Auguste Maquet, haamu

Dumas’n tekijänoikeushuolista on olennaisesti oikea maininta Wikipedian (engl.) artikkelissa. Huvittavaa kyllä, ranskalainen vastaava artikkeli on olennaisesti niukempi. Toisaalta taas Pariisissa esitettiin vain muutamia vuosia sitten täysille huoneille näytelmää Dumas’n ja Maquet’n systeemeistä. Ja ehkä ranskalaiset suhtautuvat asiaan sivistyneesti. Onhan menetelmä kovin vanha ja arvostettu. Rubens kai oli yksi näistä teollisuudenharjoittajista, joka johti ja valvoi työtä huolellisesti ja sitten signeerasi oppilaittensa maalaukset omalla nimellään (yksin).

Auguste Maquet, joka oli tohtori ja professori ja historiantutkijanakin kiihkeä kirjallisen maineen tavoittelija, teki taustatutkimuksen ja laati hyvinkin yksityiskohtaiset synopsikset myös sellaisiin teoksiin kuin ”Kolme muskettisoturia” (ja sen kaksi jatko-osaa) ja ”Monte-Criston kreivi”.

Jo tämä tieto varmaan helpottaa eräitä ihmettelijöitä. Historiallisen romaanin kirjoittaminen on näet pahuksen vaikeaa.

Tekijänoikeudellisessa kirjallisuudessa mainitaan vain ohimennen jos ollenkaan Maquet’n ja Dumas’n oikeusjuttu, jossa Pariisin vetoomustuomioistuin antoi päätöksensä 14.11.1859. Maquet oli saanut hirvittävän määrän rahaa ja vaati lisää ja sen ohella oikeutta tulla mainituksi näiden ja muiden teosten tekijänä.

Rahat tulivat mutta haamukirjoittajasopimus piti. Tekijä oli tuomioistuimen mukaan asiasta tehdyn sopimuksen johdosta vain Dumas.

Olen samaa mieltä kuin asiaa pikku kirjoituksessaan sivunnut professori Jane Ginsburg (Columbia University). Vaikka Ranskassakaan ei ollut varsinaista tekijänoikeuslakia ja vaikka tekijän moraalisia oikeuksia ei ollut kehitetty isyysoikeutta laajemmalle, sopimus todella oli pätevä. Yhdysvalloissa se olisi ollut ja on ilman muuta pätevä.

Olen luultavasti ainoana Suomessa ottanut tähän kysymykseen kantaa. Haamukirjoittajan sopimus on minustakin pätevä siten että tuomioistuin ei periaatteessa voi velvoittaa ketään julkaisemaan ”haamun” nimeä tekijänä, mutta periaatteessa tekijäksi mainittu voi sitä vastoin vaatia jopa vahingonkorvausta ”haamulta”, joka tulee sopimuksenvastaisesti ulos komerosta.

Soisin että tämä tulkinta otettaisiin huomioon. Brechtin näytelmä on Brechtin teos, vaikka sen olisi kirjoittanut Hella Wuolijoki. Asia lienee kesken, mutta kun lehtien mukaan rouva Sariolalta perittäisiin takaisin hänelle maksettuja kirjastokorvauksia, kun ”tekijä” onkin toinen henkilö, sanoisin että ei onnistu.

Tämä tulkinta on selkeästi lähempänä tavaramerkkioikeudellista ajattelua kuin 1900-luvun ranskalaisvaikutteista ”luova henki” –ajattelutapaa.

Käsitykseni mukaan John Grisham ja vastaavat eivät pahemmin kirjojaan kirjoita. He ovat kuitenkin niiden kirjoittajia. Siis siitä huolimatta, että jokin tiimi olisi todellisuudessa kirjoittanut ne. Tämä siis edellyttäen, että asiasta ja menettelystä ja korvauksista oli sovittu.

Jos siis joku kustannusjohtaja kirjoitti ”Urho Kekkosen muistelmat”, kirjoittanut Urho Kekkonen, niin kirjoittaja on Urho Kekkonen.

Tähän ei tarvita korkealentoisia teorioita. Esimerkiksi TM. Kivimäen tekijänoikeus-kirjan 1960-luvun painoksen on tiettävästi kirjoittanut jokseenkin tarkkaan Matti Ylöstalo. Muutokset ja erot Kivimäen 40-luvu tekijäoikeuskirjaan ovat hyvin suuria.

Miksi näin meneteltiin? Ehkä siksi, että Ylöstalo oli jopa Kivimäkeä parempi juristi eikä viitsinyt ottaa nimiinsä kirjaa, jonka taustatöitä hän ei ollut tehnyt. Ehkä siksi, että Ylöstalo halusi jatkossakin sanoa – kuten hänellä oli tapana – että hänhän ei ole oikeastaan varsinainen tekijänoikeuden asiantuntija. Kun juristi joutuu jonkin alan asiantuntijaksi, sitten hänen on melkein pakko ottaa kantaa kollegojen pöllöpäisiin teorioihin ja antautua aikaa vieviin ja hedelmättömiin polemiikkeihin.

Olen avustanut tälläkin vuosituhannella muutamia henkilöitä, kun he ovat kirjoittaneet tai uudistaneet hyviä kirjojaan. Mielestäni on täysin selvää, että vaikka olisin kirjoittanut muutamia kymmeniä rivejä jostain asiasta sinne tänne, ne ovat kirja tekijän ”kirjoittamia”, koska ne menevät hänen piikkiinsä. Osaan muuten kirjoittaa myös niin, ettei parempikaan lukija huomaa sitä Kemppisen tekstiksi. Tätä eivät kaikki varmaan uskoisi.

Olisikin muuten kiinnostava ajatus yrittää kirjoittaa esimerkiksi Mika Waltarin ”kauan kadoksissa ollut” novelli. Luulen että maassa olisi kymmenen – kaksikymmentä ihmistä, jotka onnistuisivat huiputtamaan näin myös hyviä asiantuntijoita.

Ehkä ei kuitenkaan. Dumas’n tapaus on opettavainen. Kolme muskettisoturia perustuu nimellisesti tositapahtumiin ja eläneeseen henkilöön. Hän oli Charles de Batz-Castelmore, d'Artagnanin kreivi (c. 1611 – 1673). Espanjalainen Gatien de Courtilz de Sandras (1644–1712) kirjoitti romaanin ”D’Artagnanin muistelmat” vuosikymmeniä tämän kuoleman jälkeen. Henkilö ja hänestä kirjoitettu romaani eivät tiettävästi olleet millään tavoin erikoisia. Maquet luonnosteli romaanin muun muassa tästä lähtökohdasta. En tiedä, oliko kaulakoru Maquet’n vai Dumas’n oivallus, mutta joka tapauksessa työnjako oli selvä: Dumas kirjoiti dialogin ja keksi kommellukset ja odottamattomat juonenkäänteet.

Romaani ja sen kaksi valtavaa jatko-osaa ilmestyivät sanomalehdissä jatkokertomuksina. Sellaisen kirjoittaminen vaatii aivan erikoista ammattitaitoa – jonka Suomessa niin ikään lehtiin romaaneja kirjoittanut Topelius hallitsi suurenmoisen hyvin.

Hiukan yleistäen voisi sanoa, että mielenkiintoisia henkilöitä ja erikoisia vaiheita on historia täynnä, mutta Muskettisotureissa ja samoin Toquet’n esiin kaivamassa Monte-Criston kreivissä on jotain kuolematonta – juuri kuten Dumas sanoi. Hän itse kuolee mutta muskettisoturit eivät. Ja näin kävi.

Viime vuosisata vähätteli suuria kirjailijoita. Hugo ja Dickens ovat jälleen näyttäneet kyntensä – ”Kurjat” tehoaa näyttämöllä ja Dickens etenin televisiossa. Muskettisotureista on tehty vaikka mitkä määrät elokuvia.

Syytä en tiedä, mutta vaikka Lesterin versio on todella hauska ja ihastuttavan liikunnallinen, mieleeni on syystä tai toisesta syöpynyt vuonna 1949 näkemäni Sidneyn versio, se jossa Mylady on Lana Turner, Athos Van Heflin ja D’Artagnan itse Gene Kelly. Tarinasta on listattu ainakin 29 eri elokuvaversiota. Missä määrin sitten ”Seitsemän samuraita” ja sangen monet muut vastaavat elokuvat ovat saman tarinan toisintoja, sitä en osaa sanoa.

Ruotsalaiset ovat parempia

Varför är svenskarna så överlägsna jämförda med oss, finnar, dock möjligen inte med finländarna?

Tapahtuvat liittyvät kirjoihin ja menivät näin. Maailmalla on salaperäisiä ihmisiä, jotka kunniallisen julkisivun takana ovat jazzin harrastajia. Esimerkki on Eric Hobsbawm.

Hän on yksi tunnetuimpia akateemisia historiantutkijoita ja sitä miellyttävää brittiläistä lajia, joka on parantunut – enimmäkseen – kommunismin aatteesta. Kysymyksessä on siis sama sukukunta, jota edellisen sukupolven aikana edustivat Isaac Deutsche ja Isaiah Berlin.

Hobsbawmin kirjoista ”Äärimmäisyyksien aika, lyhyt 1900-luku” on suositeltava, mutta kehotan suureen varovaisuuteen ja neuvon lukemaan ainakin yhden kilpailevan teoksen sen rinnalla. Suositukseni on ainakin poliittisesti suhteellisen neutraali tai oikeistolainen Sir Martin Gilbert. Hobsbawm itsekin on julkaissut pienen selittelyniteen isoon kirjaansa.

Hobsbawmin Age of Revolution, Age of Empire ja Age of Capital ovat kumminkin olleet vuosikymmeniä kurssikirjoja. Hänen paras kirjansa muuten on Bandits, ryöväreiden historia.

Mutta tämä akateeminen tutkija oli sanomalehden jazzarvostelija ja rohkaistui lopulta 1989 julkaisemaankin musiikkijuttunsa myös kirjana (”The Jazz Scene”). Jutut eivät ole huonoja.

Yllättäen havaitsin Amazonista, jonka kustomointia (suosituksia sinulle) on maailman ihme, että kaikista mahdollisista kirjoista Shapiron ja Hentoffin ”Hear me Talking to Ya. The Story of Jazz As Told By The Men Who Made It” on äkkiarvaamatta ilmestynyt pokkaria. Tuossa se nyt on. Se ilmestyi yli 50 vuotta sitten, ja niinpä siinä on järkyttävää haastatteluaineistoa. Joku kuvailee, miltä Buddy Boldenin soitto kuulosti New Orleansin kattojen yllä ja miten Bix Beiderbecke ajautui varhaiseen tuhoon. Jelly Roll Morton rupattalee pianonsoiton taiteesta ja niin poispäin.

Kirjan pitkä poissaolo markkinoilta johtui kukaties tekijänoikeussyistä. Siinä on paljon alkujaan tai myöhemmin muualla julkaistua aineistoa

Sekä Hentoff että Shapiro ovat olleet kauan erittäin arvostettuja jazzin ja muun rytmimusiikin asiantuntijoita. Voi olla ettei tämä muinoinen kirja ole innostanut heitä itseäänkään.

Suomessa sillä on merkitystä. Antti Einiön suomennos ”Jazzin vaiheita” ilmestyi 1958 ja oli ainakin minun näkökulmastani ensimmäinen kirja jazzista, josta en mitään ymmärtänyt. Vuonna 1963 tuli Marshall W. Stearnsin kirja.

Tunsimme Louis Armstrongin (neljä kappaletta) ja tiesimme että Duke Ellington on olemassa. Muutoin jazz oli helsinkiläisten ja ruotsinkielisten asia.

Kun en ole kiinnostunut musiikista enkä taiteista, kului vuosi tai kaksi ennen kuin Pekka Gronow sanoi että Kalliossa on jokin myymälä, jossa myydään jazz-levyjä huokealla ja että on sellainen Charlien Parker. Hölkkäsin myymälään. Olen ostanut Parkerin tuotannon kokonaisuudessaan neljään tai viiteen kertaan ja tulin hiukan surulliseksi, kun Verve CD-sarjan jälkeen Anttilasta löytyi vielä yksi sellainen kokoelma, joka oli hankittava. Nyt taitavat olla kaikki versiotkin tietokoneella – myös se, jonka soitettuaan Parker kaatui studion lattiaan ja vietiin Camarillon mielisairaalaan kuivumaan. Olen tehnyt pyhiinvaellusmatkan Camarilloon, joka on Los Angelesissa.

Noin vuonna 1970 sain lainaksi hyvän magnetofonin ja tuttavani Jyrki Jahnukainen lainasi isänsä Jaakon kokoelmasta noin 150 LP-levyä, jotka nauhoitin. Siinä oli jazzia laidasta laitaan. Tyttövauvalla oli vatsavaivoja, niin että koikkelehtiminen olohuoneessa vauva olkapäällä oli hyvä ajatus. En tiedä, oliko sillä turmiollisia jälkiseurauksia. Se on jäänyt mieleen, ettei vauva pitänyt Ornette Colmanista. Eikä vaimo.

Minun maailmassani eli menneisyyden yhteiskunnassa oli siis sellainen sääntö, ettei pitänyt uskotella harrastavansa sellaista, minkä ymmärtämiseen ei ollut edellytyksiä. Puhtaiden yhteensattumien johdosta pääsin tunkeutumaan elokuva-arkiston ja filmikerhojen näytäntöihin, mutta jazz-harrastusta häpesin ja Bachista en puhunut kenellekään, koska joku olisi heti sanonut, ettei sellaisen ihmisen sovi kuunnella Bachia, joka ei osaa nuotilleen laulaakaan ja musiikin numero todistuksessa on vain kasi.

Sekin oli yleisesti tiedossa, että jazz oli jonkinlainen neekerien väärinkäsitys, josta pitäminen ei käynyt kontoon. Tosin jotkut poikkeuksellisen pätevät musiikki-ihmiset puhuivat arvostavasti sellaisista jazz-muusikoista kuin Cole Porter ja George Gershwin.

Mutta Ruotsi…

Alennusmyynnistä tarttui vuosia sitten mukaan Christer Jacobsonin muistelmateos ”Professor i Uppsala eller sköka i Bukarest”, professoriksi Uppsalaan tai huoraksi Bukarestiin. Varhainen versio vitsistä, että poika soittaa isän kertoman mukaan pianoa pornoklubissa, kun totuus on niin häpeällinen, että poika on duunissa Enskilda Bankissa.

Tämä Jacobson väitteli eräistä vuosisadan alun lyriikkaan liittyvistä kysymyksistä filosofian tohtoriksi ja päätyi suurlähettilääksi ja Ruotsin kulttuuriedustuksen tukipylvääksi etenkin Ranskassa. Siis eräänlainen Tarmo Kunnas plus plus.

Tämä pitkä johdanto tähtää kaameaan paljastukseen. Tuokin kirjoittaja – ei mikään maailman ihme mutta ihan sympaattinen – asusti isomman veljensä kassa jo 1948 pitkän kuuman kesän New Yorkissa ja jo sota-ajoista jazz-fäninä loisi Famous Doorissa ja muissa 48. Streetin paikoissa ja opittuaan pelin hengen istuskeli aamuyöstä kuuntelemassa jameja ja jutteli niitä näitä nuorten tuntemattomien muusikkojen kanssa – sellaisten kuin Charlie Parkerin, jota hän kuvaa ystäväkseen. Ja tietenkin mukana olivat Monk ja Mingus ja Gillespie ja you just name it.

Suomenruotsalaisista muistelmista ja muutamista keskusteluista olen ymmärtänyt, että sotasukupolven edustajista jotkut aivan oikeasti ymmärsivät englantia ja kuuntelivat jopa jazzia. Olen muistavinani, että joku - kukaties Zilliacus – olisi viihdyttänyt itseään kuuntelemalla jazz-konsertteja tulenjohtotehtävissä Ihantalassa.

Per I. Gedinin muistelmateoksesta tiedän, että Ruotsin kirjallisesti kiinnostunut eliitti seurusteli sodan aikana amerikkalaisten kirjailijoiden kanssa ja Hemingway, Steinbeck ja Faulkner, joita Suomessa pidettiin vaarallisina kommunisteina, olivat henkilökohtaisesti tuttuja.

Jacobsonin muistelmista ilmenee, että Camus ei välttämättä ollut henkilönä tuntematon, ja jokin myöhempi nobelisti Claude Simon saattoi kuulua tuttavapiiriin.

Suomessa ei tietääkseni ollut muita kuin Heikki ja Erkki Reenpää, joilla oli vastaavia kontakteja – mutta kustantajat ovat ammattilaisia. Aatos Erkko asui Amerikassa.

Mutta kun edes Ruotsiin ei päässyt, tai jos pääsikin, ei saanut mukaan valuuttaa kuin parin ratikkalipun hinnan.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis tämä. Sodan takia ja sotaan liittymättömän henkisen jähmeyden vuoksi jäimme Ruotsista noin 20 vuotta jälkeen, ja vastakkaisista väitteistä huolimatta tuo ero on edelleen olemassa, ehkä hiukan lyhentyneenä. Monet meistä seuraavat toiveikkaasti ruotsalaisten mahdollisia rappeutumisoireita, mutta ei sellaisia kyllä oikeastaan ole näköpiirissä.

Murheellinen analyysi ei koske vain kulttuurielämää. Se koskee mm. liikkeenjohtoa. Omien kokemusteni mukaan suomalaiset liikemiehet ja liikejuristit häviävät ruotsalaisille kollegoilleen kuin apinat. Ja Ericsson on verkkobisneksessä edelleen todella iso, ja se oli vakiintunut yritys jo 1930-luvulla, kun Wallenbergit hankkivat sen huijarikuningas Kreugerin konkurssipesästä.

En puhu mitään rock’n’roll-musiikista, koska olen siihen nähden aivan tietämätön. Muuan Elvis ja eräs Paul Anka tosin tiedettiin, mutta heitä pidettiin hyvinä iskelmälaulajina.

Ensi vaikutelma

Selailin Amazonin sivuja, koska runsaat kirjalistat (Listmania) ovat hyvää voidetta sielulle. Kävimme Herkon kanssa päiväseltään Lappeenrannassa. Jossain uutuuskirjassa sanotaan, että liehiteltävälle naiselle täytyy sanoa jotain kolmessa sekunnissa. Kuulostaa hyvältä ohjeelta.

Siis kolmen sekunnin arvio isosta ohjelmistopaketista.

Kohtuutonta että ihminen joutuu ansaitsemaan leipänsä rehellisellä työllä.

Asensin eilen Office 2007:n, Outlook reistaa. Se itkee jotain tiedostoa. Hyvä että on Webmail pahimpaan hätään.

Kuten useimmat muut, olen tottunut pitämään Mikkisoftaa paholaisen keksintönä. Toisaalta olen taipunut tunnustamaan, että oma laiskuus ja ylimielisyys on yhtä usein ongelmien syy kuin ohjelmiston kataluus.

Pohdin taannoin aikani, mikä olisi vaivattomin tapa avata vanhat wp-failit eli 90-luvun alun Hesarin kirjoitukset. Kesti ennen kuin käsitin, että Word avaa ne suoraan. Todella vanhojen tekstien skandit korjaa esi/korvaa-toiminalla.

Tällä kertaa edessä oli yllätys. Menut eli valikot ovat poissa. Tilalla on jotain, minkä nimi on Ribbon.

Näppäinyhdistelmien muutos miellytti heti.

Ribbon, joka korvaa valikot, näyttää salansa painamalla pelkkää Alt-näppäintä.

Jostain syystä Wordin raivostuttava tapa numeroida sisäänvedot ja sitten reistailla niiden kanssa on muutettu, toivottavasti paremmaksi.

Oikoluku toimii suomeksi.

Fontteja löytyy.

Excel on myös parantanut eräitä inhottavia tapojaan. Eräiden asioiden toteuttaminen Excelissä on ollut todella vaikeaa. Kun olen askarrellut jatkuvasti näitten sotakuolemataulukoiden kanssa yksi tarve on ollut yhdistellä tietoja esimerkiksi muuttamalla kuolinpaikka Joutselästä Kivenavaksi tai yhdistämällä ammattinimikkeet ”mv. maanv., maanvilj., tal., taloll., til., tilall., pienv., pienviljelijä ja palstatilallinen”. Tapahtuu helpommin. Ja laskeminen ilman funktiota ”count”. Kun hiukan hypistelee alapalkkia, sinne saa vaikka mitä kuten ”count”. Wordissa sanojen lukumäärä näkyy käskemättä.

Power Pointia en ole ehtinyt vielä rassata enkä Accesia liioin. Mukana on muutakin, etenkin hyvän tuntuiset opetusohjelmat.

Wordissa on se mielenkiintoinen piirre, että niin paljon kuin sitä näkee käytettävän, juuri kukaan ei näytä osaavan käyttää sitä. Tiedän ainakin sen, että kun olen kerännyt kohtuullisen suuren määrän lakitekstejä ja päätynyt itseäni miellyttävään muotoiluun niin että voi käyttää dokumenttikarttaa ja siis löytää nopeasti oikean luvun ja pykälän, nyt template toimii. Aikaisemmissa versiossa oli kovin tavallista, että tyyleihin tuli ziljoona vaihtoehtoa, joilla ei siis tehnyt mitään.

Tämä on pikakokeilu tekstin siirtäiseksi suoraan blogiin pistäytymättä asciin kautta.

Lienee aloitettava opinnot.

Eniten kummastelen Google Desktopin kanssa kilpailevaa Search Desktop –ominaisuutta. Se löytää kymmenestä tuhannesta tekstifailista sanan kymmenessä sekunnissa. Myös Acrobat-tiedostoista.

Media ja meediot

Media?

Halonen ja Tuomioja olivat kiukkuisia medialle, jolla heidän käsityksensä mukaan on omia ulkopoliittisia päämääriä ajettavanaan.

Oli outo keskustelu ja outo porukka. Ilmassa oli vallankaappauksen tuntua, koska ennen ulkopolitiikasta ovat keskustelleet ne, jotka eivät ole siitä vastuussa. Ne jotka ovat vastuussa, ovat lähinnä vastailleet kysymyksiin tai pitäneet puheita.

Ei tule heti mieleen, että juuri eronnut ja juuri nimitetty ulkoministeri olisivat istuneet julkisesti olemassa eri mieltä asioista.

Vielä oudompaa oli poliitikkojen ja median vetäminen vastakkain.

Mihin unohtui kansa?

Äänestäjillä on ylin valta maassa. Jos äänestäjät viskaavat äänensä porukoille, jotka myyvät aikaisemmasta poikkeavaa ulkopolitiikkaa, niin sitten poiketaan.

Media on nopeasti muuttuva käsite.

Vielä hiljan meillä oli äänenkannattajina viralliset ja epäviralliset sanomalehdet ja epävirallisesti virallinen yleisradio.

Nyt alkaa tuntua siltä, että ihmiset ovat oikeasti jotain mieltä. Tämä yhteinen blogimme ei kelpaa esimerkiksi, koska meitä on kuitenkin vähän ja joukko taitaa olla epätyypillinen. Mutta mitä minä olen katsellut Hesarin poliittisia blogeja, Suomi24-keskusteluja ja sellaisia, niin tekisi mieli sanoa, että media on muuttunut.

Muutoksen ensimmäisiä airuita oli Tuomioja. Teinilehti joutui parempiin käsiin ja syntyi pieni mutta aika merkittävä toisinajattelijoiden lehdistö ja ennen pitkää myös taskukirjasarjoja, jotka ajoivat muun muassa rauhanliikkeen ja kolmannen maailman asioita.

Kuulen korvissani jonkun kuiskaavan että Ylioppilaslehti. No, tavallaan. Mutta kyllä Arvo Salon lyhyttä päätoimittajakautta on liioiteltukin. Ja Ylppäri oli räväkkä kulttuurilehti, vähän niin kuin nuorisopainos Parnassosta.

Eilen sai elämäntyöstään palkinnon mies, joka on ollut mukana kaikessa, Matti Rossi. Hän välitti englannin- ja sitten espanjankielistä kirjallisuutta jo ennen kuin politiikkaa oli keksitty. Tapasin hänet Lontoossa Anselm Hollon kanssa 1965. Sen jälkeen en ole tavannut, mistä olen henkilökohtaisesti kiitollinen. Tuo kulttuurityöntekijöiden kausi oli kunniaton. Mutta Shakespeare-käännökset ovat hienoja.

Se siitä.

Olisivatko Halonen ja Tuomioja tarkoittaneet, että esimerkiksi meidän pronssisoturi-keskustelumme olisi ollut tavalla tai toisella sopimaton? Käsitykseni mukaan nimenomaan keskustella täytyy, ja keskustelussa tuli heti esiin näkökulmia ja arveluja, joita sanomalehdet eivät esittäneet.

Televisiokeskustelussa muuten pisimmän ja komeimman korren veti Ilkka Kanerva. Hänhän sanoa täräytti, että EY:n piirissä patsas ja lähetystön piiritys aiheuttivat toimeliaisuutta, josta julkisuuteen tuli vain vähän.

Kova repliikki ulkoministeriltä, koska se on varmasti totta. Salailu on välttämätöntä. Ei ole mahdollista tilanteen ollessa päällä kertoa julkisesti, että nyt me porukalle yritämme keksiä, että piruako sille Putinille keksittäisiin. Sellaista ei pidä sanoa. Sitten kun on keksitty, sitten sanotaan.

Ainakin Yhdysvalloissa ja osittain Englannissa lehdet ja televisiot ovat onnistuneet jallittamaan ihmisiä vuosikymmenestä toiseen. Ellei muu auta, johdetaan mielenkiinto johonkin parveketupakointiin eli siis toisarvoiseen mutta intohimoja nostattavaan aiheeseen, jotteivät kansalaiset keksisi ihmetellä ensiarvoisa asioita.

En lakkaa ihastelemasta parlamentaarista demokratiaa. Tuomioja oli ammattitaidoltaan varmaan Hj. Procopén ja nuoren Holstin ohella etevimpiä ulkoministereitämme, ehkä ylimalkaan etevimpiä ministereitämme.

Historia, josta oppii paljon, osoittaa tarpeelliseksi, että vain tuomarit ovat erottamattomia ja että kun puolue häviää vaaleissa, pätevätkin henkilöt pakkaavat kassinsa ja tilalle tulee toisia, mahdollisesti taitamattomampia.

Meillä on ainakin kaksi esimerkkiä liian kauan hallinneista mestareista, nimittäin Kekkonen ja Tanner, jonka 1960-luvun poliittinen kausi oli mielestäni suuri onnettomuus. Vastaavasti Mannerheim-ihailuni syvin syy on se, että asianomainen ymmärsi lähteä kalppimaan hävittyään presidentinvaaleissa Ståhlbergille ja että hän ymmärsi olla kaappaamatta valtaa 1930.

Älkää lukeko väärin. En minä rinnasta eläviä ihmisiä kuolleisiin suurmiehiin. Patsaissa ja muistomerkeissä on se hyvä perinne, että niitä ei yleensä pystytetä eläville; urheilijapatsaat jäävät viihteen puolelle.

Kun tuli sanotuksi poliittisesta järjestelmästä, jonka pohjoismainen muoto on enemmän englantilaista kuin ranskalaista perua, niin jatketaan vielä lyhyesti. (Ranskan valistusfilosofien hienoissa oivalluksissa oli sama vika kuin Hegelin aatteissa – ne johtivat sekä hyviin ja moraalisesti puolustettaviin tuloksiin että terroriin ja giljotiiniin. Locke ja puolihuolimaton englantilainen perinne eivät johtaneet sellaiseen.)

Vasemmisto tuli kehiin, kun liberalismi – poliittisista aatteista ilman muuta paras – osoittautui noin vuoteen 1850 mennessä toimimattomaksi. Taustana olivat työläiset ja huono-osaiset talottomat-pojat. Organisaattoreja olivat runoilijat ja lehtimiehet.

Kun työläiset kärsivät vyötärölihavuudesta ja media on muuttumassa hajautetuksi, olisiko niin, että vasemmistolaisuus olisi siirtymässä kauniiksi (ja vähemmän kauniiksi) muistoksi?

Jos jotain tällaista olisi tapahtumassa, poliittisen eliitin osan kiukku olisi hyvin ymmärrettävissä.

Eihän tilanne ole enää sama kuin ennen – vasemmisto sanoo, että tehdäänpä kuulkaa uusia virheitä, ja konservatiivinen oikeisto sanoo, että ei korjata vanhojakaan erehdyksiä.

Ranskassa tuli presidentiksi telaketjulinjan oikeistolainen, Saksassa on Ossie-taustainen CDU:n poliitikko liittokanslerina, Englannissa Blairin poistumista näyttämöltä odotetaan kovastikin, ja Ruotsissa Göran Person käyttää mediaa maksaakseen potut pottuina, kun oikeisto on vallassa.

Että sellaisia aikoja.

Watches

This is the watch. Luckily I will never be able to affort it. Vacheron Constantine.

Yes I bought the Omega Speedmaster Mark II 1972. I could not afford that either. So I am to be regarded as a card-carrying lunatic myself.

I cannot understand this craze for mechanical watches, which are unwieldy, uncomfortable and very heavily overpriced.

But they did come back.

Fools like me put $ 12.3 billion in watches last year = 10 billion euros. In Switzerland 2/3 went to mechanical watches.

Turnover of Swatch group was more than half, 5.5 billion. In Europe we say milliards. They pay now 40 % to their share-holders.

The average price of a watch manufactured in China 2006 was $ 1, in Hong Kong $ 8 and in Switzerland $ 400.

Whatever happened?

After Omega Speedmaster etc. during early 7oies the Swiss watch-industry went kaput.

People believe that the idea of a digital wristwatch was derived from A Space Odyssey 2001. The LED-watches were horrible. You had to push a button to get the reading and the battery would end in a whiz. But hey were more coveted after than most of the mechanical marvels. Then came LCD and the Japanese Seiko, Citizen and Casio made mincemeat out of the Swiss with their inexpensive quartz-movements.

There is no doubt whatsoever that watches like Timex and Casio still are by far the best buy. - Swatch group sells now mechanical self-winding Tissots for a puny 320. Price quotation by the department-store Stockman. Very expensive for you, sir.

But as said, a marvellous watch for use is e.g. Citizen, let us say the titanium-cased thing, without gizmos like radio-controlled timing or perpetual calendar. It will only cost something like eur. 200.

The new book in picture is nice no-nonsense account. A bargain is the three-lingual Wristwatches by Köhnemann publishers. I got it for 28 euros, and it is a coffee-table book, meaning large and quite well printed.

Yes, sir. The one thing omitted in these books is a trifling I once found in a serious history about the Napoleonic wars. The Black Watch was translated into Finnish as the black wrist-watch - shock-proof at Waterloo.

There has been some talk of innovations lately. The Swatch quartz watch, manufactured almost entirely of plastic, was one of the most unexpected in consumer market. The Swiss industry was dead and gone. Then two notorious Swiss banks sent a guy called Hayek - no relative to the economist F.A., as far as I know. And he gave a beating to the Asian competition on the price bracket $ 40 - 400 combining humor (!) with microelectronic skill.

What a weasel!

Omega and Tissot hand joined resources before the war. Now Swatch owns them, and Blancpain, Breguet, Longiness, Rado etc.

Nobody has yet come up with a plausible explanation for the shortcomings of the Asian giants to pruduce really good software. And although Toytota Corolla is far superior, I buy a Citroën.

And so we are back in the basics of industrialism and information technology. The Swiss were actually forbidden to dabble with jewels and precious metals. Jean Calvin himself said that God does not like that kind of tomfoolery. But Calvin and reformed theologians, among the most notable the late Karl Barth, actually saw God as a watchmaker - not a blind watchmaker. We see the intricacies of the machine and believe it was evolved by natural selection out of a random lump of metal.

A disclaimer: this is not my interpretation. I am trying to explain why the Swiss and some Germans and some French Huguenots were so devoted to clockworks - and still are.

Besides the Asian Socialism cold not cope with watches. The German Glashütte was expropriated by the state and turned into a VEB, Volkseigene Betrieb. That was the end of it. After DDR the representants of the family Lange bought back their industries, and presto, A. Lange & Söhne is once again one of the most expensive and beatiful wathes in Germany.

The watchmakers developed the tools needed for tools. They were the first to unerstand the tolerances, gauges and standards in the industry. They were the first to develop smithys into factories and start dealing with interoperable parts. Naturally the arms industry was very fast to follow.

Watches are an example of the information industry or informationalism. Mechanical watches with an USB-socket for calibrating already are in stores. My guess is that mr. Hayek and his counterparts are just waiting until they give us watches with virtual dials. I could have all the dials shown in the book just by clicking.

Nokia - what are you waiting? There is no copyright in watch dials, as Swatch itself has testified by meticulously copying nice dials from 20ies and 30ies.

I really do not believe in multi-function PDA:s. Give us a flat watch that can be turned today to a suitwath and tomorrow to a chronograph and then to an aviator's watch and then to a diver's watch.

Time and date we cannot escape. They will be engraved in our gravestones - date, at least.

So give us some time.

Patsas

ISBN 978-2070706594 on Nora, Pierre et al: Les Lieux de mémoire (Gallimard, 1986).

Muiston paikat.

Pierre Nora on kuuluisa akateeminen historiantutkija. Näitä kirjoja on kolme.

Idea on yksinkertainen: muutamia vuosikymmeniä sitten tutkijat laajensivat dokumentin käsitettä niin että se tarkoittaa todistetta. Dokumentti voi olla puukko, jota säilytetään museossa.

Ajatus on hyvä. Tuollainen historiallinen dokumentti on joskus parempi kuin paperi, joka on viritetty vääristelemään todellsuutta.

Muistomerkki, kuten patsas, ei ole dokumentti, koska se ei edes yritä todistaa mitään. Se on merkki, jonka tarkoitus on yhdistää tai hajoittaa. Se ei ole taidetta. Tuo sana liitetään usein ilmiöihin, joiden tarkoituksena on vedota tunteisiin etenkin kauneudella. Muistomerkin tarkoitus on vedota poliittisiin tunteisiin.

Suomen kielen sana on erinomainen: muisto-merkki. "Monumentti" on abstraktinen. Peltovainio voi olla isien työn monumentti.

Kaarle XII osoittaa sormellaan aivan riittävän tarkasti itään, Narvaan, Novgorodiin Tukholman rannassa. Siellä, Pietarissa, on huomattavan hieno ratsastajapatsas, jossa tsaari Pietari on kiskaissut ratsunsa takajaloilleen, ja suunta on tietysti länsi. (Patsas liittyy Järnefeltien suvun historiaan, koska Elisabetin eno oli kovakin kuvanveistäjä ja kertoi, miten merkillinen saavutus tuo ratsastajapatsas oli valutyönä ja tasapainon kannalta.)

Meillä Mannerheimin ratsastajapatsas on arka aihe, ja Tampereen Mannerheimin Vapaussodan-patsas vielä arempi.

Loogisesti Aleksis Kiven patsaan paikalle Rautatientorille pitäisi siirtää Leninin patsas; olihan hän ainakin teknisesti vapautemme takaaja. Ja Esplanadille Stalin.

Kuinkahan monta kannatajaa näillä ajatuksilla olisi? Epäilen että vain the lunatic fringe, tilastollinen ilmiö eli hajonta hulluina.

Kaksi päätelmää. Valloittajapatsas keskellä vieraan maan pääkaupunkia on todella kauhea asia, oli hautoja tai ei. Toisin sanoen Viipurin "vapauttajat" voivat pykätä patsaita Viipuriin mielensä mukaan mutta Lappenrannassa sellainen olisi ikävä näky.

Tietenkin virolaiset toimivat viisaasti, koska provokaatio on Neuvostoliiton ja oli Saksan koeteltu menettelytapa, tyyppiä Mainilan laukaukset tai Puolan väitetty rajaselkkaus 1939. Ehkä sellainen tulee seuraavaksi.

Mutta ymmärrän myös niitä tuttavia amerikkalaisia, jotka kertovat, että kyllä korpee, kun japanilaiset kiipeilevät Pearl Harbourin ankkuri-muistomerkillä ja räpsivät toisistaan valokuvia. Voisihan sitä kieltämättä olla kiipeilemättä.

Willy Brandt polvistuneena Saksan aiheuttamien tuhojen muistomerkille oli niin vaikuttava lehtikuva, että se syöpyi mieleen. Ja miksei - ensimmäinen venäläisten seppeleenlasku Mannerheimin haudalle Hietaniemessä. Ja punaisten kaiveleminen mäenrinteistä ja sorakuopista ja siirtäminen siunattuun maahan - aivan siihen katsomatta, mitä tämä siunattu maa kenellekin merkitsee.

Muistopatsas näyttäisi liittyvän demokratian tai kansalaisvaltion nousuun. Antiikista alkaen hallitsijat ja valloittajat pystyttivät toisilleen muistomerkkejä. Saksalaiset kohottivat 1871 voiton kunniaksi Berliiniin Siegessäulen, mutta siinäkin ponnahtelee voiton jumalatar, ei esimerkiksi Bismarck stringeissä ja targassa.

Tämä suuri hyöty antiikin mytologian hahmoista on. Ne ovat armeliaan epämääräisiä.

Ja se toinen ajatus: hauskaa, että Havis Amanda on niin maallinen ja epämytologinen ja hauskaa että se on juhlinnan kohde karnevaaliaikaan.

Kun edellä on hyväksytty representaatio eli se ajatus, että in effigy eli kuvana herjaaminen tehoaa ihmisiin, tuollainen patsas, joka on muuten vain ilo silmälle, on ihan hyvä.

Minun tietoni mukaan nimitys tulee korttelista Meri (Havet), jossa asusti huonomaineinen yleisen ammatin harjoittaja Manta eli Amanda. Vallgren oli itsekin alan miehiä, mutta nimitys olisi jonkun koiranleuan keksimä: ihan niin kuin Havis Amanda. Pyllystä päätellen. Eli "Havis" ei ole esimerkiksi latinaa, vaan stadin slangia, vrt. Espis, Bulis.

Kipsipäät

Eilisen James Bondin pääroisto (Julian Glover) oli siinä määrin Ilkka Niiniluodon näköinen, että tulin filosofiselle tuulelle. Pääkaveri (Chaim Topol) oli kaverini Kantolan Vesan kaksoisolento.

Mietin yöllä, että jos tuohon keittiön ikkunalle järjestyisi rivi pystejä, niin voisin itsekin kaataa ja siirtää niitä vaihtuvan poliittisen tilanteen mukaan.

Lasikaapissa on valmiiksi pieni Bachin rintakuva. Se on aitoa muovia. Lapsi toi sen tuliaisena matkalta kauan sitten, pahana aikana.

Istuvan presidentin valokuvasta en ehkä välittäisi, mutta Mannerheimin muotokuva voisi olla hyvä seinällä.

Ihmisillä ei ole enää idoliensa kuvia kehyksissä eikä omistettuja valokuvia takan otsalla.

En tiedä enää ketään, jolla olisi pokkaa lähettää oma kuvansa omistuskirjoituksin.

Äidilläni on monta kansiota täynnä Hollywoodista sodan aikana hankittuja filmitähtien kuvia. Ovat ne hienoja. "For Laila - Errol Flynn." Arvoa ei hiukkaakaan alenna epäily, että siellä istui jossain Beverly Hillsin ponttilautavajassa pätkätyöläisiä kirjoittamassa omistuksia.

Minulla on hyvä tapa pitää televisiota raollaan, jos odotan uutisia tai ajankohtaisohjelmia tai kusiaiselokuvia. Jossain ohjelmassa annettiin tuunausohjeita. Tämä uusi sana on vastenmielinen. Se tarkoittaa jotain meikkaamista, naamiointia tai väärentämistä, jota pitäisi tehdä omalle kodilleen!

Joku oli hankkinut vanhoja kehystettyjä filmitähtien kuvia ja rakentanut niistä "aistikkaan sisustuselementin". Painukoon helvettiin.

Ehkä olisi helpompaa tyytyä niiden pienoispatsaiden sijasta kehystettyihin kuviin. Toisaalta kyllä jostain Oxfordin matkamuistomyymälästä saisin kerralla useita muovisia pikku-ukkoja: Roger Bacon, Wilhelm Occamilainen, myöhemmältä vuosisadalta Francis Bacon, joka oli filosofoiva virkatuomari. Pariisista saisi Abélardin ja Italiasta Pico della Mirandolan ja Bartolus de Sassoferraton. Taiteilijoista Ambrogio Lorenzetti ja ehkä Giotto. Paul Cézanne löysi uudestaan heidän keksintönsä. Renessanssin suuri Pico della Mirandola osoitti 1400-luvulla, ettei tekijänoikeus ole sukua omistamiselle, koska luominen on omaksumista.

Taidan kumminkin pitää seinät siisteinä.

Television 100 suurinta -konsepti joitakin vuosia sitten tuotti Suomessa arvattavia tuloksia, paitsi että Ryti sivuutti Kekkosen. Nyt uusittuna vastaajat varmaan miettisivät, kuka oli Kekkonen.

Kaikkien aikojen suurin amerikkalainen oli alkuperäisohjelman mukaan Ronald Reagan. Tämä on hyvä pitää mielessä. Hän ohitti Abraham Lincolnin, George Washingtonin ja Benjamin Franklinin.

Englannissa Diana arvioitiin merkittävämmäksi kuin Darwin, Shakespeare ja Newton. Tämän arvion perustetta en tiedä. Tai: kun Englanti on vedonlyönnin ja veikkauksen kotimaa, niin perustuisiko tämä siihen ajatukseen, että kuka tahansa voi voittaa arpajaisissa? Ja kun Englanti on puritaanien ja "Kristityn vaelluksen" kotimaa, olisiko jatkoajatus, että kuka tahansa voi menettää arpajaisvoittonsa?

Ranskan lista on asiallisempi, mutta Hollanti on hankala, koska heillä aiva oikeasti on niin monta merkittävää henkilöä historiassaan: Erasmus, Rembrandt, van Gogh, Spinoza, Tuomas Kempiläinen.

Mutta suurin kaikista oli Spinoza, linssinhioja.

Äänestysoikeus

Ainakin Kaliforniassa Kangaroo Court tai "Mickey Mouse Court" tarkoittaa tuomioistuinta, jonka menettelytavat eivät ole ihan kohdallaan.

Ollaan tietävinään, että termi havaittiin ensimmäistä kertaa Kalifornian kultaryntäyksen aikaan 1850-luvulla tai sitten Texasissa. Mielenkiintoista miettiä, mistä termi. Huvittava selitys on tervejärkinen arvio: tuollaista ei ole olemassakaan. Kengurutuomioistuin on siis jotain täysin uskomatonta.

Hm.

Kuten ette tiedä, Yhdysvalloilla on omat tuomioistuimensa ja osavaltioilla omansa. Sama koskee poliiseja.

Siksi esimerkiksi syvässä etelässä on esiintynyt hyvinkin persoonallisia lainvalvojia ja oikeuden toteuttajia.

Omissa kirjoissani Federal Courts on todellinen mielenkiinnon kohde. Tekijänoikeus ja patenttilaki ovat liittovaltion juttuja.

Jatkuvasti Suomenkin lehtiin pääsevät mielipuoliset amerikkalaiset vahingonkorvausasiat ovat lähes poikkeuksitta osavaltioiden lakeihin perustuvia.

Joskus kaipailen Hamilton-vainajaa, joka hävisi 1800 taistelun Jeffersonin porukalle. Federalistit eivät pärjänneet osavaltioiden oikeuksia ajaneille.

Suomessa perustiedot USA:n poliittisesta järjestelmästä ja poliittisesta historiasta eivät valitettavasti kuulu koulukurssiin eivätkä yleissivistykseen. Monikaan ei edes osaa painottaa oikein FBI:n nimeä - Federal Bureau of Investigation. Erään version mukaan gangsteri Machine-Gun Kellyn keksimä "G-man" eli government-man on siis jotain samanlaista kuin U.S. Marshall, joka on ihan erilainen poliisi kuin sheriffi, vaikka molemmista käytetään samaa suomennosta.

"G-man" on tiettävästi J. Edgar Hooverin mainostoimiston keksintöä ja Hoover puolestaan oli oman käsitykseni mukaan yksi vuosisadan niljakkaimmista henkilöistä, todellinen Dzershinskin ja Goebbelsin kollega.

Suomessa on kieltämättä ollut raastuvanoikeuden osastoja ja kihlakunnanoikeuksia, joita järkevät asianajajat koettivat kiertää, koska tuomari oli liiankin vahva "persoonallisuus".

Tulee mieleen muuan menneisyyden laamanni, joka raivostui, kun vangittu syytetty pyysi puheenvuoroa. "Kaiken sen jälkeen, mitä olette tehnyt, kehtaatte vaatia puheenvuoroa! Ulos!"

Puhuimme eilen lautamiehistä, eikä aihe jäänyt mielenkiintoa vaille.

Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintö 2003:3 ("Arposen komitea") sisältää todella tietoa koko järjestelmästä ja lautamiehistä eritoten, ja löytyy sopivina palasina Googlella.

Mietintöön ei suuremmin kirjattu keskusteluja "oikeudenkäynnistä mediassa".

Se ilmiö on niin iso, että kirjoitan siitä jatkuvasti, vähän väliä. Käsitin tilanteen asuessani Kaliforniassa. O.J. Simpsonin oikeusjuttu oli meneillään, ja oikeustalon pihassa Santa Monicassa päivysti yli kymmenen televisioyhtiöiden lähetysautoa. Ohjelmaa tuli aamusta iltaan.

Tämähän on periaatteessa hyvä asia ja edistää lainkäytön julkisuutta.

Käytännössä se on paha asia, koska itse kukin ryhtyi tuomariksi tai valamieheksi, ja kannat olivat sitä varmempia, mitä huterammin tosiasiatiedoin mielipiteen esittäjä oli liikkeessä.

Suomen tiedotusvälineet ovat lopultakin aika vastuullisia. En ole vieläkään nähnyt kännykkä- tai internet-äänetystä "Oliko Jämsän tuomio oikea".

Kyllä sellainenkin ennen pitkää nähdään.

En kuvittele, että lakimiehet tai tuomarit olisivat yhtään sen fiksumpia kuin ihmiset keskimäärin. Mutta oikeudenkäynnin yksi syvällinen, oikeudenmukaisuuden toteutumiseen tähtäävä periaate on oikeudenkäyntiaineisto.

Juttu ratkaistaan lain mukaisesti sen oikeudenkäyntiaineiston nojalla, joka on esitetty. Tätä aineistoa ovat todisteet. Mitä oikeudenkäynnissä ei ole esitetty, sitä ei voi ottaa huomioon (lukuun ottamatta niin sanottuja notorisia tosiseikkoja eli itsestäänselvyyksiä).

Tämänkään takia murhatuomioista ja muista ratkaisuista ei voi äänestää lehdissä eikä netissä. Jotta voisi ottaa järjellisen kannan, olisi tunnettava oikeudenikäyntiaineisto. Sen jälkeen se olisi analysoitava ja punnittava.

Kun olen sitä työtä niin paljon tehnyt, vakuutan että se on usein iso urakka, viikkojen työ.

Siksi hyväänkään lehtijuttuun tai jopa kirjaan perustuva arvio ei voi olla asiallisesti perusteltu. Oikea se tietenkin voi olla - sattumalta.
= = =

P.S. klo 11.30 - lukekaapa Ilta-Lehdestä Aarno "Loka" Laitisen kolumni venäläisistä ja hautojen häpäisemisestä. Koittaakohan koskaan sellainen päivä, että suomalainen poliitikko tohtisi mainita asiasta? - Kirkkkonummelaisena tiedän, ettei hautakivien kaatamien ja rikkominen ole suomalainen nuorisoilmiö.

Mietinnän kalvas karva

Uusi ministeri aikoo kajota virkaröyhkeyteen ja väännellykseen lain.

Epattoja tuskin kuitenkaan saadaan kuriin.

Kävin ahkerasti Arposen tuomioistuinlaitoskomiteassa, jossa me jäsenet ja etevät asiantuntijat ja kaksi epätavallisen hyvää sihteeriä mietimme ja pohdimme alioikeuksien lukumäärää ja menettelytapoja.

Nyt näyttää siltä, että lautamiesjärjestelmästä luovuttaisiin. Komiteamme oli aika vahvasti tällä kannalla.

Lautamiesten hyöty on rajallinen, ja kulttuurinen muutos on tehnyt maailman sellaiseksi, ettei menetys ole suuri, jos kohta ei säästökään.

Anglosaksinen valamiehistö (jury) on räikeä epäkohta. Silläkään ei ole mitään hyödyllistä käyttöä, mutta syyllisyyskysymyksen jättäminen maallikkkojen mietittäväksi ei ole enää järkevä järjestelmä.

Kirjoitan sitä varmemmin äänenpainoin mitä vähemmän tiedän asioista, ja tietoni vanhentuvat.

Minun oli tarkoitus pysyä tuomarina. Hyvä etten pysynyt. Mietin itselleni virtuaalisen henkilöhistorian joitakin viikkoja sitten. Se oli kuin povarin luona käynti. Velttohyppelyä yliopistoilla ja kirjoittelua. Siis tätä tällaista.

Shakespeare-vainaja pani Hamletin suuhun sanat, joihin en tunne tarvetta yhtyä:

Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,

hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,

vääryyttä sortajan, lain väännellystä,

virastolt' ylpeitä ja potkuja,

joit' ansiokkaat epatoilta saavat,

jos puukon tutkaimella suoran tehdä

vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis

ja hikois, voihkais elon kuorman alla,

jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, --

tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi

palaja ykskään, -- niin ei huumais mieltä,

ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,

kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne?

näin pelkureiks meit' omatunto saattaa,

ja päätöksemme luonnonraittiin muodon

mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa,

ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet

uraltaan luistavat tuost' arvelusta

ja teon nimen kadottavat.

"For who would bear the whips and scorns of time,
The oppressor's wrong, the proud man's contumely,
The pangs of despised love, the law's delay,
The insolence of office and the spurns
That patient merit of the unworthy takes,
When he himself might his quietus make
With a bare bodkin? who would fardels bear,
To grunt and sweat under a weary life,
But that the dread of something after death,
The undiscover'd country from whose bourn
No traveller returns, puzzles the will
And makes us rather bear those ills we have
Than fly to others that we know not of?
Thus conscience does make cowards of us all;
And thus the native hue of resolution
Is sicklied o'er with the pale cast of thought,
And enterprises of great pith and moment
With this regard their currents turn awry,
And lose the name of action..."


(Sitaatti on Cajanderin suomennoksesta, joka jaksaa viehättää. Ei se tuo alkutekstikään ihan perusenglantia ole.)

Harry Järv

Eilinen kommentoija laittoi linkin. En ilkeä laittaa tähän suoraa osoitetta, mutta Googlella se näyttää löytyvän esimerkiksi hakusanalla "Jäätteenmäki ruotsalaisuuden asialla".

Ruotsin ja ruotsinkielisten pahoja tekoja ruoditaan kirjiotuksessa 1200-luvulta alkaen. Erityisesti todistellaan ruotsinkielisten rintamajoukkojen kelvottomuutta ja vähäpätöisyyttä 1939-1944.

Ei hupsuja verkkopaikkoja maksaisi vaivaa luetteloida.

Kunhan tuli mieleen Venäjän virolaisvihasta ja virolaisten ja meidän tunteista venäläisiä kohtaan - abstraktisia venäläisiä. Kun tunnemme heitä ja tapaamme, emme sitten olekaan niin vihaisia.

Tunsin ihmisiä, jotka olivat valmiita tarttumaan kynään tai kättä pidempään,koska puiston penkillä vetelehtivät puliukot ja muut humalaiset pelottivat kilttejä pieniä koiria.

Tunsin ihmisiä, jotka pitivät vääryytenä sitä, että puliukot ja muut vain kansakoulun käyneet saavat äänestää vaaleissa, joissa asiantuntijoillakin on vain yksi ääni. Asiantuntijalla tarkoitettiin juristia, usein puhujaa itseään.

Ja sitten ovat nämä, joiden mielestä ihminen ei voi olla aivan täysipätöinen, jos hän on ruotsinkielinen.

Ja ne, joiden mielestä täytyy olla työläinen, jotta voisi kirjoittaa työläisromaanin. Ellen muista väärin, Hannu Salama sai tämän moitteen oikeauskoiselta opiskelijanuorisolta.

Vastaväitteeksi ei hyväksytä, että henkilö, joka onnistuu kirjoittamaan romaanin, joka tapauksessa lakkaa olemasta työläinen tai ei ehkä ollut sitä koskaan.

Näistä ruotsinkielisistä joukko-osastoista on julkaistu mielenkiintoista aineistoa. Kummallisin on Nils-Erik Nykvistin Sextiettan, omakustanne JR 61:n vaiheista ennen Viipurin seudun Tienhaaran taisteluja ja niiden aikana. Kirja on omakustanne, josta on nyt myynnissä seitsemäs, uudistettu painos.

Pohjanmaan ruotsinkieliset kävivät sodasta, karkuruudesta ja suoriutumisesta valtavan keskustelun, joka koottiin kirjaksi Finland 1939-1945 : debatten i Vasabladet 1987-1988.
Ja keskustelu jatkui vielä sen jälkeenkin. Mukana oli ainakin kaksi erittäin kovaa nimeä, Vasabladetin päätoimittaja Birger Tölix, ja kirjan toimittanut Harry Järv.

Keskustelun alkuvaiheessa joku hyvä ihminen kysyi, miksi Järv ei osallistunut fasistien karkottamiseen Lapista, vaan sitä vastoin vastusti suuren ja mahtavan Neuvostoliiton pohjaltaan rauhanomaisia pyrkimyksiä Sallassa ja Kannaksella.

Hänelle vastattiin, että asiaan saattoi vaikuttaa se, että Järv makasi amputoituna sotasairaalassa mentyään kaukopartiomatkalla miinaan.

Otin Järvin esiin ja kuvaan kahdesta syystä, joista jälkimmäinen on hänen kirjallinen tuotantonsa. Hän ei kirjoittanut sotaromaania eikä muistelmaa, vaan tutkimuksia mm. Kafkasta, antiikin kirjallisuudesta, uuskritiikistä ja juutalaisesta kulttuurista Ruotsissa.

Sotadokumenttien ja Åke Lindmanin elokuvan kanssa hän joutui tekemisiin kukaties siksi, että hän oli myös taitava ja ahkera valokuvaaja, jolla oli takanaan harvinaista kuva-aineistoa.

Tämä on vastalause siihen kirjoittajan ohjeeseen, että olisi kuvattava jotain, minkä tuntee hyvin.

Kirjailija ja taiteilija on henkilö, joka kiipeää pois siitä tynnyristä, jossa hän on kasvanut.

Edes Jared Diamond ei ole varma siitä, onko eläimillä mielikuvitusta - ehkä on, tai ainakin kyky heijastaa muistoja tilanteisiin. Ihmiselle mielikuvitus näyttää olevan melkein piirre.

Mutta olkoon nyt Harry Järv, syntynyt 1921, asuinpaikka Tukholma, esimerkki aihevalinnoista henkisellä alalla.

Elokuvatähti James Stewart kieltäytyi näyttelemästä ilmailuelokuvissa. Se saattoi johtua muun ohella siitä, että hän oli everstiluutnanttina mukana mm. pommittamassa Hampuria.

Kuten tähän asti lukenut huomaa, päivän kirjoitus koskee patsakiistaa ja Orwellin muotoilemaa kysymystä, miten suvaita suvaitsemattomuutta.

Kuten monet muutkin Orwellin oivallukset, tämäkin on samalla tavalla lapsellinen kuin Isonveljen yhteiskunta, Uuskieli ja Eläinten vallankumous - kaikki mm. Swiftin ja vanhojen satiirikkojen kehitelemiä.

Suvaitsemattomuutta on vastustettava. En suostu näkemään, että henkilö, joka vastustaa giljotiinia, olisi suvaitsematon. Varsinkaan jos hänellä on oma kaula pölkyllä.

= = =

Arvaus: kun venäläinen sotilaallinen taho varoitti eilen Suomea liittymästä Natoon, asia taitaa olla sitä myöten selvä. Varsinkin kun venäläinen poliittinen kovisteli Suome venäläisestä kielivähemmistöstä.

Pathetic

Suomessa sotapatsaat ovat erilaisia.

Yhteistä Venäjän patsaiden kanssa on pateettisuus.

Uskottavuudessa tuntuu olevan suuri ero.

Pateettiset, taiteellisesti kovin keskinkertaiset patsaat heijastavat historiankäsitystä ja ilmaisevat kansalle, miten asioihin tulisi suhtautua.

Meilläkin Vapaussodan patsaat olivat hyvin erilaisia, kuten Tampereen Hämeenpuiston alaston, miekkaa heristävä nuorukainen, jota Pispalan kommunistit sanoivat Rummin Jussin patsaaksi.

Viittaus tarkoitti talollinen J. Frommia, joka tutkimuskirjallisuuden mukaan ottitalvella 1918 asiakseen teloittaa punaisten vaimoja ja lapsia, etenkin Jämsän kirkon tapulissa.

Maailmassa riittää vastenmielisiä sotamuistomerkkejä. Itse suhtaudun hyvin ikävästi Pariisin Riemukaareen. Se on Napelonin aloittama työ, joka jäi kesken, koska riemuitsemisen aiheet ottivat ja loppuivat. Kun hökötys oli valmis 1832, sen väitettiin yllättäen juhlistavan "kolmea kunniakasta" (Les Trois Glorieuses) päivää vuoden1830 vallankumouksessa. Armoton lahtaaminen silloinkin oli meneillään.

Tuntemattoman sotilaan hauta on ajatus, jonka toisaalta ranskalaiset, toisaalta englantilaiset väittävät keksineensä, ja amerikkalaiset sanovat, että heillä on sellainen jo Gettysburgin päiviltä 1866. Pariisin Riemukaaren kaasuliekki kumminkin syttyi 1922, ja ruumis hommatiin Verdunista, joka saattaa olla maailmanhistorian mielettömimmän murhaamisen tapahtumapaikka.

Stalingrad ja Berliini 1945 olivat rationaalista sotaa eli taisteluja, joilla pyrittiin käsitettäviin päämääriin. Verdun oli lihamylly, jonka mahdollinen ajatus oli saada hengiltä niin paljon vihollisia, että he aikanaan loppuisivat. Se oli turha toive.

Tallinnan sotilaspatsaan hahmo on hengissä oleva voittaja, puna-armeijalainen, joka vaikuttaa selvältä. Katso viimeksi mainitusta ilmiöstä esim. Beevor, Berliini 1945 (2002) sekä lukemattomat muistelmateokset, esimerkiksi Knef, Lahjahepo (1971).

Mielestäni suomalainen sotamuistelu on kaiken kohtuuden rajoissa, ja olemme Markku Jokisipilän kanssa asiasta itse asiassa samaa mieltä. Eri mieltä olemme siitä, että kun sotien muisto on siirretty ullakolle, kansaa yksilöivää historiallista tekijää ei enää ole. Emme pystytä patsaita Pisa-tutkimukselle emmekä Nokian tuotteille (joiden suomalaisuuden kanssa on vähän niin ja näin).

Historian sijaan tulee kirjallisuus, kieli. Suomalaisuus on suomen puhumista, ja suomi on pirullinen kieli, joka taipuu hyvin huonosti pateettisuuteen. Haavikko oli viimeinen pateettinen kirjailijamme. Hyvä niin.

Jostain syystä englannin kieli poikkeaa tässä antiikin perinteestä. Retoriikassa paatos tarkoitti tunteisiin vetoamista. Moraaliin ja järkeen vetoaminen olivat eetos ja logos. Vahinko ettei Eljas Erkolla ollut enempää poikia. Olisi saanut komeat nimet veljessarjalle, Aatos, Eetos ja Paatos. (Tiedän että tuo on Reino Rinnettä koskevan kirjan nimi.)

He is pathetic tarkoittaa että hän on surkimus. Ei-surkea sotamuistomerkki on Washingtonin Arlingtonin Vietnam-muistomerkki, jota voi lukea graafina, koska siihen on kirjoitettu sodassa menehtyneiden nimet kuolinpäivien mukaisessa järjestyksessä.

Odotan jännittyneenä, juhliiko Venäjä voiton päivää 9.5. panssareilla, tykeillä ja ohjuksilla. Neuvostoliitossa ja DDR:ssä niillä kuvattiin rauhantahtoa.

Niin.

Retorinen kysymys: miksi Venäjä mellastaa? - Luultavasti Putin valmistautuu vaalien pitämättä jättämiseen ja maansa konkreettisten turvallisuusintressien huomioon ottamiseen.

Karnevaali

Kaksi syytä listata hiukan erikoisia sanontoja. Puhdas viihde ja referenssi. Ei sitä koskaan tiedä, milloin niitä tarvitsee.

Kysymys karnevaalikulttuurista.

En ole Mihail Bahtinin (engl. Bakhtin) ihmeen innostunut, mutta hän oli viisas mies. Niin viisas hän ei ollut, että olisi käsittänyt tehtävänsä mahdottomaksi villeimmässä Neuvostoliitossa. Häntähän kiinnnosti naurun voitto aineesta, ja hänen suuri rakkautensa oli irvokkuus.

Sitähän tietysti oli tarjolla, mutta hyvä tapa ja konepistoolit edellyttivät, ettei kukaan ollut huomaavinaan.

Bahtinin ihailema Rabelais oli kirjoittanut irvokkuuden, naurettavuuden, ironian ja sarkasmin pohjat. Hän sai vertaisiaan seuraajia, sellaisia synkkiä miehiä kuin Jonathan Swift ja Nikolai Gogol.

Kukaan ei koskaan selittänyt, miksi narri saa täräytellä totuuksia ja mitä varten karnevaaleissa asiat käännetään ylösalaisin niin että pyhästä tulee paha ja vakaasta vakava.

Rajun uskonsotien loppuvaihe, päättyvä 1500-luku, tuotti naurun muodot: Rabelais, Cervantes, Shakespeare ja - Montaigne.

Michel de Montaignea ei ole tapana liittää vitsinikkareihin. Hänellä oli kuitenkin varma tieto suuren huumorin ja pienen huumorin erosta. Hän kieltäytyi johdonmukaisesti ottamasta itseään kovin vakavasti. Tässä hän erosi jopa suuresta Erasmusta Rotterdamilaisesta, joka oli hyvä pilkkaamaa toisiaan - kuten myös Luther - mutta tahtoi suhtautua itseensä jokseenkin juhlallisesti.

Kumma juttu, mutta tämä sama perinne jatkui maalaustaiteessa: Pieter Breughel sijoitti jopa Kristuksen kärsimystä kuvaavaan maalaukseensa lystikkäitä, täysin asiaan kuulumattomia yksityiskohtia.

Tältä pohjalta suhtaudun hiukan varaukselliseti kansantieteen ja kansanrunouden tutkimuksen perinteeseen, johon luen myös hyvin monien muistaman Erkki Tantun piirrostaiteen. Haettiin "aitoja tyyppejä" ja "sattuvia sanontoja".

Tietty osa perinteestä pidettiin pinnan alla, melkein piilossa. Se ei välttämättä johtunut niiden "sopimattomuudesta", vaikka kieltämättä karnevaalikulttuurin keskeiset teemat ovat seksuaalisuus, syöminen ja suolen eri toiminnot.

Näihin viittaamisesta Aleksis Kivikin sai tuomionsa. Ja Linna. Ja Salama.

Joku kommentoi eilen, ettei sutkauksia jaksa lukea pitkään. Ei tietenkään. Ei se ole tarkoituskaan. Niitä pitäisi lukea noin yksi päivässä, hätätapauksessa kaksi.

Tämä on romaanin ja novellin ero. Romaani sanoo: mitä tulee seuraavaksi. Sitä lukee ja lukee ja suuttuu kun se loppuu. Novelli humahtaa kuin kivi järveen, ja sen jälkeen on pantava kirja kiinni ja lähdettävä kävelylle. Peräkkäin luettuina novellit alkavat häiritä toisiaan.

Mietin vakavissani, menisinkö kuuntelemaan Bachin soolosellosonaatit, jotka esitetään Vapun aikana konsertissa. Arvelin etten mene, koska kaikki kuusi sonaattia on aivan liikaa. Syy on sama. Ne ovat erillisiä teoksia ja tarvitsevat ilmaa ympärilleen. Siunaan iTunesin soittolistoja, koska minusta on kauhea ajatus kuunnella kymmenen Chopinin valssia tai kaksikymmentä masurkkaa peräjälkeen. Nykyisellä tekniikalla niistä voi rakentaa samantapaisia kokonaisuuksia kuin pianistit tekevät itse resitaaleissa.

Häijyt sanonnat ja sutkaukset, sellaiset kuin eilisessä näytteessä, ovat ihmisen keinoja sietää sietämätöntä.

Sanonta on prisma, joka hajoittaa valon ja osoittaa, että se, mikä näyttää värittömältä tai valkoiselta, koostuu itse asiassa kokonaisesta kirjosta. Asia riippuu siitäkin, miten sitä kääntelee.

Ja sutkaus on autonominen. Se on ihmisen ääni. Se on vitsikirjojen ja viihdeohjelmien vastakohta.

"Kansankulttuuria" ei ole olemassa. Kyllä tuo irvistelyn perinne elää ja voi hyvin.

Meillä Suomessa tämä kahden kulttuurin kiista ratkesi. Karnevaalien eli yleisen lurjustelun ja riettaan höpöttämisen Vappu syrjäytti lippulinnat. Ei kuulu enää Taisto Sinisalo kiittävän kansojen solidaarisuutta eikä patsaita siirrellä. Harmi ettei kukaan keksinyt lakittaa sitä Kaivarin rannan rauhanenkeliä - DDR:n koppalaki olisi sopinut hyvin.

Suomi pärekaton partaalla

(Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen kokoelmista; joukossa henkeäsalpaavia ruokottomuuksia; kaikki vapun vuoksi)

Siinä kuulia, kussa puhuja.
Siinä kuulija, kussa puhuja. (Alatornio, 1933)

Anna pukin puhua silloon pitempi parta.
Anna pukin puhua, sillä on pitempi parta. (Alatornio 1933)

Piä suusti kiini ko ihmisten kansa puhut.
Pidä suusi kiinni, kun ihmisten kanssa puhut. (Alatornio 1933)

Mitäs se faari puhuu ko parta liikkuu.
Mitäs se vaari puhuu, kun parta liikkuu. (Alatornio, 1932)

Puhu pukille sanoi sauna-Mikko papille.
"Puhu pukille", sanoi Sauna-Mikko papille. (Alatornio 1933)

Mitäs siittä meän Eevasta joka puhhuu ko perse.
Mitäs siitä meidän Eevasta, joka puhuu kuin perse. (Alatornio, 1933)

Hullu putkeen puhuu vähä miel persijeen.
Hullu putkeen puhuu, vähämieli perseeseen. (Eno )

Suu puhhuu ja koppa kopisee, eikä palijo mielikään haittaa.
Suu puhuu, ja koppa kopisee, eikä paljon mielikään haittaa. (Hailuoto, 1933)

Puhu perse Pulukkiselle kyllä Pulukkinen vastaa.
Puhu perse Pulkkiselle, kyllä Pulkkinen vastaa. (Hailuoto, 1933)

Puhuttele miestä äläkä vaatteita!
Puhuttele miestä äläkä vaatteita! (Hailuoto, 1933)

Älä usko Jaskaa, Jaska puhhuu paskaa!
Älä usko Jaskaa, Jaska puhuu paskaa! (Hailuoto 1933)

Puhhuu vertauksilla, ku Ryllykkä-vainaja.
Puhuu vertauksilla kuin Ryllykkä-vainaja. (Hailuoto, 1933)

Jonka takapuoli puhhuu, sen takapuoli vastaa.
Jonka takapuoli puhuu, sen takapuoli vastaa. (Hailuoto, 1933)

Ei missään puhuta niin selviä suomia kun Lammilla ja Lammin Kosella sielä puhutaan rykin räntin ja ruomatun jälkiä.
Ei missään puhuta niin selvää suomea kuin Lammilla ja Lammin Koskella; siellä puhutaan trykin räntin ja raamatun jälkiä. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Lärppä toisin kaikki puhuu, pierunkin vääntää nurinpäin.
Lärppä toisin kaikki puhuu, pierunkin vääntää nurinpäin. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Perässä puhuja ja pepunhaistaja on ihka saman arvoiset.
Perässäpuhuja ja pepunhaistaja on ihka saman arvoiset. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Sitähän sekin sanoi vaikkei mitään puhunnut.
Sitähän sekin sanoi, vaikka ei mitään puhunut. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Joka topakasti toret puhuu niin ei sitä toiset valeeksi vänkää.
Joka topakasti todet puhuu, niin ei sitä toisel valeeksi vänkää. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Ei puhutap paljo, halataav vaan.
Ei puhuta paljon, halataan vain. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Pappihan kahteen kertaam puhuu, joka palkan saa.
Pappihan kahteen kertaan puhuu, joka palkan saa. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Puhu reiruhun vaikkei tulsi kun sana päiväs.
Puhu reiruun, vaikka ei tulisi kuin sana päivässä. (Isokyrö, , 1934)

Kun aina puhuu niin mistä ne toret piisaa, kyllä siinä jo pitää valehrellakkin.
Kun aina puhuu, niin mistä ne todet piisaa, kyllä siinä jo pitää valehdellakin.
(Isokyrö, 1934)

Kun itte puhuu ja itte vastaa niin ei tuu mitää jälkipuheeta.
Kun itse puhuu ja itse vastaa, niin ei tule mitään jälkipuheita. (Isokyrö, 1934)

Puhut kun ei olsi alaleukaa ollenkaa.
Puhut kuin ei olisi alaleukaa ollenkaan. (Isokyrö, 1934)

Puhu mulle, puhuu mulle paremmakki!
Puhu minulle, puhuu minulle paremmatkin! (Isokyrö, 1934)

Mitäs sinä puhut, jonka nenä ottasta alkaa ja kurkku on kuin nikkaripenkin kruuvi.
Mitäs sinä puhut, jonka nenä otsasta alkaa ja kurkku on kuin nikkaripenkin ruuvi. (Isokyrö, 1934)

Älä puhu mulle, ihimiset luuloo jotta mä tunnen sun.
Älä puhu minulle, ihmiset luulee, jotta minä tunnen sinut. (Isokyrö, 1934)

Puhu silloon kun sulta kysytähä ja sano silloonkin jotta en mä tierä.
Puhu silloin, kun sinulta kysytään, ja sano silloinki, jotta en minä tiedä. (Isokyrö, 1934)

Sitä ei voi puhutella kun hevoseseläst halko kääjes.
Sitä ei voi puhutella kuin hevosen selästä halko kädessä. (Kivennapa, 1932)

Kuka seun, joka niin lipijäkalan äänellä puhhuu.
Kuka se on, joka niin lipeäkalan äänellä puhuu. (Nivala, , 1933)

Puhhuu ko lammas tuohem päälle paskantas.
Puhuu kuin lammas tuohen päälle paskantaisi. (Nivala, 1933)

Kahtelee ku ois postilla silimänurkassa ja puhhuu ku pulloperse sika.
Katselee kuin olisi postilla silmänurkassa ja puhuu kuin pulloperse sika. (Nivala, 1933)

Aijan merkit viittaavat, että Suomi on pärekaton partaalla, sano lappalainen maallikkosaarnaaja puhuessaan suomeksi.
"Ajan merkit viitaavat, että Suomi on pärekaton partaalla", sanoi lappalainen maallikkosaarnaaja puhuessaan suomeksi.
Tarkoitti sanoa: Ajan merkit viittaavat että Suomi on perikadon partaalla. (Paltamo, 1933 - 34)

Kun vitusta puhuu siinä ei tule riitaa.
Kun vitusta puhuu, siinä ei tule riitaa. (Paltamo, 1933 - 34)

Sepä lähtöä oli sano entinen akka ko uunilta putosi.
"Sepä lähtöä oli", sanoi entinen akka, kun uunilta putosi. (Alatornio, 1933)

Konstit on monenlaiset sano entinen akka ko kissala pöytää pyhki.
"Konstit on monenlaiset", sanoi entinen akka, kun kissalla pöytää pyyhki. (Alatornio, 1933)

Sinne sitä mennään, jos eletään ja terveenä ollaan sano entinen muori kun hautaan katseli.
"Sinne sitä mennään, jos eletään ja tervenä ollaan", sanoi entinen muori, kun hautaan katseli. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Tässä talossa kun on aina se kiiru, sano entinen renki, kun saunan parvesta putosi.
"Tässä talossa kun on aina se kiiru", sanoi entinen renki, kun saunan parvesta putosi. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Enhän minäkän näin olisi, sanoi entinen mies, ei minun tarttisi yhtään tehrä työtä, jos ei olisi tota rakoo, poikittain tossa nenän alla.
"Enhän minäkään näin olisi", sanoi entinen mies, "ei minun tarvitsisi yhtään tehdä työtä, jos ei olisi tuota rakoa poikittain tuossa nenän alla." (Hausjärvi, 1936 - 37)

Tää siitä käymästä lakkas, sanoi entinen akka, kun kellon heilurin kellosepälle vei.
"Tämä siitä käymästä lakkasi", sanoi entinen akka, kun kellon heilurin kellosepälle vei. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Mitäs se sivulliseen kuulu sano entine eukko pappia.
"Mitäs se sivulliseen kuului", sanoi entinen eukko pappia. (Hausjärvi, 1936 - 37)

"Kun minä ovenpäälistä veistin", sano entinen sairas kun pappi miehen pahoja töitä kyseli.
"Kun minä ovenpäällistä veistin", sanoi entinen sairas, kun pappi miehen pahoja töitä kyseli. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Katos tot vonkaletta sano entinen renki silakkaa.
"Katsos tuota vonkaletta", sanoi entinen renki silakkaa. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Hei hulinaksi sano entinen mies kun muijaa hautaan laskettiin.
"Hei hulinaksi", sanoi entinen mies, kun muijaa hautaan laskettiin. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Oli kuuma kylpy kylmäs saunas, sano entinen renki kun isännältään selkään sai.
"Oli kuuma kylpy kylmässä saunassa", sanoi entinen renki, kun isännältään selkään sai. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Rahasta takasin ja pyytämäti, sano entinen mies kun väärällä rahalla kauppaa teki.
"Rahasta takaisin ja pyytämättä", sanoi entinen mies, kun väärällä rahalla kauppaa teki. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Sataa rapsii, sano entinen likka kun alleen laski.
"Sataa rapsii", sanoi entinen likka, kun alleen laski. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Poika tuli, mutt kunnia meni sano entinen likka kun lapsen sai.
"Poika tuli, mutta kunnia meni", sanoi entinen likka, kun lapsen sai. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Jumalaa kehuttiin saatanasti perkelettä pirusti moitittiin sano entinen mies kun toiset kirkkokuulumisia kysyivät.
"Jumalaa haukuttiin saatanasti, perkelettä pirusti moitittiin", sanoi entinen mies, kun toiset kirkkokuulumisia kysyivät. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Perkeleen perilliset sano entinen isäntä kun sukulaiset emäntävainajan osuutta riitelivät.
"Perkeleen perilliset", sanoi entinen isäntä, kun sukulaiset emäntävainajan osuutta riitelivät. (Hausjärvi 1936 - 37)

Minä olen siitä laarusta ja minun poikani on siitä säärystä ettei sen sovi mennä piijan kanssa naimisiin sano entinen isäntä naapurilleen omasta pojastaan.
"Minä olen siitä laadusta ja minun poikani on siitä säädystä, että ei sen sovi mennä piian kanssa naimisiin", sanoi entinen isäntä naapurilleen omasta pojastaan. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Kunhan hänes on sano entinen emäntä kun vasikoitten päälle juoman heitti.
"Kunhan hänessä on", sanoi entinen emäntä, kun vasikoitten päälle juoman heitti. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Näin heränneet veisaa sano entinen mies kun kirkossa pieru pääsi.
"Näin heränneet veisaa", sanoi entinen mies, kun kirkossa pieru pääsi. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Se on taas sen lorun loppu sano entinen eukko kun pappi saarnan lopetti.
"Se on taas sen lorun loppu", sanoi entinen eukko, kun pappi saarnan lopetti. (Hausjärvi 1936 - 37)

Se pieni piukka joka rouvalta pääsi olkoon min syyni sano entinen piika kutsuvieraille.
"Se pieni piukka, joka rouvalta pääsi, olkoon minun syyni", sanoi entinen piika kutsuvieraille. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Kyllä näitä saa kun öitä valvoo sano entinen akka kun lapsen sai.
"Kyllä näitä saa, kun öitä valvoo", sanoi entinen akka, kun lapsen sai. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Lailla sääretään ja asetuksella määrätään sano entinen vallesmanni talonpoikaa.
"Lailla säädetään ja asetuksella määrätään", sanoi entinen vallesmanni talonpoikaa. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Tosta saat ropit ja lääkkeet sano entinen mies kun toista viinapullolla päähän löi.
"Tuosta saat ropit ja lääkkeet", sanoi entinen mies, kun toista viinapullolla päähän löi. (Hausjärvi 1936 - 37)

Onkohan taivas alentunut tai maa ylentynyt kun enkelien laulu kuuluu sano entinen mies kun ensi kerran kuorolaulua kuuli.
"Onkohan taivas alentunut tai maa ylentynyt, kun enkelien laulu kuuluu", sanoi entinen mies, kun ensi kerran kuorolaulua kuuli. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Varttukaa, varttukaa, sano entinem pastorska, kuj junasta jäi.
"Varttukaa varttukaa, täältä tulee pastorska", sanoi entinen pastorska, kun junasta jäi. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Järjestys se ollap pitää, sano entinel lukkari kun kanoja piiskas.
"Järjestys se olla pitää", sanoi entinen lukkari, kun kanoja piiskasi. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Ottakaa ny kolmaskin pala, eipä sillä jotta meillä räknätääsihin, sanoo entinen emäntä kaffipöyräs.
"Ottakaa nyt kolmaskin pala, eipä sillä jotta meillä räknättäisiin", sanoi entinen emäntä kahvipöydässä. (Isokyrö, 1934)

Pohojatuuli on kylmää vaikka se tuulis mistäpäin sanoo entinen mustalaaspoika.
"Pohjatuuli on kylmää, vaikka se tuulisi mistäpäin", sanoi entinen mustalaispoika. (Isokyrö 1934)

"Nouskaa ny kaikki väki ylhä, kaffipannu putos kusisankoohin", sanoo entinen emäntä.
"Nouskaa nyt kaikki väki ylähä, kahvipannu putosi kusisankoon", sanoi entinen emäntä. (Isokyrö, 1934)

Vielä meiltäkin kuallahan sanoo entinen mies kun ei krannihin hautajaasihin haastettu.
"Vielä meiltäkin kuollaan", sanoi entinen mies, kun ei kranniin hautajaisiin haastettu. (Isokyrö, 1934)

Hyppee hyvä isä, siinon oja, sanoi entinen poika sokeaa isäänsä taluttaessaan.
"Hyppää hyvä isä, siinä on oja", sanoi entinen poika sokeaa isäänsä taluttaessaan.
Ja hyppyytti liian kaukaa, joten isä putosi ojaan. (Kiuruvesi, 1932)

Yks kaks kuus kaks, munat meni nuuskaks, sano entine kananmunakauppias.
"Yksi kaksi kuusi kaksi, munat meni nuuskaksi", sanoi entinen kananmunakauppias. (Laukaa 1936-37)

Nuisa hulluisa konsteisa pijan tappaa ihtensä, sano entinen isäntä kö hirttonuora katkesi.
"Noissa hulluissa konsteissa pian tappaa itsensä", sanoi entinen isäntä, kun hirttonuora katkesi. (Nivala, 1933)

Kyllä lasta kurriittaa saa, muttei pilä nim pirun tavalla hakata, sano entinem pappi.
Kyllä lasta kurittaa saa, mutta ei pidä niin pirun tavalla hakata, sanoi entinen pappi. (Pälkäne)

Voi hartioitani, voi ristiluitani, mutta katto nyt sinäkin, Matti niittem munies perrää(n), sano entinen muija kun riihem parsilta putos.
Voi hartioitani, voi ristiluitani, mutta katso nyt sinäkin, Matti, niitten muniesi perään, sanoi entinen muija, kun riihen parsilta putosi.
Mies ja vaimo olivat vähän lystiä pitäneet ja muija tipahti riihen lattialle partten välistä. (Pälkäne)

Sitä se on sano entinen akka kun paskoosa maesto.
Sitä se on, sanoi entinen akka, kun paskaansa maistoi.
(Riistavesi, 1932)

Tuoson pappi ja täsä on mies, sano entinen pappi, ko krain pöythän löi.
"Tuossa on pappi ja tässä on mies", sanoi entinen pappi kun krain pöytään löi. [Krai: paidan t. takin kaulus. SMSA] (Rovaniemi, 1933)

Vähä vähäst otetaa sano enttine muija ko natukissaa kuahitti.
"Vähän vähästä otetaan", sanoi entinen muija, kun natukissaa kuohitsi. (Ulvila 1933)

Istun toho, sano enttine ihmine ko lankes.
"Istun tuohon", sanoi entinen ihminen, kun lankesi. (Ulvila, I. Venno, 1933)

Kerran suapihan tok' koiraak' kyytii sanoi akka, sitoessaan koiraa junan perään.
Kerran saa toki koirakin kyytiä, sanoi akka sitoessaan koiraa junan perään. (Eno)

Iso hyvä, sano kalajokinen, olipa sitte akka eli hevonen.
"Iso hyvä", sanoi kalajokinen, "olipa sitten akka eli hevonen." (Hailuoto, 1933)

Kävin kissalle ruokaa viemäsä, sano akka kun kylästä tuli.
"Kävin kissalle ruokaa viemässä", sanoi akka, kun kylästä tuli. (Hailuoto, 1933)

Konstit on monet sano akka kun pieri potki kusi käveli konttas kuto sukkaa ja vihelsi.
"Konstit on monet", sanoi akka, kun pieri, potki, kusi, käveli, konttasi, kutoi sukkaa ja vihelsi. (Riihimäki, 1936 - 37)

Lentosuuteloita, sano ukko kun akka turpaan löi.
"Lentosuuteloita", sanoi ukko, kun akka turpaan löi. (Riihimäki, 1936 - 37)

Mikses muninut, san akka kun ainoan kanansa tappo.
"Miksi et muninut", sanoi akka, kun ainoan kanansa tappoi. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Puhu nyt suus puhtaaks ettei jää kuollessas auki, sano akka kun miehensä kanssa riiteli.
"Puhu nyt suusi puhtaaksi, että ei jää kuollessasi auki!" sanoi akka, kun miehensä kanssa riiteli. (Hausjärvi, 1936 - 37)

Kuka tuata joiskaa, jos ei sokuria saisi, sanoo akka kaffia.
"Kuka tuota joisikaan, jos ei sokeria saisi", sanoi akka kahvia. (Isokyrö, 1937)

Mitä mä piittaan yhyrestä miähestä, olkoho kenenkä kans tahtoo, siton mulla siltä hevoskuorma kirkonmaahan viärä, sanoo akka miästänsä.
"Mitä minä piittaan yhdestä miehestä, olkoon kenenkä kanssa tahtoo, sitä on minulla siltä hevoskuorma kirkonmaahan viedä", sanoi akka miestänsä. (Isokyrö, 1937)

Tuliko kruunu vai klaava, sanoo miäs kun akka saunanlavolta putos.
"Tuliko kruunu vai klaava", sanoi mies, kun akka saunanlavolta putosi. (Isokyrö, 1934)

Kova kovaa vastahan, sanoo akka kun kivellen istuu.
"Kova kovaa vastaan", sanoi akka, kun kivelle istui. (Isokyrö, 1934)

Hih, sanoo akka kun saunanlavalta putos ja kuali.
"Hih", sanoi akka, kun saunanlavalta putosi ja kuoli. (Isokyrö, 1934)

Ota akka kulta tyynni, sanoo seppä paarmuuskalle, kun akka kaksooset sai.
"Ota, akka kulta, tyynni", sanoi seppä paarmuuskalle, kun akka kaksoset sai. (Isokyrö, 1938)

"Hei hulinaa", sanoo akka kun kirnuhun piäri.
"Hei hulinaa", sanoi akka, kun kirnuun pieri. (Isokyrö, 1934)

"Se lai loppuu", sanoo Junnoo kun akka kuoli.
"Se laji loppui", sanoi Junno, kun akka kuoli. (Isokyrö, 1934)

Sopivaa kropinaa sanoo akka, kut tuahelle kusi.
"Sopivaa kropinaa", sanoi akka, kun tuohelle kusi. (Isokyrö, 1934)

Treenausta soon, sanoo akka kun prunnihin putos.
"Treenausta se on", sanoi akka, kun prunniin putosi. (Isokyrö, 1934)

On niillä nuilla rikkailla kiikut ja leikut sano akka ku ukko hirressä roikku.
"On niillä noilla rikkailla kiikut ja leikut", sanoi akka, kun ukko hirressä roikkui. ( Juva, 1932)

Sinne mänj köyhä ainoo huvj, sanoi äijä, kun akka kuoli.
"Sinne meni köyhän ainoa huvi", sanoi äijä, kun akka kuoli. ( Juva, 1932)

Herrasväi huolia, sanoi torpan mies, kun akka itselleen housut osti.
"Herrasväen huolia", sanoi torpan mies, kun akka itselleen housut osti. ( Juva, , 1932)

Loppu ne nyt sivuhommat, sanoi Pylkkänen, kun akka kuoli.
"Loppui ne nyt sivuhommat", sanoi Pylkkänen, kun akka kuoli. ( Juva, 1932)

Mahan olj puhkasta jos en suana vittuva ettee sano akka ku ukko koettii tuel.
"Mahan oli puhkaista, jos en saanut vittua eteen", sanoi akka kun ukko kotiin tuli. ( Juva, 1932)

Leik sians saakko sano akka ko sika noka vei.
"Leikki sijansa saakoon", sanoi akka, kun sika nokan vei. (Kalanti, 1931)

"Präiskis", sano akka kun ukolta silimä puhkes.
"Päiskis", sanoi akka, kun ukolta silmä puhkesi. (Kiuruvesi, 1932)

"Ahhah", sano akka kun haataan laskettiin!
"Ahhah", sanoi akka, kun hautaan laskettiin. (Kiuruvesi, 1932)

Tuilpa kiire sano akka ku tuul' myllyn siipeen tarttu.
"Tulipa kiire", sanoi akka kun tuulimyllyn siipeen tarttui. (Kiuruvesi, 1932)

Yötä, yötä sano akka, kun silimä puhkes.
"Yötä, yötä", sanoi akka, kun silmä puhkesi. (Kiuruvesi, 1932)

Oelpa hyvä, ettee ollu kerihtimet, sano akka, kun puukko silimää putoes.
"Olipa hyvä, että ei ollut keritsimet", sanoi akka, kun puukko silmään putosi. (Kiuruvesi, 1932)

Minä jymmäyti valtijota, sano akka kun osti rautatielipun ja meni kävelle.
"Minä jymäytin valtiota", sanoi akka, kun osti rautatielipun ja meni kävellen. (Laukaa 1936-37)

Valamis on aina valamis sano akka kuun hyyssiin lähtiissä perseensä pyyhki.
"Valmis on aina valmis", sanoi akka, kun hyyssiin lähtiessä perseensä pyyhki. (Nivala, 1933)

Ahhah sano akka ku alta pääsi.
"Ahah", sanoi akka, kun alta pääsi. (Nivala, 1933)

Elämän tiet on mutkaset, sano akka ku kaivoon putos.
"Elämän tiet on mutkaiset", sanoi akka, kun kaivoon putosi. (Nivala, 1933)

Kiperää tyätä, sano akka kun nappaansa nuali.
Kiperää työtä, sanoi akka, kun napaansa nuoli. (Pälkäne)

Aina se tuo miesväki jottaa rottuuttaa, sano akka ku ukko orret pirtistä kahvepuuksi sahasi.
"Aina se tuo miesväki jotain rotuuttaa", sanoi akka, kun ukko orret pirtistä kahvipuuksi sahasi. (Paltamo, 1933)

Sai kait se ku ei kertone, sano akka ku lehmeä astutti.
"Sai kait se, kun ei kertone", sanoi akka, kun lehmää astutti. (Paltamo, 1933)

Paljo eäntä ja vähä villoja, sano akka ku sikkoa kerihti.
"Paljon ääntä ja vähän villoja", sanoi akka, kun sikaa keritsi. (Paltamo, 1933)

Mitähän pillurukkai ajatelloo, sano akka kun leskeksi jäi.
"Mitähän pillurukkakin ajatellee", sanoi akka, kun leskeksi jäi. (Paltamo, 1933 - 34)

Hullu mies kun jauhoja ostoa, eik oo kahvin pöönääkää, sano akka ukolleen.
"Hullu mies, kun jauhoja ostaa, eikä ole kahvin pöönääkään", sanoi akka ukolleen. (Paltamo, 1933 - 34)

Minen muikulapottuo ja seipikallaa soata syyvvä, kun ne vaikuttavat niin riettai-ta ajatuksie, sano hurskasteleva akka.
"Minä en muikulapottua ja seipikalaa saata syödä, kun ne vaikuttavat niin riettai-ta ajatuksia", sanoi hurskasteleva akka. (Paltamo, 1933 - 34)

Min en jouvva koko yötä sinun kansasi karapersiessä värkkeämmään, rippikirkkoon menevä immeinen, sano akka ukolleen.
"Minä en jouda koko yötä sinun kanssasi karaperseessä värkkäämään, rippikirkkoon menevä ihminen", sanoi akka ukolleen. (Paltamo, 1933 - 34)

Kummat tulisi jos ei oesi persettä, sano akka kun kuselle rupesi.
"Kummat tulisi, jos ei olisi persettä", sanoi akka, kun kuselle rupesi. (Paltamo, 1933)

Tölskis, sano akka ko järvhen hyppäs.
"Tölskis", sanoi akka kun järveen hyppäsi. (Rovaniemi, 1933)

Töihin töihin sano Lapatossu. Ei akka käy muuton silkisä ja lapset kansakoulusa.
"Töihin, töihin", sanoi Lapatossu, "ei akka käy muuten silkissä ja lapset kansakoulussa". (Tyrvää, 1933)

Ahha sano Aureen akka kun hautaan laskettiin kun piippunikin jäi saunan penkille.
"Ahhah", sanoi Aureen akka, kun hautaan laskettiin,"kun piippunikin jäi saunan penkille". (Tyrvää, 1933)

Huipuista

Huippuyksiköistä: Kölnin tuomiokirkon rakentaminen alkoi 1248, eikä aikaakaan, kun huiput eli tornit olivat valmiit, nimittäin 1880.

Sodassa kirkkoon osui 70 pommia, mutta eipä aikaakaan, 1960-luvulla se oli taas kokonaan käytössä.

Olen kovin hyvilläni antikvariaatti-net -ostoksestani (Juvekim). Tässä on Baedekrin matkaopas Saksa 1909 ja tuossa Pariisi 1924. Hyödyllisiä puhelinnumeroita...

Totta puhuen Hampurin, Dresdenin, Berliinin ja mm. Kölnin kartat ja tiedot ovat enemmän kuin mielenkiintoisia. Kaksikymmentä euroa per kirja ei ollut paha hinta. Vahinko että Pietarin Baedekerit näyttävät kovin kalliilta kaikkialla missä niitä myydään, ja uusintapainokset (Iso-Britannia 1898) ovat hintavia myös. Eikä mikään voita vanhojen kirjojen rapisevia karttoja.

Kartat... joku hyvä ihminen on koonnut vaikeasti löydettäviä maailman ja Suomen historiallisia karttoja Olaus Magnuksesta ja Buraeuksesta alkaen hienosti digitoituina nettiin:

http://chat.yle.fi/ylenavoin/viewtopic.php?t=7&postdays=0&postorder=asc&start=0

Jatkamme keskustelu innovaatioyliopistoista ja taidekorkeakouluista, mutta ensin on vietettävä vappua. Arvelin tehdä sen vanhempieni seurassa. Voi olla että tulee korkatuksi pullo Pommacia.

Jotenkin kiusallista ja sovinismiani loukkaavaa, että sekä Pommac että Vissy ovat ruotsalaisia keksintöjä. Jälkimmäisestä voidaan väitellä, mutta von Döbelnin ukki Döbelius oli kyllä varhain liikenteessä ryhtyessään 1709 juottamaan ihmisille Ramlösän mineraalivettä. Äijän kuva on edelleen pullon kyljessä.

Alansan huippu on myös verkkopaikka www.MAPLight.org. Heidän näytevideossaan käydään läpi erästä Kalifornian osavaltion pullotettuja vesiä koskevaa lakia ja poliitikkojen äänestämistä verrattuna heidän saamiinsa kampanja-avustuksiin ja niiden maksajiin.

Tässä on nyt jotain politiikan tutkijoille. Aika hurjaa nähdä lobbaus dollareina ja maksajina suurimmat teollisuusyritykset, alana non-alcoholic beverages.

Ei käy kieltäminen, että vaikka raha tiettävästi näyttelee pienempää roolia Euroopassa, näkisin silti mielelläni median Brysselin pojille osoittamat avustukset ja ennen kaikkea median sylttytehtailta lähtöisin olevat tekijänoikeuslainsäädäntöä koskevat säännösehdotukset ja perustelut.

Olen ollut kuulevinani, että näihin tehtäviin palkataan todella raskaan sarjan ammattilaisia.

Reksa Paasilinna, missä olet? (Minulla on se käsitys, että Europarlamentissa Paasilinna edustaa ammattitaitoa ja omaatuntoa, joka on sinänsä harvinainen yhdistelmä.)

Myönnän viikon blogipalkinnon kollegalleni Markku Jokisipilälle, joka antaa eilisessä blogissaan ohjeita venäjää ja viroa puhuvalle Tallinnan nuorisolle ja samalla luultavasti Ilvekselle ja Putinille:

"Pentti Linkola sanoi joskus, että olisi ollut pieni hinta sodassa henkensä menettäneen 90.000 suomalaisen säästämisestä, jos olisi jouduttu metsätöihin Siperiaan. Raitista ilmaa, fyysistä toimintaa, yhteishenkeä jne... En liittoudu hänen kanssaan, mutta kuitenkin minua hämmästyttää, että kannattaako nyt yhä yli 60 vuotta tapahtumien jälkeen vannoa kansallisen yksimielisyyden nimiin niin tiukasti kuin nyt tehdään? Oliko suomalainen kansakunta ihan oikeasti niin särötön ja niin "yhtenä miehenä", kuin nykyään väitetään? Täytyykö toisen maailmansodan miehittää suomalaisessa identiteetissä niin keskeinen osa kuin se nyt tekee? Eikö meillä todellakaan ole muuta tarjottavana, kun ottaa huomioon, että sotavuodet edustavat vain alta viittä prosenttia koko itsenäisyyden kaudesta? Eikö pohjoismaisen hyvinvointivaltion pystyttäminen ennätysaikataulussa paina mitään? Tai siirtyminen huipputeknologian kehittäjien kartan keskipisteeseen? Tai ahdasmielisen ja konsesus-henkisen yhden mielipiteen Suomen kuoppaaminen?

= = =

Tappamisen, tapahtui se sitten kommunismin, kapitalismin tai Runebergin puolesta, hienouden voi aina kyseenalaistaa. Nuorten miesten joukkotapattamisesta kuitenkin oli kyse rintamien kaikilla puolilla. Mitä loppujen lopuksi on kansakunta kun sitä vertaa niin paljon surua tuottaneeseen ja niin paljon sekä niin monia isoja asioita viestittävään nuoren miehen ruumiiseen? Otatko sinä vastuun?

Muistakaa ihmistä, unohtakaa patsaat."

Jaan Kross taitaa olla eri mieltä. Hän oli siellä Linkolan mainostamalla seudulla viettämässä reipasta ulkoilmaelämää, mutta ei tunnu viihtyneen.

Itse huomauttaisin, että tuosta tappamisen motiivien listasta näyttää puuttuvan hätävarjelu eli tappaminen itsepuolustukseksi.

Jotenkin tulee mieleen Helena Kekkonen, joka aikoinaan Helsingin Sanomissa sanoi, etteivät voimatoimet serbejä vastaan olleet oikeutettuja, koska kyllä ne lastensairaaloita tykistöllä tulittavat Slobodan Miloševicin miehet olisivat käsittäneet erehdyksensä ja uskoneet, jos olisivat istuneet panoslaatikon päälle kuuntelemaan suomalaisen tosipasifistin perusteluja.

Olen tuntenut Talvisodan käyneitä henkilöitä, jotka ovat kertoneet, että Suomen kyliin ja pitäjiin hyökänneet punatähtiset ampuivat tappaakseen ja että ensin Helsinkiä ja sitten etenkin Turkua ja Kotkaa pommitettiin rajusti - naisia ja lapsia.

Jokisipilä, muista ihmistä! Unohda patsaat. Ne oli peitetty laudoituksella.

Kulttuuriväki

Kuvassa taloudellisesti tehokas innovaatioyliopiston professori ja taloudellisten tehokkuusvaatimusten ulkopuolella valetava tiedeyliopiston edustaja. Hihnassa taiteiija.

(Todellisuudessa Storm P. "Pietari Pamaus ja Pöpö".

Tuttava puhui televisiossa eräiden yliopistojen yhdistämisestä. Luulin että Pulttibois on aloitettu uudelleen. Mutta hän olikin vakavissaan.

Kulttuuriväki kierrättää kuponkia, jossa sanotaan muun ohella:

”Uudistuakseen taide vaatii ympäristön, jossa sitä ei välineellistetä minkään ulkoisen tavoitteen palvelukseen. Ja yhteiskunta tarvitsee taidetta, joka voi elää taloudellisten tehokkuusvaatimusten ulkopuolella, vapaana muuntumaan ja kommentoimaan ympäristöä taiteen lähtökohdista.”

Julkilausemaan haetaan allekirjoituksia samassa hengessä kuin ennen Tiedonantajan vapputervehdyksiin.

Tämä ei ole turha nälväisy vaan tahallinen loukkaus. Taideyliopistojen puolustautuminen toistaa stalinistisen taidepolitiikan jälkikaikuka.

Luulen että he tarkoittavat oikeastaan markkinataloutta tai kaupallisuutta.

Taloudellinen tehokuus tarkoittaa voimavarojen eli resurssien viisasta kohdentamista. Kun puhe ei ole tuotannollisesta toiminnasta vaan opetuksesta, kysymys ei ole tuotetun tavaran rajakustannuksista.

Julkilausuman "taiteellisen tehokuusvaatimusten ulkopuolella" tarkoittaa mm. tekijänoikeuden hylkäämistä ja taiteen harjoittamista ilman palkkaa ja palkkiota. Tekijänoikeuden toinen perustelu on nimittäin korvauksen eli siis rahan takaaminen luovan työn tekijöille eli siis taloudellinen tehokkuus.

“Taiteen korkeakouluopetusta ei saa siirtää osaksi taloudellista kilpailukykyä painottavaa huippuyliopistoa.”

Tässä varmaan viitataan Sailaksen ryhmän paperiin, jonka mukaan yliopiston kansallisena erityistehtävänä on korkeatasoisen tutkimuksen ja opetuksen avulla tukea Suomen menestymistä kansainvälisessä taloudessa.

Siinä sanotaan samalla, että yliopiston tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä ja että yliopistossa on tieteen, taiteen ja opetuksen vapaus.

Olisiko nyt Suomen menestyminen kansainvälisessä taloudessa se paha asia?

Taideteollisesta korkeakoulusta tulee jostain syystä mieleen teollisuus. Esimerkiksi elokuvien tekeminen on myös teollisuutta. Useimmiten siihen liittyy velvollisuus maksaa toisille ihmisille palkkoja, ja tidetään tapauksia, joissa elokuvataiteiija itsekin on pyrkinyt saamaan korvauksen vaivoistaan.

Tämän innovaatioyliopistojakin sivuavan kirjoituksen vihaisuus johtuu kahdesa syystä.

Taideyliopistoissa ilmeisesti luullaan, että me muiden alojen opettajat olemme kauppiaiden lakeijoita ja rahanvaihtajia tieteen temppelissä.

Ei pidä paikkaansa.

Olen itse melkein kymmenen vuotta selittänyt tutkimusohjelmien yhteydessä teollisuuden edustajille, että me teemme tutkimusta, joka voi sitten osoittautua myös taloudellisesti hyödylliseksi, mutta emme harrasta tuotekehittelyä - sen saavat herrat ja rouvat hoitaa itse. Toiseksi esimerkiksi juridiikka on aika vahvasti käytäntöön suuntautuvat ala, jolla pääsee suhteellisen harvoin tekemisiin tieteen pyhyyden kanssa. En ole kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että lakimiesten kouluttaminen olisi jotenkin epäilyttävää kaupallista toimintaa - varsinkaan tohtorien.

Toiseksi olen kiukkuinen siitä, että saan olla jatkuvasti siivoamassa taiteenharjoittajien jälkiä. Tekijänoikeus on se tukipilari, jonka varassa sekä maksullisen että maksuttoman taiteen olisi toimittava. Kuten tunnettua, koko oikeudenalalla on pantu pahasti hulinaksi, ja taiteilijapiireistä tulee vähän väliä luvalla sanoen naiiveja kannanottoja.

Uusin vaihe muuten on EY:n seuraava tekijänoikeusrikosten rangaistusten koventamishanke. Katso Googlesta IPRED2.

Tämä puuha osuu taiteilijoiden ja tieteenharjoittajien omaan nilkkaan.

On kolmaskin syy. Taideteollisen korkeakoulun, Helsingin yliopiston, TKK:n ja kauppakorkeakoulun opetus taidehallinnon ja taiteen projektien johtamisessa on lievästi sanottuna vaatimatonta.

Ja sen huomaa.