Nyt varmaankin saan joululahjaksi sen kameran objektiiviin,
jota olenkin miettinyt pidempään. Periaate on yksinkertainen. Negatiivinen
painovoima kääntää ainakin Riemannin monistossa ajan nuolen ympäri, oli tuolla
linssillä voi kuvata menneisyyttä.
Olen ottanut jalustan esiin ja miettinyt valokuvanitsestäni
elokuussa 1953. Ilmeitäkin olen harjoitellut. Partiovyö (äidin vanha) taitaa
olla kateissa, mutta kuvastahan sen sitten näkee.
On mahdollista, että tämä laite lähettää neutriino tähden tavoin
tappavaa säteilyä muutaman valovuoden alueelle, joten täytynee käyttää ainakin rukkasia.
Lisäksi menetelmä perustuu arvailuihin pimeästä aineesta eli
antimateriasta, jota totta puhuen ei ole vielä löydetty, vaikka sitä on avaruus
väärällään. Mutta kun kerran toimitaan
kvanttikenttädynamiikan mukaan ympäristössä, jossa ulottuvuuksia on koko joukko,
mistäs sen niin varmaksi tietää?
Minusta olisi mieluisa ajatus, että maailmankaikkeuksia
olisi lähes ääretön määrä, esimerkiksi n-1. Siitä riittäisi jokaiselle jotain.
Epäsymmetrisyyden vuoksi kaikki, mitä voi tapahtua, on varmaan tapahtunut
joskus jossain, ja lisäksi asioita, joita ei voi tapahtua.
Toinen vaihtoehto on, että maailmankaikkeus on nonstop eli
pätkis. Maailmanlopun jälkeen seuraa välittömästi uusi Big Band eli
alkuräjähdys, jaj sillä mennään!
Toistaiseksi elämässä ei ole del-näppäintä, joka olisi hyvä lisäys,
varsinkin jos on tullut epähuomiossa lyöneeksi jotain henkilöä kirveellä päähän.
Uutta kameraa voisi säilyttää sellaisessa kerrostalon
huoneistossa, jossa ei olisi lainkaan lattiaa eikä kattoa. Kun poliisi ja
talonmies olisi ahkeran tiirikoinnin ja polttoleikkauksen jälkeen saaneet
ulko-oven auki, sen takaa paljastuisi oviaukon kokoinen peili, muuta mukava
mutta pimeä, sillä se ei tietenkään heijastaisi valoa, vaan imisi. Jos siitä
olisi myös poimittu elektronit pois, tulos olisi niin tiheä ja painava, ettei
sille mahtaisi mitään edes poliisi ja hänen tätinsä.
Jos ajatukseni herättävä mielenkiintoa, kuten kuuluisi,
viime hetken lahjavihjeeni perheen pienimmille on professori Heikki Ojan ”Universumi”
(Ursa 2017).
Kirja on tavattoman kaunis, täynnä kodikkaita kuvia
erilaisista avaruuden viilettäjistä, ja uusinta tietoa yllätyksistä, joita
tähtitiede tarjoaa tuntijoilleen tätä nykyä vähän väliä.
Joulun tullen ja eksoplaneettoja odoteltaessa (siis
sellaisia, joissa on ilma- tai metaanikehä), on mieluisaa särpiä karpalomehua
ja antaa ajatuksensa liitää.
Sitten taas, ellei jo aikaisemminkin, voi jatkaa blogistin
luvallista, vaikkakin vaivalloista urakkaa.
Sanottehan terveisiä joulupukille, jos satutte tapaamaan.