Asiantuntijuudesta

Varokaa vähän asiantuntijoita.

Tarkoitan kaltaisiani. Eilisen kirjoituksen johdosta joku kommentoija sanoi, ettei minua voi pitää varsinaisesti perusoikeuksien asiantuntijana.  Asa on kuitenkin päinvastoin Olin informaatio-oikeuden professori. Esimerkiksi eduskunnan valiokunnat kutsuivat minua kuultavaksi juuri asiantuntijana. Muuan ongelma oli yksityisyyden ja sananvapauden yhteen törmääminen ja yleinen vaikeus uuden tekniikan istuttaminen perusoikeusjärjestelmään.

Se on sitten aivan eri asia, onko asiantuntija oikeassa. Yliopistollinen perinne pitää väittelyitä hyvin tärkeinä: asiantuntijat ovat niin eri mieltä, etteivät kaikki voi olla oikeassa.

Joskus harvoin tulkintoineen esiintynyt on todella tehnyt helposti osoitettavia virheitä. Yleisesti esiintyy vaihtoehtoisia tapoja nähdä asioita ja myös uudistuksia.

Taisin olla ensimmäinen informaatio-oikeuden professori Suomessa. Minua ennen alalla olleet kollegat olivat käyttäneet hiukan erilaisia termejä ja toista lähestymistapaa. ”Oikeusinformatiikka” puhutti ennen paljon, mutta nyt siitä ei juuri kuule.

Uusi oppiaine herättää aina vastustusta. Kun urheiluoikeus syntyi äkisti ja sai rahoitusta, ihmettelin minäkin. Pian muutin mieleni. Nykyinen urheilu on rahallisestikin niin valtavaa liiketoimintaa, että sen sääntöjä on välttämättä selvitettävä ja kehitettävä.

Kun minulta kysyttiin, mitä pelleilyä informaatio-oikeus on, vastasin esimerkiksi että tekijänoikeus kehitettiin hyvin nopeasti 1800-luvulla, kun oli havaittu, ettei näitä nopeasti kasvavia ilmiöitä (massalehdistö, valokuva jne.) voinut tehokkaasti käsitellä omistusoikeuden kylkiäisenä.

Kuuta ei voi omistaa, kuparirahan voi. Tästä on oltu yhtä mieltä. Teosta ei voi omistaa, koska ”teos” on aineeton eli vain termi Informaatiota ei voi omistaa, ja lisäksi se ymmärretään monin eri tavoin. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sotilassalaisuutta, mutta toisaalta matemaattisesti ilmaistavia tapoja lähettää eheää signaalia kanavan läpi niin että esimerkiksi pakkausalgoritmit ovat keskeisiä.

Teidän lukijoitten kannalta – nyt puhutaan salaisesta tiedonhankinasta. Aika lailla eri asia on kysymys Google tai Facebook – kaupallinen henkilötietojen massahankinta markkinointiin.

Alan keskeinen ongelma on amerikkalaisen ja eurooppalaisen ajattelun suuri ero. ”Privacy” eli yksityisyys on amerikkalaista perua, mutta common law –tyyppinen järjestelmä. Eurooppalainen ajatus mm. kielletyistä tietorekistereistä on toinen. Syy ei ole vain perinne. Euroopassa taustalla on Saksan ja parin muun maan valtionterrorismi, jonka oloissa esimerkiksi luettelot etnisestä alkuperästä olivat tappavan tärkeitä. Siksi tuollaisia rekistereitä rajoitettiin jo maan perustuslaissa 1949. – Kun Saksa miehitti Hollannin, SS:ltä meni muutama tunti noutaa väestörekisteritiedot maan juutalaisista.

Orwellin isoveli-yhteiskunta on sekin eri asia. Se on asiana lähellä sananvapautta. Kysymyksessä on Neuvostoliittoa heijastellut vaanimisyhteiskunta, jossa ihmisten mielipiteet ja kannanotot voivat johtaa summittaisiin rangaistuksiin. (Yhdysvalloilla on ikäviä muistoja ”noitavainoista” eli kieltolistojen laatiminen vasemmistolaisista, kuten Chaplinista. Suomella ei ole varaa röyhistellä. Sodan aikana valistusupseerit raportoivat ”mielialoista”.)