Lapeenranta ja muuta

Tässä kirjoituksessa ei ole asiatietoja eikä uutisia Lappeenrannan Huhtiniemen teloituksista.

En tiedä asiasta muuta kuin siitä kirjoitetun ja eilen ja tänään uutisissa kerrotun.

Olen yksi niistä ns. asiantuntijoista, jolta asiasta on viime vuosina kyselty. Olen ilmoittanut lehdissä, radiossa ja televiossa, etten usko huhuihin enkä siis siihen, että Lappeenrannassa olisi teloitettu kymmeniä tai satoja suomalaisia kesällä 1944.

Eilisen löydön jälkeen tilanne on muuttunut ja on täysin mahdollista, että olen ollut väärässä.

Arvioni on perustunut luultavasti puutteelliseen ja virheelliseen analyysiin. Kun Suomen armeijassa tunnetusti tehdään ja tehtiin jokaisesta kadonneesta kiväärin puhdistuspuikosta pöytäkirja, ei tuntunut lainkaan mahdolliselta, että näin suuri ja pelottava asia olisi onnistuttu salaamaan.

Tänään asiaa edistäneet, etenkin päätoimittaja Antti O. Arponen, on esittänyt arvauksen, jota en itse ole ottanut huomioon. Jospa kysymyksessä olisi ollut paikallisten voimien riehaantuminen, hiukan samaan tapaan kuin vuoden 1918 teloituksissa taistelutoimien yhteydessä tai niin sanotuissa kenttäoikeuksissa, joista Marko Tikka on laatinut tutkimuksen. Nuo kenttäoikeudet olivat selvästi laittomia. Niitä ei pidä sekoittaa valtiorikosoikeuksiin, jotka olivat ainakin muodollisesti laillisia ja joiden toiminta on tarkoin dokumentoitu.

Lappeenrannassa oli Kannaksen läpimurron ja Viipurin menetyksen jälkeen eli juhannuksesta 1944 noin kaksi viikkoa eteenpäin ehkä jopa 10 000 harhailevaa sotilasta.

Heistä aivan varmasti suurin osa oli hyökkäykessä hajonneisiin joukkoihin kuuluneita, jotka kävelivät ilmoittautumaan ja kysymään, missä taistellaan seuraavaksi. Jokin tietymätön osa oli karkureita siinä mielessä, että he yrittivät välttää takaisin riveihin joutumista. Jokin osa oli vakavissaan pyrkimässä piiloon mahdollisimman kauas taistelualueelta. Ja lisäksi metsissä oli piilossa aitoja sotilaskarkureita, joiden lukumäärä oli sadoissa, ei tuhansissa.

Karkureiksi epäillyistä merkittävä osa oli ruumiillisesti täysin uupuneita tai henkisesti täysin järkyttyneitä tai romahtaneita. Tämä joukko oli jälkikäteen arvioiden kurinpito- ja lainkäyttötoimien ulkopuolella. Se käsitettiin enimmäkseen jo tapahtuma-aikaan.

Suomen kollektiivisessa muistissa särkyneistä ihmisistä on melkein johdonmukaisesti vaiettu. Oman käsitykseni mukaan sotaveteraanit ovat suhtautuneet humaaneimmin, koska he ovat yleensä tienneet, että ei se ihmiseen katso. Ei niin kovaa miestä ole, ettei murtumisraja tulisi vastaan. Kun se on toisilla alempi ja toisilla ylempi, ei se oel asianomaisen oma vika.

Toisaalta sotavoimassa oli tietysti erilaisia kelmejä siinä kuin missä tahansa muussakin joukossa. Ja kolmanneksi urhoollisuudella on tapa kasvaa, mitä kauemmas vaaran paikoista päästään.

Olen todellakin ollut tekemisissä näiden asioiden kanssa ja lukenut mm. tutkimuksia käsikirjoituksina. Itse olen tutkinut oikeiden tuomareiden ja tuomioistuinten, etenkin korkeimman oikeuden toimia sotavuosina. Meillähän oli korkeimmassa oikeudessa ja hovioikeuksissa vuosikymmeniä sotien jälkeen tuomareita, jotka olivat toimineet sotatuomareina tai syyttäjinä. Tietämieni henkilöiden toimista ei löydy mitään huomauttamista.

Antti Tuurin nyt näyttämölle tuoma hovioikeuden presidentti Paavo Alkion muistelmateokseen perustuva näytelmä on uskottava. Draamallinen jännite on laillisuutta korostava sotatuomari ja verta vaativa kenraali. Näitä jännitteitä oli.

Tänään emme tiedä Lappeenrannan tapauksista juuri mitään, emme edes sitä, onko kysymys 1944 teloitetuista omista. Vainajien hautapaikka, hautaustapa ja pari muuta pikku asiaa viittaa siihen, että vastaus on kyllä. Myös vuonna 1944 oltiin hyvin tarkkoja hautausmaahan tai esikunta-alueen takapihalle hautaamisesta.

Ajoitus tulee pian. Paikalla on Helena Ranta, yksi maan kunnioitettavimmista henkilöistä. Kuvittelisin että hampaista ja hampaiden paikoista näkee, ovatko vainajan vuodelta 1944, vuodelta 1918 tai 1800-luvulta. Mutta koska Ranta ja muut paikalla olevat tietävät mitä tekevät, lausuntoja ei tule ennen kuin tosiasiat on koottu ja tarkistettu.

Jos kysymys on teloitetuista, jatkosodan loppuvaiheen historiakuva muuttuu ja samalla saattaa käydä ilmi, että vaikeneminen ja salailu onnistuu Suomessakin. Näin on ajateltava, vaikka asia osoittautuisi paikalliseksi. Kannattaa kuitenkin pitää silmällä selityksiä, jos teloitushypoteesi osoittautuu todeksi. Silloin virallinen järjestelmä eli armeija ja oikeuslaitos tulevat väittämään, ettei asiasta tiedetty eikä voitu tietää mitään - maan pelastaminen oli niin paljon suurempi ja tärkeämpi asia.

Tätä selitystä ei ole aihetta uskoa. Ne olivat eri miehiä.

Itse aion suhtautua virallisiin versioihin vastaisuudessakin varovasti mutta huhuihin vieläkin varovammin.

Luin eilen uutta pikku kirjasta naapurikylästä, Masalasta. Vuosikymmeniä tietämäni Kirkkonummen Sigurdsin piiritys ja valkoisten pako saarrostuksesta on yksityiskohtaisesti mukana jopa Kjell Westön syksyn romaanissa, kertomuksen juoneen punottuna.

Silti hiukan hätkähdin lukiessani - eilen - että Sepänkylän navetan kulmalla kaatui ainakin yksi valkoinen ja kaksi punaista, ja että noin 600 henkilön ryhmä tunkeutui metsien läpi maantien ja rautatien yli reittiä, joka on osittain asuntoyhtiömme tonttia - siis tuosta vierestä. Jännittävää ja kauheaa se oli, mutta tulos oli lempeä, jopa hiukan huvittava; Sigurdsin pakenijat päätyivät Liisankadulle koulurakennukseen punaisten vangeiksi Ruotsin konsulin pitäessä tilannetta silmällä, ja heillä oli siellä oikeastaan paremmat olot kuin muilla helsinkiläisillä.

Mainitsen tämän esimerkkinä vaikenemisen perinteestä. Toinen esimerkki kotikunnastani on Porkkalan vuokra-alue, jonka kuvauksia on alkanut ilmestyä vasta viime vuosina. Olin itsekin näkemässä 1973 tänne muutettuani, mitä neuvostomiehitys merkitsi käytännössä.

Viimeinen kysymys: kannattaako kaivella menneitä?

Ehdottomasti kannattaa ja pitää. Totuus ei ole aina tavoitettavissa ja pyrkimys itse arvioituun oikeudenmukaisuuteen voi olla mitä suurinta julmuutta ja tyhmyyttä. Silti - loppujen lopuksi - meillä ei ole tässä maailmassa kovin monta selvää päämäärää, mutta totuus on.