Eilinen lainaus Hynen 1800-luvun lopun kirjasta palauttaa
mieleen muutaman tosiasian. Lappi ja laajemmin erämaa asuinalueena saattoi olla
viheliäisyyden huippu. Entisten asukkaiden voisi olla vaikea ymmärtää, että joku
kulkee soiden ja metsien sokkelossa ilman pakottavaa tarvetta.
Hynen hyvin kielteinen kuva pohjoisen suomalaisista
aiheuttaa toisen kysymyksen, oliko Lappi Suomen Siperia?
Sisäistä karkotusta meillä ei ole käytetty. Sitä vastoin
olen itsekin antanut eräälle kirjalleni nimeksi ”Riitamaa”. Mielessä oli
sukuni, oikeastaan sukunimeni menneisyys 1600-luvun alusta, luultavasti sitäkin
varemmin ajalta jolta ei ole merkintöjä. Savon ja Karjalan vedenjakajalla
valtakunnan raja vaihtui silloin tällöin. Arvaukseni on, että tuonne
kesäalueelleni siirtyi ihmisiä, joilla oli syitä pysytellä viranomaisten
tavoittamattomissa, esi-isäni heidän joukossaan. Korkean vallan edustajilla ei
kai ollut maan äijille ja akoille muuta asiaa kuin verotus ja nuorempien sotaväkeen
otto, joka toteutettiin tarvittaessa väkisin. Kokonaiset kylät väistivät sitten
tarvittaessa rajan taakse. Itse on ole tuota merkintää nähnyt, mutta olen
kuullut, että sukunimeni esiintyy vielä keskiajan puolella Vatjan viidenneksen verokirjassa
eli Venäjällä. Ja kun Venäjällä elämä meni synkäksi, ruvettiin tarvittaessa ruotsalaisiksi.
Suomalainen asutus nousi Lappiin hitaasti. Tilapäistöissä
eli savotoilla oli vielä ennen sotia ihmisiä, jotka eivät välittäneet ilmoittaa
nimeään. Etelässä se olisi voinut herättää kiinnostusta. Uudisasukkaaksi ryhtyminen merkitsi kovaa ja
loppumatonta työtä. Britin kirjasta saa sen kuvan, että hänelle sattui
kantomiehiksi lähinnä ihmisiä, joista ei oikein muuhun ollut – eikä kirjoittajan
mukaan oikeastaan kantamiseenkaan.
Hän mainitsee, että väestö oli hämmästyttävässä määrin
vaivaista, joko syntymästään tai tapaturmista. Tarttuvista taudeista
tuberkuloosi oli hyvin edustettuna.
Mutta hirveintä oli hyönteisten paljous, joka teki öistä ja
päivistä yhtä tuskaa. Tavanomaisen liioittelun huomioon ottaen riesa tuntuisi
olleen vielä suuremi kuin omina aikoinamme. Kirjoittaja luettelee myös tunnollisesti
paarmat, polttiaiset, mäkärät ja hyttyset, kunkin omine tapoineen, ja vastaan
tulleiden majapaikkojen erittäin runsaat syöpäläiskannat.
Ruokaa hän kuvaa ihmisravinnoksi täysin kelpaamattomaksi.
Vaikka britit olivat jo kauan sitten ryhtyneet kalastamaan Norjassa ja myös
Tenolla, tämä kirjoittaja ei uhraa monta riviä lohille eikä lohikaloille.
Mielestäni kuvaus Lapista maanpäällisenä helvettinä on
mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Muistaakseni itse Fellman mainitsee,
ettei Taka-Lapissa pappikaan selviydy tulematta hulluksi monta vuotta.
Siirryin hakemaan sävyjä. Linnén Lapin matkan kuvaus
ilmestyi erinäisistä syistä englanniksi vasta 1800-luvun lopulla ja tukee
käsitystä aivan poikkeuksellisesta henkisestä kyvykkyydestä, johon siis liittyi
paljon ruumiin sitkeyttä. Kasvien ja eläinten lisäksi hän merkitsi muistiin
paljon havaintoja ihmisistä, elinkeinoista ja asumuksista.
Aivan mainio tuttavuus on Paul du Chaillu, jonka
ranskankielinen vuonna 1882 ilmestynyt kuvaus matkoistaan Skandinaviaan löytyy
helposti verkosta (Le Pays du soleil de minuit. Voyages d’été en Suède, en
Norvège, en Laponie et dans la Finlande septentrionale). Englanninnos on
olemassa. Sopii ollakin, koska kirjoittajan syntyperä on hiukan epätietoinen
mutta ainakin hän asui ja vaikutti Yhdysvalloissa, ellei siis ollut peräti
paikallisia.
Tieteellisen rasismin aikakaudella saattoi olla
kohtalokasta, että tutkijan suonissa epäiltiin virtaavan muun ohella myös ”neekerin
verta”. Tätä arvuuteltiin du Chaillulsta, ja joillekin kollegoille tuo riitti.
Heidän mielestään oli selvää, ettei itse kukaties ”sekarotuinen” ihminen kykene
tekemään järjellisiä johtopäätöksiä maista ja kansoista.
Kuva du Chaillyn kirjasta ja hänen versionsa
hyönteispuurosta. Kulkuneuvo on tekstin mukaan suomeksi ”karru”, kätevä peli. (Jatkuu…)