Totaalinen sota

 

 

Selailin sotasukupolven ihmisiä, joista olin unohtanut suurimman osan. Niin moni muukin on, asenteista päätellen.

 

Englantilainen sota-ajan virastoon työllistetty Dennis Wheatley kirjoitti vuonna 1941, että totaalinen sota pyrkii täydelliseen voittoon hävittämällä täydellisesti vihollisensa. Pian määritelmään lisättiin ”kaikin mahdollisin keinoin”.

 

Kirjoittaja oli suosittu dekkarikirjailija, jolta syntyi myös salatieteellisiä, science fiction- ja vakoilukirjoja. Kun asiasta saadaan joskus tutkimusta, hänet varmaan mainitaan sekä Ian Flemingin että John LeCarrén edeltäjänä ja oraakkelina.

 

Ajatelman esittäjä ei siis ollut natsi, vaikka juuri Hitlerillä oli tapana huudattaa urheilupalatsin yleisöä karjumalla, että haluatteko te totaalisen sodan. Kuulijat tietenkin mölisivät, että kyllä haluamme. Meteli oli ankara.

 

Kai ajattelin, ettei tuo merkinnyt sen suurempia. Itse olisin samassa tilanteessa eli suurena diktaattorina varmaan huutanut, että haluatteko te Nürnbergin makkaraa, te perussaksalaiset bratwurstin ystävät. Silloinkin oli kasvissyöjiä, joille makkara oli suurempi kauhistus kuin jokaöinen palopommitus, kotikaupungin tai vihollisen.

 

Tarvittiin okkultisti esittämään teoriassa ja käytännössä järjetön iskulause, jota sitten noudatettiin enempää ajattelematta. Aivoilla oli muutenkin jo ajateltu liikaa, sanoivat.

 

Onnettomuudekseen menneisyyden totaalisen sodan ja siis totalitaristisen valtion napamiehet eivät tunteneet Einsteinia, tai sitten he ymmärsivät lehdistön ”kaikki on suhteellista” -lauseen väärin. Fysiikan lait ovat samat paikasta tai nopeudesta riippumatta. Vaikka havaitsija olisi diktaattori, hän ei voi todistaa eikä siis selvittää millään keinoin, onko hän levossa vai liikkeessä. Hänellä ei tiedä, onko käsillä nousu vai pudotus. Valon nopeus on sama myös liikkuville diktaattoreille, mutta aika ei ole kaikille sama. Eikä elämä.

 

”Me” olemme hyviä tai ainakin parempia kuin ”ne”. Viholliskuva on tärkeä, ja se löytyy. Esimerkiksi Neuvostoliitto oli Saksan cihollinen ja sitten hetkessä tukija turva ja kohta taas vihollinen. Stalin oli Englannille ja Yhdysvalloille inhottava diktaattori, mutta muutos ystävyyteen kesti 24 tuntia. Saksan hyökättyä itään Stalinistä tuli kunnian mies ja suuri ystävä. Stalin puolestaan käski Dimitrovin eteensä ja sanoi että Kominternille tulee nyt uudet ohjeet. Kapitalisteja ei sitten enää haukuta ja pahat ovat nyt ”faskisteja”. Luokkataistelu ja vääjäämätön vallankumous unohdetaan ja jos joku vielä inttää, sanotaan etteivät ne olleetkaan niin vääjäämättömiä.

 

Roosevelt keksi neljä vapautta, joita taisi olla kohta seitsemän, ja Churchill julisti demokratiaa, ei kuitenkaan Intialle eikä muille siirtomaille, joissa tasa-arvon edistäjät pantiin lukkojen taakse.

 

Totaalinen sota tahtoo hävittää voittajansa. Kun väitettyä totaalista sotaa ei voi olla olemassa, on tyydyttävä tunnustamaan, että palokunta ei voi estää kaikkia tulipaloja. Sen tehtävä on rajoittaa vahinkoja.

 

Murheellista on, ettei satuja ja legendoja uskota. Pyhä Yrjö surmaa lohikäärmeitä, ja pian hänestä tulee itsestään lohikäärme.

 

Mitähän pahan pauloihinsa punoma neitokin siihen sano?

 

 

 

 

 

 

Skepsis

Yleisten asioiden käsittelyssä huomiota kiinnittää varmuus.

Nobelisti T.S. Eliot tuo hahmona mieleen kapakalan. Monissa runoissaan ja eräissä muissa teksteissään hän kuvaili elämän joutavapäiväisyyttä, tarkoittaen luultavasti toisten ihmisten elämää. Näkemäänsä maailmaa hän kuvaili nimellä Autiomaa. Tuo ”Waste land”, hänen runokokoelmansa nimi tarkoittaisi ehkä pikemmin joutomaata tai jättömaata.  

Kuten harmittavaiset ihmiset usein, hän oli oikeassa usein ja rakensi näkyjä, jotka jäivät pysyviksi kieleen, ja kieli onkin kassakaapeista paras. Eliotin mielestä eliitti, johon hän luki etenkin itsensä, tunnistetaan kyvystä epäillä. Avainsana on skepsis. 

En epäile tätä.

Omien päähänpistojen palvominen ei kuitenkaan ole tuota epäilyä eli kriittisyyttä, joka edellyttää kouliintuneisuutta. Joku voi olla sitä mieltä, ettei punaista liikennevaloa kannata ottaa huomioon, ellei se satu vastaamaan omaa mielipidettä. Joskus se valo kuitenkin tarkoittaa, että kohta tulee pikajuna, ja lujaa.

Paljon mielenkiintoista ja lähes yhtä paljon epäilyttävää julkaissut Peter Watson sivuaa aihetta, josta on kuulemma olemassa näytelmäkin. Asetelma vetoaa minun huumorintajuuni. 

Britit ovat pahantapaisia ihmisiä. Peribrittiläinen Eliot oli itse asiassa alkujaan amerikkalainen. Mutta ne muut nauhoittivat salaa esimerkiksi vangiksi saatujen saksalaisten upseerien juttuja, ja nauhoja on 50 vuotta myöhemmin purettu ja käännetty. Mielenkiintoista. 

Kaljapöytäkeskustelujen yksi suosikkiaihe, Hitlerin atomipommi eli siis sen puuttuminen, on aiheena Heisenbergin, Hahnin ja muiden ydinfyysikkojen keskustelujen nauhoituksissa sotavankeudessa muutamaa päivää ennen sodan loppua. Ensin he sivuuttavat selvyytenä, että amerikkalaisilla ei ole mitään mahdollisuutta kehittää pommia, ja sitten tulee sanomalehti ja pian lisää tietoa Hiroshiman pommista.

Saksalaisfyysikot, jotka ”tiesivät” ylivoimaisen etevämmyytensä, putoavat vähän korkealta, mutta ei se mitään. Aika pian samat miehet johtivat tutkimuslaitoksia Frankfurtissa ja Münchenissä ja ties missä.

Mutta Watson väittää hiljan julkisuuteen tulleiden paperien perusteella, että Los Alamosin pommin tekijät pidettiin siinä uskossa, että aseella lopetetaan Hitler ja Saksa, eikä Japanista hiiskuttu kenellekään. 

Vastaavasti amerikkalaiset eivät kertoneet vuosiin Briteille, että vakoilijat olivat Fuchsin johdolla toimittaneet kaikki atomisalaisuudet Neuvostoliitolle, ja pian paukkuisi taas. Kuten paukkuikin. Saksalaiset puolestaan eivät historian mukaan koskaan edes epäilleet, että heidän sotilaittensa salakirjoitus vuoti kuin seula, kiitos puolalaisten ja Turingin, mutta siitä ei ole julkaistu riviäkään, missä määrin länsi onnistui vakoilemaan Stalinin sisäpiiriä. Stalin itse yllätettiin kerran toisensa jälkeen ns. housut kintussa, mutta eräät syyt ja skepsis kuiskivat minulle, että USA oli kovin hyvin selvillä USSR:n salaisuuksista Stalinin elinajan.