Keskiluokka

Koska kommentoijan kysymys vaikutti vilpittömältä, yritän selittää että ”keskiluokka” on hyvin sekava käsite. Se on pois sulkeva. Alkujaan (esim. Englanti virallisesti 1913) keskiluokkaan sijoitettiin ne, jotka eivät kuulu helpommin määriteltäviin yläluokkaan eivätkä työväenluokkaan.

Usein sanottiin, että keskiluokka rakensi ja kustansi läntisen hyvinvointivaltion. Silloin mukaan on otettu erittäin varakkaat kauppiaat ja muut rahamiehet, joiden varallisuus on nuorta perua verrattuna aateliin. Työväenluokka oli se väestö, joka elätti itseään ja perhettään käsiensä työllä, tyypillisesti tehtaissa, mutta mm. maalla myös maatyöläisinä.

Termiä ”alaluokka” ujosteltiin ja tarvittaessa käytettiin sanoja ”proletariatti” tai ryysyköyhälistö.

Kansantulotilastoissa keskiluokkaan kuuluva ansaitsee 60 tai 70 prosenttia mediaanitulosta. Mediaani on eri asia kuin keskiarvo. Se on lukujonon keskimmäinen luku tai kaksi keskimmäistä. Esimerkiksi omilla kotikolkillani keskiarvotulo on tavattoman korkea yhden tai noin viiden asukkaan vuoksi, jotka ansaitsevat huimasti, etenkin paikallinen miljardööri. Tulojen keskiarvo taas ei ole hätkähdyttävä.

Välillä termiä käytetään taloustieteen perinteen mukaisesti. Silloin esimerkiksi Suomessa julkiset kunnallisverotuksen äyrit eivät kerro kovin paljon, ja pääomatulojen arvioiminen on vaikeaa. Välillä termiä käytetään sosiologisesti. Esimerkiksi perinteisesti keskiluokkaan luetut toimihenkilöt jäävät aika heikoille tuloille verrattuna työläisten huippuun ja moniin pienempiinkin yrittäjiin.

Suomen kaltaisessa maassa (ennen sotia) talolliset oli vaikeasti sijoitettava luokka. Erittäin suuri osa kansasta eli käsiensä työllä ja kaupunkilaisten mielestä niukasti, mutta toisaalta rahaa järjestyi ainakin metsiä myymällä jopa lasten kouluttamiseen, vaikka juuri talolliset olivat siinä hyvin varovaisia. Vasta jos kävi ilmi, ettei pojasta ollut mihinkään, hänet ehkä pantiin oppikouluun, jossa hän sitten oppi laiskaksi ja käytti sinistä sheviottipukua.

Toisaalta nykyisin harvemmin käytetty nimitys ”vapaan ammatin harjoittajat” viittaa aina keskiluokkaan – lääkärit, arkkitehdit, osa juristeista. Käytetään kehäpäätelmää – henkilöt, jotka eivät saa palkkaa van palkkiota. Asianajaja ei tee työtä vaan ottaa vastaan toimeksiantoja. Taiteilija tai kirjailija ei saa palkkaa, vaan tekijänpalkkioita. Lisäksi tälle ryhmälle on ominaista, että työntekijöitä ei juuri ole tai heitä on vähän.

Tuossa voi olla termin väistymisen syy. Mitä ajatella lääkärikeskuksista ja yksityissairaaloista, joissa lääkärin vuokraamaan pakettiin kuuluvat hoitajat ja kirjanpitäjät tilojen ja instrumenttien lisäksi.

Paasikivi, Kekkonen, Koivisto, Halonen ja Niinistö on luettava keskiluokkaan – ellei käytetä sinänsä perusteltu termiä ”virkamieseliitti”, sellaiset kuin esimerkiksi Ryti ja Ahtisaari.

KOP:n pääjohtaja keskiluokkaa…? Ei ole oikein luontevaa, mutta näin tilastoitiin. Jean Sibelius keskiluokkaa? Sama huomautus.

Kolmas täysin luvallinen ja järkevä vaihtoehto ottaa huomioon sosiaalisen aseman eli ihmisten omat ja toisten arvioimat asenteet ja ideaalit. Malliesimerkki voisi olla peruskoulun opettaja. Tuota ajattelutapaa käyttäen eläkeläisten ja toisaalta myös lasten ja nuorten asema korostuu. Tulot saattavat olla niukat, mutta arvomaailma on ”keskiluokkainen”.

Keskiluokkaista on esimerkiksi kirjojen lukeminen vapaa-aikana ja laajasti ymmärtäen kulttuurilaitosten palvelujen käyttäminen. Käyttekö koskaan museoissa?

Termi on hiukan vaarallinen. Saksan kielestä on levinnyt nimitys ”porvari”, tarkoitti alkujaan kaupunkilaista, etenkin kauppiasta. Porvareilla oli vaikutusta kaupungin hallintoon, kun taas maalaisilla ei ollut.

Myös Suomessa monilla murrealueilla käytiin ostamassa rautanauloja porvarista tai porvarilta. Termi oli alkujaan aivan neutraali ja tarkoitti siis maalaiskauppiasta.

Taisteluhuuto ”porvarit, lahtarit – helvetti heille” saattoi olla kerran maailmassa hyvinkin ymmärrettävä, mutta siinä porvaria ja kapitalistia pidettiin saman ryhmän nimityksinä, ja yllättäen myös – termiä käytettiin ennen puheessa – toimeentuloa rajoilla rimpuilevat ns. konttorirotat osoitettiin kunnon metallimiesten ja betoniraudoittajien luonnollisiksi vihollisiksi.

Tilapäisen konekirjoittajan rinnastaminen menestyvään kiinteistökeinottelijaan ei tietenkään ole mitään järkeä – mutta väitetään, että sairaanhoitajat äänestävät kokoomusta.

Toisaalta pikkuporvari ja poroporvari ovat suosittuja haukkumasanoja. Taiteilijat arvioivat tehtäväkseen ”ärsyttää porvaristoa”. Todellisuudessa porvariston eli keskiluokan varakkaampi osa ei ärsyyntynyt vaan osti hullun lailla ja istui teatterissa ja konsertissa.

On helppo ymmärtää väite, että työväenluokka on menettämässä työväenkulttuurinsa. Väki vanhentuu. Työläisylpeyttä näkee, mutta keskiluokka on omaksunut ainakin ”rahvaanomaisen” kulttuurin ja opiskelijat omivat työväen taistelulaulut, joista muuten eräs vasemmiston suosima osa oli vuonna 1918 jokseenkin tuntematon, kun ei ollut niitä mediamarkkinoita. Kerron mielelläni pahanilkisesti, että Chydenius oli täyttä vauhtia säveltämässä ”Warschawjankaa” Lapualaisoopperaan, kun Jotaarkka Pennanen huusi lavalta, että hän on muistavinaan, että tähän olisi jo sävel olemassa. – Minulle tämä riistäjän ruoska on yksi kaikkien aikojen komeimpia taistelulauluja.

Mutta vaikka luokkajako, akateemisesti aika vanhentunut, on vähäkäyttöinen ja kohdittain vahingollinen, kannattaa ennen kaikkea pitää mielessä, että se on kuvitelma eli illuusio. Ja toisaalta keskiluokan perustuote on romaani. Ja olkoon romaani esimerkki ”keskiluokan keskiluokkaistumisesta”, että pitämysten ja uskomusten kenttä muuttuu koko ajan ja vaikuttaa vahvasti. – Perusporvari ei vieläkään pelaa tietokonepeliä aamulla bussissa. Olen vakoillut. Puhelimen tai padin käyttäjät lukevat uutisia ja ajankhtaisia.

Deniability

Kommentoijan hyvä kysymys: miksi edes neuvotella diktaattorin kanssa, kun hän joka tapauksessa valehtelee.

Näinä kesäviikkoina on saatu valehtelemisen, harhaanjohtamisen  ja lisäksi jylisevän vaikenemisen lyhyempi oppimäärä suoraan tiedotusvälineistä.

Ainakin kertoilevissa lähteissä merkittävä hanslankkari kysyy välillä presidentiltä, kun tämä tiukkaa jotain asiaa:” Tahdotteko todella tietää?”

Kysymys tarkoittaa kiistämismahdollisuutta, joka on siis tämän kirjoituksen otsikon käännös. Tilanteet ovat niin vaikeita, ettei joku surkea tasavallan presidentti välttämättä muista mikrofonilla uhattaessa, mitä siis ei saanut kertoa.

Tämän jutun kuvassa eräs eläkkeellä oleva professori pitelee nenäänsä. Syy voi olla kuvassa esiintyvä myöhempi laamanni, tai sitten orrella kuivuvat turskat. Ollaan 50-luvun puolella, koska tuon Jäämerentien retkeilyn muissa kuvissa on isäni ensimmäinen Citroen ID. Seuraava Citroen sitten ajoittaa sen hiljan löytyneen 16-millisen värifilmin Lapin vaelluksesta Muorravaarakan taakse vuoteen 1961. Yksi näistä autoista meni päreiksi, kun Sääksmäellä tuli 1965 mäen harjanteella vastaan traktoria ohittava Mosse.

Jotkut kokeneet automiehet pitivät parempana ajaa ala- ja ylämäet vasenta eli vastaantulevan liikenteen ajorataa. Siitä näkee ojan paremmin. Hämeenlinnan – Tampereen valtatiellä ei kuitenkaan minun aikanani ollut enää yleensä lehmiä eikä veräjiä, toisin kuin Kortesjärvellä. Kukaan ei enää ymmärrä, kun sanon joskus rautakauppaan lähtiessäni ajavani varovasti näin iltalypsyn aikaan. Termiä luullaan tulopoliittiseksi. Itse asiassa kantturat hätisteltiin ulkolaitumelta lypsettäväksi navetan luo, sinne missä siivilät ja separaattorit jo odottivat.

Mielestäni herrasväkeä voi tutkia arkeologian keinoin. Me olimme herrasväkeä. Sitä ei nähnyt autosta, vaikka se olikin ihmeellinen. Uljaita autoja oli entisillä mustan pörssin kauppiailla ja lisäksi Kanadasta kotimaahan pistäytyneillä ja merimiehillä.

Kotimme oli kivitalossa, jossa oli keskuslämmitys, vesi ja vessat. Joku voisi selvittää minun puolestani, oliko se pitäjän ensimmäinen, ja oliko Lapuallakaan vastaavaa. Ehkä säästöpankin talo oli vanhempi? Ilmasotakoulun alueelle valtio rakennutti betonista asuinrakennuksia, esikunnan tilat, kasarmin ja sairaalan ennen talvisotaa. Meidän talo valmistui 1938.

Etenkin Turun sosiologit ovat julkaisseet tutkimuksia ”luokkaretkistä”, nyt kadonneeksi luullun luokkayhteiskunnan uudesta löytymisestä. Olen samaa mieltä. Nyt meillä alkaa olla taas yläluokkaa. Ennen tärkeä oli liike alemmasta ylempään keskiluokkaan, joka siis on oma kokemuspiirini. Isäni nousi.

Ilmiö on niin vaikea hahmottaa, etteivät sosiaalidemokraatit vieläkään ymmärrä, mikä heihin osui, ei Tuomiojakaan. EU:n jatkuva kriisi on pankkikriisi, jonka ytimessä näyttää olevan amerikkalaisen Lehmanin kaatuminen ja luottojärjestelmän vakava horjuminen. Sosiaalidemokraatit ja heidän perässähiihtäjänsä – kuten minä – eli ”hyvinvointiyhteiskunnan” kannattajat eivät suostu uskomaan, että myös Kreikan kriisi on köyhyyskriisi.

Jo ennen Marxia puheeksi tullut ”luokkataistelu” ymmärretään vanhastaan väärin. Jokaisen rikkaan linnoituksen ympärillä on aina kyyhöttänyt köyhiä odottamassa tilaisuuttaan. Suosituin tulonjakomenetelmä on ollut ryöstö. Ryöstetyt on ollut yleensä tapana tappaa. Se on keino sulkea heidän suunsa. Pyhimykseksi julistaminen on sekin ollut suosittu keino johtaa huomioitsijat harhaan. Tätä nykyä tuon tehtävän hoitavat historiantutkijat ja media.

Luokkataistelu käydään todellisuudessa luokan sisällä ja kahden luokan välillä olevassa saumassa. Osa professoreista saattaa kuulua eliittiin, etenkin sosiologian professoreista. Jokaviikkoinen puukkotappelu kuuluu alan keskeisiin kokemuksiin, samoin kuin monimutkaiset initiaatioriitit, kuten tohtorinväitökset. Jotkut professorit sanovat ajavansa köyhien asiaa. He valehtelevat. Se on suuri muutos muinaisten Veblenin päivien jälkeen, että pelkkä raha ei nosta yläluokkaan. Pohjoismaissa rikas hampuusi ei erotu edukseen. Sitä vastoin ovet aukeavat ihmiselle, joka on esimerkiksi akateemikko, tosin vähätuloinen. Jääkiekkoilijat ja muut urheilijat eivät nouse, vaikka heillä on valtavat tulot ja kaikki rikkauden merkit.

Sosiologi Bourdieun vanha matriisi on muuttunut. ”Kulttuurinen pääoma” on korostunut taloudellisen pääoman kustannuksella. Esimerkilläni haluan ärsyttää: luulen ettei A. Stubb ollut erikoisen rikas; ei kai se hänen isänsä IFK:sta vaurastunut. Mutta hyvä koulutus ja loistava kielitaito nosti miehen yläluokkaan ennen ministeriyttä. Samoin on käynyt T. Soinille, joka onkin enimmäkseen lakannut näyttelemästä kansanmiestä. Herrat, ja Sipilä, ovat muuten hoitaneet päällä olevaa kriisiä kiitettävän taitavasti.

Inglehart ja Welzel

Kuva on kirjasta, jonka otsikossa mainitut herrat julkaisivat modernisaatiosta, kulttuurin muutoksesta ynnä muusta. Itse tekstiin voi tutustua osoitteessa

http://books.google.fi/books?id=O4APtKh7JqQC&pg=PA57&redir_esc=y#v=onepage&q&f=false

Mieleen tulee ristikenttä, jollaisia harrasti etenkin Pierre Bourdieu. Ne ovat kiehtovia. Bourdieu sijoitti suomalaisiksi kulttuuri-ilmiöiksi muuttaen Tekniikan Maailman, Korkeajännityssarjan ja Kanavan lukijat kartalle rahana lasketun pääoman ja kulttuurisen pääoman perusteella. Piimän juojista hän ei kyllä tainnut perustaa. Ajatus oli ilmaista kaaviona ”distinktio” eli erottavat tekijät.

Näiden tutkijoiden akselit ovat survival values – self-expression values (x eli vaaka), ja traditional values – secular-rational values (y eli pysty). Akselit leikkaavat kuvion keskellä, kuten nollista näkyy. Siis hengissä pysymisen arvot vastaan itseilmaisu ja perinteiset arvot vastaan maalliset ja järjelliset arvot.

Kirjassa menetelmiä ja perusteita on käsitelty seikkaperäisesti. Kuvion ryhmät ovat hiukan mielivaltaisia, islam, ortodoksit, kungfutselaiset, Afrikka, Etelä-Aasia, katolinen Eurooppa, Latinalainen Amerikka, Protestanttinen Eurooppa, englantia puhuva maailma.

Havainnollisuus on vaatinut jättämään pois mielenkiintoisimmat kohdat, kuten Kreikan ja Unkarin.

Varallisuuserot on esitetty alhaalta ylös ja lisäksi kuvassa hiukan huonosti erottuvilla murtoviivoilla. Ehkä tekijöiden faktorianalyysi ei ole tulokseton, kun Ruotsi ja Sveitsi ovat noin kaukana toisistaan.

Venäjän ja sen heimovaltioiden kuten Valko—Venäjän sijainti on yhtä mielenkiintoinen kuin Yhdysvaltojen. Puola on oma lukunsa. Sitä on myös Romania.

Lukija aavistaa, että meilläkin suosittu keskustelu suhtautumisesta esimerkiksi abortteihin, homoihin ja maahanmuuttajiin, heijastaa erittäin syviä elämänasenteita. Aivan hyvin niitä voi sanoa arvoiksi. Vastustajat pitävät esimerkiksi Päivi Räsästä ja perussuomalaisia yksinkertaisesti idiootteina, ja onhan se käypä ajatus. Itse en haluaisi olla loukkaava. Poliittiset ravunsyötit ovat toki tarpeellisia tällaisessa maassa.

Mitä on poliittisen kristillisyyden ja poliittisen kansallismielisyyden takana?

Sata vuotta ilmiöitä on perustettu ”protestanttisella etiikalla”. Myös ammattilaiset unohtavat, että Weber ajatteli lähinnä reformoitua kirkkoa ja siis Sveitsin osia ja Hollantia. Luterilaisten erikoispiirre on ihmeteltävä halu vannoa uskollisuutta milloin millekin poliittiselle johdolle (kuten Hitlerille) ja sopeutua kaikkiin kaupallisiin käytäntöihin (kuten USA:ssa) ja hioa opinkappaleet niin liukkaiksi, ettei niistä ole pienintäkään haitta ns. uskovaisille eivätkä ne velvoita yhtään mihinkään.

Tämä opportunismin väittäminen uskonnoksi on erikoisen näkyvä Suomessa, ”maailman luterilaisimmassa maassa”.

Kuvan ryhmittely osaksi uskontojen nimillä oudostuttaa. Jakautuuko Eurooppa todella kolmeen lohkoon, protestanttiseen, katoliseen ja ortodoksiseen?

Olen itse uskonnollinen. Siksi en ymmärrä uskontoa tai kirkkokuntaan kuulumista syynä yhtään mihinkään. Etiikka, esimerkiksi ahkeruus ja ahneus, ei johdu uskonnosta tai uskonnollisesta tunnustuksesta. Sekä ajatussuunta että asenteet johtuvat jostain muusta, mielestäni maantieteestä ja ihmisen sisäeritysjärjestelmästä.

Kun tämä kirjoitus on selvästi vuodenvaihteen saarna, sanonpa sitten selvästi, että ”meidän” näkökulmastamme kaksi suurta ongelmaa ovat Venäjä ja Islam. Olisiko mahdollista, että ne löytäisivät toisensa, kun vihollinen on sama, Yhdysvallat eli Nato eli EU? Molemmissa blokeissa johtomiehet väittävät nykyisin aamusta iltaan, että heillä on parempi, perinteinen järjestelmä kuin tämä meidän rappeutunut maailmankuvamme.

Ero on suuri. Molemmat vastustajiksemme ilmoittautuneet, Venäjä ja Islam, ovat paikkoja, joissa moni on halukas ampumaan itseään jalkaan ja sitten vielä toiseen jalkaan, osoittaakseen perinteisiä arvoja, joiden rinnalla meidän kolea järkeisuskomme ei paina mitään. Toisaalta siellä on poliittisia johtajia ja raharuhtinaita, jotka pitävät huolellisesti silmällä ”rationaalisia” pyrkimyksiämme ja nauravat niille repien persettään.

Isojen luokkaretki III

Arvelen siis, että hirmuisen lahjakkaita ei tarvitse ottaa huomioon opintosuunnitelmia vahvistettaessa. Sellaiset henkilöt kuin… Kekkonen nousevat pintaan, vaikka heille olisi sidottu kivi kumpaankin nilkkaan ennen järveen upottamista tai vaikka heidät olisi sotkettu pää edellä suohon.

Mainitsin Kekkosen korkean nimen tuodakseni esiin seuraavan näkökulman. Monissa tapauksissa, enkä tiedä kuinka monissa, suuri lahjakkuus vaatii tuekseen häijyä luonnetta. Kirkonkylän raiteilla näki ennen paljonkin opintonsa keskeyttäneitä, itsensä puhki lukeneita lahjakkuuksia. Pohjanmaalla sanottiin, että luki itsensä suoraan Törnävälle (vast. Lapinlahteen, Nikkilään, Niuvanniemeen, Kupittaalle, Kellokoskelle…)

Klassillisten ja normaalilyseoiden matrikkeleista saa sen kuvan – kunhan tietää tarpeeksi ihmisiä – että nuo eliittikoulut myös murskasivat ihmisiä. Helsingin normaalilyseon eräällä abiturienttiluokalla oli kokonaista neljä valtion silloisen ylimmän palkkausluokan virkaan päässyttä juristia (muiden ammattien miehistä en osaa olla varma) ja niin ikään neljä tietämääni juoppoa, jotka sitten pitivät yllä asianajajien ammattikunnan huonoa mainetta. Alkoholiliike oli ilkeä. Tiukkaa viinaa myytiin vain pyöreissä pulloissa, jollainen näkyy taskusta kankaan läpi, vaikka ammattimiehet tietenkin pitivät tätä työkalua housujen etutaskussa. Liitinkiin se ei useimmilla mahtunut.

Tätä perustelua käytettiin peruskoulua pystytettäessä. Vaikka 1970-luvun peruskoululla ja nykyisellä ei ole enää paljon samanlaisuuksia, sietää muistaa, että oppivelvollisuuskoulumme eli kansakoulu ja peruskoulu on ollut suuri menestystarina. Virheitä on tehty ja harhalatuja on hiihdetty, mutta kokonaisuutena arvioiden tulos on ollut toimiva.

Suuri ansio on opettajien: kaikista ammattikunnista ihailen eniten kansakoulunopettajia. Rajoitan tämän henkilökohtaisen turvallisuuden takia tarkoittamaan oman aikani seminaarin käyneitä opettajia, joista osa oli oppinut ammattinsa keskikoulupohjalla, osa hospitantteina eli ylioppilaina. On se ollut koko saatanaa kykkiä jossain syrjäkylässä huonosti kätketyn vihamielisyyden kohteena paukuttamassa järkeä kakaroille, jotka eivät tietenkään tajunneet, miksi heitä näin kiusataan. (Kansakoulu tuli pakolliseksi vasta 1921 annetulla lailla).

Entinen kansakoulunopettaja oli keskiluokkaa – ylioppilas tai siihen rinnastettava, vakinaisessa toimessa. Ja kansakoulunopettajaksi kohoaminen oli luokkaretken perusmuoto.

Tämä tuo hahmotelmaamme kolmannen, puuttuvat palasen, naiset.

Kansakoulu ja seminaarit on tutkittu. Säätyläisnaisille opettajan toimi oli 1800-luvulla lähes ainoa sosiaalisesti sallittu. Niinpä alkuvaiheessa seminaarissa kaikki naiset olivat varsin hyvin koulutettuja säätyläisiä, mutta miehistä ei ainoakaan. Jo yli 100 vuotta sitten miesopettajat pitivät käytännössä yllä maaseutua ja pikkukaupunkeja. Sujuvan luku- ja kirjoitustaidon hankkineille riitti tekemistä. Myös varhaisen työväenliikkeen tehtävissä oli opettajia paljon – mutta punakaartista en tiedä. Täytyy kysyä. Käsitykseni on, että ainakin miesseminaareihin (kuten Raumalle) pääsivät vain tutkitusta ”isänmaallisella kannalla” olevat hakijat. Vielä talvisodan alla myös suojeluskuntaan kuuluminen oli itsestään selvää. Opettajakunnassa ei liioin juurikaan esiintynyt pasifismia eikä ympäristön käsityksistä poikkeavia uskonnollisia virtauksia.

Ammattikunnan vaikutus harrasteisiin ja valistukseen muuten näkyi siinäkin, että vielä nyt eläkkeelle siirtyneistä laulajista korkeimpia oopperan tähtiä myöten  hämmästyttävä määrä oli taustakoulutukseltaan juuri opettajia.

Naisten valtava vaikutus keskiluokkaistumiseen näkyy myös muissa ammattikunnissa. Hiljan ilmestyi kirja kätilöistä. Kunnalliset terveyssisaret toimivat viimeistään vuodesta 1944 kansanterveyslain voimaantuloon asti.

Ja vielä sairaanhoitajat. Ensimmäisiä Suomessa siihen ammattiin koulutettuna ryhtyneitä oli Sophie Mannerheim. Hänelläkin oli taustatutkintona opettajaseminaari ja sitten erikoisopinnot Englannissa. Nähdäkseni tässäkin on ammatti, joka veti lähes automaattisesti perheen ja puoli sukua keskiluokkaan ja sen arvoihin. Sivumennen sanoen ammattikunta on edelleen erittäin korkeatasoinen, vaikka on tullut tavaksi panetella hoitohenkilöitä etenkin vanhusten hoidon yhteydessä.  – Jotkut kohteeksi joutuneet ottavat sen raskaasti, ja syystä.

Isojen luokkaretki II

Alempi keskiluokka nosti Suomen 1948 – 1968. Jos joku haluaa jatkaa sanomalla, että keskiluokka, etenkin sen ylempi kerrostuma, tuhosi suomen 1988 – 2008, en osaa vastaankaan väittää.

Sotien jälkeen hengissä säilyneet ja kunnostautuneet sotamiehet ja aliupseerit olivat tyypillisesti ammatittomia, työttömiä ja maattomia. Ratkaisun yksi osa oli asutustoiminta. Se oli kova, kukaties liian kova ratkaisu monille. Kylmä tila merkitsi kymmentä vuotta nälkää ja sekalaisia töitä. Parempi lohkotila osittain valmiine peltoineen merkitsi vähintään elämän jatkumista entisellään.

Sotien jälkeinen ja kansalaissodan jälkeinen maareformi olivat Euroopan mitassa ja ehkä koko maapalloa ajatellen epätavallisen onnistunut. Poliittinen tilanne oli suotuisa. 1922 pelättiin aiheellisesti uutta kapinaa tai lopullisesti vastahakoista työväestöä. 1945 pelättiin sotakorvaustoimitusten takia. Molemmilla kerroilla keskusta, oikeisto ja parlamentaarinen vasemmisto olivat yllättäen samalla asialla. Sotien aiheuttaman tauon vuoksi äkkiä nousseet poliitikot olivat yllättäen vanhoja kavereita niin kuin Tanner ja Paasikivi 20-luvun alussa ja vaikkapa Hetemäki ja Niilo Hämäläinen omana aikanamme. Leskinen ja Varjojen olivat tottuneet vetämään siltasaarelaisia jo 1939. Maaseudun täytti alempi keskiluokka – kotiutetut reservin luutnantit, jotka aloittivat opintojaan joko suoraan työmailla tai korkeakouluissa.

Luokkaretki oli ällistyttävä saavutus. Historian puolella sitä ei ole tutkittu ollenkaan, yhteiskuntatieteissä niukasti. Edes kaunokirjallisuudessa se ei juuri esiinny, toisin kuin maa- ja metsätalous, työväestö, keskiluokka ja yläluokan pikkuinen mutta vaikutusvaltainen joukko. Alimmasta kerrostumasta on Kalle Päätalon korvaamaton kuvaus ja – tätä kaikki eivät ole huomanneet – luokkaretken kuvaus Tampereelta sotien jälkeen.

Mielenkiintoisinta ei ole lopputulos, vaan kehitys, siis luokkaretken dynamiikka eli reittikartta.

Puhun tässä asiasta, jonka tunnen myös kokemuksesta. Kun keräilin merkittävien juristien taustatiedot noin vuonna 1990, en ollut uskoa silmiäni. Yli puolet oli ensimmäisen polven ylioppilaita. Poimin valtiokalenterekista kaikki siinä esiintyneet juristit yli sadan vuoden ajalta. Virkatuomareiden rinnalla asianajajat ja liikejuristit olivat tietysti huonosti valittu joukko, koska otantaan ei ollut teknisiä mahdollisuuksia. Yritin tukeutua 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Kuka kukin on –teokseen, mutta siinä ei tietenkään ollut ”pudokkaita” eli kokonaiskuva oli väärä. Tulos oli sama. Tyypillisiä isän ammatteja olivat käsityöläiset ja postin ja rautateiden toimenhaltijat.

Isäni oli muuten yksi näistä – pennitön opiskelija siihen aikaan, josta omat muistikuvani alkavat – ja äiti tosin menestyneestä kauppiasperheestä, mutta vain keskikoulun käynyt. Kymmenen vuotta myöhemmin eli kun itse menin lukioon tästä joukosta osa oli tietenkin vajonnut, tyypillisesti viinaa viljellen, mutta näkyvä osa oli uutta, kiireistä keskiluokkaa.

Suomea eivät muuttaneet lihavat, ilkeät, laiskat ja hyvin koulutetut suuret ikäluokat, vaan heidän isänsä ja äitinsä. Ruotsalaisessa luokkaretkikirjallisuudessa mainitaan, että samalla tavalla kuin Amerikassa saa kysyä, paljonko toinen tienaa, Ruotsissa ei ole sopimatonta tiedustella puhetoverin sosiaalista taustaa. Sitä ei edes pidetä kovin kiinnostavana (paitsi yläluokka).

Suomessa se on suuri tabu. Asianomainen itse voi – juovuspäissään – puhjeta puhumaan ja kertoa, miten taivaansinisenköyhästä kodista hän on. Sopivana kabinettikeskusteluna voi mainita, että Risto Kangas-Ikkala oli tosi köyhistä oloista ponnistanut Finn-Stroin (Kostamus) todellinen sankari, joka teki työt sillä aikaa kun Kekkonen ja Kauko Rastas ryyppäsivät ja rälläsivät venäläisten kanssa. Yrjö Niskanen, Pertti Voutilainen, miksei Tauno Matomäki – meillä on liikemaailmassa keskuudessamme kokonainen sukupolvi huippuja, jotka ovat ensimmäisen sukupolven lukeneistoa. En luettele tässä omistajia – sellaisia kuin Armas Puolimatka. Heitä on niin paljon. Toimitusjohtajan ammatti on vaikea ja taisi muotoutua vasta 1960 –luvulla, myös fiksujen professoreiden työntämänä (Juuti, Kaila, Karlsson).

Näitä menestyjiä luetellaan ajatuksin, että he pärjäsivät vaatimattomasta taustasta huolimatta. Entä jos asia on toisinpäin. Jos jotkut pärjäsivät vaatimattoman taustansa takia?

Kysymykseni ei perustu faktoihin eikä tutkimukseen. Oltuani koko ikäni herrojen kanssa marjassa eräänlaisena puoliherrana olen kohdannut elinkeinoissa ja yliopistolla niin loputtoman määrän perittyä keskinkertaisuutta, etten osaa olla kysymättä ääneen. […]

Isojen luokkaretki I

Varmistin, että kirjoitimme pontevasti tästä asiasta ja Järvisen – Kolben kirjasta (”Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta.” 2007).

Nyt en ole varma, olenko pettänyt lukijoitani vai itseäni vai olenko vain osapäiväpelle. Kun luin tuon kirjan tänään, käsitän tienneeni siitä vain pääkohdat. Ehkäpä luin viimeksi alun ja yhteenvedon? Ehkä joku kiero kommentoija painosti minut olemaan jotain mieltä? Tai sitten harhaileva dementikko iskee jälleen. Sen näet muistaisin, että kahdeksanvuotias haastateltava (s. 206) oli ilmoittanut toiveammatikseen eläkeläisen. ”Olisin vapaa, niin kuin mummi ja vaari.”

Köyhä eli nykysuomeksi pienituloinen on alle 14 741 euroa vuodessa ansaitseva. Köyhiä oli Suomessa viimeksi tilastoitaessa 700 000. Toimeentulotukea sai 370 000 henkilöä ja 238 999 kotitaloutta vuonna 2008 (Martti Hetemäen selvitys). Sitä ei tiedetä, miten suuri osa tuesta menee asumiseen.

Jos liitän tähän omat mittarini, kuten arvatun mahdollisuuden saada keikkoja, ruokaa tai tavaraa eli ”joustavuuden”, näyttäisi että köyhiä on yhä enemmän. Jos liitän mukaan tyytyväisyystekijän eli toisten näköpiirissä olevien aseman, huono-osaisia on nyt enemmän kuin koskaan minun elinaikanani. – Sotavuosia en osaa sijoittaa kuvaan, mutta uskottavista (sukulaisten) kertomuksista tiedän, että isäni perhe eli noin 1928 - 1931 ajoittain nälässä ja häädettiin Sörnäisten hellahuoneestaan pari kertaa vuodessa. Ehkä köyhyys oli silloin kovempi, kaupungissa.

Keskiluokka ei keskimäärin usko tätä todeksi tai siirtyy puhumaan erikoisryhmistä, kuten päihteitä käyttävien yksinhuoltajien lapsista. Se usko on edelleen luja, että köyhyys on jollain määrittelemättömällä tavalla itse aiheutettua – saamattomuutta, laiskuutta, tyhmyyttä tai maahanmuuttajuutta. Oma vikansa, että on neekeri.

Tätä taustaa vasten en kaikin kohdin usko Katriina Järvisen kertomuksia kokemuksistaan ja havaitsemastaan. Tarinat ovat vähän liian hyviä ja hyvin kirjoitettuja. Vastaavasti Kolben katsauksia rasittaa lievä hyväuskoisuus ja hänen laatimissaan yhteenvedoissa tuoksuu pakkopulla. Mutta parempi ehkä näin.

Taustaltaan Järvinen, joka lienee ainakin lisensiaatti, ellei ole tässä välissä väitellyt, on hyvin mielenkiintoinen, ja tarjoaa lukijalle opetuksen. Kun kerrotaan, että hän on tamperelaisesta työläisperheestä, lukija luulee jo ymmärtävänsä. Mutta hän on kiivaan helluntailaisesta työläisperheestä ja kertoo olleensa vielä lukiolaisena jokseenkin tietämätön televisiosta, sanomalehdistä ja maallisesta kirjallisuudesta. Tai todellisuudessa hän – kuten monet naisten sukupolvet aikaisemmin – luki kirjoja salaa.

Tämän hienon ja viihdyttävän kirjan merkitys on kuitenkin epäselvä. Ongelma on sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa tavallinen. Jos maailman tai maan rakenteet ovat muuttuneet repeämällä, nämä tieteet eivät sitä rekisteröi. Mittarit voivat siis olla tiimalaseja eli jo kauan sitten tarkoitukseensa soveltumattomaksi osoittautuneita. Tähän vaikuttavat hitusen sosiologian ja historiatieteen vanhat vihat ja tätä nykyä sekin, että hiukan historiattomat taloustieteet ovat nostaneet korokkeelle joukon pienempiä profeettoja, joita ei voi syyttää ajattelun syvällisyydestä. (Mielestäni voi vapaasti myöntää, että talous on niin turbulentti järjestelmä, ettei sen systematisointi ja sen välineillä ennustaminen käy kateeksi; jotkut ovat puhuneet pyörteilyn sijasta kaoottisesta ilmiöryhmästä, mutta kaaosteoria ei ole nyt muodissa.)

Voi olla, että talouden ja toimeentulon rakenteet ovat napsahtaneet siihen malliin, että edessä on vuosikymmeniä laskevaa säätykiertoa eli sosiaalista liikkuvuutta alaspäin.

Tällaista tulee joskus mieleen kun katselee ympärilleen yliopistolla ja teknillisissä korkeakouluissa. Viime vuosina nuoren ja pirteän henkilön valintana amis tai ammattikorkeakoulu on ollut parempi kuin korkea tiede. Aluksi ihmettelin tällaista, mutta enää en.

Olisiko koulutustasoa kohdin laskettava? Sama toisella kotimaisella – olisiko koulutuksessa panostettava paljon enemmän osaamiseen kuin tietämiseen? […]

Elias, niinpä

Higgsin bosoni mainitaan tässä blogissa ensimmäisen kerran vuonna 2007. Tervetuloa.

Kommentoija mainitsi Norbert Eliasin ja Eric Dunningin kirjan urheilun ja kiihdyttävän viihteen historiasta. Tästä kirjasta en ollut kuullut puhuttavankaan.

Sama kommentoija kysyi, että Eliasin kai tiedän. Kyllä tiedän. Tässä blogissa (hakuruutuun ”norbert”) julkaisin 26.6.2007 laajahkon kirjoituksen, jossa selostin Eliasia ja eräitä häneen perustuvia ajatuksiani.

Huomautus tuli hyvään aikaan. Minulla ei todellakaan ole käsitystä siitä, mikä on vuosien takaisten blogikirjoitusteni mahdollinen merkitys. Itse nähtävästi yritän hiukan varoa toistamasta vanhaa. Se voi olla virhe. Ensinnäkin luulen liikoja itsestäni. Vakavasti ajatellen en usko, että näitä kirjoituksia luettaisiin erikoisella hartaudella. Toiseksi tiedän kokemuksesta, että kiihdyttävienkin kirjoitusten sisältö sekoittuu muistissa ja lähde saattaa unohtua. Uskon jopa tahattoman plagiaatin olemassaoloon. Joku voi viattomasti selostaa ajatustaan, joka on todellisuudessa onkin peräisin jostain kuullusta tai luetusta, muistin verkkoihin vajonneesta.

Kolmanneksi: juuri tätä varten kirjoitamme. Se on kirjoittajalle ylin kiitos, että hänen ajatuksensa vaikuttavat, tekevät myyräntyötä lukijan mielessä niin että tämä muodostelee niistä omia ajatuksiaan ja arvelee niitä omikseen. Tämä tunteeni ei muuten sisällä mitään vihjausta ”edistykseen”. Laajasti ottaen aika pitkälle samat ajatukset vellovat maailmassa eri muodoissaan, ja monesti ne osoittautuvat samanlaisiksi pyrstötähdiksi kuin jotkut taiteilijat, säveltäjät ja kirjailijat, jotka kiertävät maapallon ympäri litteän ellipsin muotoista rataa. Se että kirjailija… Stefan Zweig on nyt täysin unohdettu, ei ennakoi, ettei häntä kaivettaisi joku päivä taas esiin suurena mestarina.

Tieteessä aivan kaikki ovat uskovinaan kehitykseen. Sosiologian tai vaikkapa taloustieteen parin vuosikymmenen takaiset oivallukset osoitetaan erehdyksiksi, ja työnnetään uutta suoleen, kun vanha kuolee.

Tietysti tapahtuu muutoksia parempaan, mutta sitäkin useammin tulee uusia konfiguraatioita (vertaa IT-laitteen asetuksiin). Joskus kaikki on yksilöllistä joskus yhteisöllistä, joskus kielellis-muodollista, joskus sisällöllistä.

Elias oli, sanoo jokin hakuteos, yksi 1900-luvun kolmesta suuresta sosiologista, Max Weberin ja Pierre Bourdieun rinnalla. Miksei se ole niinkin. Eurooppalaisittain sosiologit ovat hiukan niin kuin romaanikirjailijoita. Omaperäisyys ja inspiroivuus vaikuttavat enemmän kuin selkeät tutkimustulokset. Elias oli todellinen ”vaeltava juutalainen”, joka pakeni Böömistä natseja ensin Ranskaan ja sitten Englantiin ja vietti aikaansa hiukan toisarvoisissa opetustehtävissä, kunnes ”History of Civilization” julkaistiin uudestaan 1980-luvun alussa ja sen nimeksi vakiintui ehkä ”The civilizing process”. Menestys oli valtava.

Itse olin lukenut Pariisista löytämäni Eliasin kirjan ”tapojen historia” (Histoire des moeurs) jo 60-luvun puolella, ja tietenkin ollut kovasti hyvilläni, kun kerrankin selvitettiin muun muassa ruokapöydässä piereskelemisen ja röyhtäilemisen historiaa. Kirja oli jonkinlainen lyhennelmä.

Eliasin vahva keskeisväite on ”sivilisaatio” (ei aivan sama asia kuin sivistys eikä sama kuin kulttuuri) yhteisössä leviävänä tai taantuvana kykynä viivyttää ärsykkeen ja sen tyydyttämisen väliä. Hieno määritelmä.

Henkilö haluaa esimerkiksi hakata toisen pään tohjoksi. Keskiajalla hän ryhtyy tuumasta toimeen. Keskiajan lopulla, vaikkapa Mantovan herttuan hovissa, hän laatii suunnitelman ja panee sopivat murhamiehet asialle – ja nauttii kahta kauheammin. Rusikoitu ruumis löytyy joskus, tai sitten ei.

Valtavan aineiston lisäksi Elias vaikuttaa metodillaan, jota on nimitety muun muassa figuraatioksi. Tutkimuksen kohteena on dynaaminen, toisistaan riippuva sosiaalinen verkosto. Keskittyminen joko yksilöön tai ryhmään on virhe. On syytä keskittyä molempiin pyrkimättä palauttamaan kumpaakaan alkutekijöihinsä, vaan sen sijaan löytämään muutoksen suunnan ja syyn. Yksi tällainen muutoksen mekanismi on urheilu. Toinen on leikki. Ja tietysti taide, jonka Elias kuka ties oikein näkee leikin muotona. Kuvassa tutkimuksen kohde, opettaja ja pari oppilasta. Opettaja on tässä tapauksessa Alkuin (735 – 804), todella kova poika sarjassaan.

Belgique

Valokuva esittää 1900-luvun alussa kuolleen Belgian kuninkaan Leopold II:n siirtomaahallintoa Kongossa. Ellei lapsi tehnyt valvojan mielestä tarpeeksi työtä, rangaistus oli oikean käden menettäminen.

Professori Tony Judt on britti, juutalais-belgialais-liettualaista sukua. Toisin kuin monet kollegansa eli englantia äidinkielenään puhuvat historiantutkijat hän osaa eurooppalaisia kieliä. Hän on erikoistunut panettelemaan eri valtioita, näkyvimmin Israelia. Se on mielestäni tervetullutta. Myös Ranska, jossa hän opiskeli itsessään École Normale Superieuressa, saa jatkuvasti huutia etenkin oman menneisyytensä manipuloinnista.

Muodin ja kosmetiikan ihmemaa käyttää kykyjään etenkin omaan historiaansa. Judt kiinnittää aiheellisesti huomion myös siihen, että toinen toistaan ihmeellisemmät mielipuolet, kuten esimerkiksi ”marxismin” ”tutkija” Louis Althusser, saavuttavat Ranskassa suurta suosiota ja siten Yhdysvalloissa pysyvästi arvostetun aseman, myös piireissä, joiden luulisi erottavan höperehtimisen vakavasti otettavasti asiasta.

Hän on koonnut The New York Review of Booksissa julkaistuja kirjoituksiaan niteeksi ”Reappraisals. Reflections on the Forgotten Twentieth Century.” Terveellistä ja ravistelevaa. Ei saavuta suurta suosiota, kuten ei saavuttanut mielestäni tavattoman hyvä ”Postwar”.

Sain nyt Judtin avulla uutta tietoa Belgiasta, josta tiesin vain, että se oli kauan maa, jossa ei pidetty naisista, neekereistä eikä lapsista. Katso tässä yhteydessä myös Hergé ja Simenon.

Se oli uusi tieto, että Belgian federalistinen liittovaltiorakenne on maailman monimutkaisin. Keskeisiä parlamentteja on yhdeksän. Jopa poliisilaitoksia on kolme, ja Judtin mukaan ne välttävät kaikkea yhteistoimintaa.

Hän huomauttaa myös, että jalkapallohuliganismin selvittämisestä pederastipiirien murtamiseen poliisin avuttomuus ja virkamieskunnan haluttomuus saattavat vaikuttaa asioiden arviointiin.

Saksalaiset polttivat Louvainin yliopiston keskiaikaisen kirjaston 1914, mutta väitteen mukaan vielä pahempaa tuhoa aiheuttivat belgialaiset itse 1968 jakamalla yliopiston kahtia, ranskankieliseen ja flaamin (hollannin) kieliseen laitokseen, ja kirjaston, niin ikään väitteen mukaan, keskeltä kahtia, niin että toinen laitos sai kirjat A:sta K:hon ja toinen loput.

Tästä oli kieltämättä puhetta, kun kävimme runsas vuosi sitten jommassakummassa Louvainin tai Leuvenin yliopistossa. Eräät ystäväni, etenkin Olli, tietävät näistä asioista paikkakuntalaisina paljon enemmän. Uskollisena omille aatteilleni en anna tietämättömyyden jarruttaa kirjoittamistani.

Useiden lähteiden mukaan ministereitä, poliisipäälliköitä, verojohtajia ja kaikkia muita on Belgiassa valittava ja palkattava aina kolme, oli heillä sitten työtä tai ei. Päähallintopiirit ovat ranskankielinen, flaaminkielinen ja sitten Bryssel, jossa luultavasti erikoistalousalueita ovat EY, OECD ja NATO.

Järjestöissä työskentelevät eivät yleensä huomaa mitään erikoista, mutta katsokaapa heidän silmiään ja ihoaan pitkäaikaisen oleskelun jälkeen! Sen verran olen minäkin käynyt ja kulkenut näissä rakennelmissa, että olen tunnistanut virtuaalimaailman, joka siis voi olla aivan hyvin betonista ja lasista rakennettu ja silti teoreettinen, sanan althuserilaisessa mielessä.

Josta tulee mieleeni, että Belgia on kuuluisa myös taloudellisista väärinkäytöksistä ja skandaaleista; tässä yhteydessä puhe on kuitenkin tapana kiireesti kääntää Luxemburgiin. Brysseliläiset eivät jää usein kiinni. Poliisin lisäksi siellä vaaditaan tuomioistuinlaitoksen hajauttamista niin että maassa olisi esimerkiksi yhdeksän korkeinta oikeutta, kieliryhmien, paikkakuntien ja maakuntien mukaan.

Olenkin miettinyt, miksi belgialainen surrealisti René Magritte on kaikista taidemaalareista minulle läheisimpiä. Hän vetoaa todelliseen minääni, joka käyttää satoi tai paistoi knallia ja sateenvarjoa ja pitää arvossa ennen kaikkea muuta pikkumaisuutta ja suvaitsemattomuutta.

Ranskalaisten perinne on suhtautua belgialaisiin alentuvasti, kuten kaikkiin muihinkin ulkomaalaisiin. Jos suomalainen puhuu täydellistä, virheetöntä ranskaa, häntä arvellaan belgialaiseksi, eikä se huono arvaus olekaan.

Flaamilaisista tiedän vähän. Onneksi Judt tuntuu tietävän paljon ja oleskelleen siellä, isiensä mailla, pitkiä aikoja. Sitä ei tiedä kukaan, miksi maailman timanttikauppa on keskittynyt Belgian Antwerpeniin, jossa kuinka ollakaan juuri Liettuan juutalaiset ovat ammattilaispiireissä arvostettuja.