Pelko

 

Jospa joku tietävämpi kertoisi, oikeinko on niin, että meidänkin pitäjässä keskeinen kylännimi ja siten sukunimi ”Pelkonen” ei viittaisi jänishousuisuuteen, vaan muinoin suosittuun henkilön nimeen ”Pelagius”. Onhan meillä saksan kautta sellaisiakin nimiä kuin Härmä (Herman) ja Heikki (Heinrich), ja latinasta tai kreikasta tai arameasta Simo ja Mauno ja kymmeniä muita niin tavallisia. Jukka perustunee hepreaan: y’hohanan, Jumala on suosiollinen. Sitä taas saa kysyä äidiltäni, pelkän iskelmänkö kautta Laila tuli  meille etunimeksi arabian kielestä: – Alf Laylah wa-Laylah on tuhat ja yksi yötä. Ja että Laila ja Leila olisi sama nimi.

 

Kuvassa äitini (Wikipedia) Laila. Hakusana tosin on Sheheradzade. Hyvä etteivät panneet sitä nimeksi. Sisaret kun olivat Viano, Helemi ja Aino.

 

Olen näet mietiskellyt barokkimusiikin affektioppia, etenkin N. Harnoncourtin kirjan (Puhuva musiikki, 1986) pohjalla. Miten pelkoa kuvattaisiin musiikilla? En keksi italiaan perustuvaa termiä, siis tyyppiä ”iloisesti”, allegro.

 

Tämän kirjoituksen ajatus on kuitenkin suomentaminen. Taustalla on Ugo Bettin Teoria generale dell’ interpretazione. Se on kirja, joka käy kateeksi. En olisi kuitenkaan halunnut kirjoittaa sitä. Tulkinnan teoria, lain tulkinnasta musiikkiin ja draamaan. Ettei vain vilahtaisi mukana lääketiedekin. Oireitten tulkinta on osa diagnostiikkaa.

 

Televsiossa oli mainio BBC:n ohjelma peloista. Pahata korkean paikan kammosta kärsinyt sai vaivaansa kurin lisätyn todellisuuden avulla. Ensin oli lasit päässä ja ohjaimet kädessä autettava kissaa puusta, vaikka hirvitti, ja lopuksi ylitettiin kapeaa siltaa. Järjestelmä tuntui uskottavalta. Olisiko pahimmillaan rampauttava fobia todella autettavissa noinkin vähällä?

 

Olen tuntenut korkean paikan kammoisia ja tiedän, miten kova ja tosi sellainen voi olla. Tiedän Mannerheim-ristin saaneen hävittäjä-ässän, johon iski lentopelko kymmenien ilmavoittojen jälkeen, ja ainoa keino oli siirtyä kirjoituspöytätöihin.

 

Mutta samassa ohjelmassa mainittiin hyvin yleisenä ja vaikeana vaivana esiintymispelko eli ramppikuume, Tuntemani elokuvaohjaaja sanoo, että ehkä puolet ammattinäyttelijöistä kärsii tuosta ongelmasta. Tunnen ihmisiä, joilta purskahtaa hiki ja joilla kädet alkavat täristä pienessäkin joukossa puhuessa. Kuulin uskottavan henkilön suusta, että maailmankuulu filosofi Horkheimer oli luentoa aloittaessaan pyörtyä ja kasteli housunsa, mutta alkuun päästyään hurmasi kuulijansa. Ja senkin uskon, että maailman paras puhuja Churchill harjoitteli ja opetteli ulkoa muka improvisoidut puheensa. Käsikirjoitukseensa hän oli kirjoittanut valmiiksi itselleen ohjeitakin: änkytä, ole etsivinäsi oikeaa sanaa…

 

Suomentamisessa joku löytää tulkinnan heti ja joku toinen tuskailee muutaman sanan kanssa kuukausia. Kuulun itse jälkimmäiseen ryhmään. Eräät runokäännökseni olen kirjoittanut kynällä paperille 90 kertaa ennen kuin olen siirtynyt koneella kirjoitettuihin versioihin. Mutta jos tulkinta onnistuu, pää kilahtaa kuin kello.

 

Menneisyyden Suomessa oli muutama todella hyvä suomentaja. V. Hämeen-Anttila oli uskomattoman hyvä ja J.A. Hollo uskomattoman monikielinen, vaikka se epäily on esitetty, että hänellä oli suurikin joukko avustajia. Kai Kaila oli mainio ja Aarno Peromies samoin. Mutta paras oli Kristiina Kivivuori, joka puhalsi hengen Musiliin, Strindbergiin, Conradiin – vaikka mihin.

 

Jos olen oikein laskenut, nekrologissa todetaan aivan oikein, että eräänäkin vuonna Kivivuori julkaisi 7 romaanikäännöstä. Ettei kenenkään tarvitse täydentää, toistan, että Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner käänsivät ihanasti, mutta olivat molemmat armottomia hutiluksia. Olen lukenut heidän suomentamaansa alkutekstiin sana sanalta vertaamalla. Ja samoin muuten Kivivuoren. On eroa!

 

 

 

 

 

Nix nix 1506

 

Olkaa vaiti, ellette puhu.

 

Tämä oli yksi otsikkokuvan lukuisista kylteistä. Otsikko on toinen Alkukielellä se oli ”Notary Sojac”, joka ei tiettävästi sekään tarkoita mitään.

 

Sarjakuvasta ”Pekka Pikanen” (Smokey Stover)” on Juhani Tolvanen toimittanut 1994 kirjan, joka saattaisi löytyä jostain. Taisin julistaa tämän ”Sarjakuvalehti”-nimisessä sarjakuvalehdessä noin vuonna 1950 ilmestyneen jutun yhdeksi sarjakuvataiteen kaikkien aikojen nerokkaimmista. Sen voisi mainita Herrimanin Krazy Katin rinnalla. Tosin Krazy on aika elitistinen, samoin kuin Pikku Nemo (Little Nemo in Slumberland). Huumorin laji on paljonkin sukua Groucho Marxille.

 

Olemme viime päivinä käsitelleet kohdittain hyvinkin vaikeita kysymyksiä. Siksi on aika välillä levähtää viattoman kysymyksen parissa. Perinteinen huumorimme on nimittäin jokseenkin takapajuista ja vanhentunutta.

 

Suomessa hirmuisen hauskaa on, että pappi ja poliisi juovat pusikossa pontikkaa ja hukkaavat housunsa. (Aatamin puvussa ja vähän Eevankin). Sivistyneessä kaupunkiperinteessä vitsikkyyden huippu on, että teekkari oksentaa vappuna poliisin taskuun.

 

Fogelin Pekka Puupää oli sarjakuvana (Kuluttaja-lehti) välillä oikeasti fiksu. Suomen Filmiteollisuuden, pankinjohtaja T.J. Särkän käsissä elokuva muuttui töölöläis-posiolaiseksi sekameteliksi, jossa oli kyllä hauskoja pätkiä seassa enemmän kuin tahdottiin tunnustaa.

 

Korkeakulttuurimme oli tukehtua totisuuteensa, eikä tilannetta auttanut ratkaisevasti vasemmistonuorison vaihtelevalla menestyksellä Saksasta (Brecht) kopioima satiiri. Yllättäen kehityksen huipulle kiipeää M.A. Numminen ja miksei nuori Jarkko Laine.

 

Kun absurdi huumori tuli Englantiin jo 1700-luvulla (Tristram Shandy) ja suorastaan hallitsi Ranskassa 1900-luvulla (Jarry ja Apollinaire – Ionesco), myös Suomessa oli ujoja yrityksiä tuohon suuntaan. Mainitsisin puolivirallisessa Suomen kirjallisuus -teoksessa kokoomukselaisena tuomitun pakinoitsija Ollin, joka alkuvaiheen jutuissaan veti hilpeästi mielettömyyden puolelle (Mustapartainen mies herättää pahennusta jne.). Esikuvia olisi löytynyt Ruotsista, jossa Albert Engström ja pilalehdet pitivät pitkään yllä perinnettä, joka näyttää tukehtuneen kansankotiin.

 

Muistaakseni kerran tässä blogissa kaavailemani liikeyritys, Kemppisen musiikki- ja makkaraliike, on plagiaatti Ruotsista (Grönköpings korv- och musikhandel).

 

Pentti Saarikosken rönsyilevän tuotannon ehkä paras osa oli edesvastuuton huumori eli varhaiset runoteokset. Haavikko oli koko uransa armottoman totinen kivijumala.

 

Mutta oli meillä yhteensä yksi kansainvälisen tason absurdisti, ”vaikkei sitä tyhmempi heti huomaa” (Pallen laulusta), nimittäin Tove Janson.

 

Harvoin käytetty selitys Aku Ankan suomalaiseen suosioon: absurdi huumori. Muistakaamme hartauden tuntein esimerkiksi sarjaa ”Kun taivaalta satoi rahaa2 ja Pelle Pelottoman henkilöä.

Uutelo

 

Kirjoittajana kaihdan limboa eli esikartanoa. Otetaan talteen luettavaksi myöhemmin paremmalla ajalla, tai vanhana. Tämä on paljon pahempaa kuin lukematta jättäminen. Arvioni mukaan ainakin 95 % maailman kaikkien aikojen parhaista teksteistä kuuluu ryhmään, jonka on lukenut 0  - 1 ihmistä ja näin on, oli kysymyksessä muutama rivi tai tuhat sivua.

 

Lisäksi on vaikka mitkä määrät sellaisia tekstejä, kuten oman sukupolveni Is- meidän -rukous ja Kymmenen käskyä, jotka opittiin ulkoa, kun oli pakko, mutta joita kukan ei kuitenkaan koskaan ajattele. Kokeilkaapa! Isä meidän on mitä kummallisin teksti, jonka tarkoitettua sisältöä on vaikea arvata. Onko ”jokapäiväinen leipä” kirjaimellinen vai kielikuva ja sopiiko se ihmiselle, joka esimerkiksi hampaiden puuttumisen takia keskittyy puuron ja vellin syömiseen? Ja ajaisiko saman asian, jos rukoilisi jokapäiväistä keskioluttaan?

 

Tästä syystä opin käyttämään punaisia silakoita, kun kirjoitin 10 vuotta kerran viikossa kolumneja Helsingin Sanomiin. Ne muuten olivat parempia kuin nämä blogikirjoitukset, mutta aiheuttivat minulle paljon vaivaa ja harmia, vaikka tuottivatkin myös rahallista tuloa.

 

Punainen silli tarkoitti tuossa houkutinta eli syöttiä, jonka on toimiakseen oltava tökerö. Todellisuudessa tuo kielikuva tarkoittaa väärää jälkeä, ja muuan mahdollinen alkuperä on uskottelu, että vetämällä narusta suolasilliä perässään voi harhauttaa jäljillä olevat vainukoirat.

 

Kirjoituksessa toinen virke tai toinen kappale on ratkaiseva. Haaveilin aina teksteistä, jotka luetaan toinen käsi ulsterin hihassa ja aamukahvikuppi toisessa kädessä. Lukijan mielessä käy ”mitä helvettiä”, ja hän lukee. Kiitos.

 

Eilinen ”uutuuden keksiminen” on tietenkin sietämätön käsitteellinen sotku. Keksiminen tarkoittanee juuri uutuutta, ja sen käsitteen kanssa patenttioikeus on paininut 150 vuotta pääsemättä kehuttaviin tuloksiin.

 

Mainitsemani Justinianuksen koodeksi, Corpus Iuris Civilis, kaiken eurooppalaisen lainsäädännön juuri ja kanta, sisältää tunnetusti osan ”Novellae” eli ”uusia”. Ensin sanotaan, että tässä on kaikki vahvistettu ja voimassa oleva lainsäädäntö ja sillä selvä. Sitten tehdään osa, jossa sanotaan, ettei siinä ollutkaan kaikki, vaan tässä tulee lisää. Sama käytäntö oli muuten jo vanhoilla juutalaisilla rabbiineilla. Pyhien kirjoitusten kokoelma eli kaanoni eli tässä esimerkissä Raamattu, aiheutti jatkuvaa pulinaa 400 vuotta, eikä Uusi testamentti tietenkään ole juutalaisuudessa pyhä. Sitä ei ihmettelekään. Uusi tetamentti eli uusi liitto Jumalan kanssa sisältää tietysti ajatuksen Jeesuksesta eli jumalasuhteen suuresta muutoksesta, mikä tietysti on juutalaisuudelle anateema ja maranata.

 

Ja otsikko on muuten suomen kieleen ehdotettu sana korvaamaan kirjallisuuden termiä ”novelli”. Perussivistykseen kuuluu tieto, että englannin kielessä ”novel” kuitenkin on ”romaani” ja ”novelli” on ”short story”.

 

Lait pettää, hallitukset sortaa. – Oma esimerkkini suuresta uutuudesta on TCP/IP eli Internet 1977 viimeistellyssä muodossa. Ennen oli varattava ja luotava yhteys, kuten lankapuhelimessa. Oma puhelimeni ja naapurin puhelin olivat sähköisesti yhteydessä, kun soitin, ja yhteys lopetettiin käsin, laskemalla puhelin katkaisijana toimivalle telineelle.

 

Internetin uutuus oli sattumanvarainen reitti, jonka viesti ”löysi” muun muassa otsikkonsa ja oikean rajapinnan avulla. Osa sähköpostiani meni Kaliforniaan ja osa Keravalle, mutta koko viesti ilmestyi naapurin tietokoneeseen.

 

Yksi lähtökohta oli pakettikytkentä. Kun iso tietokone lähetti dataa eli sanomaa toiselle samanlaiselle, yhteys saattoi olla varattuna monta vuorokautta. Niinpä keksittiin ensin matemaattisesti ja sitten fysikaalisesti keinot jakaa mikä tahansa digitaalinen sanoma osiin ja koota nämä palaset takaisin. Onnistunut tarkoitus oli keventää kuormitusta. Ja digitaalinen tarkoittaa tässä ”numeroin esitetty”. Vastakohta olisi nyt lukemanne kirjoitus, joka on kirjaimin esitetty.

 

”Rajapinta” on usein erehdyttävästi käytetty sana. Suomen kielessä harvoin mutta englannin sanassa ”interface” usein sana voi tarkoittaa pistoketta. Puhelimessasi on reikä, johon kuulokkeiden pistoke sopii, ja laitteen sivusta saa esiin pienen kortin, jossa on sekä ohjelmistoa että koskettimet. 

 

Se on mielenkiintoista, ett tämä maailmaa perin juurin muuttanut uutuus ei ole uusi. Uutta oli taito toteuttaa nämä ajatukset, Itse asiassa vasta myöhemmin alettiin hitaasti käsittää, että ihmisen ja eläimen hermosto on eräänlainen ”internet”, jossa liikkuu käsittämätön määrä viestejä. Tälläkin hetkellä keino saada itsensä pökerryksiin on opiskella mikrobiologiaa ja kemiaa niin että ymmärtää jotain asiasta ja sen jälkeen luoda käsitys esimerkiksi kuuloaistimuksesta. Lusikka kilahtaa, ja kuulen sen. Järkyttävän monimutkainen tapahtumasarja.

 

Yksi esimerkki ”luonnon internetistä” on maan pinnassa toimiva valtavan suuri ja mutkikas järjestelmä, jonka yksi osa on rihmastot. Sienet ja puiden ja kasvien juuret todella ”puhuvat” toisilleen, ja viestit koskevat luultavasti kosteutta ja ravinteita. Mitä kaikkea muuta, sitä emme tiedä. Jos opimme lisää, ehkä kasvissyönti pitää kieltä…

Uusi

 

Uutuus on uusi keksintö.

 

Sanoisin että noin vuodesta 1070 hyväksyttiin virallisimmin, että jokin voisi olla uutta. Paavin tuomioistuin (curia) oli vähä vähältä hankkinut itselleen valtaa, ja nyt ei tarvinnut aina edes valehdella, että tässä tulkittiin vain vanhaa ja vakiintunutta, vaan antaa mäjäytettiin uusi laki.

 

Merkittävä nimi oli Gratianus, vähäläntä munkki, joka kasasi valtavat tekstimäärät ja järjesti ne tolkullisesti ja selitti ymmärrettävästi. Paavi ja hänen porukkansa innostuivat, että näillä mennään. Ja mennään edelleen.

 

Vanha 500-luvun Justinianuksen laki oli ja siis on edelleen kokoelma sääntöjä ja määritelmiä ja enemmän tai vähemmän nerokkaita päähänpistoja. Suunniteltua kokonaisuutta ei suoraan sanoen ole.

 

Nyt ”uusi oikeus” (jus novum) otti kantaa niinkin vaikeisiin asioihin kuin vilpittömän mielen merkitys esineen siirryttyä kaupoilla sivulliselle vastoin oikean omistajan halua. Ainakin viime viikolla lapsia kiusattiin vielä panemalla heidät oppimaan sanat ”vindikaatio” ja ”ekstinktio”. Älkää te opetelko. Näin ammattilaiset voivat laskuttaa sieltä, että ovat tuntevinaan nuo sanat ja kukaties osaavat heittää kyytipojaksi, että jos kysymyksessä on lisäksi perusteeton etu, se on sitten kahta kauheampaa ja kaksisataa euroa päälle, kiitos.

 

Oikeastaan juutalainen, kristillinen ja islamin sävyttämä opi on, että Kirja-kulta sisältää kaikki viisaudet ja että jokainen ehdotettu muutos on luultavasti syntiä ja jumalanpilkkaa. Höyrykoneitakaan ei ole olemassa, koska niitä ei mainita Raamatussa.

 

Uutuuden nälkä oli keskiajan tauti. Se jatkuu edelleen. Siirtyäksemme syvällisyyksistä käsitettäviin esimerkkeihin, koko konserttimusiikki toimi kuten nykyinen viihdemusiikki – uutta, ja sen jälkeen uutta. Bach itse sävelsi noin 1080 teosta ja itsestään selvästi uuden kantaatin joka kirkkopyhälle, koska vanhaa ei voinut esittää. Olen epävarma, esitettiinkö Matteus-passio Bachin eläessä ja sen jälkeen yhden kerran vai kaksi kertaa.  Bachin kaveri, yhdessä Händelin kanssa aikakauden suosituin ja siis parhaiten ansaitseva säveltäjä vetäisi etenkin Venetsiaan ja Napoliin noin 100 oopperaa. D. Scarlatti sävelsi muina miehinä 555 sonaattia, kaikki muuten laatukamaa.

 

Filunki kuuluu asiaan. Bach ja Mozart ja itse asiassa kaikki muutkin plagioivat sekä itseään että toisia tarpeen mukaan.

 

Sellainen ilmiö kuin konsertti, oikeastaan resitaali, jossa joku soitti vähän kaikenlaista, oli suurten nimien, Paganinin ja Lisztin uudistus. Ennen pitkää kuka tahansa siivosti käyttäytyvä ja kohtalaisesti vaatetettu saattoi päästä kuulemaan, varsinkin kun keksittiin liput ja rahastaminen. Vielä ja Mozart ja Beethoven, jotka olivat aikansa kuuluisimpia virtuooseja, innostuivat tosissaan, jos käskettiin soittamaan johonkin kruunajaisiin tai diplomaattipäivällisille ja luvattiin kohtuuttoman kova palkkio. Tekijänpalkkiopohatta oli Rossini ja hänen jälkeensä Brahms.

 

Näitä juhannusajatuksia tuli mieleeni, kun katselin, miten naapurin yksivuotias nuolaisi kunnioittavasti Audin merkkiä auton nokalla ja mietin, olisiko tuolla päässyt juhannuksenviettoon Kauhavalta Evijärvelle vuonna 1948, minkä itse muistan, koska huvila valmistui silloin. Sanoisin että ei. Vähintään olisi saanut maantieltä lehmän konepellillä ja humalaisen renkimiehen talikon kanssa kimppuunsa. Ja joku puhelimen omistaja olisi soittanut poliisille…

 

Ukkonen ja pelot

 

 

Kuva: © Wikipedia

 

Luulen että eräät pelot tarttuvat ja pahenevat, kun on siirtymässä lapsuudesta nuoruuteen. Sitten ne voivat tasaantua ja unohtua aivan täysinkin. Tunsin kuitenkin ihmisen, jolla oli niin paha korkean paikan kammo, että keittiön tikkaatkin olivat liikaa. Kerran käytiin katsomassa kesällä hyppyrimäkeä, joka saattoi hyvinkin olla Laajavuori. Se oli aivan liikaa.

 

Hänen lääkäri-isänsä pelkäsi koiria, samoin kuin oma isoisäni jolle oli turha tarjoutua kylään, jos omisti susikoiran. 

 

Mutta sisar pelkäsi ukkosta siihen mittaan, että meni selälleen hetekalle vedettyään kumisaappaat sängynjalkoihin. Koko perhe istui kalpeana vaieten ja varoi ikkunoita. Niinpä kerran kun salama löi maahan ja sytytti muuntajan, tieto siitä tuli naapurilta. Tuli aikanaan paloautokin. Metsää paloi vähän.

 

Onneksi isäni kertoi. Alaikäisenä pidin erikoisena urhoollisuutena, ettei hän juuri räpäyttänyt silmäänsä, vaikka jyrähti ihan päällä. Sanottuaan että kova ukonilma avotunturissa on hurja kokemus niin että joskus on täysi aihe mennä kyykkysilleen, hän selitti oppinsa.

 

Jatkosodan alkuvaiheessa hän lensi tähystäjänä tiedustelu ja tulenjohtolentoja kaksitasoisessa Fokkerilla (FK). Se oli luja, kankaalla verhoiltu ja putkirakenteinen kone, mutta melkein yhtä hidas kuin Ilmasotakoulun Viimat ja Stieglitzit (ja vanhan Tuiskut). Sellainen oli suupala vierasmaalaiselle hävittäjäkoneelle, ja Lotinanpellon (”Pellonlinna”) luona auringon suunnasta syöksynyt Lagg ampui heidät kerran alas. Sakkausnopeudella 110 km/h siinä ei ollut välttämättä henki menossa, ellei sattunut isoa kiveä eteen lepikkoa kyntäessä.

 

Mutta etenkin näille lentäjille ukkospilvi oli turva. Bolshevikit eivät yleensä tohtineet edes yrittää perässä, kun FK pakeni ukkospilveen. Sellaisen vieressä on eritäin kovat nousevat ja laskevat virtaukset niin että ylös ja alas mennään kuin hissillä, mutta riittävällä lentotaidolla oikaisu onnistuu hyvin, kun reitti on vapaa. Ja siksi pilven sisällä oli kodikasta, kun ympärillä paukkuivat konekiväärit ja räjähtelivät ilmatorjunnan kranaatit.

 

Ja tunne ukkosesta ystävänä säilyi.

 

Itse en ollut paikalla, mutta valokuvat näin, kun trombi iski täydellä voimalla kymmenkunta vuotta sitten. Puita meni mahdottomasti, osa talon päälle. Mökkitie oli aivan tukossa ristiin rastiin kaatuneista puista. Kun on iso selkä ja ukonpysty tulee siitä yli, se on komea näky. Suurmyrskystä onkin leikki kaukana. Vuonna 2004 kieleemme tuli sana ’tsunami’, tapaninpäivän tapahtumien jälkeen.

 

Hienoin mieleeni tuleva hirmumyrskyn kuvaus on Joseph Conradilla. Tai hänellä on niitä monta. Conrad on nykyisin harvoin muistettu kirjailija, jonka tuotantoakaan ei ole käännetty riittävästi, vaikka ”Pimeyden sydän” oli syystä kuuluisa jo ennen kuin sen tematiikka otettiin hienoon elokuvaan. 

 

Suomessa tilaisuus kirjalliseen retkeilyyn voisi olla Salaman ”Juhannustanssien” loppukohtauksen paikka, entisen Teiskon Aunessilta Kämmenniemessä, jossa oli vieressä tanssipaikka vielä kun itse aloin ajella seudulla 1964. Nyt olen kotona ja ukkosesta vapaa rituaalini on Jussi Björlingin esityksen ”Midsommarnätter”.

Kullervo 100 vuotta

 

Isäni Kullervo syntyi 100 vuotta sitten 24.6.1921 Terijoella. Hän kuoli 16.9.2012. Etunimi oli jossain määrin muotia tuohon aikaan. Vanhemmat eivät varmaan tunteneet Kalevalaa. Siinä kuvattu Kullervo ei ole miellyttävä henkilö, ja koko tarina tulee ulos sekä Kalevalan että viikinkiperinteen raameista.

 

Mutta Kauhavalle isäni tuli Talvisodan aikaan ja sattumalta. Mahdollisesti Ilmasotakoulun tähystäjäkurssille pääsyä vauhditti suunnistustaito ja retkeilyharrastus sekä taito olla unohtamatta kynttiläänsä vakan alle. Saman kurssin jalkaväen vänrikeistä ei kauhean moni selvinnyt sodista hengissä tai ainakaan ehjänä.

 

Ja seuraava sattuma oli kaikin puolin hyvä avioliitto, joka solmittiin 1943. Siinä mielenlaatukin loksahti harvinaisella onnella yksiin, koska selvää satakuntalaista lähtöä oleva äitini oli huolestuvaa sorttia ja täysin karjalainen isäni taas huoletonta.

 

Tuo viimeinen sana ei ole ”huolimaton”. Kai sitä on sanottava lahjakkuudeksi, että mies, joka ei antanut murheen tehdä majaa, oli samalla niin tarkka ja nopeaoppinen, että kirjanpidosta ja verotuksen loputtomista yksityiskohdista tuli hänelle heti leipälaji.

 

Kaltaisten ja vertaisten osoittama arvostus on hyvä päämäärä. Olen miettinyt elämäni päivät, onko keinoa selittää, miksi jotkut laskevat tuon arvostuksen rahana ja jotkut eivät.

 

Isä oli kuollessaan hyvätuloinen – rahaa pankissa, osuus menestyvästä asianajotoimistosta, väljä asunto Westendissä, huvila Kirkkonummella ja muuta – mutta miksei hän ollut edes kiinnostunut esimerkiksi WSOY:n osakkeista, joilla ainakin neljä arvostettua lakimiestä rikastui? Hänellä oli taskut täynnä sisäpiirintietoa suuryhtiöistä aikana, jolloin tuollaisen tiedon käyttämistä ei pidetty sopimattomana. Hän istui lounaalla Kaivohuoneella Rotareissa tai Pörssiklubilla, tunsi suurpankkien johtoa ja kohtalaisesti vientiteollisuuttakin.

 

Mutta ei. Hän veti partiolaisten suurleirejä ja lauloi kuoroissa tai johti niitä ja vietti vapaa-aikansa tunturissa raskaan repun kanssa. Retkeilystä ei yleensä ansaitse mitään, mutta hänpä otti ja ansaitsi. Hyvänä opettajana hän ryhtyi kirjoittamaan lapinkirjoja, ja olen nähnyt niitä tilityksiä. ”Lumikurua” myytiin jo ilmestymisvuotenaan 50 000 kappaletta. Epäilen että hän osti sen ensimmäisen Citroenin (ID 19) käteisellä…

 

Mutta sitten hän veti tiedekunnassa käytännön kursseja iät ajat, ja se palkkion tiedän – suuruusluokka satasia lukukaudesta.

 

Kun retkeily on nyt palannut takaisin arvoon, olen ajatellut kysyä, voisiko Urho Kekkosen Kansallispuisto tai Metsähallitus ottaa miettiäkseen, josko retkeilyinnostuksen aloittelijalle voitaisiin nimetä jokin pikku reitti tai sitten jompikumpi niistä metrin kokoisista lammikoista, joista vesi virtaa sekä Luton kautta Jäämereen että Luiroa Pohjanlahteen.

 

Olen käynyt niissä paikoissa. Toinen on Kopsuslammelta vähän koilliseen.

 

Bifurkaatio eli vesijako – vedenjakajan ylitys. Mielestäni se olisi mukava ajatus. Hautakivenä hänellä on kivi Sokostilta, paikasta jossa vesien suunta vaihtuu parin sadan metrin matkalla pohjoiseen ja etelään, kun itse hän oli idän ja lännen mies, aika monessa asiassa kyllä itää vastaan. 

Putous

 

Kerran ajoin autolla monta tuntia Gentiin nähdäkseni van Eyckin veljesten alttaritaulun. Onneksi maksaja oli Helsingin Sanomat. Aiheena ollut ensimmäisen maailmansodan taistelupaikkojen koluaminen tuli tehdyksi. Kävi Ypres’ssä, Sommessa, Passchendaelessa ja Verdunissa ja kirjoitin laajasti.

 

Alttaritaulu on helppo kuvailla. Se oli elämäni suurin ja samalla hämmentävin kokemus taiteesta; epäiloin että myös tieteellä oli sormensa pelissä. 

 

Myöhemmin olen tyytynyt käymään katomassa ”Arnulfinien avioliitoa” aina Lontoossa käydessäni, National Galleryyn on todella helppo mennä. Siinä seisoo vieressä kuin tikun nokassa amiraali Nelson pylväänsä päässä.

 

Tällä kertaa Camus’n ”Putoamisen” lukeminen oli lievä järkytys. Luin kirjan eri tavalla kuin koskaan ennen, ja ajatukseni poikkeaa myös siitä, mitä kirjallisuuden opinnoissa selvitetään.

 

Tuo teos, josta kirjailija käyttää aivan oikein nimitystä ”kertomus” eikä ”romaani” hämmentää kenet tahansa. Kirjan pituinen, vaikka lyhyt monologi. Ei keskustelua, ei perinteistä kertojaa. Äänessä on kilpailevat näkökulmat ja taka-ajatukset pois sulkeva päähenkilö, katumuksentekijä-tuomari, jonka etunimi on Jean-Baptiste eli Johannes Kastaja. Sopii juhannukseen, joka on muistopäivä, vaikka kirjan henkilö sanoo olevansa tosin huutavan ääni korvessa, mutta väärä profeetta.

 

Kertojan karussa huoneessa komerossa on paneli van Eyckien alttaritaulusta, toinen vasemmalta, joka esittää oikeamielisiä tuomareita. Kirjan henkilö, joka sanoo olleensa asianajaja, suhtautuu tuomareihin jokseenkin kielteisesti. 

 

Puhuja sanoo, että kaikki maailman poliisit ovat etsineet tätä maailman kuuluisimpiin kulunutta teosta, joka riippui hänen kantakapakkansa seinällä ja nyt kaapissa. Kirkossa on kopio.

 

Tämä on avain. Ajatus van Eyckistä laitakaupungin kapakassa on naurettava. Kirjassa se on osa teemaa syyte – tuomio – rangaistus. Puhuja mainitsee giljotiinin…

 

Alttaritaulun keskellä on Jumalan karitsa, uhrattu Jeesus, joka tulee muutenkin usein puheeksi väitetysti ateistisessa kirjassa. Kuusi iltaa ja yötä jatkuva tunnustus n omituinen ajatus. Kuka sellaista todellisuudessa kuuntelisi? Ja selitys puhujan mielen muuttumisesta, oikeastaan romahduksesta, on yhtä outo. Hän kuuli naisen hyppäävän jokeen, mutta ei mennyt apuun eikä ilmoittanut asiasta. Kun paikatkin on mainittu – tiedän ne – auttaminen olisi ohikulkijalle lähes mahdotonta ja joka tapauksessa hengenvaarallista. Hyppäys sillalta jokeen olisi ainoa vaihtoehto, ja itsemurhaajan tavoittaminen joesta ilman välineitä käytännössä mahdotonta.

 

Tuo kirja luultavasti määräsi ammatinvalintani ja välillisesti elämääni. Olen ollut sekä asianajaja että tuomari, ja etenkin katumuksentekijä. Sana on muuten ”penitence”, joka on sakramentti. Tuloksena on synninpäästö, joka on eri asia kuin anteeksianto. Oikea suomennos ei ole ”katumuksentekijä”, vaan ”synnin tunnustaja”. Eikä kirjan puhuja kadu. Hän on kiusaaja, sanan teologisessa mielessä. Äläkä saata meitä kiusaukseen.

 

Samoin kuin Sivullisessa ja Rutossa Camus esittelee mahdottomuuden filosofiaa. Ripittäytymisestä seuraa aina kuolemanrangaistus. Ja Camus’n esittämänä tämä ei ole uskonnollinen oivallus, vaan elämää ja arkea. Ja tarkkaan katsoen teos sisältää Gentin alttaritaulun kaikki kohdat. Lammas on ihminen, ja aurinko on murhaaja. Lampaan tehtävä on kuolla.

 

 

Aug. Ankka

  

 

En tiennyt, kun joku kysyi, miksi ennen lyhennettiin etunimiä kuten otsikossa. Meillä päin oli kauppa Osk. Alppinen. Kysyjä viittasi kuuluisaa norjalaiseen lakimieheen, Johs Andenaesiin. Tuo etunimi on Johannes. Ja Amerikassa Donald Duck ei kelpaisi armeijalle. Pitää olla ”middle initial” oli toisen nimen etukirjain, tyyppiä John F. Kennedy. Donald F. Duck.

 

En ole tullut kysyneesi sukulaisilta, mitä perua oli omituinen, kaikkien koululaisten tuntema L. Arvi P. Poijärvi. Tunsin miehen. Elämäkerta olisi tarpeen. Avara elämä, merkittäviä voittoja suuria erehdyksiä, kuten puuhaaminen suoalaisen SS-vapaaehtoisjoukon kanssa. Poitsun johtama juhlakuoron mieskuorolevy 1939 on alan parhaimmistoa, samaa luokkaa kuin Heikki Klemetti, joka oli todella hyvä kuoromies ja jonka loppumattomat, puolueelliset muistelmat ovat makeaa luettavaa edelleen. Pohjanmaalla myös yleistyhmä kansanosa tunsi sanonnan ”Forte, perkeles, sanoo Klemetti”.

 

Kuuluisa väärennetty etunimi on Jean Sibelius. Kirkonkirjassa lukee muuta, Johan Christian Julius, Perinteisen selityksen mukaan säveltäjä löysi jostain sukulaisensa käyttämättömiä käyntikortteja, joissa luki ”Jean Sibelius” ja ihastui.

 

Minua jäi harmittamaan eilinen kuvailuni Aku Ankasta ”taviksena”. Sitä hän ei ole. Vastaavasti jäi puuttumaan ajatukseni, että nämä parhaat Barksin Akut noudattelevat aika pitkälle ihmesadun perinnettä. Ihmesatu on Tieteen termipankin mukaan ” moniepisodinen mielikuvituksellisia ja uskomattomia tapahtumia sisältävä satu, joka päättyy onnellisesti.”

 

Asiaan on keskittynyt Suomessa erityisesti Satu Apo. Itse yritin jo Sarjakuvat -teoksessani (1972) laajentaa käsitettä muun viihteen eli populaarikulttuurin suuntaan. Kymmenen – kaksikymmentä vuotta myöhemmin Stephen Spielberg kertoi saaneensa paljon vaikutteita juuri Barksin Akujen juonen kerronnasta.

 

Siten ihmesatujen rinnalle kuuluvat etenkin James Bondit, joissa vehkeet ja vekottimet ovat leikisti mahdollisia. Ainakaan itse en ole löytänyt kaupasta Ronson-sytkää, joka puhaltaisi kymmenen metrin liekin konnan silmille. Myös sellainen auto olisi kätevä, jonka oikean etupenkin matkustajan voi lingota katon läpi huuuti helvettiin. Selviä ihmesatujen ovat edelleen niin suositut Marvelin lehdissä kehitellyt supersankarit, joiden esi-isiä olivat siis Batman ja Teräsmies, jälkimmäinen aluksi nimenomaan radiosarja.

 

Egyptiläiset jatkoivat jo 25 000 vuotta vanhaa perinnettä piirtää tai maalata hirvi-ihmisiä tai vastaavia sekamuotoja. Kuuluisin eläimen ja ihmisen välimuoto on suuri sfinksi, leijona ja ihminen (tai jumala). Ennen pitkää kaikki heidän jumalansa olivat haukanpäisiä tai puoliksi härkiä. Kreikassa Aisopos ja Roomassa Ovidius (Muodonmuutoksia) jatkoi perinnettä, joka oli meillä voimissaan vielä muutamia vuosikymmeniä sitten tai edelleen. Eläimet kävelevät pitkin maita ja mantuja ja puhuvat kaikenlaista. Mutta vaikka robotteja näytettiin jo 20- ja 30-luvulla, kukaan ei pahemmin mielly puhuviin autoihin tai lentokoneisiin, jollaisia Disney on kyllä kokeillut.

 

Sitä vain en kaksi, miksi Ub Iwerks tai joku keksi jo ennen Barksia sonnustaa Akun pikkupojan juhlavaatteisiin eli merimiespukuun. Akussahan miellyttää, ettei hän ole herrasväkeä eikä kirkkokansaa eikä muutenkaan opettavainen.

 

Mutta Suomen yleiskieleen on jäänyt Akuisa aina käyttökelpoinen sana, jonka useimmat ymmärtävät: Kääk. Ikuinen kunnia Markku Kivekkäälle, Jyrki Jahnukaiselle ja muille pitkien vuosikymmenten suoentajille.

Ankka

 

Aku Ankan elimiin kiinnitin huomiota niin kauan sitten, että kirjoitin Ylioppilaslehteen parodian aiheesta Aku Ankan viides sormi. Kun olin lukenut Werthamin kirjan viattomain viettelystä (Seduction of the Innocent), jossa julistettiin kaikkien sarjakuvien turmiollisuutta vanhanaikaisen psykoanalyysin perustein, väitin siis piruillakseni, että Akun puuttuva viides sormi on kastraation johdosta puuttuva penis. Niinpä. Veljenpoikia on, mutta ei isiä eikä äitejä…

 

Muistaakseni päähänpisto takana oli englantilainen kirja, jossa pilkattiin silloin suuressa muodissa olevaa marxilaista tulkintatapaa. Jutussani Nalle Pyh viitattiin siihen, että Nasu on selväsi tiedostamaton kansalainen ja Puh riiston uhri, jota kapitalisti käyttää törkeästi hyväkseen ripustaen häväistyksen huipuksi pyyheliinan kunnon karhun jalkaan tämän takerrettua hunajapurkkeineen pesäkolon ahtaaseen käytävään. Tai purkin sisältö oli sen ajan suomennoksen mukaan ”hinajaa”. Mistähän sellaista saisi?

 

Paitsi Aku Ankkaa myös sarjakuvalehti on suomalainen omituisuus. Yhdysvalloissa tuo julkaisutyyppi (comic book) syntyi toisen maailmansodan tarpeisiin, etenkin sotamiehille, joiden lukutaidossa ei välttämättä ollut kehumista. Salaseksi oli siksi paikallaan ja supervoimat hyvinkin tarpeelliset.

 

Muun muassa Akun piirtäjä Don Rosa todisteli jo yli kymmenen vuotta sitten, että sarjakuvalehti on USA:ssa käytännössä kuollut. Sodan aikana sarjakuvalehteä myytiin pari kolme miljoonaa kappaletta per numero. Vuonna 2010 20 000 kappaletta oli hyvä tulos. Ja Yhdysvalloissa Disney ja Euroopassa enimmäkseen Egmont pilasivat painotyön ja pitivät rahat.

 

Väittäisin huomanneeni silloin ennen, että suomalainen Aku oli kaikin puolin tuhdimpaa työtä kuin ruotsalainen kilpailijansa Kalle Anka. Amerikassa löysin etsimällä pikkukauppoja, joissa myytiin sarjakuvia. Kyselin tuttavilta. Donald Duck oli hämärästi tuttu hahmo. Disneyltä mieleen tuli lähinnä Mikki Hiiri.

 

Mutta niin ovat rahantekijät nopeita, että kun 1960-luvulla syntyi minua ilahduttanut sarjakuvan underground erilaisine räävittömyyksineen, Air Pirate Funnies joutui heti oikeuteen ja sai tuomion parodiasarjasta, jossa esiteltiin Mikin ja Minnin sukupuolielämää. Tuon lähteen mukaan Mikillä muuten on musta kikkeli, mikä viittaa tulkintaani, että M. Hiiri on oikeastaan afroamerikkalainen ja menee siten samaan sarjaan kuin ennen sotia suositut ”neekeri-ilveilyt”, joissa valkoiset näyttelijät mustasivat kasvonsa ja pelleilivät. Yksi porukasta muuten oli Al Jolson, äänielokuvan myötä suureksi nimeksi noussut iskelmälaulaja.

 

Suomessa, joka oli hyvin nyrkkivaltainen maa 1950-luvulla kustantaja Erkko oli huomannut tuotteen, jonka sekä lapset että aikuiset hyväksyisivät. Sodan aikana ja sen jälkeen oli huomattu, että huono viihde menee kaupaksi, mutta perinteisesti lasten ja nuorten julkaisut olivat hyvin jeesushenkisiä tai sitten niin partiopoikamaisia, että vähempikin olisi totiesti riittänyt.

 

Aku Ankka ei käynyt kirkossa, mutta oli muuten kunnon kansalainen ja lasten riemuksi jokseenkin hölmö. Lasten tietämä salaisuus on, että aikuiset ovat todellisuudessakin tyhmiä. Disneyn firmoilla oli ollut onni saada – vahingossa – talliinsa nerokas Carl Barks, ja tänäkin päivänä voi muisteluniteistä tutkia henkeä salpaavan hienoa kuvakerrontaa ja umohtumattomia tarinoita, joista oma suosikkini on kertomus vuoden kylmimmästä päivästä Karhujärvellä eli Akun ja Hannun kerskailukilpailusta.

 

Suomalaisia Aku miellyttää, koska hän jaksaa väkertää, vaikka yleensä epäonnistuu, ja on kaikin puolin tavis. Ja niin vaaraton, että hänelle saa nauraa, jos nyt tarvetta ilmenee. Nykyisin harvemmin.

 

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.

Suomen sote

 

 

Sukulaismies juoksee Haminassa Kirkkojärven marssia luultavasti 30 asteen helteessä. Hän pärjää kokemuksellaan, ja baretin väristä päätellen kunto on hurja. Mutta lomapäivinä Savossa voisi muistaa Isoisän mielipiteen. Syvälle syöpyneet onnen tunteet ovat siltä samalta kiinteistöltä tilanteista, jolloin en ole tehnyt oikein mitään, ja sitten aikanaan joku natiainen on kömpinyt pikkuauto (Machbox tai Corgi) kourassa ihmettelemään kaikkia käpyjä.

 

Sama asia toisilla sanoilla. On yllättävän helppoa harjoitella itsensä romuksi joko ruumiillisesti tai henkisesti tai molempia.

 

Koripallovalmentaja kertoi, että joku hänen kanssaan Helsingin (!) olympialaisissa pelannut kaveri oli myöhemmin ponnistanut reisiluunsa poikki. Fysikaalisesti ja fysiologisesti sellaisen pitäisi olla mahdotonta, mutta ei vain ole.

 

Kateissa on se teepaita, jossa oli Bart Simpson ja englanniksi hänen kuuluisa iskulauseensa: olen alisuoriutuja, ja ylpeä siitä.

 

Ylijännite on kovin kiiteltyä. Silti ei tarvitse olla sähkömies tietääkseen, mitä ylijännite aiheuttaa seinässä ja sydämessä. Käämi palaa.

 

Huvituin luettuani jostain, että jo keskiajalla taitava seppä olisi opastettuna onnistunut valmistamaan patopainemoottorin, joka voi toimia myös ilman liikkuvia osia. V 1-raketeissa taisi kuitenkin olla läppä. Tämä rakettimoottorin edeltäjä on aika tehoton ja siinä on erittäin harmillinen piirre. Se paukahtelee tai surisee erittäin kovalla äänellä, yli 100 desibeliä. Lisäksi se on suhteellisen tehoton. Toisaalta polttoaineeksi kelpaavat vaikka veistellyt päreet, ellei huonoa bensiiniä satu olemaan käsillä.

 

Kiinnostuneet voivat avartaa tietojaan hakusanalla ”valveless pulsejet”. Noissa lähteissä ei mainita, että toimintaperiaate näyttäisi olevan sama kuin barokkitrumpetissa tai signaalitorvessa. Puhalletaan ja päristetään huulilla. Kuten tiedetään, venttiilittömällä torvella voi saada aikaan todella kaunista musiikkia, mutta se vaatii hyvin paljon taitoa. ”Jouluoratorion” alussa oleva sykähdyttävä torviosuus on sävelletty sellaiselle soittimella, vaikka se käytännössä menee hienosti tavallisella nykytrumpetilla, jossa siis on kolme venttiiliä.

 

Vaikeisiin ja pahoihin asioihin mennään, jos palautetaan mieleen, että toisen maailmansodan ”tulimyrsky” (Hampuri, Dresden, Tokio) on samanlainen ilmiö, jossa polttoaineena on mikä tahansa myrskytuulen irti repimä. Kohteet tukehtuvat, elleivät ehdi palaa. En suosittele kuvauksia asiasta. Itse olen lukenut niitä.

 

Runsaiden ja osittain luotettavien silminnäkijöiden kertomusten perusteella on arvioitu, että Lontoo suuri palo vuonna 1666 saattoi olla tulimyrsky.

 

Ja se antaa aiheen ajatushyppäykseen. Sekä Boccaccion ”Decameronen” henkilöt että Isaac Newton olivat pandemiaa paossa saadessaan ratkaiseva oivalluksensa.

 

Mitä otsikossa mainittuun soteen tulee, isoäitini äiti tapasi siteerata emäntä, joka sanoi heittäessään unohtuneen hiivan leipien perään uuniin:” Kohan hänes on.” Hyvä oppi.

Vertaisvertailu

 

Eli yli puoli vuosisataa. Teki töitä ja makasi yöt. Kuoli ja kuopattiin.

 

Tavallisen ihmisen elämäkertoja ei kirjoiteta, ja verkossa kerrottuun on suhtauduttava suurin varauksin.

 

Hyvä käytös ja tietosuoja ovat kantoja kaskessa. Voisin vetää kiertokäynnin muutamankin kunnan ja kaupungin hautausmaalla. Valitettavasti ”Kansallisen elämäkerraston” ja vanhan ”Uuden sukukirjan” kielenkäyttö ei tule enää kysymykseen.

 

Erään muistaakseni 1700-luvun piispan pojasta lähteeni toteaa:” Yriteltyään tuloksettomasti jumaluusopin opintoja Turun akatemiassa palasi hän maaseudulle vaipuen siellä välittömästi entiseen vähäpätöisyyteensä.” Yhteenveto erään toisen merkkimiehen pojasta päättyy:” Päivänsä hän päätti lukemattomista häväistysjutuistaan maankuuluna nurkka-advokaattina.”

 

Eilen mainitsemani Camus’n ”Putoamisen” kertoja, katumuksentekijä-tuomari, mainitsee että ystäviään voi ilahduttaa parhaiten kuolemalla ja hoitamalla itselleen hautajaiset, joissa ystävät voivat kukin valitsemallaan tavalla  osoittaa huojennustaan siitä, että taas on yksi vähemmän, johon pitäisi suhtautua.

 

Enkä osaa kävellä ainakaan Kauhavan hautausmaalla muistamatta, miten mainiolla tavalla Edgar Lee Masters esitteli kuvittelemansa kaupungin kuolleita runoteoksessaan ”Spoon River Anthology”. Siinä kuolleet kiukuttelevat toisilleen. 

 

Minulla on tämä sama käsitys yhteisöllisyydestä ja vanhoista hyvistä ajoista. Melkoinen osa joukosta ei ollut puheväleissä joidenkin kanssa syystä, joka oli kukaties unohtunut. Ja huomattava määrä arvioi itsensä niin hienoiksi ja ylhäisiksi ihmisiksi, että vain vielä hengissä rimpuilevien kaltaiset moukat voivat olla sellaista näkemättä. Ja se nuori mies – jotenkin päästään laho – jonka elämällä oli tarkoitus, oppia tietosanakirja ulkoa; hän kuoli pääsyään D-kirjaimen kohdalle.

 

Jatkaakseni hupsuista: pyydystän todella vaikeita kirjoja finna.fi -verkkopaikan katsottua, yleensä kaukolainana paikkakuntan kirjastosta. Järjestelmä toimii ja on nopea.

 

Oma luokitusjärjestelmäni on pitää kirjaston kirjat kirjaston kassissa. Se vähentää merkittävästi löytää palautettavat kirjat, kun se iili iskee. Eräitä töitä, kuten Pohjankirja-antologiaa tehdessäni olen saanut näin käsiini yli sata vuotta vanhoja tieteellisiä niteitä Ruotsista, ja eräässä toisessa yhteydessä kallisarvoisen kirjan – Milanon kaupunginkirjastosta.

 

Kun nyt on tämä mainio vuodenaika, vihjeeksi lukijoille vielä seuraava. Jos harrastaa klassista musiikkia todella innostuneesti, idagio -niminen verkkopalvelu tietokanteineen hakkaa mennen tullen Spotifyn. Hintakaan ei ole paha. Tyypillisesti jos haluaa kuunnella peräkkäin esimerkiksi Chopinin E-duuri Scherzon 30 johtavaa tulkintaa, vaikka tietää, että Horowitz on paras, sieltä löytyy. Samoin ohimennen mainitsemani Marija Judina (Yudina) eri kuntoisine ja ikäsisine tulkitoineen, joista pidän kuin hullu puurosta, ovat kaikki siellä. Ja jos joku lukija harhailee HiFin rannattomilla aukeilla, tällainen qobus myy myös 192 kHz -kamaa ja levyjen painettua materiaalia. Se on kalliimpi kuin nyt kehumani idagio.

Kirjan muisti

 

Valokuvassa on lukijan mieli.

 

Muisti on väkevä voima, joka muuttaa.

 

Abstraktinen muistin sisältö, esimerkiksi se, että viisi kerta viisi on kaksikymmentäviisi, pysyy muuttumattomana niin kauan kuin muisti toimii.

 

Taiteen, esimerkiksi runon tai romaanin, ydinsisältö on muistikuvien muuttuminen. Jos kuittaan asian sanomalla, että olen lukenut tuon kirjan, en oikeastaan tunnusta syvällistä totuutta, vaikka se tarvittaisiin selittämään, miksi luemme, ja miksi lukeminen on meille hyväksi.

 

Lukemamme muuttuu mielessämme ja samalla mielemme muuttuu lukemamme johdosta.

 

Tähän on syytä vetää viiva. Muuttaako lukeminen meitä haluamaamme tai pelkäämäämme suuntaan eli hyvään vai huonoon, se riippuu tietysti sekä siitä, mitä luemme, että siitä, millaisia olemme.

 

Jos olet lukenut esimerkiksi Huxleyn kirjan ja pitänyt siitä, ehkä se on erikoisen vahva syy lukea se uudelleen.

 

Turvaudun empiriaan. Mielestäni joukko ”klassikkoja” eli sata tai viisisataa kirjaa, joista muuten ollaan siedettävän yksimielisiä olennaisin osin, ovat mittaamattoman paljon parempia ja ruokaisampia kuin se, mitä tänä vuonna ilmestyy ja mitä kenties mainostetaan korvamattomaksi ja ennennäkemättömäksi.

 

Ne keskeisset Tshehovin noin 100 novellia kannattaisi lukea aina kymmenen vuoden välein eli siis ensimmäisen kerran 10-vuotiaana. Dostojevski on huono esimerkki. Hän oli suuri kirjailija, mutta kova poika sekoilemaan.

 

Valitettavasti muun massa tekijänoikeuslaki on sotkenut selvän asian. Hyvää taitoa ja kokemusta tarvitaan kuvaamiseen eli kuvailuun. Todella hyvä kirjallisuus luo todellisuutta. Lähin vertauskohta on metsän istuttaminen, paitsi että tässä tapauksessa istuttaja on keksinyt siemenkin itse.

 

”Seitsemässä veljeksessä” on kolme tai viisi kohtaa, jotka ovat ”todellisempia” kuin juuri mikään itse kokemasi. Kaiken huipuksi yksi näistä kohdista on uni! Mutta mikä toisaalta olisikaan sen todempaa. Uni on aidoista raaka-aineista kehrätty, hygieeninen, terveellinen ja hyvin maukas.

 

Taidanpa lukea nyt neljännentoista kerran ”Putoamisen”. Vaikka se on niim epätavallisen hyvin suomennettu, Amsterdamin ja siis Euroopan sumu, sillit ja synnit tuleva todellisiksi alkukielellä.

 

Camus’n palkitseminen niin nuorena oli täysin perusteltu teko, koska ilmavan keveyden (Mozart) sekoittaminen mahtavaan ja pohjaltaan sekasortoiseen tunteeseen (Beethoven) niin että lukija kuulee kaiken, on taitotemppu vailla vertaa.

 

Ja erityisesti mainitsisin melodisuuden, juuri se saman, joka Bachin tulkinnoista jää usein puuttumaan (paitsi kun pianoa soittaa Marija Judina). Sellainen on Camus. Sellaista voi olla kirjallisuus. 

Elämän kontrapunkti

 

Aldous Huxley lienee kokonaan unohtunut, ja varmaan sitten aiheesta. Oli hän kuitenkin erikoinen tapaus, menestyvä kirjailija kaikkein etevimmistä piireistä.

 

Hän meni kuolemaan muutamaa tuntia Jphn F. Kennedyn murhan jälkeen, joten uutinenkin jäi jalkoihin.

 

Mutta 1958 hän oli televisio-ohjelmassa luetellut maailman tukehduttavimmat ongelmat alkaen liikakansoituksesta ja yleisestä, ankarasta taipumuksesta keksi’ ihmisille paremmuusjärjestyksiä eli hierarkkinen sosiaalinen organisaatio.

 

Ja hän jatkoi: taipumus työntää poliitikkoja lapselliselle yleisölle hyödykkeinä ja kyky markkinoida heitä sellaisina.

 

Ja oli siellä myös pakottava tarve arvioida teknologian tuloksia massayhteiskunnalle, joka on altis viettelylle.

 

Tämä perustui elämänikäiseen seikkailuun kirjallisuuden, taiteen, tieteen, uskontojen ja mystiikan kanssa, unohtamatta tajuntaa laajentavia aineita ja idän mystiikkaa, joista buddhalaisuus oli lähempänä hänen arvostamaansa luonnontiedettä kuin kristinusko. 

 

Ajattelutapa välittyy romaaneissa, joista Ajan täytyy seisahtaa ja Elämän kontrapunkti sekä Uljas uusi maailma voivat muistua vielä mieleen.

 

Kirja on täyttänyt tehtävänsä, kun se unohdetaan. Jotkut kirjat ovat niin hyviä, että ne unohdetaan heti ilmestyttyään.

 

Kauhistuin hiukan, kun totesin kirjoittaneeni Perecin romaanista ”Elämä – käyttöohje” kokonaista 14 vuotta sitten tässä blogissa. Tänään se tuli mieleeni, kun muistelin television ”Alastoman kaupungin” alkuspiikkiä, jonka mukaan tässä kaupungissa on miljoona (vai oliko se kymmenen miljoonaa) kertomusta, ja tässä on yksi niistä.

 

Jos näkee Perecin tai Huxleyn tavoin tai niin kuin Balzc seinien läpi kymmenien kilometrien matkan suurkaupungissa, niin ei siellä ole yhtään tarinaa. Ihmisiä kyllä on. Tarina on aina rakenne, jotain keksittyä. Edes päivä Ivan Denisovitshin elämässä ei ole tosi. Päivä kenen tahansa elämässä, myös Siperian vangin, on enimmäkseen kääntyilyä ja jokseenkin yhdentekeviä mielikuvia ja ajatusten nukkaa.

 

Silti ei tarvita uskontoa eikä filosofiaa todistelemaan, että ihmisellä ja hänen elämällään on tarkoitus ja sisältö.

 

Siksi, kuten Huxley kirjoitti Orwellille, on erittäin paikallaan kirjoittaa varoituksen sanoja ja kirjoittaa ne hyvin. Pahantekijät eivät kysele tarkoitusperiä, vaan hyppivät silmille naulakengät jalassa ja pitkä puukko hampaissa.

 

Niin ja muuten – Huxleyn veljet ja isä olivat korkeimman kansainvälisen luokan biologeja ja tuo hienoksi mainostamani porukka viihtyi Cambridgessa muun muassa Bertrand Russellin porukoissa ja koetti terävillä aivoillaan keksiä keinoja seuraavan sodan estämiseksi. Ei onnistunut. Bach – Huxleylöytää musiikista myös sisältöjä – kirjoitti erääseen kantaattiinsa useaan kertaan fortissomossa tunnutuksensa ”trotz”. Siitä huolimatta että.

Iloinen asia

 

Eräiden vaalien edellä iskulause oli ”sosialismi on iloinen asia”. Se palaa välillä mieleeni, kun käyn terveyskeskuksessa ja katselen peruskouluun vilistäviä. Yhdysvalloissa tapasin useinkin ihmisiä, jotka eivät olleet uskoa, että Suomessa voi kouluttautua maisteriksi tai tohtoriksi käytännössä ilmaiseksi.

 

Jotkut sanoivat sitä sosialismiksi.

 

Ennen vanhoilla oli reumatismi. Piti olla linimenttiä. Se ol yhtä tärkeää kuin mummujen mikstuura ja tätien valeriaana. Jos sormeen tuli haava, otettiin sokerialalle tiputettua mikstuuraa, ja heti parani.

 

Nyt hakuteokset sanovat, että reumatismi on vanhentunut ja kananomainen sana. ’Reuma’ on monimuotoinen ja aika pitkälle huonosti tunnettu vika, joka luetaan autoimmuunisairauksiin.

 

Ennen oli toisin, siis sosialismia odotettaessa tai pelättäessä. Hammaslääkärissä ei tarvinnut käydä, koska mädän löyhähdyksen voi peittää kurlaamalla suuvettä. Tukkaa ei tarvinnut pestä, jos veti lisää rasvaa (Vitapoint tai Brylcreme). Alusvaatteet vaihdettiin kerran viikossa saunan jälkeen, jos silloinkaan.

 

Kuten usein, yritän nytkin lörpötellä mukavia tehostaakseni asiaa.

 

Sosialismi oli eri muodoissaan omasta mielestään tietoon tukeutuva ajatusrakennelma. Kommunismin pohjalla oli ”tieteellinen maailmankatsomus” eli siis tiede. Tätä korostettiin vuosikymmenestä toiseen.

 

Tuossa on yhteys perinteeseen, jota nimitetään ylimalkaisesti positivismiksi.  Olen tuntenut fyysikkoja, jotka ovat todistaneet minulle, ettei Jumalaa ole olemassa. Puhe ei ole tuosta asiasta, vaan siitä, ettei näihin erinomaisen luonnontieteellisen koulutuksen saaneisiin ihmisiin tehonnut lainaan vastaväite, että nyt sinä todistelet asiaa, jota ei voi todistaa. Monet tai ehkä useimmat teologitkin sanovat, ettei tuota asiaa voi tietää. Siksi tarvitaan uskoa. Ja usko on Raamatunkin mukaan ”luja luottamus siihen mitä toivotaan”. Ja toivo on täysin eri asia kuin tieto.

 

Fyysikot ovat välillä, viimeksi kuluneet vuosisadat, arvioineet ratkaisseensa kaikki merkittävät tieteelliset ongelmat. Viime vuosikymmenet ajatussuunta on ollut toinen. Joukko peruskysymyksiä on auki. Mitä on aine (eli siis energia)? Mitä on sähköinen varaus? Mitä on painovoima? Usein vastataan kuin kiukkuinen aikuinen lapselle, että turha kysellä, kun näinkin tullaan toimeen.

 

”Tosiasiat” tapaavat välillä kaatua romahtaenkin. Moni muistaa mahahaavan, jonka piti olla lähinnä sielusyntyinen ongelma, ja hyvin yleinen mahakatarri. Sitten havaittiin helikobakteerin vaikutus, ja hoitokin oli helppo. Minua hiukan vanhemmassa sukupolvessa mahahaava oli statussymboli. Isoa herra ei ilman sitä ollut tehtäviensä tasalla. Toisaalta oli todella paljon ihmisiä, jotka kärsivät vuosikymmenestä toiseen todella vaikeista vatsavaivoista, ja käyttäytyivät sen mukaisesti.

 

Minulla on hypoteesi. Venäjän lokakuun vallankumous on ehkä selitettävissä ilman sosialismia ja siis kommunisminaatetta. Entä jos syy oli nälkä? Etenkin Pietarissa mutta myös Moskovassa ja mikä pahinta rintamilla oli nälkää ja siis siihen liittyviä vaivoja. Ja Euroopassa oli kuitenkin tiedetty lähes tuhat vuotta, miten vaarallista on antaa aseita kantavien ihmisten nälkiintyä ja etenkin pitää lihakestejä heidän lähellään. – Mekanismi oli samaa lajia Ranskassa 1789.

Edistys

 

Nyt ei filosofointia, vaan vaseliinia ja nokea.

 

Autolehti oli saanut päähänsä vertailla laajasti kahta VW Golfia, joista toinen oli diesel mallia 2009 ja ajettu yli 200 000 kilometriä ja toinen uusi litranbensakoneella varustettu, hinnat luokkaa 4 000 ja 30 000. Vanha voitti.

 

Tämä ei ole vitsi. Tietysti uusi auto oli monessa asiassa parempi, etenkin turvalaitteissa ja muutenkin varustelussa, ja se kiihtyi selvästi paremmin.

 

Silti lehden (Moottori) arvioissa vanha oli ykkönen arvioitaessa kuljettajan ympäristöä, kaupunkiajoa ja maantieajoa. Uusi voitti ryhmissä taloudellisuus, suorituskyky, sisätilat, tavaratilat ja varusteet ja viimeistely. Lehden kriteerien mukaan tuomio oli kuitenkin tasapeli.

 

Herää raskaita ajatuksia. Lukija ymmärtää tai tietää, etten ole pahemmin selvillä autoista enkä edes kovin kiinnostunut. Varmaan nuoruusvuosien perua on jäänyt tapa lukea autolehtiä. Se on kai jotain hermostollista. Jotkut lukevat Aku Ankkaa. Kirjoittaessani Tekniikan Maailmalle kehaisin olevani ehkä yksi niistä aika harvoista, joka on lukenut tuon lehden kaikki numerot, enimmäkseen kannesta kanteen. Siis vuodesta 1953. Ihan samaa en voisi sanoa Helsingin Sanomista, koska se tuli Alakertaan ja saattoi olla hukassa, kun mummu luki Mikki Hiirtä. Meille kotiin tuli Uusi Suomi, ja Hesariin siirryin vasta niin myöhään kuin 1964, tosin sitäkin perinpohjaisemmin.

 

Raskas ajatus on ”itsestään selvyys”, että henkilöauton kaltaiset kalliit kulutushyödykkeet tulisivat jatkuvasti paremmiksi, myös ostajan kannalta ajatellen. Epäilyn varjo on sama kuin huoneistoissa ja pientaloissa. 

 

Olen tässä blogissa esittänyt ennenkin liiketaloustieteellisen sahajauhoteoriani. Kun on keksinyt hyvän makkaran ja saanut sijaa markkinoilta, on aika ryhtyä sekoittamaan sahajauhoa makkaramassaan. Puhe on katetuotosta, Amerikkalaisten alan yliopistojen mukaan ostajat kestävät jopa 90 prosentin sahajauhopitoisuuttta mukisematta, ainakin ellei makkarassa ole kovin paljon ruosteisia rautanauloja ja nupeja.

 

Tässä tapauksessa oma määrittelyperusteeni osuvat yksiin testaajien kanssa. Minusta on vallan mainiota, ettei auto jätä matkalle ja että se käynnistyy tarvittaessa. Onko se jonkun mielestä hieno, se ei jaksa kiinnostaa. Suorituskyky on sekin sivuasia. Ajelemme sievästi. Uudenaikaisuuksista arvostan eniten peruutustutkaa ja katveavustinta. Esimerkiksi kauppojen pihat ovat vaaran paikkoja. Rikkaat tuttavat muuten melkein tunnustavat, etteivät heidän komeat Mersunsa oikein mahdu pysäköintiruutuihin eivätkä tahdo taittua pysäköintitalojen ja -luolien käänteisiin. Mutta kukin makunsa mukaan, ja tarpeita on monenlaisia, esimerkiksi nuorilla lapsiperheillä aivan omansa.

 

Mutta lehden jakamat tiedot viittaavat vahvasti siihen, että kansainvälien kilpailu on kova ja myös VW reagoi siihen perinteisesti, huonontamalla laatua ja nostamalla hintaa. Ankean asiallisille on tarjolla Skoda, joka tosin kuuluu olevan sangen hyvää tekoa, tai sitten kilpailijan Renaultin omistama Dacia. Mielenkiintoisesti Mossesta ja Ladasa joillekin rakas Venäjä tuntuu pudonneen kokonaan kuvasta mutta maailmanpolitiikka toimii. Käänsi päänsä mihin vain, Kiina rynnistää.

 

Huokaus: ottavatko poliitikot ja EU-kriittiset huomioon, että muiden ongelmien lisäksi EU on kukaties jo hinnoitellut itsensä markkinoilta? Niin – mahtaako mistään saada edes sellaisia polkupyöriä kuin muistamani armeijan vehkeet, jotka kestivät huonoa hoitoa ja kovaa käsittelyä vuosikymmeniä?