Valta

 

Ennen kuin itse ehdin, hyväntahtoinen kommentoija oli vastannut, Keskikauden Maigret’t. Siis henkilölle joka haluaisi kokeilla. 

Oivallinen olisi “Maigret ja mies siltojen alta”, jos sen nyt saa käsiinsä. Lääkäri on kyllästynyt istuskelemaan lääkärinä ja viettänyt kohta kymmenen vuotta Pariisissa kodittomana osa-aika-alkoholistina ja kääriytyy yöksi rapiseviin sanomalehtiin. Mutta hänpä on nähnyt laituriin tulleella laivalla jotain, josta komisario yrittää saada selvän, kunhan siltojen mies onnistuu ylittämään ymmärrettävän epäluulonsa poliisia kohtaan. 

Älkää uskoko asiantuntijoita. Moni on ollut samaa mieltä kuin Simenon itse, että ne hänen suorat eli kovat romaaninsa ilman komisariota olisivat parhaita. Älkää muuten uskoko samaa anovaa Simenonia itseään liioin. Hänen väitetty omaelämäkertansa pursuaa sekin mahdottomuuksia.

Mutta tästä vihjeestä voi olla hyötyä. Mahdollisesti lukijalle peräti vieraat kielet, kuten ranska ja venäjä, rasittavat kovasti. Sen kieliset ihmisten ja paikkojen nimet eivät painu mieleen niin helposti. Viisas lukija hermostuu, hylkää kirjansa ja lähtee esimerkiksi ulos kuuntelemaan kevään kohinaa tai keskittyy heittelemään pelikortteja saapasvarteen.

Sarjatarinoissa toistuu Aku Ankka -efekti. Tärkeimmät henkilöt ovat tuttuja, ja sen sijaan että heihin kyllästyisi, lukijaa kiinnostaa, mitä tällä kertaa on tekeillä ja miten tästä selvitään. Sankari ei varsinaisesti kehity eikä paljon muutukaan. Juuri se tuntuu hyvältä, kun sitä ei itsekään kehity eikä paljon mistään mitään opi. Ja vakiohenkilöt, joille komisario sanoo aina aamulla “huomenta, lapset”, oppii tuntemaan heti, varsinkin ku heissä ei ole mitään erikoisuuksia.

Sekin kiinnostaa, kun romaanin nimi on “Maigret ja ministeri”, sillä Maigret ei pidä ministereistä. Hän ei yleensä pidä tuomareistakaan. Rikkauttaan esitteleville komisario ja kirjailija ovat vihamielisiä. Mutta komisario pitää lähikahvilan tarjoilijoista ja asiakkaista ja tilaa hapeneesti yhden huurteisen ja tarvittaessa toisenkin.

Kirjailijan nerokkuutta kuvaa sekin, ettei päähenkilössä ole mitään erikoista. Yleinen väärinkäsitys luulee kirjallisuutta ja taidetta peiliksi, josta aikakausi katselee yhä ikävämpää irvistystään. 

Hupsu toimittaja kysyy komisariolta: mikä on menetelmänne? Ei minulla ole menetelmää, Maigret sanoo. Minä kuuntelen. - Mutta mitä ajattelette? - Minä en ajattele.

Ranskassa oli näiden romaanien ilmestyessä vielä voimassa kuolemanrangaistus, joka saattoi tulla murhasta. Todellisuudessa teloituksia pantiin täytäntöön hyvin harvoin. Englannissa ne alkoivat hiipua samaan aikaan. Nykyisin pahan akseliin kuuluvat vielä USA, Venäjä, Kiina ja lukuisat pienemmät maat. Kuolemanrangaistus on keskusvallalle selkeä keino viestittää, ettei ihmisen hyvinvoinnilla ja hengellä ole merkitystä.

Maigret’n aikana murharyhmän poliisi oli jossain määrin elämän ja kuoleman herra. Kirjoissa on silmiinpistävää, että erilaiset pikkulurjukset sivuutetaan mutkattomasti. Jokaisella on oma elämäntapansa. Poliisi ja rosvo ovat tavallaan samalla alalla.

Eilen yleistin liikaa äyskähtäessäni poliitikoista. Tiedän ja jopa tunnen kunnon ihmisiä, joilla on tuo epäkiitollinen ala. On ollut sellaisia kuin Ståhlberg, Kallio ja Ryti. Jos joku ihmettelee Kyösti Kalliota, hän oli taitava parlamentaarikko ja rehellinen ihminen ja myös esimerkiksi siten viisas, että piti näppinsä irti ulkopolitiikasta, jota hän ei osannut. 

Maigret on kuin joku, jonka taitava valokuvaaja sijoittaa meren rantaan veden ja rantajyrkänteen väliin. Simenon puolestaan osoitti tuotannossaan saman, minkä Paul Auster näyttää mainiossa mutta kovin laajassa romaanissaan “4321” - Kohtalo = sattuma = toiset ihmiset, jotka eivät useinkaan tahdo, mitä aikovat, eivätkä aio, mitä tahtovat.

Vasta kuvaa haroessani huomasin, että minulla on nytkin pöydällä kaksi Maigret’n (Simenonin) piippua. Merkki on Chacom.