxera eli viinikirva vei Euroopasta viinit yhdettömiin 1800-luvun puolivälissä niin että me emme edes tiedä, millaista viiniä Napoleonin miehet joivat ja oliko se oikeasti hyvää se ”malvoisie”, jolla Ruotsin Eerik XIV päihdytti itsensä silloin, kun olisi pitänyt hoitaa valtakunnan asioita.

 

Uusin kirjallisuus jättää minut useimmitem haaleaksi. Olin ajatellut, että se johtuisi korkeasta iästäni ja hiipivästä höpereyydestä. Voi johtuakin, mutta jokin ohuus ja hedelmättömyys tuntuu riivaavan kirjailijoita ja taiteilijoita. Luen kiitettyjä runoja ja näen ne kuplapilviksi tai muovihelmipeleikski. Juuri siksi pakenen vanhaan kiinalaiseen ja vielä vanhempaan roomalaiseen ja kreikkalaiseen kirjalisuuteen.

 

Ja sitten tällainen Powers osoittautuu punapuun vesaksi. Teksti elää ja kasvaa solu solulta ja kirjoittajalla on suu täynnä kalvorakkuloita. Mikä onnen päivä, että saa tällaista lukeakseen! Blogistin turhamainen heitto – Powers saa pian Nobelin – ikään kuin se mitään muuttaisi. Hänen kirjastaan puuttuu joutavanpäiväisyys, tuo taiteen tuhoisa vihollinen, kirjallisuuden kirppu.

Uupuva haapa

Kuva: Luontoportti

 

En ollut koskaan kuullut Alivaltiosihteerissä esitettyä upeaa palindromia

 

Uupuva haapa vapisi: oisipa vapaa havupuu

 

Palindromi on siis sana tai lause, joka on sama vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle eli lopusta alkuun.

 

Tuskin voi välttyä tietämästä esimerkkiä ”saippuakauppias”. Guinnessin ennätysten kirjaan näyttää päätyneen maailman pisimmäksi väitetty sana, joka on palindromi – ”saippuakivikauppias”.

 

Saippuakivi eli englanniksi soapstone on oikea suomen kielen sana, vaikka ”vuolukivi” on yleisempi ja ymmärrettävämpi.

 

Ja tuossa haapa-esimerkissä on tietenkin ”oisipa”, josta voi kiistellä. Minusta se on ymmärrettävää runokieltä.

 

Valitettavasti en ole tämän alan harrastaja. Kunhan huvituin ja halusin jakaa tunteen. Olen tuntenut ihmisiä, joille tällainen on todella mieleen ja kuullut eräistä, joilla huikea palindromi on muodostunut koskaan toteutumattomaksi tavoitteksi.

 

Alkuperää en tunne, mutta kuuluisa taitaa olla espanjan 

La ruta nos aportó otro paso natural – reitti antoi meille uuden luonnollisen askeleen.

 

Lähteeni, Wikipedian espanjankielinen sivu, mainitsee ruotsin kielestä vainn yhden palindromin, ”Ni talar bra latin”, ja englannista jokusen, mukana James Joycen kirjassa käyttämä ”Able was I ere I saw Elba” (olin kyvykäs ennen kuin näin Elban).

 

Riimi on eräänlainen sanaleikki. Niistä pidän kovasti. Yksi suosikeistani on ”Mies tuli vuonolta näyttäen huonolta…” Juicen ”Kaavilainen kantritähti vaipui skitsofreniaan, Mustan miehen mukaan lähti kakkosvaimo Keniaan…” on tosi hieno. Vähän pelkään, että tietotekniikka on vienyt tuosta taidosta jotain. Ennen riimitaulukkoja käytettiin nimenokaan klassisen kiinan runoudessa, ja keski-iän vuosinani suomen kielestäkin alkoi näkyä käänteissanakirjoja ja -listoja.

 

Juicen esimerkistä googlasin viittauksen tähän omaan blogiini (2010). Näillä näkymin en rasita lukijoita aikoinani keräilemillän nimimerkki Pallen ja Hj. Nortamon riimeilä. Niissä on joukossa suorastaan nerokkaita, Kuten ”Häll' ol' ystävä siellä Fredrico, / luo sen saapui ja virkkoi: "Amico, / Pergalese, miss' on WC?" / "Ei oo lainkaan, mee puistoon ja tee se."

 

Lähde puuttuu, mutta pakinoitsija Olli kehitti sanakiepistä ”runomitan” – ”…lampaanreiden syöpi luuhun, / kananmunat lyöpi suuhun. / pian alle pyytää hyllyn, / kylmä maa kun hyytää pyllyn…”

 

Ja rauhoittukaa – tunsin ja olen unohtanut sopimattomat ja härskit sanakiepit, jotka olivat kerran muotia. Taisi joku tehdä niistä levynkin. ”Lokki kivellä?” – auton pelehtiminen kielellä on runouden ydintä.

Maku

 

Olen hyvilläni, että ihmisellä on suussa kaksi kieltä. Toinen on se, jonka Itä-Rooma tai Tshingis-kaani tai hänen pojanpoikansa katkaisevat kostoksi ja heittävät koirille. Toinen on se, mitä puhumme ja osittain ajattelemme.

 

Juuri on *dnghu varhaisindoeuroopan konstruoidussa kielessä. Sitä en mene tietämään, onko suomen kielen kaksi merkitystä sattuma vai jonkun fiksuutta.

 

Kommentoija löysi viittaamastani kiinalaisen runouden kokoelmasta loppusointuja eli riimejä. Tavallaan hän on oikeassa. Se riittää hyvin, olla oikeassa tavallaan. Klassisen kiinan teksteissä asia on kuitenkin huomattavan monimutkainen, koska ääntämisessä on kolmaskin tärkeä elementti pituuden ja painon lisäksi, sävelkorkeus. Sekin vaikuttaa asiaan. Yleensä runomitta on kuitenkin tavujen ja kirjoitusmerkkien lukumäärässä ja järjestyksessä.

 

Mutta kieli ja kieli ovat samalla asialla. Molemmat aistivat makua, joka on sama asia kuin haju. Hyvin luultavasti näiden aistien tärkeä tehtävä on pitää hengissä, koska ne liittyvät myrkyttyneeseen ruokaan, saalistajan havaitsemiseen ja armon anelemiseen lajitovereilta.

 

Siksi minulle hyvä runo on merkittävä ympäristöteko. Lisäksi se on osa luonnon monimuotoisuutta. En ihmettelisi, jos se vähentäisi myös kasvihunepäästöjä ja vaikuttaisi ympäristön lämpötilaan.

 

Pertti Niemistä olen kiittänyt vuosien varrella usein tässä blogissa. Hän teki verrattoman työn. Se työ ei estä vaan innostaa yrittämään jotain saman suuntaista. Koska runo on elollinen olento, tarvitaan uusia käännöksiä. Minulle vanhan kiinalaisen runouden hurjuus on tärkeä asia. Yllättäen säveltäjä Mahler vaistosi sen Bethgen hiukan ylimalkaisista käännöksistä 1910-luvulla säveltäessään teostaan ”Das Lied von der Erde Li Pon ja Wang Wein runoihin). Hurjuutta kuvaa tämän jutun maalaus, joka ei ole alkuperäinen, vaan 1500-luvulla tehty toisinto. Ja tekstiesimerkki, omani, Du Fu:

 

Sotavankkurien laulu 

Du Fu – Song of the Wagons - Bing che xing 

 

Sotavankkuri kolkkaa, 

juhta kuopii tietä, 

miehet marssivat nuolin ja jousin. 

 

Isät ja äidin, vaimot ja lapset, tungos ja 

hyvästijättö, tomu varjostaa auringon 

 

Surun sillalla. He juoksevat jaloissa, 

kiskovat sotavaatteita ja huutavat taivaaseen. 

 

Tiepuolesta kysytään sotaan marssivilta, 

ja vastaus vain, Arpa sattui aina meihin. 

 

Olimme viidentoista, kun marssimme Keltaisen joen 

rantavartioon, neljänkymmenen ja edelleen rajan tulilla. 

 

Kylänvanhimmat solmivat harmaat hiuksemme 

ja nyt marssimme jälleen päin rintamaa, 

verivirta paisuttaa maata, korkean keisarin valloitusunet, 

valloitusunet, ne eivät lopu, eivät lopu. 

 

Ettekö tiedä, että vuorten tuolla puolen 

kymmenen sataa kylää, kotiseutumme 

kymmenen tuhatta kaupunkia kasvaa ohdaketta,

 

vaimot kuokkivat, kyntävät, eikä 

pelto erotu kesannosta? Paha on sotilaan sota, 

karvain mielin kuljemme kuin karja, kuin koirat. 

 

Hyvä herra, miten me valittaisimme, ja 

mistä syystä? Tänä talvena sotilaat 

ovat edelleen poissa, ja 

 

vouti vaatii rahaa, 

veroja! Veroja? 

 

Tätä nykyä pojan syntymä on 

onnettomuus, tytön ei. 

 

Tyttö päätyy kukaties naimisiin naapurikylään. 

Poika päätyy varmasti hautaan ties minne. 

 

Olette te nähneet, 

miten entisajan luut 

kellastuvat hujan hajan 

 

taivaansinisen meren rannoilla. Miten aaveiden 

itkuun liittyvät uudet äänet, miten harmaan taivaan sade tirskuu.

 

 

Du Fu ja Cao Zhi

 

Tilastoistani näen, että lukijoiden asenne on sama kuin ennenkin. Tarkoitan Suomessa viimeksi kuluneita 200 vuotta.

 

Runot ovat tarpeettomia. Hyvät runot ovat erikoisen tarpeettomia.

 

Tuon asenteen järjettömyys on helppo osoittaa. Sekä maassa että näkymättömässä maailmassa runous on yleensä ollut poliittinen ase. Sitä kumarretaan, joka esittää runoja tai laulaa virsiä. Uhka on kauan katkaiseminen tai vähintään talon ja tavaroiden menettäminen.

 

Ylimysrunot selitettiin valheellisesti poikkeuksiksi. Sellaisia olivat Suomessa veisut puolijumalista, kuten Väinöstä ja Ilmarista, Euroopassa trubaduurirunot ja antiikissa suurimpien sankareiden eepokset, kuten Odysseia ja Ilias, sekä merkittävä osa Vanhan Testamentin psalmeista.

 

Syvästi yksilöllinen runous on saman ikäistä Kreikassa (Sapfo, Arkhilokhos ja monet muut). Kun osaan lukea noita tekstiä alkukielellä, asetun muiden todistajien joukkoon ja huomautan myös, että kehittynyt tietotekniikka sallii jossain tilanteissa hakea yksilölliset ”sormenjäljet” sanavalinnoista ja kieliopista.

 

Lukijoista osa on lukenut viimeksi runoja koulussa ala-asteella ja ajatellut, että outoa ja vastenmielistä. Luullakseni tätä nykyä voi mainiosti käydä koulun ja kirjoittaa ylioppilaaksi lukematta yhtään säettä läksykirjoista. En sano että se olisi helppoa, vaan mahdollista. Silti: olisi yllättävää tavata nuori ylioppilas, joka olisi välttynyt täysin myös lasten loruilta.

 

Maailma on muuttunut. Runous on nyt kaupallista, ja ihmisten teloittaminen on taantunut muuallakin kuin Venäjällä. Jopa Kiinassa joukkomurhaamisella on esteitä.

 

Kaupallista runoa sanotaan lauluksi.  Sopiva kirjanmerkki on Bob Dylan kirjallisuuden Nobeleineen, mutta kyllä Beatles oli uskomattoman hyvä. En ole asiantuntija, mutta mielestäni erinomaisia lauluja syntyy ja eitetään jatkuvasti, myös suomeksi. Historiallisesti runous on ollut melkein aina esitettyä, ei luettua. Koskenniemen kuuluisin runo on Finlandia ja Leinon Lapin kesä, edellinen valmiiseen sävelmään kirjoitttu ja jälkimmäinen vuosikymmeniä tekstin julkaisemisen jälkeen sävelletty.

 

Maailman varovaisesti sanottuna paras runous tekee uutta tulemista. Saksaan sijoittuvat kustantaja De Gruyter on panostanut hyvinkin paljon avoimeen aineistoon, joka siis julkaistaan verkossa ilmaiseksi.

 

”Library of Chinese Humanities” on huikean hieno. Olen ladannut pysyvään, ylenaikaiseen jäyttöön pdf-muodossa Du Fun koko tuotannon ja samoin Wang Wein ja Cao Zhin. Mukana ovat pinyin-kirjoitusmerkit eli perusvereio alkutekstistä, englanninnos, alaviitteet, selityksiä, johdantoja ja hakemisto.

 

Ranskalainen Plèiade-sarjan ”Anthologie de la poèsie Chinoise” sai siis heti rinnakkaisteoksen. Mainitsemistani ja etenkin Li Baista (Li Po) on helposti saatavissa kymmeniä käännöksiä Euroopan eri kielille, ja käännöksistä näkee kymmeniä eri tapoja lähestyä näitä merkillisiä tekstejä vuosilta 200 – 800. Ja niissä on tietysti hyviä ja vähemmän hyviä. 

 

Du Fu katastrofista. Kuvassa hänelle tärkeä vuori.

 

”Lehdettömiä runkoja, revenneitä puita, lohkareita röykkiöinä pidättelemässä. Veden jyry pudotti pilvistä jumalat ja henget, Niin äkkiä ihmisen maailma muuttuu. = = = Ihmisten maailmassa voi vaivoin löytää itselleen sijan – kenties livettävän kielekkeen seistäkseen jalat haralla.”

Harkinta

 

Hyödyllistä keskustelua haittaa väärä mielikuva harkinnasta yleisissä asioissa.

 

Siis: kuka päättää koronarajoituksista ja miten?

 

Jo vanhentuneissa oppikirjoissa sanotaan, että laillisuusharkinta on tyypillisesti virkamiesten asia ja tarkoituksenmukaisuus eduskunnan ja hallituksen eli siis poliitikkojen.

 

Jotkut lakimiehet käyttävät edelleen sanontaa ”laillinen ratkaisu” ja viittaavat erikseen harkintaan.

 

Todellisuudessa ”laillinen ratkaisu” eli yhden oikean ratkaisun periaate hylättiin vuosikymmeniä sitten. Toisin kuin luonnontieteissä oikeusjuttu voidaan ratkaista kahdella tai useammalla eri tavalla oikein.

 

Se mielikuva, että oikeusjuttu olisi jollain tavalla verrattavissa ristisanatehtävään, on todettu vääräksi. Myös asian tausta on ymmärretty. Todellisuutta eli ihmisten maailmaa ei voi siirtää yksiselitteisesti sanoiksi. Matematiikassa oikein ja väärin voi olla täysin selvä jako. Mutta matematiikka ei olekaan todellisuuden kuvaus.

 

Tämä on aivan arkista asiaa. Maassa on kurjuutta ja hätää. Arvioidaan että yhteisiä varoja voisi käyttää jonkin määrän tilanteen helpottamiseen. Mitä ja paljonko – se on harkintaa. Ja harkinnan koti on Eduskunta, jossa työskentelevät poliitikot.

 

Ilahduin kun luin esittelyn Ilkka Niiniluodon kirjasta ”Tekniikan filosofia”. Kas kun tieteen filosofiasta on kirjoitettu vuosituhansia, mutta etenkin teknisen kehityksen hallittavuus on erittäin polttava kysymys. Jota kuvaillaan usein surkean laihoin eväin. Niiniluoto oli siis etenkin Helsingin yliopiston rehtorina jatkuvasti tekemisissä perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen rahoituksen ja järjestämisen kanssa. Kirjoittaja tietää, mitä harkinta (ennen ”vapaa harkinta hallinnossa”) ja normin punninta ja soveltaminen tarkoittavat.

 

Hänen opettajansa G.H. von Wright teki tässä asiassa tärkeää työtä. Taustalla näkisin mielelläni myös yhteyden Russelliin ja Wittgensteiniin, ja tuo yhteys on yksi esimerkki oivalluksesta, että viisasten kiven etsiminen ei ole tiedettä eikä tekniikkaa. Se on alkemiaa. 

 

Ja kun ennen oli tapana sanoa, ettei viisasten kiveä ole olemassa, ei se ihan noin ole. ”Viisasten kivi”, jolla alkuaineen voi muuttaa kullaksi, on supernovassa esiintyvä ilmiö sen luhistuessa neutronitähdeksi tai mustaksi aukoksi. Katso lähemmin Kari Enqvist, joka hänkin on julkaissut uuden, mielenkiintoisen kirjan (”Kangastuksia varjojen talossa”).

 

Sääli ettei yleistajuista kirjallisuutta lainkäytöstä oikein näy. Maatamme on hallittu poikkeuslainsäädännöllä mutta järjellisesti usein ennenkin. Vuosina 1939-1945 ja aika kauan senkin jälkeen. Vuosina 1914-1917 suomalaiset lakimiehet sanoivat sortokaudeksi sotatilaa, josta suuriruhtinaskuntamme sitten selvisi ällistyttävän vähällä. Mutta laillisuuden horjuminen ei alkanut 1918, vaan 1914,

 

 

Suomi 98

 

Äitini, kuvassa, täyttää tänään 98 vuotta. Tuossa hääkuvassa, joka on lokakuulta 1943, hän on siis 20-vuotias ja isä 22. Kruunu oli lainassa partiotyttöjärjestöltä.

 

Ei ole helppo käsittää, miten tuollainen holtittomuus hyväksyttiin. Äidinisäni oli rahantunteva mies, ”rikas kauppias”, kuten siihen aikaan varmaan sanottiin, ja kivitalonomistaja.

 

Kuvan henkilöihin kiteytyy, miten tyhjän päällä ja haaveiden varassa koko maa oli tuolloin, 1943.

 

Kummallakaan ei muuten ollut muuta koulutusta kuin keskikoulu. Isälläni on komeat vetimet, mutta äidin perheessä oli jo menetetty yksi sulhaskandidaatti ilmavoimista.

 

Maan historia on kirjoitettu jokseenkin poikkeuksetta miesten tarinana. Naisia on mainittu sikäli kuin he ovat näkyneet miesten tehtävissä ja ammateissa.

 

Tällä hetkellä meillä on maassa sekä valokeilassa että sen lähettyvillä kaikki paikat naisia täynnä. ­Vuosi sitten jossain väitettiin tiedettävän, etteivät ”tytöt” selviä vakavasta pandemiakriisistä ja siihen liittyvistä taloudellisista järkytyksistä. Tilanne on kesken ja voi muuttua pahemmaksi, mutta minusta ei ole kiinnostavaa pohtia, olisiko Antti Rinteen johdolla selvitty paremmin.

 

Äidistäni pitäisi olla elämäkerta, mieluummin suoratoistettava dokumenttielokuva kuin kirja. Luulen että maailma on jo lohjennut kuvalliseksi ja sanalliseksi.

 

Äidin vanhimmat itse piirroksin ja maalauksin koristellut leikekirjat ovat 30-luvun puolivälistä. Vanhemmilla päivillä hänen hurjin viritelmänsä oli virkkaamalla tehty omaelämäkerta – lähemmäs sata pannulappua, jotka muuten ovat vilahdelleen näissäkin blogeissa.

 

Minulle on hitaasti selvinnyt, että synnyin ja kasvoin matriarkaattiin. Emo kulki edellä ja itse asiassa määräsi suunnan. Alfauros risteili taustalla ennen kaikkea henkivartiijana. Pohjanmaalla oli sellaista tapaa. Naiset pitivät taloa ja miehet tappelivat kylillä.

 

Se talonpito ei tarkoita ylläpitoa. Suomen kieli toistaa sievästi kreikan kielen viisauden – talo, talous – oikos, oikonomeia (ekonomia). Joskus tuo kreikan sana tarkoitti myös perhettä tai klaania. Niin meilläkin.

 

Suomen historian keskeinen piirre on angloamerikkalaisen yksilökiihkoilun vähyys. Tekeminen on meillä käsitetty tärkeämmäksi kuin puhuminen. Kun pojat ovat oppineet sen laajasti, he ovat oppineet sen äideiltään. Se menee niin, että miehestään tai vaimostaan voi erota – mutta äidistään ei.

Ne tahtovat kaataa

 

 

Tämä on ivamukaelma eli parodia:

 

Ne tahtovat kaataa mun koivuni

kotipeltoni veräjänsuusta,

alan maahan mahlat sen juoksuttaa

ja tuohet kiskoa puusta.

Ne tahtovat häijysti hävittää

mun ritvani rakkahimman,

jonka juurella käkeä kuunnellut oon,

keväthetkeni herttaisimman.

 

Tuossa on alku maan poliittista tilannetta tarkoittavaan Ilmari Kiannon runoon vuodelta 1899.

 

On vaikea kuvitella, että Kianto, josta tuli Venäjän kielen maisteri ja joka esitteli vielä vanhuksena keskinkertaista latinan taitoaan, olisi tunteut George Pope Morrisin englanninkielisen runon vuodelta 1830. Se alkaa

 

Woodman, spare that tree!

Touch not a single bough!

In youth it sheltered me,

And I'll protect it now.

'Twas my forefather's hand

That placed it near his cot:…

There, woodman, let it stand,

Thy axe shall harm it not!

 

Todellisuudessa vika oli minun. Koivukaan ei ollut viaton. Kun se on nyt pölkkyinä, lehtineestä latvasta huolimatta se oli puolivälistä ylöspäin sisältä laho.

 

Jos sama havainto koskee minua itseänikin, se on eri asia, josta ei ole nyt puhe.

 

Kysymyksessä oli vaara talolle ja talossa oleskeleville. Siksi turvauduttiin vahvemman oikeuteen, ja puu meni.

 

Vielä tässä on puita ympärillä, puhumattakaan risuista, ja vähän kurottaen voi poimia marjan maasta poistumatta talostaan.

 

Järjestyi sirkustemppu. Ei ole ongelmatonta kiivetä korkealle puuhun ja sitten sahata sokeasti runko poikki, siis saha ja terä näkymättömissä puun rungon takana.

 

Oikeasti en ymmärrä, miten joku osaa. Mielestäni on kohtalaisen vaativaa sahata oikeaan paikkaan oikeankokoinen kiila vierestäkin. Ettei käy niin kuin samaisen Kiannon Ryysyrannan Joosepille, joka näki kuolinunensa kaatamansa puun alla.

 

Konkelolle kaataminen ja tyven potku on tappanut tottuneita tekijöitä. Tässä ei ollut vaaraa. Mutta näky oli komea.

Kummola

 

Kuvan kirja melkein kummastutti ilmestyessään. Toisaalta olin taannoin tapaamaisillani Kalervo Kummolan, jonka käsitän suurten mittojen mieheksi. Toisaalta en ennen tätä kirjaa oikein ymmärtänyt, miten merkittävä osa maamme uusinta historiaa urheilu- ja viihdebisnes on. Kummolassa ne yhdistyvät. Ja mukana ovat myös sangen monipuoliset poliittiset suhteet. Mies oli eduskunnassa ja valtuustossa.

 

Ensin ajattelin, että urheilujohtajalla on suuri nimi ja aatelisarvo tai hänessä on vähintään vuorineuvoksen vikaa. Sitten vasta muistin, että Kekkonen loi uransa juuri urheilujohtajana ja viimeksi Sauli Niinistö oli Palloliiton johtaja.

 

Vaikeaselkoiset kansainväliset järjestöt, kuten Olympiakomitea ja jalkapallon FIFA pyörittävät erittäin suuria rahasummia, ja tehtävissä on samoja henkilöitä vuosikymmenestä toiseen. Lisäksi esimerkiksi Valko-Venäjällä ja Venäjällä on suuria jääkiekon ystäviä ja Yhdysvalloissa eräät urheilutilaisuudet kokoavat maailman suurimmat katsojamäärät.

 

Kummola pitää perusturkulaista ilmettä eli ei puhu eikä pussaa ennen kuin ajallaan. Nyt kuitenkin maskin takaa paljastuu hämmästyttävän monipuolinen ihminen, jolla lienee johtajan tehtävissä korvaamaton kyky haistaa aikaansaajat ja hankkiutua osaamattomista ajoissa eroon.

 

Miehellä on erikoinen tausta. Hänen itse kertomansa vitsin mukaan hän muutti ulkomaille – Australiaan – oppimaan kieltä ja tapoja. Ja kieltä hän oppi. Turkulaiselle merkonomille se on erittäin merkittävä etu. 

 

Tulee mieleen toinen Turussa työelämään astunut henkilö, jolla ei ollut alkujaan mainittavaa taustatukea, Väinö Tanner. Etäisen maan osuuskauppamiehestä tuli runsaassa kymmenessä vuodessa mahtavan kansanvälisen järjestön alituinen puheenjohtaja, joka osasi esittää asiat julkisesti tavanomaisten vieraiden kielten lisäksi englanniksi, joka oli juuri osuustoiminnan kotimaa. Toinen merkillinen maalaispoika oli muuten Risto Ryti, joka opiskeli kielen ja kansainvälisen kaupan 1910-luvulla juuri Englannissa ja solmi samalla suhteet rahamaailmaan.

 

Kummolan puolue kokoomus taisi huomata aika myöhään, että käytössä oli mies, jonka voi huoleti lähettää Vanuatuun, Pohjois-Koreaan tai Geneveen. Joka paikasta löytyi tuttuja, ja vihollisia.

 

Jari Korkki on poikkeuksellisen päteväksi tiedetty toimittaja. Kummola itse on kokenut kolumnisti. Tulosena on sälekaihtimen mieleen tuova kirja, joka sekä valaisee että peittää. Lukemalla rivien välit viisastuu välittömästi. Myös urheilujohtajan outo tehtävä hahmottuu. Tuot riemastunutta jääkiekkojoukkuetta juhlivaan Helsinkiin, jossa orkesteri on tapiseerannut paikat juuri eri olutmerkin mainoksilla kuin pitkät laskut maksanut kiekkoilijoitten sponsori.

 

En menisi sanomaan asetelmaa helpoksi. Ja tämä on vain yksi esimerkki sadasta.

 

Kummola toi itse hyvänä laulajana karaoken Suomeen. Hän osteli ohjelmakonsepteja ja kehitti niitä etenkin Mainos-TV:lle. Tappiolla hän ei niitä tehnyt. Myös ”tapahtumat” alkoivat varhain. Tämän hetken jäähalleissa ja stadioneilla harrastetaan paljon muutakin kuin urheilua. Esiteltyään aidosti innovatiivista ja maailmalle laajentuvaa toimintaa Kummola toivottaa Jumalan siunausta mainiten ohimennen, ettei kotoa opittu herätyskristillisyys ole kadonnut hänestä jäljettömiin. 

 

 

Paapeli

 

Samuli Miettisen uuden kirjan otsikko kuvaa kauhavalaisten ajatusta jatkosodan unohdetusta internointileiristä. Siis kielten sekamelska. Ja internointi tarkoittaa etenkin vieraan maankansalaisten pidättämistä paikoilleen, mutta normaalisti ei piikkilankoja eikä edes lukkoja. Sanotaan että tämä merimiespappi oli internoituna Lontooseen sodan aikana.

 

”Keskitysleiri” on kaunistelevaa kieltä, ja lienee tullut käyttöön buurisodan aikana. Suomella tosin oli häpeällinen uranuurtajan ura; vuoden 1918 vankileirit olivat usein kasarmeissa, esimerkiksi Dragsvikissä ja Hämeenlinnassa.

 

Kauhavalla oli Lapinsodan jatkuessa pari sataa ulkomaalaista 11 eri maasta. Paikkakuntalaisena – ja koulumme poikkeuksellisen pätevän ja arvostetun historian opettajan poikana – Miettinen kuvaa, miten vaiettu asia oli paikkakunnalla. Hän sai siitä vihiä sattumalta ja alkoi ajoittain varmaan tuskalliseksi osoittautuneen arkistotyön, haastatteluja unohtamatta, selvittääkseen itselleen ja muille, mistä oli kysymys.

 

Parisataa miestä ja naista tavallisen pitäjän koululla paikallisin vähäisin voimin ylläpidettynä. Outoa!

 

Soitin äsken äidilleni. Hän muisti internointileirin ja sitä ennen paikkakunnalle kootut inkeriläiset ja eri suunnilta saapuneet evakot. Minä muistin oikein. Näitä tilapäisesti majoitettuja oli eri vaiheissa paljonkin kotitalossani, etenkin elokuvateatterin tiloissa. Myös mukana olleet hän muisti. Niin muistin minäkin. Kauppias Tapla Pernaalta, maanviljelijä Jalasmaa tosiaan siitä Miettisen Sampan naapurista. Litmasen rouva lottana. Nokkamies näyttää olleen sisäministeriön eli Valpon miehiä. Valpo ei vielä tuossa vaiheessa ollut se syystä huonon maineen saanut punainen Valpo joka sitten keskinkertaisella menestyksellä metsästi muun muassa asekätkijöitä, Vastaava laitos on nykyisin Supo eli Suojelupoliisi. Silloin kun Kekkonen oli firmassa töissä ja hänen Sylvinsä konekirjoittajana, nimitys oli Etsivä Keskuspoliisi eli EK. Kauhavalla muuten EK:n tiedottaja oli Ville Orrenmaa, ja virka-asioissa myös kirjassa mainittu nimismies Sarparanta, joka lienee ollut 30-luvulla virkaansa ajatellen hiukan ongelmallisesti naulaamassa työväentalon ikkunoita ja ovia kiinni. Mutta olihan pastori Rantanenkin, hän joka kiipesi saarnastuoliin mustassa paidassa ja sinisessä kravatissa, isänmaallisen kansanliikkeen miehiä.

 

Kirjan anti on historiantutkimuksessa hyvä. Menneisyyden sumu hälvenee. Kauhava oli pääradan varressa ja sopiva paikka sijoittaa muualle kuljetettavia. Miettinen mainitsee aivan oikein, että kaikkia ei olisi saatu pysymään tallella, vaikka olisi tosissaan yritetty. Suomestahan palautettiin vuoden viimeisinä kuukausina ainakin 43 000 sotavankia. Tavallinen tervehdys palaajille oli muista mahdollisista puheista huolimatta karkotus ja 12 vuotta pakkotyötä.

 

Kauhavalle internoidut on käsitelty kirjassa seikkaperäisesti. Saksalaisten kanssa saatuja lapsia ei onneksi mainita, koska se ei oikeastaan kuulu aiheeseen; koulustani tunsin kaksi.

 

Mielenkiintoinen teema on saksalaisten varustelut Lapissa. Miettisen esiin kaivamat numerot ovat valtavia. Misin ammus- ja räjähdevarikko oli ikäisteni keskuudessa tunnettu. Asiallisen tutkimuksen kannalta edelleen vastaamatta on kysymys, mihin Saksa tarvitsi yli 200 000 pohjoiseen sijoitettua miestä. Pohjois-Ruotsin valloittamiseen? 

 

Lähes tuntemattomana on pysynyt Neuvostoliiton ja Saksan sota Petsamossa ja Kirkkoniemessä joulun alla 1944. Miehiä ja aseita oli enemmän kuin Kannaksella kesä-heinäkuussa. Johtuisiko tuo hiljaisuus siitä että Neuvostoliitto epäonnistui. Saksalaiset vetäytyivät Trondheimiin antautumaan amerikkalaisille, jotka keksivät heille nopeasti käyttöä.

1950

 

Vuosikymmenen lopulla kaikki alkoi muuttua, aivan kaikki.

 

Vakioselitys on väärä. Sillä ei pärjää enää ylioppilaskirjoituksissa. Vientiteollisuus.

 

Oikea selitys on koulutus. Tilastoissa sanotaan ”inhimillinen pääoma”. Eivät tehtaat toimi osaamattomin voimin. Sama koskee metallia ja koneita. Sama koskee ennen kaikkea sähköä ja puhelinta.

 

Ja iso asia on palvelut, kuten esimerkiksi liikenne.

 

Suomen tarina kuvaillaan oudosti. Me onnistuimme siinä, mikä on yleensä mahdotonta. Vedimme takamatkan kiinni ja olemme yllättäen kansainvälisesti ykkösdivisioonassa. 

 

Helppo minun on puhua, kun olin, meinaan, itse mukana. 

 

Luokkakokouksessa kerran jäin miettimään. Kaikki olivat nyt jonkin asteen opettajia, upseereita tai hoitoalalla. Hyvin suuri osa oli kaltaisiani maalta paenneita.

 

Se noin 50 vuoden takamatka Ruotsiin ja muuhun Eurooppaan tuntui 50-luvulla joka asiassa. Nuorisoa ei ollut vielä keksitty. Ripille päästyä ansaittiin rahat polkupyörään, otettiin ensimmäinen känni ja ruvettiin tanssimaan tangoa. Tytöillä oli patella-vyö ja poninhäntä.

 

Meillä 50-luvun nuorilla ei ollut minkäänlaista kasvatusta. Vanhemmilla oli kädet täynnä arjen asioita ja meitä keskenkasvuisia, hiukan vanhempien kielenkäytössä ”nyrkillä tapettavia” seilasi isoina lauttoina pitkin rapaista raittia.

 

Joku saisi miettiä sotien sosiaalihistoriaa eli jättää taistelut mainitsematta. Käytännössä kaikki miehet ja erittäin suuri osa naisista teki minkä voi ja oppi käytännössä tulemaan toimeen aivan oudon oloisten ihmisten kanssa. Rauhan tultua hyvin monet aloittivat hurjan ammatin hankinnan. Syntyperään perustunut yhteiskunta katosi alle kymmenessä vuodessa.

 

Työn palvominen ei ollut meillä protestanttista perua, vaan elämisen keino. Asutustoiminta ja paisuva palvelusektori johtivat ”valtiososialismiin”, joka sitten törmäsi kuin seinään 1991. Mutta silloin meillä oli joka tason osaajia. Joskus tuntui, että kaikki maan laestadiolaiset olivat kouluttautuneet sähköinsinööreiksi, ja heistä putkahteli kovan luokan tieto- ja tietoliikenneosaajia. Jopa teollisuuden tarvitsemia koneita oli opittu valmistamaan itse. Ja ns. tikunkeittäjät eli paperi- ja sellupuolen väki oli koulutettu itse. 

 

Mutta myös 50-luvulla pinnan alla kuohui. Jotkut mielestään vastuunalaiset piirit yrittivät väkisin pitää kiinni 1920-luvun arvoista. He hävisivät ja onneksi maasta katosi herrasväki. Ei heillä ollut kuin liioiteltu käsitys merkityksestään.

 

Teknillisissä korkeakouluissa ihmettelin välillä, mitä minä täällä teen. Vastaus oli selvä. Pieni maa joko varastaa tai ostaa mahdollisimman halvalla tuottavuutta lisäävää teknologiaa. Isä jakoi 50-luvulla riitaisia kuolinpesiä. Minä opetin teknologiasopimuksia, patenteilla tai ilman. Pitkä matka. Silloin 50-luvulla patentitkin olivat koskeneet separaattoreita ja kultivaattoreita.

Nykyaika

 

Erinomainen kommentti – alkoiko nykyaika eli modernismi Suomessa myöhään eli 1960-luvulla? Saammeko kiittää eräitä myötäkäymisiämme juuri siitä? Jatkokysymys on omani.

 

Nykyaika on kuitenkin jo ohi. Sivuuttaakseni taiteen ja kirjallisuuden, joiden modernismi nousi Suomessa 1950-luvulla ja katosi henkeään pidätellen, viittaan etenkin yhteiskuntatieteisiin. Kommunismi lopulta kaatuikin, sosiaalidemokratia oli ehkä aate, mutta sekin katosi. Vanhan- ja uudenaikainen kirkko ryömi samoihin koloihin kuin syntyperän tukema yhteiskunnallinen järjestys. Aaro Hellaakoski julisti: ”Rautahepo ja automobiili…” Voimansa antoi sähkö ja hiili.

 

Suomen uudenaikaisin mies Erik Allardt kuoli alle vuosi sitten. G.H. von Wright meni hänkin niin pitkälle, että kirjoitti ikävän ajankohtaisista asioista.

 

Saksasta, Ranskasta, Italiasta ja Suomesta puuttui yksi sukupolvi esimiehiä. Ne olivat hävinneet sodan ja munanneet itsensä perinpohjaisesti. Suomessa hallitsi Macchiavellin oppilas Paasikivi, joka teki uusille idän ystävilleen sen palveluksen, että painoi oman entisen kokoomuspuolueensa vuosikymmeniksi kulisseihin, ja perässä armeijan, polisiin ja oikeuslaitoksen.

 

Hänen suosikkinsa suoritti sen taitotempun, että nosti agraaripuolueensa vanhoista aatteistaan riisuttuna politiikan keskiöön. Joku lukija saattaa muistakin, että seuraaviksi sangen suurivaltaisiksi valtiomiehiksi laittautuivat Ahti Karjalainen ja Paavo Väyrynen. Minua paljon vanhemmat sanoivat, ettei ”sossua” voi äänestää. Sana tarkoitti demaria. 

 

Urho Kekkosen taitavuutta on kiitetty paljon ja syystä. Ehkä samalla on hiukan unohtunut, että Kekkosen presidentiksi tuloa seurasi kaksi erittäin suurta tapahtumaa, yleislakko Suomessa ja Unkarin kansannousu. Mahdollisen ja mahdottoman rajat tulivat kerralla selviksi. 

 

Suomen modernisaation voi esittää hyvin yksinkertaisesti. Kun jalkapallokentän jojoisia tasaisia alueita ei oikein ollut, suojeluskuntaleikki pesäpallo sai suosiota ja oli monin paikoin sotasukupolven tunnus ja suosikki.

 

Tällä hetkellä Suomessa on ainakin 260 jäähallia ja 73 000 rekisteröityä pelaajaa. Ensimmäinen peliin tekojäällä pelattiin Tampereella 1956 ja ensimmäinen arvo-ottelu Tampereen Kissanmaalla 1965. Aikanaan lähestyttiin uudenlaista viihdettä, ja peli ja seuratoiminta oli kallista. Se ei liioin sopinut kaikille, kuten oman aikansa muoti hölkkä tai esimerkiksi hiihto, jota omana aikanani ei opetettu armeijassa, koska perustaitoa pidettiin itsestään selvänä.

 

Joku toinen voisi sanoa, että televisio se oli, joka teki Suomesta toisenlaisen. Itse en osaa nähdä asiaa noin suoraviivaisesti, koska tunsin alaa ja olin televisiossa töissä vuodesta 1966. Mainos-TV oli eräänlainen, joidenkin kauhistelema pikku syöpäläinen laillista esivaltaa edustaneen Yleisradion kyljessä.

 

Mitähän se edustaa se ilmatorjuntatykin lavetti, joka on edelleen paikallaan radiotalon ja L-talon välissä? Paitsi että Pasilassa ja Käpylässä oli lujat patterit.

 

Muutos on valtava. Kaikki osaavat englantia, ainakin auttavasti. Pitkä matematiikka on lukiolaisten omatakin mielestä hyödyllisin aine. Ja pitkä fysiikka tulee perässä. Kielet ovat kaukana perässä.

Avoin huokaus

 

Tänään tiedetään että ainakin kuukausi menee jyrkän eristäytymisen merkeissä, käytännössä yli pääsiäisen, ja sitten korona jatkuu, toivottavasti vähän kesympänä.

 

Kirjoitan näitä kirjoituksia siinä uskossa, että menee tämä muun joukossa. Kun blogi on omani ja iso, käytän tarvittaessa ratkaisuvaltaa.

 

Jotkut kommentoijista ovat halukkaita väittelemään keskenään. Jotkut toiset vetävät keskustelua esimerkiksi kysymykseen venäläisten sotavankien käsittelystä jatkosodan aikana. Se on tärkeä kysymys, mutta ei se ollut vuorossa.

 

Taisin kyllä itse antaa aihetta mainitsemalla, että valtioneuvoston rahoittama tutkimus Neuvostoliittoon jääneistä suomalaisista sai minut yllyttämään sisaruksiani. Kun tutkimus tehdään meillä uudella tekniikalla ottamalla maallikkoja mukaan mm. kirjoittamaan Suomeen saatuja lappusia puhtaaksi, halusin sanoa, että hieno ajatus.

 

Pyörät ovat jo pyörimässä.

 

Tiettävästi monille muillekin kuin Pargalan Kemppisillä eli isoisäni perheelle kävi samalla tavoin. ”Stalin” eli NKVD määräsi miehet ammuttavaksi ja naiset Siperiaan kuljetettavaksi.

 

Lajitelen valokuvia. Mukana ovat myös ne muutamat 1961 otetut, joissa kahdella naisella on sellainen 5 000 virstan katse. Sellainen tulee, kun näkee elämässään liikaa.

 

Ja tässä yhteydessä huokaan avoimesti, että jotkut pitävät ikään kuin selkäni takana yllä väittelyä suomalaisten ottamien sotavankien kohtelusta. 

 

En ole varmaan kertonut, että eräs isäni serkku hyppäsi desanttina Suomeen 1942 ja käveli laskuvarjoineen ilmoittautumaan suojeluskunnan esikuntaan? Se on arvaus, että hänellä oli rikkeetön puoluetausta, joka ei siis ollut aito.

 

En kerro asiakirjoista, joita olen lukenut sotavankileirien asioista, ja henkilöistä, jotka olivat näkemässä, tekemässä ja kokemassa. En kerro siitäkään, mitä luulen ymmärtäneeni suuresta pakokauhusta 1944 eli ”Kannaksen halkijuoksusta”. Nuo kauheat asiat eivät sovi tällaisiin pikku kirjoituksiin, joiden tehtävä on kuitenkin pohjaltaan tuottaa lukijoille jotain ajateltavaa ja jotain viihdyttävää.

 

Laajat asiat, kuten esimerkiksi ryssäviha, ovat niin mutkikkaita, ettei niiden alustavaankaan hahmottamiseen riittäisi paksukaan kirja. 

 

Sosiaalisessa mediassa on kuulemma paljon paikkoja, joissa on tapana esittää kaikenlaisia ajatuksia kaikenlaisista asioista. Siellähän sopii väitellä. Minua kiinnostavat tänään eräät vanhat Hitchcockin filmit. Ajattelin ottaa kellon käteeni ja yrittää ymmärtää, miten kummassa sinänsä pöljistä tarinoista on saatu niin tavattoman jännittäviä ja mieleen syöpyvä. Kujten ”Vaarallinen romanssi”.

Anna ystävämme

 

 

Vihje: Ylen nyt alkanut ”Anna, a lopussa”, joka päivä klo 17.10, esitetyt osat Areenassa, tulee kuin taivaan lahja vaikeaan ja monelle hankalaan aikaan.

 

Erittäin hyvin tehty sarja, josta ihastuvat kaikki perheen 5-vuotiaista 76-vuotiaisiin puhumattakaan vanhemmista.

 

Vihje on tarpeen, koska ”kaikki” tietävät, että 1800-luvun kanadalainen tyttökirjasarja, joka ilmestyi suomeksi 1920 eli oli esimerkiksi äitini ja anoppini peruskauraa, on haalistunut menneisyyden varjo.

 

Mutta kun ei ole!

 

Luin sen oma aikakauteni ja maailmani ehdoin eli salaa, kuten muutkin tyttökirjat (Runotyttö jne.). Ei miehen maine olisi kestänyt näyttäytymistä likkojen luettavan kanssa. Tarzanit ja Atoroxit ja Intian viidakoista ja aivan kaikki, mitä Jules Verne oli julkaissut ja Dumas ja…

 

Nyt kanadalaiset ja Netflix ovat suorittaneet hienon tempun. Kuvassa näkyvä päähenkilö on ilman muuta maailman luokan löytö, mutta muutkin näyttelijät ovat huippua, kuvaus hivelee ja tarina aukeaa kuin meri Nova Scotian korkean taivaan alla.

 

Meitä on täällä kaksi ammattilaista. Olinhan itsekin arvostelija ja elokuvatoimittaja ja ties mitä. Ja mielipide on: tuskin voi parempaa kuvitella. Tämä mainokselta kuulostava viesti on sukulaisilla ja jälkeläisille, joihin luen myös lukijat.

 

Tulee aika, jolloin lapsuus ja kasvuvuodet ymmärretään kaiken myöhemmän perustaksi ja tällaisen sarjan Kanada esimerkiksi siitä, miten kansat ja ihmiskäsitykset muuttuivat.

 

Ja kaikki on satua! Montgomery kävi uuvuttavaa sotaa vähämielisen pappimiehensä kanssa, sai leiman ”ei-vakava” (not serious) ja niskojen nakkelua arvovaltaiselta taholta, ahneen ja epärehellisen kustantajan – ja muutamassa vuodessa useita kymmeniä miljoonia lukijoita.

 

Kanadalaiset lienevät hiukan nikotelleet, kun tämä sarja on rosoinen, eli esillä on myös hyvin epämiellyttäviä asioita, kuten lasten ja köyhien kohtelu ja alusta loppuun jonkin sortin kristillisyyden nimissä harjoitettu julmuus. Mutta taitavaa väkeä on liikkeellä. Esimeriksi Annan uusi koti on huvittavan mahdoton – kristallilaseja pieneläjillä arkisin, siisteyttä ja suunnitelmallisuutta, ei siis epookkia. Tai vaihtoehtoisesti epookin ydin (tarkoitan historia-viihdettä, lippulaivana Downton Abbey). Todenmukaisuuteen tai asialliseen painokkuuteen ei edes pyritä.

 

”Viihde” eli ennen ”ajanviete” oli entisen yhteiskunnan polttomerkki. Siihen hairahtuneet olivat hulttioita, jotka sietivät saada remmistä, kuteen Anna sarjan takautumissa. Lapsista oli vain haittaa, eikä myöskään naisia kärsinyt kuunnella. – Mutta 1800-luku toi ne ryminällä läpi, meillä päin kärkihahmoina Andersen (kohdittain sietämättömän opettavainen) ja Topelius, ja sitten kansainvälisinä tähtinä Astrid Lindgren ja Tove Janson.

 

Saapa nähdä, olisiko Suomessa naista tai miestä tekemään jotain tämän suuntaista, kun elokuvan ammattitaitoa on. Käsikirjoittajana ottaisin esiin Teuvo Pakkalan. Hänen keskeiset kirjansa ovat muuten verkossa ilmaiseksi, ja jos kieli tuntuu vähän vanhalta, se johtuu siitä, että se on kypsynyt kunnolla. Mutta katsokaa enin tätä Annaa. Lupailen hyvää mieltä.

Hullu geeni

 

Isäni vasemmalla on saanut Suomen lentomerkin h.c. eli kunniamerkkinä. Siis kuva on otettu Tuuloksen tulenjohdon jälkeen. Nuoremmalla veljellä Pellervolla von talvisodan muistomitalin nauhake. Kantoside arvaa esimerkiksi solisluun murtumaan. Se konekiväärisuihku haavoitti pahemmin vasta myöhemmin. Seuraava nuorempi veli oli konepistoolimiehenä Linkun Vallilan pataljoonassa JR 47:ssa, Jorkku sotilaspoikana ja Olavi soitto-oppilaana. Isoisä Jussilla oli vastuullaan Kaatuneiden evakuointikeskus ja mummu siivosi junia. Jos oli makuuvaunu, hän oli sitten kerrossiivooja.

 

Kuvassa isä on 21 vuotta ja Pele 19. Luutnantti isästä tuli noihin aikoihin.

 

Marianne Hirschin ”postmemory” on hyvä käsite: muistaa toisten muistoja. Se osoittautui tarpeelliseksi holokaustista selvinneille. Pienistä murusista koottu ”muisti” oli vaurioittava ja toiset se vei itsemurhaan. Tästä Bashevis Singer on kirjoittanut monta hienoa novellia.

 

Stepanova laajentaa kirjassaan ”In Memory of Memory” että ikään kuin perimme muistoja, aivomme valmiiksi etsattuina. Koska koko vuosisata oli, Stepanova kirjoittaa, jatkuvaa katastrofia, on selvä, että monet muistavat Neuvostoliiton 30-luvun rauhan ja rakkauden aikana.

 

Minustakaan muiston ja ms. Vaiston tai vietin tai muun geenistä kuljetetun informaation eroa ei ole. Siksi jokin esine tai kuva esittää henkilöä, joka on isäni tai ehkä minä tai lapsenlapseni tai tämän syntymätön lapsi. Jos liikkeellä on hullu geeni, se voi olla kuka tahansa.

 

Samalla tulee selitetyksi myös se, että psykoanalyysin ja mahdollisesti mielisairauden esiin nostama muisto on joskus tai aina väärennetty. Toisin sanoen muistoon toive tai pelko. Jos saat sen ajatuksiisi, se on sinulle ehkä todella hyväksi.

 

Minusta pitäisi mainita myös prememory, joka olisi suomeksi ”enne”. Muistan itse asioita, joita ei ole vielä tapahtunut. Muistan ensi kesän.

 

Tämä on korvaus siitä, että nykyhetkeä ei voi editoida. Tosin yritämme sitä jatkuvasti. Emme ole näkevinämme. 

 

Keinomme olla päästämättä asioita mieleen, ovat runsaat ja vahvat. Joskus tuntee, että esimerkiksi joiden blogin kommentoijien suodin on tuo tuttu, joka muuttaa värikuvan mustavalkoiseksi.

 

Tuo vanha valokuva, pehmeäpiirtoisuudesta päätellen jonkun kaverin laatikkokameralla laukaisema, on tietenkin myös jonkinlainen kannanotto moneen asiaan. Ovat nuoria, nuo miehet. Isä oli vänrikki 18-vuotiaana, ja kurssilta kaatuivat hyvin monet. Pitäisi ehkä laittaa rinnalle isoisä, vanha ja ruma mies vääpelinä ja vielä 1944 heimopataljoonassa, jossa monen kohtalo oli sangen surullinen; hän on se mies, joka puhui venättä siinä kuin suomeakin, ja alkavan tutkimushankkeen vuoksi olemme nostelleet esiin tietojamme aikaisemmasta sukupolvesta, joka jäi Stalinin jyrän alle, paitsi tämä.