Kivat kirjat

Palaan vielä sata kertaa tähän tieteellisten ja aluekirjastojen asiaan, mutta en nyt.

Kiitos kysymästä, onnistunut seminaari ja suuri määrä kuulijoita, jotka olivat tosissaan vaikeiden, uudenaikaisten kysymysten kanssa. Uusi vapaakappalelaki avaa ennennäkemättömiä kysymyksiä.

Puhuttiin vapaamuurarimatrikkeleiden antamisesta lukusaliin tai lainaan ja vastaavista, ketä tahansa kiinnostavista kysymyksistä.

Jäin kiitoksen velkaa Olli Mäenpäälle, joka on hallinto-oikeuden professori. Hänen esityksestään sain aika hyvän lisäargumentin, jota en ole osannut korostaa tarpeeksi puhuessani ja kirjoittaessani tiedon saamisen oikeudesta (right in acces):

Sananvapaus on myös oikeus vastaanottaa tietoja ja viestejä.
(Perustuslaki 12 §)

Lisää tällaista.

Kirjastoihmisille puhumisesta tulee yleensä hyvä mieli. Erittäin hyvin koulutettu, erittäin huonopalkkainen, naisvaltainen ala tosin...

Hyvää mieltä lisäsi tilaisuuden päättyminen valtion virastoissa noudatettavan virka-ajan puitteissa. Niinpä huomasin ehtiväni Tiedekirjaan (Kirkkokatu 14) ostamaan Hartauskirjan uuden numeron (oikeastaan Historiallinen aikakauskirja).

Heillä on hyllyssä jokseenkin kaikki tieteelliset sarjat, koska kysymyksessä on tieteellisten seurain valtuuskunnan myyntinäyttely.

Kuten tiedätte, tieteellisisä sarjoissa ilmestyy aika ajoin jokseenkin järeää kamaa, joka jää nykyisessä ilmastossa täydellisesti huomiotta.

Ellei matka satu sille suunnalle, ennenkin mainostamani Tieteessä tapahtuu -lehti sisältää aina yhteenvedon myymälään ilmaantuneista uutuuksista.

Kun tämä on spontaani suoramainos, tunnen velvollisuudekseni mainita myös tieteellisen verkkokirjakaupan, jonka nimi on Granum.

Jo etusivulta käy ilmi, että kaverini Mika Hannula, jonka kalju kiiltää kuin orvon kyynel, on julkaissut kiintoisan kirjan.

Ja pikkukustantajien erinomaisen mielenkiintoinen kirjamyymälä, jossa ilokseni näyttää olevan tarjolla myös sukupuolikuria loukkaavia julkaisuja, löytyy Isolta Roobertinkadulta läheltä Fredan kulmaa.

Josta saan aiheen lopettaa huomauttamalla, että Juha Siltalan aiheellisesti suureen mainokseen nousseesta kirjasta Työelämän huonontumisen lyhyt historia on ilmestynyt uudistettu, pehmeäkantinen ja siten huokea laitos (Otava).

Ei sillä että uskoisin puoliakaan siitä, mitä Juha väittää, mutta hän vetää esiin todella painavia kysymyksiä. Sellainen toiminta on merkittävämpää tiedettä kuin puolitekoisten vastausten tuputtaminen.

Kielen kokoelmat

Asiantuntijaseminaari pohtii tänään kokoelmia, julkisuutta ja tietosuojaa.
Kun en edelleenkään harrasta PowerPointeja, kirjoitan esityksen pääkohdat blogiin.

Niitä on kaksi.

Tekijänoikeuslakia on muutettu hyvään suuntaan vuonna 2005. Kirjastoilla ja etenkin vapaakappalekirjastoilla on nyt lain mukaan oikeus estää kokoelmiensa turmeltuminen turvautumalla tekniikkaan. Asiasta on pykälät tekijänoikeuslaissa (16 § ja seur.). Oikealla on edelleen linkki lakitekstiin.

Parannus on riittämätön.

Kirjastojen ja arkistojen todelliset tehtävät ovat muuttuneet romahdusmaiesti.

Kirjastoilla ja arkistoilla ei ole varaa eikä siten mahdollisuuksien toimia noiden tehtävien täyttämiseksi.

Luullakseni vapaakappalekirjasto joutuu etsimään verkosta ja säilyttämään mm. erilaiset keskustelupalstat, blogeista nyt puhumattakaan.

Pelkkä säilyttäminen on vanhanaikainen asia. Kirjoja koottiin kirjastoihin, jotta tieto olisi halukkaiden löydettävissä. Tämä information retrieval alkaa olla aika mammuttimainen tehtävä.

Baabelin kirjastossa oli J.KL. Borgesin mukaan kaikki mahdolliset kirjaimistot kaikkina mahdollisina yhdistelminä eli kaikki olemassa olevat ja teoreettisesti mahdolliset kirjat. Saman kirjoittajan "Hiekkakirja" on lisäksi lajudeltaan ääretön. Siinä on ääretön määrä sivuja, joten kirjalla ei hienoista mutta kuluneista nahkakansista huolimatta ole alkua eikä loppua. Myös sivunumerot saattavat olla erikoisia, esimerkiksi 21 potenssiin 19,7.

Uskon että informaatiosta on tullut näinä vuosina tärkein tuotantotekijä eli siis pääoman veroinen. Samaa mieltä ovat muutamat viisaat ihmiset.

Siten ongelman lähestyminen ylhäältä alas (top-down) Säätytalolla on riittämätöntä. Sitä olisi selvitettävä alhaalta ylös (bottom-up) yhdessä muiden alan toimijoiden kanssa.

Nokia on eräässä mielessä Kansalliskirjaston haarakonttori. Kansalliskirjastolle olisi annettava elinkeinon harjoittamisen vapaus, koska vaikeasti käsille saatavasta aineistosta olisi aivan paikallaan periä kohtuullinen korvaus.

Aineiston säilyttäjästä olisi kasvatettava aineiston levittäjä. Ei-tosiasiassa-kaupallista aineistoa riittää.

Kirjaston oikeus olisi muutettava tekijänoikeuden rajoituksesta joksikin isommaksi. Kuten tänään todistetaan usealla suulla, ihmisten tiedon saaminen on valtakunnan erityisessä suojeluksessa.

Kun vaan näkis'.

Poliittinen järjestelmämme ja siitä säteilevä rahoitus on mietitty muutaman sadan nuhruisen niteen kyläkirjastojen aikaan, jolloin vapaakappalekirjasto (Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kirjasto) palveli lähinnä sensuuritarkoituksia.

Sanoisin että ajat ovat muuttuneet ja jatkaisin että onpa aikoihin eletty, eli kuten muuan edesmennyt sosialidemokraatti tapasi eduskunnassa ruotsintaa -

till tidernapas har man levat.

Asian vierestä

Kuvassa on hugenottien risti. Yleistä historiaa ei ole syytä kerrata. Pärttylinyö ja Nantes'in edikti löytyvät mm. Wikipediasta.

Kommentit olivat niin hyviä ja mahdollisuus kirjoittaa menneisyyden kauhuist antaa aiheen muutamaan lyhyeen kommenttiin.

Max Weberin Protestantismin etiikka on iskeytynyt mieliin lähtemättömästi. Weber oli merkittävä mies, ajoi keltaisella avoautolla ja poltteli sikaria, mutta kuoli. Se oli vuosi 1920.

Niinkin kävi, että luin kerran kauan sitten Wirtschaft und Gesellschaftin, ja on sitä tullut hullumpaakin luettua. Tietysti Weber, kuten ajan tapa oli, yritti selittää liian paljon.

Protestantismin etiikka kapitalismin "henkenä" on mainio oivallus, mutta siitä paha, ettei se todellisuudessa selitä paljon mitään, ei sitäkään, mikä oli syy ja mikä seuraus.

Suomessa tuo kirja käsitetään mielellään väärin, koska Weber kirjoittaa kyllä hyvin selvästi kalvinismista, joka on hänen teesinsä kannalta kovin toisenlainen uskonto kuin esimerkiksi luterilaisuus.

Kalvinismi on kahden eurooppalaisen menestystarinan tausta, Sveitsin ja Hollannin.

Kalvinismiin liittyy muuan usein mainittu tavara, rannekello. Tai siis kello. Kun Sveitsissä ruvettiin oikeasti julmiksi, kultasepät menettivät toimeentulonsa, sillä korujen käyttäminen oli syntiä. Niin sitten keskityttiin käyttämään taitoja mekaanisiin laitteisiin, ja se tauti jatkuu edelleen.

Kellon käyttäminen ei ole syntiä, vaan pikemmin päin vastoin.

Reformoidun kirkon käytännöllinen piirre näyttäisi olevan tämä: se antaa uskovilleen kohtuullisella ponnistuksella hyvän omantunnon, ja uskonnolla tuntuisi olevan selvä vaihtokurssi maallisen menestyksen kanssa. Luterilaisessa maassa vaurauteen suhtaudutaan vieläkin epäluuloisesti ja evankeliumista muistetaan tosi köyhyys. Sveitsissä ehkä ei.

Reformoituja seutuja ei liioin kovinkaan usein kuvailla sydämellisten ihmisten asuinsijoiksi. Yhteisöllisyyden luomisessa ovat siis onnistuneet hyvin ne, jotka eivät ole siihen pyrkineet.

Olen juuri lukemassa muutaman muun kirjan ohella tarinoita fennomaanien liiketoimista. Meillä on Suomessa ollut tätä sveitsiläishenkeä myös. Vanha H.G. Paloheimo - Riihimäen iso kiho, kartanoiden, lasitehtaan, sahojen, tiilitehtaan ynnä muun hallitsija, oli pappi. Hänen konttoripäällikkönsä oli pappi.

Minun mielestäni on hiukan erikoista, että vihitty pappi ryhtyy keinotteluakaan kaihtamattomaksi liikemieheksi. Aikalaiset ajattelivat ehkä toisin.

Mielenkiintoinen on myös pohjoisen lestadiolaisten suhtautuminen työhön ja toimeen. Siitähän ei pääse yli eikä ympäri, että he ovat lähes järjestään esimerkin ihmisiä eli ahkeraa ja kunniallista väkeä. Heitä on mielenkiintoisen paljon teknisillä aloilla, myös TKK:ssa, etenkin sähköosastolla.

Itse olen, kuten lukijani ovat aikoja sitten huomanneet, piilo-körttiläinen. Heränneen kansan hengellisellä ja aineellisella niukkuudella ei voi olla maailmassa pärjäämättä. En aio tullut kaapista tämän suuntautuneisuuteni kanssa, koska Etelä-Pohjanmaan körttiläisten äärioikeistolaisuus on minulle kova paikka ja mahdoton samaistumisen kohde. Kyllähän asia on niin, että siellä tämäm uskonnollinen suuntaus ja IKL menivät aika pitkälle päällekkäin, eikä se taipumus ole mitenkään lopullisesti kadonnut.

Ja se on jotenkin kalvinilainen taipumus.

Minulla ei ole aavistustakaan Antti Tuurin uskonnollisista ajatuksista. Luultavasti hänellä itselläänkään ei ole. Mutta hän on juuri samalla tavalla körttiläinen. Mukavuus on näennäistä ja ilmaisun niukkuus syvällistä, mutta pohjalla on pelottava määrä kiihkeyttä ja rajuuutta.

Tämä ei sovi kalvinilaisuuteen eikä kapitalismin henkeen - mutta olette kai käsittäneet, että eräässä mielessä puukkojunkkarius ja körttiläisyys ovat saman asian kaksi ilmenemismuotoa?

Juhani Juhaninpoika Jukola, vähästä suuttuva, äkkiä nokkaansa ottava ja sitten vihassa hillitön äärimmäisyyksien mies leikkelee vanhemmilla päivillään takistaan liepeet pois. Kivi sanoo aivan suoraan, että Juhanista tulee viimeisen patologisen purkauksen (Jumalan kiroaminen heinien kastelemisesta) jälkeen körttiläinen ison talon isäntä.

"Mutta tuostapa kohtauksesta, Vehkalan kolkolla niitulla, huomattiin aina jotain muutosta Juhanin luonnossa ja käytöksessä. Ilmausipa hänen päähänsä ympyrjäinen patalakki, hänen takkinsa kaulus kohosi pystyyn, sen liepeet katkaistiin ja jäljelle jätettiin ainoastaan lyhykäiset »körtit», niinkuin on heränneitten miesten vaatteenparsi yhdessä ja toisessa tienoossa Suomenmaassa. Käyskeli hän puettuna näin ja käyskeli kirkossa useammin kuin ennen."

Nykyaikaa kadottamassa

Tämä on jokseenkin mielenkiinnotonta. - Koetan käsittää, mutta jos olen jotain oppinut kirjailijan ja tiedemiehen ammateissani, olen oppinut varomaan, etten ymmärtämällä ymmärtäisi.

(Outoa muuten, miten omavaltaisilta nuo "kirjailija" ja "tiedemies" tuntuvat, kun en ole kunnolla kumpaakaan vaikka minulla on paperit molemmista, kuten kunnon sotamies Svejkillä oli idiootin paperit.)

Palaan vielä yhteisöihin ja valtioon ja Amerikkaan. Nuoret eivät huomaa, että Yhdysvallat on maa, joka syntyi vallankumouksena valtiota vastaan ja onnistui olemaan luomatta valtiota tilalle. Monien kehitysvaiheiden jälkeen se on edelleen federaatio eli liittovaltio, jossa epäluulo keskusvaltaa ja sen edustajia kohtaan on syvälle juurtunut. Keskusvallan edustajia ovat mm. poliisit ja koulut ja sairaalat.

Sanonta "Suomi on Euroopan amerikkalaistunein maa" on sulaa hulluutta. Maailmassa ei ole yhtään amerikkalaistunutta maata.

Onneksi.

Neuvostoliittolaistuneita maita kyllä oli ja on edelleen. Esimerkiksi Venäjä.

Valitettavasti.

Yritän väittää vastaan C. A. Baylylle, joka on ehkä viisain nyt kirjoittavista historiantutkijoista.

Teen sen avoimesti kehittelemällä ajatuksiani blogissa. Se sallii sekavuuden. Ajatukseni ova sekavia. Tässä kun on myös kaikenlaista tekemistä.

Olen täsmälleen samaa mieltä C. A. Baylyn kanssa, että tarkemmin katsoen mitään teollista vallankumousta ei tapahtunut. Siis tämä kertomus maailman äkillisestä muuttumisesta Englannin kaupungeissa höyrykoneen varjossa on pötyä. Muutos oli laveampi ja mutkikkaampi kuin käsitetään.

Väitän että sen sijaan noin vuodesta 1825 alkoi kaupallinen vallankumous, ja se on puhtaasti amerikkalainen tapahtumasarja. Maassa oli edellisen vuosisadan lopulla kymmenen liiketoimintaa harjoittavaa yritystä (business coporation) ja yhtä sukupolvea myöhemmin eli 1825 niitä oli yli 200 000.

Joku aloitti puheensa taannoin sanomalla että arvoketju alkaa esimerkiksi teoksen luomisesta. Lopetin kuuntelemisen siihen. Ketju jossa on yksi lenkki? Ei työllä ole arvoa, ellei siitä makseta, eikä tuotteella tai palvelulla, jos se ei kelpaa kenellekään. Myös teos, esimerkiksi sävellys, alkaa kehittää lisäarvoa vasta kun joku hankkii siihen oikeudet siirtääkseen ne eteenpäin.

Ihmisten on vaikea ymmärtää tätä skotlantilaisten ajattelijoiden 1700-luvulla oivaltamaa asiaa, että vaurastuminen on pohjaltaan vaihtokauppaa, jossa käytännön syistä käytetään pelimerkkinä rahaa, joka toisin kuin fyysiset esineet on olemassa myös menneisyydessä (velkana) ja tulevaisuudessa (saatavina). Kylään palkataan kansakoulunopettaja siksi, että on pakko, ja siksi, että isäntämiehet arvelevat kakaroiden opetuksesta koituvan aikanaan taloudellista hyötyä. Ja oikein arvioivat.

Yhdysvallat erotti omistamisen ja johtamisen toisistaan. Tuloksen nimi on bisnes. Meillä Suomessa tehtiin pitkään afäärejä. Omistaja osti tai myi jotain. A. Chandler on käyttänyt amerikkalaisesta oivalluksesta nimitystä managerial revolution.

Se syntyi etenkin rautateillä, kun junat pakkasivat ajamaan koko ajan yhteen tai tippumaan kiskoilta, ja lisäksi oli mietittävä, miten tavaraa kuljettavilta ja matkustavaisilta vietäisiin tuhkatkin pesästä.

Keinot löytyivät.

Ja pian löytyi myös finanssitoiminta, jossa rahalla ostetaan rahaa - tulevaa rahaa, esimerkiksi.

Instituutiot ja niiden pohjana oleva kohtalaisen perusteltu luottamus omistus- ja hallintaoikeuteen sekä ulkoinen ja sisäinen laskentatoimi oli keksitty ja kehitetty Italiassa 1300-luvulla. Amerikkalaiset pääsivät suuruuden ekonomiaan ja onnistuivat siinä. Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa Yhdysvallat oi maailman ehdoton valtias.

Tämä oli toteutettu papereilla, etenkin arvopapereilla. Nyt se toteutetaan digitaaliverkkojen tosi nopeilla varainsiirroilla.

Vaikka kaupallisuuiteen liittyy niin paljon roistomaisuutta, kaupallisuuden syrjiminen on henkistä anoreksiaa. Ja kauapllisuus eli vaihtokauppa - jossa käytettiin valuuttana myös erilaisia esineitä, kuten kaurisimpukoita, on se keino, jolla keskimmisestä kivikaudsta siirryttiin historiaan.

Tästä jatkan. Tänään en.

Pyövelin laulu

Hyväksyttävän ajatuksen mukaan romaanilla kuvataan sellaista, mitä voi kuvata vain romaanilla. Viimeksi tätä korosti esseissään Kundera.

Kuluneen viikon tapahtumissa on dostojevskiläinen piirre, joka näkyy kaikessa muussakin kuin nuoren miehen Dostojevski-sitaateissa (Raskolnikov).

Dostojevski oli paneutunut kuvaamaan ihmisiä, jotka eivät lopulta erota päätään hatustaan, ja samalla hirmutekoja. Hänen hienoin romaaninsa taitaa olla ”Keskenkasvuinen”, joka on luultavasti keskeneräinen ja joka tapauksessa vähän tunnettu. Mutta on Karamazovin veljekset sekin jokseenkin mykistävä.

Norman Mailer, siis nyt vainaja, oli suuri kirjailija, eikä tähän asiaan nyt kuulu lainkaan se, ettei hän ollut kirjailija minun mieleeni. Usealla mahdottomalla romaanillaan hän osoitti näkevänsä syvemmälle ihmiseen, amerikkalaiseen ihmiseen, kuin juuri kukaan toinen.

Kuluneen viikon tapahtumien johdosta me tarvitsemme romaanin.

En tiedä, onko maassa sellaista kirjailijaa. Journalistin jutuilla ei ole merkitystä, koska journalismi tarkoittaa useimpien harjoittajiensa työnä sivusta nähtyä ja syrjästä kerättyä tietoa. Kirjallisuus sitä vastoin on totta.

En liioin tiedä, onko nykyisyysromaaneja enää mahdollista kirjoittaa. Voi olla, että suhteemme kieleen on ottanut uuden suunnan.

Ainakaan verkkoon kirjoittaminen ei kilpaile minkään vakavasti otettavan kirjallisuuden lajin kanssa. Romaaniin mahtuu koko maailma ja vähän jää ylikin. Verkkokirjoittaminen vertautuu parhaimmillaankin kritiikkiin tai reunamerkintöihin.

Käsitykset kirjallisuudesta muuttuvat jatkuvasti akateemisiksi eli kuolleiksi. Kukaties sitä ajatusta voi puolustaa, että Henry Jamesin ”Naisen muotokuva” on hienompi teos kuin yksikään Mailerin kirjoista. Silti siitä ei tule hullu hurskaaksi.

Sekin puhuu onnistumista vastaan, että suurista vallankumouksista ei yleensä ole olemassa hyviä kuvauksia – Ranskan vallankumouksesta, Yhdysvaltain vallankumouksesta 1778, Venäjän vallankumouksesta jokseenkin päivälleen 90 vuotta sitten.

Tässä on se syy, jonka vuoksi julkisuudessa esiintyneiden pikku asiantuntijoiden puheet ovat mielestäni niin kovin köykäisiä ja tässä peruste, jonka takia en halua liittyä höyhensarjalaisten joukkoon.

Pankaa Helsingin yliopiston julkaisemaan almanakkaan kruksi. Osaako joku kirjoittaa Pyövelin laulua omien päiviemme tapahtumista?

Saapasnahkatornista

Minulta on vaadittu kannanottoja ajankohtaisiin asioihinm vaikka en ole edes ministeri.

Sellaisia tulee kun on tullakseen. En ole erikoisen asiantunteva asiantuntija enkä sopiva rientämään neuvomaan neuvottomia. Minua ei myöskään tarvitse uskoa.

Tunnen tällä haavaa olevani Simeoni saapasnahkatornissa tähyilemässä silmät ympyräisinä itsensä Lusifeeruksen kanssa kuun reunalta maailmaa, jossa Iso Turkki näyttää nostaneen sodan Amerikan valtakunnalle ja Jukolan veljeksille.

Tuon suositeltavan romaanin lukijat muistavat tosin, että ennen seikkailuaan Simeoni oli etenkin Hämeenlinnassa esiintyneen ylettömän viinanjuonnin ja vehnäpullan syönnin seurauksena hätistellyt pikku-ukkoja ympäriltään. Myös kirjoittajan, A. Kiven, sairaskertomuksessa mainitaan delirium tremens eli juoppohulluus.

Olenpa selvänäkin näkevinäni, täältä kuusta katsellen, että niin sanottuun kansalaisyhteiskuntaan tukeutunut poliittinen järjestelmä on nopeasti muuttumassa ja että poliitikkoja ja keskeisiä päättäjiä vaivaa paha pelko silloinkin kun he esiintyvät päättäväisesti.

Lakonuhkaa ja ennenkuulumatonta sarjamurhaa näyttää yhdistävän jokin muukin kuin ajankohta, mutta kukaan ei tiedä mikä.

Katsomani verkkopaikat ovat todella täynnä hyvin kiihkeitä kannanottoja.

Se tapahtuu sitten ensimmäistä kertaa. Suomalaiset keskustelevat. Todellisuudessa kirjoittajat näyttävät kyllä huutavan sivu toistensa korvien, mutta juuri tätä kai pelättiin, kun nuorten poliittista passiivisuutta päiviteltiin ja samalla kerrottiin, ettei äänestäminen Internetissä ole hyvä ajatus.

Nyt jotkut ehkä haluaisivat sulkea koko verkon. Kuten tunnettua, se ei onnistu.

Se on tietysti vanha perinne tässä maassa. Sanotan että turpa kiinni rivissä. Kysytään että eikö sana kuulu vai eikö se tahoa. Näyttäisi että ei enää tehoa.

Oikeastaan hätkähdin aika rajusti, kun paikallinen – siis Kirkkonummen – rehtori sanoi televisiossa, että tekstiviestit lähtevät liikkeelle huhuista ja muutaman minuutin jälkeen tiedotusvälineet alkavat soittaa. Ja murhapäivänä tietyissä kohden verkkoa oli myös oikeita tietoja lähes tosiaikaisesti ja joka tapauksessa ennen kuin tietotoimistoilla.

Tämä on muuttunut. Tämä on uutta.

Ihmisillä ei ole johdonmukaisuuden tarvetta. Digi-TV:n turhuutta päiviteltiin vielä joitakin päiviä sitten ja eräät huomauttelivat, etteivät ole nähneet mitään interaktiivisuutta.

Luultiin näet, että se interaktiivisuus on hyvä asia. Mutta ei se ole välttämättä hyvä asia. Sillä saa aikaan paljon pahaakin, kuten perättömiä, raskaita huhuja. Ihmiset voivat villiintyä kuin härkälauma.

Ja tämä yhteisöllisyys, josta nyt paljon puhutaan. Hauska sana. Communality. Vanhoissa saksalaisessa pandektioikeuden oppikirjoissa oltiin jo hyvin tarkkoja siitä, mitä on yhteisö, yhteys, yhtiö, yhteiskunta, yhdistys, heimo, rotu…

Viittaan Kiveen sanoakseni, että romaanin juoni on yksinkertainen: seitsemän miestä muutti metsään ja sitten aikanaan sieltä pois. Ei tarvitse olla kotiaineen kirjoittaja nähdäkseen, että siinä kerrotaan jotain veljesyhteisöstä ja kyläyhteisöstä. Itse asiassa siinä kerrotaan hyvin paljon ja siinä puhutaan myös muutoksen kivuliaisuudesta.

Veljekset kävivät esivaltaa vastaan ja sitten juoksivat sitä pakoon. Esivaltaa edustivat lukkari ja lautamies sekä tietysti rovasti, tukasta retuuttajia kaikki. Mutta oli kyllä velisarjakin toistensa saivaristossa ja rinnuksissa vähän väliä.

Paremman puutteessa kannatan omalta osaltani luovaa laidunmaata (Creative Commons). Minulle se tarkoittaa tietojen eli muun muassa kirjoitusten vapaata vaihtamista kaiken uhallakin.

Sitä vastoin ja luontaisia viehtymyksiäni sortaen en ole saarnamies Haluan olla kirjoittaja, ja jos joku lukee, oma häpeänsä.

Hiihoo!

Korvaus

Tänään joudun käymään niin sanottuna asiantuntevana todistajana oikeudessa puhumassa jotain kohtuullisesta korvauksesta eräässä riita-asiassa.

Oikeudenkäynti ei liity tietenkään millään tavoin viikon isoihin asioihin. Itse asia ei kuitenkaan ole yleisempää merkitystä vailla.

Kirkon oikeus tavoitteli keskiajalla kohtuullisen korvauksen periaatetta. Tavoite jäi saamatta mutta tuo ”kohtuullisuus” elää oikeuden käsiteparina. Oikeus ja kohtuus. – Se ei ole saman asian sanomista kahteen kertaan.

Kohtuus ei siis myöskään ole uskonpuhdistuksen aikakauden lisäys. Luther oli periaatteessa jyrkästi lakimiehiä vastaan, ainakin siitä alkaen, kun hävisi puhuttuaan itse hulluja heille eräässä väittelyssä Leipzigin hyvässä kaupungissa.

Yksi maailmaamme vieläkin riivaava piirre on kristillisen opin ja roomalaisen poliittisen ajattelun sovittamaton ristiriita, joka on sovitettu.

Ensin mainittu lähtee siitä, ettei laki yksin riitä. ”Jos oikeus toteutuu, jokainen tuomitaan.” Lisäksi tarvitaan uskoa ja armoa. Roomalainen perinne, joka perustuu luonnollisesti kreikkalaiseen ajatteluun, lähtee siitä, että ”me” olemme jollain määrittelemättömällä tavalla ”muita” parempia ja siksi asianamme on edistää järjestelmäämme muun muassa verellä ja miekalla.

Tämä ajatus on siitä mainio, että tuo ”muut” voidaan määritellä aina tarpeen mukaan. Oikeastaan myös ”me” soveltuu hyvin silmänkääntötemppuihin. Jopa suomalaisia on peräti kirkoissa arveltu Herran valituksi kansaksi, vaikkei meistä taideta paljon puhua Raamatussa emmekä ole erikoisen juutalaisiakaan. Roomalaisille kävi itselleen samalla tavalla. Loppuvaiheessa ”me” eli roomalaiset oli jokseenkin samaa porukkaa kuin rajoilla mellastavat ”barbaarit”. Legioonalaiset olivat palkkasotureita sellaisilta seuduilta, joilla vahvemman oikeus riitti oikeudeksi. Miten siinä sitten kävi, sen tietää jokainen.

Ei mikään ole niin vaarallinen kuin oma armeija eli siis palkka-armeija, varsinkaan jos palkkoja ei ole maksettu.

Ristiriitainen taustamme näkyy myös siinä, että uskonnollinen taustamme tunnustaa jokaisen ihmisen ainutlaatuisuuden ja arvon. En sano, että kirkko olisi tätä erikoisesti harrastanut historiansa aikana enkä sano, että näin ajattelisi vain kristinusko enkä sano että ne, jotka eivät innostu kristinuskosta, eivät ajattelisi näin.

Mutkikasta? Ei lainkaan. Oppi ihmisen perimmäisesti yksinäisyydestä ja avuttomuudesta on esitetty esimerkiksi Vuorisaarnassa mutta myös muualla.

Antiikin perintö, jota jotkut nurinkurisesti ihailevat, sisältää vakaumuksen ihmisten eriarvoisuudesta. Vapaat miehet ja kansalaiset on jotain suurempaa ja ihanampaa kuin esimerkiksi naiset, orjat, ulkomaalaiset jne. Vapaitten miesten kesken vallitsee jako parempiin ja huonompiin ihmisiin, ja kumma kyllä, paremmiksi katsotaan yleensä ne, joilla on väkivaltakoneisto takanaan tai paljon rahaa.

Raha on nyrkin jatke tänäkin päivänä.

Kun aseet puhuvat, tuomarit vaikenevat..

Kohtuullinen kauppahinta, palkkio tai palkka on joissakin tapauksissa löydettävissä, mutta vain järjestelmän sisällä. Tuollainen järjestelmä voi olla kaupunki, kauppiaskunta tai kukaties jopa pienenpuoleinen valtio.

Kohtuullinen rangaistus on järjestelmän sisällä joskus määriteltävissä ainakin ainakin kielteisesti. Laissa sanottiin ennen, että jos renki lyö sitä omaa isäntäänsä, olkoon hengens’ rikkonut (kuolemantuomio), mutta jos isäntä lyö renkiään niin ettei se tule siitä vaivaiseksi, olkoon sinään. Tätä kai ei juuri kukaan meidän kulttuuripiirissämme sanoisi kohtuulliseksi.

Oikeaa kauppahintaa ei ole, mutta kohtuullinen saattaa löytyä, kun on ensin kerrottu, kenelle, missä ja minä aikana.

Oikeaa palkkaa ei löydy, mutta kohtuullinen.

Oikeutta vastaan ole parhaani mukaan taistellut, mutta kohtuutta haluaisin tavoitella. Oikeudessa on nimittäin se vastenmielinen piirre, että kun oikeutta aletaan vaatia ja vallata, siinä rupeavat ennen pitkää luutkin katkeilemaan ja kallot rutisemaan.

Sen takia tällainen sinänsä puutteellinen ja aika lailla avuton järjestelmä on omamme, että väkivallan käyttö on otettu valtion yksinoikeudeksi, ja valtio vartioi sitä oikeuttaan julmana, tukeutuen poliisiin ja armeijaan ja raha-asioissa ankariin ylöskantomiehiin.

Puhekieleen on tarttunut sana ”nollasummapeli”. Se on 1940-luvun sovelletua matematiikkaa, peliteoriaa. Ajatus on hyvin yksinkertainen: sököringissä joku rikastuu, joku köyhtyy, mutta aina toisen kustannuksella, koska rahaa on vain se määrä, mikä pelaajilla on mukana. Aviopuolisoiden kuoltua on ennen perinnönjakoa toimitettava ositus. Kun se toimitetaan pääsäännön mukaan, sekä miehen että naisen puolelle tulee jaossa yhtä paljon, koska vähemmän omistava saa enemmän omistavalta niin sanottuna tasinkona erotuksen. Useimmat käytännön toimissa olleet lakimiehet tietävät, että kun perillisiä on eri haaroja, esimerkiksi eri avioliitoista, osituksessa voidaan pitää suurtakin rähinää minun omasta ja sinun omasta käsittämättä, että kun kaikki menee lopulta tasan, jaettavien omaisuuserien arvoilla ei ole väliä, vaan ainoastaan loppusummalla eli pesän säästöllä.

Julkisessa elämässä tulonsiirroilla tasataan nollasummapelinä varallisuutta ihmisten kesken, mutta uutta jaettavaa tuottavat kauppa ja teollisuus (ja alkutuotanto).

Siksi julkisten palvelujen piirissä olevat ihmiset ovat ”konehuoneen puolella” vastaamassa masiinan toiminnasta. Sellaisia ovat muun muassa professorit ja hoitajat. Heillä ei ole oikeaa eikä kohtuullista palkkaa. Voiton maksimointi on elinkeinotoimintaa. Kukin valitsee luontumustensa mukaan.

Jottein nyt joku taas luulisi, että puolustelen pienipalkkaisille ja etenkin naisille pientä palkkaa, niin sitä en tee. Huonoista perinteistä kiinni pitäminen vääristää tuota nollasummapeliä. Siksi en äänestä vaaleissa enkä kannata puolueita – luulen nimittäin kaikkien tai useimpien puolueiden kykenevän toimimaan siihen suuntaan, että epäkohtia autettaisiin, veräjiä vierrettäisiin ja aitoja alennettaisiin. Oivallinen esimerkki on nuori lapsiperhe, äiti sairaanhoitaja ja isä poliisi ja vielä lapsia. Vaativat, välttämätön ja raskas työ ja maa menossa siihen suuntaan, ettei sellaisella perheellä ole varaa edes asua pääkaupunkiseudulla.

Se on esimerkki vääristymästä ja samalla siitä, miten ”markkinatalous” ei toimi joka asiassa.

Panen pukinsorkkani siihenkin, kun kansleri Kari Raivio, joka on kyllä mukava mies, käskee tukemaan huippuopetusta keskinkertaisuuden kustannuksella. Asia ei ole niin yksinkertainen. Huiput lepäävät keskinkertaisten ja tavallisten jalustalla niin että ammattitaidossa ja osaamisessa leveys on yhtä tärkeä asia kuin korkeus.

Kannatan keskinkertaisuutta.

Ja lisäksi on niin, että aina on pöljä kansa pelastanut putiikin, kun me, Helsingin herrat, olemme toimittaneet sen tuhmuudellamme tärviön partaalle.

Toisarvoisia asioita

Joukko kansanedustajia oli kutsunut joukon järjestöjen edustajia ja jostain syystä minut vakuuttamaan, että he ovat oikeassa eräissä tekijänoikeutta sivuavissa mielipiteissään.

Valitettavasti en osaa arvostaa sellaisia tilaisuuksia enkä pidä siitä, että minut huiputetaan paikalle, kun puheaikaa olisi annettu hyvin vaikeasti asiasta (opetusministeriö - kauppa- ja teollisuusministeriö) kokonaista kaksi minuuttia.

Enpä puhunut enkä jakanut apolodeja.

Samoja mielipiteitä ja perusteluja olen kuunnellut yli kolmekymmentä vuotta. Katse tiukasti menneisyydessä. Ei sanaakaan tutkimuksesta ei tuotteiden tai palvelujen kehittämisestä.

Vanhoja tuttuja, kuten Liedestä, oli hauska tavata - sateessa, tilaisuuden jälkeen.

Blogin kirjoittaminen tuntuu joskus lumeen kusemiselta.

Silti sanon vielä kerran, että eilisessä ennäytskommentoidussa kirjoituksessani ei puhuttu Tehyn lakosta vaan Tehyn lakkorajoista. Ne ovat kaksi aivan eri asia. Jos se olisi minun hyväksymisestäni kiinni, hyväksyisin riemumielin Tehyn lakon. Naisvaltaisille matalapalkka-aloille olisi saatava palkkoihin merkittäviä parannuksia.

Työtaistelu ei ole kuitenkaan sama asia kuin terrorismi. Hengenvaaran aiheuttavat asiat on rajattava lakon ulkopuolelle.

Tämän olen toistanut nyt monta kertaa.

Palaan asiaan. Tänään ei tee yhtään mieli kirjoittaa asioista. Päivän uutinen tuli yllättäen. En tiedä, mitä ajatella. Pelkään kauaskantoisia seurauksia. Pyydän ettei kukaan vetäisi minua tilille henkirikokseen viittaavista kielikuvistani. Olen yksi niistä, jotka ajattelivat, ettei Suomessa voi tapahtua tällaista. Jos ajattelimme ollenkaan.

Vasten kasvoja

Hoitajille parempi palkka, mutta lakkorajat laillisiksi!

Mahtavatko Tehyn johtajat ja eräät heidän joukoista joutua syytteeseen murhista, jos sopua ei synny ja pahin vaihtoehto toteutuu?

Ehkä siihen olisi edellytykset. Rangaistus olisi elinkautinen vankeus.

Jo hengenvaarassa olevan ihmisen auttamatta jättäminen on rangaistava teko, mutta tässähän näyttäisi olevan surmaamisen tarkoitus mukana. Murhasta voidaan rangaista, tapahtui se teolla tai laiminlyönnillä. Hengen säilymisen kannalta välttämättömän hoitotoimenpiteen tahallinen laiminlyöminen on murha siinä kuin hoidokin myrkyttäminenkin.

Yllyttäjä pääsee hiukan vähemmällä. Rangaistus saattaa jäädä alle kymmenen vuoden vankeutta.

Se usein kuultu lause, että vikapää on nyt työnantaja, joka ei maksa kunnon palkkaa, ei henkirikosasiassa auta. Olen kuullut tuon selityksen ennenkin – ”ei antanut rahaa, vaikka puukolla uhaten käskin”.

Voi olla, että tätä pidetään liioitteluna. Loukkaavaa tämä on varmasti. Mutta kunhan tuli mieleeni – mitä seuraisi, jos synnytyslaitos olisi tulessa ja palokunta menisi lakkoon kesken sammutustöiden?

On tuntunut, että kukaan oikein ilkeä sanoa, ettei kaikki ei sovi kaikkeen. Olisi kansantaloudellisesti edullista kärrätä vanhat, esimerkiksi minut, ympäristöystävälliselle kaatopaikalle ja valella jollain biopolttoaineella ja sytyttää palamaan kotimaista työtä olevalla tulitikulla.

Tämän suuntaisia ehdotuksia ei ole kuitenkaan kuulunut. Sivullisten ja sotaa käymättömien surmaamista on uskontokunnissamme yleensä pidetty pahana.

Yksityisiä pakotetaan ruotuun lakolla, koska sellainen käy heidän kukkarolleen. Valtiolla ja kunnilla puolestaan on joukko tehtäviä, joilla ei ole rahassa laskettavaa hintaa. Meripelastus toimii, vaikka joku elinkelvoton tolvana olisi juovuspäissään itse saattanut itsensä merihätään.

En ole vihainen. Olen vain ilkeä. Eiköhän tuo asia jotenkin ratkea, vaikka sitä ajetaan taitamattomasti. Itse kyllä katson tämän jälkeen teholla tarkasti, ettei kukaan työehtoihinsa tyytymätön käy seisomassa letkun päällä.

Ilkeyteni johtuu siitä, etten ole kuullut lakkoon aikovilta lausetta: ”Ihmishenkiä ei kuitenkaan saa vaarantaa.” Mutta kai se sieltä tulee, kun kissan häntä on vedetty poikki.

En käsitä sitäkään, miten tämä asia liittyy naisiin. Minusta tämä liittyy keskosiin, vakavasti sairaisiin ja vanhoihin ihmisiin. Jos valinta pakotetaan tekemään näiden välillä, se ei ole vaikea valinta.

Pähkinöitä

Todellisuudessa en tiedä, mitä addiktio eli koukkuuntuminen oikeasti on. Epäilen että se liittyy aineenvaihdunnan kemiaan. Myös viina. Toiset juoppoontuvat, toiset eivät.

Mietin tätä kun söin suolapähkinöitä, jotka ovat tiettävästi epäterveellisiä ja vahingollisia. Mietin siis sitä, että miksi en koukkuunnu niihin vaikka olen monienkin tapojeni orja.

Olen katsellut – etenkin Amerikassa mutta meilläkin on tietyissä elämän tiloissa höyliä laittaa pöytään pähkinöitä ja sen sellaista.

Toiset syövät kipon tyhjäksi. Toiset sanovat etteivät saata ottaa, kun kumminkin tulee syötyä liikaa. Itse otan muutaman hyppysellisen ja sen on siinä.

Mutta kun huomasin, että kahvin suodatinpussit olivat menneet yhdettömiin, menin portaille odottamaan vaimoa eli autoa kotiin. Uutisissa kerrotaan, että kännykällä soittaminen aiotaan kieltää.

Sain pussit, kokoa 4, ja niin kuin vanhalla juopolla on jemmaflinda, ostin kaksi pakettia ja panin toisen niin hyvään talteen, etten varmaan löydä sitä, kun tarve iskee seuraavan kerran.

Voi olla, että kuoltuani asunnostani löydetään eri asteisesti kompostoituneita filtteripusseja juuri samalla tavalla kuin joidenkin vainajien kirjahyllyistä, saapasvarsista ja laatikkojen periltä kootaan perunkirjoitusten yhteydessä huolellisesti tyhjennettyjä pulloja.

Olen minä keittänyt kahvia käyttäen talouspaperia suotimena, mutta se on sellaista sössimistä, ja ainahan voi laittaa vanhan ajan purukahvia, mutta kun on se riippuvuus – kyllä minun aamuni alkaa, vähän ennen kuutta, kahvikupin äärestä, ja samalla siunaan Internettiä, kun ei tarvitse rapistella sanomalehteä, vaan voi rauhassa katsella feedit.

Tuossa kahviriippuvuudessa on sama kumma piirre kuin nikotiiniriippuvuudessa. Jos tietää etukäteen, että nyt ei voi, niin ei sitten tee mielikään. Jos täytyy vaikka mennä verikokeeseen tai kusemaan pulloon syömättä, juomatta. Eipähän siinä mitään. Tai jos täytyy lentää San Franciscoon – ei siinä matkalla tee tupakkaa edes mieli, ei syötyäkään. Tosin en yleensä juo kahviakaan, vaan talvehdin, elintoiminnot hidastuneina.

Pähkinöitäkään ei tee mieli lentomatkalla eikä junassa.

Olin ymmärtävinäni ennen kun luin Lacania ja Jungia ja muuta sellaista, että haluamisen kohde on haluaminen. Ranskan la désir on niin kauniisti soiva sana.

Vanha japanilainen runous sanoo, että ihmiset rakastavat rakkautta, eivät toisiaan. Se on osittain totta, mutta puhe on nuoren ihmisen romanttisesta rakkaudesta, joka on vain yksi tuo tunteen monista muodoista.

Haluamisesta eli riippuvuudesta eli siis suolapähkinöistä lakkaaminen merkitsee kuolemaa.

Siksi pidän toisten ihmisten kohtuullisten mielitekojen kuohitsijoita eräänlaisina murhamiehinä.

Ohjeita Pekkariselle

Ohjeita ministeri Pekkariselle

Tekijänoikeus on siirrettävä kauppa- ja teollisuusministeriöön.

Tänään heitetty ajatus perinteisen tekijänoikeuden pitämisestä opetusministeriössä on passeli, mutta voi aiheuttaa sekaannusta.

Perustelin kantaani aikoja sitten. Tekijöiden ymmärrettävä vastahanka osoittaa ongelman sijainnin.

Turha kuvitella, että laki voisi sanottavasti tukea tai sortaa näissä asioissa. Tekijät ja esittäjät ovat tiukasti elämysteollisuuden nenärenkaassa ja puheet itsenäisestä ja luovasta taitelijasta ovat turhaa romantiikkaa. Asiat järjestellään sopimuksilla, ei lailla.

Itsenäinen ja iloinen taide ja tiede eivät työllistä lakimiehiä.

Lehdessä luki, että asiantuntija säilyttäisi tekijänoikeuden opetusministeriössä. Asiantuntija osoittautuu professori Oeschiksi. Tässä on toinen asiantuntija, professori, joka on eri mieltä.

Taiteen alojen liikevaihtoa on vaikea määritellä. Jopa Ruotsissa, jossa vientitulot alan työntekijää kohti ovat huomattavat, itse ala on edelleen pieni verrattuna elämysteollisuuden ykköseen eli matkailuelinkeinoon.

Tekniikka se on se ongelma – ei sitä osaa laskea, mikä on Suomessakin tekijänoikeuden osuus tieto- ja tietoliikennetoiminnasta.

Väitän varmana kannastani, että erilaisen informaation kanssa pelaaminen, sen tuottaminen, ostaminen, välittäminen, on kansantaloudessa avainasemassa.

Tekninen koulutuksemme oli sodan jälkeen pitkään viheliäisen huonoa ja insinöörit kiinnostuneempia kisailemaan opisto- ja korkeakoulututkinnoista kuin tekemään tärkeää työtä. Onneksi oli muutamia ”oman pesän likaajia” kuten Uolevi Raade ja Erkki Laurila. Kun maailma kääntyi saranoillaan noin vuonna 1991, koulutus oli taas tyydyttävällä tollalla. Nyt ainakin teollisuudessa väitetään, etteivät oppilaitokset pärjää. Korkeakoulujen yhdensuuntaistamishanke herättää lähinnä turhanaikaista räksyttämisen halua.

Edellinen tekniikan rappio oli lähinnä maalaisliiton syytä. Puolue puhui äänestäjien suulla. Oikeistolle teknisesti koulutetut oli liian vähäpätöinen joukko. Juristit jylläsivät. Muistaakseni jopa tullilaboratorion johtajan virkaan vaadittiin oikeudellinen tutkinto.

Nyt eräillä puolueilla olisi sauma. Näyttäisi siltä, että vanhalla vasemmistolla on enemmän kuin tarpeeksi työtä vanhan teollisuuden pitämiseksi maassa ja ylimalkaan hengissä. Uusi teknologia ja palvelualat ovat poliittisesti kiinnostavaa riistaa, kuten viimeksi kokoomus sai todeta.

Osaamisen kehittäminen on valtiovallan hyvin tärkeä tehtävä. Yksi osa on patenttijärjestelmä ja tavaramerkkien suoja. Mitä kasvukykyisempi ala, sitä hankalammin patentit ja tavaramerkit kietoutuvat tekijänoikeuteen.

Oikeudellisten ja muiden suojakeinojen yhdensuuntaistaminen onnistuu parhaiten yhdestä ministeriöstä ja yhdestä virastosta, joka on kauppa- ja teollisuusministeriön alaisuuteen kuuluva patentti- ja rekisterihallitus.

Opetusministeriöllä olisi perinteitä ja osaamista mutta ei voimavaroja eikö juurikaan kokemusta kansainvälisestä toiminnasta.

Jokseenkin jokainen tekijän tienaama penni tulee teoksen käyttämisestä. Tekijän elinkeino on riippuvainen tuotannon eli tavaranvalmistuksen ja palvelujen tarjonnan kohtaloista. Tekijälle siunautuva ropo on prosentuaalinen osuus järjestön, valmistajan tai tuottajan liikevaihdosta tai liiketulosta.

Jotkut tekijät ajattelevat, että valtion pitäisi elättää heitä. Ajatus ei ole tästä maailmasta.

Tekijä ja kauppias istuvat samassa veneessä juuri samalla tavalla kuin tehdas ja tehtaantyöläinen. Epäluulot ovat aiheellisia, mutta nollasummapeli on lopetettava.

Mainitakseni nimeltä yhden syntisen Gramex r.y. näyttää suosivan tätä nollasummapeliä jossa siis jokainen killinki yritetään saada naapurin lompakosta eli esimerkiksi radio- ja verkkotoiminnasta.

Olisi haavittava rahaa yleisöltä, ei liikekumppaneilta.

Tulojen jakaminen on iso asia, edellyttäen että on jotain jaettavaa.

Soisin ministerityöryhmän miettivän sitäkin, olisiko liikenneministeriöltä lohkaistava oikeudellisia asioita kauppaministeriölle. Tämä ei ole hyvä järjestely.

Ongelmalla on kaksi pääjuurta.

Oikeudellinen järjestelmä on ajateltu tavaran tuotannon ehdoilla. Nykyisin merkittävä osa toiminnasta jää tavarantuotannon sääntöjen tavoittamattomiin.

On pohdittava palvelujen erikoispiirteitä.

Siltä varalta, että lukijoissani olisi oppineita henkilöitä, selvennän tarkoittavani tässä logistiikkaketjun kytkeytymistä tavaran hallintaan. Palvelujen arvoketju – arvoverkko – on hyvin epäselvä ja yrittämistä masentava.

Ajatelkaa tyypillistä palvelutoimintaa – sairaanhoitajien työtä sairaalassa. Rinnastuuko se tehdastyöhön ja jos niin miten laajalti?

Ongelman toinen pääjuuri on monopoli. Gramex on ongelma siksi ettei sillä ole kilpailijaa. Sille ei ole vaihtoehtoa.

Markkinahäiriöiden oikaiseminen voisi olla valtion asia, ja nimenomaan kauppa- ja teollisuusministeriön.

Tekijänoikeusjärjestöjen määräävän markkina-aseman käytöstä ja väärinkäytöstä on käyty oikeutta vähän väliä. Se on hankala kysymys. Mutta se on tyypillisesti kauppapoliittinen, kilpailuun liittyvä kysymys.

Nähdäkseni tässä on niin kovat paikat, ettei ole aikaa miellyttää äänestäjiä eikä tekijöitä.

Onneksi valtioneuvoston tehtävä ei olekaan miellyttää kansalaisia.

Mutta olkaa ystävällisiä ja varokaa tekemästä vanhoja virheitä uudelleen ja kun kerrankin muuttaisitte asioita ettekä vain asioitten nimiä!

Pyh. miest. p.

Otsikon tavoin kirjoitettiin ennen almanakkaan. Nyt se on kai Pyhäinp.

Halloween ei yhtään iske. Hautausmaalla on sitä vastoin yhä enemmän tuttuja kynttilöitä asettamassa ja saamassa.

Katsoimme tällä tietokoneella viiden sukupolven valokuvia. Mustavalkoiset jäivät selvästi vieraiksi kouluiän korvalla oleville lapsenlapsille.

Voi olla että he arvelevat maailman olleen ennen mustavalkoinen. - Ehkä se olikin! Olen muistavinani jotain sellaista.

Sitten he lähtivät omaan kotiinsa ja minä soitin sopimattomasti lakiasiasta, josta en nyt oikein pääse irti, ystävättärelle, joka on hyvä niissä.

Menen maate. Mieleeni tuli, että nämä 6-8 -vuotiaat eivät ehkä koskaan ymmärrä Ramboa (First Blood), jonka sain viimeinkin digilaatikkoon. En viitsi miettiä, onko elokuva sen arvoinen. Minusta vain tuntuu että Rambon ja Terminaattorin välissä maailma muuttui. Toinen sankari oli ihmiskone melkein loppuun saakka ja toinen koneihminen, joka alkoi muuttua.

Toivon että nämä 6-8 -vuotiaat, eli tässä tapauksessa Antti, Mikko ja Tuomas eivät isompina oikein ymmärtäisi, miksi näitä filmejä niin kovin katsottiin 1982 - 1984.

Jokin on muuttunut. Irakista kenenkään mieleen ei tulisi tehdä Ramboa. Tämä kahdenkymmenenviiden vuoden takainen elokuva toisti tietoisesti tai vahingossa natsismin keskeiset ajatukset - herrojen eli poliitikkojen tikariniskun selkään ("meidän ei annattu voittaa"), siviilien petollisuuden, omien sotatovereiden ja esimiesten suurenmoisuuden.

Tällä tarkoitan, että tuo tarina nostattaa minussa tunteita edelleen, vaikka tietysti näen, ettei vihan päivä johda kertomuksessa mihinkään.

Vihan päivät eivät yleensä johda.

Kääntötakki

Ihailen takinkääntäjiä.

En ole saanut selville, miksi väkivaltaista toisen ihmisen takin kääntämistä (tai repimistä) pidetään hyvänä ja mutta oman takin kääntämistä pahana.

Opportunistit oli kauan sitten Ranskassa puolue ja nimi oli tarkoitettu vakavaksi. Ajatus oli toimia kukaties kiitettävällä tavalla kulloisenkin tilanteen mukaan.

Puolue ei menestynyt ja ylös napitetut katoliset ja kommunistit olivat toistuvasti ajaa valtakunnan tuhoon.

Poliisilla on nykyisin ja valtiollisella poliisilla vanhastaan lupa soluttautua. Väärätakkisten joukkoon liittyminen ilmianto ja kavallusmielessä on siis hyvä asia, jos kohderyhmä on todellisia terroristeja, huumerenkaita, mafiaa tai vaikka moottoripyöräjengiä.

Edelle kirjoitettu on tietenkin taas kerran provokaatio. Mutta "pysyi uskollisena nuoruutensa ihanteille" on joskus kiertoilmaisu, jolla tarkoitetaan, että asianomainen oli auttamaton pösilö.

Viikolla mainostamani renessanssin ajan ajattelija Guicciardini tähdensi, että rehellisyydestä ja avomielisyydestä hyötyvät vain vastustajasi. Totta puhuen olen eri mieltä ja pitäisin myös G:n toimintaohjetta huonona.

Oikeastaan tarkoitan, etten osaa olla ihailematta niitä suhteellisen harvinaisia ihmisiä, joilla on kyky kehittyä. Tavallisimmin ihmisen tunne- ja ajatusmaailmassa käämit kiinnitetään ja liitokset juotetaan noin 12 vuoden iässä. Ja jos on syntynyt maalaisliittolaisena, myös kuolee keskustalaisena.

Loistoesimerkki takinkääntämisestä tuli mieleen, kun lehteilin hyllystäni Michelsonin kirjaa suomalaisten insinöörien historiasta ja luin, miten keskustelu teknologian todennäköisestä turmiollisuudesta loppui Suomessa kuin seinään marraskuun päättyessä 1939. Siihen asti oikeastaan vallitseva mielipide oli arvellut tekniikkaa epäisänmaalliseksi ja epäkristilliseksi ja taas Teknillinen korkeakoulu oli vastannut, että tekniikka on täysin arvoista vapaata ja myrkkykaasut ovat O.K. - vastuu on käyttäjillä.

Muuan insinööri, joka oli isäni asiakas ja ystäväkin, menestyi hyvin kehittämällä loistavan taidon toteuttaa betonivalut ennennäkemättömän pienellä toleranssilla esimerkiksi suuriin tehdashalleihin. Sitten hän tuli vanhaksi, siirsi yrityksensä nuoremmille ja ryhtyi - kutomaan. Ensin kai käsin ja sitten käsin käytettävällä koneella. Hän kehittyi kuulemma tässä pehmeässä ja taiteellisessa hommassa, jollaista kukaan ei olisi osannut häneltä odottaa, todella taitavaksi, ja ennen pitkää koko suvulla oli neuleita joka lähtöön.

Tältä osin parlamentaarinen demokratia joskus ontuu. Olisi virkistävää, jos pääministeri Vanhanen ilmoittaisi harkinneensa asiaa ja liittyvänsä kokoomukseen ja ministeri Niinistö tunnustaisi tulleensa sosialidemokratian uskoon. Erkki Tuomioja voisi ehkä elvyttää isävainaansa Vapaamielisten liiton ja Esko-Juhani Tennilä ryhtyä HIFK:n kannattajaksi.

Tämä kaikki tuli mieleen, kun huomasin, että minua edelleen viehättää Peirce fallibilismi - että väitteet varmasta tiedosta ovat periaatteessa kumottavissa, ja vieläkin enemmän Popperin kätevä tieteellisyyden mittapuu eli falsifiointi.

Se ei oikeastaan ole tiedettä, mitä ei voida todistaa vääräksi. Jos nimittäin asia on noin, kehitelmät ovat pelkkien sanojen varassa. Luonnollisesti me tieteessä yritämme todistaa päätelmiämme oikeiksi, mutta se on sama asia. Oikeaksi voi todistaa vain asian, jonka periaatteessa voi todistaa myös vääräksi.

Muu on kahvilakeskustelua. Suosittelen edelleen tupla-espressoa.

Radio; ennakkomainos

Kävimme tänään tekemässä kokeen eli pilotin radio-ohjelmasta. Tällä tietoa vedän ensi vuonna 12 tai 24 tunnin suoraa lähetystä Bulevardin Kahvisalongista.

Minulla on kaksi kunnianhimoista päämäärää. Toinen on päästä Ylen ruotsinkielisten keskusteluohjelmien tasolle. Toinen on ikään kuin elvytellä kahvilakulttuuria usein mainostamaani Wienin henkeen.

Pilotti onnistui niin kivasti, että se saattaa ilmestyä streaminä ja podcastingina Ylen ykkösen verkkosivuille ennen kuin tämä kuukausi on ummessa.

Puhuimme arkisista asioista, kuten hyvästä elämästä 1900-luvun filosofian, 1500-luvun teologian ja helleenisen antiikin pohjalla. Jotenkin lipsahdimme puhumaan myös Teknillisestä korkeakoulusta, Suomalaisesta yhteiskoulusta ja naisen seksuaalisuudesta, josta Niina I. sanoi järkeviä asioita.

Aion laittaa suorassa lähetyksessä puheeksi tulevat kirjat ja musiikkikappaleet lennosta eli heti ohjelman blogiin, ja se ei ole tämä blogi, vaan luultvasti Ylen domainin alla.

Kirjoista puheen olleen David Landesin Dynastiat, josta kirjoitin tässä blogissani laajanlaisesti huhtikuussa, näkyi Otavan myyntitiskillä suomennettuna. Kehu kehu ja otan takaisin osan pahoista puheistani kirjankustantajien takapajuisuudesta, vaikka ei Landes tietenkään ole puhdas jumalansanaa, mutta merkittävä ja ennen kaikkea hiton viihdyttävä kirja joka tapauksessa. Ja kirjoittaja on siis Harvardin emeritus, s. 1924 ja kirja on uusi.

Siinä on siis puhe liike-elämän dynastioista, joista osa on yleisesti tuntemattomia ja osa on luonnollisesti Fordia ja Rockefelleriä.

Radio-ohjelmassa kantaporukkaan kuuluvat ainakin Martti Mäntylä ja Juhani Forsberg eli tekniikan tohtori ja teologian tohtori. Paljon oli asiaa. Ainakin periaatteessa mukaan myöntyneitä ovat muiden ohella Pekka Gronow, Kjell Westö, Aulis Aarnio, Erkki Tuomioja, Antti Herlin ja Leena Majander.

Aina kolme tai neljä kerrallaan.

Nähdäkseni kahvilayleisö suhtautui uteliaan myönteisesti. Olen arvellut, että saatan joskus hyvinkin käydä kiskomassa jonkun viattoman mikrofonin eteen. Tai vähemmän viattoman.

Erkko saa istua rauhassa. Nähdäkseni hän käy tätä nykyä päivittäin siellä safkalla.

Totta puhuen bloggaaminen puhuessa ei onnistuisi. Molemmat poikani ovat lupautuneet tulemaan. Heikki haki jo kokeeksi lähdeviittaukset keskustelun etenemisen mukaan. Se voisi olla kuulijalle hupaisee, kun juttu tulee kuitenkin aamulla yhdeksästä kymmeneen, että tietäisi saavansa kootut muistiinpanot verkosta, suoraan linkkeinä.

Uskokaa tai älkää, radio ja suora lähetys on kyllä aivan erilaista kuin blogin kirjoittaminen, ja olen aika tyytyväinen, että edelleen jatkuvan Aristoteleen kantapään ohella pääsemme puhumaan ryhmässä.

Suoran lähetyksen blogi - jollaista en tiedä kokeillun - antaa mahdollisuuden myös lukea kommentit suoraan ulos, pahimpia haistatteluja ehkä lukuun ottamatta.

Ai niin - bussissa väitettiin, että Suhosen Riitta olisi jäämässä eläkkeelle. Korkeimmassa oikeudessa saattaisi siten olla kaksi virkaa auki. Yliopiston rikosoikeudessa Majanen kuuluu päätyneen samaan johtopäätökseen kohdallaan, jolloin sielläkin olisi kaksi täytettävää virkaa. Ja että Helsingin käräjäoikeuteen olisi saatu laamanni ja vielä tuttu mies... Takkunen - Kiesiläinen 10 - 2 lautakunnassa.

Francesco Guicciardini

Yksi ystävistä miettii, miksi paskapuheilla tienaa niin hyvin ja saa tylyt tohtorit ja liukkaat liikkeenjohtajat juoksemaan ja maksamaan itsensä kipeiksi.

En tiedä. Mutta otaksun, että liehittelemällä kuulijoita (lukijoita, katsojia) sopivan ovelasti, saa rahaa ja mainetta, joskaan ei kuolematonta nimeä.

Näitä liehupettereitä on ollut jatkuvasti, mutta heitä ei muistella kauan.

Esimerkiksi maineikas lauttasaarelainen Voitto Viro. Ellei muistini minua petä, hänen kirjojaan myytiin kuin väärää viinaa ja häntä pidettiin inhimillisen syvällisyyden kirkastettuna kuvana.

Hän oli ensimmäinen hiukan amerikkalaismallinen pappimme, joka osasi käyttää hyödyksi tekosyvällisyyttä kirjatuotannossaan. Kysymys ei ollut vilpistä. Luulen että hän todella oli takarivin ajattelija omana aikanaan. Kirjeitä niille jotka ehkä elävät.

Se siitä. Aidon humpuukin historia pitäisi kirjoittaa. En nyt viitsi edes googlata - syömiseen liittyviä opetuksia on loputon määrä ja yksi taisi olla vaerlandismi tai jotain sinne päin. Jokaista ruokapalaa oli purtava vähintään kymmenen kertaa ennen nielemistä. Tätä pidettiin terveyden säilymisen kannalta välttämättömänä.

Esimerkki epätoivotusta kirjoittamisesta on otsikon Guicciardini. Vain kaikkein omituisimmat saattavat muistaa kirjasen "Ricordi", jota ei ole itse asiassa edes saatavana juuri millään kielellä. Tai löytyy sen nyt tietysti Amazonin vanhoista kirjoista, mutta...

Wikipedia eli siis Encyclopaedia Britannica 1911 sanoo hänestä niin kauniisti: italialainen korruptio esitettynä päämääränä ja taiteena.

Kirjoittaja ei välittänyt olla edes kotikaupunkinsa Firenzen puolesta, rahoittajansa paavin eikä viime kädessä edes isäntiensä Medicien. Hän oli vielä hyytävämpi kuin Macchiavelli.

"G. oli kyynisen ja itsekkään aikakauden tuote...Hänen moraalinsa on omiaan herättämään mitä kiihkeintä vastenmielisyyttä. Hän oli kunnianhimoinen, julma, kostonhaluinen ja ahne. Lisäksi hän oli jopa oman aikansa mittapuiden mukaan epätavallisen ilkeä. Hidasliikkeisenä ja itsekeskeisenä hän vähätteli totuutta ja kunniaa, koska hänen mukaansa oman voiton tavoittelu oli niitä mahtavampi voima. Jos hän ilmaisi periaatteita, käytännössä hän oli ensimmäinen rikkomaan niitä.

Guicciardini käytti suurenmoista älyään ja oppineisuuttaan analysoidakseen rappiota ja viheliäisyyttä, jota hän oli ollut itse ensimmäisten joukossa luomassa.

Eipä tähän ole muuta lisättävää kuin kolme pientä tosiasiaa, jotka ensimmäisen hienon tietosanakirjan kirjoittaja Pierre Bayle kirjaa huolellisesti artikkeliinsa (1600-luvun lopulla). Guicciardini oli modernin historiankirjoituksen isä - kriittisen lähdekritiikin keksijä ja kehittäjä.

Hän oli oikeustieteen tohtori.

Hän oli menestyvä asianajaja (lähettilään hommiensa lomassa), koska erilaisten juonien toteuttaminen oli hänestä hauskempaa kuin yliopistossa opettaminen.

Tarina ei ehkä ole tosi, mutta kuvaa miestä. Saatuaan jonkun poloisen pihteihinsä, hän määräsi, että tämän on nyt pelastaakseen nahkansa luettavan hänen kirjoittamansa Italian historia (kuva) kaleeriorjaksi joutumisen uhalla.

Asianomainen luki kirjaa pari viikkoa ja tuli ilmoittautumaan kaleerille.

Kaulahuivi

Olemme nyt menneet porvarillisen idyllin iljettävyydessä äärimmäisyyksiin.

Tosin idylli horjahti pahanpäiväisesti, kun kaulahuivi katosi. Tai siis kun hukkasin sen.

Kun tässä on näet erilaista toipilaisuutta, olemme pitäneet sellaista tapaa, että luen vaimolleni aina iltasadun, ja hän istuu vastapäätä ja kutoo.

Lapsilleni luin ääneen ja joskus paljonkin. Vaimoni ei ole oikein tosimiehissä tarttunut kutimiin vuosikymmeniin. Se on usein sillä viisiin, että nimenomaan naisihminen oppii suhtautumaan viileästi sellaisiin askareisiin, joissa äiti on hyvä. Anoppi on valmistunut Wetterhofilta käsityön opettajaksi eikä tästä ole pitkääkään aikaa kun hän kaipaili tekemistä, joten minulla on joitakin teepaitoja, joiden kainaloihin kuluneet reiät on peitetty koruompelutasoisesti. Ja totta puhuen omakin äitini on sen tason tekijä olletikin neuleissa, ettei hänelle parane edes näyttää mitä tahansa teelmää.

Kaulahuivista tuli hyvä. Lanka oli valikoitu huolellisesti ja jos askare jatkuu, äidilläni on yksi huoneellinen niin ettei ainakaan kesken lopu.

Olen itsekin miettinyt, että jospa jossain vaiheessa lopettaisi turhanaikaisen kirjoittelun ja rupeaisi virkkaamaan vaikkapa pannulappuja, jotka ovat kiistattoman hyödyllisiä tavaroita taloudessa. Vähän nuorempana uhittelin meneväni Raumalla pitsin nypläyskursseille, mutta voi olla, että se olisi liian iso pala haukattavaksi.

Kaksitoista vuotta sitten kun vanhempani tulivat kyläilemään meille Kaliforniaan, äiti oli LAXiiin eli Los Angelesin kansainväliselle lentokentälle tullessaan totinen ja sanoi, että nyt ei elämä jatku. Hän oli hukannut peruuttamattomasti virkkuukoukkunsa lentokoneeseen. Että on hankittava uusi, numeroa kolme ja yksi neljäsosa.

Olen hitusen ylpeä siitä, että asia järjestyi. Naisten käsityöt eivät olleet ainakaan silloin Kaliforniassa muotia ja olin jo kauhukseni käsittänyt, etteivät sikäläiset kekkaleet hallinneet edes villasukan kantapään kaventamista. Niinpä neuletarvikkeista ei ollut myymälöissä kuultukaan.

Santa Monica on ihmeellinen kaupunki. Löysin sieltä ihan oikean lyhyttavarakaupan. Myyjättärenä oli noin satavuotias neiti-ihminen, jota valvoi kaupanteossa hänen äitinsä. Kuuluivat muuttaneet Venäjältä tässä takavuosina eli noin 1912. Ja virkkuukoukkuja löytyi. Olisi ollut myös nappia ja nepparia ja luukkuhousujen käyttäjille harmaata sukkanauhaa. Kanttinauhaa joka lähtöön ja tietysti kaikenlaisia sukkapuikkoja – myös pyöröpuikkoja, jollaisia muistelen Tarja Halosen käytelleen, kun tunsi hänet hänen nuorena naisena ollessaan ja joskus katselimme toisiamme pitkään raastuvan penkillä.

Tästä näemme, että käsityöammatteihin liittyy arvaamattomia riskejä.

Kaulahuivi tuli valmiiksi ja romaani loppui ja siirryimme seuraavaan romaaniin. Totesimme yhteisesti, että huivi oli oivallinen. Käytin sitä kerran töissä, jossa se herätti kaikissa vastaantulijoissa pohjatonta katkeruutta.

Mutta kun sitten kahden päivän jälkeen minun piti kehaista pojalleni, joka pistäytyi matkoillaan varmistamassa, että meillä elellään edelleen siivosti, niin ei sitä huivia löytynytkään mistään.

Näin kävi lauantaina illalla. Erilaiset onnettomuudet iskevät aina silloin kun kaupat ovat kiinni – ilmoittautukoon jokainen, jota on loppunut kotoa esimerkiksi tulostimen paperi kauppojen aukioloaikaan. Sellaista ei tapahdu.

Jouduin suorimaan kulkuneuvoille ja viranhoitoon Lappeenrantaan sangen synkillä mielin.

Kesken luennon puhelin tärisi. – Nokian uuden Commarin mainio uudistus on värinähälytys, jota käytän tekstareille pitäessäni puhelimen muuten äänettömänä. Käskin ylimääräisen tauon välittömästi, koska aavistin, että kaulahuivi soittaa.

Olen jo varmistanut tekstiviestit tietokoneelle ja polttanut back-upin CD:lle. ”Kaulahuivi oli kaupassa.”

Vaimoni oli pannut paikallisen K-kauppiaan lujille, ja tämä oli lopulta tunnustanut, että myymälähuoneistosta on kieltämättä otettu talteen tyylikäs kaulahuivi. Sen paikantaminen myyjien sosiaalitiloista tai pakastimesta tai velliastian alta kävi joutuisasti eli hiukan alle tunnissa.

Ja kaulahuivi odottaa nyt onnellisista käyttäjäänsä naulakossa. Myös oppi on saatu: on tarkattava tilannetta, kun nostelee ostoskasseja takki rempallaan, jottei tulisi isoa vahinkoa.

Oletteko muuten huomanneet, etteivät susiturkkimiehet käytä kaulahuivia? Siis nämä maan valiot, jotka kulkevat kovin tohkeissaan itsestään paukuttelemassa henkseleitään ja vittuilemassa vastaantulijoille.

Kertoi taksimies

Hän oli imatralaisena taksimiehenä neuvostovallan romahtamisen jälkeen elikkä toistakymmentä vuotta sitten kyydinnyt useinkin ihmisiä rajantakaisiin kuntiin katselemaan entisiä kotipaikkoja.

Silloin siellä ei ollut paljon ketään, ei riistaa edes.

Räisälän takana jossain asiakas oli käskenyt pysähtyä ja sanonut, että siinä se oli, koti.

Portailla ilmestyi samanikäinen asukas.

Tulkkina toiminut pojanpoika oli huikannut luimistelevalle asukkaalle, että ollaan entisiä asukkaita ja että tämä mies on rakentanut tuon talon ja asunut sitä kotinaan kauan.

Venäläinen kirosi ja sanoi rakentaaneensa talonsa itse. Neuvoi vielä häipymään hyvän sään aikana.

Pappa oli alkanut vaihtaa väriä, mutta päätynyt ystyvyyden, yhteistyön ja avunannon henkeen.

"Tuolla takana vasemmalla on hella, jossa lukee Högfors, ja uuninluukku on Kastor."

Ei vastausta.

Tuohon kivijalkaan hakkasin "1928".

"Hakattu mitä hakattu..."

"Tässä oli navetta ja katsoopas, nurkkakivi on tässä näin paikallaan. Kovasti on noita nokkosia."

Ei vastausta.

"Ei ole tullut tuota pärekattoa paikatuksi? Taitaa tulla vesi ylisiin ja läpikin, kun siellä on vain sahajauhot välipohjissa ja pinkopahvi eristeenä."

Nuori tulkki oli jo kovilla.

"Kamarin korkkimatto olisi hauska nähdä. Kävin sen hakemassa Viipurista asti ja toin hevospelillä. Oli kyllä talvikelit."

"Vot."

"Olisi se kyllä hauska nähdä sisältä. Itse veistin hirret. Olisi se hauska nähdä kättensä jäljet. Eihän näissä enää oikein kirves pysy..."

Uusi asukas kääntyi ja viittasi peräänsä. Sisällä oli muutakin väkeä.

Myöhemmin päivällä löytyi sauna, josta karkotettiin laiha lammas. Pienen kunnosteluln jälkeen sauna oli jo lämpiämässä ja saunajuomaakin löytyi, jopa runsaanlaisesti.

Päivän kallistuessa iltaan kielivaikeudet oli unohdettu ja entisestä ja nykyisestä isännästä oli tullut ystävät. Taksimies vain alkoi koputella rannekelloaan, kun oltiin päiväviisumilla liikkeellä.

Herrat ja toverit tulivat täydellisen yksimielisiksi siitä, että maailma murjoo eikä kukaan säily ehjänä, mutta hyvä oli tällainen päivä vielä nähdä ja kokea.

Toivotettiin rakkaasti tervetulleeksi toisenkin kerran ja saatiin kuulla, ettei se elämä ollut hääviä kummalaan puolella rahaa. Ennen oli ollut kommunismi, nyt reumatismi...

Sitä vanha pappa vielä paremmalle tielle tullessa piti outona, ettei edes yhtä koiran haukkua kuulunut. Ennen ne olivat olleet koviakin haukkumaan, kylän koirat.

Mutta nyt olivat haukkumisen ajat ohi.

Tee, tupakka ja oopiumi II

Eilen viittasin muutamiin niin sanottuihin nautintoaineisiin, jotka toimivat ensin eron eli distinktion osoittajina yhteisön sisällä ja samalla luovat kauppareittejä, yhteyksiä ja globalisaatiota. Niihin syntyy patologinen himo ja riippuvuus. Liikemiehille syntyy patologinen riippuvuus niistä rahoista.

Sitten ne toimivat samanlaisuuden todisteina - tehdään niin kuin muutkin tekevät.

Jotkut liikemiehet todetaan hyväntekijöiksi ja palkitaan ja heidän haudalleen pystytetään marmorienkeli. Toiset pannaan linnaan ja avain vedetään vessasta alas.

Ero on vain tuotevalikoimassa. Jos myy paperia (ja saa sen siis kaupaksi), on hyvis, mutta jos myy heroiinia, on pahis.

Jos ostaa tai myy seksiä, on kaikin puolin kelvoton olento, koska seksuaalisuus nyt ei ainakaan kuulu ihmisen todellisiin tarpeisiin.

Mutta tupakki, whiski ja whillit naiset... Ja tee.

Ne intiaaneiksi pukeutuneet henkilöt, jotka heittelivät teepakkauksia mereen Englannin läntisissä siirtomaissa ja luultavasti juuri teestä hullaantuneina keksivät heittäytyä itsenäisiksi nimellä Amerikan Yhdysvallat olivat tietenkin polttaneet päreensä tulleista.

Mutta jatkui sen teen latkiminen myös, kunnes kahvi ajettiin voimalla markkinoille. Viinamäen miehiä taas välillä ahdisteltiin.

Myös Suomessa savun hajun tartuttaminen toisen tukkaan on rangaistava ja moraaliton teko, mutta ei toisen varpaille oksentaminen sikakännissä. Alkoholi on pahin työikäisten tappaja. Kuusi tuhatta ennenaikaista kuolemaa vuodessa.

Nähdäkseni kysymys on edelleen erosta eli distinktiosta.

Hyvät elämäntavat eivät ole tärkeitä. Tärkeää on päästä määrittelemään ne. Suloista on päästä komentamaan ja ojentamaan toisia.

Turhanaikainen liikuntaa ja terveydelle vaarallinen urheilu lähtivät todella raivokkaaseen kasvuun, kun kävi selväksi, että niillä voi tehdä rahaa.

Luontainen liikunta sielun virkistämiseksi ja ruumiin virvoittamiseksi ei ole suosiossa, koska sitä harjoittavalle ei voi myydä mitään tarpeetonta ylihinnalla. Tosin kävelysauvat on askel tähän suuntaan ja myös kenkäkauppiaat tekevät parhaansa valehdellakseen, että oikea liikunta edellyttää kalliita kenkiä.

En todella tiedä, mistä ja miksi nuoret hankkivat jatkuvasti niitä hohtavan valkoisia lenkkareita.

Terveyttä myydään kuolemalla. Osta tämä tuote, niin elät pidempään!

Ystäväni Martti Mäntylä kirjoitti HIIT:in blogiin (jota katso ) Hannah Arendtin Vita activa –pohdiskelusta.

Yritän kiteyttää: roomalaisten väärin käsittämä kreikkalaisten hyvän elämän oivallus oli toimintaa yhdessä toisten ihmisten kanssa.

Voit todella selvittää, kuka olet, vain toisten ihmisten seurassa, kasvattamalla itsesi näkyville.

Vanhat nautintoaineet ja uudet käytännöt ovat sovinnaisia eli sääntösidonnaisia. Kreikkalaisten ihanne oli eräänlainen älyllinen sissisota, bios politikos.

Ihmisillä on tämä tarve jäljitellä toisia ja erottua toisista. Tällä hetkellä esimerkki on valtavasti kasvava FaceBook. Kukaan ei ole osannut kertoa ainakaan minulle, mitä viehätystä siinä on. En halua kieltää enkä edes epäillä tätä ilmiötä. En vain ymmärrä. Se johtuu kai siitä, että en halua kuulua porukoihin. Olen suulas ja päällekäypä tuiki tuntemattomienkin kanssa, jos satun sille päälle. Enimmäkseen en satu. Rakkain harrastukseni on ikkunasta tuijotteleminen. Nukkuminen on myös hurmaavaa.

Tuo edellinen kappale kuvittaa käsitystäni kulttuurin patologiasta. Sairauden nimi on ”minä”. Emme me ole todellisuudessa yksilöllisiä. Yksilöitä olemme vain, jos on joukko.

Meillä on pohjaton määrä kepulikonsteja, joita käyttämällä haluamme osoittaa olevamme muista poikkeavia, kukaties toisia parempia, tai sitten yritämme päästä vippaskeinoilla taivaaseen, mitä kukin sillä sanalla tarkoittaneekaan.

Kuoleman pelolla markkinointi on tehokasta, koska harva kestää ajatusta omasta henkilökohtaisesta kuolemastaan. Näemmehän omin silmin ja kuulemme omin korvin, ettei maailma siitä miksikään muutu, että potkaisen tästä tyhjää.

Siksi terveys, terveellisyys ja nuoruus ovat niin vahvoilla. Siksi olemme niin tohinassa toisarvoisista asioista.

Ystäväni Juhani Forsberg sanoi, ettei maailmanloppu-lause ole Lutherin, vaan se on todisteellisesti muotoiltu nykyiselleen Saksassa vasta 1943 jossain yksityiskirjeessä – jos tietäisin varmasti maailmanlopun tulevan huomenna, istuttaisin puun.

En osta tietoa ajatuksen ajoituksesta ennen kuin olen penkonut Sextus Empiricusta ja Pierre Baylea.

Viis siitä silti – ryhmä ei ole kuoleman ehdoille altistettu.

Osakeyhtiöt ovat kuolemattomia. Niin kuin Stora Enso…

Tee, tupakka ja oopiumi I

Biomoraalisten aineiden historia on talousjärjestelmän historiaa.

Keskiajan omituinen maustekauppa oli tietysti uhkapeliä. Pelimerkit voivat olla sinänsä arvottomia, jos niillä saa kultaa. Niillä sai.

Joitakin uusia mausteita – muskottia, inkivääriä – arveltiin varmaan lääkkeiksi.

Tuollaista sanaa kuin ”biomoraaliset” aineet ei ole olemassa, mutta sen näyttää kirjoitettuna hauskalta. Puhe on siis valmisteista, joilla on jokin todellinen tai luuloteltu vaikutus ruumiiseen ja siten sieluun eli mieleen.

Tyypillinen biomoraalinen aine olisi yksisarvisen sarvesta jauhettu pulveri tai pullollinen vettä nuoruuden lähteestä. Viidennen elementin etsintään ei tarvinnut ryhtyä, koska Aristoteles oli selvittänyt asian tyhjentävästi. Ilma, vesi, maa ja tuli ovat kaikki katoavia. Koska taivaalla ei mikään katoa eikä muutu, se ei koostu näistä neljästä, vaan viidennestä, jota nimitettiin eetteriksi.

Nykyiset viisi elementtiä ovat sitten neste, kaasu, kiinteä, plasma ja informaatio.

Halutuimpia biomoraalisia aineita olivat tietysti sukuviettiä nostattavat Viagran edeltäjät. Menekki oli merkittävän vakaa.

Tee keksittiin Kiinassa vuonna 2737 e.Kr.s. eräänä torstaina puoli kuuden aikaan. Asiasta on kyllä erimielisyyttäkin. Sekään ei ole varmaa, keksittiinkö se myös Intiassa. Se on varmaa, että teellä arveltiin olevan terveyttä edistäviä vaikutuksia, että teen juomista pidettiin herraskaisuuden merkkinä ja että teen juominen tuntui monista muuten vain mukavalta.

Hyppään tupakan historian yli; siitä on kirjoitettu. Lisäksi olen suuttunut Scandic Patria-hotellille, joka keksi juuri lopettaa savulliset hotellihuoneet, joten keksin vastaavasti lopettaa Patriassa asioinnin. Kysymys ei ollut kenenkään terveydestä, vaan rahasta, majoitusliikkeestä kerrotaan. Sitä olisi kuulemma ansaittava lisää karsimalla turhia mukavuuksia ja pitämällä hinta ennallaan.

Tupakoinnin arveltiin parantavan mm. keuhkotautia vielä sotien aikana. Lääkärit eivät olleet tuota mieltä, mutta tupakoija itse väittivät, että se auttoirmia alkaa kärventää, torkkuva herää.

Ihmeellisiä unia antava oopiumi opiskelija- ja taiteilijapiireissä suurta muotia 1700-luvun ja 1800-luvun taitteessa, ja muiden ohella englantilaiset ja ranskalaiset runoilijat kirjoittivat siitä paljon ja kirjoittivat myös sen vaikutuksen alaisina. Baudelaire kirjoitti keinotekoisista paratiiseista (Les paradis arificiels) 1860 ja englantilainen de Quincey oli julkaissut 1822 kuuluisan kirjansa Erään oopiuminsyöjän tunnustuksia.

Heroiini on tunnetusti lääketehdas Bayerin moka – sitä myytiin lasten yskänlääkkeenä ja sitten keinona vierottaa morfiinista, kunnes kävi ikävästi ilmi, että valmiste muuttuu nautittuna morfiiniksi. Nämä ja luonnonkasvista kehitetty kokaiini ovat tietysti teollisia tuotteita, kun taas unikon oopiumi on ollut sinänsä tunnettu vuosituhansia.

Mielenkiintoista on ylhäisille tarkoitettujen ja vanhaan maanviljelyyn kuuluneiden aineiden muuttuminen teollisiksi massakulutuksen kohteiksi, koska niin moni tällainen elimistöön tarkoitettu aine on luonut patologisen kultin tai riippuvuuden.

Tunnetuimpia patologisen eli siis sairaalloisen kiihkon kohteita ovat siis tee ja tupakka. Oopiumi huomattiin kieltää aika myöhään – kun parempia aineita oli jo tarjolla.

Samaan sarjan on tietenkin lisättävä kahvi.

Alkoholi on mutkikkaampi kysymys, koska olut on ehkä vanhempi keksintö kuin leipä, ja käyttämällä eli fermentoimalla valmistetut juomat ovat kuuluneet kulttuuriin ”aina”. Hallusinogeeneista voisi epäillä sama – mutta kun en tunne asiaa kunnolla, en sano siitä mitään enkä etenkään halua keskustelua lain kieltämien aineiden kiitettävistä puolista.

Viinanolton kieltäminen oli teollistuvan yhteiskunnan ratkaisu, ja vielä suurempi virhe kuin kieltolaki. Kielto ei tainnut liittyä viinan kiroihin vaan varainhankintaan. Meillä Venäjällä viinavero on ollut aina yksi ensijaisista tulonlähteistä.

Teen ja kahvin juontia ei ole tietääkseni kriminalisoitu niin kuin kova viinan juonti vanhastaan ja tupakanpoltto nykyisin, mutta kovina aikoina ne on kyllä pantu hapeneesti kortille, joten niistä on tullut nopeasti valuuttaa.

Berliinissä nainen maksoi 1945 neljä savuketta (amerikkalaista).

(...)

Mustat autot

Tieteessä tapahtuu on erittäin hyödyllinen lehti. Se on verkossa. Uusimmassa numerossa keskustellan Wikipediasta, enimmäkseen tutuin äänenpainoin.

Tere Vadén tosin melkein sanoo, että kuka tarvitsee täsmällistä tietoa. Saisi sanoa suoraankin.

Kannatan ilman muuta tekstiä, joka on vähän sinne päin, kuin sellaista, joka pitää varmasti kutinsa.

Viimeksi mainittu on määritelmän johdosta erittäin laajaa ja vaikeaselkoista. Jos haluan kirjoittaa mustista autoista, saan muistikuvalleni vahvistuksen - Fordin A-malli oli yksi niistä autoista, joilla tehtiin Suomessa politiikkaa.

Samassa numerossa arvioidaan Leif Sundströmin kirja Fasismi. Mainiota. Minulle riittää se uutinen, että fasismista on nyt suomeksi kelpo kirja, jossa puhutaan ehkä liikaa Saksan ja Italian fasismista / natsismista. Olen samaa mieltä kuin arvostelija - näistä on olemassa runsas ja tasollisesti ylittämätön vieraskielinen kirjallisuus - myös siis englanniksi.

Toinen esimerkki epämääräisen tiedon hyödyllisyydestä on tuttavani Tapsa Onnelan linkkaama Agricola-historiasivuston uusi blogilista. Kyllä, mukana ovat Sedis, Jokisipilä ja Kemppinen sekä useita muita. Harmi että osa jengistä kirjoittaa päiväkirjaa. Blogina julkaistu päiväkirja ei kuitenkaan ole rehellinen eikä kattava. Tai ainakaan minun silmääni ei ole sattunut sellaista.

Tämä Sundström sanoo oivaltavasti (toteaa arvostelija), että Suomessa fasismin levieämistä jarruttivat välimatkat, huonot kulkuyhteyden ja suot.

Hyvä ajatus. Mutta olen juuri päinvastaista mieltä.

Lapuan liike oli Mustien Autojen Aika. Ensin muilutukset eli kyyditykset eli laittomat vapaudenriistot tehtiin henkilöautolla ja sen jälkeen talonpoikaismarssi. Arkistot ovat väärällään kuvia muistien autojen katkeamattomista jonoista. Marssiminen aloitettiin sen verran lähellä Helsingin kauppatoria, etteivät isäntämiehet päässeet hengästymään. Marssijoita oli 12 000.

Mäntsälän kapinan oudot tapahtumat kytkeytyvät maanteihin ja ennen kaikkea rautatiehen. Vaarallisin, joidenkin arvioiden mukaan kapinaan valmis vakinaisen väen osasto oli Riihimäellä ja sen johto Riihimäen upseerikerholla.

Angteeksi vain Mikko V. ja muut, mutta ei kukaan mene Riihimäelle muuten vain. Kyllä se on rautatiekylä eli samanlainen paikka kuin Seinäjoki, josta Vapaussota-Kansalaissota alkoi.

Kirjoitan kohta laajemmin Matti Lackmanin Esko Riekki -elämäkerrasta. Se ei nyt maailmaa mullista, mutta ansaitsee monipuolista kiitosta, jota aion sille kohta jakaa. Miellyttävintä on, että tämä jäkärivärväri, Etsivän Keskuspoliisin päällikkö ja suomalaisen SS-pataljoonan luoja, joka pyöri ennen sotia Gestapon johtajan ja Himmlerin ja Heydrichin kanssa, on esitetty monipuolisesti ja uskottavasti. Kirja ei ole hyökkäys eikä puolustus, vaan tutkimus.

Todella uskottavaa tietoa vuoden 1930 ja vuoden 1932 oikeistokaappauksesta ei ole. On paljon tiedon palasia. Kukaan ei tiedä, mitä Kai Donner, Rudolf Walden, Eino W. Suolahti, Edvin Linkomies ja Hannes Ingman puuhasivat pörssiklubilla, ja mikä oli Mannerheimin todellinen rooli.

Itse olen vakuuttunut, että Lapuan liike ei ollut spontaani kansanliike - ei pelkästään. Kyllä alkoholisoitunut ja köyhtynyt ja pahantapaisuudestaan tunnettu Vihtori Kosola kummallisen oikealla hetkellä osui Lapuan työväentalolle juuri sopivan joukon kanssa.

Eli - mistä ne mustat autot saatiin?

En tiedä asiaa, mutta ei Kosolan Vikillä ainakaan ollut. Annalalla varmasti oli mutta muutoin katseeni kääntyy tehtailijoihin, lääkäreihin ja vastaaviin ei-talonpoikaisiin aineksiin.

Työnantajajärjestöt ja suuryhtiöt pitivät avoimesti yllä Vientirauhaa eli Pihkalan kaartia, joka toimissaan ajeli laillisuutta ajatellen mutkat suoriksi mennen tullen.

Isänmaanystävä ja epädemokraatti Esko Riekki oli jo 1930 vakuuttunut, että 1930 kommunismin todellinen vaara oli torjuttu. Siis torjuttu toistaiseksi.

Pidän tätä totena.

Siis oliko meillä tekeillä suurpääoman eli tehtaiden ja pankkien johtelema vallankaappaus, joka olisi eristänyt myös Ståhlbergin ja jopa Paasikiven kaltaiset porvarit?

Tässä tapauksessa arkistot on hävitetty järjestelmällisesti, ja Stella Polaris -aineistokin koskee myöhempiä vaiheita.

Mutta esitän avoimen kysymyksen, oliko fasismi leviämässä maahamme hyvien kulkuyhteyksien ja oivallisten autojen ansiosta? (Todellisen liikennekulttuurin oli vesillemme ja maanteillemme tietenkin luonut kieltolaki; pirtua kuljetettiin henkilöautoilla, koska kuorma-autolla ei päässyt poliisia pakoon.)

Vastausta en tiedä.