Tuomarinoppi

En siis arvioi varsinkaan lainvoimaa vailla olevien oikeusjuttujen lopputulosta. Nyt en edes tiedä, mikä oli se juttu, jonka takia Helsingin käräjäoikeuden tuomari antoi haastattelun Ylelle. Kun mainittiin puutavara ja annettiin ymmärtää, että ongelmana oli jutun epätavallinen vaikeus, arvaan että ehkä kysymyksessä oli yksi niistä puukartellijutuista, joita nyt käydään.

Ne ovat hyvin vaikeita juttuja. Jopa vanhentumista eli sitä kysymystä, miten vanhoista asioista ja miten pitkältä ajalta saa esittää vaatimuksia, käsiteltiin korkeimmassa oikeudessa asti.

Kartelliasioihin liittyy usein erittäin suuri taloudellinen intressi. Ja tuon kilpailuoikeudellisen alan jutuissa on sekä riita-asioita että sellaisia, joissa voidaan tuomita rangaistuksen tyyppinen seuraamus. Tässä saattoi olla loppujen lopuksi kysymys puun hinnasta koko maassa – siis ”oikeasta hinnasta”, jota ei tietenkään matemaattisesti ole olemassa.

Ei tunnu aiheettomalta keskustella siitä, miksi tuomareiden äänet olivat hajonneet. Joskus on aivan normaalia, että tuomarit äänestävät. Joskus on – sanoisinko – onnetonta, että eriäviä mielipiteitä tulee paljon. Kerran oli murhajuttu, jossa enemmistö eli kolme jäsentä katsoi syytteen toteennäytetyksi ja tuomitse elinkautisen, kun taas kaksi olisi hylännyt syytteen toteennäyttämättömänä ja vapauttanut syytetyn.

Itse olen tuomarina muutaman kerran ”vetänyt pois” eriävän mielipiteeni jäätyäni vähemmistöön. Olin tullut siihen tulokseen, että lopputulos ratkaisee. Useimmiten sitä äänestää. Se on vähintäänkin viesti, että asiasta on vallinnut erilaisia käsityksiä eli se on ollut vaikea ratkaista.

Aivan eri tavoin asennoituvat ne kollegat, jotka eivät käytännössä oikein kallista korvaansa toisten tuomarien käsityksille ja ajattelevat suorastaan, että sellainen vaarantaisi heidän riippumattomuutensa.

Sivullinen, ei edes tuomioistuimen presidentti, ei saa yrittää vaikuttaa kokoonpanoon eli siihen, ketkä tuomarit istuvat tietyssä jutussa.

Mielestäni korkeimmassa oikeudessa mentiin tuossa asiassa välillä lian pitkälle. Tuomarit määrättiin listan mukaan eli arpomalla. Silloin tällöin kävi niin, että juttu oli omituinen ja vaikea ja käytettävissä olisi ollut erityisesti siihen perehtynyt jäsen. Suomen liityttyä EU:iin europpaoikeus oli tietysti monille tuomareille sangen vierasta.

Välimiesoikeuksia on tapana vastustaakin ja samalla voi viitata hämärästi liian suuriin palkkioihin. Ratkaistavaa juttua varten koottu elin, jonka ratkaisu on lopullinen ja pantavissa ulosottoon samalla tavalla kuin tuomioistuimen, on ollut käytössä tuhat vuotta.

Tyypillisesti merioikeus ja muu kuljetusoikeus, tietynlainen kansainväline kauppa ja eräät rakentamista koskevat riidat pyritään viemään välimiesten ratkaistaviksi, ja päätoimiset virkatuomarit ovat siitä hyvillään. Mitä konossementti merkitsee, jos embargon vallitessa sattuu yhteinen haveri? (Esimerkki on fantasiaa.) Ei se ketään miellytä, että jutun ratkaisijat joutuvat alkajaisiksi tutkimaan tietosanakirjoista käsitteiden merkitystä.

Jutut eivät ole vaikeita sillä tavoin, että niiden ratkaiseminen vaatisi poikkeuksellista kyvykkyyttä. Ne vaativat koulutusta ja kokemusta, kuten esimerkiksi puun ostaminen tai selluloosan keittäminen.

Mielestäni tuomareiden ei pitäisi tehdä suurta numeroa erikoisaloistaan. Siihen ei tarvitse mennä, että ammattikunta jakautuisi kuten lääkärit erikoisalojen tuntijoihin. Jutun kuvana on salkku. Sillä tahdotaan sanoa, että samalla tavalla kuin valtioneuvostossa ministerillä on ”salkkunsa” eli asiat jotka kuuluvat hänen hoidettaviinsa. Ja apuna on ”esittelijöitä”, eli asiantuntevia virkamiehiä.

Lopuksi ivaa. Moni murehtii Sipilän hallituksen huonoa lainsäädäntötyötä. Eikö lainsäädännöstä kuitenkin vastaa eduskunta, jolle hallitus tekee esityksiä, siis kuin esittelijä?