Lommahdus

 Luultavasti tuo kirja oli Otavan tietosanakirjaosaston kirjastossa 60-luvun puolivälissä. Se oli hieno mutta erikoinen huone, ikkunaton. Arkkitehdit ammuttiin, mutta ei tässä huoneessa eikä tämän takia. Otavan taloa suunnittelemassa oli Thomèn veljesten lisäksi Karl Lindahl.

Minua kiinnostavat toisen luokan kyvyt, jollaiseksi minua itseänikin on imarreltu. Nämä mainitut arkkitehdit jäsentävät Helsingin keskustaa tänäkin päivänä: lukuisia kerrostaloja ja Vanha Poli ja esimerkiksi Työväentalo. Veljekset, jotka surmattiin talvella 1918 Vihdissä joukkomurhassa heidän pyrkiessään Helsingistä valkoisten puolelle, olivat jo voittaneet kilpailun Stockmannin tavaratalosta, joka rakennettiin sitten toisin voimin eri henkilöiden toimesta paljon myöhemmin.

Lähellä nimeä Thomè on Thonet, kaikille tuttu, kevyt rottinkituoli. Sellaista sanotaan myös wieniläistuoliksi. Väittäisin että niitä on Helsingissä käytössä ainakin Ekbergillä. Tuoli on niin hieno, ettei kukaan yleensä kiinnitä siihen mitään huomiota. Se on vuodelta 1859, myyty ainakin 50 miljoonaa kappaletta ja mahdollisesti maailman myydyin istuin kautta aikojen.

Minua viehätti kovasti kuvassa olevan kirjan nimi ja siitä löytyvät hienot sanat, joille kaikille oli määritelmät, kuten lommahdus ja nurjahdus. 

Tiettävästi tekoälyllä ei ole tarjota sitä mielihyvää, jota runsaanlaisen kotikirjaston omistajat usein käyttävät. Sitä menee mille tahansa hyllylle, ottaa minkä tahansa kirjan ja lukee jonkin kohdan seisaallaan.

Ennen esimerkiksi hengellisesti havahtuneilla oli tapana arpoa sormella jokin Raamatun jae tueksi tulevaan päivään. Jullkaista myös pieniä kirjoja, joissa oli päivän viisaus valmiina. Joku voisi tehdä tästä elinkeinon. Tietokone viskaisi avaamisen jälkeen sisään kirjoittautujalle mietteen, vaikkapa nimen kanssa. Ihan hyvin voisi aloittaa J.-J. Rousseausta, jolla oli hyvin hienoja ajatuksia ja lisäksi älyihmisille tyypillinen tarve pistellä puuta heinää väliin niin että alkuperäisteosten lukeminen voi käydä hiukan voimille, esimerkiksi kohdittain laajat pötypuheet äänessä olijan ruumiillisista ja sielullisista vaivoista erityisesti ja kohtalon kovuudesta yleisesti.

Umberto Eco oli oppineisuuden hirmu, siihen mittaan että se hiukan häiritse minua hänen esseissään. Jopa hyvin kuuluisa “Ruusun nimi” jättää minut hiukan kylmäksi. Alushame näkyy - eli lukija huomaa, että tarina on rakenneltu. 

Hänen kodeissaan oleva, inventoitu työkirjasto käsitti 44 000 nidettä, joiden lisäksi hänellä oli 1 900 harvinaista, kallisarvoista kirjaa.

Kansalliskirjastossa oleva Viipurin Monrepos’n kartanon sinne vuonna 1916 deponoitu yksityiskirjasto käsittää noin 9 000 nidettä. Sanoisinko että tällainen ei oikein houkuttele, varsinkaan koska kirjat on ajan tavan mukaan sidottu yhtenäisesti, puoliranskalainen sidos eli ruskeat kulmat ja selkä, ja kilpi kultaa.

En pääse ystäväni Heikki Kaukorannan muistotilaisuuteen. Työskentelimme yhdessä vuodesta 1970. “Sarjakuvat” -teoksestamme Heikki kirjoitti Suomea koskevan osuuden. Vain hän olisi kyennyt siihen. Hän kävi käsityönä läpi kaikki sanomalehdet 1900-luvun alusta ja luonnollisesti myös aikakauslehdet. Muistan tilanteen, kn naureskelimme yhdessä, miten paljon parempi Aku Ankalle ensin annettu nimi olisi ollut, Ankka Lampinen. Tai - nykykielessä “ankkalampi” kyllä usein viittaa suomenruotsalaiseen vähemmistöömme.

Heikki teki valtavan työn. Kukaties hän oli saanut mallin isävainajaltaan Toivolta, jonka kansanrunoustieteeseen liittyneen sanakirjahankkeen muistilappuja Heikillä riitti vuosikymmeniksi. Hanke jäi kesken, mutta se on toinen tarina. Kukaties Heikin asenteisiin ja arvoihin oli vaikuttanut hänen äitinsä, johon siis tutustuin. Äiti oli lukion äidinkielen opettaja ja Seinäjoelta. Heikki ja hänen äitinsä olivat hyvin epäpohjalaisia pohjalaisia.

Mutta vuorovetoisesti suomentamamme Tintin taika oli sen nidos. Ne vanhat Tintit, jotka eivät olleet käyneet kauaksi 50-luvulla, olivat kovakantisia ja siis kuvakirjan näköisiä. Viesti aikuiselle: älä lue. Otavassa kukaan ei ollut kuullut puhuttavankaan mistään Tintistä, kun muualla Pohoismaissa alkoi ilmestyä pehmeäkantisia laitoksia. Taika oli se, että Rautatiekirjakauppa myi sellaiset lehtinä ja siis etenkin kioskeista. Hiukan aikaisemmin Sanoma oll tehnyt saman havainnon, jonka tuloksena oli Asterix.

Niinpä en pitäisi kovakantisesta Tintti-sarjasta, jollainen kuulemma on tulossa. Näissä pehmeissä on jotain samaa mutkattomuutta kuin kai Allen Tateen 30-luvulla keksimässä pokkarissa. Tosin pehmeäkantisia oli myyty rautatieasemilla iät ajat, esimerkiksi Saksassa kustantajana Reclam. Ja minun silmissäni toinen suuri belgialainen, Simenonin Maigret. on pehmeäkantinen kioskikirja. Epäilen että juuri siitä syystä, että kysymyksessä oli väheksytty viihde, niinkin hämärät tyypit kuin Kaukorannat ja minä pääsimme suomentamaan niitä. Paljastan lopuksi vielä salaisen taustahenkilön. Minunkin ranskani oli omin päin opeteltua. Kun olin lukenut käännettävän Tintin, kauhistuin. Tekstihän oli hyvää ja suomennettavaksi sangen vaikeaa. Hyökkäsin sen kimppuun ja kyselin naapurihuoneessa istuvalta maisteri Aili Palmenilta kummallisia sanontoja ja arveluttavia sävyjä. Aili oli käynyt Belgiassa sisäoppilaitosta ja hallitsi täydellisesti kahden kotimaisen lisäksi ranskaa ja saksaa. Slangisanakirjoja hänellä ei ollut, mutta apua muuten sitä runsaammin. Ja minä selitin Kaukorannoille.Valitettavasti tämä vaihe jäi lyhyeksi, koska Aili sairastui vakavasti ja oli vuosia poissa. Niinpä silloinen vaimoni ja minä jouduimme hoitamaan talon lasten- ja nuortenkirjoja todellisuudessa täysin taitamattomina.