Verkon silmässä

Viikkonloppuun sisältyi useita luentoja verkoista ja varoituksen sanoja siitä, että sanaa "verkko" ei pidä käyttää "yhteyden" synonyyminä.

Verkkoyhteiskunta eli network society on tuossa mielessä ollut olemassa ainakin 20 000 vuotta.

Termiä käytettäessä mielessä on kuitenkin jokin aivan muu.

Triviaali verkko voi olla hyvin monimutkainen, kuten sähkönjakeluverkko.

Yhteiskunnallinen tai kulttuurinen verkosto voi olla kompleksinen tai hiukan eri tavoin ilmastuina epälineaarinen. Se voi olla sanan varsinaisessa merkityksessä emergentti, kuten eliön hermoverkosto, joka osaa viettää omaa elämäänsä ja jopa parantaa itsensä kasvamalla, tietyissä rajoissa.

Asiasta on kirjoittanut seikkaperäisesti Niklas Luhmann. Valitettavasti en voi suositella Luhmannin ajatteluun pureutumista. Aika tiukkaa tekstiä, saksaa, ja paljon!

* * *
Pari henkilö- ja osoiteasiaa.

En ole jaksanut saada selvää, eikö Bloggerin sisältöä todellakaan pysty tulostamaan koneella eikäpodf:ksi. Helpistä saan sen käsityksen, että ei pysty toistaiseksi.

Entä dump?

Suoraan sanoen mikä olisi keino varmistaa tekstit omalle koneelle. Aikaisempi versio printtasi nöyrästi.

Joku varmaan tämän suoraan tietää.

Vaihtari:

Google Custom tuntuisi olevan erittäin etevä uutuus ahkeralle bloggerille. Kustomoin Googlen itselleni niin että se hakee ensisijaisesti blogistani ja toissijaisesti mualta netistä. Toimii.

Muisti pätkii: onko tämä asia ollut hiljankin esillä? Google on näppärämpi kuin Bloggerin oma haku, etenkin kun se antaa samaan riviin muuta hyödyllistä löytämäänsä. "Ilmastonmuutos" antaa postaukseni ja sitten perusosoitteet asiasta.

Löytää myös kommentit. Kokeilin petja AND jäppinen.

Bra konsti sano ruotsalainen kun hevosen hirtti.

FeedDemon -RSS-ohjelmassa on valitettavasti IE:hen integroitu selain, mutta ainakin yksi etevä omaisuus - bin eli pärekori, johon voi tallettaa feedejä ja verkkosivuja.

Erinomaista. Ainakin itse löydän enemmän mielenkiintoista kuin ehdin heti lukea.

Huippu-eklektinen viittaus: EU:n sotkuisilta sivuilta osoitteesta

http://ec.europa.eu/internal_market/copyright/studies/studies_en.htm.

löytyy tavanomaisen aineiston ohella loistelias ranskankielinen komission mietintö aineettomien oikeuksien taloudesta.

L’économie de l’immatériel - La croissance de demain

Ensin ajattelin yrittää myydä sen omissa nimissäni jollekin ministeriölle, mutta en kuitenkaan ilkeä.

Artikkeli sisältää myös uusia selvityksiä alan teollisuudesta. Äänitteiden myynti ei ole tippunut, vaan lisääntynyt. Vain CD-levyjen myynti on laskenut.

Jos alkaa näyttää siltä, että kieli on este, arvelen kyllä referoivani tässä blogissa ideoista ennenkuulumattomimpia.

* * *
Ostan sittenkin videokameran. En aio ensi töikseni tunkeä kuvaa tähän enkä YouTubeen. Tarkoitus on kiirehtiä saamaan talteen vanhoja ja katoavia ihmisiä ja taloja.

Muuankin kunta

Suomen paikallishallinnon historia on pitkä murhenäytelmä. Nyt käsillä oleva kuntauudistus on valmis liittymään suurten epäonnistumisten ketjuun.

Syy on selvä. Lainsäädäntöä ja siis päätöksentekoa yritettiin selvittää kunnalislailla 1917 ja 1949 ja 1995 eli aina hyvin poikkeuksellisissa oloissa.

Nykyisen järjestelmän vika on sekin ilmeinen: maantieteellinen eli välimatkoihin ja kulkuyhteyksiin perustuva rakenne on järkkynyt ja osittain romahtanut.

Jos tämä olisi blogi ja kirjoittaja aivan edesvastuuton, kysymystä voisi valaista väittämällä, ettei kuntia tarvita enää lainkaan. Ne ovat turha, jarruttava ja erittäin kallis kuluerä.

Helsingin kaupungin sijaan olisi perustettava noin 91 kaupunkia. Esimerkiksi terveydenhoidon ja koulujen verkottaminen todettujen tarpeiden eikä muinaisten seurakuntien rajojen mukaan toisi tulosta.

Huonomaineisin esimerkki on ehkä Espoo. Mutta negatiivisille pistesijoille nousee myös Kirkkonummi.

Kirkkonummesta on uusi kirja, Martti Favorinin kirjoittama.

Takakannessa sanotaan: "Merkillinen sumuverho peittää kuntamme lähihistoriaa."

Itse asiassa merkillinen sumuverho peittää useimpien kuntien lähihistoriaa. Vaikka kaikki mukana olleista eivät ole vielä kuolleet, kuka todella ilkeäisi kertoa, miten esimerkiksi Espoo ja Vantaa muuttuivat 1952-1992?

Kirkkonummi-kirjan takakannessa mainitaan, että kunnan menneisyydestä on kirjoitettu paljonkin mutta nykyisistä ajoista vähän.

Ei siitä menneisyydestä paljon ole; varakas Kirkkonummi on vaiennut menneisyydestään. Kunnollista paikallishistoriaakaan ei ole. Tämä kirja tosin on kunnolinen, mutta tietysti suppea.

Syy laiminlyöntiin on häpeä. Kunnan vaiheet Porkkalan palautuksen jälkeen ovat sekoitus farssia ja murhenäytelmää. Ei niitä kukaan ilokseen muistele.

Favorin, joka käsitykseni mukaan on useita paikallishistorioita julkaissut ammattilainen, on irronut hitusen kaavasta ja kirjoittanut joistakin harmillisistakin muistoista aika suoraan.

Kirkkonummen tarina muistuttaa Sipoota, joka on nyt ollut paljon esillä. Kunta haluttiin säilyttää ruotsinkielisenä maatalouspitäjänä pitkälti yli sen, mikä oli mahdollista. Nyt se halutaan edelleen säilyttää maalaisidyllinä, mitä se ei itse asiassa ole ollut enää sataan vuoteen.

Tämä paimenpojan pastoraali on erikoinen ajatus maassa, jossa ei alueellisesti paljon muuta ole kuin tyhjää ja tilaa. Silti alle puolen tunnin matkan päähän Rautatientorista halutaan perustaa erilaisia Tuupovaara-teemapuistoja. Toisten kustannuksella, luonnollisesti.

Kielisuhteet kiepahtivat. Ruotsinkielisten osuus on nyt alle 20 % väestöstä. Kun muutin Kirkkonummelle 1970-luvun alussa, suomen kieli oli täällä outoa ja meitä pidettiin nautoihin ja sikoihin verrattavina kotieläiminä, joista saattoi saada jotain hyötyä (nötkött) mutta eipä sitten muuta.

Kirkkonummen erikoisuus oli suuri sosialistinen vallankumous yhdessä kunnassa. Sellaista yritettiin tosissaan 1970-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa.

Favorinin kirjan musta peto on kaava-arkkitehti Leif Sundström. Ehkäpä hänestä kirjassa maalattu hyvin kielteinen kuva ei ole aivan virheellinen. Mutta oli hänellä kannatustakin.

Nyt kaiken jälkeen - mukana olleet ovat poikkeuksetta eläkkeellä tai mullan alla - saa sanoa, että Moskovan linjalle sitoutunut vähemmistökommunismi oli paikkakunnalla haaveellista anarkosyndikalismia, ja kun Neuvostoliitto kaatui, aatetta jatkettiin vielä vihrein tunnuksin. Siis niiden, jotka tekevät työtä tai esimerkiksi asuvat jossain paikassa, on saatava päättää asioistaan ja elämästään. Tämän aatteen yhteydessä ei ole tapana selittää, mistä rahat otettaisiin.

Aatehistorialliset yhteydet 1800-luvun alun hurmoksellisiin lahkoihin ovat silmiinpistäviä: linnoittaudutaan muutamaan mökkiin nauttimaan omasta pyhyydestä ja hujahdetaan sieltä porukalla taivaaseen.

Kuntien ja alueiden suoriutumiselle ei ole mittareita. Yritykset ja jopa yhdistykset mittaa hengissä säilyminen. Jos kauppa ei käy, tulee konkurssi.

Kirkkonumella oli jo 1970-luvun alussa mielenkiintoisia siemeniä: yritystoiminnassa oli sellaisia nimiä kuin Ericsson ja Nokia - silloinen Kaapelitehdas. Pikkalassa oli yksi etelärannikon parhaista luonnonsatamaista ja rantaviiva on koko maapallon mitassa ainutlaatuisen hienoa.

Kun kirjan luettuaan kysyy, miksi näin hyvistä lähtökohdista ei ole saatu aikaan mitään mainittavaa, vastaus on kyllä hallinto. Kunnallinen itsehallinto sotien jälkeisessä muodossaan ei kykene huolehtimaan asukkaiden asioista. Kunnalliset päättäjät ovat keskimäärin liian taitamattomia tehtäviinsä. Heissä on henkilöitä, jotka eivät näe mitään erikoista siinä, että menoja lisätään ja tuloja vähennetään. Kun sitten tullaan sanomaan, että rahat loppuivat, hämmästys on suuri.

Tämä on epädemokraattista puhetta - tai sitten ei. Tässä väitetään, että kunnallinen demokratia saattaa olla sumutusta.

Esitän Kirkkonummen historialle henkilökohtaisen taustoituksen. Olen perehtynyt suhteellisen hyvin Kalifornian historiaan, josta Kevin Starr on viime vuosina julkaissut seitsemän kirjaa. Senseudun heilahtelussa on kaksi näkyvää vaikuttajaa - erittäin vahvat johtajat ja kansanliikkeet. Silti hyvin suuri osa siiitä, minkä kalifornialaiset katsotavat omaksi ansiokseen, on näkymättömän vaikuttajan, liittovaltion ansiota, etenkin armeijan, ilmavoimien ja avaruushallinnon. Osavaltion vetovoiman on puoletaan rakentanut mielikuvateollisuus, josta Hollywood alkaa olla aika pieni osa.

Kirkkonummi on halunnut esiintyä aivan kuin muuta Suomea ei olisi olisi olemassa. On hiukan yllättävää, ettei kukaan ole keksinyt tehdä valtuustoaloitetta liittymisestä Ahvenanmaahan. Neuvostoliittoon oli tarkoitus liittyä, mutta se hanke ei ole enää ajankohtainen.

Nykyisellä niukkuudella ja näillä tonttien hinnoilla täällä asuu suomalaisen yhteiskunnan avainhenkilöitä ehkä kuin Lauttasaaressa tai Kauniaisissa. Useimmat heistä ovat vain hämärästi selvillä siitä, että Kirkkonumi ei ole Espoota eikä Helsinkiä. Kunnallisen päätöksenteon kanssa ei halua olla tekemisissä kukaan.

Favorinin kirjan harvinainen asiavirhe on maininta, jonka mukaan Pekka Herlin oli hankkinut maata Kirkkonummelta jo ennen sotaa. Hänen isoisänsä muutti tänne ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kirjassa ei liiemmin esitellä niitä paikkkoja, joissa valtioneuvosto, ay-liike ja eräät pankit pitävät yksityisempiä neuvottelujaan. Ne ovat Kirkkonummella, samoin kuin entisen Hakan pikkupikku merenrantahuvila. Teknillisellä korkeakoululla on parikin kokoontumispaikkaa, joihin tullaan suoraan Espoosta, ja Helsingin kaupungilla on upea ulkoilualue.

No. Perun osan väitteistäni. Tietysti seudun merkillisyyksien ydinsyy on Porkkalan parenteesi 1944-1956. Suurin osa kuntaa todella kuului Neuvostoliittoon.

Kun selvittely otti aikansa ja entinen ruotsinkielinen johtoryhmä ryhtyi järjestelmälliseen jarrutukseen, tulos oli tällainen. Pääkaupunkiseutu päättyy Espoonlahden sillalle, josta alkaa tavallinen valtatie, hirvikolarien keskittymä. Ja sitten on valtatiellä liikennevalot, jossa ruuhkat seisovat, vaikka paikkakunnalle pääsee myös sähköjunalla.

Tämä kirjoitus ei ole todellisuudessa Kirkkonummen esittely. Joudun pitämään tänään kaksikin luentoa verkon valinnasta eli tämän hetken teknisistä ja kulttuurisosiologisista rajaehdoista. Käytin tässä Kirkkonummea esimerkkinä. Muitakin olisi. Voi olla että viihdyn itse oikein hyvin reservaatissa. Ainakin tunnen mielihyvää siitä, että ajan tai kävelen joka päivä Suomen vanhinta tiepohjaa - tuo kapea tie on monin kohdin täsmälleen sama kulku-ura, joka oli käytössä jo pakanuuden aikaan. Sitä sanotaan Kuninkaantieksi, mutta se on todellisuudessa kuninkaita vanhempi. Ja kunnan ensimmäinen ongelma ei ollut emäkaupunki Helsinki, joka keksittiin aika myöhään, vaan emäkaupunki Tallinna. Tämä on Paadisten luostarin vanhoja pyhiä maita.

Tukka pois ja linnaan

Se on eri asia, etteivät lääkärit niin keskustele. Lääkäri on yksin vastuunsa kanssa.

Juristien keskustelemattomuus on pelkkä huono tapa.

En muista että kukaan heistä puhuisi vapaaehtoisesti, paitsi ene, joiden puheet ovat yhtä pitkiä kuin leveitäkin. Vakiohaastateltavat antavat vakiovastauksia.

Professorit ovat suurelta osin samanlaisia kuin minä, lihavia, laiskoja ja ilkeitä. Nämä ominaisuudet valitettavasti näkyvät kuvassa ja kuuluvat puheissa.

Kun tuomioistuinjuristeilla, joihin luen tässä myös asianajajat, ei ole puhetorvea, keskustelu jää lehtiin ja television ajankohtaisohjelmiin. Se värittyy jopa yksittäisistä henkilöistä.

Nyt haluan sanoa painokkaasti, että suurten opettajieni, joilla tarkoitan Inkeri Anttilaa ja Olavi Heinosta sekä muutamaa muuta, kriminologinen ja oikeuspoliittinen ajattelu olisi kriittisen arvioinnin tarpeessa. Siinä menee laidan yli myös oma ajatteluni. Joutaa mennä.

Nuo henkilöt siirsivät rikosoikeutta tietopohjalle, hiukan etäämmäs uskomusten maailmasta. Inkeri Anttila saattoi olla ensimmäinen juristiprofessori, jolla oli kunnon yhteiskuntatieteellinen koulutus, ja se oli 1950-luvulla.

Oikeussosiologia on viettänyt vuosikymmeniä aika näkymätöntä elämää.

Oikesministeriöllä on se vaiva, että aina kun joku mehevä vanki karkaa, samat henkilöt joutuvat selittäään eri sananvalinnoin, ettei niitä nyt voi vuosikausia pitää pultilla seinässä kiinni.

Jos kriminaalipolitiikka oli hyvää - ja se oli - se ei voi olla hyvää nyt, kun maailma on muuttunut ainakin viimeisten viidentoista vuoden aikana perinpohjaisesti. Yksi muutos on taloudellinen rikollisuus ja toinen on järjestäytynyt rikollisuus. Kolmas muutoksen aiheuttaja on Yhdysvaltain ja Venäjän suora ja välillinen vaikutus.

Ehdotan väliaikaiseksi iskualuseeksi: irti Ruotsin esimerkeistä.

Olemme omaksuneet sieltä paljon hyvää, mutta nyt omat siipemme kantavat ja oma elinkeinoelämämme vetää ja taloudellinen pohjamme kestää. Me osaamme suunnitella omat ratkaisumme.

Lisäksi olemme sitoutuneet toimimaan Brysselin eikä Tukholman hengessä.

Voisimme aloittaa liikennerikoksista.

Ylinopeussakoissa ei ole järkeä eikä kohtuutta. Niillä ei liioin ole ennaltaestävää vaikutusta. Sakkokaton puuttuminen on epäoikeudenmukaista. En mitenkään voi hyväksyä sitä, että jos A. Erkko vetelee sataa kuudenkympin alueella jossain maan korvessa, sakkoja tulee kymmenen tai kaksikymmentätuhatta euroa - enkä sitä, että kun saman tekee toimeentulotuen varassa oleva, niin sakkot jäävät näennäisiksi.

Liikenteessä on saatu aikaan asennemuutoksia. Ilmoittaudun todistajaksi. Muistan ajan ennen kattonopeutta ja turvavöitä, jolloin liikenteessä kuoli vuosittain yli kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin nyt.

Asioihin voi vaikuttaa, myös rangaistuksilla. Mutta ei näillä nykyisillä.

Fantasiaesimerkki: ehdotettuun auton alkolukkoon siru, joka estää autoa käynnistymästä, jos ajokortti ei ole mukana vaan esimerkiksi kuivumassa.

Musta vuosi

Aivan kuin olisi lunta ulkona.

Kuuluu katoavan.

Mietin aikalaiskuvauksia suurista ilmaston kummallisuuksista, mutta en varsinaisesti muistanut. Topeliuksen Fryxelliin perustuva eli siis täysin epäluotettava jakso on tosin syöpynyt mieleen. Puhe on Euroopan viimeistä edellisestä väestökatastrofista. Viimeinen oli 1860-luvun nälkävuodet Suomessa, josta on paljonkin muistiin merkittyä.

"...seurasi kolea ja sateinen kesä. Laiho ei tuleentunut; vainioilla näki vain jokusen vihreän korren, mutta muutoin maa oli musta, ja siksi tämä vuosi muistetan suurena mustana vuotena. Nälänhätä iski. Ruistynnyri maksoi kymmenen riikintaaleria, joka oli ennenkuulumaton hinta. Vallasväki ja vauraammat talolliset ottivat erottaakseen puoletkin palkollisistaan päästäkseen ruokkimasta heitä. Kuningas kielsi viljan viennin ja tilasi täydennystä vierailta mailta. Seitsemän laivalastia tuhoutui Merenkurkun syysmyrskyissä.

Vuosi 1696 alkoi aivan toisenlaisin entein, jotka nekin olivat outoja. Talvi jäi lauhaksi kuin kevät. Jo helmikuun 2. päivänä Tukholmassa ruoho oli sormen mittaista. Jäät lähtivät helmikuun 20. päivän aikoihin, Hallanissa nähtiin pääskysiä ja monet aloittivat jo kevätkylvöt. Mutta maaliskuun 7. päivänä tulivat pakkaset takaisin, ja järvet ja merenlahdet jäätyivät uudelleen niin paksulti että niitä ajeli reellä. Kevätkylvö tuhoutui ja syysvilja oli mädäntynyt. Nekin harvat, jotka eivät olleet vielä menettäneet kaikkea, pettyivät nyt toiveissaan. Kesä jäi kylmäksi. Elokuun 8. päivän vastainen yö oli eräin paikoin Suomessa niin kylmä, että tähkäpäät olivat aamulla paksussa jäässä. Neljä päivää siitä pakkanen iski uudelleen ja tuhosi viimeisenkin sadon. Mutta syksystä tuli niin lauha, että Tukholmassa sai kypsiä mansikoita syyskuun ensimmäisenä päivänä ja tuoreita vaaraimia lokakuun 10. päivänä.

Sinä vuonna merkittiin Mäntsälän kirkonkirjoihin, että jänikset ja monet linnut kuten käet katosivat ja kukot lakkasivat kiekumasta, muutoin kovin arka ilves näyttäytyi kylissä ja rottia ilmestyi kammottavina laumoina sellaisiinkin paikkoihin, missä niitä ei ollut milloinkaan ennen nähty. Kesälahdelta kerrotaan, että metsissä havaittiin tuntemattomia ulkomaan lintuja.

Ja niin näytti nälkä kalpeat kasvonsa..."

Onnea Mirkka Lappalaiselle, joka on palkittu vuoden tiedekirjasta - "Maailman painavin raha. Kirjoituksia 1600-luvun Pohjolasta".

Ehkä nyt viimein näemme senkin ihmeen, että pukumiehet lukevat junassa historiaa niin kuin ruotsalaiset Peter Englundia lentokoneessa.

Kysymyksessä on esseekirja. Ja sen on julkaissut yleiskustantaja - WSOY!

Pääskysiä tammikuussa!

Vihjeitä tai ohjeita

Jotkut meistä eivät usko vähällä. Pidämme kiinni oikeudesta tehdä omat virheemme. Jos joku neuvoo, lakkaamme heti paikalla kuunteelemasta.

Vähän kyllä noloa, kun poikani näytti Topfield-digiboksin kaapillakäyntitoiminnon, jota voi käyttää myös pistäytyessään kusella - pause. Kone mokoma alkaa siis suoraan äänittää. Palatessa voi päättää, katsooko tallennusta vai elävää kuvaa.

Omia aikojani opin, että ohjelmavalikko käynnistyy hitaasti kuin Windows ja näyttää aluksi vääriä aikoja. Jos huitaisee heti "Kolkon talon" äänitykselle, voipi käydä niin kuin jo kerran kävi, että äänitys alkaa oikealla nimellä väärään aikaan.

Eli on annettava ohjelmatietojen ilmastoitua viitisen minuuttia niin sitten saa mitä tilaa.

Muttatämä on hyödyllinen ja sai myös häpeän punan poskille: Mozilla. Kirjoitetaan osoiteruutuun about:config

Sieltä tulee satoja asetuksia, joista eräitä tohtii sorkkia itse. Nyt selaimeni avaa omia aikojaan kaikki ne ikkunat, jotka olivat sammuttaessakin auki. Löysin eilen Finnmatkojen saitin pohjalta jonkin kukaties kiinnostavan hotellin. Jotenkin leuhkaa ettei tarvitse merkitä urlia muistiin eikä hakea historiasta (Ctrl H).

Miellyin tähän naisihmiseen, joka bloggasi, että päivittäisi muistiinmerkintöjä varten käytettävissä olevia lukuisia muistilappuja varten paras on pahvilappu ja kynä. Blogistin nimi on Lifehacker.

Oli siellä sekin kumouksellinen ohje, että sähköpostit voi lukea kerran tai korkeintaan kaksi päivässä, jos aikoo saada tehdyksi jototain kunnollista. Olen tehnyt puhelimesta saman huomion. Vielä taannoin käyttäytydyin kuin päätön kana. Kun puhelin soi, riensin vastaamaan siihen. Tätä nykyä toivon jo sukulaisten ja tuttavien tottuneen siihen, että soitan takaisin sitten kun minulle sopii.

Vanhempia ja muutamia muita hädänalaisia varten on sitten eri kännykkä, jonka numero on salainen.

Fiksuja puhelimia, smart phones, myydään lujasti, ja äsken ilmoitettiin että Applen puhelin sitten tulee:

TechCrunch:

Once again, Apple CEO Steve Jobs wowed the crowds like no one else can. In his 9 am keynote at MacWorld in San Francisco this morning, Jobs announced the new iPhone cell phone. From the description in appears to be a game changing device, and the public markets seem to agree. As of the time of this writing, Apple stock is up over 7% for the day. Competitor Research in Motion (Blackberry) is down over 6%, wiping $2 billion dollars in market cap off the table. Palm, maker of the Treo, is also down, nearly 6%.

Muistan kirjoittaneeni jotain samanlaista. Tosin printterillä tehty PocketMod on vielä parempi, jos siihen panee kynän toimittamaan paperiliittimen virkaa ja sitten opetelee pitämään kallisarvoista muitiota Prisman alennusmyynnistä ostetun rotsin oikessa povitaskussa.

Tämänpäiväisessä muistilapussa lukee kohdassa muistettava varastaa" - xeropaperia työpaikalta.

Xeropaperin varastaminen on Jumalan ja ihmisten lain mukaan aivan OK. Nitomakoneen anastamisesta aiheutuu vähintään viraltapano.

Pysäyttäkää virtuaalimaailma. Tahdon ulos.

Olen jaellut gmail-kutsuja tarkoin valituille tuttaville. Hyvin harva näyttää huomaavan nopeita hakuja. Itse käytän gmailia mm. oppilaiden väitöskirjojen luonnosten ja muiden töiden sekä yliopiston vaikeasti kalastettavien xml-blankettien varastoimiseen.

Tässä peruskikkoja, joista on iloa. Lisää löytyy mm. Lifehackerilta, joka tuntuu olevan Google-friikki tai sitten yhtiön salamainostaja.

En sivumennen sanoen mainosta enkä saa lahjuksia. Pelkään pahoin etten ottaisi vastaan, jos tarjottaisiin. Tosin ei ole tarjottu.


You can also use advanced search operators by clicking on Show search options beneath the Gmail search box.

Operator Definition Example(s)
from: Used to specify the sender Example - from:amy
Meaning - Messages from Amy
to: Used to specify a recipient Example - to:david
Meaning - All messages that were sent to David (by you or someone else)
subject: Search for words in the subject line Example - subject:dinner
Meaning - Messages that have the word "dinner" in the subject
OR Search for messages matching term A or term B*
*OR must be in all caps
Example - from:amy OR from:david
Meaning - Messages from Amy or from David
-
(hyphen) Used to exclude messages from your search Example - dinner -movie
Meaning - Messages that contain the word "dinner" but do not contain the word "movie"
label: Search for messages by label*
*There isn't a search operator for unlabeled messages Example - from:amy label:friends
Meaning - Messages from Amy that have the label "friends"
Example - from:david label:my-family
Meaning - Messages from David that have the label "My Family"

has:attachment
Search for messages with an attachment Example - from:david has:attachment
Meaning - Messages from David that have an attachment
filename: Search for an attachment by name or type Example - filename:physicshomework.txt
Meaning - Messages with an attachment named "physicshomework.txt"

Example - label:work filename:pdf
Meaning - Messages labeled "work" that also have a PDF file as an attachment

" "
(quotes)

Used to search for an exact phrase*
*Capitalization isn't taken into consideration Example - "i'm feeling lucky"
Meaning - Messages containing the phrase "i'm feeling lucky" or "I'm feeling lucky"

Example - subject:"dinner and a movie"
Meaning - Messages containing the phrase "dinner and a movie" in the subject

( )
Used to group words
Used to specify terms that shouldn't be excluded Example - from:amy(dinner OR movie)
Meaning - Messages from Amy that contain either the word "dinner" or the word "movie"

Example - subject:(dinner movie)
Meaning - Messages in which the subject contains both the word "dinner" and the word "movie"

in:anywhere Search for messages anywhere in your account*
*Messages in Spam and Trash are excluded from searches by default Example - in:anywhere subject:movie
Meaning - Messages in All Mail, Spam, and Trash that contain the word "movie"
in:inbox
in:trash
in:spam Search for messages in Inbox, Trash, or Spam Example - in:trash from:amy
Meaning - Messages from Amy that are in Trash
is:starred
is:unread
is:read
Search for messages that are starred, unread or read Example - is:read is:starred from:David
Meaning - Messages from David that have been read and are marked with a star
cc:
bcc: Used to specify recipients in the cc: or bcc: fields*
*Search on bcc: cannot retrieve messages on which you were blind carbon copied Example - cc:david
Meaning - Messages that were cc-ed to David
after:
before:
Search for messages sent during a certain period of time*
*Dates must be in yyyy/mm/dd format. Example - after:2004/04/16 before:2004/04/18
Meaning - Messages sent after April 16, 2004, but before April 18, 2004.*
*More precisely: Messages sent on April 17, 2004.

Elävät kuvat

Nämä levyt on juuri purettu Amazon uk:n paketista. Ei tule asiointia tullin kanssa, kuten Amazon.com:in kanssa joskus. Arvonlisäverossa on jotain outoa. Tosin jenkki-amazoninkin lähetuykset tulevat Euroopasta. Ymmärrän asiasta vain sen, että Amazo on ryypännyt alkuperäisen ideansa loisia toisten firmojen varastojen turvin.

Amazon myös vedättää asiakkaita. Kaman tilaaminen ei onnistu, ei edes Saksasta, ja se on varmasti hinnoittelukysymys.

Tiedän. DVD:t saa halvemmalla muualta. Minulle tämän firman hirmukallis ja huippunopea toimitusvaihtoehto on iso asia.

Kuten nyt Bronowski, jonka paluun huomasin ja arvelin paneutuvani noin 663 minuuttiin ohjelmaa sopivan hetken tullen.

Herätteenä toimi nyt luonnollisesti Planet Earth. Oksukaisen ja Paksukaisen hinnan romahtamista olin seurannut pidempään. Ei käy kaupaksi. Ei ymmärrä nykyinen polvi, enkä sitä oikeastaan ihmettele.

Muistan kun näytin "Chump in Oxfordin" vieolta kahdella päivällisvieraalleni, joista toinen oli lordi ja toinen "champ" from Oxford.

Olivat ihan tukehtua.

Olemme siirtyneet kolmekymmentä vuotta sitten voimakkaan visuaaliseen aikaan, mutta emme huomanneet sitä.

Bronowski on käisttämättömän hyvä. Se on paljon parempi kuin muistin. Se pyöri englannissa vuonna 1973 ja heti perään Suomessa. Sitten Bronowski kuoli.

Hän oli puolalaissyntyinen matemaatikko ja väitteli Cambrdigessa ja toimitti kirjallisuuslehteä yhdessä Empsonin kanssa. Toisin sanoen hän roikkui aika legendaarisissa porukoissa. Sodan aikana hänen toiminta-alueensa oli operations research, ja se herättää valtavaa kunnioitusta. Tuosta alun perin matemaattisesta aiheesta polveutuu systeemiteoria ja alan avainsanoja ovat mallintaminen, optimointi, jonoteoria, graafit ja peliteoria.

Koska matematiikka ja kirjallisuus eivät vielä riittäneet, hän ryhtyi atomintutkija-ystävänsä Szilardin kanssa tunkeutumaan väkivaltaisuuden ongelmaan heittäytymällä biologiksi. Hän askarteli samojen asioiden kanssa kuin Jared Diamond nyt ja siis vaistosi biologian laskennalliset mahdollisuudet. Siitä tuli kova jutu 25 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Filit ovat kuvaltaan ja osittain ääneltään nyt katsottuina heikonpuoleisia. Sillä ei ole mitään merkitystä katsojalle. Kuvan rakeisuuden unohtaa minuutissa, koska esiintyjä on niin hurja, pieni ja ruma mies, joka ei vouhota mutta on niin hirvittävän innostunut asiastaan, että se ei voi olla vaikuttamatta.

Kuinkahan monta kaunista ystävyyttä tämä televisio-ohjelma on todellisuudessa aiheuttanut? Luulisin sen vaikuttaneen erittäin voimakkaasti tiedekäsitykseen. Voimakkaimmat vaikuttajat ovat usein ne lapselliset asiat, jotka kohtaa alaikäisenä ja arvostelukyvyttömänä. Melkein kaikki kemian ja fysiikan nobelistit ovat päätyneet uralleen saatuaan joululahjaksi pikku kemistin varusteet tai Mekanon.

Ilmainen vihje Antti Hautamäelle ja Esko Aholle (Sitra): kiinnittäkää huomiota joululahjoihin. Niistä riippuu Suomen innovatiivisuus.

Bronowskin "The Ascent of Man" on yhteydessä Attenboroguhin "Planet Earthiin". Britit eli siis BBC ja aikoinaan ITV ovat kiinnittänet hurjasti huomiota kuvakerrontaan. Molemissa sarjoissa, joita erottaa 30 vuotta, on samalla tavalla reipas leikkaus häikäilemättömine siirtymineen asiasta toiseen ja kolmanteen, ja molemmissa on revitty kameroista ja optiikasta irti kaikki.

Ensimäisen osan ("Lower than Angels") aika äärimmäinen kamera-ajo tyypin naamasta pitkin hirmuliskon luurankoa korkealle katonrajaan ei unohdu heti.

Epäilen sitäkin, että Bronowskin simälasien alituinen välähteleminen on samaa perua kuin vanha brittiläinen asianajokikka, monokkelilla häikäiseminen. Valon ja heijastuminen väisteleminen antaa kuulusteltavasta luihun ja epäluotettavan vaikutuksen. Nykyisin jopa psykologit tietävät katseen merkityksen kommunikaatiossa, ja vieläpä elokuva-arvostelijat ovat käsittäneet, miten suunnattoman taitavasti esimerkiksi James Stewart ja Tauno Palo näyttelivät silmillään - ennen kaikkea tuo katse vasemmalle ylös...

Ydinkysymys, esimerkiksi verrattuna television esittämiin tusinadokumentteihin, näyttäisi olevan rytmitaju, kuvan sisäinen ja kuvien välinen rytmi. Se on niin vaikea asia.

Ongelma tuli komeasti esiin Paul Cézannea koskevassa dokumentissa, jossa jengi kiipeili lopulta myös Mont St. Victoirella ja vertasi valokuvia Cézannen maalauksista aitohin näkymiin - katso perkele se on jättänyt pois tuon pienen kivenkinkaman, tasapainon takia tietysti...

Ylimääräinen

Kannattaisiko lyödä vetoa siitä, miten pitkään kestää ennen kuin venäläisten sotavankien kohtaloon etenkin 1941-1942 liittyvien uutisten yhteydessä kerrotaan, että kotijoukkojen esikunnan sotavankitoimiston päällikkö oli 1941-1942 kapteeni Eljas Erkko?

Toistaiseksi en ole huomannut asiasta mainittavan.

Asia eli siis vankien ja vapautensa menettäneiden kohtalo on tärkeä ja hyvin ikävä. Uutinen se ei ole, vaan asiasta on julkaistu kirjojakin, mutta aika visusti siitä on vaiettu. Pääpiirteet käyvät tosin ilmi Jatkosodan Pikkujättiläisestä (Juha Kujansuu, s. 1033 ss.)

Minulla ei ole edellytyksiä arvioida, johtuiko tapahtumasarja kovan elintarvikepulan ja kovan ilmapiirin lisäksi jostain muistakin syistä. Alan kirjallisuudessa on tapana mainita, että vasta Mannerheimin henkilökohtainen asioihin puuttuminen muutti tilanteen.

Because it is there

En ymmärtänyt Malloryn lausetta, kun se oli meillä englannin kirjoituksissa viimeisen kouluvuoden syksyllä. Ei sitä voi kuitenkaan kääntää väärin.

Samalta vuodelta on peräisin vastenmielisyys Joseph Conradia kohtaan. Sen voittamiseen meni vuosia, mutta sitten heiluri heilahti kunnolla.

Conradia myötäilevä teksti taisi aiheuttaa ylioppilaskirjoituksissa täystuhon. Muistan alun, 2the warmth of million bodies...", kun puhe oli Lontoosta. Taivaankappaleita vai mitä kummaa? Lämmittävätkö ihmiset kaupunkia ruumiinlämmöllään? En tiedä vieläkään.

Malloryn ruumiinlämpö petti 1924, kun hän jäi lähelle Mount Everstin huippua. Ruumiin taannoin löydyttyä muitten ohella vaatevalmistajat menivät totisiksi, koska housujen gabardiini kopioitiin kuuluisan Burberryn toimesta ja lopputulos havaittiin ehkä mikrokuituja paremmaksi maaiman paremmassa ilmastossa.

Teknikan Maailma kertoo, että muuan Graham Hoyland testasi 1920-luvun replika-vaatteita viikkokausia Everstin rinteillä ja totesi, ettei Malloryn huipulle pääseminen ollut ainakaan kamppeista kiinni.

Minulla on jokin suuri heikkous tekstiileihin, varsinkin jos ne ovat kalliita. Ikä ja lihavuus eivät edistä koreilemista, mutta aito Harris Tweed tuntuu jotenkin reteältä. Siitä valmistetussa takissa tuntee melkein olevansa Kari Raivio. Tai ei nyt kuitenkaan ihan.

Superkalliiden varusteiden myymälöitä on yliopiston nurkilla muutamakin. Nyt ei ole puhe veneilytekstiileistä. Monia muita syntejä olen tehnyt, mutta siitä olen vapaa.

Vihjaamistani liikkeistä löytyy myös Brittein saarilta peräisin oleva, hinnaltaan oikeastaan kohtuullinen rasvalankainen villapaita, joka 25 vuoden kokemuksen mukaan puhdistaa itsensä aivan tyydyttävästi säännöllisesti ulkona tuuletettuna. Totta puhuen sen pesemisen laita on vähän niin ja näin. Pesuohjeen mukaan menetellen tuloksena on huopatossu. Voi olla että se on pestävissä, mutta keinoa en siis ole toistaiseksi keksinyt.

Vaatteen kuuluu kulua, kuten ihmisenkin. Tämä rasvavillalankavillapaita ei kestä päivittäistä käyttöä enempää kuin kymmenen vuotta. Äitini tosin nuorempana tikkasi kyynärpäihin nahkapaikat, joilla asusteen ikää kykeni jatkamaan vielä viidellä vuodella.

Nyt Malloryn gabardiini ja villa kiusaa minua. Pitäisikö ostaa lentolippu Lontooseen ja mennä Burberrylle katsomaan?

Ennen maailmassa flannelliset pitkät kalsarit ja gabardiinihousut sekä jatsarisaappaat olivat pistämätön yhdistelmä. Tämä oli ennen kuin nailonpaidat ja terylene alkoivat tehdä tuhojaan. Vika on varmaan minussa, mutta erilaiset fleecet tuntuvat iholla jotenkin niljakkailta verrattuna ehtaan puuvillaan ja villaan. Kuvittelua?

Samainen tekniikan yleisaikakauslehti kuvaili suomalaisen Rukka-yhtiön ällistyttävää moottoripyöräilijän asua. Lähipiiriini kuuluu taitava ja järkevä motoristi ja olen aikoinani ollut ostamassa nahkaisia ajohaalareita. Nyt uusin uutuus on nestemäinen metalli, Dow Corning -nimisen yhtiön "Active Protection System". Molekyylirakenteessa (tai luulisin hilarakenteessa) on sellainen omituisuus, että aine on sulaa vahaa normaalisti, mutta iskusta se muuttuu silmänräpäyksessä metalliksi, ja palautuu sitten kohta taas pehmeäksi.

Olisivatpa keskiajan rengaspaitojen takojat tienneet tästä! Voisi olla kova juttu henkeen ja vereen miekkailtaessa - aine jota miekka ei läpäise. Ei tule mustelmaakaan! Tai mistä minä tiedän. Kukaties Kevlar ja luotiliivit ajaisivat saman asian, jos joku jenkki pääsisi taas kuningas Arturin hoviin esittelemään tekniikan siunauksia (Mark Twainin tuotanto on kokonaisuudessaan Gutenbergissa, myös tämä "A Connecticut Yankee...")

Mutta Mallory oli oikeassa sanoessaan, että hänen perustelunsa vuorille kaahimiseen kuulostaa vieraalta ja ettei hän varmaankaan ole sanonut mitään noin tyhmää. Tällaisia lyyrisiä lauseita vain on, ja ne saattavat vaikuttaa ratkaisevasti ihmisten elämään. "A man must do what man must do."

A rose is a rose is a rose.

Planeettamme

Attenboroughin "Planeettamme maa" alkoi televisiossa eilen ja tulee pyhäaamuna uusintana.

Taitaa olla parasta, mitä televisiosta on nyt nähtävissä, ja se on paljon sanottu. Näytti siltä, että tämä ensimmäinen tunnin jakso oli esittely, jossa kynttilää ei kätketty vakan alle. Niin täynnä se oli järkyttävän työläitä kuvia, kuten satelliitista käsin kuvattu vuodenajan vaihtuminen - kevään tulo kymmenessä sekunnissa - ja kuvia, joissa vasemmalta oikealle feidatan kesästä syksyyn.

Tällä kertaa mukana on paljon amerikkalaishenkisiä söpöjä kuvia ja eläinmaailman ihmeellisyyksiä, kuten paratiisilinnun tanssi. Henki ei ole vallan kaukana National Geographic -perinteestä. Mukana on jopa vetonaula, valkohain ("tappajahai") hyppy.

Jää miettimään, mitä kaikkea näytelmäelokuvalla on edessä. Ainakin suuri määrä käyttämättömiä keinoja.

Elokuva ja dokumenttielokuva ovat olleet eeppisen perinteen vankeja 1920-luvun kokeilujen jälkeen.

Luulen nähneeni Attenboroughin dokumentissa lyyristä elokuvaa. Mieleeni tulevat Ezra Pound, Paul Valery, Artur Rimbaud, etenkin Guillaume Apollinaire.


VYÖHYKE




Viimein väsyt tähän vanhaan maailmaan

Eiffel-torni paimen jolle aamulla sillat ääntelevät

Olet kulkenut kyllin antiikin näyttelyissä

Nyt ovat autotkin antiikista
vain uskonto on veres uskonto
on koruton kuin lentohallit

Vain oi kristinusko ei ole antiikkia
eurooppalaisista modernein on Paavi Pius X
ja sinä jota ikkunat varjostavat et kehtaa
tänään mennä kirkkoon ripittäytyä
luet esitteitä hinnastoja mainoksia jotka ääneensä laulavat
siinä tämän aamun runous ja proosaa lehdet
vain -,25 irtonumero rikosjuttuja tulvillaan
suurmiesten kuvia ja tuhat ja yksi tarinaa

Näin aamulla ihanan kadun en muista sen nimeä
uusi ja puhdas aurinko vaskisoitin
johtajat työläiset ja kauniit konttoristit
kulkevat kadun maanantaivarhaisesta lauantaimyöhään
neljästi päivässä
aamulla sireeni voihkaisee kolmasti
raivostunut kello hätistää puolilta päivin
liikemerkkien kiehkurat seinillä
kuulutukset ja kyltit kirskuvat papukaijat
minut valloittaa teollisuusalueen kauneus
tämä katu on Aumont Thiévillen ja Ternesin välissä
Pariisissa
Ja tässä on nuori katu olet lapsi vasta
äitisi laittaa sinulle vain sinistä ja valkeaa
olet uskovainen ja vanhimman ystäväsi kanssa
hän on René Dalize
teistä mikään ei voita messua
kaasu sinertää matalana yhdeksältä illalla te hiivitte
makuusalista
rukoilette yön koulun kappelissa
ikuinen oi ihana ametistin syvyys
ympäröi ainainen Kristuksen tulinen loisto
se on suloinen lilja jota me kaikki vaalimme
se on punatukkainen soihtu jota tuuli ei sammuta
se on surujen äidin kalpean punainen poika
se on rukouksien iäti lehtivä puu
kaksihaarainen hirsipuu kunnia iankaikkisuus
se on kuusisakarainen tähti
se on Jumala joka kuolee perjantaisin ja nousee kuolleista
sunnuntaina
se on Jeesus joka nousee taivaaseen nopeammin kuin
lentäjät
ennätys hänen nimissään

Herramme silmäterä
vuosisatojen kahdeskymmenes oppilas osaa sen
ja linnuksi muuttuen tämä vuosisata nousee ilmaan
kuin Jeesus
paholaiset kurkottelevat loukoistaan jotta saisivat nähdä
sen
ja sanovat että se on kuin Juudean noita Simon
ja huutavat että se joka lentää ilmaan lentää ilmaan
enkelit tanssivat nuoralla kauniin nuorallatanssijan ohi
Ikaros Enok Elia Apollonius Thyanalainen
leijuvat ensimmäisen lentokoneen yllä
välillä väistävät ja tekevät tilaa toisille
joita kantaa ehtoollinen
papit nousevat yhäti kalkkia kohottaen
lentokone laskeutuu lopulta vetämättä siipiä suppuun
silloin taivaan täyttävät miljoonat pääskyt
nopein siivin tulevat korpit haukat pöllöt
Afrikasta rientävät ibis-linnut flamingot marabut
sadunkertojain runoilijain ylistämä rokki
kaartelee Aadamin kallo kynsissään ensimmäinen pää
kotka syöksyy taivaanrannasta hurjasti huutaen
ja Amerikasta tulee pikkuinen kolibri
Kiinasta saapuvat pitkät ja notkeat pihis-linnut
niillä on vain yksi siipi ne lentävät pareittain
ja sitten kyyhky tahraton sielu
jota saattavat lyyralintu ja silmäkäs riikinkukko
feniks peittää tuokioksi rovion joka synnyttää sen
ja kätkee hehkuvan hiilloksen
seireenit jättävät vaaralliset salmet
ja saapuvat kolmin suloisesti laulaen
ja kaikki kotka feniks ja kiinalainen pihis
ystävystyvät lentokoneen kanssa

Nyt kuljet Pariisissa yksin väkijoukossa
vieressäsi vierivät bussien mylvivät laumat
ahdistava rakkaus kuristaa kurkkuasi
kuin et saisi rakkautta enää koskaan
ennen maailmassa lähtisit luostariin
sinua hävettää kun yllätät itsesi rukoilemasta
huomaat huvittavuutesi ja naurusi iskee kipinää kuin
helvetin tuli
naurusi säkenet kultaavat elämäsi perustan
tämä taulu riippuu pimeässä museossa
ja joskus käyt katsomassa sitä läheltä

Tänään Pariisissa naiset kulkevat verissään
niin kävi en tahtoisi muistaa kauneus tuhoutui

Kuumeisiin liekkeihin kietoutuen Pyhä Äiti katsoi
Chartres'ssa
pyhän sydämen veri oli hukuttaa minut Montmartrella
voin pahoin kun kuulin onnellisia puheita
rakkaus jota kannan on häpeällinen tauti
ja hallitseva kuva pitää sinua hengissä
unettomana ahdistuneena
aina lähellä on kuva joka kulkee ohitse

Nyt olet Välimerellä rinteillä
sitruunapuut ovat kukassa kautta vuoden
soutelet ystävien kanssa
yksi Nizzasta toinen Mentonesta ja kaksi La Turbiesta
katsomme kauhistuen syvyyksien meduusoja
ja levien lomassa uivat kalat Vapahtajan kuvat

Olet Prahan seudulla majatalon puutarhassa
olet hyvin onnellinen pöydällä on ruusu
et kirjoita tekstiä tarkkailet
kuoriaista joka nukkuu ruusun sydämessä

Pelästyt kun näet kuvasi Pyhän Vituksen agaateissa
olit kuolettavan surullinen sinä päivänä kun näit sen
olet kuin Lasarus valon hullaannuttama
juutalaiskorttelin tornissa kello käy taaksepäin
ja sinäkin palaat elämässäsi hitaasti takaisin
menet illalla Hradchiniin kuuntelet
kapakoitten tšekkiläislauluja

Nyt olet Marseillessa ympärillä meloneja

Nyt olet Koblenzissa hotelli Riesenissä

Nyt istut Roomassa japanilaisen mispelin alla

Nyt olet Amsterdamissa tyttö on sinusta kaunis ja on
ruma
hän on menossa naimisiin leydeniläisen ylioppilaan kanssa
täällä vuokrataan huoneita latinaksi cubicula locanda
minä muistan olin siellä kolme päivää kuten Goudassa
myös

Olet Pariisissa tutkintotuomarin edessä
sinut julistetaan vangituksi olet rikollinen

Olet tehnyt surullisia ja iloisia matkoja
ennen kuin huomasit valheen ja iän
olet kärsinyt rakkaudesta 20 30 vuotiaana
olen elänyt hullun tavalla haaskannut aikani
et uskalla katsoa käsiäsi ja joka hetki
tahtoisin nyyhkyttää
sinua häntä jota rakastan kaikkea joka säikytti sinut
Katsot vesissä silmin köyhiä siirtolaisia
he uskovat Jumalaan he rukoilevat naiset antavat
lapsille rintaa
he täyttävät hajullaan Saint Lazaren asemahallin
he uskovat tähteensä kuin Itäisten maiden tietäjät
he haaveilevat Argentiinan palkoista
ja kerättyään omaisuutta kotiinpaluusta
eräs perhe kantaa punaista tikkitäkkiä niin kuin
te sydäntänne
tuo peite ja unet olimme yhtä epätodellisia
jotkut siirtolaiset jäävät tänne ja asettuvat
rue des Rosiersille tai rue des Ètouffesin hökkeleihin
olen nähnyt heitä iltaisin he haukkaavat raitista ilmaa
harvoin liikkuen kuin shakkinappulat
he ovat enimmäkseen juutalaisia vaimoilla on peruukit
he istuvat kalpeina kaupan perällä


Seisot sinkkitiskin edessä sotkuisessa kahvilassa
juot kupin halpaa kahvia onnettomien kanssa

Yöllä menet suureen ravintolaan

Nämä naiset eivät ole pahoja mutta heillä on huolia
heistä ruminkin on saanut miehen kärsimään

Hän on poliisin tytär Jerseyn kylästä

Kädet joita en huomannut heti ovat kovat ja sierrettyneet

Minä säälin suunnattomasti hänen vatsansa arpia
Nyt suutani nöyrryttää säälittävä ilotyttö
jonka nauru puistattaa

Olet yksin aamu koittaa
maitomiehet kolistavat kannuja kadulla

Yö katoaa kuin kaunis Métive
kavala Ferdine tai tarkkaavainen Lea

Tulista viinaa juot kuin elämää
elämääsi juot kuin viinaa

Lähdet Auteulin suuntaan tahdot palata kotiin jalan
nukkumaan Oseanian Guinean jumalien kanssa
ne ovat erilaisia eri uskonnon Jeesuksia
ne ovat hämärän toivon huonompia Jeesuksia

Hyvästi Hyvästi

Aurinko katkaistu kaula

(suom. Jukka Kemppinen)

Dshurnalismi

Journalismi on toimintaa, jossa kootaan, arvioidaan, järjestetään ja eritellään tosiasioita päivän tapahtumista (current events). Journalismi esittelee kehityssuuntia, kiistakysymyksiä ja ihmisiä.

Jotenkin näin se määritellään.

Eilisen keskustelun jälkeen haluaisin itse ymmärtää termit alkeellisesti. Journalismi olisi sitä, mitä painetaan sanomalehtiin ja aikakauslehtiin. Kirjallisuus olisi kirjoja ja esimerkiksi blogit Internetiin kirjoitettua.

Eri maininnatta kuvat kulkevat mukana ja kuuluvat asiaan.

Tuo määritelmä, jota käytetään alan opetuksessa, on epäilemättä väärä tai ainakin hyvin yksipuolinen.

Koko lehdistö ja etenkin sanomalehdistö tapaa piiloutua niin sanottujen laatulehtien taakse. Ehkä jonkin Suomen Kuvalehden jatkuvan olemassaolon tarkoitus onkin julkisivun säilyttäminen. Mutta ihmeemmin ilkeilemättä - Suomessa on perinteisesti aika paljon laatulehtiä, ja ykkönen on perinteisesti Helsingin Sanomat. Mielestäni myös molemmat iltapäivälehdet ovat paljon mainettaan parempia, joka tapauksessa verrattuna ruotsalaisiin, saksalaisiin ja etenkin englantilaisiin tabloideihin.

Äkkiä puhkeavassa tietokilpailussa valistunut kaljaveikko ei luultavasti osaisi nimetä yhtään suomalaista journalistia; televisiotoimittajat tietenkin ovat journalisteja mutta näkyvien henkilöiden tehtäväkenttä on kuitenkin aika erilainen kuin lehtimiesten ja -naisten. Sekään ei ehkä tule heti mieleen, että uutistenlukijat tekevät muutakin kuin posottavat paperista toisten tuottamaa tekstiä.

Jos kysyttäisiin, ketkä ovat suomalaisen journalismin kymmenen kärjessä nyt tai kautta aikojen, en tietäisi. Jos kysyttäisiin suomalaisen lehdistön suuruuden aikoja, ryhtyisin puhumaan henkilökohtaisten mieltymysteni vuoksi etenkin 1930-luvun patkulilehdistä eli porvarillisen liberaaleista painotuotteista, jotka uskalsivat asettua ajan uhkaavaa oikeistolaisuutta vastaan. Oikeistolaisuudella tarkoitan nyt äärioikeistolaisuutta Lapuan liikkeestä natsi-ihailuun.

Meillä on ollut aikakauslehdissä historiaan jääneitä kirjoittajia, kuten "Pekka Peitsi" eli useimmiten Urho Kekkonen, ja Wolf Halsti. On ollut kiivaita journalistisia taisteluja, kuten Ilmari Turjan sota milloin minkin hyvän asian puolesta tai vastaan. On ollut syvän alennuksen aikoja, kuten Urpo Lahtisen ura Hymy-lehtineen.

Oudosti silti lehtimiehen ja kirjaiijan ammatit ovat sekoittuneet. Perinteemme on erilainen kuin Englannissa tai Yhdysvalloissa.

Snellman oli pitkään nimenomaan lehtimies, joka perusti itse aina uuden julkaisun edellisen lakkauttamisen jälkeen. Topelius oli ehkä ennen kaikkea lehtimies. Eino Leino ja Juhani Aho olivat erittäin merkittäviä journalisteja, jotka onnistuttuaan kirjailijoina vaihtoivat kiireesti ammattia. Joel Lehtonen oli pitkään lehtimies. Maiju Lassila toimitti "Työmiestä" kunnes lahtarit tulivat ja tappoivat. Mika Waltari oli Suomen Kuvalehden toimitussihteeri ja tiettävästi mestari siinäkin ammatissa.

En viitsi listata umpikirjallisten aikakauskirjojen toimittajia. Se on jotenkin itsestään selvää että Erno Paasilinna oli kirjallisuuslehdessä, kunnes sai potkut, ja että Tuomas Anhava oli voima Suomalaisen Suomen ja sitten Parnasson takana, samoin kuin Jarkko Laine hänen jälkeensä. V.A. Koskenniemellä oli "oma" lehtensä (Valvoja - Valvoja/Aika).

Ja sitten oli tämä erikoinen, venäläinen perinne - pakina. Päätoimittajat ja toimittajat olivat hyvinkin kuuluisia pakinoitsijoita, jotka julkaisivat juttujaan kirjoinakin. Uuden Suomen Olli ja Helsingin Sanomien Arijoutsi profiloituivat pelkiksi pakinoitsijoiksi - mutta heitä ennen oli noussut suureen kuuluisuuteen "Tiitus" (Ilmari Kivinen), joka toimi Hesarissa 1914-1940.

Minulla on hänen valitut pakinansa ja olen ne jopa lukenut. Suosikkini on "Kommunistien kokous Pöllölässä".

Huumorivitsikkyyden vaikean alan osasivat Origo ja Bisquit, joka ei näytä vielä jääneen eläkkeelle. Ennustelisin kirjoitustyypin kuolemaa eli vedenpaisumusta Bisquitin jälkeen samoin kuin otaksun, että kolumnit menevät maanrakoon Loka-Laitisen lopettaessa.

Olkaa rauhassa eri mieltä ja loukkantukaa, mutta minun silmissäni lehtikolumneista on keskimäärin kadonnut idea. En tiedä, paljonko niitä luetaan, mutta arvaisin että vähän.

Ja taas tullaan blogiin - tämä kirjoittamisen muoto voi antaa sitä hetken huvia ja mieletöntä viihdettä, jota lukeva yleisö on hakenut pakinoista ja kolumneista.

Journalistien blogeja moittisin liiasta asiallisuudesta.

Verkkopäiväkirja on pakosta surkea, vaikka kirjoittajana olisi millainen poliitikko. Katsokaa, ihmiset, maailmankirjallisuuden kuuluisia päiväkirjoja, kuten Samuel Pepysiä tai Goncourtin veljeksiä. Tekstit ovat mainioita, mutta ne etenevät normaalin elään vauhtia eli tuskallisen hitaasti polveillen kuten Luiro-joki yläjuoksullaan.

Goncourteilta kannattaa muuten kaivaa esiin jokin tiivistelmä; niissä on rajuja juttuja. Turgenjev esimerkiksi kuului käsittäneen aktiivisen seksuaalisuuden ja romaanien kirjoittamisen olennaisesti samaksi asiaksi, mikä aiheutti välittömästi sen, että rouva Zola vai Emilen korvasta kotiin kuuntelemasta tällaisia jumalattomia puheita. Goncourteilla on myös silminnäkijän kertomus siitä, miten Maupassant tuli hulluksi ja mitä sitten tapahtui.

Tarkkaavainen lukija huomannee (sanomlehtikirjoittelijan tyylikeino tämäkin), että sivuutan aina Kurjensaaren. Se on pahasti tehty. Luin taannoin hänen kirjojaan, muun muassa henkilöjutut Jörn Donnerista (Patriisin kapina) ja Erkki Tuomiojasta (Politiikkaan syntynyt) vusoilta 1968 ja 1971.

Muistan kun Erkki voitti pääpalkinnon Kirsti Rautiaisen Tupla tai kuitti -tietokilpailussa aiheenaan kansainvälinen politiikka vuonna 1962. Ensimmäinen kysymys, jota en olisi itse tiennyt, oli Israelin kulttuuriministeri: Abba Eban. Tämä saattoi olla se ratkaiseva kysymys. Pääministerin olisin tiennyt, Levi Eshkol.

"Kun Erkki Tuomioja vonna 2008 julkaisee poliittiset muistelmansa, hänellä on aihetta hymähdellä nuoruutensa toilauksille... Jouduttuaan sittemmin valtioneuvoston jäsenenä itse pariin otteeseen kukistamaan nuorison mielenosoituksia hänen torjuntamekanisminsa on häivyttänyt lähes täydellisesti hänen mielestään muistikuvat siitä närkästyksestä, jota hänen oma esiintymisensä aikoinaan herätti..."

Tuossa se on journalismin suuruus ja surkeus.

Sanomalehdistön vetonaulat ovat olleet 1600-luvun lopulta seksi ja väkivalta, joita on sitten naamioitu eri keinoin. Vetoaminen yleisön sensaation nälkään on ollut vuosisatoja varma keino. Asialliset analyysit päivän tapahtumista ovat jääneet vuosisatoja lukematta tai Tuomiojan kaltaisten luettaviksi ja kirjoitettaviksi.

Uutistempaukset tulivat muotiin 1800-luvulla. Muun muassa Stanleyn ja Livingstonen löytöretket ja oikeastaan koko löytöretkihuuma oli taitavaa sanomalehtien myynninedistämistä. Ja laatulehdistä - Yhdysvaltain 1900-luvun alun kaksi johtavaa lehtimogulia, W.R. Hearst ja Joseph Pulizer, olivat paatuneita roistoja vailla vähintäkään journalistista omaatuntoa, poliittista vastuuta tai alkeellisintakaan säädyllisyyttä.

Koska tämä on blogi, osoitan viimeiseksi ylle kirjoittamani vääräksi.

Esimerkki journalismista, jolla on pysyvä arvo ja kestävä merkitys, on The Paris Review, jonka vanhemmat kirjailijahaastattelut siis ovat parhainta, mitä alalla esiintyy, ja ovat lisäksi enimmäkseen verkosta ladattavissa.

Kiistän

Näyttävät toimittajat ja blogistit riitelevän journalismista. Haakana sanoo yhtä ja Helsingin Sanomat toista.

Outoa ettei kenelläkään ole rohkeutta sanoa asiaa halki.

Blogi on nykyajan journalismia, jonka tarkoitus ja oikeutus on kansansivistystyö.

Kirjoittaja arvelee olevansa hitusen tai paljonkin viisaampi kuin muut ja latelee huomiota, havaintoja ja elämänohjeita.

Blogi on yhdistetty almanakka ja postilla. Siinä on mahdollisesti hyödyllisiä tietoja maaiman merkeistä ja taivaankappaleiden asennostaa, ja lisäksi elämän ohjeita kullekin päivälle.

Ennen oli "Päivän Sana". Oli Uusi testamentti, jota kannetiin vasemmassa rintataskussa. Oi ihmisiä jotka lukivat Raamatusta umpimähkään jakeen tai luvun joka aamu. Oli ihisiä, jotka valmistautuivat päivän taisteluun lukemalla pätkän Marxia tai Leniniä.

Mainonta sieppasi nämä markkinat. Nyt meillä on päivän virikkeitä siellä täällä maisemassa.

Luulen ettei blogi menesty, jos sen tarkoitus on esitellä kirjoittajaa ja hänen kaikinpuolista erinomaisuuttaan.

Blogi ei pärjää kirjallisuudelle. Kun lukee vaikka Veikko Huovisen lyhyitä, hausokja juttuja, saa olla tarkkana käsittääkseen, miten tavattoman huolellisesti ne on kirjoitettu ja tasapainotettu.

Voi olla että yhteen huovismaiseen tarinaan menee enemmän työtä kuin kuukauden blogeihi.

Sama koskee journalismia. Melkein poikkeuksetta se on päivänkohaista, löysää ja huonosti tehtyä.

Melkein poikkeuksetta journalistit miettivät, että kerran on repäistävä ja kirjoitettava oikea kirja ja sellainen kirja, jotta alta pois. Jotkut onnistuvat siinä hyvin ja yleensä jättävät lehtikirjoittelun sitten taakseen.

Blogiin liittyy snellmanilainen eetos. Ihminen joka puuhaa omaan laskuunsa ja edistää omia asioitaan, ei ole oikein mitään. Hänen olisi yksinkertaisinta mennä metsään ja ampua kuula otsaan.

Se toinen vaihtoehto on sivistyä ja sivistää. Valitettavasti Snellmanin termi "siveellisyys" on muutunut vaikeaksi ymmärtää ja saanut ylimääräisiä vivahteita.

Blogistille pappi ja psykiatri ovat läheisempiä virkaveljiä kuin nykyhetken journalisti.

On kirjoitettava lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä.

Laatulehdillä on se ongelma, että kirjoittaja nousee jalustalle ja selittää pöljälle kansalle, miten asiat todella ovat. Joskus se on paikallaan, ei aina.

Ammatti on vaikea. Tietysti jokainen järkevä ihminen tekee parhaansa välttyäkseen vastaanottamasta tärkeitä tietoja ja merkittäviä väitteitä. Televisio on ollut ratkaiseva tekijä tässä, mutta kyllä juopottelukin ajaa saman asian, jos jaksaa juoda pitkäjänteisesti.

Nouseeko verkkokirjittajista tekijöitä, joiden painettuja tuotteita hivellään joskus kirjastoissa ja museoissa?

En usko. Maailmassa on paljon miellyttävää, joka ei ole tarkoitettu säilymään, kuten konsertit, kevät ja teatteri.

Nahistuuko kirjallinen, poliittinen, historiallinen, yhteiskunnallinen essee? - En usko. Ne ovat niin erilaisia, nämä kirjoitukset, joiden lukemiseen kannattaa varata ainakin puoli päivää.

Sivuutan tässä toveripiirien yhteydenpidon verkkokirjoituksin, kuvin ja äänin, vaikka se on hyvä asia. Ajattelen yleisölle suunnattuja blogeja, sellaisia kuin tämä.

Uusi tekniikkamme on joka tapauksessa saanut aikaan merkittävän muutoksen. Muistan hyvin hurman, jonka valtaan joutui, kun näki tekstiään lehteen painettuna ja sitten kirjana. Se oli mahdollista niin harvoille, että siinä todella tunsi olevansa parempi ihminen.

Blogi on kuiten useimmiten julkinen ja kerran verkkoon julkaistuna kuin lopullinen. Siis julkaisukynnys on alentunut, ja ennen pitkää saamme nähdäksemme hyviä juttuja, kunhan hakukoneet löytävät ne.

Se on hieno asia. Vaikka kirjojen myynti nousee, vaativan tekstin suosio laskee.

Sille voi jotain tehdä.

Panin otsikoksi "kiistän", koska minua vanhana oikeussalissa nuokkujana hiukan kiusaa tapa sanoa "kiistattomaksi" kaikkia sellaisia asioita, jotka on kiistetty. Kiistäminen tarkoittaa väitteen todenperäisyyden kieltämistä tai epäilemistä. Kun ratkaisu on tehty, asia on "todistettu". Tuomioistuinkielessä vältetään sanaa "varma". Englanninkielisestä sanonnasta "beyond reasonable doubts" ei ole sujuvaa suomennosta.

Wenäjä

Tämä ei ole varhainen Suomen lippu, vaan keisarillise Venäjän laivaston lippu, jonka otti käyttöön Pietari Suuri. Kun Togo-poika upotti laivaston Tshushimassa, näitä lippuja meni pohjaan koko joukko.

"Hei! Saksa, Ranska, Ryssän Niku, Italia, Ritannia sekä Rans-Jooseppi!"

Eilisen Mannerheim-jutun tarkoitus oli johdattaa kuohuttavaan päätelmään. Myöhempi Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim ei ollut poikkeus, vaan sääntö.

Mies itse oli mitä ihmeellisin yksilö, ainutlaatuinen poikkeus. Mutta tuon poikkeuksellisuuden taakse on kätketty perinne.

Suomalainen tai oikeastaan "suomalainen" herraspoika menestymässä Venäjän keisarikunnassa oli tavallinen tarina, ja Mannerheimilla oli itse asiassa vaikeuksia päästä vauhtiin. Maitojunaakin tuli kokeiltua, ennen kuin termi oli keksitty.

Tulkintani mukaan maitojuna oli sekajuna, jossa oli mukana ns. maitovaunu, valkoiseksi maalattu ja hitusen lämpöeristetty. Muistan ne vaunut. Hyvinkään rautatiemuseossa näyttäisi olevan vain keltainen postivaunu.

Maitojuna lähti aamulla hyvin varhain, maitojen vuoksi. Arvattavasti ainakin Haminasta RUK:n kurssilta hylätyt luikkivat paikkakunnalta maitojunalla. Ennen oli sellainenkin tapa, että reputtamisesta ilmoitettiin viime tingassa. Kuuluisa Haminan maitojunan käyttäjä oli Kajaanin sissi Kekkonen.

Vuonna 1877 Venäjän asevoimissa palveli 281 suomalaista, joista kenraaleina 40. - Seuraavana vuonna perustettiin Suomen sotaväki, joka ei ollut urakehityksen kannalta houkutteleva vaihtoehto. Sotaväkihän lakkautettiin aste asteelta vuoteen 1905 mennessä, ja ensimmäiseen maailmansotaan osallistui sotamiehinä noin 700 miestä. Isoisäni oli yksi heistä.

Maalmansodan välttäminen oli harvinainen onni. Toisaalta se suoranaisesti vaikutti Vapaussodan tolkuttomuuksiin. Aapo Roselius on nimittänyt tapahtumasarjaa hyvin osuvasti amatöörien sodaksi.

Mannerheimin ja hänen upseeriensa kohditain hankalista väleistä on julkaistu tutkielmia, muun muassa Veli-Matti Syrjö: Mannerheim ja muut kenraalit, s. 7. (Sotahistoriallinen Aikakauskirja 22, 2003).

Koko 1800-luku oli opportunistien vuosisata, eikä nyt ole puhe vain liikemiehistä ja keinottelijoista, vaan nimenomaan virkamiehistä ja sotilaista. Kun arkistoja on alettu pikku hiljaa lueskella, monen suurenkin kirjekokoelman sisältö osoittautuu olennaisesti kollegojen panetteluksi ja pikku suosionosoitusten kärttämiseksi.

Mikään ei ole muuttunut. Paitsi että nykyisin käytetään sähköpostia.

1800-luvun kiipijä-perinteeseen kuului ankara senioriteettiperiaate, jonka tunnen omastakin kokemuksestani. Väitöskirjaani löysin aikoinani paperin, joka koski erään esittelijänviran täyttämistä. Virkaan nimitettiin henkilö, jolla oli virkavuosia nippa nappa eniten. Tosin todettiin, että hakijat K.J. Ståhlberg ja J.K. Paasikivi olivat molempain oikeuksien tohtoreita, mutta heidät arvioitiin siis virkaan nimitettyä heikommiksi hakijoiksi.

Jo mainitsemassani uudessa Snellman-elämäkerrassa on herkullisia kuvauksia äänestyksistä ylioiston konsistorissa, jossa virkaiältään kovin nuori Snellman oli pöydän alapäässä - häntähän oli pidetty ennen hallitsijanvaihdosta vaarallisena kommunistina (!) eikä hän ollut saanut säällisessä iässä hakemaansa professuuria vaan joutunut etäisiin maakuntiin koulun rehtoriksi.

Ehkä palaan kollegiaalisen järjestelmän piirteisiin jossain vaiheessa. Hallussani on sekä Turun että Viipurin hovioikeuden asiakirjamalleja (toimittaneet A Käpy ja O. Petäys), joissa suosikkini on äänetyspöytäkirja virkaehdotuksesta - kolme ja puoli sivua katkeamatonta virkettä, herrat hovioikeudenneuvokset ja asessorit aina virkaikäjärjestyksessä lueteltuina.

Mannerheim ilmestyi Vaasaan kuin tyhjästä tammikuussa 1918 venäläisenä kenraalimajurina. Kun sitten armeijaa ruvettiin tosissaan luomaan, kävi heti ilmi, että upseeriston keskuudessa oli sammumattoman keskinäisen vihan täyttämiä ryhmäkuntia kuten jääkärit, ruotsinkieiset jääkärit, suojeluskuntataustaiset ja ryssän upseerit. Kun palkka oli huono ja tasavallan presidenttinä väärä mies (monien upseerien mielestä siis), seurauksena oli vakavia levottomuuksia, jotka kestivät vuosikausia.

Mannerheimilla oli ongelmia häntä virkaiässä vanhempien Venäjällä palvelleiden upseerien kanssa. Näitä tyyppejä pyöri kuvioissa vielä toisen maaimansodan aikana, tosin yleensä jakamassa kunniamerkkejä sotasairaaloissa. Mutta merkittäviä "ryssän upseereja" olivat Wilkama ja Kivekäs ja tietysti Nenonen, joka yhteydessä kukaan ei halua muistaa, että hän ehti Venäjän armeijassa rykmentinkomentajaksi ennen kuin matruusit mukiloivat hänet tajuttomaksi kiväärin perillä.

Olettaen kohtuudella, että Mannerheimin sana painoi virkaylennyksissä, hän näyttäisi omaksuneen tyypillisen 1800-luvun suosikkijärjestelmän, jota tietenkin nimitettiin ylentämiseksi todellisten ansioiden mukaan. Niin sitä on aina nimitetty. Mikkelin päämajan kenraalikunnassa on joitakin aika mielenkiintoisia virkaikäasetelmia, ja vielä sotien jälkeen tehtiin erinäisiä ratkaisuja - en esimerkiksi voi kuollaksenikaan ymmärtää, miksi Taavetti Laatikainen ylennettiin täydeksi kenraaliksi 1947. Talvela ylennettiin 1966 mutta Airoa ei koskaan. Todellinen suosikki Heinrichs oli saanut kolmannen leijonan jo 1941.

Suosikkijärjestelmään liittyy inhokkijärjestelmä. Mannerheimin kanssa kunniasa kilpaillut Aarne Sihvo sai istua sotavuoden käytännössä kädet ristissä. Tarinat hänen aloitekyvyttömyydestään ja juoppoudestaan eivät vakuuta. K.M. Walleniuksen parkkeeraaminnen sivuraiteelle taas saattoi olla perusteltua, vaikka hänen komentamistaan Lapista Viipurin lahdelle Talvisodan loppuvaiheessa on vaikea nähdä muuna kuin nyrkkiin juoksuttamisena.

Nyrkkiin juoksuttaminen... Mannerheimin aika avoimesti inhoama Kekkonen oli senkin alan suvereeni mestari.

Kun nyt katselee ja miettii Kekkosen suosikkeja, on hyvä palauttaa mieleen, että 70-luvun alussa meillä oli maailman nuorimmat ministerit, sellaisia kuin Paavo Väyrynen (29 v.) ja Ulf Sundqvist (s. 1945, ministeri 1972). Lipponen ja Tuomioja eivät ollet korkeassa asemassa, puhumattaaan Halosesta.

Kai tätä ikäkysymystä on osoitettava sormella. Henkeäsalpaavan nuorten nimittäminen korkeisiin poliittisiin tehtäviin taisi osoittautua pahaksi virheeksi. Siihen ei ole palattu. Sitä oli kyllä kokeiltu aikaisemminkin. Ryti nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi vähän yli 30-vuotiaana, rauhan oloissa.

Mannerheim oli Talvisodan syttyessä eläkevaari ja täytti siis kokonaista 75 vuotta 1942.

Tuli jotenkin mieleen - olisiko oma lehmä ojassa - että kiinteä ja pakollinen eläkeikä ei ehkä ole maailman järkevin järjestely.

Mannerheimi vankka

Joku kysyi kommentissa, olisiko vallan häikäilemätöntä verrata Lammiota Mannerheimiin, ja viittasi näkemäänsä televisio-ohjelmaan, joka oli todella näkemisen arvoinen, se Hitlerin vierailu siis.

Ihmettelen ujoutta. Kaksi suomalaista upseeria kolmesta jäljitteli Mannerheimia muun muassa siksi, että kadettikoulussa opetettiin niin. Oppiaineen nimi ei ehkä ollut "Mannerheimin matkiminen", mutta se käsitys, miten upseeri käyttäytyy, pukeutuu, liikkuu, sijoittuu seuraussa, ja moni muu asia, on peräisin keisarillisen Venäjän armeijasta.

C.G.E. Mannerheim oli huippu- ja hoviyksikön kasvatti, ja hänet näkee hyvin varhaisessa elokuvassa astelemassa Nikolai II:n seurueessa kirkon rappuja alas.

Muutakin on sanottu, mutta ei Chevalier-kaartiin päässyt pelkästään sillä että oli pitkä ja komea ja jaksoi kiskoa tosikireät housut jalkaan ja sotilaspalvelijan suosiollisella avustuksella käsittämättömän hankalat saappaat kannuksineen.

Kalliiksikin se tuli. Hynttyyt oli hankittava itse. Mannerheimin isä oli epäonnistunut liikemies. Isoisä puolestaan oli ollut keisarin suosikki ja merkkimies. Kaikeksi onneksi eno oli von Julin ja omisti paksun lompakon. Oletettavasti hän tunsi ankaraa suonenvetoa lompakon kohdalla pakarassa aina kun tämä viiksekäs kaveri hiihteli maisemaan, ja rauhoittui vasta kuultuaan vuoden 1918 rahankeräyksestä. Vaikka eihän kenraalimajuri ollut jäänyt osattomaksi varakkaan kauppias Arhipovin rahoista oltuaan tovin naimisissa kauppiaan tyttären kanssa.

Jokin epämääräinen lähde - ehkä Suomen Kuvalehti - julkisti kerran Mannerheimin avioeropaperit vuodelta 1919. Olin mykkä ihailusta. Siinä oli juristilla vääntämistä. En nyt muista, oliko eron perusteena "omavaltainen hylkääminen" vai miten se meni, mutta pelkästään rouvan valtakirjan saaminen oli urakka.

Suomen upseeristo koostui kauan jääkäreistä, jotka tunnetuista syistä eivät Saksassa päässeet nauttimaan perinteisen upseerikoulutuksen kyseenalaisista iloista. Oli sota.

Jääkäripataljoona 27 oli kirjava joukko. Siellä oli riihen seinästä repäistyjä renkipoikia, joiden luku- ja kirjoitustaidon kanssa oli niin ja näin, suutareita ja käsityöläisiä ja sitten prosentuaalisesti kovin paljon ruotsinkielisiä herrasväen poikia. Taavetti Laatikainen oli lähtiessään filosofian maisteri, pääaineena kai peräti latina. Heinrichsin kolme veljestä kohosivat näkyvään asemaan. Heistä Erikiä pidettiin vähän yksinkertaisena, mikä on vahva todistus miehen suuresta älykkyydestä. Porukassa ja varsinkin niin kirjavassa porukassa, ei parane nostella päätään.

Airo oli ensimmäisiä kenraalikuntaan nousseita ei-jääkäreitä ja Martolan tavoin Ranskassa koulutettu. Ei uskoisi.

Mannerheimin upseerin eleet eivät siis olleet ainoastaa perinteisiä venäläisiä, vaan korkeimman hoviperinteen mukaisia. Hoviperinteet puolestaan olivat aika yhteneviä eri puolilla Eurooppaa, kun hallitsijahuoneetkin olivat ja ovat yhtä ja samaa porukkaa. Venäjällähän harrastettiin erikoisesti tanskalaisia prinsessoja niin että minunkin isoäitini (s. 1901) toinen nimi oli Dagmar, kuten sangen monen muun suomalaisen naisen. (Dagmar oli Nikolai II:n äiti, otetulta nimeltään Maria Feodorovna. Lähdeteos sanoo hänen hemmotelleen Nikolai-reppanan piloille.)

Mannerheimin monista kaskusita korostuva hienovaraisen vittuilun taito oli sekin Pietarin salonkien perua. Uusi ystäväni R. Savolainen siteeraa kirjassaan "Suosikkisenaattorit" lähdettään kertomalla, että J.E. Ehrenströmillä oli (1800-luvun alussa) "taito lausua epämiellyttäviä asioita mitä miellyttävimmällä tavalla".

Mannerheimin väitetään sanoneen, että kun häntä potkaisi hevonen polveen Varsovassa 1905, kouluneuvos Mandelin ontuu edelleen.

Marskin huikea kävelytapa, josta television filmillä on näyte, on siis osittain henkivartiokaartin perua, osittain polvivamma. Kouluneuvos Mandelin puolestaan oli kansalaislahjalla perustetun Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton pitkäaikainen johtaja.

Mannerheimin kävelytapa herätti tavatonta mielenkiintoa jo varhain - tämän kijroituksen otsikkokin on vanhasta punaisten pilkkalaulusta. Toinen säe on "kävelee kuin ankka". Kolmas säe on "ja rinta on kun romukaupan näyteikkuna".

Pahoittelen punikkien mahdollista tahdittomuutta.

Kun komppanianpäällikkö Lammio jäljittelee Marskia Karjalan metsissä, se on naurettavaa ja todellisuuden tajun puutetta. Kun muuta ei mainita, Lammio ei ollut talvisodassa ja oli siis syntynyt 1920 tai 1921. Kun muuta ei mainita, hän oli helsinkiläisen keskiluokan vesa eli sarkatakissa ja kukaties golffarihousuissa kasvanut. Matka Pietarin hoviin ja sen Ranskasta ja ranskan kielestä omaksumiin elkeisiin on naurettavan pitkä.

Mannerheim tuhosi tietoisesti ja taitavasti reservin upseereiden ja kaaderiupseerien eron. Ensi mainittujen kaulustähdetkin muuttuivat tinanapeista kullanvärisiksi. Tiedossa ei ole, mahtoiko tämä ottaa kadettiupseereita päähän. Luultavasti ei, koska kaikki muut paitsi Lammio olivat käsittäneet reserviupseerien ratkaisevan merkityksen Talvisodan taisteluissa.

Reserviupseereita oli sodissa koko joukko komppanian päällikköinä eli kapteenin vakanssilla, ja pieni määrä suurlahjakkuuksia pataljoonan komentajina - sellaisia miehiä kuin Päiviö Hetemäki ja Jukka Malmivaara, jotka taisivat olla samassa yhtymässäkin, joka saattoi olla JR 50.

Nykyisten liikkeenjohtaja-nulikoiden puheet Tuntemattomasta sotilaasta ja RUK:sta johtamistaidon oppaina osoittavat lähinnä syvää asiantuntemattomuutta. "Tuntematon" on kirjoitettu ryhmän ja joukkueen, hetkittäin komppanian näkökulmasta eli alle 300 miehen joukkosta. Pataljoona (Sarastie - Karjula) vilahtaa muutaman kerran, mutta rykmentistä ei ole tietoa. Pataljoona oli siis kkolme tai neljä komppaniaa ja rykmentti kolme pataljoonaa ja divisioona koklme rykmenttiä. Liioitteleva laskusääntö: komppania 300, pataljoona noin tuhat, rymentti noin kolme tuhatta, divisioona runsaat kymmenen tuhatta miestä. Puna-armeijassa divisioona oli aina pienempi.

Siis jälleen kerran terveisiä kauppakorkeakouluun: edestä johtaminen ja tulessa makaaminen liittyvät sadan miehen porukoihin. Liikkeenjohdon pitäisi hakea kielikuvansa paljon suuremmista yksiköistä, joita ei johdettu edestä eikä makuultaan.

Olen suositellut ystävälleni, joka taitaa olla johtamiestaidon professori, sopivaksi kurssikirjaksi halstin "Talvisodan päiväkirjaa". Ei ole hurjempaa haastetta johtamistaidolle kuin huoltopäällikön tehtävät Talvisodan divisioonassa ja armeijakunnassa.

Mannerheim tuli tältä päivältä käsitellyksi, eikä kukaan nuuhkine epäkunnioitusta tätä suurenmoista hahmoa kohtaan. Minun silmissäni Mannerheim oli myös fantastinen poliittinen lahjakkuus. Hänen toimintansa sekavina vuosina 1919-1922 oli tavattoman taitavaa ja hänen viivyttelynsä oikeistokaappauksen lähdettyä kytemään 1929 osoitti mahtavaa vainua. Demokraattisesta mielestä en puhuisi - mistä hän sellaista olisi oppinut? - Kunnioittava suhtautuminen rivimiehiin ja yhteisen kansan edustajiin oli luonnetta - mutta myös hovietikettiä. Pikkuherroille ja pikenteille sopi äksyillä, tavalliselle kansalle ei.

Joten lopetan terveisiin Ilta-Sanomille.

Lehti teki suuren palvelun penkomalla esiin uutta tietoa Viipurin menetyksestä 1944, ja julkaisi vuodenvaihteen numerossaan asiallisesti oikean mutta grafiikkana oudon visualisoinnin kesäkuun kriisin kaatuneista. (Käyrä on erikoinen valinta diskreettien tietojen esittämiseen eli kaatuneiden kuvaamiseen päivästä päivään.)

Olisi kovin hyvä, jos tämä suurilevikkinen lehti kertoisi lukijoille sopivassa vaiheessa senkin, että Valkeasaaren mustan päivän kaatuneiden huipun ylittävät Talvisodan viimeiset päivät, jolloin Suomen armeija melkein kuoli.

Valkeasaaren päivänä 10.6.1944 kaatui 812 henkilöä, ja 4.7. enimmäkseen Talin-Ihantalan taistelussa 615.

Talvisota oli pahempi. Myönnetään - huippupäivään kuuluvat Petäjäsaareen jääneet. Tämä etenkin Rantasalmen miesten surma oli koko sotien ehkä suurin yksittäinen katastrofi, ja johtamisvirhe. Satakunta miestä oli unohdettu Laatokan saareen, ja sinne he jäivät. Mutta menetykset Viipurin ympäristössä, Taipaleenjoella, Kollaalla ja Viipurinlahdella olivat niin hirveitä, että puhe hiuskarvan varassa olemisesta on täysin totta.

Talvisodassa maaliskuun kaatuneet olivat 1.3. - 13.3. näin kauheat:

278
546
614
410
597
847
554
635
682
586
700
709
481

Kielen kääntäminen

Runon voi kääntää samalla tavalla kuin humalainen käännetään Kaisaniemen puistossa. Jos toimitus on asiantunteva ja perinpohjainen, kääntäjä poistuu paikalta toisen tamineissa ja vieras, entistä tukevampi lompakko taskussa.

Kuva viittaa Pohjanmaan pikkupoikien lapselliseen hokemaan: meidän sisko on kielenkääntäjän (Atrian) makkaratehtaalla.

Oikeastaan sen nimi oli Itikka, mutta ei ole enää. Eikä sitä moni ymmärtänytkään, koska "itikat" ovat Pohjanmaalla lehmiä.

Eikä kieli ole enää ainakaan menekkituote. Meidän kaupasta sitä saa, tilaamalla. Lapset ja nuoret kauhistuvat naudankieltä, joka muistuttaa syöjää eläimellisestä alkuperästään, siis ruuan ja syöjän. Itse satun pitämään sitä herkkuna, ja oma rajani menee sisälmyssylttyjen kohdalla.

Ainakin Juhani Jaskari-vainaa oli tarkka siitä, että hän oli suomentaja eikä kääntäjä - vai olisiko se ollut päin vastoin. Toisen oli määrä tarkoittaa kirjallisuuden suomen kielelle saattajaa ja toisen taas enemmän tai vähemmän virallista kielenkääntäjää, joka kääntää lähinnä erilaisia asiakirjoja kieleltä toiselle.

Kääntämistä on jostain syystä tapana mystifoida ihan suotta.

Jotkut sanovat, että kääntäminen on mahdotonta.

Roskaa.

Jotkut sanovat, että kääntämisessä katoaa aina jotain - lost in translation.

Totta. Mutta sama koskee kaikkea puhetta ja kirjoitusta. Kun asiayhteys muuttuu, asia muuttuu.

Euroopan ja Yhdysvaltain historia on kääntämisen historiaa. Suuri keskiaika näki kaksi valtavaa muutosta, kaupankäynnin ja siis markkina- ja rahatalouden synnyn ja kansankielten murtautumisen esiin. Latinan rinnalla alettiin jopa kirjoittaa ja sitten ennen pitkää painaa italia, englanti, saksa ja ranska -nimisiä kieliä, eipä aikaakaan kun nämä kielet alkoivat vakiintua.

Suomen kirjallisuus oli alkuun käännöskirjallisuutta, ja Suomen kirjallisuuden historiaan olisi välttämättömästi sisällytettävä suomeksi käännetyn kirjallisuuden historia.

Se on paha puute, että emme oikein tiedä, mitä ihmiset lukivat ja siis tiesivät. Jos tarkoitan "ihmisellä" ylioppilasta tai vastaavan tietomäärän hankkinutta, englanninkielisen tekstin lukeminen oli ennen sotia harvinaista, ja niin oli ranskankin, koska oppikoulun lyhyellä ranskalla ei pitkälle potki.

Englannin puutos näkyy lasten ja nuorten kirjallisuudessa. Olen tainnut tunnustaa ennenkin, että 60-luvulla korjailin maailman parhaiden nuorisonkirjojen suomennoksia, muistaakseni ainakin R.L. Steensonin. Mieleeni on jäänyt erikoisesti herrasrouva Helmi Krohn, jonka suomennokset olivat käsittämättömän huonoja. Arvelin silloin, ettei hänellä ollut edes sanakirjaa.Kunnon sanakirjan mahdollinen puuttuminen ei ole puolustus, koska englantilais-ruotsalaisia sanakirjoja oli.

Voi vapaasti lähteä siitä, että jos joku oli lukenut Keynesin kumoukselliset kirjat kansantaloudesta ennen sotia, niin melkoinen oli tekijä. Epäilen että Ryti olisi lukenut, mutta varma en ole.

Sotien jälkeen englannista kääntäville oli melkoiset markkinat ja suomennoksia syntyi myös hitusen merkilisesti. Esimerkiksi T.S. Eliotin runot saatiin suomeksi talkootyönä, johon osallistujat eivät ole olleet erikoisen halukkaita tähdentämään osallistumistaan.

Romaaneja ja runoja on välttämättömästi suomennettava, koska niin moni todella tärkeä teos on alkukielellä liian vaikea. Ajattelen tässä esimerkiksi Ranskan runoutta, josta viikonvaihteen lehdet kertoivat ilahduttavia uutisia.

Mutta ei se ole sillä hyvä. Eri porukoilla on salaisia kulttikirjoja, joista äkkinäiset eivät saa selvää. Tietojenkäsittelytieteen, matematiikan ja musiikin harrastajat esimerkiksi ovat piilottaneet kukin hyllyynsä D.R. Hofstaedterin kirjan "Gödel, Escher, Bach: an Eternal Golden Braid".

Kirjoittaja oli nuorukaisnero - 34-vuotias fysiikasta väitellyt tyyppi ja amerikkalaiseksi siitä outo, että hän osaa kieliä, muun muassa ruotsia. Hänen myöhemmät kirjansa eivät ole aiheuttaneet samanlaista hälinää. Tämä tuli niin oikeaan saumaan.

Katselin kirjaa hyllystäni. En suosittelisi. "Break it up, son - the joke is over."

Ajattelen lukea taas kerran Egon Friedellin "Uuden ajan kulttuurihistorian", joka näyttää olevan kirja-alennusmyynnissä kahtena pehmeäkantisena niteenä à 7,90. Siinä on kirja, joka piti suomentaa - Erik Ahlman, 1930. Teos on sisällöltään melkein kokonaan perusteetonta höpötystä ja sisältää silmänkantamattoman määrän virheellisiä tietoja ja katteettomia väitteitä. Mutta se on niin innostava, että sitä lukee lukemasta päästyäänkin. - Tosin kehotan hyppimään ikävien kohtien yli. Friedellillä oli omat kaappijumalansa, joista hän innostui vähän liikaa.

Gibbonin "Decline and Fall" eli Rooman valtakunnan rappio ja tuho ilmestyi 1700-luvulla ja lienee edelleen eläväisin antiikin historioista. Kirjoittaja riehaantuu erikoisesti kuvaillessaan erilaisten keisareiden hullutuksia.

Tämäkin kirja on kova pala englaniksi. Sen alkupäästä on ilmestynyt suomeksi 200-luvulla kaksi nidettä, jotka eivät luultavasti ole saaneet sanottavasti huomiota.

Sitten on sellaisia kirjoja, jotka ovat ilman suomennosta täysin tavoittamattomissa - Sveik, esimerkiksi. Rabelais ja Montaigne ovat saaneet viime vuosina korvaamattomia lisiä. Rabelais kirjoitti sille päälle sattuessaan ihan omiaan, ja Montaignen tekee vaikeaksi latinan ja kreikan kielisten sitaattien suuri määrä.

Mielestäni tuollaisten teosten suomentaja rinnastuu kirjailijaan ja oman kokemukseni mukaan työ on tiedollisesti ja taidollisesti vaativampaa kuin runokirjan tai proosateoksen murjaiseminen omasta päästä.

Suomennokset olisi liitettävä ansioluetteloihin. Arvostusten olisi muututtava. Kimmo Pietiläiselle olisi myönnettävä professorin arvonimi.

Kun ajattelen yhtä omista aloistani, nimittäin juridiikkaa, kadun karvaasti, etten ole suomentanut esimerkiksi Grönforsin kahta vihreäkantista kirjaa sopimusoikeudesta tai Hellnerin vahingonkorvausoikeutta. Tiedän jopa pari immateriaalioikeudellista kirjaa, jotka ovat parempia kuin meidän Suomessa aikaansaamamme. Kyllä kustantaja sen sallisi, että niihin liittäisi hiukan suomentajan huomautuksia.

Tämä viimeksi esittämäni tarkoittaa sitä, että olemme lipeämässä amerikan kielisen oikeuskirjallisuuden armoille, ja se on turmioksi. Siellä yhteiskunta ja mittakaava ovat niin toisenlaisia, että säännöt ja tulkinnat eivät kertakaikkiaan sovellu meille - eivät esimerkiksi patenttioikeudessa tai tekijänoikeudessa, saatika sitten vahingonkorvauksissa, joka on ihan eri maailma.

Täytyisi pitää huoli siitä, että hyvä suomennos noteerattaisiin tärkeämmäksi kuin huono oma tutkimus virkoja täytettäessä ja apurahoja myönnettäessä.

Ja vielä viimeinen väite tähän ajatussarjaan, joka jatkuu - en näe mitään outoa siinä, että lukee kirjoja välikielen kautta. Antiikin klassikkoja ja esimerkiksi Venäjän kirjallisuutta on hyvin englanninkielisinä pokkareina.

On silti syytä muistaa, että jopa psykologia, sosiologia, historia ja tietysti juridiikka ovat ainakin englannin, saksan ja ranskan kielialueille kovin erilaisia tieteitä.

Informaatiososiologiassa se on melkein märkivä haava, ettei meillä edes tunneta saksalaisten ja ranskalaisten vallan mainioita kirjoja, kun kaikki puputtavat englantia.

Isaac Bashevis Singer

Kun olemme kirjoittaneet ja keskustelleet tässä kirjallisuudesta, teokset ja tekijät tahtovat mennä sekaisin.

Jotkut kirjaiijat vetoavat. Erno Paasilinnan oli sellainen. Kun kirjailija vetoaa, on vaikea sanoa hänestä mitään kielteistä. Kun kirjailija on vastanmielinen hyypiö, on vaikea sanoa hänen teoksistaan mitään myönteistä.

Singer on ollut suuri ihanteeni vuosikymmeniä. Aloin suomentaa hänen teoksiaan Tammelle heti Nobelin jälkeen. "Shosha" ilmestyi suomeksi 1979.

Näin Singerin haastatteluja ja luin niitä.

Manhattanin menninkäinen oli yhtä ihastuttava kuin kirjansa.

Florence Noiville ja Catherine Temerson ovat vastikään julkaisseet Singerin elämäkerran. Arvostelut (The New York Times) sanovat, että elämäkerta on pehmentelevä ja jatkaa myyttiä, josta on tullut tuskallinen.

Haeskelin juutalaisten kirjallisuusmiesten tekstejä (www.MyJewishLearning.com) ja sain selvän siitä, että Singerin teosten jiddishin kieliset versiot herättivät yhä suurempaa kiusantumista jiddishiä lukevan yleisön keskuudessa. Samoin väitetään, ettei sitä Puolan Galician juutalaisyhteisöä ole koskaan ollut olemassa, jota Singer kuvaa. Sitäkin väitetään, että Singerin keskeinen teema, seksi, oli lapsenomaisesti mutta aika ronskista esitetty ja kuvaa enemmän kirjoitajaa kuin kohteita.

Kirjailija itse kuvataan kaikkien aikojen lumoojana myös julkisissa esiintymisissään, ja hänen elämänvaiheistaan on nostettu esiin ikäviä seikkoja, kuten vaimon ja pienen lapsen hylkäminen Puolaan, kun hän itse lähti etsimään onneaan Amerikasta 1935. Läheiset säilyivät kuitenkin hengissä.

Myös kerrotaan, että Singerin suhde naisiinsa, joita oli paljon, oli jokseenkin johdonmukaista riistoa. Lukuisat naiset käänsivät ja toimittivat tekstiä ja muita palveluja. Singer oli kova naisten perään, mutta vielä kovempi rahan perään. Ja rahaa tuli, etenkin Nobelin jälkeen.

Tuskin kukaan voi olla ruhjotun kansan symboli, näköispatsas. Tietysti menestys herättää kateuta ja ilkeitä huomautuksia esimerkiksi siitä, miten sopivaan aikaan kuuluisampi vanhempi veli kuoli ja miten tarkoin Singer vaikeni siitä, että hänellä oli sisarkin ja tämä sisar julkaisi juutalaisaiheisia romaaneja.

Vakava huomautus, joka sattuu ainakin minuun pahasti, on Singerin onnistunut kahden roolin vetäminen. Jiddishiä lukeville ja holokaustin kokeneille hän oli outo mies, joka ei uskonut humanismiin eli ihmiste parannuttavuuteen eli ei odottanut keneltäkään ihmiseltä mitään hyvää, rahaa vain. Englantia lukeville hän personoi amerikkalaisten rakkaimpia tuntoja, kuten oma-aloiteisuuta, ja pahat ihmiset olivat omasta syystään pahoja.

Onnettomuudet vaanivat keittiön komerossa, eivät Auschwitzin asemasillalla.

Olemme siis tekemisissä kirjaiijan kanssa, joka sepitti itselleen menneisyyden ja maailman.

Amerikan juutalaisille arvostelijoille voisi sanoa, että tässä ei todellakaan ole mitään uutta. Juuri noin kirjailijat tekevät. Se on oikeastaan heidän ammattinsa - valehteleminen.

Mutta pakko kai on tunnustaa, että kun suomentamisen takia perehdyin Singerin tuotantoon erittäin yksityiskohtaisesti, minuun tämä roolipeli meni täydestä, ja minulle Singer henkilönä on ollut maailman ihanin isoisä, viisas ja valpas.

Mutta nyt sanotaan, että nämä tarinat ovat lukijoita kosiskelevia, oikeastaan siis kaupallisia tuotteita, että käsitys ihmisestä Singer on hyvin yksipuolinen ja osittain virheellinen ja että keskustelu Singeristä ja hänen tuotannostaan ei ole edes alkanut.

Kantaa olisi otettava siihen suureen pahuuteen, joka raivosi Euroopassa, kun kirjoittaja istui Manhattanin pikku kahviloissa valmistelemassa ainutlaatuisen menestyvää kirjallista uraa ja viitoittaassa tietä toisille juutaliskirjailijoille, kute Philip Rothille. Saul Bellow oli kääntänyt englanniksi ensimmäisen Partisan Review'n julkaiseman novellin, ja koska se menestyi, Bellowia ei sitten tarvittu.

Tämä nyt on tällainen tarina ja kesken se on joka tapauksessa. Lukemieni arvostelujan perusteella uskon, että uusi elämäkerta ei paljon valaise holokaustin kirjailijaa, joka sivuutti holokaustin ja hylkäsi ihmisen.

Kymmenen kärjessä

Suomalainen proosa ja näytelmä:

o Kivi, Seitsemän veljestä, Nummisuutarit
o Linna, Tuntematon ja Pohjantähti
o Waltari (1945 jälkeen)
o Joel Lehtonen, Putkinotko, Kuolleet omenapuut
o Haanpää (hyvä valikoima Juttuja)
o Hyry
o Paulaharju
o Meri (novellit)
o Sillanpää (novellit)
o Juhani Aho (Lastut)

Suomalainen runous:

o Kivi (ei Härkä-Tuomo)
o Leino
o Haavikko (vuoteen 1966)
o Saarikoski
o Eeva-Liisa Manner
o P. Mustapää (vuoteen 1948)
o Kailas
o Gunnar Björling
o Juice Leskinen
o Pertti Nieminen

Suomalainen tieto ja essee:

o Jutikkala
o Gunnar Suolahti
o Paulaharju
o Pälsi
o Paavolainen
o Matti Kuusi
o Meri
o Erno Paasilinna
o Tuomas Anhava

Runous:

o Li Bao (Li Po)
o Po Chü I
o Lorca
o Villon
o Catullus
o John Donne
o Wallace Stevens
o Apollinire
o Rimbaud
o Bellman

Proosa ja näytelmä:

o Tshehov
o Dostojevski
o Camus
o Proust
o Luther
o Rabelais
o Gogol
o Tolstoi
o Shakespeare
o Ingmar Bergman

Sydän syrjällä

Sanoin Aulikselle, etten puhu mitään, ellei tarjota mustaa makkaraa. Tampereen kauppahallista sitä onneksi löytyi, vaikka laukon torilta ei.

Käsitän kyllä, että kävelin eilen aivan menneisyydessä niin että kun näin sieviä tyttöjä Hämeenkadulla, mieleeni tuli muuan toinen tyttö, joka käveli samaa katua samassa hengessä 50 vuotta sitten, ja kun valokuvasin Vanhan kirkon, mietin miten menin siellä naimisiin 40 vuotta sitten.

Nuoret eivät tiedä, mitä 40 vuotta merkitsee. Minä tiedän. Aika paljon.

Jaakko sanoi eilen monta asiaa. Olen vielä vähän pökerrysissä ja yritän siivilöidä kuulemaani, mutta joka tapauksessa päätin yrittää elää ainakin kauan, koska nyt kuulemani kokomuksen ja siis paljon työn ääni oli niin valtavan vaikuttava verrattuna kirjatietoo, jota olen itse hankkinut jonkin määrän.

Jaakko on se sama mies, joka nuorukaisena istui Puuvillatehtaankadulla Väinö Linnan hetekan kulmalla kuuntelemassa kunkin päivän antia, kun "Tuntematon sotilas" syntyi. Linnalla oli halu lukea ääneen kuulostellakseen, polttaa tupakkaa, nauraa, kiroilla.

Hän sanoi, että Linna antaa suunvuoron henkilöhahmoilla, kun taas Haanpää ottaa itse viimeisen sanan.

En ollut ikinä tullut tuota ajatelleeksi, mutta nyt ymmärsin, mikä minua on suuresti ihailemassani Haanpäässä hitusen häirinnyt - Haanpää on hyvä räätäli, joka vetäisee juttunsa loppuun umpisolmun ja vilkaisee alta kulmain - niin kuin Jaakon appiukko-vainajan, Wäinö Kunnaksen kuuluisassa maalauksessa - että näin minä tämän tein. Lopputuloksena on usein suurenmoinen vitsi.

Linna antaa henkilöiden puhua niin että puheesta tulee kokonainen, elävä ihminen. Romaani kihelmöi, koska sellaiset henkiöt kuin Vanhala ja Hietanen ovat kirjan alussa aika epäuskottavia, kielellisesti niin lahjakkaita ja kiinnostuneita kansanmiehiä hurjine sitaattivalikoimineen. Ei sillä, ettei sellaisia olisi, mutta on se kirjassa yllättävää. Sadan sivun kuluttua molemmat ovat puhuneet itselleen pysyvän sijan lukijan mielessä ja sydämessä.

Kirsi puolestaan sanoi sivulauseessa, että hän sopeutti tietoisesti runouden modernismin lastenrunoihin niin että lopulta itse Anhava vähän hermostui Tampeereen naisista, eli Kirsistä ja Eeva-Liisasta, joka hänkin oli kirjoittanut kävelymusiikkia pienille virtahevoille.

Myös tämä oli yllättävä oivallus. Kirsi Kunnas, modernisti.

Ehkä on parempi, että te lukijat mietitte asiaa eteenpäin. Edes Haavikko ei enää oikein kolise nuorten lukijoiden päässä - toisin kuin Saarikoski. Mutta olisiko Kirsi uuden runoilmaisun todellinen suuri äiti ja lopulta välillisesti myös muiden kuin Eppujen esikuva?

Vanha vesirotta

Kaislaranta kahisee,
suviheinä suhisee,
rapakossa rahisee:
Kuka tulla tuhisee?

Mikä tuolla pilkistää?

Vesirotan pieni pää,
viikset vallan mutaisina,
rämpii jalat rutaisina
vanha Jaakko Vaakko Vesirotta.

Silmät vettä siristen,
nenä nuhaa tiristen,
tuhisten ja puhisten.
Ja sitten voi voi Vaivastus!
Ja atsii atsii aivastus!

(Vaivastus on vesirotan omaa kieltä
ja tarkoittaa aivastuksen vaivaa
ja sitä että täytyy esiin kaivaa
nenäliina
niistääksensä nenän pieltä.
Totisesti piina!)
Ja taasen - voi Vaivastus,
ja atsii atsii aivastus!

Vanha Jaakko Vaakko Vesirotta
on - aivan totta -
vanha hieno herkkä rotta,
joka kärsii ammattinsa vuoksi
kuhanuhaa, vesiköhää, ryskäyskää.
Ja nyt - katsos, nyt se juoksi
suoraan kaislavuoteeseen
ja makaa jalat luoteeseen
ja kuono kohti kaakkoa.

Se auttaa Jaakko Vaakkoa.

- Kirsi Kunnas, Tiitiäisen satupuu