Intiaanit Esplanadilla

Tiedän että korkein hallinto-oikeus on Fabianinkadulla. Tämän kirjoituksen kannalta korkeimmat oikeudet ovat sama asia.

Tämän tärkeämpää asiaa minulla ei ole. Monin tavoin aion kuvata vallankäyttöä esimerkkinäni tuomioistuimet, koska ne tunnen.

Tärkeä asia on tämä: murehtikaa vain Euroopan Unionia ja haukkukaa. Mutta teidän on syytä ymmärtää, ettei niiden hallinnollisten ja taloudellisten epäkohtien takana ole ”EU”, se kun on varsin nuori laitos, nykyisellään vain muutaman vuoden ikäinen.

Euroopan onnettomuuksien syypää on Ranska.

Englanti on koko ajan vikuroinut saarelaisuuttaan ja pistellyt kapuloita rattaisiin. Saksa on ollut vähä-ääninen maksumies. Merkel on ensimmäinen saksalainen poliitikko, joka toimii määrätietoisesti EU-asioissa. Vasta hänellä on kotimaassaan siihen poliittinen tuki. Tehtävä on vaikea: pitää yllä Putinin Venäjää, ainakin rahallisesti, ja tulla toimeen ranskalaisten kanssa!

Jos sanotte, että minä en tunne tuomioistuimia, koska olen ollut jo kauan poissa, olette oikeassa, mutta vihjaatte samalla, että ne olisivat muuttuneet paljon. Myönnän: muutoksia on ollut, ja hyviä. Mutta muuttuminen on yhteiskunnallisten laitosten toinen nimi.

Otaksun näet, että laitokset, myös yksittäiset virastot, pyrkivät säilyttämään valta-asemansa ja mahdollisuuksien mukaan lisäämään valtaansa. Näen tämän piirteen pienimmässä kirkkoherran toimistossa (Suomessa nekin ovat ”virastoja”) ja suurimmissa eläkevakuutusyhtiöissä.

Päivän puheenaihe kuntauudistus on jo kuukausia pyörinyt arvovaltaan ja taktisiin asemiin pureutuvan kinastelun merkeissä. Ei kukaan halua kuunnella, että myös kunta on väline, ei itse tarkoitus. Yksittäinen kunta, esimerkiksi Kirkkonummi, on ”laitos” eli instituutio, jonka mielestäni pitäisi toimia tehokkaasti eli ”tuottaa” enemmän kuin kuluttaa. Lainausmerkit tarkoittavat, ettei kunnan ”tuotto” ole vain rahassa mitattavia palveluja.

Ranskalainen sosiologi Bruno Latour on viime vuosina esitäytynyt etnografiksi. Se viittaa johonkin antropologian osaan; alalla on paljon suuntauksia.

Vesissä silmin luen hänen tutkimustaan Ranskan ”korkeimmasta hallinto-oikeudesta”. Laitoksen nimi on Conseil d’Etat. Nimeä on vaikea kääntää, koska tuo elin toimii mm. korkeimpana hallintotuomioistuimena ja lisäksi antaa hallitukselle lausuntoja laeista sekä tarkastaa asiallisesti ja kielellisesti asetukset (”laintarkastuskunta). Samat tuomarit siis sekä vastaavat lakiteksteistä että tutkivat niiden noudattamista esimerkiksi maahanmuuttoa tai ympäroistöhaittoja koskevissa asioissa.

Sitä ei heti uskoisi, mutta ranskalaiset pitävät tätä Napoleonin 1700-luvun mallien mukaan luomaa järjestelmää esikuvallisena. Heillä on lisäksi korkein oikeus ja perustuslakituomioistuin ja vielä muuan elin, joka selvittää näiden välisiä tulkintaeroja toimivaltakysymyksissä.

”Oikeusantropologia” on tunnettu ala. Rohkeimmat ovat jopa verranneet esimerkiksi sukulaisuudesta tai avioliitosta syntyvien riitojen ratkaisemista Trobriandeilla, Nigeriassa ja Washingtonissa.

Itse jätin nämä hulluttelut vähemmälle, kun en keksinyt, edistävätkö nämä mielikuvitukselliset tulkinnat asioiden ymmärtämistä ja hoitamista. Tunnen tuomarikunnan mielipiteen, jonka mukaan on yhdentekevää, ketkä tuomareina toimivat tulkiten lakia, kunhan he saavat itse nimittää tai nimetä heidät. Olin vihjaillut, että joukko on kovin yhdenmukaista, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Latourin kirja on täynnä esimerkkejä, jotka tunnen tavattoman hyvin kokemuksestani. Sadan vuoden takaiset juristit osasivat Ranskaa ja tiesivät, mistä ottaa mallia. Saksan järjestelmä, jota meilläkin yleisesti peilattiin, oli keisariaikana eräin kohdin malliksi soveltumaton.

Aina alkaen meille hankalasta säädösmallista, jossa on johdanto (preamble) ja tavaton määrä kohtia, jotka on ilmaistu johdonmukaisen koukeroisesti, tuomioistuinten ratkaisuihin, joissa tavaton laajuus joskus peittää tekstin ohuuden, Euroopan Unioni on saanut syntymälahjaksi Ranskan huonomman mallin. Yksityisoikeuden puolella olisi ollut mielenkiintoistakin ainesta, mutta se ei ole tarttunut yhteisöön.

Pystyäkseen rakentamaan totemeja Esplanadille on oltava intiaani. Minä olen.

Latour, Bruno: La fabrique du droit : Une ethnographie du Conseil d'Etat. Engl. The Making of Law: An Ethnography of the Conseil d'Etat

 

Valtiontaiteilija

En olisi katsonut Ville Haapasalon Jäämeri-sarjaa Ylen Teemalta, koska olin nähnyt erilaisia pätkiä hänen ohjelmistaan kiinnostuksetta. Nyt halusin Kuolan niemimaan ja Valkoisen meren rannan. Olen niistä kovin kiinnostunut. Eräässä sotakirjassa mainitaan suomalainen kaukopartio, joka kävi tutkimassa uuden, Muurmannin radan rikkomisen kyseenalaiseksi iloksi muuttaneen poikkiradan Arkangeliin. Kovimman tason partiomiehet ilmoittivat, että tuolla seudulla ainoa mieleen tuleva ajatus on, miten täältä pääsee mahdollisimman nopeasti pois.

Televisiossa nähty vahvisti vaikutelman. Voi arvailla, kauanko noin aurinkoista päivää joutui odottamaan. Seutu on sateen maailmaa. Jotkut yllättyvät vieläkin tiedosta, joka innosti Bjarmian retkiä. Siellä oli sula meri ja vesitiet vaikka Mustallemerelle ja Välimerelle.

Haapasalo on ilmielävä tshuudi. Tuo sana, jota venäläisetkin käyttivät eräistä ihmisistä, luultavasti toisista eli ulkopuolisesti ja mahdollisesti suomensukuisista, liittyy mielessä ihastuttavaan ja lohduttomaan majakkaniemen seutuun. Siellä Haapasalo eilen kävi, kuvissa.

Toinen katsoja meillä esitti aiheellisen kysymyksen. Miten majakanvartijan koira oli tullut raskaaksi paikassa johon ei ole minkäänlaista tietä. Ehkäpä uroskoira oli käynyt siellä veneellä.

Meri, järvi ja joki ovat perimmäisiä historiallisia vaikuttajia. Ne ovat kaksisuuntaisia. Ne joko yhdistävät tai erottavat. Näillä leveysasteilla ne osan vuotta liittävät ja osan muodostavat esteitä. Bjarmien ja heitä paljon vanhemman ajan valtatie oli luultavasti Oulujoki – Oulankajoki. Ainakin meidän museoihimme on päätynyt merkittävän hienoja kiviesineitä, joiden aines on peräisin Ääniseltä. Siellä on myös se kalliopiirrosalue (katso ”Äänisen kalliopiirrokset”), joka on hyvinkin saattanut olla koko maanosassa mahtavaksi tiedetty kultti- ja kauppapaikka. Omituisen sijainnin syy voisi olla hylje ja lisäksi valas ja mursu – siedettävän varmaa syötävää metsänviljaan verrattuna.

Mahtaako olla toista suomalaista, joka olisi tai olisi ollut Venäjällä todella kuuluisa? Tämä näyttelijä ja monitaitaja kuuluu olevan. Lukemani mukaan hänen on vaikea liikkua yleisillä paikoilla, koska niin monet haluavat sanoa käs’päivää.

Oma aikaisempi viileyteni johtuu vain ylimielisyydestäni ja rasismistani. Juuri tuon oloisia kavereita päivystää Putikon Shellillä ja sadassa muussa paikassa, ja olen tottunut arvioimaan heidän meininkinsä sellaiseksi, ettei se edellytä välittömiä toimenpiteitä taholtani. Tässä tapauksessa luulo osoittautui aivan vääräksi.

Mainostan tässä televisio-ohjelmaa, jossa ei äkkiä vilkaisten ole mitään muuta erikoista kuin rosoinen, kohdittain harrastelijamainen työn jälki. Tyyppi ontuu milloin sinne. milloin tänne, ja puhutaan venäjän kielellä aidoista ja aidanseipäistä.

Todellisuudessa tässä nähdään sellaista, mitä televisiossa ei muutoin esiinny koskaan. Luulen ettei tuollaista ole Venäjälläkään, koska perusjännite kuviin ja tarinaan syntyy juuri siitä, että juontaja-seikkailija on ”bjarmi”, vieras mutta hyväksytty, ihailtukin.

Haapasalolla näyttää olevan ihmeellinen taito saada tavalliset ihmiset näyttelemään. Noissakin oloissa tulo ja tervehtiminen on tietysti feikattava. Jokainen järkevä ihminen kääntyy ja pakenee, jos veräjästä tungetaan sisään kameran kanssa. Juttukaverit on valikoitu ja valmistettu. Toisin ei voi olla. Venäjän tapauksessa ainakin keskiviikkoisessa jaksossa puhutetut tuntuivat olevan salaisen poliisin hyväksymiä tai sen jäseniä, eläkeläisiksi tai insinööreiksi naamioituina.

Ja nämä tuo mestari saa puhumaan, sulamaan ja värähtelemään ihmisyyttä!

Aikaisemmat, sivu silmien menneet ohjelmasarjat on jo tilattu levyinä, ja ne katsotaan hyvin tarkasti. En ole varma, onko Suomen lähialueelta olemassa muuta korkealuokkaista etnografista aineistoa liikkuvaksi kuvaksi tallennettuna. Osallistuva havainnointi on kansatieteen alueella ollut muodissa ja mennyt muodista. Itse olen sen koulukunnan kasvatti, jonka mielestä uskottavaa aineistoa saa vain muuttamalla tutkimusalueelle, opettelemalla kieltä ja nousemalla tyvestä puuhun. Siis kädet savessa, luulot jättäen.

Juuri näin tuo julkisuuden henkilö näyttää toimivan. Vaikka ei ole puhettakaan, että pystyisin seuraamaan venäjänkielistä keskustelua, Haapasalo tuntuu hallitsevan sävyt ja vivahteet. Juuri niillähän kontaktit luodaan. Joku (Donner) esitti jossain (Kuukausiliitteessä) tapansa mukaan virheellisen sitaatin. Karlfedtin runon Fridolin  - talar med bönder på böndernas sätt / men med lärde män på latin. Puhuu maalaismiesten kansa maalaisten tavalla mutta oppineiden kanssa latinaa. Kielikuva on Ruotsissa jokapäiväinen ja silti osuva.

Ehkä Karlfedt sai sen kummastuttavan, kuoleman jälkeen myönnetyn Nobel-palkinnon juuri tästä. Ei hänen romaaneissaan vikaa ole, mutta kyllä menneisyys on haudannut hänen muun tuotantonsa tomuun.

Esimerkkihenkilömme, joka mielestäni oli ohjelman eräissä kohdissa paikkakunnan tavan mukaan vähintään hienoisessa hiprakassa, näkyy olevan valtiontaiteilija. Jos tasavallan presidentti ehtisi kiireemmiltä asioiltaan perehtyä asiaan, saisin varmaan lähes valtiollisen valinnan johdosta itsekin valtionblogistin arvonimen. Se kuulostaa melkein samalta kuin valtionprokuristi. Saisi allekirjoittaakin nämä ”p.p.”

Tuo mies, Haapasalo, käyttää erikoisen alkukantaista keinoa suhteessaan kameraan. Kuka on kamera? Kysymys on dokumenttifilmeissä vaikea. Useimmiten kamera on Jumalan silmä, joka seuraa tapahtumia kuin kirkon lehtoriparvelta, kaiken tietävänä, kaikkinäkevänä ja kaikkivaltiaana. Se on kuin puoluesihteeri – näkee kaiken eikä unohda mitään.

Subjektiivinen kamera jäljittelee katsojaa. Se on ”minä”. Vaikutelmaa voi korostaa antamalla risujen piiskata objektiivia ja kuvan heilua. Edvin Laine ja muut neuvostoelokuvan mestarit osasivat käyttää kameraa moodissa ”me”. Hiukan korostetut kameran paikan vaihdokset ja lievästi tähdennetty leikkaus loivat vaikutelman, että tässä tapahtumia seuraa Kansa, eikä ole muuta valtijaa, ei luojaa.

”Te” on kysymyksessä, kun juontaja mikrofoneineen tepastelee ikään kuin amfiteatterin pohjalle ja kokeneena suuntaa sanansa milloin tuonne, milloin tänne. ”He” sisältää halveksuntaa kuin vanhan ajan entomologin otteissa. He kipittävät, vilistävät, tietämättä olevansa nyt kohteena.

Jäämeren erikoinen näyttelijä vihjailee tai uskoutuu kameralle niin että ruudulta seuraava ihminen tuntee olevansa kaveri, melkein mukana matkalla, melkein munasillaan meressä tai painajaista muistuttavassa sota-alusten kaupungissa.

Dokumentit ovat alkaneet kärsiä suosiostaan. Takana on BBC ja Attenborough. Luonto-dokumenttien taso nousi niin valtavan korkealle, ettei vähävaraisilla ole mitään tekoa sellaisessa sarjassa. Niinpä ainakin tämä yksi on keksinyt sen saman keinon, jota käytti paras matka-esseistiikka, Paulaharjun ja Pälsin lämmön, tekijän oman ihmismielen kiinnostavuuden. Ja ennen pitkää tulee ohjelmassa jakso Tshuktsien niemimaalta, samalta jonka tunnemme vain Pälsin Pohjankävijän päiväkirjasta.

Apple hypetys

Kun perheen pää hymyilee hurmaavasti ja sanoo, että nyt tehdään näin, kokenut aviomies tekee näin. Kun hän tekee hommia ja lisäksi huolehtii muun muassa laskujen oikea-aikaisesta maksamisesta, hänellä pitää olla siihen välineet.

Näitä kokemuksia on muillakin – osa väestöstä viis veisaa puheista, joiden tarkoitus on todistella, kuinka hyviä koneita kaupasta saa, ja miten Applet eivät ole sellaisia. Muistaakseni se oli naishenkilö, joka halusi sen applen, jota käärme tyrkytti, siellä kaukana, silloin kauan sitten. Nimi taisi olla Eeva. Luottokorttia käytti Aadam. Velka on perinnässä.

Siis jos joku haluaa iPadin, joka minusta on viheliäinen datan pihtaaja, hänen on saatava iPad.

Puheena oleva rouvasväen Hyvän ja pahan tiedon puun tuote, meidän iPad, oli syystä tai toisesta päätynyt tekemään pahaa itselleen. Virtakytkimen paineleminen eli buuttaaminen ei vaikuttanut mitään. Koje oli kuin aitan polku ilman emäntää.

Nyt, 30 tuntia myöhemmin, uusi iPad on jopa konfiguroitu, ja toiminta jatkuu kaikella raivolla. Huolto lähetti viisi tekstiviestiä. Viidennessä käskettiin tulla hakemaan laite, oikeastaan kokonaan uusi laite. Suullisesti oli sitä ennen valistettu, etteivät poliisi ja talonmies ehdi keuhkoamaan, vaikka lykkäisi autonsa ruokottomasti Ruoholahden- ja Hietalahdenkadun risteyksen jalkakäytävälle, siksi siunaamaksi.

Monien kauppiaiden nykyiseen tapaan kallista korjaamista ei yritetty, takuuaikaa kun yllättäen oli hiukan jäljellä. Jopa henkilöautojen valmistajat ovat viimein laskeneet, että takuukorjaus on paljon halvempaa kuin kunnollisen laitteen valmistaminen tai esimerkiksi henkilöauton suunnitteleminen valmiiksi ennen kuin sitä aletaan myydä.

Tämä voi olla innovaatiosuomalaisuuden este. Rakentajat ja rakennuttajat ovat omaksuneet tuon opin. Asuntorakentamisessa se kuitenkin on huono ja onneton oppi. Kilkuttimissa asialla ei ole niin suurta merkitystä.

Päivä taisi olla muutenkin onnekas. Aikani skannauskysymyksiä suuntaan ja toiseen pohdittuani päädyin siihen, että vanhoja diakuvia on katsottava kunnolla, jotta voisi poimia niistä digitoitavat ja samalla päättää, mille kuville riittää tavallinen taso ja mitkä on höylättävä arkistokelpoisiksi. Asia on iso, koska jälkimmäinen vie kymmenen kertaa enemmän aikaa. Jos diat ovat järjestyksessä (ne ovat) ja skannattavat on merkitty, useimpiin välttää huonompikin laatu. Tarkoitan tässä muutaman megan jpeg-tiedostoa. Täysillä paahtaen yhden kuvan tiedostokoko (tiff) menee äkkiä 100 megaan.

Olen ollut lievissä omantunnon tuskissa, kun olen patistanut moniakin iloisia perinnön saajia skannaamaan vaarivainaan albumit ja valehdellut, että aika tavallisella vehkeellä tulee ihan kelpo jälkeä. Etenkin mustavalkoiset kuvat voi sukulaispoika tai –tyttö tarvittaessa korjailla Fotarissa. Lightroom muuten saattaa olla tuollaiseen näppärämpi kuin Photoshop itse, kaikessa jylhyydessään.

Kirkkonummen kirjastolla on jossain huoneessa skanneri ja siellä oikein yllytetään ihmisiä pelastamaan vanhoja kuviaan. Se on minusta aivan oivallista toimintaa.

Sama kirjasto oli vastaus diaprojektorin kaipuuseeni. Ellen nyt ole aivan erehtynyt, projektoria ei ole edes Verkkokaupassa. Maailmalta tilaamalla saisi Reflectan (omaa sukua Braun), mutta hintaa kertyisi. Huutokauppasaiteilla esiintyy niitä samoja, mutta tiedä sitten heistä.

Kenkäni puristaa siitä, että isäukon vanha hieno Leitz on vailla automaattitarkennusta. Sitä käyttäessä hihansuuta alkavat ennen pitkää kärytä, kun jokainen kuva on tarkennettava käsin.

Keksin siis kysyä kirjastolta, jonka olen saattanut jonkinlaiseen kiitollisuuden velkaan, olisiko heillä diaprojektoria. Valitsin huolella sen ikäisen virkailijan, joka tiesi, mikä on dia ja mikä projektori. Sen jälkeen kun henkilökunta oli jyrkästi kiistänyt olevansa tuollaisen laitteen haltija, joku muisti jotain. Rapuissa juostiin, ovia auettiin ja suljettiin, ja aika pian kaksi virkailijaa marssi esiin projektorin kanssa. Siinä oli oikein karuselli-lipas. Voi minun päiviäni!

Ulkona on sopivasti enimmäkseen pimeää. Valokangas on järjestetty, ja kohta alkaa kuvien katselu.

Ajat ovat muuttuneet. Ennen nopein keino päästä eroon vieraista oli ryhtyä siirtelemään diaprojektoria ja mutisemaan lomamatkan kuvista. Ette ehkä tiedä, miten huonoja valokuvaajia ihmiset yleensä ovat ja miten haluttomia poistamaan monessakin mielessä tärähtäneitä tai päin seiniä valotettuja kuvia. Ei niitä kauan katsele, varsinkaan selvin päin. – Rainaheitin…

Tilaisuus päivittää

Kirjan kansikuva (yllä) ei ole onnistunut. Kaupassa ja verkossa silmä ei heti tartu kirjan nimeen, joten tätä voi luulla ensiapuoppaaksi. Rinnakkaisteos Pajuoja – Pölönen ”Ylin laillisuusvalvonta”, jota on kiitetty tässä blogissa, turvautuu tyhjän päällä ilmassa leijuvaan korinttilaisen pylvään kuvaan. Se on jo vakiintunut etenkin EU-oikeudessa; unionilla on erilaisia ”pilareita”. Haulla ”kolme pilaria” saa käsityksen tilanteesta. Kuvan ajatus on otettu Ranskan perinteestä.

Tämä kirjoitus kannattaa lukea, vaikka tämä ei ole puolueeton arvostelu. Asiantuntemukseni riittää vain ihmisoikeuksia käsittelevän kirjan esittelemiseen. Lisäksi olen jäävi. Tietosanoma on minunkin kustantajani. Keskustelen silloin tällöin sen omistajan (Heikki Haavikko) kanssa juuri näiden tyyppisistä kirjoista ja niiden tekijöistä. Koska olen vanhentunut ihminen, arvostan ripeää päätöksentekoa ja päteviä kustannustoimittajia.

Luulen että meitä on monta – ihmisiä joiden pitäisi tietää laillisuuden uudemmista veräjistä, mutta jotka eivät kuitenkaan osaa kuin pääpiirteet, ja nekin valikoivasti. Itse osaan luennoida vain laiskemmille opiskelijoille KS-sopimuksesta ja TSS-sopimuksesta. Sanon ensin, että edellinen on YK:n Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (8/1976) ja jälkimmäinen Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus 1966 (6/1976).

Tälläkin alalla viljellään kirjainlyhenteitä. KP on englanniksi ICCPR ja TSS ICESCR. Näillä maininnoilla ja muutamilla yleisluonteisilla lisäyksillä saattoi jo päästä luentokuulustelusta läpi. Jälkiviisaana ajattelen, että rimaa olisi varmaan täytynyt nostaa, vaikka luentojen aiheena olivat eräät ihmisoikeuksien osat suomalakisten kannalta.

Lukija ehkä hyötyy tiedosta, että ihmisoikeudet eivät ole ”EU-oikeutta”. Taustalla on YK. Oman varhaisen työelämäni ääneen lausumaton ajatus, että YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 1948 on ”politiikkaa”, josta ei tarvitse välittää. Ajattelimme ehkä myös kansainvälisestä oikeudesta, että kun tentti on suoritettu, sen saa rauhassa unohtaa ja jättää Erik Castrénin ja kumppaneiden huoliksi. Meitä lattajalkaisia lakimiehiä kiinnostaa vain ”kansainvälinen yksityisoikeus”, jossa selvitellään, minkä maan lakia sovelletaan vaikkapa avioeroon, jos isä on yhdestä maasta, äiti toisesta ja asuinpaikka kolmas.

Tuo asenne oli alkujaankin virheellinen ja ylimielinen. Viimeistään 1990-luvulla jouduimme syömään puppumme, mutta teimme senkin hätäisesti. Nyt on tilaisuus hieman kohentaa kuntoaan ja oppia lisää esimerkiksi sananvapaudesta ja sen suhteesta tekijänoikeuteen. Esiteltävänä olevasta kirjasta on opiskeltava ensin sisällysluettelo. Ensimmäinen havainto on erinomainen, alan huippua edustava kirjoittajakunta ja sitä täydentävä, keskellä aiheen ongelmia työskentelevä keskipolvi täydennettynä nuorilla tutkijoilla. Hienoa!

Hyvin monet muutkin ihmiset lakimiesten lisäksi tarvitsevat nykyisin välttämättä perustiedot tästä aiheesta. Uskomatonta kyllä, niiden hankkiminen ei ole aivan helppoa. Tällainen kirja auttaa.

Se ei ole helppo tehtävä. Olisi osattava hahmottaa, mitä kirjassa ei ole. Esimerkiksi joka viikko näkee ja kuulee vääriä kannanottoja myös uskotuista lähteistä. Uskottu eli luotettu lähde on vaikkapa television uutislähetys tai sanomalehden pääkirjoitus.

Tuon tai tämän osakeyhtiön menettely voi olla ”ihmisoikeuksien vastaista”. Haluaisin liioitella väittämällä, että pahimmat tunarit ovat juuri yrityksiä ja yhtiöitä. Joka tapauksessa heti ajaudutaan kysymään, miten yhtiöitä pannaan aisoihin. Mikä on osakeyhtiön oikeudellinen vastuu? – Tähän on joukko oikeita vastauksia, mutta ei yhtään todella hyvää. Tässä on siis kysymys rikosoikeudellisesta vastuusta. Yhtiö vastaa isoilla rahoilla vain eräissä, ehkä räikeimmissä tapauksissa, mutta myös toisissa, valistuneenkin yleisön kannalta vähemmän kiinnostavissa tilanteissa, kuten kilpailunrajoituksissa. Jos iso sika on ”vain” osakeyhtiön toimihenkilö, hän ei luultavasti ole itse minkäänlaisessa vastuussa. Vastuu sananvapauden loukkauksesta on ikävän sokkeloinen. Tilanteen syy on hyvin selvä. Esimerkiksi puhelinoperaattorin vastuuta mietittiin kovin. Rikosoikeudellista vastuuta ei voi siirtää taholle, jolla ei ole mahdollisuutta omasta aloitteestaan estää esimerkiksi sisällöltään lainvastaisten viestien (puhelujen, sähköpostien) lähettely.

Hyvin usein huomaas myös unohdettavan, ettei oikeushenkilöillä ole ihmisoikeuksia. Tämä nyt on karkea yleissääntö. Osakeyhtiö ei voi osakeyhtiönä vedota esimerkiksi sananvapauteen. Osakeyhtiöllä ei ole kunniaa. Sen hallituksella voi olla sellainen kunnia, jota voi loukata rikosoikeudellisesti.

Tätä edelle kirjoitettua ette löydä käsikirjasta. Kirjoittajat ovat asiantuntijoita. Heille on aivan selvää, että ihmisoikeudet ovat (vain) ihmisten oikeuksia. Lukija ei sitä ehkä tiedä. Tietämättömyyden ymmärtää, koska ainakin kilpailuoikeudelliset tilanteet sekoittuvat jopa ihmisoikeustuomioistuimen asioihin. Se on tuo jälkimmäinen, joka tänään päättää (arvaan), ettei Suomen korkeimman oikeuden kanta Vanhasen ja Ruususen asiassa olekaan oikea. Arvaukseni perustuu tuon tuomioistuimen käytäntöön. Itse olisin tuomarina ollut juuri samaa mieltä kuin KKO (2010:39).

Maailman kuve

Maailman kupeessa saa katsoa, ettei revähdytä paikkojaan. Tänään Aalto-yliopistossa vaihdetaan mielipiteitä. Siinä toimituksessa käy helposti väärin.

Alinomainen tietolähteeni Päätalo mainitsee tyrmistyttävästi, että saksalaiset kaatoivat vankileiriään varten Taivalkoskella metsän ”konesahoilla” vuonna 1942 tai 1943. Tieto näyttää pitävän paikkansa. En uskalla arvata vuosilukuja, mutta moottorisahan murheellisen lyhyt valtakausi alkoi joskus 1950-luvulla ja loppui koneisiin. Hakkuukone eli harvesteri eli ”moto” (monitoimikone) siirsi kätevästi rahallisen riskin yrittäjiksi pakotetuille ihmisille; ennen hevosmiehet olivat ehkä jonkinlaisia yrittäjiä tai ainakin työurakan tekijöitä.

Pokasaha oli ollut melkein yhtä lyhytaikainen hallitsija, vain vuosikymmeniä. On erikoista, että minun ukkoina näkemäni miehet olivat kaataneet puut kirveellä ja vain ajoittain justeerilla. Yhden miehen saha, ruotsalainen keksintö, muutti nopeasti myös sanan ”jätkä” merkityksen ja sävyn.

Teknologian ja siis kulttuurin muutos ja työpaikkojen katoaminen oli maailmanhistoriallisen suuri sotien jälkeen. Voi hyvinkin olla, kuten pääministerikin kertoo, että meneillään on sitäkin suurempi murros, jossa syypäänä on ”tietotekniikka”. Toivottavasti kokousyleisö muistaa, ettei tietotekniikkaa ole enää olemassa. Elinkeinoja mullistava tekijä on tekniikan ja tietojenkäsittelyn sulautuminen toisiinsa. ICT eli viestintä- ja tietoteknologia alkaa sekin nimityksenä kuulostaa huonosti osuvalta. ”Teknologia” peittää ainakin vielä tällä hetkellä näkyvistä kognition ja yhdyssanasta biotekniikka huolimatta biologian.

Siis muutamat luonnontieteet, käyttäytymistieteitä ja yhteiskuntatieteitä on kytkeytynyt paketiksi niin että edellä mainitun Aalto-yliopiston tarjonta on jo nyt, vain muutamia vuosia yksikön perustamisen jälkeen, on järkevä vain yhteistoiminnassa Helsingin Yliopiston kanssa. Esimerkki: kielitiede. Sekä teoria että käytäntö ovat kymmenin säikein sidoksissa tekniikkaan. Tällä hetkellä puhetta nuuskivat kojeet vaikuttavat ehkä toisarvoisilta. Ne eivät ole toisarvoisia esimerkiksi sairaalateknologiassa. Ihmisen kaksi kättä on vaikeasti korvautuva luonnonvara. Käsien vapauttaminen esimerkiksi robottien ohjailusta on itsestään selvä pyrkimys.

Moottorisahan käyttöliittymän läpimurto oli kaasutin. Varhaiset laitteet olivat toimineet vain yhdessä asennossa. Polttomoottorin oli saatava ”taitolentokaasutin”; lentokoneissa oli ollut sama tekninen ongelma, ja se oli ratkaistu. Ei se sahan pieni polttomoottorikaan ollut ongelmaton. Minua hiukan vanhemmat miehet oppivat tuskaisesti pelaamaan tulppien ja kaasuttimien kanssa kylmissä parakeissa tai paljaan taivaan alla, avokäsin. Eivät ne sahat yleensä noin vain toimineet. Nykyisin ne toimivat.

Itse koneen kannalta taivaallinen oivallus oli sama, jonka katutappelijat ja muut väkivaltamiehet olivat jo oivaltaneet. Polkupyörän ketjulla on monta käyttöä. Sillä huitominen on ehkä mennyt muodista, koska väline ei taida tehota esimerkiksi kilpeä kantavaan mellakkapoliisiin. Sitä ennen meni lyömäaseena muodista ”konepuukko”. Muistelen hokemaa, joka oli tapana esittää eräälle etniselle vähemmistölle muka tyypillisellä puheäänellä. Tulee sata reikää, kun M---e lyö konepuukolla eli justeerilla. Mutta kettingin varustaminen leikkaavilla terillä oli uutta. Vannesahan terä oli yhtä kappaletta.

”Toinen teollinen vallankumous” on uutta. Se ensimmäinen oli oleellisesti energian (höyry, kaasu, sähkö) tuottamista ja jakelua. Tämä jälkimmäinen olisi energian kohdentamista, ja avainalueet ovat kognitiiviset tehtävät (esimerkiksi jätteiden lajittelu), logistiikka (kuljetus ja jakelu) ja valvonta ja säätö (tunnistimet, toimilaitteet).

Oletko aivan varma, että marketin ovet eivät sinulle auetessaan myös lue lompakostasi, paljonko tililläsi on rahaa? Jos olisin kauppias (estä, Jumala) haluaisin asiakkaitteni profiilit. Ensimmäiseksi kävisin laittomasti kopioimassa kunnankirjaston lainaustiedot ja eräpäiväuskollisuuden.

Oma lisäni keskusteluun: teollinen vallankumous aiheutti pahaa kuohuntaa, kuten Venäjän lokakuun vallankumouksen 1917 ja Saksan kansallissosialistisen vallankumouksen 1933. Näin voisi sanoa myös Kiinasta, vaikka ”suuri harppaus” ja kulttuurivallankumous olivat reaktioita konemahtiin; Kiina alkoi oikeasti teollistua vasta kun Maosta, vuosisadan ehkä suurimmasta pahantekijästä päästiin.

Ihminen, siis nainen ja hänen miehensä, on miljoona vuotta vanha metsästäjä. Luonnonantimien metsästystä sanotaan yleensä keräilyksi. Kahdella jalalla kulkeminen on nähty keinona suojautua kilpailijoilta (shakaalit, miksei leijonatkin). Kognitio ei tietenkään ole ylittänyt kivikaudella saavutettua huippua. Ja kognitio tarkoittaa mielen harjoittamaa informaation prosessointia. Sen yksi osa on kieli ja toinen muisti. Kognitiivisia vallankumouksia ei tiedetä tapahtuneen, paitsi että Platon ja Aristoteles saattoivat kirjata erään ja Paavalöi luultavasti saman, jälkipaimentolaisen käänteen. 

Herostratos

Kommentoija kysyy, olisinko saanut kirjoituksillani tai "tutkimuksillaan" koskaan minkälaista muutosta käytännössä aikaan. ”Blogeillaan nyt ei ainaskaan ole.”

En ole varma, onko kysyjä vain yksinkertainen vai sekä yksinkertainen että ilkeä. Käytännön aikaansaannokset lakkaavat viehättämästä virkatuomaria nopeasti. Joka päivä siinä tehtävässä saa allekirjoituksellaan aikaan käytännön muutoksia. Yksi joutuu maksamaan rahaa toiselle, kolmas pannaan lukkojen taakse.

Kysyjä ei varmaan tarkoittanut tätä. Asioita ajaessani sain aikaan ehkä kymmenen – viisitoista prejudikaattia, eli lakia alettiin korkeimman oikeuden vaatimukseni hyväksyneellä ratkaisulla soveltaa toisin kuin aikaisemmin.

Kysyjä ei varmaan tarkoittanut tätäkään. Joskus olen kuullut, että kirjallisilla teksteillä on saanut joidenkin mielen hyväksi, ja vielä useammin pahaksi. Ainakin arvostelulla ja vallankin ajankohdan johtavassa sanomalehdessä julkaistulla voi pilata toisen tunnelmat viikoiksi. Tätä on tultu valittamaan.

Kysyjä ei varmaan tarkoittanut liioin tätä. Niin sanottu herostraattinen kuuluisuus, jollaista saavuttaa esimerkiksi Efesoksen temppelin tai hätätapauksessa suomalaisen harmaakivikirkon polttaja, miellyttää joitakin. Valitettavasti en kuulu siihen joukkoon. Jos lukija ottaa ja ampuu itsensä, kuten ”Nuoren Wertherin” joidenkin lukijoiden väitettiin tehneen, sellaisesta on vaikea ilostua.

Keskuudessamme on kukkopillipoikia, joille tuntuu riittävän kirjallinen savikiekkoammunta. Heidän hankkeensa on ammuskella kirjoituksillaan rikki käsityksiä, kantoja ja mielipiteitä, joita he pitävät epäonnistuneina. On henkilöitä, joista mieleeni tulevat NKVD:n joukot. He saapuvat seudulle, luultavasti käskyn saatuaan, ja alkavat teloittaa vastaantulijoita.

Siinä voi olla hitunen perää, että tietynlainen syntinen kirjallisuus on tarkoitettukin turmelemaan lukijoita. En osaa sanoa, mitä sellainen synti olisi, mutta ajatus ei siis ole mahdoton. ”Auschwitzin komendantti” oli minulle silloin kauan sitten hyvin epämiellyttävä lukukokemus. Olin jollain tavalla jakanut mielessäni ihmisiä rikollisiin ja muihin tai vaihtoehtoisesta mielipuoliin ja sopivan terveisiin. Tuon kirjan jälkeen oli pakko tunnustaa, että myös historian pahin murhamies, jonka mieltä ei liikuttanut jokapäiväinen jono kaasukammioihin eikä ruumiiden käsittely, oli kaikin puolin tavallinen ja terve ihminen. Seuraava johtopäätös onkin, että useimmat miestä sopisivat puheen olevan paikkakunnan komendanteiksi. Vaietakseni hiukan vieraammista maista Saksassa asiaa on tutkittu ahkerasti ja tultu juuri tuohon tulokseen. Murharyhmän voi koota mistä tahansa marketin metallipenkiltä. Lievää mukinaa voi esiintyä, mutta toisten esimerkki ja pieni uhkailu tukahduttavat sen lopullisesti.

En taida käyttää sanaa tutkimus, lainausmerkeissä kuten kysyjä, tai ilman. Jos kysymys on tietopuolisista kirjoituksista, omillani on ollut vaikutusta eduskuntaan, ministeriöön, yrityksiin, järjestöihin. Esimerkkejä on nimellä ”Hallituksen esitys” tai ehdotus hallituksen esitykseksi. Selvitin rakennuttajayrityksen vastuuta asunto-osakkeen ostajille. Ehdottamani pykälät hyväksyttiin komiteassa, johon kuuluin, ja pian ne olivat osa pankkien ja asuntolainan ottajien toimintaa. Nyt nuo pykälät on korvattu uusilla, jotka ovat selvästi kehittyneempiä. Rahoitusjärjestelmä on näet muuttunut koko lailla paljon.

Tämä kaikki on arkista. Kymmenet tuntemani ihmiset tekevät samaa. Tutkijana en ole koskaan ollut korvaamaton, tuskin edes keskinkertaista hyödyllisempi. Ellen olisi tehnyt niitä tehtäviä, ne olisi tehnyt joku toinen.

Tässä tullaan syyhyn, joka sai kirjoittamaan mielestäni tyhmään kysymykseen asiallisen vastauksen. Kysyjän ihmettely peittää vaivoin Auschwitzin komendantin mielenlaadun. Se mies, Rudolf Höss, sai todella muutosta käytännössä aikaan. Vaikutukset tuntuvat vieläkin.

Hallintomies Höss voi olla liian raju esimerkki. Monesti vaikutuksia metsästävä ihminen ryhtyy poliitikoksi. Se on hyvä ajatus, vaikka ammatti on valitettavan aliarvostettu. Jos on mukana saamassa kotikuntaansa aikaan suojatien tai kerrassaan koulun, tai estämässä koulun lakkauttamissa, voi laahustaa tyytyväisenä hautaansa, tai ainakin ruumishuoneelle, koska sieltä eteenpäin on kyllä kyyti.

Asiasta kannattaa kiivailla. Jo ennen Saksan sotavuosien hirvittäviä tapahtumia oli suorastaan tavallista sanoa esimerkiksi lääkäristä, että suotta siinä työssä repeytyy potilaiden takia – kuolevat ne kaikki joka tapauksessa. Tai potilaan kivusta – se on potilaan oma asia. Eivät sitä toiset tunne, ei varsinkaan hoitaja.

Kirjoittajana, esimerkiksi tällaisen blogin parissa, ajattelen yltiöpäisimmilläni, että ehkä nämä piirtelyt ovat kuin lieviä päänsärkypillereitä. Parhaimmillaan ne saattaisivat huojentaa lukijan oloa muutamaksi tunniksi. Se on ikävää, että jotkut koukkuuntuvat, mutta kohtuullisella päättäväisyydellä siitäkin selviää.

Kysyjälle antoi pätevän ohjeen 120 vuotten sitten Anton Tshehov: ”Tehkää kerrankin jotain hyödyllistä! Muuttakaa pois täältä!”

Lukemista kaikille

Uusi merkittävä tehtäväkenttä kohta 70-vuotiaalle! Eikö olekin rivo ajatus?

Viimeistään eilen käsitin, että tämä blogi on nimenomaan kommenttien takia dokumentti vuosista 2005 – 2014, ja kun huomioon otetaan muu digitaalinen aineistoni eli vuodet 1989 – 2005, puhutaan jo 25-vuotiskaudesta.

Siitä saa vängätä, onko maailman muutos vuodesta 1989 suuri, ja siitä, onko vuoden 2005 jälkeen tapahtunut mitään mielenkiintoista. Olisin samaa mieltä kuin moni muukin äänensä korottanut, että muutos – tai murros, tai tuho tai perikato – on aivan tavaton. Sen rinnalle nostaisin vain jaksot 1787 - 1791 ja 1914 - 1918. Toinen maailmansota ei ollut tällainen iljettävän perhosen syntyminen kummallisesta kotilosta ja vastenmielisestä toukasta. Se oli metamorfoosi, jollaisia kirjallisuudessa on kuvattu aina. Mitä ihmettelemistä siinä nyt on, että ihminen muuttuu kesken kaiken aasiksi tai aasi ihmiseksi?

Käsitykseni perustelut ovat… näissä kirjoituksissa.

Tekstejä on kolme tuhatta ja kommentteja 51 000. Aineisto on tietysti elitistinen ja siis epätyypillinen. Siksi sen ei pitäisi merkitä yhtään mitään eikä varsinkaan todistaa.

Onko teksteissä uutisia? – Ei kehuttavasti. Mutta saa kai huomauttaa, että ”uutinen” on 1900-luvun sana. Historiantutkimuksena uutiset ovat heikonlaisia. Sana nimittäin tarkoittaa jonkin jo tapahtuneen esittämistä valikoimisen ja järjestämisen tuloksena eli historiankirjoitusta. Journalisteilla oli ennen laatikot täynnä leuhkoja juttuja uutisesta. ”Mies puri koiraa” oli uutinen, ”koira puri miestä” ei.

Selaillessa eilispäivän lehtiä – joita on väitetty aineistosta kaikkein kuolleimmaksi – saa olla tarkkana huomatakseen, mistä ei ole uutisia. Talvisota ei syttynyt 30.11.1939. Silloin syttyi sota. Sanojen talvisota, välirauha ja jatkosota selvittely ei ole edes aivan helppoa, sillä siirtyminen muutaman henkilön päähänpistoista lähes viralliseen käyttöön painetussa tekstissä on mutkainen tie. Jopa ”ensimmäiset käyttäjät” ovat yleensä vääriä tai sitten merkitykseltään toisarvoisia.

Kirjoitetaanko todellisista asioista heti? Oletetaan hetken ajan, että osaisimme nyt sanoa, mikä oli aikaisemmin todellista asiaa. Vastaus näyttäisi olevan: ei.

Katselin (blogieni linkkejä apunani käyttäen) useitakin tämän maan ja Kalifornian parhaiden asiantuntijoiden listauksia viiden ja kymmenen vuoden takaa. Viisautta sieltä löytyi vaikka kuinka. Suhde siihen, mitä nyt pidän tuon ajan teknologian todellisuutena, toi mieleeni köydeltä pudonneen sokkoleikin sankarin. Luettelo asioista, jotka olivat silloin jo käsillä, mutta joita kukaan asiantuntija ei aavistanut, on pitkä ja synkkä. Kun tämä ei ole tekniikan kirjoitus, vetoan kokemuksiini Teknillisessä korkeakoulussa vuosina 2000 ja 2001. Internet nähtiin vielä silloin välineenä, ja sitäkin mieltä oltiin, ettei se oikeastaan koske edes tietotekniikkaosastolla kaikkia. Puhuakseni tässä vain siitä, minkä tiedän varmasti, mobiili netti eli kannettavilla päätelaitteilla johtimitta käytettävän verkkoyhteyden ongelmat tulivat tutkimuksiimme etenkin HIIT:issä vuodesta 2002. Itse ongelmat eivät olleet uusia, mutta niiden rannattomuuden ymmärsimme vasta silloin.

Yksi ongelmista oli ”yleisön” oikeus saada tietoa ja siis esimerkiksi kirjastojen asema ja digitaalisen aineiston levittäminen kirjastoista. Ongelma on todellisuudessa edelleen levällään.

Vertasin kirjallisuudesta, musiikista ja elokuvasta blogeissa kirjoitettua tämän päiväntilanteisiin. Kaikki kirjoitukseni ja kaikki kommentit ovat rajailmiöistä. Sellaisista tämän päivän vahvan julkisuuden asioista kuin rap – hiphop ei ole mitään ennen kuin 19.8.2012 mainitaan Paleface. Ainoa noita juttuja puoltava seikka voisi olla se, että kirjoista kiinnostuneet voivat lukea niitä edelleen. Kustantajat ja kauppiaat väittävät muuta, mutta ei kirjalla (kaunokirjallisuudessa) ole mainittavaa uutuusarvoa. Myös tietokirjallisuudessa 10 vuotta vanhempia huipputeoksia on vaikka kuinka, paitsi tietotekniikkaa koskevissa.

Tietoyhteiskunnan profeetat, nimiä mainitsematta, eivät ole pärjänneet. Jonain päivänä kerään rohkeutta ja katselen läpi ”Suomen tietoyhteiskuntamallin” (2001). Se kuuluu aineistooni, koska suomensin sen.

Entä jos tekisin sen kohta? Jospa siellä kuitenkin olisi helmiä sioille?

(Kello näyttää vuoden 2006 aikaa.)

Oikeudelliset asiantuntijat

Kun lehdissä tai televisiossa käytetään otsikon sanoja, tarkoitetaan Kalle Tuoria tai Olli Mäenpäätä. Joskus puhe voi olla myös Tuomas Ojasesta tai Kimmo Nuotiosta tai sitten peräti Helsingin tuolta puolen Matti Tolvasesta.

Ilman pilkanteon tarkoitusta – nämä kaikki ovat professorikunnassa kukin alallaan huippua.  On ja on ollut professoreita, joiden housunlahkeiden välistä erottuu tarkkaan katsoen keppihevonen. Alalla työskentelevä kuulija arvaa ennen kuin he aukaisevat suutaan, mihin puhe kohta kääntyy.

Muitakin on. Tarkoitan lukuisia verrattomia asiantuntijoita, jotka eri syistä eivät esiinny medialle.

Koska tuomioistuimet eivät ole osoittaneet tuomarikunnasta puhehenkilöä, paheksunkin seuraavaksi asianajajakuntaa. Osaisin luetella kevyesti kymmenen ihmistä, jotka esittäisivät selkeitä ja perusteltuja kantoja erilaisiin oikeudellisiin ongelmiin, jos joku kysyisi heiltä tai saisi heidät puhelimella kiinni.

Oikeusjuttua ratkaisemassa ollut tuomari ei voi jatkaa oikeudenkäyntiä mediassa. Tuli joskus luennolla kärjistetyksi näin: lainvoimaisen tuomion ei tarvitse välttämättä olla oikea. Tärkeintä on, että tuomio on lopullinen.

Oikeusriita on häiriötila. Kyllä Ihmisoikeustuomioistuimen korostama joutuisuus on hyvin tärkeä asia. Muistan erään oikeusneuvoksen, joka piti asiakirjoja hallussaan aina vähintään vuoden, oli tarkastava jäsen tai ei, oli siihen syytä tai ei. Hän harrasti myös millimetripaperille piirtämistä.  Hän näet oli syvästi viehättynyt rangaistusten yhdistämisen syvällisistä kysymyksestä eli oli siinä mielessä töissä väärässä firmassa. Hovioikeudet hoitavat nuo tuollaiset.

Gogolilainen kultti kuuluu enimmäkseen väistyneen virkamaailmasta. Silti aion itse jatkaa jankuttamistani niin kauan kuin käsi pysyy kynässä: tavaton pikkutarkkuus on vakava luonnevika, jollaiseen on nykyisin hyviä lääkevalmisteita. Työpaikkapsykiatri olisikin oiva lisä erinäisten virastojen sidosryhmiin. Hullun virkamiehen tuntee siitä, että hänen omasta mielestään hänen mielialansa ja mielentilansa eivät vaikuta mitenkään hänen tekemiinsä ratkaisuihin. Viisaat puolestaan pelkäävät tulevansa hulluksi ja pitävät täysin mahdollisena, että iso pyörä heittää välillä volttia.

Ehdotukseni ei ole sen kummempi kuin tämä tarun orja, joka muka kuiskaili voittokulkueessa ratsastavalle roomalaiselle, että tämäkin on kuolevainen.

Tuori, Mäenpää ja nämä muutamat muut toimivat tuollaisina kuiskaajina. Sääli  että Tuorikin on menettänyt paljon muinaisesta räyhäkkyydestään. Olen muistaakseni ennenkin maininnut, miten Repe Ellilä tai joku muu professorikunnan edustaja puuskahti 70-luvun Porthaniassa, että Matti Wuori ja Kalle Tuori ovat tiedekunnan suurimmat hampuusit, joista ei kummastakaan tule koskaan mitään. Repen omat ”Liikennerikosten tutkintaopin perusteet” (1960) ja ”Suomen liikennerikosoikeus” (1958) historian hammas on syönyt.

Päivän ongelma on poliitikko lobbarina. Kollegat sanoivat, että asiaa olisi selvennettävä lainsäädännöllä. Ajatus tuntuu erinomaiselta. Bisnekseen hyppäävä poliitikko on kavaltaja. Hän ryhtyy tienaamaan rahaa kansakunnan kaapinvartijana saamillaan tiedoilla.

Ajatus voi olla perustuslain ja ihmisoikeuksien vastainen. En sano että se on; en osaa EU-oikeutta riittävän hyvin. Työvoiman vapaasta liikkuvuudesta on poikkeus, joka koskee julkishallinnon palveluksessa olevia. Kilpailunrajoitusten raivaaminen puolestaan on yleinen päämäärä, jonka erillissääntöjä on leegio. Mutta ihmisen oikeus vaihtaa työpaikkaa on vahva, ja tiedon ja kokemuksen viemistä mukana tointa vaihtaessa ei voi estää.

Yksityisellä sektorilla, johon asiassa on viitattu, kohtuuttomien kilpailunrajoitusten poistaminen on ollut tähtäimessä 1920-luvulta asti. Usein sanotaan, että kaksi vuotta ylittävä kilpailukielto on aina epäilyttävä, ellei jäähyajasta makseta selvää korvausta. Syystä paheksutut ”kultaiset kädenpuristukset” eli sateenvarjot ovat juuri tällaista korvausta.

Salassapitovelvollisuus jatkuu senkin jälkeen, kun asianomainen on luopunut tehtävistään. Lääkäri ei saa eläkkeelläkään paljastaa potilaiden terveyttä koskevia tietoja eikä ministeri sellaista, mikä on pidettävä mm. sotilaallisista tai taloudellisista syistä salaisena.

Kirjoitin tämän hammasta purren. En pidä lobbareista. Kuitenkaan en usko että toimintaa voi suitsia lailla. Uskon että lobbarit voi pakottaa julkisuuteen. On sekin jotain. Ikävä asenteeni johtuu kaunasta. Tekijänoikeuskauppiaiden lobbarit esimerkiksi ovat onnistuneet aivan liian hyvin. Lait tukevat lähinnä kauppiaita, alkuperäisten tekijöiden ja teoksia tarvitsevan yleisön onnettomuudeksi. tästäkös nämä välittävät.

Kivikkopuutarha

Kuva Wikipedia

Kommentoija hyppäsi asian ytimeen. Kiitos.

Hän yhdisti asiat eli saamani blogipalkinnon, jota voi sanoa myös kunniamaininnaksi tai sanomalehden markkinointivedoksi, ja jupinani yhdeksän vuoden blogikirjoitusten järjestämisestä.

Vastaus on Kansalliskirjasto.

Professori Kai Ekholm sanoi pitävänsä aivan hyvänä sitä, että levittelen tietoja hankkeestamme, vaikka se julkistetaan varsinaisesti maaliskuussa. Kansalliskirjastolle päämäärä on korostaa digitaalisen kirjaston ajatusta. Minulle ajatus on ensi sijassa hyväntekeväisyyttä.

Kirjasto saa siis kaiken painetun ja digitaalisen aineistoni. Miten se sen saa ja miten se sitä käyttää, siinä olen luvannut avustaa heitä oikeudellisesti. Käsillä on nippu sopimuksia. Aineistoa menee jopa kaupalliseen käyttöön eli saa myydä ihmisille, vapaaseen käyttöön eli saa levittää kenelle tahansa, ja määräajan salattavaa.

Viimeksi mainittu aineisto koskee etenkin muita ihmisiä. Mielestäni esimerkiksi tämän vuosituhannen sähköpostit eivät mielestäni kuulu kenelle tahansa edes kuoltuani. On siellä jokin määrä lauseita, joista saisi epäasiallisen uutisotsikon.

Kokoelmani ei ole kiinnostava tasonsa tai sisältönsä vuoksi. Kansalliskirjasto kiinnostui aineistoni kattavuudesta. Etenkin äitini sinnikkyyden takia kaikki on tallessa ja järjestetty. Kirjastot pelkäävät lahjoituksia. Niillä ei yleensä ole rahaa eikä työvoimaa aineistojen järjestämiseen. Huhun mukaan Heikki Reenpää lahjoitti verrattoman vanhan suomalaisen kirjallisuuden kokoelman ohella rahaa kokoelman järjestämiseen. Tämä herätti saajissa erittäin suurta mieltymystä.

Se on vielä auki, meneekö Kemppisen kokoelmaan myös vanhempieni aineisto. Se vetäisi perässään suvun kirjakaupan ja elokuvateatterin. Onkohan kukaan miettinyt, millaisia elokuvia vauraalla maaseudulla oikeasti katsottiin 1940 – 1965? Tarjolla olisi aukoton luettelo varauskalentereina.

Arvostan muistelmia ja kuultuun perustuvia selvityksiä arjenelämästä. Enemmän arvostan historiantutkimusta. Sellaisesta voi puhua vain, kun pohjalla on tarkastettavissa olevia tosiasioita. Sellainen voi olla kirje tai puheteksti. Kun sellainen on käytettävissä, tutkijat voivat ryhtyä arvioimaan, onko tuolla lähteellä mitään merkitystä, onko se uskottava ja onko se tyypillinen.

Sosiaalisen median nykyistä painoa kai saa kauhistella. Muutaman tweetin lukeminen televisio-ohjelmassa on petosta. Jonkin yhteisön eli kansan, uskovaisten, aatelin, venäläisten, suomalaisten ja lukemattomien muiden ”tahtoon” on vedottu tuhat ja kymmenen tuhatta vuotta. Sellaista tahtoa ei ole olemassa. Vallankäyttö on kallojen halkaisemisen lisäksi taitoa kertoa ihmisille, mitä mieltä nämä ovat jostain asiasta. Nyrkit voivat olla kertomisen ajan rautakintaassa tai silkkihansikkaassa, joka tapauksessa pystyssä.

Suun avaaminen tekee ihmisestä epätyypillisen. Esimerkiksi joitakin päiviä sitten puheena olleitten arvo- ja luokkakoneiden ongelma on se, minkä tekijät tunnustivat. Kuohukerma eli 2 prosenttia ja pohjapiimä eli 12 prosenttia eivät käytä verkkokoneita eivätkä edes vastaa kysymyksiin. Ja suuren enemmistön haluun kuvailla asioitaan rehellisesti tai ainakin tasapuolisesti, ei ole luottamista.

Tästäkin syystä aineisto, jota ei ole tehty ja muokattu sivullisia ajatellen, voi olla arvokasta. Päiväkirja on mielenkiintoinen vain jos se on kirjoitettu poltettavaksi. Minun blogikirjoituksiani rasittaa joka päivä tieto, että äitini, lapseni, koko lähipiiri, jolta ei heti ehdi pyytämään anteeksi, lukee näitä. Nuoren kyvyn on vaikeaa ja mieletöntä kirjoittaa romaania vanhemmistaan. Isovanhemmista sellainen syntyy vaivatta. Esimerkkejä riittää.

Kommentin lähettäjä mainitsi aineistomassista ja heuristisesta hausta. Minä kyllä tähtään paljon vaikeampaan ratkaisuun. Joku probabilistinen järjestelmä tai IP-osoitteeseen tukeutuva sisällön ja sitä koskevan integraation sulauttaminen yhteen – metatiedon käsitteen hävittäminen.

Tämä liittyy aineiston järjestämiseen. Olen nyt tuijotellut isäni 25 000 valokuvaa ja pohtinut juuri tätä. Kuvien löytäminen käy jo nykyisellä softalla. Sitä vastoin esimerkiksi kuvien maantiede (mikä joki, mikä järvi, mikä tunturi) on niin suuri urakka, että siihen ryhtyminen ei ole ehkä mielekästä. Maastonkohdat voi valokuvata nytkin, mielellään pienlentokoneesta, ja ottaa talteen GPS:n lukemat.

Ja tähän maisemaan sanomalehden blogiini kiinnittämä huomio sopi erittäin hyvin. Tämä on aitoa ja alkuperäistä verkkomateriaalia ja myös vuorovaikutteista eli interaktiivista. 

Neuvokki

Kirjoittajan kuuluu neuvoa lukijoitaan, vaikkei mistään mitään ymmärtäisikään. Minä kysyn neuvoa. On niin hyviä kokemuksia. Vasta myöhemmin menen häiritsemään tietokonemiehiä ja –naisia, etenkin entisiä oppilaitani.

Tämän blogin kehittämiseksi on annettu todella monta hyvää neuvoa. Itsekin haluaisin tagipilven). Otin esimerkin googlaamalla.

Laittaisin mielelläni linkit vaikka kaikista erisnimistä. Nytkin löytää kaikkea käyttämällä blogin hakuruutua, mutta ei se ole ihan sama. Ruutu on vasemmalla ylhäällä. Kokeilkaa esimerkiksi hakusanalla ”Lilius” tai ”perseet”.

Hyvän ja huonon hakukoneen yksi ero on virheensieto. Niinkin käy joskus, että teen kirjoitusvirheen. Google kysyy, tarkoitinko jotain muuta, mitä se ehdottaa. Yleensä tarkoitin. Blogin kone on amerikkalainen. Se ei vaivaudu etsimistyöhön katkaistujen vuoksi eikä tunne villimerkkejä (Kemppin*).

Miksi villimerkin nimeksi ei tullut ”valttikortti”? Kuten tiedätte, * tai ? ja vastaavat ”kaatavat” muut merkit.

Näiden kirjoitusteni yhteydessä puhutte välillä ”tajunnanvirrasta”. Sana antaa sellaisen mielikuvan, että kirjoittaja on pannu paperille mitä sylki suuhun tuo eli siis puuta heinää. Toinen mahdollinen tulkinta on holtiton siirtyminen asiasta toiseen ja kolmanteen.

Tuo vanhentunut termi tarkoittaa eräänlaista sisäistä yksinpuhelua. Sekä tekniikasta että termistä on kauan sitten luovuttu. Kirjoitustapana se on tavattoman hidas ja ainakin tulokseen verrattuna kohtuuttoman vaativa. Jos kirjoittaja nimittäin todella yrittäisi kirjoittaa oman tietoisuutensa paperille, se muuttuisi kirjoittamisesta. Lisäksi ”tajunta” on myös kuvia, ääniä, makuja ja muistumia kosketuksista. Kielellisen ilmauksen keksiminen niille olisi valtava urakka.

Kysymyksessä on todellisuudessa eräs keino järjestää lauseita peräkkäin. Monet ajattelevat, että olisi kirjoitettava kiinnostavasti. Niin ajattelen minäkin. Tuo ”kiinnostava” ei voi tarkoittaa vain aiheita. Kuka ei tietäisi, että kiinnostavista aiheista, kuten vaikkapa erikoisesta autokolarista, voi kirjoittaa yksitoikkoisesti. Ellei tiedä, lukekoon poliisin laatiman pöytäkirjan siitä ajoneuvojen yhteentörmäyksestä. Yleensä keinot, joilla tavoitellaan tekstiin ilmeikkyyttä, ovat huonoja.

Teen usein näin – samalla tavalla kuin tässä kirjoituksessa. Ensin on yksi ymmärrettävä asia eli blogin tekstien hakeminen tietokoneella. Sitten on toinen asia eli huomioita kirjoittamisen käytännöistä. Nämä kaksi eivät näytä liittyvän toisiinsa sen suuremmin. Tavallisesti selittämättä mutta nyt sormella osoittaen siirryn kolmanteen asiaan, joka yhdistääkin nämä kaksi edellistä. Monipuolisuutta tavoitteleva tyyli tekee haut ja hakusanojen käytön vaikeaksi.

Miksi konstailla? Niin, miksi puhua hauskojakaan. Vanhan kaskukirjan miestä oli sakotettu, kun hän oli haukkunut vallesmannia siaksi. Sakon saatuaan hän kysyi nimismieheltä, saako sikaa sanoa vallesmanniksi. Kun toinen oli todennut, ettei ainakaan laki aseta sellaiselle esteitä, hän sanoi poistuessaan: ”Näkemiin, vallesmanni.”

Vallesmannia voi sanoa siaksi monella tavalla. Toisista sakotetaan, toisista ei.

Tämä blogi on Googlen atomic. Kun muutin hiukan otsikkoa, kaikki kirjoitukset vuodesta 2005 muuttuivat. En keksi tähän hätään keinoa, jolla osoittaisin, että oli jossain vaiheessa professori ja sitten eläkkeellä oleva professori, mahdollisesti emeritus. En tiedä, miten tuo menee nykyisin, koska minulla oli virkaani 15 vuoden nimitys, ei elinikäinen, johon ”emeritus” tuntuisi viittaavan. Kun minua nimitettiin, elinikäisiä virkoja ei tainnut enää olla.

Olisin parannellut blogin asua vähän väliä ja kenties siirtynyt Word Pressiin, mutta pelko olemassa olevan systeemin sotkemisesta on pidätellyt. Pelko ei ole aiheeton. En alkuunkaan hallitse verkkosivun muotoilemista sekä tietokoneen ruutuun että kannettavaan sopivaksi.

Kun päätin, etten rupea suututtamaan ketään painamalla blogin kommentteja tulossa olevaan kirjaan, mietin nyt, että jospa kaikki tekstit ja kuvat siirtäisi toiseen ”arkistoblogiin”. Se voisi olla pelkkään lukemiseen houkutteleva. Siitä voisi jättää kuvatkin pois. Siellä olisivat kommentit sellaisinaan. Mielestäni kenenkään tekijänoikeutta ei loukattaisi, koska verkkoon tarkoitetut kommentit vain siirrettäisiin toiseenkin kohtaan verkossa.

Sitäkin harkitsen, että jospa linkittäisi tuohon arkistoblogiin kirjat. Minulla on tekijänoikeudesta vapaita kirjoja puolisen tuhatta, tietysti enimmäkseen klassikkoja. Olisi ihmisten niin kuin helpompi löytää. Mitä neuvottre?

Laillisuuskone

Olikohan sanomalehden luokkakonetta suunniteltaessa mietitty muutosta? Ne ovat eri asioita, millaista on nyt, ja mihin ollaan menossa. Entä omituisen samanaikainen Ylen arvokone?

Syöjän kannalta pitkittäisleikkaus makkarasta on toista kuin poikkileikkaus, ainakin leivän päällä.

Tämä blogi on eliitin eli väestön viiden tai kahden prosentin temmellyskenttä. Jaettiin yhteiskunta neljään, kuuteen tai kahdeksan ryhmään, ensin makkara leikataan. Ensimmäinen siivu vasemmalta on eliitti. Paloittelun jälkeen sille etsitään tunnusmerkit. Valitettavasti toisen pään palanen eli ne joilla ei ole mitään, ei toivoakaan, on kohtalaisesti kuvattavissa jopa rahalla.

Toivottavasti sosiologit yrittävät yhdistää nämä kaksi konetta, toisin sanoen niitä varten esimuokatun aineiston. Selityksissä vilahtaa esiin huono-osaisten ongelma. He eivät vastaa kyselytutkimuksissa. Se eli jaksamattomuus on heidän kohtaloaan. Seurauksesta tehdään yleensä syy, niin nytkin. Sosiaaliturvalla eläminen on ”oma vika”, luultavasti siis myös kehitysvammaisilla. Kirkon johdolla saarnattiin ennen, että köyhyys on laiskuutta.

Eliitin kuvailusta puuttuu nytkin yksi keskeinen piirre. Eliitillä on rahaa ja toimeliaisuutta, joka kohdistuu usein omituisiin asioihin, kuten golfiin tai oopperaan. Eliitin oikeastaan määrittelee mahdollisuuden lisäksi kyky vaihtaa toimeliaisuuden kohteita ja tapa muuttaa mielipiteitä.

Osa siitä, mitä opiskelemme taide- ja kulttuurihistoriassa ja suurin osa kulutuksen historiaa on eliitin oikuttelua, jolla on tapana piankin suodattua alemmas, muille ryhmille.

Kuukausiliitteen jutun kirjoittajat Saska Saarikoski ja Esa Mäkinen kuvailevat Säätytalolle sijoitettujen esimerkkihenkilöiden seurallisuutta ja puheliaisuutta. Siinä he tulevat paljastaneeksi tarinan virheen. Kaikki läsnä olleet olivat kirjailijoita. Mutta kaikki kirjailijat kuuluvat eliittiin!

Kiitos kysymästä, tunnen ja olen tuntenut harvinaisen paljon kirjailijoita ja tiedän, että suurimmalla osalla tekee rahasta niin tiukkaa, ettei suomalaisten keskipalkka (3 100 euroa kuussa) tule lähellekään, ja koulutus on tutkintoina mitattuna sitä ja tätä. Mutta sanalla ”eliitti” ei voi olla (urheilun ja finanssimaailman ulkopuolella, jotka ovat molemmat viihteellistä näennäistoimintaa) muuta merkitystä kuin näkökulmien artikuloiminen. Siksi on puolustettavaa, että myös professorit, joissa on paljon ummehtunutta ja ahdasta väkeä, on luettu tuohon ryhmään. Ja tuomarit!

Minä olisin aloittanut keskustelun katsomalla teatraalisesti ympärilleni ja sanomalla: kukaan teistä ei usko Jumalaan, konstantinopolilais-nikealaisen uskontunnustuksen tarkoittamalla tavalla. Näiden olisi ollut pakko myöntää väite todeksi. Tuon on muuten ollut eliitin tunnusmerkki joitakin vuosisatoja. Joko ei uskota tai sitten on sorvattu henkilökohtainen, mielellään säyseäksi kuvailtu jumala.

Tässä on nyt kirkon ongelma. Kolme oppositiojohtajaa ovat Jumalan äänestäjiä, mutta hallitusryhmistä vain yksi ministeri (Urpilainen) on äännellyt siihen suuntaan. Kokoomuksesta ja ruotsalaista ei saisi paljon irti. Kertokaa te minulle, olenko aivan erehtynyt, kun en muista vihreiden ryhmistä ensimmäistäkään hengellisyyteen leimautunutta henkilöä? Ehkä se johtuisi siitä, että vihreät ja vasemmistoliike ovat kilpailijoita eli itsekin hengellisiä liikkeitä.

 

Taitavaksi osoittautunut keskustapuolueen Juha Sipilä muuten vastasi eiliseen laestadiolaisuutta koskeneeseen kirjoitukseeni jo puolitoista vuotta sitten kertomalla, että kristittynä hän ei pidä itseään epäilyistä huolimatta tuon liikkeen miehenä, koska hänelle omantunnon vapaus on keskeinen asia, toisin kuin rauhanyhdistykselle.

Suomalaisten arvoista on mitattu myös lain ja omantunnon suhdetta. Se ei ole varsinaisesti uusi kysymys.

Kaksi tuttua asiaa jäi siinä yhteydessä maininnatta. Ei ole perustetta pitää lain kunnioituksesta puhuttaessa kiinni lain teknisestä määritelmästä. Tieliikennelaki  ei ole mielestäni ”laki”. On tuhat vastaavaa ”lakia”. Tuntuisi oudolta puhua painelaitelaista ja omastatunnosta tai moraalista.

Toiseksi ympäristö- ja muita ajankohtaisasioita ajatellen – lakia voi rikkoa oman ymmärryksensä ja tuntonsa vaatimusten vuoksi, mutta siitä rangaistaan silti. Ylevät tarkoitusperät eivät välttämättä vaikuta edes seuraamukseen, joka asiassa tuomitaan. Lain rikkominen muuten voi olla joskus jopa moraalinen velvollisuus. Mieleeni ei tule esimerkkiä Suomesta eikä nykyajasta. Ehkä kevyemmän salassapitovelvollisuuden rikkominen vaaran ilmeisesti uhatessa ihmisen keskeisiä oikeuksia.

Taikaus

Otsikon sana on Haanpään valikoimasta. Hän käytti sitä muun muassa kirkonkellojen soittamisesta. Hänen suurta vastenmielisyyttään uskontoa kohtaan ei ole ehkä käsitetty oikein. Tuo asia on pohjoisessa toista kuin etelän kaupungeissa. Laestadiolaisen ajatteluntavan sävyttämän kristillisyyden käsittäminen taikauskoksi ja järjenvastaisten rituaalien harjoittamiseksi ei ole outo ajatus.

Näen asian silti toisin, tietysti vailla syvällisiä tietoja Pohjoisen herätysliikkeistä. Armon kaupustelijat tunnen sitä vastoin itsekin herännäisyydestä, jolla tarkoitetaan körttiläisyyttä eli tätä Paavo Ruotsalaisen liikettä Savossa ja Pohjanmaalla.

Myös uskonnollisissa liikkeissä haluan sivuuttaa kokonaan julistuksen eli aatteen eli ideologian. Esimerkiksi 1500-luvun uskonpuhdistus Saksassa ja Pohjoismaissa on ennen kaikkea ruhtinaiden yleispoliittisessa muutoksessa käynnistämä kapinaliike sekä keisaria että paavia vastaan. Uusien keinojen innokas ajaja oli Kustaa Vaasa, joka ei liene piitannut uskonnosta paljon, jos lainkaan. Lähettämällä lahjakkaita poikia piispan oppiin uusien ajatusten Saksaan hän koulutti korkeita virkamiehiä ja onnistui siinäkin hyvin.

Näiden päivien lehtikirjoitukset viittaavat vahvasti pahoihin väärinkäytöksiin herätysliikkeen organisaation huipulla. Asiat ovat niin hankalia että tavallinen kirkko joutuu miettimään asennettaan ylivoimaisesti suurimpaan ja vahvimpaan ryhmäänsä. Ehdotan että kirkko häpeäisi.

Ennen sotia laestadiolaisuus oli lähes kaikkea muutosta jarruttava voima ja useassakin suhteessa yhtä primitiivinen kuin tietyt islamin muodot nyt. Raiskauksen uhria uhattiin erottamiselle seurakunnasta, koska hän oli – raiskauksella – syyllistynyt sukupuoliyhteyteen.

Tuota voisi pitää vain erikoisuutena. Liikkeen voi kuitenkin nähdä voimana, joka kilpaili valtion ja siis poliittisen järjestelmän kanssa vallasta. Sotien jälkeen televisio ei ollut syntiä vain väitetyn riettauden takia, vaan siksi, että televisiossa puhui ”valtio”, siis jumalattomuus. Valtiota oli siedettävä mutta siitä oli pysyteltävä kaukana. Sanomalehdet eivät olleet syntisiä, koska ne eivät olleet valtion. Radio epäilytti. Tietokone ei tiettävästi ole keneltäkään kielletty, koska se kai vertautuu pärehöylään tai maamoottoriin. Koneet saattavat olla suorastaan Jumalan lahjoja.

Hengellisen anteeksiannon eli syntien anteeksi saarnaamisen ja maallisen rangaistuksen eli sakon tai vankeuden ristiriita on rakenteellinen.

Uskonpuhdistuksen kamppailu käytiin aatteen tasolla juuri anteeksiannosta eli armosta. Ympäri Euroopan kuningas, ylhäisaateli ja kirkko kilpailivat rangaistusvallasta. Aikaisemmin, hajanaisemmissa oloissa jopa henkirikokset olivat olleet heimojen yksityisiä asioita. Kärsimyksen tuottaminen ulkoisille ja sisäisille vihollisille oli niin tehokas väline, että siitä kannatti taistella. Tätä nykyä valtio on valloittanut itselleen eli tuomioistuimille kaiken kivun hyvittämisen, myös taka-aikojen lasten (ja vaimojen) ruumiillisen kurittamisen.

Seurakunnan harjoittama rankaisutoiminta on vaikea kysymys. Se voi johtaa käytännössä rikosten peittymiseen ja uhrien jäämiseen vähääkin sovitusta vaille. Liike näyttäisi pitävän kiinni vahvoista jäsenistään – miehistä – syrjäyttämällä heikkojen, loukattujen ihmisyyden. Tätä samaa vallankäyttöä näyttäisi sisältyvän liikkeen epämääräiseen luetteloon synneistä eli kielletyistä teoista, kuten syntyvyyden sääntelystä, ja suhtautumisesta vähemmistöihin.

Tässä kirjoituksessa ei kajota jumaluusoppiin; kirkon kentällä toimimattoman on vaikea tajuta, miten tämä suurempi kirkko sallii liikkeelle omien tunnustustensa vastaisen toiminnan. ”Taivasasioista” päättää liikkeessä jokin johtokunta, joka tapauksessa ihmiset. Uskontunnustuksen mukaan niistä päättää Jumala, ja siinä on Jeesuksellakin roolinsa.

Toisen vakaumusta olisi kunnioitettava. Tässä sana ”kunnioitus” esiintyy vanhassa merkityksessä. En pidä vanhoillislaestadiolaisten toimintaa oikeana. Kunnioitan heitä tunnustamalla, että heillä on oikeus omiin käsityksiinsä ja niiden mukaiseen toimintaan – lain ja ihmisoikeuksien osoittamissa puitteissa. En näe estettä kannattaa pelastusjärjestelmää tuosta leiristä paenneille tai sieltä karkotetuille. Se on aika kova kohtalo. Olen tuntenut sen koulun käyneitä.

Uskonnoksi ilmoittautuva organisaatio on aina myös taloudellinen järjestelmä. ja rahan ohella kysymys on vallasta. Tämä koskee Suomen kirkkoa ja Rooman kirkkoa ja luonnollisesti amerikkalaisia herätyskirkkoja, jotka ovat kuin moottoriteitä, kovaa vauhtia pahvikulissien välissä ei mistään ei minnekään. Tämän kirjoituksen kohteena on vanhoillislaestadiolainen organisaatio maallisen vallan käyttäjänä. En voi sanoa, että se olisi maamme takapajuisin, koska se naamioituu niin hyvin ja puolustautuu taitavasti.

Vain viileästi kiinnostuneille lukijoille vihje – missä vedotaan taajaan hyvyyteen ja ikiaikaiseen oikeuteen, siellä on syytä pitää kaksin käsin kiinni lompakostaan.

Tervetuloa hautausmaalle

Hautausmaasta voi lukea seudun taloudellisen muutoksen. Koska kiven hakkaaminen on joko kallista tai aikaa vaativaa, tapojen ja tottumusten (kulttuurin) muutos noudattaa tässäkin taloutta.

Pääkaupunkiseudun hautausmaat tuovat ensimmäiseksi mieleen arava-lait, asuntotuotannon verohelpotukset. Ne ovat demarien ja kepun asettamien virkamiestyöryhmien ajatustyön tulosta ja muistuttavat liechtenstenilaista ulko-ovea, postilaatikkoja, postilaatikkoja, kaikki samanlaisia, eri nimin.

Lähiöiden aikaan kerrostalot alkoivat muistuttaa hautakiveä. Kun luonnonkiven kysyntä oli laskenut, graniitti käytettiin kalmistoissa. En muuten muista nähneeni teräsbetonista valmistettua kiveä siellä. Outoa!

Tiedän sellaisenkin kylän, jossa miesserkut ovat hyvin jäykissä väleissä keskenään ja ikää saaneet sisarukset eivät edes tervehdi toisiaan, koska toinen harrastaa Jeesusta ja toinen mansikoita. Voisin osoittaa sormella pellon nurkan, noin kahdeksan metriä kertaa kolmetoista, joka hajotti yli kolmesataa vuotta kylässä asuneiden sukujen päämiesten välit ja sai aikaan senkin, etteivät sukujen nuoret saaneet pelata sänkipellolla pesäpalloa yhdessä. Ja näytän mielelläni kaivon, jonka vesi meni huonoksi, koska peltoon oli laitettu apulantaa ja se oli kukaties valunut kaivoon. Itse asiassa seudun pohjavesi on melkein kauttaaltaan huonoa ja lisäksi pahan rautapitoista.

Hella Wuolijoki ymmärsi kommunismin aatetta. Hänen kummasteltu keksintönsä kuvata mahtitalonpoikia – salanimellä Juhani Tervapää – oli luonteva ja hyvä.

Siirtokarjalaisten asuttamisesta tänne toiseen Suomeen on vaiettu joukolla. Se toteutettiin mutta ei millään muotoa sovussa ja rakkaudessa. Minusta maanhankintalaki ja sotilasvammalaki olivat byrokraattivaltion ihmeellisimpiä aikaansaannoksia. Pienen maan selviytymistaistelussa maatalousministeriön asutusasiainosaston (1940-1959) nimi olisi hakattava kiviin. Kunnia, isänmaa, maanhankintalaki,

Niskavuori-näytelmissä perimmäinen aihe oli sama kuin Sillanpäällä ja Haanpäällä, talonpojan sortuminen. Viisaimmat kuten nämä kolme kirjailijaa näkivät viimeistään tavattomasta talouspulasta eli meillä noin vuodesta 1930, missä kohtaa köysi katkeaa vetävän kädessä. Paljon kehuttu maanviljelys ei todellisuudessa kannattanut edes karjapuolella. Puukauppa oli lopultakin vielä suhteellisen vaatimatonta. Maaseudulla ei ollut oikein elämää, ja kaupungit olivat kauheita.

Siirtolaisten ja rintamamiesten asuttaminen rikkoi onnellisella tavalla kylärakenteet ja talousviisaiden laskelmat. Ratkaisu toimi minkä toimi noin 25 vuotta, ja sitten väki toimitettiin Ruotsiin samalla tavalla kuin aikaisemmin Amerikkaan ja Pietariin.

Siirtyminen teollisuuteen edellytti muokkausta. Pyrkimys oli kolhia hengiltä elintarvikkeiden tuotantoon liittyvien järjestelmien edustajat. Ranskan suuri vallankumous, Saksan pienet vallankumoukset, Englannin Cromwellin ajan sisällissota, Venäjän lokakuun vallankumous – Suomen Kansalaissota 1918.

Sosialismi-harhan eksyttämät ajattelijat hakivat syitä maanomistuksesta. Syyt löytyivät kuitenkin tehtaidenomistuksesta. Tehokkain tehdas oli armeija. Venäjälläkin armeija teki vallanlumouksen. Korkean teknologian sotalaivojen matruuseja ei suotta muistella. Suomessa asia sai nimen ”järjestysvallan luominen”, jossa toisten ehdokas oli punakaarti ja toisten valokaarti, joka äkisti muutettiin ”talonpoikaisarmeijaksi”.

Meillä ei viljelty tehokkaasti muuta kuin sotamiehiä, mutta se sato oli jatkuvasti hyvä. Yli neljäsataa vuotta sitten kuninkaat näkivät kummakseen, miten savo-karjalaiset olivat tottuneet kaskenkaadossa hakkaamaan ja polttamaan. Teollistuminen sitten epäonnistui meillä mutta onnistui Ruotsissa.

Sillanpää on novellissaan uppoutunut syvimmällä näihin asioihin. Suomen tasavalta tasoitteli häntä kiitoksella ja kunnialla, koska esimerkiksi ”Hurskas kurjuus” tuli kuin tilauksesta todistamaan, miten pohjattoman pöljää maalaiskansa oli sekä rauhassa että kapinassa. Tuossa novellissa vanhat isännät riitelevät vähäisestä maakaistaleesta, ja erimielisyyttä on jatkunut sukupolvia. Nuoret isännät sopivat riidan varmaan turmiollisten aatteiden tartuttamana. Riitamaa myydään rahalla.

Vanha isäntä tuiskahtaa kuolemaan pelonojaan koristen: ”Ei  maata voi myydä… Se on kuin myisi omaa lihaansa.” Juuri niin. Juuri niin.

Ja nyt on meneillään ”blogalisaatio”, kerrotaan. Tämä globalisaation varsinaisvaihe ei tarkoita tämän kaltaisia vanhan maailman blogeja. Syötäväksi tarjotaan virtuaalista leipää, mutta päähän lyödään oikealla kivellä, luulen.