Amerikkalaiset ainakin luulevat, että heidän erinäiset
ongelmansa voi ratkaista panemalle konnat kuriin, siis sellaiset kuin – en lahjoita
hakukoneille nimiä – eräät näinäkin päivinä paljon puheena olleet tietojen vuotajat
ja julkistajat.
Media kysyy, ovatko nämä henkilöt sankareita vai roistoja.
Se on harvinaisen tyhmä kysymys. Käsillä on vaikeasti hallittava luonnonilmiö.
Ehkä se ei ole lainkaan hallittavissa. Epätoivottu informaatio on jo
osoittautunut ”Tyynen meren jätepyörteeksi”, ja ainakin virallisesti johtavat
suurvallat selittävät monitoroivansa sitä. Selvästi kiinni jääneiden USA:n ja
Englannin lisäksi mukana ovat tietenkin mm. Venäjä ja Kiina.
Kukaan meistä ei arvannut viisi vuotta sitten, että ”tiedon
meri” eli kyberavaruus eli digitaalinen viestintä voisi saastua. Voisi myös
puhua dramaattisesti ilmastonmuutoksesta, joka uhkaa yhtäläisesti koko
maapalloa ja jossa eräässä mielessä syypäitä ovat tavalliset epäillyt (the
usual suscpects).
Ajattelen näin: demokraattinen perinne (johon Venäjä ja
Kiina eivät kuulu) edellyttää sananvapautta ja jonkinasteista omaisuuden suojaa
sekä järjestelmää näiden ylläpitämiseksi. Viimeksi mainittu tarkoittaa mm.
tuomioistuimia.
Vanha konsti – mieleeni tulee Ranskan yli sadan vuoden
takainen Dreyfus-juttu – on vetää epäilty sotaoikeuteen, varsinkin jos hän on
juutalainen, kuten Dreyfys oli, ja tuomita hänet Pirunsaarelle. Sen jälkeen
tuomio puretaan, uudistetaan ja puretaan taas jne. Keskeisenä toimijana on
sotilastuomioistuin.
Makinitsemani ranskalainen juttu mullisti maan poliittisen
kentän pysyvästi ja loi sen napaisuuden, jonka varassa Ranskan mielipideilmasto
toimi 1990-luvulle asti.
Sananvapaus sisältää oikeuden saada tietoa (access to
information). Se sisältää oikeuden saada poliitikoille ja merkittäville
vallankäyttäjille epämiellyttävää tietoa. Se ei sisällä oikeutta tunkeutua
ihmisten yksityisyyteen.
Samat Yhdysvaltain perustuslaki ja Ranskan
yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus mainitsevat erikseen myös luovan
työn tulosten kunnioittamisen ja tarkoittavat sillä tekijänoikeutta.
Sekä lakimiehet että tietoturvaspesialistit uskovat tämän
kaiken todeksi, mutta eivät välttämättä näe, että kysymyksessä on kokonaisuus.
Sitä voisi verrata koneeseen.
Muodikkaampaa olisi puhua ekosysteemistä. Mutta teesi on,
että periaatteessa tai pyrkimyksiltään demokraattinen järjestelmä edellyttää
välttämättömästi demokraattisia oikeuksia. Kun niihin kajotaan kiinalaisittain
eli tavalla, jota USA näyttää pitävän perusteltuna, se merkitsee demokratian
lopettamista. Voi olla, että demokratia loppui jo 2001, ja voi olla, että vanha
saksalainen henki on vallassa: mieluummin jonkinasteinen turvallisuus kuin
vaarallinen vapaus.
Tätä ei pidä lukea väärin. Tietoverkon vapaus on houre. Vain
epämääräisesti rajattu julkisuus ja läpinäkyvyys on houkan haave. Aivan
selvästi ja täysin varmasti on asioita, jotka on pidettävä salaisina, sellaisia
kuin esimerkiksi ensi viikon oikea lottorivi. Esimerkki ei ole päähänpisto –
jos sellainen osoittautuisi tarpeelliseksi, julkisyhteisö eli esimerkiksi
valtio + veikkausyhtiö pystyisivät erittäin helposti manipuloimaan
lottoarvontaa ja osoittamaan voittoja esimerkiksi poliittisille
kannattajilleen.
Tänään televisiokeskustelussa mainittu vaikea
rauhanneuvottelu on hyvä esimerkki sekin. Rauhanteosta ei tule mitään, jos
osallistujat juoksevat kertomassa julkisuuteen, mitä on vaadittu ja mihin on
myönnytty. Sovellusesimerkki: jos
talvisodan rauhasta (13.3.1940) olisi järjestetty mielipidekysely tai
kansanäänestys, sitä olisi vastustanut 95 prosenttia suomalaisista. Sensuuri
oli toiminut niin hyvin, että sotilaallisesta romahduksesta ei tiedetty edes
rintamilla. Nykyinen arvio on, että Suomi olisi ollut rikki ja Neuvostoliiton
armoilla viikon, kymmenen päivän kuluessa.
Olipa hyvä, ettei kansan mielipidettä kysytty, eikä varsinkaan
karjalaisten. (Englannin ja Ranskan interventio ei olisi ulottunut edes Ruotsin
malmikaivoksille, jonne se oli tarkoitettukin.)
Julkisuus ja siis sananvapaus antaa ihmisille mahdollisuuden
olla uskovinaan poliitikkojen, esimerkiksi presidenttiehdokkaiden, puheita.
Heillä on ainakin näennäinen tilaisuus vertailla kilpailevien ehdokkaiden
ajatuksia. Myös itsevalktaiset tyrannit pitivät välttämättömänä kiertää
kokoamassa hurraahuutoja. Ja ihmiset huusivat, vaikka puukko kurkulla.
Skandinaviassa ”eriksgata” eli kuninkaankulku kuului välttämättömiin
muodollisuuksiin.
Mutta toimiakseen järjestelmän on tarjottava jokin turva
omistukselle ja työlle. Yksipuolisimillan
ylijäämän ylistäjät unohtavat tämän. Omistukselle ja työlle. Niihin
liittyy nykymaailmassa keskeisesti luova työ ja oikeus määrätä siitä:
tekijänoikeus, patentit. Jopa reaalisosialismi kehitti nopeasti omat palkitsemisjärjestelmänsä –
Neuvostoliitossa virallinen asema kirjailijana tai taiteilijana oli syystä
haluttu. Mielestäni mihinkään kiveen ei ole hakattu tietoa siitä, onko palkkion
oltava ”osinko” eli osuus tuotosta vai kertasumma vai niiden välimuoto. Ne ovat
matalamman tason kysymyksiä.
Mutta suuri jätepyörre on järjestyneen toiminnan surma, ja
tässä katseet kohdistuvat nyt länteen. Kun edes muistaisivat, että urkkiminen
on henkisen tasapainottomuuden tila. Sen yhdellä muodolla on latinankielinen
nimikin: paranoia eli vainoamisharha. Valitettavasti sen taudin yhteisöllisestä
muodosta on historiassa esimerkkejä todella paljon. Tauti alkaa ajatuksella,
ettei ihmisiin oikeastaan voi luottaa ja että heille ei siksi ole aihetta
kertoa…
= = =
(Kuva: Panasonic Lumix DMC-FZ200 f 1:2.8/4.5 - 108. 108 mm (vast. 990 mm) 1/160 4.0)