Valtion virassa

Mitä kansliapäällikkö sanoisi, jos korkeimman oikeuden esittelijäksi otettava nuori lakimies sanoisi ottavansa sitten palkan bruttona yhtiönsä kautta?

Luultavasti kansliapäällikkö toimisi ja orastava suhde päättyisi alkuunsa. Silti ajatus on kiinnostava. Entä jos pätkätöitä, joita tuomioistuimissakin todellisuudessa on, siirrettäisiinkin itsenäisille konsulteille?

Nyt mietitään, sangen suppeissa piireissä tietenkin, millaisiksi ennen pitkää aloittavan Euroopan patenttituomioistuimen jäsenet osoittautuvat. Pelko on, että fakki-idiooteiksi, eikä pelko ole aiheeton. Koska on esitetty ajatus, että osan korkeista tuomareista tulisi olla teknillisen alan tuntijoita ja toisen osan kokeneita lakimiehiä, kehitys varmaan johtaa samaan kuin Yhdysvalloissa. Kun kyselin skiellä Washingtonissa käydessäni, noita asioita käsittelevän tuomioistuimen (Court of Appeal for Federal Circuit) kaikilla tuomareilla oli kaksi tohtorin tutkintoa, toinen luonnontieteelliseltä alalta ja toimen oikeustieteestä.

Samaan tulokseen pääsisi ulkoistamalla. Missään muualla kuin Suomessa ei ole tuomioistuimissa käytännössä pysyviä esittelijän virkoja. Normaalia on, esimerkiksi USA:ssa, että nuori juristi ikään kuin auskultoi vuoden tuomioistuimessa, ehkä tietyn tuomarin assistenttina, ja siirtyy sitten kentälle totuttelemaan tuomarin töihin.

Tämä oli hullunkurinen ajatus. Oikea ajatus on tämä: lainsäädännön muuttaminen vuonna 1994 teki viralliseksi pitkän kehityksen tuloksen. Ennen työsuhde ja virkasuhde olivat olleet yhtä kaukana toisistaan kuin kuu on maasta. Nyt erot ovat vähäisiä – virkaan nimitetään kun työnantaja on valtio tai kunta ja työhön otettava käyttää merkittävää julkista valtaa.

Hyvin kauan sitten vain virkamiehillä oli eläke. Vanhaksi tullut yksityisen työntekijä lähti kävelemään ja ripusti mennessään hampaat naulaan.

Vuoden 1924 lain yhteydessä vielä todettiin, että ”oikeus eläkkeeseen on elatuksen luonteinen korvaus siitä, että ihminen asettaa koko työvoimansa valtion käytettäväksi”.

Näin asia myös opetettiin. Koko työvoimansa!

Tämä oli käytännössä kukkua. Virkamiehet tekivät mitä mieleen tuli ja nostelivat hyvinkin lihavia palkkioita milloin mistäkin. Työaika virastoissa ei ollut pitkä ja yleisesti kiiteltiin, että viranhoidosta virkamies palaa levänneenä ja lehdet lukeneena. Vaatetuksena oli sininen seviottipuku ja hartioilla oli hilsettä.

Kun aloitin vallan kamareissa, niissä liikuskeli 1920-luvun lopulla kalusteiden keskelle astuneita henkilöitä. Tunsin kymmeniä reippaasti 1800-luvun puolella syntyneitä virassa olijoita, koska ajolähtö tuli vasta 70-vuotiaana. Kirjoista olen lukenut, ettei yksityisilläkään 76 vuoden ikää pidetty riittävänä perusteena, kun eräskin liikepankin johtaja (Nybom) haluttiin erottaa 1920-luvulla.

Elkää luulko, että vihjailen vanhuusväestön puolesta. En pystyisi enää hoitamaan kunnolla mitään virkaa. Ykkössyy on näkö. Kirjat ja e-kirjat ovat ongelmattomia, mutta joka päivä monta tuntia kaikenlaisia asiakirjoja, lippusia ja lappusia, on silmille liikaa. Tietenkin jos tulisi sota ja veriset vaatteet ja määrättäisiin kuten viime sotien jälkeen huru-ukkoja toisarvoisiin tehtäviin, jotta tosimiehet voisivat puolustaa maata, kai minä sitten. Mutta vaatisin takahuoneeseen kenttävuoteen. Tätä nykyä silmät hoituvat parhaiten kunnon lepuutuksesta.

Vika on vanha. Oppilaistani ajattelemattomimmat ovat luulleet, että nukun luennoilla ja kokouksissa aina. Totuus on toinen. En minä ihan aina. Mutta siltä varalta, että vastaan tulisi jotain mielenkiintoista katseltavaa, tuntuu hyvältä pitää silmiä kiinni, kun niille ei ole välttämätöntä käyttöä.

Monia ikätovereita vaivaa höperyys. Kommentoijissa on muutamia häjyläisiä. Ennakoin mielipiteen ilmaisuja ja sanon, että ”itseä” (tuo yhä useammin esiintyvä kieliopillinen muoto) ei oikeasti kiinnosta, - Tai on minulla testi. Mielestäni nuoremmat tuntuvat vuosi vuodelta yhä viisaammilta. Kun tuota tunnetta näyttäisi tukevan biologinen ja lääketieteellinen tieto, oman etevyyden tunto on luultavasti varma höperyyden merkki.

Sana ”eläke” (pension) muuten ilmestyi kieliin vuonna 1702. Suomessa meikäläisiä kutsuttiin ennen ruotuvaivaisiksi tai syytinkiläisiksi. Syytinki on kiinteistöeläke, vanha ja kuitenkin fiksu järjestely.

Nuhde

Ministerin täytyy olla nuhteeton. Pääministerin täytyy olla nuhteeton.

Tätä nykyä tämä sydämetön vaatimus ilmaistaan laissa sanomalla, että heidän tulee olla rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja.

Lakimies tietää, että tämä ei tarkoita rehellisyyttä tai taitavuutta. Kuvitellussa tutkinnassa ei tarvitsisi järjestää soveltuvuustestejä eikä pudotella lihavia lompakkoja asianomaisten reitille. Riittäisi että esteettömät todistajat kävisivät kertomassa, millaisten käsitysten ja vaikutelmien vallassa he, todistajat, elävät.

Toisin ei mielestäni voisi olla. Rehellisyyden on tarkoitettava jotain kätkettyä. Aika usein lakimiehet sanovat, että rehellisenä pidetään ihmistä, joka ei ole toistaiseksi jäänyt kiinni rangaistavasta teosta.

Pitkään ja ansiokkaasti hallinnossa ja yliopistolla toiminut Jyrki Tala kirjoitti lain vaikutusten arvioimisesta. Kuten tavallista, asia oli tärkeä. Lakiesityksiin liitetään arvio käsillä olevan säädöksen vaikutuksista. Tuo jakso on kovin usein sutaistu ja valitettavasti joskus tuulesta temmattu.

Lisäisin löylyä esittämällä hyvin vanhan mieliajatukseni. Myös lakien vaikutuksia olisi arvioitava jatkuvasti. Säätämällä lain eduskunta, tavallaan siis suomalainen äänestäjä, ilmaisee tahtonsa erinäisten asiantilojen muuttamisesta.

Puhuakseni vain puolestani esimerkiksi tekijänoikeuslain ja patenttilain vaikutuksen ovat arvailujen varassa. Asiasta tietää vain sen, että arvioita esitetään suuntaan ja toiseen ja ne ovat keskenään kovin ristiriitaisia.

Tuon vaikutuksen arvioiminen on jätetty tutkimukselle eli oikeustieteen tehtäväksi. Se on ikävä perinne. Oikeustieteellä tai sen osalla, josta käytetään osuvaa nimitystä lainoppi, ei ole edellytyksiä tuollaiseen arvioon eikä se oikeastaan tutkijoille kuulukaan. ”Lain vaikutus” on vain osittain juridiikkaa. Laki sisältää arvovalintoja ja ratkaisuja noudatettavasta ”politiikasta” eli keinoista saavuttaa tavoitteita. Ainakaan oikeustiede ei anna pohjaa arvioiden esittämiselle.

Silti olen esimerkiksi itse toistellut, että tekijänoikeuslaki ja patenttilaki näyttävät estävän luovaa toimintaa enemmän kuin ne sitä edistävät.

Perustuslakiin ei voi kirjoittaa, että esimerkiksi ministerin nimittämisen estää saatu rangaistus. Sen jälkeen olisi joko määrättävä, mikä viranomainen harkitsee epäselvät tapaukset. tai miten pitkän ajan kuluttua rangaistuksia ei enää otettaisi huomioon ja lisäksi millaisia rangaistuksia ei katsottaisi viranhoidon esteiksi.

Katsoisiko joku, että ministeriehdokkaan kauan sitten lehden päätoimittajana saama sakko tekijänoikeusrikkomuksesta tekisi virkanimityksen mahdottomaksi?

Asia on epätavallisen ajankohtainen. Ehkä juuri sosiaalinen media on kärjistänyt ihmisten taipumusta ajatella, että kaikki ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään, epärehelliset rosvot ja sitten me muut. Tuollaista jakoa ei ylipäätään voi perustella vakuuttavasti, eikä sen toteuttaminen olisi käytännössä mahdollista. Sosiaaliset keskustelijat eivät aina edes tiedä, että esimerkiksi valehteleminen ei ole rangaistava teko. Reissuälli joka valehtelee olevansa insinööri ja pääsee näin naisihmisen vuodetoveriksi, ei syyllisty rikokseen.

Jos siis tänään touhutaan ministerin verokikkailusta, keskusteluun ei pidä sekoittaa juridiikkaa eikä siis laintulkintaa. Oli kikkailtu tai ei, julkisuuden tiedoin kysymys ei ole ”rehelliseksi tunnetun” ihmisen määreestä. Oman edun tavoittelu, ahneus tai muuta sellaiset asiat eivät liity ”rehellisyyteen”. Perustuslaki ei edellytä, että ministerin pitäisi olla muiden mielestä moraalisesti korkeatasoinen yksilö. – Tämä ei ole mielipide ministerin menettelystä, vaan lain tulkinnasta.

Pääministeri Stubb mokasi. Hän sanoi, ettei moralisoi, ja moralisoi heti päälle. Ajatus toisen ihmisen tuomitsemisen välttämisestä ja auttamisesta on moralisointia. Vaikka tuolla sanalla on huono kaiku, todellisuudessa sana voi tarkoittaa myös moraalisten näkökohtien eli arvojen korostamista.

Pääministerin lausunto oli tyhmä. Kyllä ministerien tekemisistä on hallituksen sisällä tehtävä riskianalyysi. On mietittävä, onko suurikin vaara, että hankalia asioita tulee lisää, tai että asianomainen todella on arvioissaan niin huteralla pohjalla, että hoipertelee luultavasti jatkossakin. Jotain tuollaista saattoi tapahtua Ilkka Kanervan tapauksessa. Joskus muuten myös taitamattomuus voi kasvaa sellaiseksi rasitukseksi, että asianomaisesta on välttämättä hankkiuduttava eroon. - Mitä muuten tulee harmaaseen talouteen, tänään puheena oleva asia ei sitä ole.

Tervaskantoja

Sakari Virtasen kirjan ”Oswald Kihlman-Kairamo 1858-1938. Luonnontutkija, poliitikko, talousmies” (SKS 2014) yksi lukuisista hyvistä korostuksista on Oulun tervaporvarien suora vaikutus maakunnan köyhyyteen. Työläs tervanpoltto ja vielä hankalampi vesikuljetus Ouluun oli johtanut jo kauan sitten työn raskaan raatajat täydelliseen velkavankeuteen.

Tervaskantoja olivat Kihlman, Paasikivi ja useat muut puoluetoverit. Todellinen tervantuotanto alkoi mäntyjen järjestelmällisenä tuhoamisena laajoilla alueilla. Terva ei tietenkään ollut kannossa, vaan puun rungossa.

Tervaskantojen toimintaa seuratessa joutuu kerran toisensa jälkeen historianfilosofiseen pohdintaan. Miten suurista typeryyksistä ja hillittömästä käyttäytymisestä syntyi näyttävää tulosta, kuten tämän Kihlmanin isän ja sitten Oswaldin hallintoneuvoston puheenjohtajana vuosikymmeniä vetämästä Kansallis-Osake-Pankista ja metsäteollisuudesta, jolle Oswald omistautui avaintehtävissä – ja merkittävänä omistajana – saatuaan käytännössä potkut Kokoomuksesta? Se toinen esimerkki on KOP:n johtaja J.K. Paasikivi, joka hyötyi suuresti muun muassa toimimalla pankin hänen päätöksellään lainoittamien liikeyritysten sijoittajana. Tuo historia taitaa jäädä lopullisesti kertomatta. Mutta poliittinen ura onnistui 1918 kuningastuhon jälkeen.

KOP:n seuraava johtaja olikin kirjaimellisesti tervaskanto, Honkajuuri, entinen Tallroth. Tarina professori Fabritiuksen Paasikiven oletetusta mielenvikaisuudesta antamasta lausunnosta toistetaan tässäkin kirjassa. Paasikiven melskaaminen, kovaääninen kiroilu ja tuntikausia kestäneet yksinpuhelut, joita edes paljon vanhempi ystävä ja itse asiassa kykymiehen löytäjä Kairamo ei saanut keskeyttää, taustoittuu kerrankin kauniisti. Paasikivi menetti tuberkuloosiin vaimonsa Annan, joka kukaties pystyi pidättelemään Kustia ainakin vähän. Tai – lähipiirissä Paasikivi oli Juho, KOP:n sisäpiirissä usein ”vanha paska”. Kun v. p. kohosi pääministeriksi ja tasavallan presidentiksi, pankilla oli taas kerran totuuden hetki.

Virtasen hyvin laajasta, seikkaperäisestä ja jäljestä päättäen pitkän ajan kuluessa kirjoitetusta elämäkerrasta jääkin puuttumaan nimenomaan puheenjohtaja Kairamon kannalta jokseenkin kisuallinen osio eli se kertomus, miten KOP yksissä tuumin Suomen Pankin (Ryti) kanssa osoitti suurta johdonmukaisuutta maanviljelijäväestölle, pienviljelijöille ja työläisille tuhoisassa toiminnassaan. Näiden ryhmien etua Kairamo itse käsitti edistäneensä vuosisadan alusta. Käsitys ei pidä paikkaansa.

Kairamolla oli suuret ansiot torppariasiassa ja laajemmin asutustoimintaa luotaessa, mutta poliittisesti yleensä yhteistyökyvyttömänä hänen nimeään ei mainita näissä yhteyksissä. Jopa muistokirjoituksissa Kairamosta sanottiin, että hänelle ihmiset olivat joko mustia tai valkoisia. Kielikuva ontuu hiukan. Hän ei osannut käsitellä ihmisiä shakkinappuloina, mustina tai valkoisina.

Ehkä Suuri Kummisetä oli koleerinen Snellman, joka oli hänkin tunnettu joustavuudesta ylempiään ja joustamattomuudesta alempiaan kohtaan. Snellman oli ”suuri talousmies”. Kirjassa mainitaan Snellmanin harvoin esitetty kanta: metsät ja köyhyys kuuluvat yhteen. Sahojen olisi saatava ottaa irti kaikki hyöty, mitä markkinoista voisi olla. Menestys jäisi lyhyeksi. Metsät oli raivattava pelloiksi. Snellman joutui pankinjohtajana miettimään viljanviljelyä ja omavaraisuutta 1860-luvun nälkävuosina. Kairamo puolestaan kannatti yhteismetsiä ja vastusti suurien metsien antamista jakotoimituksissa viljelijöille, koska näiltä ne joutuisivat vain puutavarakeinottelijoiden käsiin. Niin - Kajaanin Puutavaran eli Kairamon ”oman” yhtiön suuri varallisuus oli lopulta metsät…

Tämä voisi kuulostaa ilkeilyltä. Sellaiseksi sitä ei ole tarkoitettu. Suomen metsäteollisuus ja etenkin selluloosateollisuus syntyi enemmän tapaturmasta kuin tahallisesti. Nimenomaan asiantuntijat joutuivat ällistymään, että puulla sittenkin oli arvoa – jopa kuusella, jota Kajaanissa keitettiin selluksi.

Tämä ei liioin ole arvostelu elämäkertateoksesta. Kasvitiede, metsäteollisuus ja politiikka, etenkin vanhasuomalaisten sosiaalireformismi on iso aihepiiri edes muutamassa kirjoituksessa esiteltäväksi. Riittää kun sanon olevani tyytyväinen elämäkerta-aineiston säilymisestä ja suuresta työstä, joka tässä on tehty. Kirjoittaja on sekä ansainnut että epäilemättä saanut palkkansa; teoksen takana on nimihenkilön suku ja poika, vuorineuvos Aulis O. Kairamo, ensin Oulu- ja sitten Kemi-yhtiön johtaja pitkälle 1960-luvulle. Ja nokkela lukija on tietenkin heti huomannut, että viimeksi mainitun poika oli sangen tunnettu teollisuusmies, Nokian vuorineuvos Kari Kairamo, josta monella lukijoilla lienee käsityksiä.

Lempeästi ihmettelen, montakohan meitä on, jotka luimme tämän kirjan tarkoin, alaviitteet ja lähdeluettelot erityisesti. Nimihenkilön isä oli hyvin tunnettu pappi. Niinpä olin erittäin kiinnostunut kirjan oppihistoriallisesta selvityksestä eli suhteellisen radikaalin luterilaisuuden välittymisestä Suomeen Saksassa opiskelleilta pappismiehiltä. Vastakkain olivat hegeliläisyys ja kantilaisuus.

Sitäkin kiinnostavampaa on ihmetellä, ettei itse uskonnollinen Oswald näytä joutuneen missään vaiheessa ammatillisesti tekemisiin Suomessa erittäin merkittävän metsäomaisuuden omistajan, nimittäin kirkon kanssa. Maininnalle jätän, että myös tämän päivän kuntauudistuksen yksi tausta on kuntien määräysvalta maata ja metsää koskevissa kysymyksissä.