Yksi kolmesta

Tämän vuosisadan kolmesta hienoimmasta kirjasta mikään ei ole vielä ilmestynyt. Ehkä niitä ei ole kirjoitettukaan. Kukaties kirjoittajat eivät ole ehtineet syntyä.

Viime vuosisata eli 1900-luku oli kirjallisuuden alamäkeä, kun edelliset sata vuotta olivat nähneet suuren romaanin, suuren romanssin ja painoltaan valtavan novellin tulon.

Silti syntyivät Proustin “Kadonnutta aikaa etsimässä” ja Camus’n “Sivullinen” sekä ajallisesti näiden välissä, vuonna 1940, Dino Buzzatin “Tataariaro”.

Kertomataiteen meidän tuntemamme alku on Vanhan testamentin “Jobin kirja”. Äänessä on vetäytyvä kertoja, joka ei ole osittainkaan “minä”.  Tälläkin hetkellä kirjallisuutta madaltaa “minuuden tutkinta”, jota ymmärtämättömät arvostelijat ovat kiitelleetkin. Se on tuo sama ilmiö, jonka päästivät Wienissä valloilleen S. Freud ja hänen kilpailijansa. Job on kiinteydeltään ja monipuolisuudeltaan mykistävä kertomus, jossa syvällinen pohdinta Jumala pahuudesta sekoittuu liehuvaan toimintaan ja odottamattomiin käänteisiin, joita saavat aikaan yllättävät henkilöhahmot. Teksti on ehkä noin 2500 vuotta vanha ja sen kirjoittaja näyttäisi hallinneen valtiaan tavoin aikansa tiedot ja uskomukset sekä useita kieliä.

Buzzatin romaani, joka toki on näkyvällä paikalla ranskalaiseen Le Monden kyselyyn perustuvassa luettelossa “Vuosisadan sata parasta kirjaa” saatiin suomeksi 1985 eikä tainnut herättää ihmeempää huomiota, kuten ei liioin “Noiduttu takki ja muita kertomuksia”.

“Tataariarossa” on sekin todenmukainen piirre, että kaksi tai kolme henkilöä välillä näkee tai kokee muka muuttumattoman näyn samaan aikaan eri tavoin. Yhden silmissä on aron aloittava kukkula, joka on toiselle arvoituksellisesti sädehtivän linnoituksen koristama rinne ja kolmannelle henkeäsalpaava vuori. Henkilöt ovat uskottavia: yksitoikkoisen itsepäisiä ja ahdaskatseisia, kuivia ja hedelmättömiä kuin aro.

Buzzatti ei oikeastaan kuvaile. Hän kirjoittaa selkeitä asioita, jotka muuttuvat samalla hetkellä kuviksi ja piirtävät lukijan aivoihin lisää poimuja. Ne eivät lainkaan unohdu.

Maisemalla tai oikeammin elonkehällä lintuineen ja jyrsijöineen on sama tehtävä kuin kenraalibassolla vanhassa musiikissa. Siellä on vääjäämättömyys, jonka yllä kulkevat muunnelmat eli tapahtumat.

Ajatelkaa Camus’ta, Proustia, Buzzatia. Ensimmäisenä tulevat mieleen maisemat, seudut. Perässä tulevat säät tuoksuineen. Ihminen ei ole ajatteleva ruoko, kuten Blaise Pascal erehtyi kirjoittamaan, vaan ajattelematon ruoko.

Lähellä Jobin kirjaa on toinen suurteos, jossa todetaan kuivakiskoisesti: ja kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole (Psalmi 103). Aro. Tšehov kirjoitti siitä novellin, jossa mieli ja maa ovat aivan yhtä.

 

Yksi oikea ratkaisu

Itärajan asiassa kollega Koskenniemi esiintyi eloisasti ja sanoi mutkikkaan asian niin kuin se on. Taustalla oli kysymys, saako sulkea itärajan.

Tuomioistuimissa hylättiin se oppi, että jokaiseen oikeusjuttuun on vain yksi oikea ratkaisu, noin puoli vuosisataa sitten. Olisiko tullut puheeksi, ettei tuo oppi ole voimassa matematiikassakaan eikä edes aritmetiikassa. Fysiikassa sellaista ei ole sataan vuoteen kuviteltukaan. Jos sanalla “oikea” tarkoitetaan samaa kuin “täysin tarkka”, esimerkistä käy pii eli ympyrän kehän suhde halkaisijaan. Oikeaa arvoa ei näytä olevan olemassa.

Piin desimaalien päättymätön sarja tuottaa yllätyksen 762. numeron - tai jos niin haluatte, luvun - jälkeen. Siinä tulee kuusi perättäistä yhdeksikköä. Tuo kohta, jota sanotaan josku Feynmanin pisteeksi syystä, joka ei ole tiedossa, ei muuta muuksi sarjan päättymättömyyttä.

Tämä ehkä kuulostaa hiusten halkomiselta - mutta hiuksen halkaiseminen ei ole outoa eikä 0,08 mm erikoisen vähän. Tyypit ovat keksineet keinoja puuhata grafeenilla, joka on sekä ohuin että lujin tunnettu aine - paksuus noin yksi potenssiin miinus yhdeksän. Parturissa joku sanoi toiselle, että sillä yhdellä vääpelillä on pää kuin partaveitsi. Ei se ollut. Katsoin kohdalle sattuessa. Nenä hänellä oli kuitenkin niin kuin partaveitsen kahva.

Itärajakysymyksessä olennainen on jo sanottu. Olennaista todella on se, että vanhat ja totutut kanainväliset sopimukset ovat menneet toimimattomiksi. Ne on otettava kiireesti työn kohteeksi. En kadehdi siihen työhön joutuvia. Mihin toimitetaan ihmiset, jotka ovat karanneet asuinmaastaan mutta joita kukaan ei halua ottaa vastaan? Tämä oli vaikea kysymys esimerkiksi Euroopan juutalaisille 1933-1938.

Ranska oli huonosti johdettu ja pahasti korruptoitunut maa. Se oli monelle ratkaisu, tosin väliaikainen. Samaan aikaan Ruotsissa järjestettiin mielenosoituksia, että maahan ei saa ottaa seitsemää juutalaista lääkäriä täysin turvallisesta Saksasta, koska Ruotsissa nämä vaarantaisivat perusruotalaisten lääkäreiden elinkeinon.

Niinpä ratkaisu oli perustaa sotien jälkeen heille oma valtio, tunnetuin seurauksin. Siitä on nyt kohta 80 vuotta.

Avustusten ja vaikeiden asioiden  keskellä tulee mieleen kaikenlaista. Muussa yhteydessä päädyin palauttamaan mieleeni Ruotsin toimintaa Suomen talvisodan aikana. Kaikki toki tietävät, että taloudellinen apu oli varsin merkittävää. On vain tullut tavaksi vaieta siitä.

Muilta osin sanotaan, että Ruotsi oli varpaillaan Sakan takia, ja sen oli syytäkin olla. Sitä vastoin oma huomioni ei juuri esiinny kirjallisuudessa. Pääministeri P.-A. Hansson vastusti johdonmukaisesti ja jyrkästi aseiden ja merkittävien kulkuneuvojen toimittamista Suomeen.

Peruste on selvä. Järkevästi ajattelevan henkilön mielestä esimerkiksi kranaatit tai viestivälineet olisivat joka tapauksessa pian päätyneet Neuvostoliitolle. Suomella ei ollut asiallisesti ajatellen mahdollisuuksia selvitä siitä sodasta millään keinolla.

Vain muutaman kolikon tähden

 

Kertojani oli ajatellut pudottaa kolikon kauppakeskuksen edessä kerjäävän kuppiin. Puhe ei ole tuon ajatuksen arvioinnista. puhe on siitä, että marketista ja sen kyljessä olevista liikkeistä ei löytynyt tai saanut kolikoita. 

Tieto yllätti ainakin minut. Olin luullut, että jos ostaa kaupan kassalta esimerkiksi iltapäivälehden ja pyytää lyömään kassan vaikkapa kympin ja vaihtorahan käteisenä, se onnistuisi. Ei siis onnistunut ja lienee turha yrittääkään.

Siitä ei ole monta päivää, kun katselin, eikö Googlen apille ole vaihtoehtoa. Nuoret maksavat kaupassa suklapatukkansa puhelimessa, ja se käy näppärästi. Oikeat ostokset maksan mielelläni kortilla, mutta ei sitä tiedä, vaikka joskus tulisi mieleen ostaa päärynä. Ne ovat nyt tosi hyviä.

Käytännön syiden lisäksi takana voi olla paljon keskusteltu peliautomaattien raju vähentäminen kaupoista. Sehän toteutui. Hiukan polveni notkahtivat, kun muistin noruuteni luonnonäänet. Kun harjoittelimme tupakan polttamista matkustajakodin baarissa - uutuussana muuten silloin - kolikon kimpoaminen pajatson takaressuun kansanterveydelle oli tuttuakin tutumpaa. Siihen kuului lisäksi kiukkuinen nyrkinisku pajatson lasiin. Joskus harvoin kuultiin, kun joku oikeasti osui ja sai parikymmentä kolikkoa kerralla. Se oli suurta. Luin kerran kirjan tai kirjoituksen. Siinä kerrottiin ja näytettiin, miten tavattoman hienostunut ja mutkikas laite pajatso oli - ja suosittu. Nyt ei kaupan kassa siis ymmärtäisi, mitä tarkoittaa “rahasta takaisin” tai “vaihtoraha”. Minun aikanani rahaa myös “rikottiin", jopa pankissa.

Kaupan tai elokuvateatterin kassa oli puinen purtilo tai vanerilaatikko. Sen laskeminen oli kohtuullinen työ. Niinpä Suomessa nyt toteutunut lähes täydellinen luopuminen käteisestä rahasta on kyllä perusteltua myös ajankäytön kannalta. Ja olihan se typerääkin - metalliseoksesta sahatuilla kiekoilla pelattiin aamusta iltaan, ja miesten takeissa oli oikein kolikkotasku. Ja kaljapaikkojen portsarit kulkivat vinossa kotiin, kun taskut olivat niin täynnä rahoja. Kapakkaan ei ollut toiste tulemista, ellei heittänyt pokelle muutamaa kunnon kolikkoa. Ja minä en edes tiedä, milloin katosi käytäntö, jossa ravintolan vahtimestari sai ansionsa vain juomarahoina. Sen muistan, että portsarin paikoista maksettiin ravintolalle. Se työ oli niin tuottoisaa. Puhun siitä minkä itse muistan, kai 60-luvusta.

Asia muuten mainitaan kuuluisassa iskelmässä - “saa Oivan portsari lantin, jonka velkaa jäin…”

Ja nyt lantteja ei käytännössä enää ole! Olin kyllä asiasta jyvällä, koska yksi alle kouluikäinen halusi nähdä “rahan”, ja lanttia haettiin sitten kissojen ja koirien kanssa ympäri huushollia.

Lehdessä oli epäilyttävä tieto. Väitettiin, että Saksassa käytetään hyvin paljon käteistä suurinflaation muistossa. Löysin tiedot verkosta. Valtio menettää siellä yli 10 prosenttia verotuloistaan, kun pienet ja suuret rahat vaihtavat omistajaa.

Tuonkin olin unohtanut. Remonttimieskin kysyi: pitääkö olla kuitti. Jos sanoi, että pitää, se merkitsi veroa, ja työhön tulija kääntyi kantapäillään ja löi oven perässään kiinni. Merkittävä osa työstä tehtiin pimeänä eikä “reilujen ihmisten” kesken käytetty kauppakirjoja eikä kuitteja.

Luku

Numero on luvun nimi. Se on kieltä eli merkkien käyttöä.

Joku vastusti lukuviisautta tai kirjatietoa. Olisi hyvä saada sellaista sivistystä, että miten esimerkiksi auton paikkoja kootaan.

Puhuja ei ehkä ajatellut, että esimerkiksi vanteella olevaa auton rengasta ei saa paikalleen, ellei käytä pultteja. Niitä on erikokoisia ja eri autoihin erilaisia. Jotta toimi onnistuisi, tarvitaan kirjatietoa. Tällaiseen autoon tuollainen pultti. Ennen pitkää tulee vastaan muutakin vaivalloista tietoa, kuten ilmiöt johdin, hihna ja neste.

Sain aiheen hakea tietoa aikamme ilmiöstä, lukemisen loppumisesta.

Ei kai se asiaan vaikuta - mutta pelien myyntitulot koko maailman huomioon ottaen (viimeksi 347 miljardia dollaria vuodessa) ovat verrattomasti suuremmat kuin kirjojen, lehtien, television ja musiikin, yhteensä. 

Kulutuselektroniikaan käytetään 3 kertaa enemmän kuin pelkkiin peleihin ja puhelinten osuus oli viimeksi 419 miljardia vuodessa.

Tämäkin on tullut mieleeni, kun olen ehdotellut, että tekoälystä pitäisi julkaista mielellään sähköisessä muodossa jotain Suomesta käsin kirjoitettua. Meillä on tämä kieli, lait, verot, jopa liikennesäännöt, joissa on kansallisia piirteitä.

Ehdotus ei ole herättänyt kiinnostusta. Olen koettanut sanoa, että tekoäly voisi neuvoa puheena, miten sitä autoa korjataan ja kuinka moottori pannaan käyntiin. Sehän neuvoisi jopa, mistä kirves käynnistetään, koska tätäkin on kuulemme ihmetelty vähemmän kokeneissa piireissä.

Tein mielessäni listan 20 huippuhyvästä kirjasta. Kävin sen sitten läpi. Kaikkia niitä löytyi pääkaupunkiseudun kirjastoista (Helmet). Kaikkia oli hyllyssä eikä ainuttakaan ollut lainattu kertaakaan vuoden kuluessa.

Katselin sitten verkosta, olisiko joku ostanut hyvän kirjan. En löytänyt merkkiä sellaisesta. 

Mielessäni kävi, että olisikohan tämä nyt merkki siitä, että olisi aika mennä metsään ja ampua kuula otsaan.

Tulin siihen tulokseen, että jos ei kuitenkaan. Sofi Oksasen uusimmasta kirjasta “Samaan virtaan” oli kirjastoissa 1047 varausta.

Raskasta olla jumala

 

Hamasin johto alkaa unohtua. Ehkä neljännes meistä edes muistaa, että he hyökkäsivät pari viikkoa sitten Gazaan. Isku oli suunnattu turvattomiin, ja panttivankeja otettiin. Suuri osa meistä saattaa vastahakoisesti myöntää tämän todeksi, mutta lisää kiireesti, että Israel aiheutti kaiken. Se on syyllinen. Mitäs menivät sortamaa palestiinalaisia ja alun alkaen asettuivat vieraille maille, jotka eivät kuuluneet heille. Nehän kuuluivat Saksalle. Ei kun Ranskalle. Ei kun Englannille.

Totuuden puoliutumisaika näyttäisi olevan tällä hetkellä alle neljä viikkoa.

Väitetään ettei niillä main ole tapana kysellä ihmisten mielipidettä. Kiväärikansan toimi oli kuitenkin sotilaallisesti käsittämätön. Se ei voinut johtaa muuhun kuin joukkokuolemaan, ja ensimmäisinä menisivät omat. Ovat kohta jo menneet.

Putinin puhekuplaan olisi jo kauan sopinut Strugatskin veljesten kirjan nimi: raskasta olla jumala. Näyttää ottavan voimille - mutta Jumala hän on, ja hyökkäys Ukrainaan oli Jumalan teko. Veljekset ja elokuvan Nostalgia ohjannut Tarkovski ovat kuolleet.

Jumalalla ja hänen pojallaan on sama ongelma. Pilkkaajat huutelevat ristiinaulitulle: auta nyt itseäsi. Jos surmattava sanoisi “sori siitä”, astuisi ristiltä, vetäisi sadanpäämiehen kaulan solmuun ja kietaisisi kirjanoppineen suolista siteen fariseuksen suulle, hän tekisi tyhjäksi siihen mennessä saarnaamansa ja osoittaisi olevansa vain jokapäiväinen supersankari.

Lienee lupa lisätä, että näitä maagisesti maailmalla riehuvia supersankareita tuli sitten tulvimalla muun muassa Tuhat ja yksi yötä -kokoelmassa, joka tuntuu olevan jumaluusopillisesti erittäin merkittävä.

Venäjällä, jonka toimia tämän ajan terrorissa en osaa olla epäilemättä, perinne on vahva ja vanha. Tolstoi luuli olevansa jumala, eikä kovin paljon erehtynytkään, vaikka hänen vaimonsa oli eri mieltä. Stalinin ja Nikolai II:n sielunveljeyttä ei voi olla huomaamatta. Tsaari isänen oli esimerkki siitä, miten kiltti mies voi olla joukkomurhaaja. Kukaties joukkomurhaajat ovat usein kilttejä miehiä ja kukaties joku selvittää joskus, miksi tuossa ammattikunnassa on niin häviävän vähän naisia.

Ehkä siitä saisi jotain irti, että merkittävien suurmiesten joukossa on yksi syvästi naisellinen, Trump. Hänen toimintansa ja temperamenttinsa tuovat mieleen vähätkin toiveensa menettäneen opettajattaren, joka käsittää olevansa entinen kaunotar.

Kudonta

Sanan “taide” takana on ‘taito’ ja sen takaa on kutominen. Odysseuksen vaimo kutoi kutomistaan odottaessaan miestään palaavaksi.

Välillä mietin, eivätkö lukijat käsitä että esimerkiksi Raamattu ole kirjallisuutta eli taidetta eli että se ei ole tietoa eikä siis totta. Kaikki itä jumalista puhutaan kuuluu mytologiana kansanrunoustieteen alueelle, mutta tuo tiede ei selvittele tarinoiden todenperäisyyttä.

“Mitä on totuus”, kysyi Pontius Pilatus ja livahti paikalta kuuntelematta vastausta. Siinä oli aito ihminen. Me tukimme korvamme kun pelkäämme kuulevamme jotain tärkeää.

Siitä on erimielisyttä, oliko kaikkien aikojen kuuluisin ihminen Chaplin, John Lennon vai Jeesus, jota myös sanottiin Kristukseksi. Omasta puolestani ehdottaisin John Lennonia.

Mielipiteeseeni vaikuttaa sekin, että luultavasti Jeesuksia oli kymmenentuhatta, ja he kulkivat läpsyvillä sandaaleilla kuvissa koleikoiss ja joen uomissa. Luultavasti heitä liikkuu edelleen, outojen uskontojen tuntemattomia Jeesuksia. 

Oman aikamme ihmeellisimpiä ihmisiä oli silti Muhammed. Se minkä tiedämme hänestä ja mitä hän jätti jälkeensä, ei oikein avaudu. Kaikki meistä eivät varmaan usko, että Gazan kaistalla ja Länsirannalla käytäisiin nyt kovaa sotaa uskonnosta.

Jatkuvasti ja hartaasti selaamassani “Kansojen historiassa” sanotaan viisaasti, että tyrannien, kuninkaiden, piispojen ja paavien yhteinen tarkoitu on tukkia suut, ei avata mieliä. Tai suunnilleen näin sanottaisiin, jos osattaisiin. C. Grimberg, joka nautti mainiota kuukausipalkkaa kustantajaltaan, kuoli ehtimättä nähdä, että vuosisatamme oli, mittasi mite mittasi, kauhein historiassa tähän mennessä nähdyistä. 

Siitä kannattaa nauttia, koska nykyistä rauhaa seuraava rauha on luultavasti kaikkia aikaisempia kauheampi.

 Mutta uskonto on taidetta eikä taide ole todellisuutta. Walter Benjamin esitti tämän asian hiuan turhan konstikkaasti. Eki taulu ole se ihminen, jota kuva esittää.

Tiede on se ilmiöpiiri, joka on aina väärässä. Mielestäni aivan oikea ajatus on, että kun uudenlainen oivallus on testattu riittävän monin kokein ja tarpeeksi usea asiaa osaava on siitä samaa mieltä, entinen “totuus” eli oppi hylätään ja korvataan uudella.

Humanistisella puolella näin ei ole. Vaikka esimerkiksi fysiikka ja kemia ovat menneet pahanpäiväisesti uusiksi ja avaruustutkimus on ajautunut keskelle hyvin suuria mysteereitä, Bachin “Die Kunst der Fuge” tai Tšehovin “Elämäni” eivät ole korvautuneet millään uudemmalla. Lisäksi ne ovat käsityötä ja mielestäni mittojeni mukaan tehtyjä.

Piilevä

Pienenä elin Maapallon eläinkuvaston varassa. Elämän ihmeet (Wells, Huxley) oli alakerrassa. Ennen siis käytettiin tummaksi petsattuja krjakaappeja. Kirjahyllyä ei ollut varsinaisesti keksitty. Kaupassa oli tavalliset myymälähyllyt. Mutta alakerrassa oli jokin esi-Billnäs, jossa oli lasi-ikkunat. Ne jyrisivät hyvin jännittävästi. Koska siellä oli se iso saksalainen tietosanakirja kivipainokuvin (Meyers, ei Brockhaus), hyllyväliin mahtui muitakin liian isoja kirjoja.

Nyt käytän hakua “piilevä virhe irtaimen kaupassa” tutkiessani tekoälyyn tukeutuvia hakukoneita, tai oikeastaan niiden avuttomuutta. Parhaan tuloksen antoi Bard, jossa oli viittaus maakaareen, ja hyvä oli myös Bing, jossa oli linkki asuntokauppalakiin. 

Molemmat ylittivät helposti OpenGL:n ja ovat (näennäisen) ilmaisia, koska toinen on Googlen, toinen Microsoftin.

Lähdeksieni mukaan piilevä oli pii-levä eli siis jonkinlainen levä, jossa on piitä. Piilevä eli kätketty virhe puolestaan johti minut miettimään, miten vaikea ja kaunis romaanin nimi on “Kadonnutta aikaa etsimässä”, ja miten toisin sen olisi voinut suomentaa. Muita vaihtoehtoja on käytetty eri kielissä. Kateisiin joutunut, lopullisesti menetetty vai ohi mennyt, ja kaikkiaan, onko etsimisessä järkeä? Koska nykyisyyttä ei ole olemassa eikä tulevaisuudesta ole tietoa, menneisyys eli “kadonnut aika” on kaikkien tarinoiden, romaanien ja siis kaiken ajattelu kohde.

Näissä toimissa mietin rantaviiva-paradoksia. Tekoälyt tuntevat sen, koska se on melkein yhtä kuuluisa kuin Zenonin Akilleus ja kilpikonna-paradoksi. 

Kaikki maailman saaret ja kaikki maailman järvet ovat rantaviivan mitaten yhtä suuria. Senhän tiedätte? Mittaaminen ja mittayksikkö on oikukas asia. Tässä on lähellä sama kysymys, jonka voi tehdä puhuessaan lukuteoriasta hyvän ystävän kanssa. Kuinka monta numeroa on ykkösen ja kakkosen välissä? Vastaus on äärettömän monta, koska siellä on vaikka mitkä määrät lukuja, jotka ovat päättymättömiä sarjoa kuten vaikkapa 1,12 : 1,07 (vertaa päässälaskuun 12 : 7). 

Kymmenen metrin vaijerilla, metrin mittakepillä ja kymmenen sentin nauhalla Ison Britannian tai esimerkiksi Päijänteen miattut rantaviivan pituudet poikkeaisivat suuresti, koska rantaviiva ei ole tasainen. Ajatelkaa, miten paljon lyhyempi sahan selkä on kuin terä, hampaat jokainen huolellisesti mukaan laskettuina. 

Se ei ole viisastelua, että jossain vaiheessa jo olemassa olevilla mittauslaitteilla voidaan hujahtaa kahden molekyylin tai elektronin ja ytimen välistä vaikka miten syvälle. Ja tämä onkin samalla taiteen luonnehdinta. Riippuu ihmisestä eli mittaajasta, miten syväksi sen käsittää.

Hajanaista

 

Olen niin ilahtunut kommenteista että haluan keskustella.

Humanisti oli minun kirjoissani esimerkiksi Bertrand Russell. Hän oli erittäin etevä ja tunnustettu matemaatikko ja loogikko. 

Luin hänen vanhoja esseekirjojaan äskettäin. Niitä on tosi paljon ja ne ovat osittain tosi huonoja. Mieleeni tulee toinen paljossa samanlainen hiippari, Winston Churchill. Molemmat olivat taustaltaan kaikenlaisia jaarleja eli maan yläluokan huipulta.

Molemmat olivat tavattoman hyviä kirjoittajia. Molemmat julkaisivat aika lailla tekstiä, joka ei ollut aivan huippuun hiottua. 

Nykylukijoita hämmentää, kun he luuleva esseen olevan totta. Ei sen niin mene. Sanan essee, joka tarkoittaa yritystä, otti varsinaisesti käyttöön ranskalainen Montaigne, mutta varsin mahtava tekijä oli 1600 luvulla toiminut esseisti, lordikansleri Francis Bacon. Heidän jälkeensä on tullut monia, joista nimenä ehkä edelleen tunnetuin saattaa olla George Orwell, ja hän on maineessa aiheellisesti.

Orwell oli niin lähellä lehtimaailmaa eli journalismia, että hän tunsi eron. Journalismin ongelma on uskottelu. Vaikka olisi kirjoitettu omiin havaintoihin perustuva kuvaus etäiseltä valtameren saarelta, on mahdollista, että kuva on puutteellinen tai virheellinen.

Ei ihminen huomaa eikä ymmärrä kaikkea. Useimmilla ihmisillä on lisäksi katteeton taipumus pitää omia havaintojaan ja johtopäätöksiään objektiivisena. “Objektiivisesti” emme tiedä, ovat omat ajatukset omiamme vain esimerkiksi hermostomme aineiden ja energiaryöppyjen konfiguraatioita.

Jo vanhojen kiinalaisten huomaama ongelma - mistä tiedän, etten ole perhonen, joka näkee unessa olevansa kiinalainen oppinut - ei ole pilkkaa. Descartesin “ajattelen, siis olen olemassa” on aina yhtä hämmentävä. Väitteen kaksi osaa eivät liity toisiinsa, ajattelij ei voi osoittaa ajattelevansa eikä hänen tunnetilansa osoita, että hän olisi olemassa.

Tietty pirullisuus kyllä sisältyy ajatukseen, jonka olen joskus esittänyt - ateismi on Jumalan keksimä. Se “Jumala” jonka olemassaolosta jotkut haluavat puhua eli epämääräinen kristillis-juutalainen perinne, kyllä edellyttää paholaisen ja pahuuden, koska ilman niitä ei olisi tahdon vapautta ja ilman sitä olisi turha puhua uskosta. Ellei sitten sano niin kuin Uusi testamentti eräässä kohdassa: usko on luja luottamus siihen, mitä toivomme, ojentautumista sen mukaan, mitä ei näy.

Junttapuri

 

Eilen luin tutkielman kilpavarustelusta ja koston kierteestä. Kysymyksessä on vanha Aku Ankka, jossa Roope setä ja kaupungissa vieraileva Junttapurin maharadža kilpailevat Julle Ankanpään patsaita pystyttäen, kumpi on maailman rikkain mies. Roope voittaa. Muistan varhaisilta lapsuusvuosilta - lehden näytenumeroiden lukijana ja tilaajana vuodesta 1952, tuon äskeisen rikkan ruhtinaan henkselien kannattamaan tynnyriin pukeutuneena kerjäämässä kolikkoa peltimukiin…

Sanoma Oyj luo uusia akkarituotteita jatkuvasti. Yli kymmenen vuoden takainen, kovakantinen  “Carl Barksin parhaat” on aarteitani.

Sillä arvovallalla, että kirjoitin ensimmäisenä Euroopassa tai mahdollisesti maailmassa ell vuonna 1971 Disneyn sankareista juuttumatta siihen, miten kammottava ihminen W. Disney itse oli, jäin kaipaamaan nyt aika hyvin kartoitetusta Sanomien ja Erkkojen historiasta yhtä ajatusta. Eljas Erkko sai heti sodan jälkeen itselleen sekä Disneyn että Valitut Palat, jotka molemmat olivat tunnettuja toiminnasta pelkästään omien yhtiöden kautta.

Arvaukseni mukaan selitys on erinomaiset USA:n suhteet ja poliittinen raha, toisin sanoen CIA, joka rahoitti myös Suomen parlamentaarista työväenliikettä. Puhuin tästä Kaliforniassa Itä-Euroopan taloushistorian professorin kanssa, joka oli itse unkarilaislähtöinen. Ivan Berendtin pääteoksem nimi on iskevä - Itä-Eurooppa syrjäseudusta syrjäseuduksi (From Periphery into Periphery).

Meistä tuli ystäviä, koska muistin hyvin keihäänheittäjä Gergely Kulcsárin. Se oli mielestäni superhienoa, että professori tunsi henkilökohtaisesti jalkapalloilija Puskasin.

Tuntui hyvältä lukea, että aidosti viisas Sixten Korkman lukee nykyisin humanismin puolen kirjoja ja puhuu niistä julkisesti. Kovin moni ei tajua kyllin kirkkaasti, että on luettava valheita käsittääkseen asioita, jotka saattavat olla totta. Todella tarkoitan tässä tiedettä, vaikkei se niin ole. Parhaimmillaankin tiede - esimerkiksi fysiikka - on vain toistaiseksi totta. Tiedämme, että myös kynnyskivi voi kaatua. Tiedämme ettei nerokas N. Tesla uskonut elektronien olemassaoloon kuin korkeintaan tyhjiössä (jollaista ei nykyisen tietomme mukaan ole olemassa).

Mutta humanismi, kuten kirjallisuus ja varsinkin historia, on keksittyä tavaraa.

Aku Ankka on niin hieno, koska et opi oikeasti oikeaa rakastumatta roskaan. Nuorilla on sellainen tapa, mutta on meitä aikuisiakin. Itse en ymmärrä, miksi alle 25-vuotiaille opetetaan historiaa. Eivät he voi vielä saada siitä selvää.

Ja Korkmanille kaksi kommenttia. Hänen kiittämänsä Max Weberin "Protestanttinen etiikka” tulkitaan melkein aina väärin, koska Weber kirjoitti ite asiassa reformoidusta tunnustuksesta, joka on dramaattisen erilainen kuin esimerkiksi luterilaisuus - tai helluntaiherätys.

Ja että Luther kirjoitti unohtumattomasti, että on kahdenlaista vapautta. On vapautta jostakin ja vapautta johonkin. Siis esimerkiksi vapautta sorrosta ja vapautta auttamiseen.

Elämän biisi

Kuva © tietymätön, koska hakukone antaa sen noin vain.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että presidenttiehdokkailla olisi huumorintajua. Nyt luen aamun lehdestä, että eilisessä television viihdeohjelmassa sellaista oli esiintynyt.

Minulla on tämän talon kellarissa hillopurkkien takana piilossa musta mappini, jonka selkämykseen ole kirjoittanut sanan “Mercantile” yläpuolelle “JK - virheitä, erehdyksiä ja laiminlyöntejä”. Vaikka mappi on erittäin paksu, tämä lisäys täytyy kyllä tehdä.

Esimerkiksi Kekkosella ei ollut huumorintajua. Hänen vitsikkyydessään oli aina ilkeys mukana, ja joskus se oli viiltävää. Turun hovioikeudesta ja Halikon kihlakunnanoikeuden suunnalta on väitetty, että tämä muuan Niinistö oli nuorempana varsinainen vilpertti, mutta jätän sellaiset puheet omaan arvoonsa. Itse miestä en tunne.

Mutta että Turun hovioikeudessa olisi ollut esittelijänä joku mukava ihminen? En usko. Helsingin hovissa oli.

Onneksi en tietääkseni ole kieltäytynyt antamasta jälkeläisilleni leffarahaa. Koska suvullamme oli Kauhavalla se elokuvateatteri, sain kuulla vasta muutama vuosi sitten, että elokuviin maksaa. Ja joku sanoi, että liput ovat kalliitakin.

Toisin sanoen jos joku lapsistani valitaan tasavallan presidentiksi, mikä olisi homman paskamaisuude takia kauhea ajatus, pääsen toistamasta Simpsonien tapausta. Muista sen kohdan hyvin. Bart ei pääse elokuviin jonkin tavanomaisen väärinkäytöksen takia, vaikka siellä menee Itchyn ja Cratchyn erikoisen karmea pätkä. Vai olisiko ollut Halloween-pätkä, joista oma suosikkii on edelleen E.A. Poen “Korppi”, jossa Homer on tuskaileva muistelija ja korppi taas muistuttaa Bartia. Runo on vain hiukan corny mutta muuten erinomainen. Quoth the raven - nevermore! - Ja niinpä vuosikymmenien vierittyä tummiin pukeutunut Bart, pussit silmien alla, taluttaa horisevan oloisen Homer-vanhuksen elokuvateatterin kassalle ja ostaa liput:”Yksi eläkeläinen ja yksi korkeimman oikeuden jäsen.”

Luulen että se oli 1990-luvun alkua, kun katsoimme tikkana Simpsonit ja lapseni kirjoitti jaksojen nimet muistiin sinikantiseen vihkoon. Muistan sanoneeni hänelle Kaliforniassa asuessamme, että nyt ne The Simpsonsit ovat Internetissä ja täällä selitetään aina juontakin.

Luin suureksi mielihyväkseni uudelleen maisteri Suurpään oivallisen esseekirjan (“Kuljin missä kuljin”), joka hipoo Clive Jamesin tasoa. Siinä ei mainita asiasta, mutta kun minä muistelen kirjoittajan kertoneen suullisesti, että “Korpin” kauhea “nevermore” (ei milloinkaan) siirtyi Sibeliuksen 4. sinfonian finaaliin. Hän oli kuullut tämän Tawaststjernalta. Ja istu ja pala - netissä on tieto, että Sibelius toden totta sävelsi samaan aikaan tuon sinfonian kanssa Aino Acktélle lupaamaansa Korppia orkesterilauluksi, mutta se jäi kesken. Verkko tietää, että pärskeitä laulun luonnoksista siirtyi sinfoniaan. Ja olihan se Sibelius hassu, kun meni säveltämään jopa “Ristilukin”, jonka teksti on suoraan sanoen lapsellinen. Mutta sinfoniasta kuulen “förbi - förbi - nevermore”.

Vanha mielivalta

 

 En usko riidan rakentuvan siitä, että kolme vuotta sitten lähivuosien muutokset eivät olleet viisaankaan tarkkailijan nähtävissä. Euroopassakin riehuu sota eikä näkyvillä ole toisinajattelijaa, jonka mielestä EU olisi se suuri ongelma.

Me tässä kirjoittelemme asioista, jotka ovat omassa vaikutuspiirissämme. Sellainen on suomen kieli. Sopiva aika, kun viimeinenkin syy pussissa pysymiseen poistui. Ammattilaisena tekoälyä ja sen aiheuttamaa oikeudellista mullistusta selvitellen tiedän, että esimerkiksi DeepL kääntää suomeksi ja suomesta paljon paremmin kuin monikaan suomalainen osaa itse. 

Tietokonetaitoisella ei ole uskottavaa syytä pysytellä tietämättömänä esimerkiksi ruotsiksi tai englanniksi julkaistusta. Ainakin itsepintaisimmat lukijani tietävät, että elätin itseäni ja perhettäni suomentamalla. Kieliä oli paljon ja tekstit olivat usein todella vaikeita.

Nyt kommentoijat viittaavat kielen ja lukemisen nopeaan rappeutumiseen, joka puree jopa äidinkielen opettajia.  Näin näyttää olevan.

Minulla on ajatuksia parannukseta. Käyttäisin suomen ja lukemisen kohentamiseen tietokonetta, etenkin kännykkää, ja tekoälyä. Tiedän miten se tehdään. Näen joka päivä, että tämän hetken keski-ikäisilläkin on uuden ajan lukihäiriö. Lauseita ei jakseta lukea loppuun. Jos kirjoitan “tunnen joskus olevani dementikko, vaikka tiedän, etten ole”, aina tulee muutama kommentti “kolumnisti pitää itseään dementikkona”.

A prikos, kuten ranskaksi sanotaan - nyt on muotia naureskella tekoälyn huonoudelle ja sen tekemisille virheille. Varoitus: käytössänne on kuluttajille tarkoitettu nopeasti vanhentuva ja aika huonosti tehty versio. Todellinen tekoäly tai ainakin sen algoritmien kehittäminen eli ohjelmiston opettaminen geneerisiksi vaatii erilaisen sirun (chip). Toimiva siru polveutuu graafisista versioista eli tavallaan peleistä. Se on toistaiseksi hyvin kallis, suuruusluokkaa sata tuhatta dollaria tai kymmenen kertaa enemmän.

Lukija voi huoleti luottaa siihen, että todella tehokkaat, oppivat ohjelmat ovat amazonin, Applen ja Microsoftin kiihkeässä käytössä ja mainostajat maksavat niistä mitä tahansa. 

Niitten valuminen tavallisen maksajan ulottuville ottaa aikansa. Ennen sitä meidät rahastetaan taas kerran, perinpohjaisesti.

Esitän lyhyyden vuoksi auktoriteettiperustelun, vaikka sellainen on sopimatonta. Olen tässä tapaillut myös muinaisia oppilaitani ja päässyt kysymään. Se on oikea järjestys, että oppilaat opettavat opettajaansa. Kysymyksessä on osaava porukka. Varmaan tiesittekin kauheista asioista - että Naton puolen ilmatorjunnassa ja droneissa on suomalaista softaa ja luultavasti rautaakin.

Hullut ja höperöt

 

Koulusta ja lukutaidosta - tänä vuonna julkaisin lukiolaisille tähdätyn lukemiston “Tekstin kohina”. Jatko olisi valmiiksi jäsennetty. “Tekstin jyly” rakentuu muista kuin kaunokirjallisista teoksista - historia, yleistajuisesti esitetty luonnontiede. Apua ja opastusta sain Turun yliopiston opettajainkoulutuksesta. Sekä poikani että miniäni työskentelevät siellä.

Painopiste ei ole lukio eikä edes yläaste, vaan ala-aste ja esikoulu: kaikki oppivat lukemaan ja meidän vanhempien on lisäksi opetettava pienille tapaa lukea. En pidä painettua kirjaa erikoisen pyhänä. Olen kirjoittanut näytöltä luettavaa ehkä enemmän kuin juuri kukaan muu maassa. En tosin lapsille. Se ei kuulu osaamiseni. Mutta aloitin kustannusalalla 19-vuotiaana toimittamalla ja suomentamalla lastenkirjoja Otavassa, siis noin 60 vuotta sitten.

Itse en ole dementoitumassa. Halusin lähinnä kiinnittää huomion kielenkäyttöön. Sanojen merkitys muuttuu. Miehuusvuosinani oli B-mielisairaaloita. Vanhempieni voiman vuosina käytettiin sanaa “hullujenhuone”. Noin sata vuotta sitten laitoksen nimitys oli virallisestikin “hourujenhuone”. ‘Kunnalliskoteja’ ei ole enää. Kun kävin koulua, kaikki tiesivät, missä kunnalliskoti on. Kansanterveyslaki (1972) oi valtava muutos, joka muutti maatamme sinä kuin peruskoulukin.

Sääli etteivät ihmiset mielellään edes keskustele siitä, mitä mieltä ovat aikaisemmin olleet ja mitä vastustaneet. Itse olen tiennyt varakkaita maanviljelijöitä, jotka olivat raivoissaan kylvöheinästä. Eihän heinää tarvitse eikä saa kylvää! Se kasvaa itsestään. 

Kirkko, kuten Mikko Juva selvitti väitöskirjassaan, vastusti ainakin vielä 188-luvulla köyhien avustamista ja lääkärin hoitoa, koska sellainen oli Jumalan tahtoon ja säätämykseen sekaantumista.

Ja näkökulmaa laajentaen: Sokrates tuomittiin kuolemaan nuorison villitsemisestä ja Jeesus jumalanpilkasta. Etenkin äkkiä iskevä dementia on kauhea isku. Rauhallisemmin vallan ottava versio on lempeä. Muuan sukulaiseni piti kauppaa terveyskeskuksen vuodeosastolla, koska oli ollut kauppias. Sekin naapurihuoneen asukas, joka luuli lääkäriä murhaajaksi, kävi “ostoksilla”. Kaikki nauttivat.

Esikoulun opettajat selittivät joutuvansa opettamaan pikkulapsia leikkimään. Monet eivät nykyisin osaa. Minulle ihmisenä olemiseen kuuluu keskeisesti leikkiminen, ja klassikko Huizinga osui oikean pannessaan pikku kirjan nimeksi “Homo ludens”, leikkivä ihminen. Tietenkin monet eläimet leikkivät ja jopa ottavat rooleja.

Foucaultin väitöskirja hulluuden historiasta ilmestyi 1961 ja oli hyvin merkittävä. Vähän vähältä hän tuli itse hulluksi, mitä yleensä ei voi välttää tällaisessa tilanteessa. Kuvan “hullujen laiva” oli keskiajan ajatus. Kaupungin hullut kerättiin laivaan ja lähettiin jokea alavirtaan seuraavan kaupungin vaivoiksi.

Kuuluisia hulluja oli jopa kuninkaina, viimeksi kai Englannissa Yrjö III.  Tässä kirjoituksessa käytetään sanaa “hullu” historiankirjoituksen tavan mukaan. Ennen kuin oli oikeita lääkäreitä ja perusteltuja käsityksiä taudeista, “hullu” oli täysin todellisuudentajunsa menettänyt ihminen. “Höperö” taas on vanhaa suomen kirjakieltä. Joku oli “vanhuudenhöperö”.

Usein

 

Sama kirja kannattaisi lukea 52 kertaa vuodessa. Kirja voisi olla Tšehovin novelleja. G. Grassin “Kissa ja hiiri” tai jokin vastaava.

Keskustelussa hyvin suosittu ja samalla hyvin typerä ajatus on, että kirja luetaan ja peliä pelataan. Ruudulta seurataan esimerkiksi sarjaa.

Noin ilmaistaan ohimennen, että kirja luetaan yhden kerran, yhden ainoan kerran. Peliä pelataan jatkuvasti, esimerkiksi joka päivä tai joka viikko.

Näin syntynyt väärinkäsitys ja näin oon romahtanut kirjojen ja lehtien painaminen, myyminen, ostaminen ja lukeminen.

Olkaa kaikin mokomin eri mieltä, mutta minusta lukemisen laiminlyöminen on sama asia kuin itsensä sokaiseminen lyömällä sakset silmiinsä, tai puhekyvyn poistaminen esimerkiksi menemällä leikkaukseen poistattamaan äänihuulensa.

En suuresti ihmettelisi, jos henkilötietoihin ja siis kännyköihin ja vaikkapa rintamerkkeinä yleistyisi ilmoitus “vapaaehtoisesti sokea” ja “vapaaehtoisesti mykkä”.

Jos nyt joku sokea tai kuuro henkilö pahastuisi tästä, se ei ole tarkoitukseni. Mielestäni on onnellista olla näkevä ja kuuleva ja näiden aistien ongelmat käsitän viaksi.

En ole huomannut kenenkään pitävän ongelmana, että seinällä on sama taulu joka päivä. Viimeksi kuluneen vuosikymmenen olen rakastanut vanhaa karttaa, jonka ostin muinoin isälleni lahjaksi. Joskus kaipaan Picasson varhaiskauden “Nuorukaista je hevosta”, jonka painokuva oli seinällämme pitkään, ja Kleen Sinbad-kuvaa, samasta syystä.

Olen hyvin lähellä sitä romaanihenkilöä, joka ei kyennyt aloittamaan päiväänsä kuuntelematta tiettyä Bachin fuugaa (“pieni fuuga” g-molli, BWV 578, kesto noin 3 minuuttia). Beethovenin pianosonaatin, yhden tai useamman kerralla, olen tänä vuonna kuunnellut ainakin 100 kertaa. Kaikki 32 pianosonaattia olen kuunnellut ainakin 32 kertaa tänä vuonna, aikaisemmin monesti useammin.

Moni luulee, että romaani tai novelli olisi eri lukukerroilla sama. Se ei ole totta. Lukeminen ei ole vastaanottamista, vaan vuoropuhelua. Fysikaalisesti hyllyssäsi oleva kirja ei ehkä muutu, mutta itse muutut ja lisäksi olet eri aikoina eri vireessä ja myös mielialasi vaihtelee. Esimerkiksi poikani kanssa jompikumpi voi kysyä täysin luontevasti: miltä Waltari nyt tuntuu tai kolahtaako “Tuntematon sotilas” nyt. Viimeksi olimme molemmat sitä mieltä, että jossain vaiheessa syvästi ihailemamme “Mikael Karvajalka” tuntui jotenkin keinotekoiselta, vaikka emme kumpikaan monen lukemisen jälkeen muistaneetkaan koko juonta. Olemme molemmat sillä kannalla, että ihan mielellään sitä katsoo kelloa mutta että kellotaulu näyttää erilaiselta kuin koneisto. Joskus sitä haluaa nähdä koneiston, mutta yleensä ei. Itse en kurkistele edes auton moottoria, ellei siinä ole mitään vikaa.