Statussfääri

Ennen kuin jatkan tavaroista tai jostain muusta, pari muuta sanaa.

Sellaisia amerikkalaisia aikalaiskirjailijoita, jotka ovat saaneet paljonkin kiitosta, rahaa ja näkyvyyttä, mutta jotka olen itse tottunut kiertämään, ovat Tom Wolfe, Hunter S. Thompson, Thomas Pynchon ja Norman Mailer.

Kun nyt muistelen, olen lukenut muilta kokonaisia kirjoja, mutta Thompsonilta kai en. Journalismissa sukuloivan kirjallisuuden kiinnostavin nimi on minulle Joan Didion, josta kyllä kirjoitan tähän, kun aika tulee ja henki puhuttelee.

Puheena olevilla saattaa olla yhteistä romaanin muodon muuttumien ongelmaksi. Ehkä Wolfen ”Turhuuksien roviot” oli romaanina etevin, mutta sitäkin lukiessa tuli hiki. ”Täysi mies” (A Man in Full) oli hurjaa journalismia, mutta sitä myytiin paksuna romaanina.

Kirjallisuuspiireissä ei ehkä ole kiinnitetty riittävästi huomiota siihen tosiasiaan, että spam (roskaposti) ja bugi (ohjelmointivirhe) eivät ole tieto- ja tietoliikennetekniikan kehittämiä.

Romaanin katkeamaton kehitys alkoi spämmistä, jonka suoltajana kunnostautui erikoisesti muuna Daniel Defoe. Olisiko ollut niin, että hänen tuotantoaan olisi haluttu kartoittaa, vai olisiko ollut toisin, mutta muistan käyneeni läpi hänen teosluettelonsa 1970-luvulla, jolloin tällainen urakka edellytti pitkähköä oleskelua Yliopiston kirjaston kortiston ja hakuteosten ääressä.

Nyt Internet tietää hänen julkaisseen 560 kirjaa ja pamflettia.

Robinson Crusoe on juuri niin hyvä kuin väitetään, mutta Ruttovuoden päiväkirja on suurenmoinen. Molemmat perustuvat keskeiseen romaanitekniseen oivallukseen. Ne ovat alusta loppuun valetta, mutta niin vakuuttavasti valehdeltuna, että lukija tahtoo väen väkisin pitää niitä aitoina dokumentteina.

Defoe oli niitä miehiä, joka istui hirsipuun alla ennen toimituksen aloittamista kirjoittamassa asiakkaan viimeistä tunnustusta sanoinkuvaamattomista hirmuteoistaan. Häntä ei siis hiukkaakaan häirinnyt se, ettei hirtettävä tunnustanut mitään tai ylimalkaan puhunut sanaakaan.

Osittain Wolfe ja Mailer ja erityisesti Thompson gonzoilevat tähän suuntaan, mutta häviävät kirkkaasti mestarilleen.

Etenkin Defoen ”Moll Flanders” osoittaa, että Wolfen ”status-sfääri” tunnettiin ennen kuin atmosfääristä oli saatu selvää, saati stratosfääristä. Status-sfäärissä seikkailivat myös erittäin luettavat Tobias Smollet, Ehnry Fielding ja Thomas Sterne, 1700-luvun miehiä.

Kaikkein paras muotojen osaajana ja ympäri käyvän yhteiskunnan kuvaajana oli tietysti ruotsalainen Carl Michael Bellman.

Näistä 1700-luvun kirjailijoista – Jonathan Swiftiä unohtamatta – voisi sanoa, että he keksivät sosiologian ja sosiaalipsykologian. Kun romaanikirjallisuudesta tuli kunniallista 1800-luvulla, silloin menetettiin paljon.

Pynchonille on povattu jopa Nobelia. Mason – Dixon taisi jäädä minulta kesken, koska siinä on bugeja eli ohjelmointivirheitä. Lukeminen tuotti jatkuvasti erroreita ###.

Ehkä se on hienoa. En tiedä.

Rakastan paksuja romaanikirjoja. Niitä lukiessa ei käy niin kuin kävi hetki sitten, kun asensin iLifea Maciin – levytila loppui.

Jos menisi ja ostaisi jonkin Acerin. Euroa 389,00. Valokuvat siniselle ja musiikki punaiselle ulkoiselle levylle. Katseluohjelmaksi Photoshop Elements tai Picasa…

Voisi jättää Macin pelkkään verkkokäyttöön. Siinä se on ylivoimainen.

Tiedän. Pojilla on PowerBookin uusin versio. Mutta se on status-sfäärin ilmiö, muotoiltu Tom Wolfen maun mukaan kuuluttamaan muille junassa tai kahvilassa istuville: en ole lämpöpumppuasentaja enkä nuorempi hallitussihteeri.