Professori Pekka Koskinen on kuollut

Hän tutki ja opetti rikosoikeutta ja oli keskeinen henkilö rikoslakia muutettaessa.

Usein joutuu selittämään, mitä runoilija Runeberg tarkoitti ”Maaherra” –runonsa repliikillä, jonka mukaan laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää.

Se on helppo lukea julistukseksi lain eli siis lakitekstin muuttumattomuudesta. Sitä se ei ole. Asiayhteys kertoo että venäläinen valloittaja, kenraali, vaati julkaisemaan julistuksen, jonka mukaan sotamiesten perheitä rangaistaisiin, elleivät he palaisi kotiin niihin kohtaloihin, jotka H.K.M.  oli harkinnut oikeaksi heille varata.

Maaherra, tässä tapauksessa runollisen mielikuvituksen tuote,, vaikka tapaus yhdistetään erääseen Wibeliukseen, kieltäytyi vedoten ikivanhaan lakiin, jonka mukaan vaimo ei vastaa syystä miehen vikapään eikä mies vaimostaan. Puhe on rikosoikeudellisesta vastuusta ja siis kollektiivirangaistuksesta.

Meidän aikamme käyttäisi termiä ”oikeusperiaate” ja viittaisi myös ”oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin” periaatteeseen.

Tuomari tai professori, joka elämänsä päivät louhii ja hioo lakia, etsii sieltä ydintä, kukaties kultaa. Vertaus on huono, koska tuo ydin ei ole muuttumaton, vaan nimenomaan muuttuva. Se on ihmisten maailmaa, sääntöjä ja sopimuksia yhdessä elämisestä.

Lain rikkominen on niin helppoa, että siihen sortuvat usein heikoimmat meistä. Lain rikkominen on kuin ikkunan lyöminen säpäleiksi. Meitä suojaa toisten arvottomasta asioihin puuttumisesta vain muutama millimetri, mutta se riittää, koska varsinainen suoja on luottamus.

Peka Koskinen oli suuri juristi. Hän oli kiinnostunut ihmisistä ja hän uskoi ihmisiin. Nyt on sellainen maailman aika, että ihmiset eivät luota toisiinsa. Lainoppineiden keskuudessa rikosoikeuden harjoittajat ovat kirjava joukko. Siellä on ollut pykälän sorvaajia ja aatteen miehiä. Asian voi nähdä toisinkin, mutta aatteet miehiä kavahdan. Esimerkiksi poliittinen tai uskonnollinen vakaumus alistaa väistämättä oikeuden periaatteet välikaluiksi eli työkaluiksi, jollaisia voi vaihtaa mielen mukaan.

Oikeuden tavoitteleminen ja laillisuuden ylläpitäminen on pohjaltaan aate, koska sitä ei voi johtaa tosiasioista. Jos tämä kuulostaa oudolta, asian voi tarkistaa sopivalta diktaattorilta. He käyttävät erilaisia muotoiluja, mutta sisältö on aina sama – oikeus on minun kulloinenkin päähänpistoni.

Suomessa rikosoikeudessa on paljon hyvää väkeä, nyt yhtä vähemmän.

Koska emme olleet lähemmin tuttuja, en tiedä sitäkään, mitä Pekka Koskisen ajatusmaailmassa liikkui, syvän humanismi ohella.

Mielestäni Lutherin saksantama psalmi, joka on osa Brahmsin saksalaista requiemiä, sanoo asian paremmin kuin luultavasti oikeampi lähdeteksti, tässä tapauksessa muun muassa latinankielinen: Herra, opeta minua ymmärtämään, että loppuni on tuleva ja että elämälläni on määrä.

Tuossa saksankielisessä tekstissä sana ”Ziel” voisi tarkoittaa myös päämäärää tai maalitaulua.

Juristiprofessoreille pitäisi tehdä samanlainen testi kuin poliisiopistoon pyrkiville. Kiihkeä oikeudentunto on hylkäämisperuste. Tuon persoonallisuusprofiilin takana on aivan liian usein jokin kuvitelma itse kärsityistä vääryyksistä, ja voittamaton tarve päästä tasaamat tilit.

Rikosoikeus on hyvä ala tuollaiseen. Sanoisin että sellaisia ihmisiä on alalla nähty. Koskinen oli opettajansa Inkeri Anttilan arvollinen seuraaja. En koskaan pannut merkille hänen kirjoituksistaan enkä toimistaan näyttämisen halua, mutta sitä enemmän pyrkimystä elämän ehtojen parantamiseen ja johdonmukaisuutta tulkinnoissa myös silloin kun ne eivät kerää aplodeja – kuten nyt, kun kiihkoilematon, kuunteleva, maltillinen oikeudellisten asioiden ja arvojen selvittäminen on äskettäin mennyt muodista. 

Myötä- ja vastatunto

Aikaa menee oudon paljon täysin tavallisen patenttioikeudellisen tutkimuksen tekemiseen. Ajan käyttäminen tällaiseen yleisesti hyväksyttyyn toimintaa, josta jopa maksetaan, muuttaa mielialoja totiseen ja tolkuttomaan suuntaan.

Siksi kevyt ja kiitävä blogipostaus tuntuu vastalääkkeeltä. Dalai-lama kuuluu puheen yleisölle myötätunnosta.

Ei tule äkkiä mieleen parempaa aihetta lännessä, Suomessa, nyt.

Myötätunto eli halu ja kyky asettua toisen asemaan on heikkoutemme. Ympäristömme ja kokemuksemme osoittavat meitä aivan toiseen suuntaan.

Heikompi viihde ohjailee kanssaelämistä helppoihin ratkaisuihin, joissa kaava on esimerkiksi rikos, takaa-ajo ja tappelu.

Kun toinen puhuu myötätunnosta muita ihmisiä ja kaikkea elollista kohtaan, ja toiset vauhdikkaasta viihteestä, jälkimmäinen näyttäytyy oikeassa valossa. Viihteen ja kaupallisuuden kalustama maailma on yhtä etäistä sukua ihmisen syville tarpeille kuin käynti bordellissa tai hieromalaitoksessa on rakkaudelle eli lähelle menemiselle toisen ihmisen ehdoin, hänen kieltään ymmärtäen, kaavat unohtaen.

Hain jotain kirja kaupassa. Tällainen Jari Sinkkonen tuntuu puhuvan selvää järkeä suuren kokemuksen turvin. On tarve katsoa, koskeeko sama hänen kirjojaan.

Asiointi kirjakaupan hiukan oudommalla osastolla oli säväyttävä. Jotenkin en ollut tiennyt, miten paljon itseapukirjoja on. ”Self-help” oli minulle tyypillisesti kalifornialainen ajattelutapa, mutta se näyttääkin olevan myös kantaespoolainen.

Loputtomissa kirjoissa neuvotaan temppuja, metkuja ja vedätyksiä, joiden avulla voi edistää uraansa, omia asioitaan, hankkia tuloja.

Onneksi kasvatuksesta on jotain järjellistä. Sellaista kirjaa ei sattunut silmään muutamaa akateemista nidettä lukuun ottamatta, jossa olisi käsitelty sitä kysymystä,  miten ihminen on ihmisten kanssa aivan ilman taka-ajatuksia.

Sitten piti käyttää vanhaa ihmistä lääkärissä. Toinen lääkäri, vanha ystävä, oli juuri pistäytynyt juomassa kupillisen pahaa kahvia (Heavy duty, industrial use). Olimme keskustelleet lääkärien ongelmista.

Mietin miksi olin heti päättänyt tästä entuudesta tuntemattomasta yleislääkäristä, että hänen luokseen tullaan toistekin. Ilman minkäänlaisia elkeitä tai ylimääräisiä liikkeitä hän kai osasi välittää potilaalle eli asiakkaalle sen tunteen, että nyt hänestä välitetään. Lääkäri kysyy asioita, tekee havaintoja, katsoo silmiin ja miettii keinoja helpottaa toisen eloa sekä nyt että kestävämmin.

En todella tiedä, mitä lääkäreille opetetaan. Monilla heistä on kiire silmissä. Se on varmasti aitoa, mutta kiireettömyyden teeskentelemistä voi opetella ja oppia.

Taide on sekä väline että päämäärä. Musiikki on tie. Eräät säveltäjät, kuten Frantz Schubert, hallitsivat kellon pysäyttämisen. Pienet teokset, pianosonaatti tai vastaava, tehoavat heti. Ryhtyi niitä kuuntelemaan kuunnellakseen tai ei, huoneiston kaikki kellot pysähtyvät. Aikaa ei ole olemassa.

Tuo outo aisteista irtautumisen tunne voi tulla joskus matkustaessa, junassa tai jopa itse autoa ajaessa. Aivotoiminnassa gamma-aalto vie äkkiä vallan. Sitä on täysin tietoinen ympäristöstään ja muutenkin ymmärryksessä, mutta yllättäen pystyykin ajattelemaan pitkiä ajatuksia, kokemaan tunteita, jotka eivät lopu koskaan ja vähä vähältä näkemään yhteyksiä jotka ovat kaikkea muuta kuin ilmeisiä.

Onni ettei tuohon tilaan pääsemiseen tarvitse kemikaaleja. Useimmat kokevat sen uneen kastautuessaan.

Puheansioista

Radion Luontoilta on muuttunut paljon Pirkka-Pekka Peteliuksen ryhdyttyä ohjelman vetäjäksi. Petelius, joka ei satu olemaan omia suosikkejani ruudussa, on niin hyvä näyttelijä, että kaikki eivät lainkaan tunnista häntä Luontoillassa. Hän puhuu tavallisella äänellä tavallisesti.

Kulkutaudeiksi kasvaneista puhevioista sokeltaminen ja nasaali kurkkuääntäminen ovat yhä yleisempiä. Puhujilla saattaa olla jokin käsitys tyylistään. Se käsitys on virheellinen. He pitävät maneeriaan hienona.

Tapa liputtaa sosiaalista ja kulttuurista asemaa ääntämisellä on kai ikivanha. Tunnettu versio on Lontoon konttoreissa nykyisin kuultava erittäin hyvä ”kuningattaren englanti” (King’s English) ja ”Oxford-englanti”, jossa ääntämys on hiukan honottava ja selvästi epäselvä. Amerikkalaiset valtiomiehet ovat puhuneet Kennedystä alkaen Bostonin seudun brahmiini-amerikkaa, joka kai kuulostaa suomalaisen korvaan ”oikealta”.

Ajattelen nyt erikoisesti suomalaisia urheilijoita ja viihdyttäjiä. Ammattilaisen tuntee nykyisin parhaiten siitä, että jokainen virke alkaa ”Tot noin”. Ellei ala, asia kuulostaa paperista luetulta. Tottuneet puhujat tunnistaa komparatiivin ja superlatiivin sekoittamisesta. ”Äärettömän paljon kriittisempi” tarkoittaa kai ”äärettömän kriittinen” tai ” kriittinen”.

Luontoillan toimittajan eli Peteliuksen etevyyden huomaa yleisön muuttumisesta. Veikko Neuvonen oli mainio ja ennen häntä eräohjelmien Mauri Soikkanen oli saanut syntymälahjana suurenmoisen kauniin puheäänen. Nyt puhelinsoittajilla on mielenkiintoisia, usein huvittavia, joskus askarruttavia kysymyksiä. Kai Peteliukselta tartunnan saaneina soittajat eli tavalliset ihmiset eri puolilta Suomea puhuva ilmeikästä kieltä ja täysiä lauseita ja heillä on hauskoja kertomuksia. Petelius puolestaan hallitsee puhelinsoittajan suhdittamisen. Se ei ole vähäinen taito. Toisia ei saa ääneen, toisia ei saa lopettamaan, kaikki harmistuvat, jos huomaavat paimentamisen.

Olen puhuttanut radioon ainakin sataa ihmistä, sangen usein suorassa lähetyksessä. Koskaan ei voi olla varma, miten kaveri puhuu, kun studion punainen valo syttyy. Kultakielestä tulee sönkkö, puukielinen virtaa mettä ja hunajaa. Se on uskomatonta. Se on kuin taikaa.

Joillakin toimittajilla on niin kova maneeri, että saa tehdä tosissaan töitä kaataakseen sen. Kerrankin yritimme tunnin ajan laulaa toisiamme suohon Hannu Taanilan kanssa. Kyllä kuulijatkin ja kollegat huomasivat, että puolen tunnin kuluttua keksin, miten Hannun saa hämilleen – ryhtymällä johdonmukaisesti jäljittelemään hänen omia maneereitaan Nakke Nakuttajan  kiekaisuista uskonnon kieleen kastautuviin ruokottomuuksiin. Varjonyrkkeily käy näet hermoille ja voimille.

Lauserakenteiden hallitseminen puheessa on vaikeaa. Joko puhuja jättää virkkeet kesken ja korvaa jotain käden eleillä tai katseilla, tai sitten hän putoaa puuroisiin formuloihin.

Ammattisalaisuus, tässä siis paljastus, on mielivaltaisten hyppyjen ja päähänpistojen huolellinen harjoitteleminen. Jäsennys on pantava paperille jaj paperi on jätettävä taskuun. Itse kirjoitan dispositiot käsin. Silloin muistan näkömuistilla, mikä oli seuraava kohta. Seitsemän, mitä oopperalaulaja tekee, jos alkaa nukuttaa kesken esityksen. Kahdeksan, mitä solisti tekee, jos duetossa kaveri menee metsään, esimerkiksi unohtaa täysin.

Minulla on viisi tai seitsemän selvää puhevikaa. Kun olin nuorempi, harva sai puheestani mitään selvää. Olin paha änkyttäjä jo lapsena. Sitä en tiedä, miten selviydyin asianajotehtävistä, koska en muista harjoitelleeni puhumista. Ehkä siinä kehittyi jokin saarnanuotti. En muista, että puheenjohtajat olisivat irvistelleet.

Puhetaitoa näyttää olevan ainakin kahta lajia. Mannerheim oli aika heikko puhuja, molemmilla kotimaisilla kielillä, ja Paasikivi surkea. Kekkonen oli hyvä, ellei kuunnellut, mitä hän puhui. Hänellä oli siis taito olla vakuuttava, oli hän sitten oikeassa tai väärässä. Koiviston julkisissa puheissa oli enemmän Turun seudun nuottia kuin suppean seuran keskusteluissa, joissa hänen suomensa oli tavallista. Siihen nähden että Paavo Lipponen on toiminut myös radiossa epäilen hiukan hänen jäyhän ja yliverkkaisen ilmaisunsa aitoutta.

Paras verkosta löytämäni puheilmaisu on Ian McKellen, näyttellijä. http://www.youtube.com/watch?v=4LDdyafsR7g&feature=related

Tuotejäljittely

”Todennäköisesti halvempi”?

Ei tästä blogista tule lakiasiain käsikirjaa. Nyt patenteista puhuttaessa ja usein tekijänoikeuden ollessa asiana olen kuitannut korkean periaatteen lauseella: tuotejäljittely on sallittua, ellei sitä ole erikoisesti ja nimenomaan kielletty.

Kauppiaat ja tehtailijat eivät aina tiedä tätä. Lainsäädännössä on ollut vaikka kuinka kauan sääntö, että kilpailua on edistettävä. Tuon säännön rikkojat ovat keskittyneet kartelleihin eli sopineet vaivihkaa hinnoista asiakkaan turmioksi.

Mutta myös tuote on suojaton. Puolet puhelimista on tällä hetkellä iPhonen näköisiä. Näin saa olla.

Teollisen muotoilun oikeussuojasta on syytä vaieta. Se on todella vaikea ja sekava alue. Nähdäkseni iPod ja sen käyttöliittymän yleisilme ovat tekijänoikeuden suojaa vailla. Mallioikeus edellyttää rekisteröintiä ja sen tarjoama suoja on surkea. Sitä käytetään vähän.

Tietämisen arvoinen maallikollekin on rikoslain markkinointirikos. Siinä ei kuitenkaan suojata tuotetta, vaan yleisöä. Rangaistuksen saa se, joka antaa markkinoinnin kohderyhmän kannalta merkityksellisiä totuudenvastaisia tai harhaanjohtavia tietoja.

On sellainenkin laki, joka luetaan tenttiin, laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa. Teksti on lyhyt ja sitä on kursittu ja paikattu moneen kertaan.

Rikoslain mukaan rangaistaan sitä, joka tekee kuten reippaat isämme Kiestingissä eli myy (vaihtaa viinaan) kynittyjä korppeja ja variksia herkullisina teerinä saksalaisille. Sotatuomarina olisin ollut armahtavainen. Kai se laskee runsaan konjakin kanssa.

Tuo toinen laki, josta kansliakielessä käytettiin lempinimeä ”sopmen-l” on siitäkin maho, että seuraamuksena on useimmiten kielto ja uhkasakko. Tuomioistuimena toimii markkinaoikeus, mutta muutosta voi hakea korkeimmalta oikeudelta.

Markkinaoikeuden ratkaisut ovat verkossa. Teleoperaattorit ovat ahkeroineet haastamalla toisiaan, ja tuomioistuin on nöyrästi selvitellyt, mitä tarkoittaa ”kattavin” kuuluvuusalue tai muu semmoinen. On siellä mukana vanha klassikkokin, nämä kuukaudesta toiseen jatkuvat ”alennusmyynnit”.

Kauan sitten eli 1920-luvulla säädetyn kantalain valmisteluasiakirjat ovat Kansallisarkistossa. Sieltä käy mielenkiintoisesti ilmi, että laki, joka sai nimen ”laki vilpillisen kilpailun ehkäisemiseksi” tuntui tarpeelliselta, kun osuuskaupat eli edistyksellinen ja taantumuksellinen järjestö kilpailivat kovasti yksityiskauppiaiden kanssa, eikä kellään osapuolella tuntunut olevan erikoisen puhtaita jauhoja pussissa, tai laarissa.

Tuon harvoin käytetyn lain rinnalle kohosi sitten 1970-luvun alussa uusi aate, kuluttajansuoja. Siinä oli alkujaan mukana jokin määrä poliittista tuohtumusta ja vakaumusta, jonka mukaan porvari petkuttaa työtätekevää kansaa. Tai ehkä tämä on näköharha; lakeja sommittelemassa oli siihen aikaan uutuusihmisiä, juristi-virkamiehiä, jotka eivät olleet oikeistolaisia.

Kuluttaja-asiamiehenä toimi 1978–1991 juristi ja vapaaherra Gerhard af Schultén, poikkeuksellisen pätevä ammattimies, joka taisi ilmoittautua useammankin kerran korkeimman oikeuden jäseneksi vailla sanottavaa menestystä. Häntä epäiltiin demariksi. Rouvasta tuli kumminkin korkeimman oikeuden presidentti.

Demareita tai jotain vielä kauheampaa esiintyi vain kaupunkien raastuvanoikeuksissa, koska niiden nimityksissä kaupunginvaltuustolla oli jotain sanottavaa.

Nykyisin kuluttaja-asioiden ykkösnimi on kuluttajavalituslautakunnan puheenjohtaja Pauli Ståhlberg, kuuluisaa sukua ja silti erittäin pätevä mies.

Puhelinpatenteista

Näinä päivinä on yleisissä uutisissa mainittu ja luultavasti mennyt melkein kaikilta sivu korvien asia, joka vastaa minulle tärkeään kysymykseen: mitä pelleilyä on juristien makuuttaminen teknillisellä korkeakoululla / Lappeenrannan teknillisellä korkeakoululla / Aalto ylipistossa, ja miksi ei Kemppiselle annettu potkuja hyvän sään aikana.

Jotkut ovat kysyneet suoraan, useimmat eivät.

Nokian patenttiasioiden johtaja Ilkka Rahnasto väitteli aikoinaan patenteista ”as leverage” eli neuvottelutukena. Väitöskirja on hyvä. Siihen aikaan Nokian patenttiasioista vastasi Urho Ilmonen, joka oli ja tietenkin myös on alan arvostetuimpia ammattimiehiä Euroopassa ja puolessa Amerikassa. Hän hoiti suuret perimyssodat Qualcomia vastaan.

Teknillinen korkeakoulu ei ollut hallinnollisesti mikään helppo paikka. Niinpä vein juristi-oppilaani myös muodollisesti HIITiin, joka siis on Helsingin yliopiston ja nykyisen Aalto-yliopiston yhteinen erillislaitos. Sijaitsimme pitkään Helsingin Ruoholahdessa. Aloimme tarmokkaasti selvittää etenkin mobiiliratkaisujen tekijänoikeutta ja patentointia.

Jossain vaiheessa otin hoitaakseni Lappeenrannasta professuurin, joka oli minulle räätälöity. Avointa hakua ei järjestetty, vaan sain nimityksen kutsusta, kutsuttujen asiantuntijoiden suositettua tätä lausunnoissaan.

Sekä HIITissä että Lappeenrannassa yksi keskeinen toimemme oli tuo näinä päivinä puhuttu asia, patenttiportfolioiden pitävyyden ja kartuttamisen tutkiminen. Asiakokonaisuudesta syntyi useita väitöskirjoja. Yksi väittelijöistä on nyt Nokian patenttihommissa, ja kaikki ovat voinee viettää pitkähköjä aikoja maailmalla selvittämässä nimenomaan mobiilitoiminnan innovaatioiden suojaamista.

UC Berkeley ei ole ainoa yhteistoimintakumppanimme. Cambridge (Lionel Bently) on yksi. Erinomainen yhteistyö vallitsee myös Turun yliopiston kanssa. Nyt on meneillään iso akatemiatutkimus yhteistyössä etenkin ruotsalaisen kauppakorkeakoulun eli Hankenin väen kanssa (Norrgård).

Suomessa on alle 10 tämän alan tuntijaa. Näitä asioita osaavia asianajotoimistoja on kaksi ja puoli. Selkeästi homman todella hallitsevia ovat Roschier ja Borenius.

Tieto- ja tietoliikennetoiminnan patenttioikeutta ei voi opiskella. Siinä ei olisi mitään järkeä. On aloitettava sirkkeleistä ja uittokalustosta ja opeteltava aikanaan ICT, nanoteknologia, bioteknologia ja farmakologia patenttioikeuden kannalta.

Ala ei ole älyllisesti vaativa mutta hyvin työläs. Yhdysvaltain alan muutoksenhakutuomioistuimessa (Federal Court of Appeals) kaikilla jäsenillä on tohtorin arvo myös jostain luonnontieteellisestä aineesta. HIITin tiloissa tehtiin maan ensimmäiset opinnäytteet tietokoneohjelmien patentoinnista. Opiskelin softan salaisuuksia ja pidin kahdelle oppilaalle yksityisseminaaria suomentamalla Knophia (norja) ja Koktvedgaardia (tanska). Tällä hetkellä seuraan eniten saksan- ja ranskankielisiä oikeustapauksia ja kirjallisuutta, jota on todella paljon. Monikohan mahtaa Suomessa edes tietää, että Ranska on merkittävä maa tietotekniikassa? Saksa on merkittävä patenttioikeudessa.

Patenttioikeuden terminologia ja kielenkäyttö on kauhistuttavaa. Toisin kuin tekijänoikeudessa joskus, yleisfiksu liihotteleminen ei johda yhtään mihinkään. Kaikki perustuu sopimuskäytäntöön, prejudikaatteihin, virallisiin standardeihin, teollisuuden tosiasiallisiin standardeihin, vakiintuneisiin termeihin.

Panokset liittyvät standardeihin ja yhteentoimivuuden ongelmiin. Kaikki pelkäävät, että kilpailijalla on avainpatentti. Kaikki toimivat, että jokin heidän patenteistaan osallistuisi uuden standardin toiminnassa sellaiseksi, että kaikkien mukaan tulijoiden olisi pakko maksaa siitä.

Analyytikkojen keskustelu alustoista (Symbian, Android, OS) on joko asiantuntemattomuutta tai sumutusta. Tärkeintä on patentoida käyttöjärjestelmässä jotain olennaista, joka viehättää ohjelmistojen kehittäjiä. Siksi Nokia+ Microsoft ei taida toimia. Molempien peruspatentit alkavat vanhentua (suoja-aika on enintään 20 vuotta), ja lisäksi Mikkisoftan käyttis on täynnä arpikoodia.