Hyönteispuuro III

Pitäisi rakentaa taloon toinen kerros, että voisin istua ullakkokamarissa. Siellä sitten kävisi lapsenlapsia ja pappilan neitejä kuuntelemassa välskärin kertomuksia menneistä suuruuden ajoista.

Toisaalta kun oma tämä verkko ja tällainen blogi, ei sitä ullakkoa ehkä tarvitse. Sitä paitsi ullakon portaissa taitaa helposti nilkkansa tai niskansa.

Eilen mainitsemani du Chaillu olisi perinpohjaisen esittelyn arvoinen. Hänen matkakertomuksensa osoittaa, että hän valitettavasti kääntyi Palojoensuusta Kaaresuvantoon ja Kautokeinoon ja jatkoi Norjan puolelle. Suurtunturit pysyvät salaisuutena. Kuka ne ensimmäisenä näki? Antologiassani esittelen Erkki Mikkolan, joka kuki geologina ja otti Saariselällä 1920-luvulla ne ikoniset valokuvat, jotka ovat sitten toistuneet toistumistaan, luultavasti merkittävästi isäni kirjoissaan vauhdittamana. Samoin on mukana katkelma monitaitoisen Kaarina Karin 1935 muutaman muun naisen kanssa 1935 tekemästä tunturiretkestä Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Se oli oikea Lapin vaellus ja ekstaattisuus on aitoa.  Vasta 1982 kuollut Kari oli lääkäri ja naisvoimistelun uranuurtaja ja luultavasti yksi niistä naisista, joihin nykyisten asennefeministien kannattaisi tutustua.

Oma arvaukseni on edelleen, että luonnonkauneus tuli muotiin 1800-luvulla aikakaudelle luonteenomaisin tavoin: kirjassa sanottiin, mikä on kaunista, ja pöljäkansa uskoi. Lappi pohjoisimmillaan oli Aavasaksa, jossa ei ole paljon kehumista.

Du Chaillu kulki enimmäkseen jokireittejä ja järviä toisten sauvomana ja soutamana. Hän yöpyi kestikievareissa, jotka nauttivat valtion tukea ja olivat varsin siedettäviä. Osuttuaan kerran saamelaisten kodalle hän kurkisteli ovelta eikä hirvinnyt mennä sisään kammottavan löyhkän ja yleisen siivottomuuden takia.

Suomessa muistetaan vanhasta kansatieteestä ja antropologiasta etenkin maanmiehemme Westermarck, ja hänen jälkeensä siirrytään ulkomaalaisiin. Vilkunan jälkeen ainakin yleisölle on ollut hiukan epäselvää, kuka tekee ja mitä. Menneen maaseudun lisäksi tutkitaan kaupunkeja ja työyhteisöjä. Silti myös ammattilaiselle kansatieteen ja kulttuurihistorian ero on hämärä. Myös Suomen historiasta tehdään tutkimuksia, jotka tuottavat mainiota kansatiedettä. Oma suosikkini on tietenkin kotiteollisuus ja siten Pentti Virrankoski. Kauhavalaiset ovat puukkojen perään – mutta myös kansanlaulujen.

Du Chaillun ura oli oikeasti hämmästyttävä. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tutustui gorilloihin Afrikassa ja kuvasi ne. Kuvista välittyy suurriistan metsästäjän romantiikkaa. Afrikassa hän oli myös ensimmäinen, joka todella löysi kääpiökansat (pygmit) Keski-Afrikassa.

Aika merkillisesti hän heittäytyi seuraavaksi selvittelemään Skandinavian esihistoriaa ja etenkin viikinkejä. Kaksiosainen 1800-luvun Viikinkien historia vaikuttaa uraauurtavalta. Kirjoittaja ei ollut kevytkenkäinen harrastelija. Hän inventoi muun muassa saagat ja opetteli muinaiskieliä. En ole varsinaisesti huomannut norjalaisten enkä ruotsalaisten kiinnittäneen du Chailluun huomiota, mutta sanoisin epävarmasti hänen työtään uraauurtavaksi.

Viikinkejä kuvatessaan hän erittelee Havamalin sisältöä pohtien oppeja ja asenteita: vain typerys kerskuu. Onni vaihtelee. Varo vihollisesi ystäviä…

Erittäin vaikuttava ja hyvä on jakso ”Sureminen ja murhe” (Luku XXV), jonka keskeinen aihe on se minkä arvaakin, antologioitten tavanomainen ensimmäinen runo Sonatorrek eli Pojan kuolema, Egil Skallagrimrsonin teksti. Se on mielestäni edelleen yksi komeimpia runoja, mitä on koskaan kirjoitettu. Valitettavasti en pidä Aale Tynnin suomennoksesta (”Tuhat laulujen vuotta”), oma muinaisnorjan tai varhaisislannin taitoni on huono eikä Antti Tuuri taida suomentaa runoutta, vaikka hänen Egli Kaljugrimrinpojan saagan suomennoksensa on erinomainen.

Itse tapasin luennoidessani mainita Poltetun Njallin saagan, tuhat vuotta vanhan tarinan kulttuurista, joka tuhosi itsensä loputtomilla oikeudenkäynneillä ja poltti tupaseensa tuomarin, joka kuitenkin osasi lakikirjan ulkoa.