Linssien viilaamisesta

Pesin silmälasini, koska olin eilen junassa nähnyt paremmalla silmälläni, miten rasvaisessa pölyssä ne olivat. Asia ei ole ollut hallinnassa sen jälkeen, kun nainen lähti. Tyttäreni tapasi joskus napata lasit nenältäni ja pestä ne. Sitten hän lähti opiskelemaan ja naimisiin. Kai hän pesisi silmälasit vieläkin, mutta yleensä molemmissa ranteissa riippuu lapsi. Pojat ovat identtiset kaksoset ja heillä on ihailtava isoveli.

En ole vielä päättänyt, pitäisikö miettiä, olisiko hankittavat toisetkin silmälasit. Jos astun nämä rikki, olen avuton.

Silmien tilttaaminen oli mielenkiintoinen kokemus. Harmaakaihi on arkipäiväinen asia, mutta kun muutamia vuosia sitten verkkokalvo repesi niin kuin entisen temppelin esirippu, siinä tuli kiire. Puolet näkökentästä peittyi väristä, joka oli kuin meri Vaasan edustalla tuulen käydessä luoteesta.

Leikkaus oli tuskallinen vain siksi, että se kesti kahdeksan tuntia ja minut oli köytetty niin tiiviisti pöytään, että verenkierto lakkasi vähä vähältä ja ääreishermosto reagoi tähän kauan ja tuntuvasti.

Olin hyvilläni luokkayhteiskunnan eduista, sillä joku yhteisen kansan edustaja oli kieräytetty paareilta Haartmaninkujalle, koska minut oli saatava sisään silmäklinikalla heti. Myöhemmin kävi ilmi, että syy olikin toinen. Irronneen verkkokalvon saa kukaties kiinnitetyksi, jos työhön käydään heti eli noin vuorokauden kuluessa.

Outoa että maailmassa todella on asioita, joihin kannattaa suhtautua luulevaisesti. Jos toinen puoli kasvoja romahtaa tai toinen silmä rupeaa äkisti toimimattomaksi, silloin on kiire. Tosi mies tietenkin haluaisi pohdiskella tilannetta viikon tai kaksi. Sitä ei pidä tehdä.

Eräs lääkäri pelasti henkensä kuiskaamalla vuoteessa vaimolleen: soita ambulanssi. Heti. Hänellä oli ikäviä tuntemuksia kädessä. Ambulanssi vei hänet teholle, jossa auottiin sitten sepelvaltimo. Tavallinen ihminen olisi ajatellut, että käsi on muuten vain puutunut ja luonnollisesti kammoksunut yli kaiken ajatusta vaimon herättämisestä keskellä yötä. Pääseehän puhelimen luo itsekin, jos nyt välttämättä haluaa soitella. Mutta se matka olisi katkennut siihen.

Olen kuunnellut ihmisten muistelevan kuolemaansa. Eräältä repesi aortta. Hän oli kliinisesti kuollut, kun lääkäriambulanssin käsityötaitoinen kirurgi alkoi koruommella. Lopputulos oli, ettei hän ole edes eläkkeellä, vaan kulkee maajalassa eräässä mielessä ruumishuoneelta karanneena.

En tiedä, miksi blogi ei ole romaani. Internetiin pitäisi kirjoittaa muistoja, mielipiteitä ja sitten vielä ajatuksia, jos sellaisia ilmenee. Romaaneissa saa valehdella vapaammin ja ajatukset ja tuntemukset voi jakaa eri henkilöiden kestettäviksi. Lohdullista on se, että kaikki henkilöt ovat kuviteltuja.

Ihminen joka alkaa vakavissaan kuvata ”omia” vaiheitaan, ei tiedä, mitä kirjoittaminen on.

Tämän blogin mainio ominaisuus on joka päivä toistuva tilaisuus arvailla kommenteista, luulevatko lukijat, että olen jotain mieltä jostain asiasta tai yritänkö opettaa tai edistää jotain aatetta.

Luen kirjoituksiani aamuisin ja olen kiinnostunut juuri samoista asioista.

Jos kerron, että olen ollut Lappeenrannassa, se voi olla tottakin. Jos kerron, että minut on kyyditty tervattuna ja höyhenissä kieriteltynä Taipalsaaren tai Luumäen puolelle tai Nuijamaalta rajan yli, se ei ainakaan toistaiseksi ole totta eikä tapahtunutta siitä huolimatta että maininta voisi tuntua uskottavalta.

En siis osaa ratkaista, miksi ihmisellä pitäisi olla mielipiteitä. Sen ymmärrän, miksi ihmisillä pitää olla alushousut. Mutta mielipiteitä? Niitähän myydään kaupassa. On minulla juustoakin ja näkkileipää ja lisäksi oivallista Perhe-kaljaa, jonka kantavierrepitoisuus on kahden luokkaa. Viimeksi mainitut ovat tarpeen päivittäisi vaelluksessa, ensin mainitut eivät.

Mielipiteitä voi vaihtaa vastaantulijoiden kanssa. Minä omaksun sinun mielipiteesi ja sinä minun. Välirahastakin voi sopia.

Kauhistelen hiukan lehtien ja televisiokanavien keskustelupalstoja, koska niissä on niin paljon juuri mielipiteitä ja niiden esittäjät tuntuvat vaativan, että nämä ilmaisut olisi otettava vakavasti ja toteutettava kiireimmin.

Parmenides, Platon ja Aristoteles käyttivät sanaa ”mielipide”, joka on siis latinassa opinio, tosiasian vastakohtana. Usein sillä viitataan epämääräiseen ideaan, jonka tueksi ei oikein ole todisteita. Usein tämän sanan käyttämisellä halutaan viitata myös muutoksen mahdollisuuteen. Mielipide on sellainen, joka voi muuttua.

Joku voi olla ”mielipiteiltään oikeistolainen” mutta tuskin ”mielipiteiltään isänmaallinen”.

Epäilen että mielipiteet kuitenkin keksittiin suunnilleen samaan aikaan kuin silmälasit eli 1300-1400-luvulla. Molemmilla oli suuri merkitys tieteeseen ja politiikkaan.

Itse pyrin käyttämään näissä blogikirjoituksissani kaksitehomielipiteitä. Sangoista (ei siis ämpäreistä) ajattelen, että mielipiteiden pysyminen päässä on tärkeää.

Yöksi riisun mielipiteet pöydälle.

Karja liikehtii levottomasti

Viime päivinä kerrotun lisäksi virka on reviiri.

Reviirin sisällä, vaikkapa hovioikeudessa, vallitsee suunnilleen sama järjestelmä kuin sorkka- ja kavioeläimillä yleensä.

Sarvien kalistelu on yleensä tarpeetonta, koska paremmuus on jo selvitetty.

Paremmuutta ei ratkaise taito tai kyky, vaan iso pää ja nyrkit.

Laumojen järjestys on ollut vaikeaselkoinen nyt kaksikymmentä vuotta, koska naiset ovat tulleet mukaan ja heidän asemansa muuttuu ja arvonsa nousee. Ne käytännöt, miten urokset ja naaraat ottelevat asioista, ovat vaihdelleet ammattikuntien ja ansiotason mukaan. Uskallan arvata, että esimerkiksi hoitoalalla, joka nyt osoittautui niin tulenaraksi, vanhoilla uroksilla ei ole suurempaa sijaa.

Hovioikeuksissa muutos on jo tapahtunut. Korkein oikeus liikkuu samaan suuntaan. Tuomareista on kai jo nyt yli puolet naisia.

Kun karjavarkaat tai muut rosvot uhkaavat, lauma tiivistyy ja sulkee rivinsä.

Ulkopuolisen on hyvin, hyvin vaikea tunkeutua laumaan eli esimerkiksi hovioikeuteen, ohi vakiintuneiden kanavan. Yksi sellainen kanava on minun kerran käyttämäni. Korkeimmasta oikeudesta pannaan huonompia esittelijöitä hovioikeuksiin neuvoksiksi. Parhaat tai sopivimmat kohoavat korkeimman oikeuden jäseniksi. Täysin toivottomat tönkkösuolataan seisaalleen.

Nämä ongelmat on tiedetty kauan ja niistä on kirjoitettu paljon erilaisissa mietinnöissä ja selvityksissä. Ongelmat eivät tietenkään koske vain tuomioistuimia, vaan sitä samaa se on julkisella sektorilla laajasti, ja yksityisellä puolella tarvitaan sopivia kriisejä ennen kuin ihmisiä saadaan järjestellyksi, useimmiten panemalla merkittävä osa kilometritehtaalle eli pois.

Korkein oikeus on poikkeus. Siellä toimii vanhastaan tietty vuorottelu, ja sen tuloksena jäseniksi tulee outoja lintuja yliopistolta ja jopa asianajajista. Lauman sisäinen kuri on niin vahva, että nämä tulokkaat menettävät yleensä persoonalliset piirteensä eli oman karvansa vuodessa tai kahdessa. – Poikkeuksia on.

Ongelmiin on kehitelty ratkaisuja, mutta toimivaa ei ole löydetty. Tuomarivalintalautakunta on tietenkin merkittävä askel oikeaan suuntaan, mutta ei vielä ratkaiseva.

Kun esimerkiksi hovioikeuteen pyrkii joku murskaavan etevä juristi tai tuomari vieraan hovioikeuspiirin alueelta, lauma eli hovioikeuden täysistunto unohtaa silmänräpäyksessä tuomarin valansa ja oikeamielisyyden ja turvautuu vaikka miten mielikuvituksellisiin perusteluihin ja läpinäkyviin kuulopuheisiin todetakseen tunkeutujan soveltumattomaksi. Ehdollepanossa oma väki eli ”hyviin kirjohiin” päässeet päätyvät melkein poikkeuksetta ensimmäisille ehdokassijoilla.

Itse on löytänyt niitä hyviä kirjoja mistään. Hyvissä kirjoissa oli joitakin kollegoja, jotka olivat todella eteviä, toisia jotka olivat taitavia mutta keskinkertaisia ja lisäksi muutamia vaarallisia idiootteja. Joku oli vai jossain päättänyt, että tässä on hyvä mies tai nainen, ja ääniä ropisi.

Huonoihin kirjoihin joutuneen henkilön savustaminen porukoista tapahtuu joko eristämällä tai väkivaltaisemmin. On siellä tapahtunut itsemurhiakin, joko nopeilla aseilla tai viinalla.

Yllättävän usein lauman vanhin uros – hovioikeuksissa presidentit ovat miehiä, korkeimmassa oikeudessa nyt nuorenlainen nainen – ei mahda mitään joukolleen, jos se pillastuu. Vanhan nyrkkisäännön mukaan presidentti, joka yrittää ”panna kuriin” neuvokset, häviää ottelun 6-muna. Näin käy myös mestareille. Presidentti, professori, entinen oikeusneuvos Y.J. Hakulinen oli hevosvoimia ja vääntöä ajatellen vuosisadan lahjakkuuksia, mutta aika originelli. Tiedossa ei ole, että vaikka hänelle perustettiin oma hovioikeus (Helsingin HO), kun Paasikivi otti ja nimitti väärän miehen korkeimman oikeuden presidentiksi (Tarjanteen), ei hovioikeustyöskentely siitä mainittavasti muuttunut.

Jotkut presidentit ovat osoittaneet oivaa pelisilmää ja kyenneet sopivilla liittoutumisilla ja hyvällä diplomatialla tulemaan toimeen pois tiehensä.

Yliopistomaailma ei poikkea tästä kovin suuresti, vaikka luulisi. Asiantuntijat ovat esteettömiä, joskus ulkomailta. tavallinen tunne opettajakunnan keskuudessa on usein sellainen, että takin selkään tuskin enää mahtuisi enempää puukkoja. Niitä eteisen lattialle varistellessa menee äkkiä puoli iltaa.

Upseerikunnan sisäisistä vihoista ja vartioista on jopa kirjoitettu. Muuan suositeltava kirje kertoo Mannerheimin kenraaleista, joista eräät kävivät sotiaan toisiaan vastaan, kun muu osa armeijaa kävi sotaa Neuvostoliittoa vastaan.

Politiikasta en edes puhu. Se tieto on varmasti tosi, että ystävät ovat paljon vihollisia vaarallisempia.

Mutta kun karja liikehtii levottomasti, kaikki nukkuvat huonosti.

Puun sukupuoli

Tähän tähtäsin: yleensä suku alkaa kiinnostaa sitten kun sukupuolielämä lakkaa kiinnostamasta.

Tämä on näkyvinään kommenteista.

Yritän selvittää näitä ongelmia: onko sukupolviteoriassa perää? Kortteinen ja pari muuta ovat tehneet innostavaa sosiologiaa tutkimalla, toimivatko eri aikoina syntyneet vaistomaisesti eri tavoin.

Stalinistikeskustelussa tai stallareista vaikenemisessa minua on hiukan häirinnyt sen maininnan puuttuminen, että he olivat niin samanikäisiä. Siitä voisi päätellä esimerkiksi, että Akateeminen Karjala-Seura oli oman aikansa stalinistiporukka, ja nuorsuomalaisten jyrkkä siipi samoin.

Toiseksi: jos otaksumme, ettei suvuilla on paljon merkitystä eivätkä ne kiinnosta ihmisiä, joilla on parempaakin tekemistä, niin sitten kolme isoa poliittista puoluetta ovat väärässä.

Kokoomus, keskusta ja demarit ovat vanhastaan tukeutuneet "perittyihin arvoihin" eli etenkin sukujen välittämiin pitämyksiin. Keskiluokka / ylempi keskiluokka, maatalousväki ja duunarit.

Suppea yläluokka ei ole paljon näyttäytynyt. Se rahoittaa mm. näitä puolueita, jos sattuu sille päälle.

Jos tässä otaksumassa on perää, kaikki kolme isoa puoluetta ovat nyt hakoteillä ja edess on kovia aikoja.

Silloinhan meillä on vallassa "keskiluokka", jolla ei tosiaankaan ole erityisempiä tavoitteita eikä aatteita.

Demarien tuhoa seuraan jännittyneenä. Heidän ja ay-liikkeen taustaorganisaatio koostuu liian vanhoista ihmisistä ja on maantieteellisesti turmiollisesti sijoittunut seuduille, joista teollisuus ja työ nyt karkaa.

Kokoomus ja RKP yrittävät vielä hitusen hurmata sankarihahmoilla, jollainen Niinistö voi ihan hyvin olla. En tiedä. En tunne miestä. Kokoomuksen suuri kyky on kuitenkin Kanerva, joka osaa olla sopivalla tavalla pöljän oloinen ja lisäksi sen näköinen, että kuuntelee. Katainen on syntynyt väärällä vuosisadalla ja osoitti jo, missä päin on sellaista tulta, jolla ei saa leikkiä.

Jospa Nokia terveyskeskus ja Tampereen sairaala olisivat nyt lakossa?

Keskustan menestystä minun on vaikea käsittää. Olen sitä pohdiskellut, tuloksitta. Ehkä se on muuttunut suureksi keskiluokan puolueeksi eli onnistunut siinä, missä kokoomuksella oli tuhannen taalan paikka ja miksei demareillakin.

Sanotaan uudelleen - kirjoittelin näistä yhteiskunnallisen arvon mittareista ja siitä, miten sosioekonominen asema ei luo arvostusta, lähinnä omaksi huvikseni ja eräänlaisena haasteellisena kulttuurihistoriana. (Joku suotta kiisti tuon sosioeokonomian - ei lottovoittajaa arvosteta.)

Mitä erityisesti akateemiseen väkeen tulee, en erota edes arvostuksen tarvetta. Ennen pitkää "professeur" on sama sana kuin ranskassa nyt - mikä tahansa opettaja. Ja ala-asteen opettajat ovat ammattitaitoisempia kuin yliopiston opettajat, joilta ei edellytetä käytännössä ammattitaitoa. Se tiede, jolla meidän pätevyyttämme muka mitataan, on parastaikaa luistamassa tutkimuslaitoksille eli juuri oikeaan paikkaan.

Joku kysyi emeritus-sanasta. - Se on kai tullut muotiin virkamieslainsäädännön muuttumisen vuoksi. Kukaan ei oikein tiedä - en minä ainakaan - onko professori enää professori siirryttyään eläkkeelle. Niinpä on otettu käyttöön sana, joka tarkoittaa samaa kuin e.v.p. eli ei vakinaisessa palveluksessa.

Kuvaileva ammattinimike ja titteli ovat sekoittuneet.

Omista titteleistäni kunniallisin on varatuomari, joka minulla kai onkin puhelinluettelossa. Se on samanlainen kuin "lehtori" - vaati yliopistotutkinnon ja säädetyn harjoittelun ja käytännön näytteet eli käräjien istumisen. Myöntäjä oli hovioikeus. Sanakin on hauska. Se tarkoittaa henkilöä, joka voitaisiin nimittää tuomarin virkaan, mutta ei kuitenkaan nimitetä.

Kuvaileva ammattinimike jää varmaan pois, koska ei sitä enää tarvita yhtä vähän kuin oikeita allekirjoituksiakaan. Duunarit olivat ennen tarkkoja siitä, kuka oli jyrsijä, kuka aarporaaja ja kuka vain työmies tai viheliäisesti sekatyömies.

Yhtä Ollia olen houkutellut käyttämään virkanimikettä "autonapumies", mutta ei ole suostunut. Sellaista titteliä näki siihen aikaan kun oli myös pienviljelijän vaioja, professorinrouvia ja everstinnoja.

Sukuunsa

Kahtena päivänä kirjoitin viattomasti ammateista, arvoista ja luokkaretkestä hennomatta muistuttaa, että luokkaretket suuntautuvat linnanmäelle, jossa on välineitä, joissa mennään ylös ja alas.

En siis maininnut niin sanottua laskevaa säätykiertoa.

Se liitetään historiantutkimuksessa ilmiönä usein Itä-Suomeen ja usein aivan aiheellisesti. Sieltä löytyi erilaisten veneiden alta pikkutekijöitä, joiden nimi oli Schroderus tai Stenius tai sellaista.

Älköön kukaan hengittäkö herneitä. Vanhan Suomen koululaitos oli erilainen - entisestä Viipurin läänistä ei juuri menty kouluihin, kun ei juuri ollut kouluakaan eikä Viipuria. Muistojemme Viipuri alkoi rehottaa vasta 150 vuotta sitten. Sitä ennen se oli kauan jumalanhylkimä loukko, jossa saksalaiset kirosivat suomalaisten saamattomuutta.

Pudotan seuraavan palikan ajanvietepelissäni.

Kysymyksessä on Tetris, suunnitellut toveri Pajitnov 1985. En oikein tunne näitä uudempia.

Onko sukuromaani edelleen mahdollinen?

Vastaus näyttäisi itsestään selvältä. Tuuri on kirjoittanut kaksi suurta ja useita pienempiä. Harri Tapper, joka on minusta romaanitaiteemme huippuja, on kirjoittanut Vääräsuisten suvun ja kirjan Tanssi puupattoossa.

Harvoin olen kirjoista näin nauttinut.

Mutta molemmat kirjoittavat maalta ja maasta ja maista.

Onko kaupungeissa sukuja? Jotain sellaista, johon voisi sisältyä vaihdokkaita ja rappeutumista ja maahan kätkettyjä aarteita? Ja professori-isiä ja hampuusipoikia ja hampuusi-isiä ja professorityttäriä?

Kysymyksen aihe on valtavaa runsautta elävä romaanikirjallisuus, jossa etenkin Skotlanti, Irlanti, Hollanti, Intia, Kiina, Japani, Korea ja Kanada tuottavat huikeita sukutarinoita.

Sukua ei pidä ymmärtää liian kirjaimellisesti. "Tuntematon sotilas" on sukuromaani, koska myös sotamiehet ja upseerit ovat sukua toisilleen, kohtalon iskusta, samoissa pataloonissa.

Sukuromaaneista puhuttaessa mainitaan aina Mannin Buddenbrookit, joka on 1800-luvulta mutta edelleen pelottavan tosi kertomus omaisuuden vaikutuksista kauppiassukuun.

Uusissa sukuromaaneissa teema on usein jokin versio havainnosta, että hintateoria eli taloustiede on ajat sitten syövyttänyt itsensä ihmissuhteisiin niin että esimerkiksi seksillä, rakkaudella, uskollisuudella ja uskonnolla on hinta ja korko. Mitään ihmisarvoa ei ole välttämättä havaittavissa mutta sitä enemmän välinearvoja.

En tiedä, en tiedä. Waltari kirjoitti kaupunkilaisen sukuromaanin 1930-luvulla, ja siitä tuli kovin huono. Kjell Westö toimii ehkä juuri tällä alueella. Ja tavallaan Donner, vaikka ei yhtä etevästi.

Leikittelin ja keikailin hiukan noilla yhteiskunnallisen arvostuksen tikkailla, jollaisiksi jotkut luulevat virkanimikettä ja siihen ehkä liittyvää sosioekonomista tasoa. Silti amerikkalaisessa romaanissa väkivaltakoneiston hallinta on kauan sitten levinnyt romaanista actioniin ja jännäreihin. Ehkä "Kummisetä" oli käännekohta - sukuromaani, jossa väkivalta merkitsi enemmän kuin raha.

Omissa kirjoissani korkea virka-asema, poliittinen tehtävä, rooli elinkeinoelämässä eivät paina kovin paljon. Samoille hautausmaille olemme nilkuttamassa, herrat ja narrit.

Arvostan ajattelemista ja kyky luopua ajatuksesta eli herkkyyttä toisen ajatuksille. Arvostan tunteita. Siksi miehen mitta ja naisen määrä on tapa ja kyky lukea kirjallisuutta, nähdä elokuvia, kuunnella musiikkia, sokeutua taiteesta.

Nähdäkseni asiat ovat tältä osin mallillaan. En ole huomannut, että olisi miehelle häpeäksi lukea hyviä ja vaativia kirjoja. Se ei tunnu olevan häpeäksi edes tekniikan tohtorille!

Mutta neuvoisin suhtautumaan hiukan varovasti tietokirjallisuuteen ja elämäkertoihin (joita itse ahmin). Kovin usein ne ovat huonoa fiktiota ja lisäksi tärkeilevän "tieteellisyyden" syövyttämiä.

Ettehän muuten sitten luule, että "suku" tarkoittaisi välttämättä jotain myönteistä ja hyvää. Olen ollut itse todistamassa mitä julminta kidutusta, jossa toimeenpanijana on ollut suku ja kohteena sukulainen.

Matalammat vanhemmat

Olen ehdottanut puolivirallisesti, että ryhdyttäisiin jakamaan arvonimeä ylioppilas h.c. eli kunniaylioppilas.

Ehkä hum. kand. h.c. olisi myös näpsä.

Tuttavapiirissä on joku, joka ei ole ylioppilas ja on onnistunut kehittämään siitä vamman sielulleen. On myös eräitä filosofian ylioppilaita, jotka vielä 50-vuotiainen kirskuttelevat hampaitaan puihin menneistä opinnoista.

Elämäkertateoksissa on tapana kirjata, että sen ja sen merkkihenkilön opintokirjaan ei sitten kertynyt suorituksia ensinkään.

Sydämetöntä sanoa, mutta tällainen tuntuu niin huvittavalta, että sitä on aluksi vaikea uskoa. Kun tuntee riittävän monta kusipäistä professoria ja vaivoin lukutaitoista tohtoria, oppiarvoja ei oikein osaa kumartaa.

Tieteellisestä keskustelusta sain taas näytteitä, kun Ylikangas alusti ja toiset väittivät vastaan joitakin päiviä sitten Tieteiden talolla.

Isänmaalliset ihmiset alkavat käyttäytyä uhkaavasti. Kuulin itsekin uskovani Lappeenrannan Huhtiniemen teloituksiin, ja se oli uutinen, mutta kaiketi totta, koska jossain sanomalehdessä oli sanottu niin. Luulin kirjoittaneeni luurankojen löytymisen jälkeen, että asia on tutkittava.

Ylikangas puolestaan havaittiin häpeäksi Suomen tieteelle ja hänen väitettiin olevan sillä kannalla, että Suomi pelastui kesällä 1944 "murhilla ja teloituksilla". Sanoja oli muuan upseeri. Raisu tulkinta. En ole ennen kuullut vaikka olen kirjan lukenut.

Eräänä aamuna haastateltiin doktorandia, joka on julkaissut tai julkaisemassa Laura Kolben kanssa kirjan syntyperän kestovaikutuksesta. Se on mielenkiintoinen aihe ja se on ollut aika tavalla tabu. Argumentti oli yksinkertainen: jos on esimerkiksi siivoojan avioton lapsi, moni asia menee elämässä toisin kuin niillä, jotka ovat oppineet syömään etanoita kuoresta jo kolmivuotiaina.

Olen kiintynyt suuresti näihin henkilöhakemistoihin ja puuhannut paljon Kuka kukin oli -teoksen parissa samoin kuin Aikalaiskirjojen ja Kansallisen elämäkerraston.

Vaikka ne ovat toimitettuja teoksia, joku voisi laskea sieltä vanhempien ammatteja ja ottaa vaikka rinnalle erilaisia matrikkeleita.

Lyhyt kertaus osoittaa, että politiikan huipulle ei meillä edellytetä ihmeellistä sukutaustaa. Mannerheim oli poikkeus. Presidenteissä meillä on köyhtyneen kappalaiasen poika, maanviljelysneuvoksen poika, köyhtyneen ja hukkuneen merikapteeni aatelinen poika, peräkkäin kaksi varakkaan maanvijelijän poikaa, varhain isänsä menettänyt köyhä poika, metsätyönjohtajan poika, puusepän ja sosiaaliteknikon pojat ja sitten tämä Tarja.

Pääministerien lista ei ole kovin erilainen.

Yliopistoissa on nämä tunnetut suvut, joita on kuvailtu kiitettävästi - Castrénit, Palménit, Suolahdet jne. Liikkeenjohdossa sosiaalisen aseman periytyminen tuntuisi olevan tavallisempaa. Aina tulee vastaan joku von Fieandt tai Paloheimo (Brander) tai Virkkunen (Snellman) tai vastaava.

Tuloksena on tietysti kellokäyrä - arvokkaisiin hakuteoksiin päässeet merkittävät henkilöt ovat sangen tavallisten ihmisten lapsia, ja kaiken kaikkiaan Suomi tuntuu jotenkin tasa-arvoiselta, kun meillä on tätä vanhaa yläluokkaa onneksi niin kovin vähän.

Mutta entä itse teesi?

Kun en tiedä, arvaan. Kun ei voi ottaa, täytyy lainata. Asiassa on ehkä tapahtunut muutos.

Aikoinaan merkittäviin asemiin kohonneita rahvaanlapsia tervehdittiin riemuhuudoin. Lasten isoisä oli ehkä heitä - rautatieläisen poika kirurgina ja professorina. Mielestäni sellaisia oli paljon. Haluaisin puhua suomalaisuuden toisesta aallosta. Sitä minulle symboloi esimerkiksi Gustaf Komppa, kemisti, professori ja kansleri, vosikan poika Viipurista.

Vanhempi Lindelöf oli kappalaisen poika Karvialta ja kuollessaan maamarsalkka ja kansainvälisesti oikeasti arvostettu matemaatikko.

Olen itse siis oikeastaan kauppias- ja pikkuvirkamiessukua kirkonkylästä. Luulen että isäni on arvostettu lakimies ja joka tapauksessa laajasti verkottunut. Kun istuimme samassa toimistossa, siellä ramppasi erilaista kenraalia ja evestiä harva se päivä. Mutta näkökulmani voi olla vähän maalainen, koska olen kuitenkin käynyt oppikoulun isän sota-aikaisissa kalsareissa (S.A. Int) ja muistan hyvin ensimmäisen ravintolassa syömäni pihvin (oskarinleike, Vaasan Central). Lapseni tosin ovat "sivistyneistöä", kuten he ovat minulle maininneetkin.

Kotitaustan kriteerit, taksi ja hotelli, olivat vielä opiskeluaikoina vieraita ja varottavia.

Olen joskus sanonut Lappeenrannassa taksikuskille matkalla hotelliin, jonka nimeä en enää sano sen muututtua savuttomaksi, että pitäisi hankkia korttipakka, niin olisi kaikki, mistä mummu varoitti - pirssi, hotelli ja neljän kuninkaan kirja.

Toisin sanoen tuttavapiirin yliopiston rehtorit, jotka ovat vahtimestarin poikia, ja vuorineuvokset, jotka ovat nuoruudessaan täyttäneet toisten mustepulloja, ovat aina tuntuneet ihan tavallisilta. Usein mainittu vanha sivistys tyyppiä Heikki A. Reenpää on taas vaikuttanut iloiselta varieteenumerolta - hauska katsoa, miten toimii joku joka osaa.

Boreniukset muuten olivat pappeja jo 1600-luvulla ja kanslereita ja presidenttejä 1800-luvulla, mutta ei tämä tuntemani suvun edustaja vaikuttanut sukutaustoiltaan mitenkään erikoiselta, paitsi että hänen oli äidi puolelta J.V. Snellmanin jälkeläinen.

Päädyn hypoteesiin - matalien vanhempien vaikutus on ehkä uudelleen kiinnostavaksi tullut asia, koska sotavuodet vaikuttivat niin paljon ja sitten nämä vasemmistovuodet nostivat "työläistaustan" kerskumisen aiheeksi ja saivat todelliset herraspojat tyyppiä Björn Wahlroos olemaan hissukseen sukutaustoistaan.

Se sitten jäi tavaksi. Kuinka moni tietää, että Pena Arajärvi on senaattorisukua ja että eduskunnassa ja juristikunnassa istuu suomalaisin sukunimin useitakin henkilöitä, joilla on läheinen sukuyhteys arvostetuihin aateliskoteihin.

Olen ehkä hiukan lapsekas, mutta suvut nyt puheeksi ottaneena arvostan kovin sellaisia porukoita kuin Väisälät tai vaikkapa kauhavalaissukuiset Alasen professoriveljekset, alkujaan sukunimeltään Näykki.

Ja kun tällainen kirjoittelu on niin helppo ymmärtää väärin, niin en ole ollut huomaavinani, etä johonkin sukuun lukeutumisella olisi todellista merkitystä meidän maassamme - toisin kuin Ruotsissa. Aivan vain havaintoesimerkkinä Jörn Donner on minulle malli merkittävän suvun edustajasta - sisaruksissa, vanhemmiss ja esivanhemmissa on on täysin kiistattomin ansioin kohonnutta oppineistoa ja kauppaporvaristoa vaikka kuinka. Luulen että Jörnille ja hänen koulutoverilleen Kihlmanille (suom. Kairamo) jopa kapinointi kahdella tai neljällä kielellä oli melkein itsestään selvää.

Täytyy muuten ennen seuraavaa vastaavaa kirjoitusta laskea, kuinka monta aateliskalenteriin merkittyä henkilö on Kuka kukin on -teoksessa. Tietääkseni vain muutama.

Surullista, mutta ystäväni Vladimir O. sanoi että toveri Molotov, o.s. Skrjabin ei kuulunut aateliseen ja kuuluisaan Skrjabinin sukuun.

Musta taulu, vihreä taulu ja liitu. Tussi, kalvo, taulu. PowerPoint.

Digitaalinen merkitsee muun muassa numeroin ilmastavaa, mutta alun perin sormia. Venus cum digito... Se voi johtua siitä ett. sormilla sormen nivelillä laskeminen oli kunniallista. Käsi on viisimitan graafi, neljä kertaa daa-titi ja kerran daa-daa.

Yritän vastata, miksi kirjoitan käyttäen tätä epätoivoisen huonoa käyttöliittymää, näppäimistöä. Viisikymmentä plus nappia. Niiden keskinäinen järjestys QWERTY, kuten hyvin tiedetään, muinaisten mekaanisten koneiden aikakaudelta, sata vuotta sitten ehkä järkevä mutta ei enää. Kilpaileva parempi järjestelmä Dvorak ei menesty.

Käyttäisinkö joystickiä, jos sillä voisi kirjoittaa? – En käyttäisi. Käyttäisinkö hiljan amerikkalaisista tuomioistuimista poistettua pikakirjoituskonetta? En käyttäisi – sen käyttäminen on melkein yhtä vaikeaa kuin pikakirjoittaminen, jota osaan hiukan. Ja eräässä mielessä pikakirjoitus on hidastekirjoitusta, koska se on sitten tulkittava ja siirrettävä kaikkien tunnustamiksi kirjaimiksi.

Miksi en sanele? Kun äänen tunnistus kehittyy vielä hiukan, eikö olisi näppärämpää sanella?

Ei olisi.

Derrida sanoo kirjoittaessaan Arkistojen kuumeesta, että mietimme liian vähän, mitä tekniikka tekee meille, ja siirrymme kovin kevytmielisesti digitoidun aineiston aikaan.

Se on totta! Ei Aleksis Kiven kirjeen kuva, joita siis on verkossa, tunnu paljon miltään. Alkuperäinen kirje ryppyineen, suttuineen, tahroineen ja sormenjälkineen tuntuu.

Kirjoittaminen näet on oikeastaan maalaamista. Maalaan kirjaimilla. Luen, katson kirjainten kuvia, jotka ohjaavat kieltä.

Konserttimusiikki on niin tavattoman tiukasti nuoteissa kiinni. Moni pianisti on sairaalloisen riippuvainen soittimestaan ja murehtii sitä kuin kysymys olisi viulun soitosta.

Mutta piano on kone, kun taas viulu on ihmeellinen eläin.

Jos nyt pitäisi keksiä ja mallintaa viulu, siihen menisi kymmeniä miljardeja euroja ja vuosia. Puulaatikko, jonka ääni kuuluu hiljaisenakin kahden tuhannen hengen katsoman takariville!

Mahdotonta, sanoisi insinööri.

Kosketinsoittimet ovat kehittyneet jo niin pitkälle, ettei edes koskettimia enää tarvita.

Ja kuka tahansa käsittää, että pianon eli siis klaveerin koskettimet ne vasta ovatkin epäergonomiset ja oudosti suunnitellut.

Silti: kynä on hyvä ja liitu, vaikkei taulu ole enää musta, vaan vihreä. Tussien kanssa en tule toimeen. Oma kynä on hyvä omiin muistiinpanoihin, vaikka luonnoksiin, mutta kirjoittamiseen tarvitaan yhteinen merkistö.

Kirjoittamisella ja viululla on yhteinen piirre, joka vaatii sormia – kieli. Kirjoittajalla on vain yksi kieli, viulistilla neljä.

Yritys Suomi

Tulipa paljon lukijoita ja kommentteja. Toisaalta sekoitin tietoisesti yhteen koulun kehittämistä ja Jokelan tapahtumia.

Palaan siihen samalla kun keskityn yhä selkeämmin tekniikkauskonnon pilkkamiseen.

Nyt on se ilta, jolloin 70-luvulla oli tapana kysyä, että missä oli kansa. Linnan juhlissa sitä ei ollut. Samalla vuosikymmenillä tiukattiin, missä on se valta joka puuttuu eduskunnalta.

Elämäni suuria pettymyksiä olivat vierailut pörssiklubin perähuoneissa 60- ja 70-luvuilla (solmiopakko). Kabinettipolitiikasta oli puhuttu niin paljon ja niin kauan, että oli itkettävää nähdä ja kuulla, miten pöljää tämä politikointi oli ja miten yksinkertaisia sieluja olivat nämä vuorineuvokset ja heidän lakeijansa. Vastaavaa sai etsiä työväentalolta asti.

Siirryin sähköopin kannattajaksi ja luin ammattikoulun oppikirjat.

On näkymättömiä voimia, jotka osittain voidaan valjastaa käyttöön mutta jotka osittain käyttävät meitä. Jälkimmäiseen kuuluvat kemiallis-sähköiset solu- ja molekyylitason ilmiöt.

Näen itsenäisen Suomen yhden murrsoviivan työn ja yritystoiminnan laattojen törmäyksenä. Työläisten on oltava siinä mielessä työnantajiensa liikekumppaneita, että he jakavat riskin. Voittoa he eivät jaa. Jos väitetään menevän huonosti, työntekijä tekee konkurssin eli menettä työpaikkansa.

Viimeksi puhutut opettajat ja professorit ovat saaneet niskoilleen ilman mainittavaa palkanlisää esimiestehtävät eli heidän on johdettava mm. itseään ja kannettava jokin ihmeellinen tulosvastuu.

En kyllä tiedä, miten tulosvastuu mitataan sosiaalitoimessa, opetuksessa ja muilla valtion perinteisillä aloilla.

Mutta johdettava on. Sitä sanotaan hallinnoksi, ja julkinen hallinto sattuu olemaan se ala, johon korkeakouluissamme ei ole koulutusta. (Sosionomi ei paljon lämmitä).

Työsuhde aiheutti 1800-luvun juristeille tavatonta päänvaivaa. Heidän kirjoissaan oli vain työntulossopimus (suutari tekee pieksut asiakkaalle) ja palvelussopimus (piika tai kotiapulainen asettuu isännänvallan alaiseksi).

Vielä ikätoverini Aurejärvi harhaili väitöskirjassaan etäisillä seuduilla miettiessään työurakan ja urakkatyön eroa, ja itsenäisyyden alkuvaiheessa myöhemmin kuuluisa T.M. Kivimäki kirjoitti työlakon laittomuudesta tai laillisuudesta.

Ilmiö "työnteko" ei milläänt tahtonut löytää lokeroa. Ruotsisa oli sitten yksi Folke Schmidt ja meillä Aarne Sipilä, jotka kehittivät 1940-luvulla käyttökelpoiset määritelmät ja työoikeus-nimisen oppiaineen.

Nyt työoikeuden tuntijat eivät ehkä ole huomanneet, että työstä on tehty väkisin yritystoimintaa ja että poliitikkot ja media saarnaavat yritystoiminnan autuaallisuutta.

Se on arveluttava saarnan aihe.

En pidä siitä, että osakkeenomistajat ja osakeyhtiön hallituksen jäsenet kusettavat yhdessä asiakkaita. Jos kehtaisin K-kauppiaan tyttärenpoikana, jolle Osuuskauppa oli anateema ja maranata, sanoisin että osuustoiminta on uudelleen esille otettava ajatus, jota on kiivaasti kehitettävä. Se ei ole pääomayhtiö.

Suomi - Finland on hyvä osuuskunta (tuotanto- ja kulutusosuuskunta).

Malja sille!

Emme opi elämää varten

Kiusallinen virhe. Roomalaisilla oli terve ajatus. Emme opi elämää, vaan koulua varten. Joku, varmaan opettaja, käänsi sen sitten toisinpäin.

En ole ikinä nähnyt koulua, jossa opittaisiin elämää varten, ellei oteta huomioon peruskoulun ala-astetta ja rippikoulua.

Peruskoulu, lukio ja yliopisto ovat pitkiä ja pimeitä käytäviä, joiden läpi on juostava nopeasti laput silmillä.

Juopottelua ja ilonpitoa ei pidä kuitenkaan unohtaa.

Koulussa voi oppia hyödyllisiä ja hyödyttömiä taitoja. Tärkeintä on tietysti, ettei pyöri kotona vanhempien jaloissa tai ryytymässä raunioittavan ajanvietteen uhrina.

Hyvistä kouluista on paljon harmia. Helsingissä sellaisia kouluja ovat muiden muassa SYK ja Ressu. Tapiolan lyseo eli virallisesti Teknillisen korkeakoulun yläaste ei liioin ole huono.

Hyvissä kouluissa käytetään häikäilemättömästi lasten puolustuskyvyttömyyttä ja opetetaan heille sellaisia asioita, joita on vaikea oppia aikuisena, kuten yhteen- ja poislaskua. Saksan vahvat verbit on myös kovaa kamaa.

Koulussa lapset tai nuoret tutustuvat toisiinsa ja oppivat tulemaan jollain tavalla toimeen toistensa kanssa. Tässä mielessä luokaton lukio tuntuu harhaiskulta.

Eilen puheena olleiden USA:n yliopistojen ongelma on kaupallisuus. Nuoria näennäisopetetaan näennäisammatteihin tekemään näennäistöitä. Pahoja esimerkkejä ovat lakimiehet ja lääkärit. Lakimiehet aiheuttavat vakavia yhteiskunnallisia kuluja jatkuvilla rettelöillä, jotka saattavat johtaa jonkin rahasumman siirtämiseen yhtiöltä toiselle, kunnes se toisessa oikeudenkäynnissä siirtyy taas takaisin.

Kuin näpertelisi kultaisia kaloja ja saatuaan seitsemäntoista kalaa valmiiksi sulattaisi ne ja aloittaisi jälleen alusta.

Lääkäreiden tehtävä on määrätä lähes terveille potilaille hyvin kalliita lääkkeitä vakuutusyhtiöiden hyväksymistä kirjoista, joista epäilyttävin on tällä hetkellä DSM, Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders. Siinä mm määritellään surullisuus sairaudeksi, johon auttavat serotoniiniin vaikuttavat pillerit kuten Prozac. Tosin ne saattavat aiheuttaa myös kouluampumisia, mutta siitä ei käsikirjassa hiiskahdeta. – Haluaako joku lyödä vetoa, tuleeko Jokelan ampujan lääkevalikoima enää koskaan puheeksi? Yhtyneet lääketehtaat pystyvät painostamaan kaikkien maiden lainsäätäjiä.

Kysymys? Vastaus?

Korkeakoulut ovat levällään ja hajallaan. Ammatillinen koulutus on kukaties avain. Yliopistossa ammattiin kouluttaminen on outo ja ennenkuulumaton ajatus.

Kouluttaminen enemmän tai vähemmän hyödylliseen ansiotyöhön on iso asia. Kouluttaminen kouluttautumaan on yliopistojen tehtävä, ja se on se on se innovaatio, joka olisi nyt taas toteutettava.

Amerikkalaisen koulumaailman kaupallisuus, joka on tässä vertauskohtana, johtaa taloudelliseen ja kulttuuriseen tyhjäkäyntiin. Ranskalainen häikäilemättömän elitistinen koulujärjestelmä johtaa elitismiin.

Saksa melkein voitti kaksi kertaa maailmansodan ammatillisen koulutuksen uranuurtajana. Melkein ensimmäisenä otettiin opetettavaksi aliupseerit ja sitten sorvarit.

Onneksi heillä oli malttamattomia kenraaleja ja sitten todella outoja ajatuksia pyöritteleviä hulluja liikkeenjohtajia ja diktaattoreita.

Pisa

Oma kokemukseni supistuu tätä nykyä pieneen määrään tohtoreita ja sellaiseksi kohta tulevia. Ja sekin joukko on poikkeuksellisen pätevää. En väitä tietäväni paljon perustutkinnon suorittajista, koska vain luennoin ja luen tenttivastauksia.

Olen puhunut Pisasta ja suomalaisesta koulutuksesta enemmän tietävien kanssa, etenkin yhden, joka on mukana sekä valitsemassa että kouluttamassa opettajia ja vielä arvioimassa heidän suoriutumistaan, ja toisen, joka on luonnontieteilijä ja katsellut kaikenlaista porukkaa etenkin TKK:n näkökulmista.

Yllättäen katson voivani väittää tässä, että Pisa-tutkimuksen tulokset ovat uskottavia. Suomalainen peruskoulu tuottaa tavattoman hyviä oppimistuloksia.

Edellä tarkoitettu kasvatustieteen tohtori eli poikani jaksaa muistuttaa, että kaikki mielikuvat peruskoulusta ovat vääriä. Minun kaltaiseni ihmiset ja teidän, lukijat, eivät yleensä tiedä peruskoulusta muuta kuin omat ja lastensa kokemukset, mikä on kovin vähän.

Korkeakoulu-uudistus eli se, jota nimitetään mm. innovaatioyliopistoksi, on kuitenkin välttämätön. Yliopistosta tulevilla on nyt heikonlaiset valmiudet työelämään ja virkoihin.

Sitä väitettä, että maassa on liian monta korkeakoulua ja liikaa päällekkäistä opetusta, ei ole helppo torjua.

Itse yritän tietysti toimia siihen suuntaan, että innovaatioyliopistossa opetettaisiin historiaa, filosofiaa, latinaa ja kirjallisuutta. En ehdi niihin kehiin. Muuten opettaisin. Toisaalta – minulla on professuuri vuoteen 2012…

Kävin taas läpi amerikkalaisten tilastotiedot. Kyllä heillä on opetuksessa ongelma. Rahaa käytetään uskomattomia määriä, mutta tulokset eivät ole kehuttavia. Hienoimpien yliopistojen palkoista 75 % maksetaan muille kuin opettajille. Tyypillisessä yliopistossa on esimerkiksi kolme fysiikan professoria ja 12 täystoimista jalkapallovalmentajaa.

Erittäin suuri osa erittäin korkeista maksuista menee erittäin korkeaan mainosbudjettiin.

USA:ssa professorin palkka on enimmillään jotain 140 000 dollaria vuodessa, meillä poikkeustapauksia lukuun ottamatta puolet ja normaalisti kolmannes. Vakiintuvaa professoria raha ei houkuttele Amerikkaan. Erotus hupenee asumiseen ja kuluihin.

Laskin tämän omalla kohdallani noin kymmenen vuotta sitten. Silloin olisi ollut yksi koulutettava lapsi.

USA:ssa viimeisimpien tietojen mukaan huippuyliopistojen lukukausimaksu on lähes 40 000 dollaria vuodessa, ja siihen tulee asuminen ynnä muu lisäksi. Stipendejä on, mutta kuka uskaltaa laskea niiden varaan? Siis yhden lapsen kouluttamiseen menee suunnilleen tavallisen kansalaisen koko bruttopalkka.

Arvioiden mukaan muutamat huippuyliopistojen huippuoppilaat saavat erittäin korkean lähtöpalkan, mutta ennen pitkää koulutaustan merkitys hämärtyy. Työelämän näytöt nousevat tietysti näkyviin ja etenkin niiden puuttuminen.

Huippupalkka merkitsee hyvästejä normaalille elämälle. Työ vie niin paljon aikaa, ettei rahaa ehdi käyttää.

Itse pidän pahimpana huippukoulujen sairaan kilpailun siirtymistä työpaikoille.

Nuoret kulkevat partaveitsi hihassa valmiina viiltämään kurkun auki keneltä tahansa, jos luvassa on pisteitä.

Kaikkein kuuluisimmat yliopistot ovat hullujenhuoneita, joissa hullut kouluttavat hulluja.

Näillä vähillä lauseilla jatkan eilistä kirjoitusta ja väitän, että sielullisessa vaarassa ovat hyvin lahjakkaat ja ihmisasioissa vähälle jääneet nuoret.

Ennen sanottiin, että (Amerikassa) kenestä tahansa voi tulla presidentti.

Kuka haluaisi George W. Bushiksi?

Syvältä

Välillä häiritsee, että ”syvältä” on nykykielessä niin selkeä ja aiheellinen sana, mutta mieleeni tulee joskus häiritsevästi ”de profundis”, joka siis olisi parempi kääntää ”syvyyksistä”. Syvyydestä minä huudan Sinua, Herra.

Tuosta rukouksesta on muuten Madetojan sävellys kuorolle – aivan erinomaisen hieno ja vaikuttava. Kuten monet hänen teoksensa.

Syväekologit puhuivat televisiossa, ja hyvä että puhuivat. Linkola ei ollut lopulta suostunut puhumaan. Kannattajat sitä vastoin vakuuttivat, että hän on kiltti mies, eikä tarkoita, että kouluissa pitäisi ampua.

Tämä jää nyt vähän auki, koska väestönkasvun hillitsijät ja luonnontuhon jarruttajat jättävät johdonmukaisesti mainitsematta, miksi ei harvennusta aloitettaisi juuri heistä.

Yritän kiihkeästi ymmärtää, olisiko käytettävissäni mitään keinoa, jota käyttäen saisin nuoren ihmisen ymmärtämään, ettei hän ole Raskolnikov eikä myöskään Nietzsche.

Jos lyöt eukkoa kirveellä, osut itseesi.

Jos heittäydyt yli-ihmiseksi, pyörit pian mielipuolena hevosten jaloissa kaupungin kadulla.

Näin yksinkertaista mutta niin vaikeaa uskoa!

Kun opetin oikeusteoriaa ja siihen liittyviä asioita, tapasin sanoa, että kuolemanrangaistus ja ”elinkelvottomien” surmaaminen ovat mahdottomia ja jyrkästi vastustettavia toimia, koska aloittamisen jälkeen sellainen ei lopu koskaan. Rikoslainkäytössä ei ole edes vaikea löytää esimerkkiä ihmisestä, josta olisi yhteisen edun nimissä päästettävä ilmat pihalle. Minulle mieluisia esimerkkejä olisivat Lenin, Stalin, Hitler ja etenkin Mao.

Mutta heti heräisi kysymys: ja lisäksi ketä muita?

En puhu tässä sikiöistä enkä passiivisesta eutanasiasta, koska itse kysymys on aivan riittävän syvä: mitä tehdä uusfasistisille äänenpainoille? Mitä tehdä ihmisille, jotka arvelevat olevansa oikeutettuja päättämään toisten elämästä?

Ellei joku lukija olisi jo huomannut, käytän tupakanpolttoa härnäyskeinona, kun haluan viitata ihmisten pyrkimykseen päättää toisten elämästä.

Suomen kieli sallii kaksoismerkityksen – elämästä / elämisestä.

Esimerkkini on tietenkin kolmannen luokan kysymys, jos sitäkään. Haluan vain sanoa Tarja Haloselle, että jos jatkossa Linnan kutsuilla ei saa polttaa edes sisäpihalla, ehkäpä hän kieltäisi myös vessassa käynnin?

Ennen oli sellainen ajatus, että ihmisen kunnioittaminen sisälsi sellaisen ajatuksen, että jokainen saa tehdä itse omat tyhmyytensä, ellei välittömästi vahingoita toisia.

Tämä on suunnilleen sama ajatus kuin se, että Linkola saa kernaasti kirjoittaa ja puhua miten hirveitä tahansa, kunhan kukaan ei pakota uskomaan.

Sananvapaus on nimenomaan oikeus esittää vastenmielisiä, virheellisiä ja perusteettomia mielipiteitä.

Huonoja kirjoituksia vastustetaan kirjoittamalla parempia.

Kuvitellaan, että joukkomurhaaja olisi aivan todella saanut ajatuksensa ja niille oikeutuksen Linkolan kirjoituksista. Olisiko Linkola oikeudellisesti tai moraalisesti vastuussa teoista?

Ei olisi. Ei missään tapauksessa.

Ei Linkola kirjoita tässä mielessä sen kummallisempia kuin papit saarnaavat kirkossa ja lukevat Raamatusta kaikelle kansalle.

Totisesti on tehtävä parannus. On tehtävä muutos.

Mielestäni selkeä raja on fatva, tappokäsky tai surmaamislupa. (Tiedän että ääriliikkeet käyttävät uskonnollista käskyä oudoin tavoin, mutta esimerkiksi Khomeinin fatva kirjailija Rushdien surmaamisesta tarkoitti kuolemantuomiota.)

Tuollainen ”fatva” on yllytys murhaan tai kiihotus joukkotuhontaan.

Hitlerin ”Taisteluni” ei ole sellainen kirjoitus. Se on täynnä vihaa, ilkeitä ajatuksia, pelottavia suunnitelmia ja uskomattomia typeryyksiä, mutta se on vain kirja. Wansseen kokouksen 1942 ”lopullinen ratkaisu” oli jotain aivan toista. Se oli päätös toiminnasta. Kysymys oli siis juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta.

Luulen yrittäväni jatkaa toisen ja kolmannen asteen nalkutusta. Median merkitys on suuri, ja Internet on mediaa.

On nalkutettava esimerkiksi tämän päivän huonosti toimivan Elisa-portaalin päivän kysymyksestä, ”uskotteko ihmisen vaikutukseen ilmaston lämpenemisessä?” Vastauksista näkee, miten huonosti kysymys on ajateltu. Moni hupsu sanoo, että ei kun normaalia vaihtelua. Kun valtavat CO2-päästöt on todistettu ja niillä todistettavasti on jokin vaikutus, kysymys harhauttaa unohtamaan, että entä jos vuosituhansien normaali vaihtelu plus ihmisen vaikutus aiheuttaa kriittisen rajan ylityksen.

Huomasittehan, että en ottanut kantaa Elisan kysymykseen; mitä siinä minun mielipiteilläni tehdään. Pitäisi kysyä, olisiko tehtävä jotain, ja siihen sanon että välttämättömättä olisi. Ja tästä näyttävät olevan samaa mieltä kaikki muut paitsi Kiina ja Yhdysvallat.

Jotka ovat muuten hämmästyttävän samaa mieltä myös ihmisen oikeudesta elämään ja ihmisarvoiseen elämään…

Karhila

Kun keskustelimme Kyösti Karhilan kanssa ilmasodan kaikkein merkillisimmistä tapauksista, kävi ilmi, että hän oli ollut itse mukana tai paikalla.

Nissisen Messerschimittin päälle putosi kahta kilometriä ylempää lakipartiossa lentänyt oma kone, jonka LaGG oli yllättänyt.

Katajaisen pakkolasku kaasu täysillä kentän pintaan oli johtunut muun muassa bensiinimyrkytyksestä. Siinä kävi niin, että lentäjä säilyi hengissä.

”Olin paikalla”, Karhila kertoi, ja täsmensi, minkä Lappeenrannan lentokentän vieren omakotitalon kivijalkaan lentäjä oli pysähtynyt – lentokone oli siinä vaiheessa jo aivan päreinä.

Olin harmissani ja häpeissäni, kun viikonlopun Aristoteleen kantapää, molemmat lähetykset, jäi kuulematta. Olin jotenkin siinä uskossa, että se tulisi ensi viikolla.

Pari päivän päästä se nyt kumminkin on Ylen ykkösen verkko-osoitteessa kuultavana, kuten sarjan muutkin ohjelmat.

Toinen jututettava oli isäni.

Herrat ovat jokseenkin tarkkaan saman ikäisiä ja taisivat olla molemmat niitä 20-vuotiaita luutnantteja vuonna 1941.

Karhilan kanssa haluan tehdä lisä ohjelmia, koska oikeastaan vasta nyt käsitin, miten huimasti hän tietää lentämisestä. Hän näet hakeutui silloisen Aeron, nykyisen Finnairin palvelukseen heti sodan jälkeen, ja jatkoi niin kauan kuin sai eli lensi Convairit, Caravellet ja DC-kasit ja oli hakemassa kaikkia mainittuja tehtailta.

Tilanne on tietysti poikkeuksellinen, mutta siinä istui tuolissa mies, joka oli aloittanut lentämisen Smolikilla ja vastaavilla suunnilleen mopon moottorista ja kangaspuista kootuilla välineillä 1939-1940 Kauhavalla ja tosiaan kulkenut monien taistelukoneiden kautta siviili-ilmailun potkurikoneisiin ja näihin, jotka edelleen lentävät.

Muutosta voi sanoa tapahtuneen. Alkujaan esimerkiksi Kanarian saarille lennettäessä yövyttiin Nizzassa.

Keskustelun teki erikoisen nautinnolliseksi oma hämmästyneisyyteni. Karhilan muutamia kuukausia sitten ilmestynyt sotamuistelma perustuu päiväkirjoihin ja heijastelee siis tavattoman nuoren henkilön tuntoja. Mutta radio-ohjelmassa tapaamani herrasmies oli täysin vapaa siitä ”lentäjähengestä”, joka on mielestäni ajoittain hiukan rasittava – siis tämä ”räkänä taivaalle” ja ”henki pois, Rose-Marie” –meininki.

Toden sanoakseni pidän ilmasotakirjallisuuttamme keskimäärin varsin kehnona, vaikka tietysti seassa on ilahduttavia poikkeuksia. Alan kirjallisuuden yllä leijuu Joppe Karhusen henki – hän oli ritari ja eversti ja ties mitä, mutta kirjoittaa hän ei osannut. Ja sanoakseni vielä todemmin, tietysti ilmavoimissa oli sisäisiä jännitteitä ja luonnollisesti suuren näkyvyyden saaneet henkilöt olivat monissa tapauksissa aika erikoisia ja vaivalloisia ihmisiä.

Niistä poikkeuksista tulee tietysti ensimmäisenä mieleen Heimo Lampi, joka oli korkeimman oikeuden jäsen ja sitten hovioikeuden presidentti. Hänet tunsin. Hänessä oli sellaista todellisuudentajua ja nöyryyttä, jota tosiaankaan ei tavallisesti liitetä hävittäjä-ässiin.

Ja Karhilassa on paljon samaa vaatimattomuutta, vaikka hän taitaa olla pudotustilastosas hävittäjälentäjien 10 parhaan joukossa.

Karhila oli sitä mieltä, että vaikka taito ja varovaisuus merkitsivät hyvin paljon, hyvä tai huono onni merkitsivät vielä enemmän. Kävimme ennen ja jälkeen ohjelman läpi erinäisiä tapauksia, jotka tuntuvat todistavan, että kun onni kääntää selkänsä, silloin ei auta mikään.

Tosin en raatsinut kysyä herroilta Mannerheim-ristin ritari Tauno Iisalon kaputista sodan jälkeen. Kun Junkers Ju-88 kampesi nousussa vasemmalle ja lapakulmat olivat juuttuneet väärään asentoon – eikö silloin olisi pitänyt yrittää mahalaskua suoraan eteen?

Silloin tällöin lento-onnettomuudet johtuvat tänäkin päivänä siitä, että moottorin vikuroidessa yritetään kääntyä takaisin. Siinä voi käydä huonosti.

Jostain kumman syystä isäni, jolta kynttilä ei yleensä ole päässyt polttamaan vakkaa, on hänkin aina puhunut vaimennetusti sotalennoistaan ja varonut korostamasta omaa rooliaan. Tähtärille sellainen tietysti sopiikin.

Sain kuitenkin herrat sen verran riehaantumaan, että isä kertoi sen tapauksen, kun kolmen maan ilmatorjunta yritti heidät tiputtaa Lapissa lokakuussa -44. Kemissä oli nimittäin varusmiehiä asialla niin että omakin IT tulitti vielä laskuvaiheessa, mutta tietysti ohi.

Ja Karhila puolestaan tunnusti hiukan keräilleensä Stormovikeja eli IL-2 –maataistelukoneita, joita oli eräänä päivänä tullut pudotetuksi kuusi kappaletta. ”Kun Messerschmitissä oli niin hyvät tykit, ja kun tiesi, mihin kohtaan ampui.”

Sävy kiteytyi hyvin – mutta en tiedä, tuliko tämä lause ulos:” Opetin itseni unohtamaan ihmisen, joka ohjasi viholliskonetta, ja tuijotin vain punaisia tähtiä. Niitä minä ammuin.”

Auto vai housut?

Hain monta päivää syytä kirjoittaa huonoista autoista. Teki mieli myös mainita siitä, miten mutkikasta on tulkita vakuutusyhtiöiden listoja kolarialttiista autoista, joissa henki on herkässä.

En sitten päässyt innostumaan, en edes siitä, että yksi turvattomista autoista oli ruotsalaisen vakuutusyhtiön mukaan Citroen, jota itse ajan. Kysymyksessä oli nimittäin 1993 lopetettu malli.

Lopulta käsitin, mitä ajoin takaa.


Järkevä kysymys on, vaihtaako housuja vai autoja.

Minulla on suvun valokuvia kesänvietosta. Huonompi kaupunkipuku toimi loma-asuna, ja sauna lämmitettiin kravatti kaulassa, pikkutakki päällä. Olin itse mukana, tosin vastikään opiskelijan vapaa-ajan asuksi kelpuutetuissa farkuissa, mutta äidin neuloma villapaita päällä.

Kun ostin housut (ja kaupanpäälliseksi lihavamman puhun) ja vedin päälleni lievästi homoseksuaalisen Harris-tweed takkini (nahkavahvikkeet kyynärpäissä), käsitin vasta, että olen monta henkilöä.

Se on suuri muutos. Kulttuurintutkijoiden väitteet eivät pidä paikkaansa. Emme me vanhemmat miehet enää liputa vaatteilla, autoilla, kengillä, taskuliinoilla, parralla, kampauksella, silmälaseilla emmekä varsinkaan hopeisilla savukekoteloilla henkilö, joka muka olemme.

Sitä vastoin olemme mukana roolileikeissä.

Käyn kylmän rauhallisesti jopa kaupungilla hiukan reikäisissä tuulipuvun housuissa, koska en tunne tarvetta olla kukaan. Jos olen toisen asialla, esimerkiksi tahtomassa rahaa tutkimukseen tai apurahoja oppilaille, päällä on oltava parasta. Tämä on ehkä piintymä vanhasta virkamiesmaailmasta - toisen asia olisi hoidettava paremmin kuin omat asiat.

Ennen oli aivan selvää, että ylilääkärillä oli Rover, menestyskirjailijalla valkoinen Mersu, ja Erkon hellimällä erikoistoimittajalla BMW (sellainen jossa on kantokahva takaluukun kannessa).

Aikakausia siten Tuomioja, Taipale ja heidän siipimiehensä (kuten minä) käyttivät vakosamettipukua, lippalakkia ja Marimekon Jokapoika-paitaa ja Marimekon kassia.

Ei tarvinne mainita, että jotkut käyttävät edelleen...

Nuo vetimet olivat yhteiskunnallisen ja luultavasti seksuaalisen avarakatseisuuden tunnuksia. Eläköön keskiolut! Alas portsareiden mielivalta!

Siis auto ja sen miehekäs murina: varsinkin nyt, kun itseään voi pettää liisaamalla liian kalliin auton, on täysin yhdentekevää, millä ajaa. Parempi olisi ajaa junalla.

Emme tarvitse ajo-ominaisuuksia, passiivista turvallisuutta emmekä varsinkaan kilonewtoneita, koska emme autoile, vaan siirrymme paikasta toiseen.

Viittaamani ja linkillä varustamani listat osoittavat laajasti ottaen, että tavalliset henkilöautot ovat riittävän hyviä.

Kesällä ostin Stockmannilta huonot housut. Myyjä vähän ihmetteli mutta löysi ripeästi erilaisista muoveista valmistetut upslaakihousut, jotka todet totta ovat juna- tai lentomatkan jälkeen paljon siivomman näköiset kuin paraskaan villa.

Entä muu? En tiedä. En yleensä kehtaa tai viitsi mennä ravintolaan syömän yksin. S-ryhmän Rosso on O.K. Ruoka on hyvää, vaikka ei herkullista. K-kaupan valmissalaatti on mainio lounas.

En tiedä, ketkä syövät niitä hörhellyksiä, joista kerrotaan kirjoissa ja televisiossa. Oma herkkuni on näkkileipä, jonka päällä on sardiini. Ruuista mainitsisin hernekeiton, spagetin ja etenkin karjalanpaistin.

Kuvittelen, että herrasväet söivät ennen monimutkaisemmin.

Entä mööpelit? Tästäkään en ole varma, mutta olen saanut Ikea-herätyksen vanhan Lundia-uskonnon lisäksi. Kukaties on paikallaan, että olohuoneessa on yksi kallis sohva ja jokin muu tarpeeton kapine, mutta muut mööpelit ovat käyttöä varten, ja Sotka, Masku ja Ikea myyvät juuri sellaisia.

Konttorituolia en riskeeraisi, koska siinä voi olla selkä kysymyksessä - mutta tavallinen Isku tai vastaava on monikymmenvuotisen kokemukseni mukaan jopa parempi kuin Martelan ja muiden ihmeviritykset.

Samaan terveys-sarjaan kuuluvat jalkineet. Ainakin näillä keleillä olen onnellinen, että ostin jotkut vihreät kumisaappaat Partio-Aitasta ja korvasin niillä sileiksi kuluneet Nokian kontiot. Ei tee mieli rikkoa luitaan turhan päiten. Me olemme tässä asuntoyhtiössä kaikki sen verran vanhoja ja laiskoja, että hiekoituksen kanssa on niin ja näin.

Ehkä enemmän niin kuin näin.

Kämp

Professori Sven Hirn piti Turussa Veikko Litzen -luennon Helsingin ravintoloista 1800-luvulla. Vanha opettajani ja opponenttini Litzen istui kuuntelemassa. Turun kulttuurihistoria sen kuin nitisee opiskelijamäärän ja opinnäytetöiden paljoudessaan.

Olipa luento.

Hirn käytti pohjalaispapin saarnanuottia kaikin vingahtavin valitusäänin, mutta esitystapa ja asia toi mieleen "Havukka-ahon ajattelijan" Kuoliaaksinaurattajan.

Tämä ei tarkoita, etteikö asia olisi ollut asiaa. Mutta Grand Hotel Fenniasta ja sen lukemattomista konkursseista kertoessaan Hirn mainitsi tulleensa yhdessä professori Hannu Salmen kanssa siihen tulokseen, että Fennian neljännen kerroksen parvekkeella (ei siis katolla) kuvattu vanhin säilynyt näytelmäelokuvamme "Sylvi" on niin omituinen kuin on siksi, että säilynyt versio koostuu luultavimmin elokuvasta leikkausvaiheessa poistetuista otoksista, joissa kulissit lepattavat, noki tuprahtelee jne.

Mielenkiintoinen ajatus. Alkuperäinen elokuva olisi hukassa ja epäonnistuneina poistetut otokset ihailtavanamme. Jotenkin tulee mieleen David Lynch.

Hirn on tehnyt erittäin merkittävän työn tutkiessaan asioita, jotka eivät ole riittävän hienoja "oikeille" tutkijoille. - Itse hän teki päivätyönsä Helsingin kaupunginkirjaston johtajana. Mutta alkuperäislähteitä hän on selannut enemmän kuin moni tutkiessaan mm. sirkuksen ja muun rahvaanomaisen viihteen historiaa.

Sitä en tiedä, löytyikö uusi sukulainen. Karl Vilhelm Kämp, joka siis kuinka ollakaan perusti nimeään kantavan hotellin ja ravintolan, sen saman joka nykymuodossaan kelpaa varakkaammillekin öykkäreile, on jäänyt taustaltaan tuntemattomaksi.

Hirn selvitti. Herra oli Karl Vilhelm Kempe, Pohjan pitäjästä. Sukunimen kirjoittaminen ä-kirjaimella taisi tuntua jotenkin ihanan saksalaiselta.

Kempe puolestaan on yksi ehdotus sukunimen Kemppinen ja Kemppainen selitykseksi. Muitakin teorioita on. Jyrkästi torjun viittaukset kemppi-nimiseen pikkuhyönteiseen ja perustelen tätä todistelemalla, että hyönteisillä ei ollut paljon nimiä ennen kuin hyönteistutkijat pääsivät vauhtiin. Syöpäläisillä tietty, ja muutamalla muulla. Pohjanmaalla oli ennen vain kaksi lintulajia, varis ja peipuunen. Kaikki ne linnut, jotka eivät olleet variksia, olivat peipuusia. Nerokasta.

Jos Kempe viittaa sotamieheen, sekin natsaa. Niihin tehtäviin näitä puolivillejä savokarjalaisia pyydystettiin, elleivät olleet veronmaksukykyisiä. Useimmiten eivät olleet. Silloin mentäisiin saman sukunimien sarjaan kuin Huovinen ja Nihtilä.

Olen muistaakseni ennenkin ylpeillyt sillä, että saadun selvityksen mukaan esi-isieni pääasiallinen toimi ja huvitus oli juoksennella herroja pakoon Savon ja Karjalan välisissä erämaissa. Erään runokokoelmani nimi, Riitamaa, viittaa juuri siihen. Kuten viimeksi vuonna 1944 havaittiin, Ruotsi ja Novgorod eivät ole oikein päässeet yksimielisyyteen näitten metsämaitten omistuksesta. Kemppinen-niminen talo sijaitsee ikävästi kilometrin Venäjän puolella.

Onnea ja Jumalan siunausta vain herra Putinille. Hänet muistetaan Turussa hyvin. Hän asui siellä nuorempana miehenä ja teki epäilemättä silloinkin isänmaalleen korvaamattomia palveluksia.

Ai niin, vielä Kemppisistä. Luin selostuksen Törhösen uuden elokuvan juonesta - Raja 1918 ja tapahtumia ja lempeä Terijoelle. Isoisäni Kemppinen kävi riiuulla kotoaan Pietarin seudun Haapakankaalta Kivennavalla, mutta luulisinpa että hän taitavana miehenä oiusti Valkeasaaren tai Aleksandrovkan kautta ja siitä Hoppanian niitylle joutumatta hankauksiin upseerien kanssa. Muu perhe jäi rajan sulkeuduttua sinne toveri Leninin valtakuntaan ja siten kuka Stalinin kanavalle, kuka Vorkutaan, kuka suoraan suohon.

Nilkkaimissa

Minun oli tarkoitus kirjoittaa autoista ja puolustaa niitä, koska moskoviiteista kirjoitan joka tapauksessa vähän väliä ja Ylikangas käski ensi viikolla erääseen väittelytilaisuuteen ja kustantaja syömään ja minä sanoin että sen kuin vain, mutta katsotaan sellainen paikka, johon pääsee sisään myös kieriteltynä tervassa ja höyhenissä.

Siksi käytän nähdäkseni itse hankkimaani etuoikeutta laatia snipettejä kirjoista, jotka eivät ole millään tavoin ajankohtaisia, ja kirjailijoista, jotka eivät voisi vähemmän kiinnostaa.

Säälin niin kirjallisuusarvostelijoita. He ovat täysin riippuvaisi siitä, mitä kustantajien ja kauppaiden ruokintakone tipauttaa heidän pöydälleen. Enkä ole vieläkään nähnyt lehdessä arviointia epäajamukaisesta kirjasta, joka on aikoinaan arvosteltu.

Eli jäin pohtimaan itse Simo Penttilästä kirjoittamaani. Jokin minua siinä kirjoittamisessa huvittaa, vaikka näen selvästi kirjojen viallisuuden ja vastenmielisyyden.

Päivän mielikuvan aiheutti Wodehouse. Havaitsin kauhukseni laihtuneeni muutaman kilon ja käväisin oikein peilin edessä laittaakseni kravatin suoraan ja todetakseni , että hyvistä housuista kannatti maksaa. Ne nimittäin mahtuvat kiinni ja jää väljääkin.

Melkein kuulin korvissani "Indeed, sir..." Jeevesin suussa tuo voi tarkoittaa mitä tahansa, ei kuitenkaan mitään myönteistä.

Tuntemattomaksi jääneestä syystä Wodehousen kirjat, joita on enemmän kuin jaksaa laskea, ilmestyivät Suomessa mitä kirjavimpien liikkeiden toimesta. Väittäisin että eräät varhaiset Jeevesit luin Pellervo-Seuran suomeksi julkaisemina. WSOY niitä on koonnut ja suomennuttanut uudelleen.

En tiedä asiaa, mutta Hannu Tarmion golf-harrastus saattaa liittyä asiaan. Golf-tarinat ja klubin vanhin jäsen ovat tunnetusti yksi Wodehousen alueista siinä missä Jeeves-kirjat.

En ole koskaan tullut kysyneeksi, mistä ja miksi isäni hankki kustannusliike Herbert Jenkinsin aitoja niteitä. Niihin kuuluvat Wodehousen Mr. Mulliner -tarinat olivat ensimmäisiä kouluaikoina englanniksi lkemiani - Sherlock Holmesien ohella.

Suoraan sanoen aika tyhmä tapa aloittaa vieraskielinen proosa. Kummankaan herran kieltä ei voi sanoa yksinkertaiseksi eikä edes tyypilliseksi.

Mutta Wodehousen kummallisuus on se, että hänen kirjoissaan ei ollut koskaan juonta eikä varsinaisia henkilöhahmoja lukuun ottamatta näitä puolta tusinaa päähenkilö, joista Bertie Wooster ja Jeeves ovat BBC:n esikuvallisen televisiosarjankin ansiosta tunnetuimmat.

Seikkailut ovat aina samanlaisia ja suoraan sanoen typeriä. Kirjoittajan eli siis Sir Pelham Grenville Wodehousen (1881-1973) maailmankatsomus, sellaisena kuin se välittyy kirjoista, on taantumuksellinen, rajoittunut ja kaikin puolin typerä, ja hän kuvaa mennyttä maailmaa, jota todellisuudessa ei ole ollut koskaan olemassa.

Olen muuten kysynyt asiaa englantilaisilta lordeilta, jotka kuitenkin vakuuttavat kilvan tavanneensa Roderick Spoden, joka oli Sidcupin 8. jaarli ja amatööridiktaattori, jota tuskin siasta erotti, tai ainakin juuri samanlaisia henkilöitä, ja vielä röhkimästä Ylähuoneessa.

Mutta ei Wodehouselta löydy satiiria. Luultavasti hän oli liian tyhmä kirjoittaakseen sellaista.

Sotavuosien ikävien seikkailujen jälkeen, joista Wikipedian lisäksi kaikki muutkin hakuteokset kertovat, hän sai MI 5:ltä paperit hölmöydestään. Hänhän meni, onneton, puhumaan mukavia Saksan radiossa sodan aikana jouduttuaan vihollisen jalkoihin ja internoiduksi.

Orwell oli hänen puolestapuhujansa, A. A. Milne vihollisensa.

Mutta hän siis oli rakastettava hupsu.

Entä sitten?

Meillä jotka pidämme itseämme kriittisinä lukijoina ja olemme valmiita raivoamaan korkean kirjallisuuden puolesta, on sokeita pisteitä. Meidän esimerkiksi on vaikea tunnistaa aikuisten satuja.

Wodehouse kirjoitti sellaisia. Suomessa Simo Penttilä kirjoitti sellaisia (ja Mauri Sariola - lisäksi ajoittain pahuksen hyvin).

Kirjoitetaan siis antamatta kirjallisten arvojen häiritä, löydetään lystikäs lausekaava ja kodikkaasti hyrisevä kertojan ääni.

Tuollainen satukirjallisuus tuottaa ihmisille paljon iloa ja vähän vahinkoa.

Siksi on iloinen asia, että nämä hölynpölyn kirjoittajat on vähä vähältä alettu sisällyttää kirjallisiin katsauksiin ja heille on alettu antaa arvoa.

Kyllä lukijat tietävät, että heitä punnitaan eri yksiköillä kuin tositaiteilijoita.

Ero on muuten helppo nähdä. Itse en pysty edelleenkään lukemaan tiettyjä tämän hetken kirjallisuutemme suurimpia myyntitykkejä, joitten nimiä en nyt ilkeä luettelemaan. Ne nimet ovat myydyimpien kirjojen listoilla joka tapauksessa.

Kaupallinen kataluus häiritsee yhtä paljon kuin silikonirinnat, tekohampaat tai hiuslisäkkeet. Kirjojen rakenteessa junapelurin otteet lyövät silmille ja sormille - nyt kiinnitän huomiosi näennäisiin asioihin pihistääkseni lompakkosi tai ainakin suuren setelin...

Sitä vastoin nämä päivänpaisteiset pässinpäät, kuten Wodehouse ja useat muut, joihin toivon mukaan saan tilaisuuden palata, silmin nähden nauttivat, kun saavat lukijat nauramaan ja viihtymään.

Ja ihan hyvä että tienaavat siinä sivussa. Kyllä sen mieskin näkee, pullottaako housuntaskussa tanko pankin paketoimia kolikkoja vai jokin muu.

Kuten Mae West ilmaisi asian:"Kulta, onko sinulle taskussa pyssy vain oletko vain iloinen tapaamisesta?"

Päätä lattiaan

Tämä on vakava asia mutta älkää kuitenkaan uskoko minua. En ole todellinen asiantuntija.

Sovittelu eli välitysmenettely eli vaihtoehtoinen riidanratkaisu on vaativa ala, joka vaatii koulutusta. Se vaatii myös soveliaan henkilön.

Minulla ei ole tuota koulutusta. En ole myöskään sovelias henkilö.

Esimerkiksi viimeksi koetuissa Tehyn neuvotteluissa olisin varmasti ruvennut jossain vaiheessa hakkaamaan tehyläisen tai kuntatyönantajan päätä lattiaan. Tai molempien.

Tapaan ilmaista tämän omahyväisesti sanomalla, että kestän kuunnella paskapuheita vain määrälti.

Hyvä sovittelija ja hyvä neuvottelija osaavat käyttää toisten kestokyvyn rajallisuutta päämäärän tavoittamiseen. Olen joitakin kertoja ollut tilanteessa, jossa joku kiusankappale on paasannut kolme tuntia henkeä vetämättä, räkä roiskuen, aivan pelkkää soopaa, ja suurin osa paikalla olijoista vapisee raivosta jo ajanhukankin takia. Ja silloin taitava puheenjohtaja sanoo rohkaisevasti: tuohan oli valaisevaa, mutta voisitko esittää pääkohdat vielä uudelleen, että saan tarkastaa muistiinpanoni.

Kiusankappale esittää vähä vähältä vaimenevan, noin tunnin kestävän version, ja kun puheenjohtaja kiittelee ja ryhtyy vihjaamatta mihinkään ruokatuntiin tai kahvitaukoon tarkistamaan neuvotteluvaatimuksia, niin - vlac! Vaatimukset alkavatkin yllättäen mahtua laajasti tulkiten järjen rajoihin.

Tällaista on joskus komiteoissa, joissa on mukana etujärjestöjen ihmisiä.

Puheenjohtaja tietää, että jos nyt ryhtyy oikeasti johtaman puhetta, se kostautuu viimeistään lausuntokierroksella.

Puheenjohtaja tietää, että etujärjestöjen ihmiset joutuvat myymään kannanottonsa omille kannattajilleen.

Hyvät asianajajat eivät mitenkään häpeile sitä, että asianajajan pahin vihollinen on hänen oma päämiehensä. Hyvät juristit hakevat nopeasti järjellisen neuvottelutuloksen ja miettivät sitten yhdessä, miten kumpikin petkuttaa edustettavansa hyväksymään sen.

Samoin tekevät parhaat liikejuristit.

Kuten sanottu, en ole koskaan ollut erikoisen hyvä juristi. Menen ylikierroksille ja siitä maitohapoille, koska tulkitsen lakia, kun järkevä ihminen hakisi ratkaisua. Kuuntelen sanoja niin että sanojen takana oleva asia voi jäädä huomaamatta.

Yllättävän usein käy ilmi, että asiaa ei olekaan. Ihminen halusi vain, että joku kuuntelisi kerrankin häntä, ottaisi vakavasti. Ja monien on tehtävä pakolliset kuviot ennen kuin pääsevät keventämään sydäntään.

Muutama lääkäri ja pari pappia on myöntänyt selvittäneensä vaikeita tilanteita pelkästään kuuntelemalla.

Liian usein hyvällä neuvottelijalla tarkoitetaan vain sujuvaa huijaria.

Nähtävästi Sirkka-Liisa Anttila osoittautui nyt samalla lailla hyväksi neuvottelijaksi kuin Heikki Haavisto ja Veikko Ihamuotila. Kepulaisia muuten kaikki!

Sellainen nimi on unohdettu kuin Keijo Liinamaa. Hän oli hyvä. Melkein unohdettu on Sakari Tuomioja. Hän oli hyvä mutta teki pari pahaa virhettä. Teuvo Aura oli hyvä. Ja tietysti Päiviö Hetemäki.

Hetemäki oli aina sovittelija, ei neuvottelija. Hän ilmeisesti ajatteli koko ikänsä samalla tavalla kuin Ihantalassa komentaessaan pataljoonaa: mikä on keino minimoida kulloisenkin katastrofin kerrannaisvaikutukset ja pitää terve eli hengissä oleva ydin toimintakykyisenä.

Kekkonen ei ollut hyvä neuvottelija. Hän oli loistava asianajaja eli litigaattori, joka oli erikoisen taitava viivyttelemään, bluffaamaan ja uhkailemaan. Ne ovat tarpeellisia taitoja mutta eivät riittäviä.

Pitkällä tähtäyksellä Suomen historian paras neuvottelutulos oli Talvisotaa edeltänyt neuvottelukierros Moskovassa. Kuten tunnettua, meillä ei oikein uskottu sotaan, vaan arveltiin että Neuvostoliitto bluffaa tai että jostain taivaasta ilmestyy apu.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että järkevä neuvottelutaktiikka eli osittainen myöntyminen Stalinin jalomielisiin tarjouksiin olisi ollut maan tuho. Siitä on nykyisin paperit ja kaikki. Kyllä Stalin oli liittämässä Suomen Neuvostoliittoon samalla tavalla kuin Baltian. Onneksi hän oli koulutukseltaan maantierosvo eikä neuvottelija ja se taivaan lahja oli Terijioen hallitus. Se vaiensi äkkiväärät. Heitähän meillä riittää. Nyt kuuluvat olevan pystyttämässä Leninin patsasta edustavalle paikalle. Seuraavaksi sitten varmaan Pol Potille patsas?

Lenin lahjoitti Suomelle itsenäisyyden ja sisällissodan.

Hyvästi DRM?

DG eli Deutsche Gramophone Gesellschaft eli sen nykyinen omistaja avasi yöllä verkkokaupan, jossa on tarjolla 2 600 levyä klassista musiikkia, viidennes siitä tavoittamattomissa olleita.

Lataukset ovat uutisten mukaan kohtuullisesti hinnoiteltuja (albumi n. 11 euroa, biisi noin 1,5) ja mikä hienointa, mukana ei tule salauksia.

Yhtiö rehvastelee myös aikaisempaa eli siis käytännössä iTunesia paremmalla tekniikalla, jonka tuloksena mp3-tiedosto ei siis eroaisi millään tavoin CD-levyn äänestä.

Olen iloinen.

Vanhempi poikani on onnistunut pyydystämään perheen sisäiseen käyttöön mm. Oistrahinin mielestäni edelleen maailman parhaan Sibeliuksen Viulukonsrton (hänen toisen levytyksensä), ja olen niin ikään saanut haltuuni Oistrahin ja Sternin Vivaldi kaksoisviulukonserton a. - Se on se kaikkein tunnetuin mutta anteeksi maalaisuuteni, minulle se oli vuonna 1964, helmi-maaliskuussa, jotain uskomatonta.

Olen varmaan tullut tunnustaneeksi tässä, että olin kuullut konsertissa yhden sinfonian (Sibeliuksen vitosen Vaasassa) ja perheen omistamilta kolmelta LP-levyltä kolme LP-levyllistä orkesterimusiikkia. Joten suoriuduttuani armeijasta olin tässäkin asiassa niin tietämätön kuin ihminen voi olla.

En varmaan ole tullut tunnustaneeksi, että vaimoni Marja, edesmennyt, oli sitten täydellinen vastakohta, sillä häntä oli jo pikkulapsena lattialla itkettänyt, kun Tampereen yhteiskoulun rehtori soitti isän amatöörikvartetissa niin väärin. Ja tuota tietä päädyin torstaisin yliopiston juhlasaliin, jossa myöhemmin saadun tiedon mukaan istui paljon myöhempiä tuttavia.

Ja tuota tietä Deutsche Gramophonin logo hahmottui itsestään selväksi tunnukseksi - DG:n levy ostettiin edes katsomatta, ketkä esiintyivät.

Ja nyt siellä ovat sitten kaikki Furtwänglerit ja sen sellaiset hankittavissa...

Ja ettette saisi väärää käsitystä, niin kyllä minun kirjoissani kumminkin viimeksi kuluneet vuosikymmenet EMI:n 50- ja 60-luvun suuret levytykset ovat olleet suurenmoisimpia - Klemperer, La Scalan porukan oopperat.

Mutta vain pari vuotta sitten äänitealan edustajat vannoivat, että lakiin on välttämättä saatava säännökset kopioinninsuojankierronestomekanismeista. Niin että terveisiä.

* * *

Caravan Books

Tämä hanke voi osoittautua merkittäväksi, koska sen takana on Borders ja mm. California University Press ja Yale University Press. Verkkopaikalla kehutaan, että kaikki kirjat voi hankkia joko kaupallisina versioina, tilauksesta valmistettuina, e-kirjoina, pdf-faileina tai äänikirjoina.

Viulut maksaa konsortio, jossa ovat ainakin Carnegie Corporation ja MacArthur Foundation sekä The Century Foundation.

Ja tarkoitus on kuulemma keskittää vakavasti otettavaan tietokirjallisuuteen.

Ei vähän.

* * *
Tulevaisuuden hirmuista lukijoille lausunnon antamista varten tämä Googlesta:

Stephen E. Arnold Google Version 2.0 The Calculating Predator

This is the first time someone has made a detailed study of the major patents held by Google and has extrapolated the company's possible business strategies. Traditionally, it has been difficult to get to grips with what Google is. The company is not specifically secretive; rather, it is unforthcoming about its aims, plans, strategies and ambitions. "Provide access to the world's knowledge" is about as focused an articulation of mission as one can get from the Google people. No big PR puffs; no in-depth briefings. And, from a quick outside perusal, the company seems to dabble in all sorts of technology areas and buy up all sorts of high-tech companies, which makes measuring progress or evaluating strategic orientation somewhat difficult.

Stephen Arnold, in this successor to "The Google Legacy", concentrates on analysing Google's potential via a study of the company's intellectual property (patents). Google is a company of engineers and mathematicians, not a company of sales, promotion and legal wizards. Mathematics is the foundation of Google's wizardry and, as analysed by Arnold in this new study, the Googleplex is a wondrous construct that gives Google a major competitive advantage in a wide variety of possible fields: enterprise services and computing, web and enterprise search, publishing, banking, advertising, telecommunications. The Googleplex can crunch, analyse and extrapolate rapidly, intelligently and economically from extremely large quantities of data. The owners of such a machine can test and probe a variety of markets, and their existing base income from advertising gives them billions of dollars to use in their probes and explorations. "Innovation at Google is the fuel needed to power the Googleplex and to satisfy Google's hunger for ever more powerful, capable systems and software," explains Arnold. "Google, unlike Amazon or Yahoo, is built on mathematics, not engineering".

This major new study of Google concentrates on deriving information about the company from an analysis of its key patents. These patents are often difficult to discover, since Google rarely files under the Google name; an exhaustive hunt of some of the key Google technical staff is required in order to unearth many of the patents held by Google. "I have a keen awareness of Google's transformation from a search company to a digital Exxon or Wal*Mart," writes Stephen Arnold in the current study. "These are companies that operate at a scale that their competitors cannot easily match. If Google can continue its upward trajectory, it will emerge as a genetic variant of the multi-national corporation or what I call a supra-national enterprise."

Who should read this new analysis?

Google's potential is great, and The Googleplex is certainly not destined to remain an engine solely for crunching data in the fields of search and advertising.
The list of those who need to understand Google and its potential includes:

* investment analysts, financial advisers
* search and software developers
* suppliers of corporate IT services and software
* banking and financial companies
* telecommunication suppliers
* publishing and information industry strategists
* government advisers and analysts

Google Version 2.0: The Calculating Predator (Infonortics, Tetbury, England; October 2007).
Available in online PDF download version only; US$640 / €460; approx. 270 pages. Site licenses on application to harry.collier [at] infonortics.com

Mitä mieltä olette, Martti, Perttu, Cessut ja te muut?

Minua tietysti hytkäyttää ajatus tutkia suuryhtiötä selvittämällä sen patentit ja patenttihakemukset.

Autojen korjaamisen historia

Näin tuollaisen kirjan Amazonissa, ja miltei kyynellyin. Tuollaista kulttuurihistoriaa haluaisin kirjoittaa, jos osaisin.

Tiilet isoisän autokorjaamorakennukseen lyötiin käsin. Työmiehenä oli siirtolainen, jonka sukunimi oli Isrikki. Työnjohtajana oli tätini mies Uki ja insinöörinä oli insinöörienoni Pate, ”keltainen vaara”. Inssit käyttivät ruman keltaista työtakkia, kun taas kunnon monttööreillä oli överhaalarit.

Ihmettelen vieläkin, että isoisä perusti siis kaikkien kauppaliikkeiden rinnalle juuri autokorjaamon, kun samaan aikaan Peldan Lapualla ja Koivisto Seinäjoella ja aikanaan Rinta-Joupit alkoivat rikastua myymällä autoja.

Ehkä se johtui siitä, että enoni – Nurmen ”klopit” olivat käteviä käsistään ja halukkaita purkamaan kuorma-autoja pelkällä jakoavaimella ja ruuvimeisselillä. Vähä vähältä he oppivat myös kokoamaan niitä, mutta enoni Aku oli kyllä lahjakkuus. Hänellä oli se outo intuitio , että hän tiesi viisi minuuttia ennen kuin auto korvasi sen koivun ympäri korjaamolle, mikä siinä oli vikana. Käyntiäänestähän vian kuuli kuka tahansa. Jopa minä erotin ainakin Pösön jakohihnan helinän.

Ainakin yhden kesän oli korjaamon työkalukopissa antamassa ja ottamassa takaisin työkaluja ja osaisin ehkä vieläkin silmämääräisesti sanoa pelkistä jengoista, onko koneruuvi Withworth vain SAE. Joku toinen erotti tuumaiset ja senttimittaiset vilkaisulla. Muistelen että kaksitahtisissa Saabeissa olisi ollut tuumaiset ruuvit?

Autokoulun kuorma-autona oli Thames tai Bedford. Ainakin kerran olin mukana, kun kannentiiviste vaihdettiin tien päällä. Moottori oli luultavasti aivan sama kuin Fordson- tai Ferguson –traktorissa, joten kansi irtosi jakoavaimella ja pultit kiristettiin sormituntumalla vähän sinne päin. Momenttiavain saattoi olla, mutta ei sellaisia hienouksia yleensä käytetty.

Työsuojelusta ei ollut mitään hajua. Happopulloja kanniskeltiin pikkupoikien voimin siihen huoneeseen, jossa akkuja ladattiin.

Autokorjaamolle tuleminen oli jotenkin häpeällistä. Auton omistajan piti osata itse korjata autonsa. Korkeintaan jokin sylintereiden hoonaaminen tai venttiilien hiominen vaati maksettua työtä. Automiehellä saattoi olla männänrenkaita lompakossa, sekä käytettyjä että käyttämättömiä.

Toisen kerran mentiin Lummukkaan ja mukana oli tuulettimen hihna katkenneen tilalle. Olisikohan siellä ollut pulassa Kuusiston rouvan Singer – sen merkkisiä autoja oli. Tai ehkä rovasti Hautasen eli Vauhti-Villen Kansanauto. Volkswagen oli siihen aikaan liian vaikea sana, eikä ”folkkari” ollut levinnyt maakuntiin. Rovasti sai köllinimen siitä, ettei hän jumalisena ihmisenä koskaan ajanut hyli neljääkymmentä, ei edes Lapuan suoralla eikä Longin oikoosella. Vai olisiko se ollut Karin Nikolain Kaiser tai Henry J? Se jäi mieleen, ettei monttööri viitsinyt tehdä muuta kuin vähän höllätä laturin mutteria. Hän haki pinosta propsin ja väänsi sillä niin että pääsi muljauttamaan kiilahihnan paikalleen ja sitten mutteria vähän kiinni. Siinä!

Isän puoleiset sukulaiset, varsinkin Kemppisen Jussi, olivat olleet auton kanssa vaikka missä. Tosi automiehen tunsikin siitä, että hänellä oli vaihdekeppiä vasten nojallaan pöytäviinapullo, koska ei sitä aivan selvänä hirvinnyt ajoon lähteä. Talvella, sotien aikana kumminkin, saatettiin ottaa hirmupakkasilla koko kampiakseli sisään mukaan. Akusta ei ollut huolta, koska sellaista ei ollut. Auto käynnistettiin veivillä, ja siinä sai olla tarkkana peukaloittensa kanssa, sillä veivi potkaisi.

Vielä isän ensimmäisessä Citroen ID:ssä muuten oli käynnistyskampi, vaikka en muista, että sitä olisi jouduttu koskaan käyttämään.

Kulttuurihistorian summa on selvä – tietyt sukupolvet korjasivat talojaan ja tavaroitaan (jatkuvasti). Etenkin henkilöautojen tekniikka muuttui 1990-luvulla ratkaisevasti ja dramaattisesti. Luullakseni nykyiset uudet autot eivät ole lainakan ”korjattavissa”. Ei niille voi tehdä mitään, ja auton alla makaava mies on kadonnut kulttuurimme kuvasta.

En tiedä, onko tätä osattu kyllin korostaa. Nykyinen henkilöauto on virtuaalikone. Se on kuin Java-engine.

Edelliset kymmenen tuhatta vuotta ihminen oli bricoleur eli näprääjä (Lévi-Strauss, Derrida, Guattari). Nykyisin tuo sana, joka oli ennen englanniksi tinkerer on hacker. Tietokoneohjelmien kanssa näprätään; tietokoneitten kimpussa enää vähän.

Ihminen rakensi ja muutti ympäristöään puheen lisäksi teoilla, jotka ihanteellisessa tapauksessa olivat hiukan älyttömiä, oikullisia, itsetarkoituksellisia.

Onko niin että tekniikan kehitys eli tämä henkilöauton tie kiintoavaimesta tosiaikaiseen tietokoneanalyysiin, joka mahtuu hyvin yhden ihmiselämän kokemuspiiriin, on jollain pahaenteisellä tavalla ratkaiseva?

Ei intissä ennen purettu ja koottu kiväärin lukkoja ja konekiväärejä taistelutilanteita varten. Toiminta oli rituaalista – koneympäristön valtaan ottamista.

Waltari, muutama huomautus

Nimimerkki "Juristi" arvioi 30-luvulla lehtikirjoituksessaan, ett Waltarin palkittu "Vieras mies tuli taloon" oli mitä törkeimpiä rikoksia suosiva kirja. Siitä puuttui selvitys rikoksentekijöiden saamasta rangaistuksesta.

Myös kustantaja piti pienoisromaaneja "mitä siveettömimpinä", ja ne jätettiin julkaisematta. Waltari painatti niitä omakustanteina.

Joltakulta - kukaties vaimolta - vihjeen saaneina kustantajan edustajat pitivät Waltaria holhouksen tarpeessa olevana lapsena. Tämä puolestaan omaksui sen roolin kiitollisena.

Ajattelin eilen maagisesta realismista kirjoittamaani lisäystä. "Juristi" ja lukuisat muut vaativat romaanilta todellisuuden kuvausta. Puoli tuntia sitten luin hyvin yhteenvedon Mario Vargas Llosan arviosta Victor Hugosta todellisuuden kuvaajana.

Romaanin tehtävä on kuitenkin muuttaa todellisuutta eli siis vääristellä.

Tämä tehtävä sanataiteelle lankesi, kun liturginen eli meidän mielestämme fasistinen yhden totuuden tulkinta todellisuudesta alkoi rapautua, ja Cervantes ja Shakespeare ryhtyivät työhön.

Ja kuten eilen viittasin, Nicolaus Cusanus oli ohittanut Tuomas Akvinolaisen oivaltaessaan, että taiteessa ja mystiikassa vastakohdiksi luullut asiat osoittautuvat yhdeksi ja samaksi.

Risto Lindstedtin ja Reijo Vahtokarin uusi katselukirja Waltarista (Mika Waltari - muukalainen maailmassa) ei ole ansioita vailla, mutta ei niitä kovin paljon ole. Kokonaisuus maiskahtaa tilaustyöltä, josta puuttuu halu jäsentää asioita eli siis taiteellisuus.

En halua sanoa pahasti. Kunnon toimittajia. Mutta tämä kirja on mainio joululahja, josta pyhäinen tunnelma ei taatusti häriinny.

Kirjallisuudentutkimus on viimein käynyt uudella innolla kiinni elämäkertoihin; sellaisia on ilmestynyt taas, ja hyviä. Muutamia vuosikymmeniä sitten kovan kommunismin hengessä kirjallisuutemme yhteiskunnallisia välttämättömyyksi esiteltiin innokkaasti Suomen kirjallisuuden historiana.

Siksi Waltarin lukijoille on aihetta mainita erikseen ja painokkaasti, että Waltari oli mielisairas ja muuttui toiseksi mieheksi sodan aikana ja sodan jälkeen. Heillä oli sitä suvussa. Eikä Waltarin 32-vuotiaana kuollut isä olisi millään mittapuulla käynyt normaalista, ei edes hakatessaan rottingilla poikiinsa uskontoa. Mika Waltarin vanhempi veli vietti vuosia Kellokosken sairaalassa ja kuoli sielultaan parantumattomasti järkkyneenä. Toinen veli oli kuolut tuberkuloosiin, joka sekin kulki suvussa.

Mutta erityisen merkillepantavaa suurten historiallisten romaanien taustaksi on aikakausi. Kirjailijat, myös kirjailijaliitto, koostuivat sodan runtelemista ihmisistä. Mieleen tulevat heti Yrjö Jylhä ja Aaro Hellaakoski, josta edellisen murskasi urhoollisuus ja jälkimmäisen hänen omissa silmissään jokin fyysinen pelkuruus. Mika luultavasti arvioi itseään samalla tavalla.

Kirjailijapiireissä oli paljon itsemurhia ja todella paljon juoppoutta. Jotkut Ihantalasta hengissä selvinneet päättivät päivänsä oman käden kautta.

Tätä repaleisuutta ei ole kuvattu - sitä vastoin sotaa edeltänyttä Tulenkantajien ja muiden hulluttelua ja keskinäistä kinastelu on kuvattu paljonkin. Katri Vala haukku Mika Waltaria kaunovalehtelijaksi, mikä onkin hyvin oivallettu. Lauri Viljanen ja Mika Waltari taistelivat samasta Elina Vaarasta. L. Onervasta on taannoin kirjoitettu laajastikin.

Ja sitten tietenkin näkyvissä asemissa oli toisen tai kolmannen luokan kykyjä aivan riittämiin.

Voi olla, ettei hyvinä aikoina niin kirjoitetan, mutta tuo oli kyllä kohtuuttoman huono aika.

Ja vielä on otettava huomioon se ihmeellisyys, että 40-luvun lopulla olivat vastakkain isoisät ja pojanpojat. Katselin sitä aikoinani pitkään tuomarikuntaa tutkiessani - henkisesti tsaarin aikan pysähtyneitä ja sitten toisaalta aivan nuoria rintamamiehiä, jotka olivat kokeneet jo liikaakiin elämän arvaamattomuutta ja kuoleman mielivaltaa.

Samoin kirjallisuudessa. Jalmari Jäntti ja V.A. Koskenniemi olivat vahvoissa asemissa ja tukivat mm. Waltaria, joka oli julistettu taantumuksen edustajaksi.

Veli veljeä vastaan ja poika isäänsä - se on maailman meno. Mutta isoisät ja pojanpojat...?

Kevytmielinen keskiluokka

Kuin vahingossa kommenteissa tuli taas keskustelua Waltarin historiallisista romaaneista.

Sanottiin aivan oikein, että edesmennyt kirjailija olisi vapautettava keimailevan keskiluokan kuvaajan palttoosta, jonka hän tosin itse puki päälleen.

Sinuhe menestyi muun muassa siksi, että se ei ollut ”Synkkä yksinpuhelu”. Waltarin pitkäaikainen ystävä ja läheinen työtoveri Olavi Paavolainen kirjoitti itsensä ulos Suomen kirjallisuudesta yhdellä heilauksella.

Waltari, joka oli aiheellisesti hiukan häpeissään sota-ajan suorituksistaan, kirjoitti itsensä sisään yhdellä kirjalla, ja sai väärinkäsitysten vuoksi maailmanmenestystä.

Väärinkäsityksellä tarkoitan, että hänen romaaniaan luettiin viihteellisenä mutta kunniallisena historia-dokumenttina samaan tapaan kuin Robert Gravesin Claudiuksia. Tai itse asiassa juuri amerikkalainen yleisö oli saanut käsityksensä historiallisesta romaanista kenraali Lew Wallacen ”Ben-Hurista” (1880), joka sitoi kirjoittajansa huomion niin tarkoin, ettei hän joutanut vastaamaan edes Billy the Kidin kirjeisiin.

Yhdysvaltain edellinen kirjallinen suurmenestys oli ollut ”Setä Tuomon tupa”, jossa harvinaisen tökerö kerronta yhtyy harvinaisen ikimuistoisiin henkilöihin, ja seuraava jymypaukku oli ”Tuulen viemää”, joka siis ilmestyi 1930-luvulla.

Euroopan kirjallisuudessa Thomas Mann oli pilannut markkinat Joosef-sarjallaan 1930-luvulla tehtyään sukutarinan hankalaksi kirjoittaa jo ”Buddenbrookeilla” 1901.

Tämä on tarkoitettu kommentiksi Suomen kirjallisuudesta, jossa historioiva romaani oli painunut propagandistiseksi poikakirjaksi jo ennen sotia, Kyösti Wilkunan, Artturi Leinosen, Lauri Haarlan ja usean muun koetettua sangen vaatimattomin eväin jatkaa Topeliuksen tarinaperinnettä.

Ei tarvitse selvitellä lähteitä, koska sellaisia ei liene olemassa, mutta kyllä Jänttien ensimmäinen ajatus Mikan egyptiläiskirjasta oli varmasti ”voi ei!”. Historiallinen romaani oli kirjoitettu loppuun. Oli osoitettu, että sillä suunnalla mellastivat vain Maila Talvion kaltaiset.

Mutta Sinuhe on kerronnaltaan loistelias ja sitä olisi aihe ylistää, ellei jatko olisi ollut vielä kertaluokkaa eli siis kymmenen kertaa parempi. Sinuhen ongelma romaanina on ajatukset ja aatteet. Ei romaaniin pidä panna ajatuksia. Jos sattuu olemaan jotain sanottavaa, Suomen Kuvalehti olisi parempi paikka niiden ilmaisemiseen. Romaanin kokonaisuuden kannalta jotenkin irrallinen ja outo Akhnatonin uskonto sen kuin sotkee hyvää juttua.

Waltari oli toki, kuten hänestä on sanottu, vanhastaan kahden maailman lapsi, joka uskoi toisella aivopuoliskolla selittämättömään ja toisella selittyvään. Hän oli ollut sotaan asti syvästi uskonnollinen ateisti, ja nyt yksityiset ja yleiset murheet villitsivät hänet kirjoittamaan tuonpuoleisen kaipuuta egyptiläisiin.

Ja hän oli lukenut liikaa Ben-Huria.

Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ovat ne romaanit, joista ensin Garcia Marquez ja sitten Grass ja Orhan Pamuk saivat nobelin. Samaan hengenvetoon on mainittava Salman Rushdie, koska saatanallisia säkeitähän nämä ovat jos mitkä. Ja kukaties Paul Auster ja W.G. Sebald.

Vahinko, suuri vahinko, että näitä ainutlaatuisia romaaneja verrattiin ja rinnastettiin Sinuheen ja tosiaan Manniin ja ehkä Hesseen. Ne jäivät vaille tunnustusta jättiläismäisestä arvostaan. Ja pian ilmestyi Tuntematon sotilas ja Linna jäsensi Suomen kirjallisuuden uuteen uskoon, ja pian ilmestyivät tyttökirjailijat, kuten P. Haavikko, ja heidän aseenkantajansa, joista tykkimestari T. Anhava on mainittavin.

Haavikko kuuluu olevan menossa takaisin Otavaan. Luulen että palovakuutusyhtiö edellyttää kiinteistöjen vakuutusarvojen tarkistamista.

Mielestäni tämä Waltarin maaginen realismi oli valtava saavutus. Koettu eli siis välttämättömästi osittain kuviteltu eli luultu todellisuus sekoitetaan ulkopuolisten määrittelemään ulkoiseen eli ”objektiiviseen” todellisuuteen, jolloin noita palaa elämään.

Waltari ei kuvannut Mikaeleissa historiaa vaan kulttuuri-ilmiötä, josta käytetään usein nimitystä ”mytologia”. Kriitikot ja lukijat eivät välttämättä havaitse tätä, koska hänkin käyttää ”todellisten” ja usein vielä hyvin kuuluisien ihmisten nimiä.

Kustantaja esti Waltaria julkaisemasta avainta, joka on nyt ollut kauan kaupoissa nimellä ”Nuori Johannes”. Avain on Nicolaus Cusanus, joka esiintyy romaanissa henkilönä ja jonka ajatuksia Waltari selostaa merkillisen oikein. Cuasnuksen yhteydessä mainitaan yleensä ”oppinut tietämättömyys”, jota Waltari riimitteli ”Mikään välttämättä ei ole totta…”

Niin.

Totuus kenties on jyrsivä piisamirotta?