Sähkön hinta

Sähkölaskua ei ole pakko maksaa.

Sääli ettei käytännössä mistään saa perustietoa ajankohtaisista oikeudellisista aiheista.

Osaisin ajaa oikeudessa kumoon liian kovia sähkölaskuja. jotka on tehty kiinteään hintaan. Käytännössä en aja, koska en ole asianajaja.

Hiukan harmittaa, että sähköyhtiöt ja niiden liitto kieltäytyvät taipumasta kuluttajaviranomaisten suosituksiin ja jupisevat äänekkäästi laista.

Tuomioistuin voi muuttaa sopimusta tai kaataa sen. Asiaa koskeva laki annettiin meillä vuonna 1929 ja puheena oleva pykälä vuonna 1982: “Jos oikeustoimen ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan joko sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat.

Jos 1 momentissa tarkoitettu ehto on sellainen, että sopimuksen jääminen voimaan muilta osin muuttumattomana ei ole ehdon sovittelun vuoksi kohtuullista, sopimusta voidaan sovitella muiltakin osin tai se voidaan määrätä raukeamaan.

Oikeustoimen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta.”

Periaate on ollut käytössä ainakin 3 000 vuotta. Kaikki lakimiehet tuntevat sen. Tosin “sopimukset on pidettävä”, mutta ehkä missään tuntemassani oikeusjärjestelmässä sellaista sopimusta ei ole arvioitu pitäväksi, johon toinen osapuoli on pakotettu aseella uhaten. Ja maailman tavallisin tilanne on kaupan purku tai luontaissuoritus (uusi tavara), kun viallista tavaraa on myyty virheettömänä. 

Tuomioistuin ei ole se paikka, missä tehdään suuria kansantaloudellisia muutoksia. Se paikka on eduskunta. Mutta olin itse mukana, kun sovittelu eli sopimusten kohtuullistaminen tuotii oikeuskäytäntöön ja siitä lakiin. Kaikki alkoi grynderi-jutuista, jotka olivat oikeastaan vielä sotien jälkeisen ajan poikkeusolojen tulosta, mutta oma osuuteni liittyi 1970-luvun kahden suuren öljykriisin vaikutuksiin. Korkein oikeus muutti kahden firman rakennusurakkasopimuksen hintaa, ja se oli ennen kuulumatonta. Olihan se ollut aina luja sääntö, että jos firma tekee huono kaupan, olkoon sinänsä tai joutukoon vaikka konkurssiin.

Uudempi ajattelu, joka on peräisin vuodelta 1850 (Windscheid) liittyi sopimusjärjestelmän perusteisiin, ja sille tuli paljon käyttöä muun muassa Saksassa maailmansotien ja jättiläisinflaation jälkeen. Heitimmehän mekin Suomesa omistusoikeude väitetyn pyhyyden yli laidan, kun asutimme neljäsataa tuhatta evakkoa ja rintamamiestä.

Eli sähköyhtiöt tietävät aivan hyvin joutuvansa tinkimäään sopimuksista, mutta ovat hissukseen. Ja kansalaisia pidetään siinä uskossa, ettei asialle muka mahda mitään.

Voi aikoja! Voi tapoja!

Häly älystä

Pääsiäisen lisäksi näyttää lähestyvän joulu. Ennen oli tapa ostaa lahjaksi isälle Arijoutsin pippuri ja sitä ennen Lipeäkala. Joululahjaksi ei kelvannut “Hauska puolituntinen”, johon koottuja puoliruokottomia vitsejä jotkut saksivat miestenhuoneessa lompakkoon talletettavaksi.

Nämä kirjallisuuslajit ovat kadonneet: pakina (humoreski), satiirinen tilapäiskirjoitus, kasku ja sutkaus. Lainasin muuten kirjastosta Erkki Tantun sananparsikirjan, kun omani ovat hukassa, tai kukaties olen myynyt ne. Hitto että ovat hyviä ja mahdottomia selittää mennyttä yhteiskuntaa osaamattomille.

Tanttu oli synkän oloinen hahmo. Hän osallistui mielellään TK-aseveljiensä harrastamaan Olavi Paavolaisen panetteluun, jota pidin sinänsä aiheellisena. 

Lisäisin kadonneisiin kirjoituksiin blogit. Termi sisältää sanan “loki”, joten kysymyksessä voi olla veneen eräässä narusta raahattu klapi tai halko (log). Tarkoitus oli aluksi suunnistaminen, joka edellyttää jotain tietoa vauhdista. Tavallaan suunta on helpompi selvittää.

En ole aivan varma, kenelle Hannu Toivosen uusi kirja “Kenelle tekoäly on?” on tarkoitettu. Teksti on asiallista, mutta sen verran alkeita, ettei siitä tule välttämättä hullua hurskaammaksi.

Laittaisin tähän oman kommenttini. Päivän uutisen mukaan itse Kissinger on julkaisemassa nyt, satavuotispäiväkseen, kirjan myös tekoälystä. Tapansa mukaan hän taitaa esitellä myös epämiellyttäviä näkökohtia.

Se on totta, että pirullinen kirjapainotaito, joka levitti lukutaidon valtavasti entistä laajemmalle ja käytännössä kenelle tahansa, aiheutti välittömästi 1500-luvulla entisiä paljon verisempiä talonpoikaiskapinoita. Menestyneet kirjoittajat, kuten Luther, julkaisivat yhä menestyvämpiä lentolehtisiä, ja nuijimaan hengiltä yhä enemmän ihmisiä. Seuraavalla vuosisadalla 30-vuotinen sota aiheutti monin paikoin Euroopassa enemmän hävitystä kuin I tai II maailmansota. Sotajoukot olivat kuin haaksirikkoisia. Miten liikkua, kun ihmiset oli tapettu. rakennukset poltettu ja ruoho syöty?

Seuraava vuosisata levitti perätöntä tietoa, että “valistava” kirjallisuus, kuten filosofien laatima, edistäisi suurten joukkojen asioita. Ei se edistänyt.

Sitä seuraavalla vuosisadalla liikkumattomat kuvat (valokuvat) ja liikkuvat kuvat (elokuvat) saivat suosiota, koska niihin ei tarvittu luutaitoa. Viime vuosisadan suosituin julkaisutyyppi saattoi olla II maailmansodan tuoma sarjakuvalehti. Ja sitten tuli televisio ja ihmeellisellä tavalla tehokas Internet.

Kukaties tekoälyn tehtävä on lukea, kun ihmiset eivät enää juurikaan lue, ja tehdä lukemastaan vääriä yleistyksiä. On hienoa, että autoni pannaan korjaamolla töpseliin ja saan usein tietää, mikä siinä nyt on vialla. Mutta maantie on silti hirveän paljon huonompi keksintö kuin joki, järvi tai meri, ja pyörä on huono keksintö. Jonkun pitäisi keksiä uusi.

Korkea peili

Sakari Siltalan kirjan nimi on oikeastaan “Korkea Peli”, ja se on 1931 kuolleen  vuorineuvos Walter Ahlströmin tarina. Nimi tarkoittaa, että Ahlströmin suuruuden luonut vuorineuvos oli luonteeltaan “peluri” eli halukas investoimaan silloin kun kaikki muut olivat pöydän alla piilossa, ja myymään turhia sahalaitoksia ja selluloosa tehtaita, kun jossain pantiin maailmaa sekaisin ja houkuteltiin hyväuskoisia katteettomin lupauksin.

Kukaties joku muistaa hänet ja hänen isänsä Antti Ahlströmin mahtavina teollisuusmiehinä. Ensimmäinen mielleyhtymä taitaa kuitenkin olla tytär Maire Gullichsen, joka kuoli vasta 1990 ja muistetaan Alvar Aallon ja varhaisen Artekin tukijana. Hän on se henkilö, jonka mukaa Villa Mairea on saanut nimensä. Tuo mielestäni heti Säynätsalon kunnantalon jälkeen upein rakennus Suomessa kuuluu muuten olevan yleisöllä avoinna, sopimuksen mukaan. 

Katsoksa Wikipedia, joka asettaa tuon rakennuksen erään Le Corbusierin ja erään Mies van der Rohen rinnalle Euroopan hienoimmaksi.

Oikeastaan käytännössä kaikkien helsinkiläisten tuntema “Savoyn talo” Eteläespalla on Ahlströmin talo. Yliopisto-oettajani kertoi minulle kerran siellä reteitä juttuja, miten heillä oli Talvisodan aikana Savoy työmaaruokalana, kun vastapäinen Kämp oli täynnä ulkomaalaisia ja käsissä oli Ahlströmin lasten ja näiden lasten perinnönjako…

Siltalan kirja on aivan parasta, mitä Suomessa on julkaistu teollisuuden noususta. On harvinaista, että ihmiset on saatu elämään tekojen takana. Salaisuus on valtava, käytännössä tutkijoiltakin suljettuna ollut arkisto, ja eräiden sukulaisten kohdittain jokseenkin suorasukaiset kertomukset siitä, mitä todella tapahtui.

Ja W. Ahlström lienee ollut ainoa suomalainen, joka todella vietti todella pröystäilevää raharuhtinaan elämää. Iso moottoripursikin oli lakattava 19 kertaa - Hondurasista tuotua mahonkia - ennen kuin se kelpasi tilaajalle. Ja yleiseen historiaan jääneet “Huruslahden arpajaiset” eli punaisten armoton teloittaminen Varkaudessa talvella 1918 mainitaan perustellusti omistajien toiveeksi. Sitä kirjoittaja Siltala ei voi tietää, että tuossa tappamistouhussa oli myös mukana noin kolmannes Viipurin hovioikeutta.

Matkat eri puolille maata sujuivat erikoisvalmisteisella salonkivaunulla, ja autotallisssa odottivat Isotta Fraschini, Rolls Royce ja vastaavat.

Kaiken tämän ansaitun kiitoksen jälkeen voi esittää pienen huomautuksen: lukijoista vain harva tietää Suomen metsäteollisuuden päävaiheet. Mekaaninen ja kemiallinen metsä eli lankut ja selluloosa oli sotien välisenä aikana ajoittain reippaasti yli puolet Suomen koko teollisuustuotannosta, ja käytännössä kaikki meni vientiin. Vastaavasti paperin myynnin pudotus vuoden 1970 jälkeen on ollut huima ja jatkuva. Helpotusta ei ole näköpiirissä.

Lukijalle jää myös avoimia kysymyksiä. Elinkeinoelämä oli hyvin voimakkaasti politiikan johdossa. Lapuan liikettä ja vastaavia rahoitti etenkin metsäteollisuus. Haarlan lisäksi kuninkaita olivat Serlachiukset, Waldenit ja Ahlströmit. Arvoitus: miksi rikkain oikeisto lopetti rahoituksen ja miksi me emme ajautuneet kansallismielisten diktatuuriin kuten käytännössä kaikki muut Euroopassa?

Puhuakseni hirveitä: Talvisota ja sen jatko olivat tavallaan myös siunaus Suomelle. Syntyi jokin käsitys, että kovan paikan tullen kaikkia tarvitaan ja että keskinäisessä tappelussa on hyvä säilyttää jokin tolkku.

Kaupallinen tiede

Edellinen otsikko “tekijän verinen veitsi” oli johdanto kielen mutkikkuuteen.

Panin merkille vuonna 1948 Kivimäen uutuusteoksen “Tekijänoikeus” ja jäin ihmettelemään sen merkitystä. Minulla oli kauan ollut alibi. Istuin jopa verolautakunnan kokouksissa. Sana oli kai levinnyt kummasta kakarasta, sillä sitä ei enää ihmetelty, että kannoin kirjaa mukanani ja tarvittaessa luin sitä. Joskus se oli Iloinen aapinen, joskus Välskärin kertomuksia.

Vasta nyt, tätä kirjoittaessani, otin selvää, mikä tai missä on “Lovat”. A-Hollanti; Hollo-Louvre; Lovat-Sandelin; Sandes-Öölanti. Joki Venäjällä Olhavan suunnassa eli ei hirveän kaukana Novgorodista. Ei mainittava. Edellinen painos oli A-Isonzo; Isopurje-Maskotti; Masku-Sanomalehti; San Remo-Öölanti.

Puhe on Pienen tietosanakirjan neljästä niteestä. Ensimmäinen, 20-luvun versio, on verkossa, koska tekijänoikeuden siihen sanotaan sammuneen ja se kuuluu olleen kaupallinen menestys. Toinen, tuo Hollo-Louvre, oli meillä kotona, ja Isoa olin itse mukana tekemässä 60-luvulla.

Norjan Gyldendal perusti “keltaisen kirjaston” 1925. Esipuheessassa sanottiin 1939 «Me tiedämme. Aika on suuri. Gestapo on suuri. GPU on suuri, Berliinin ja Moskovan paraatit ovat suuria. Saksan keskitysleirit, Venäjä kolhoosit ja eristimet, Amerikan trustit, Englannin laivasto, ovat kaikki suuria. Kirja on pieni. Kaunokirjallinen nide on lisäksi naurettava, saamattomien yläluokan naisten lelu… Aikana jolloin raakuus ja ihmishengen halveksunta kasvaa kasvamistaan, kirja voi palauttaa mieleen, että ihmisen elämä on pyhä.”

Sodan ja miehityksen jälkeen seuraava Keltainen kirja oli “Kenelle kellot soivat”.  Kirjan nimi on John Donnen sitaatti: “Älä kysy, kenelle kello soi, koska se soi sinulle.” Donnen runo alkaa säkeellä “Yksikään ihminen ei ole saari”.

“Tekijänoikeus” hämmästytti minua, koska olin kuullut, että tekijä hiipi tekopaikalta verinen veitsi kädessä. Siis: mitä on tekijän oikeus? Englanniksi se oli kopio-oikeutta, ja se oli helppo ymmärtää. Copy right. Ruotsissa ja saksassa asia oli vaikea. Kantasana, kuten ruotsin “upphov” on “alusta ammennettu”. 

Tässä se ongelma. Yleensä perustana on ihminen tai maa. Mutta tuo asia, jonka tavallinen nimitys on nykyisin “mieli”, ei oikeastaan tuota mitään rahan arvoista. Siinä mennyt aika oli oikeassa. 

Minä odotan suuria tekomieleltä. Ei se ole iso asia, että kirjoituksia järjestellään ja tehdään. Se on iso asia, että esimerkiksi proteiinin rakenne on selvitettävissä esimerkiksi lääkettä tai rokotettaa suunniteltaessa jokseenkin samalla tavalla kuin ne ohjelmat, jotka ovat jo peitonneet kaikki ihmiset shakissa, gossa ja jolpa pokerissa.

Tekijän verinen veitsi

 

Näytin postin tuomaa kirjaa (Sakari Siltala, Korkea peli. Teollisuusneuvos Walter Ahlströmin (1875-1931) elämä). Sanoin että kun tämän hankit, vaimosi hermostuu, kun et tule ihmisten aikaan syömään etkä maate. Kehuin jo saman tekijän edellisen kirjan “Kirnu ja kartelli” parhaani mukaan. Nämä kaksi kirjaa ovat sellaista Suomen historiaa, jota en edes uskaltanut odottaa: ihmisiä, elinkeinoja, rahaa, valtaa, tappioita, kumouksia, kulttuuria, kulttuurittomuutta - vaivoja säästelemätön taustatyöskentely, entuudesta tuntemattomia lähteitä. Itse asiassa olisi kehuttava koko Markku Kuisman kouluttamaa tohtorijoukkoa, paitsi T. Keskisarjaa, joka tuntuisi kadottaneen vähänkin tolkkunsa.

Palaan asiaan pian.

Juttelimme. Kahvilla oli siis etäinen sukulaiseni. Hän on nuorin meistä veljeksistä, minä vanhin. Selitin millainen yleistajuinen kirja aiheesta AI ja IPR pitäisi kiireesti tehdä. AI on tekoäly ja IPR on immateriaalioikeus (tekijänoikeus, patentit, tavaramerkit jne.).

Ei niitä enää monta ole, joille tuollaisen asian voi selittää kuistilla asianomaisen vaihtaessa jo jalkaa ja vilkuillessa kelloa.

Patenttioikeus romahti, koska lain edellyttämä “keksinnöllisyys” (inventive step = non-obviousness) katoaa ja karkaa. Karkeasti: uutuus arvioidaan suhteessa toisiin patentteihin ja patenttihakemuksiin. Keksinnöllisyys on sitä, mikä ei ole ilmeistä kysymyksessä olevan alan keskiverto ammattimiehelle.

Huomatkaa “kysymyksessä olevan alan”. Siihen on piilotettu ikään kuin tavaramerkkioikeuden tavaramerkkiluokka, oikeastaan “tavaran tai palvelun laji”. Ikivanha esimerkki: oli mahdollista rekisteröidä “Voitto-pastilli”, vaikka rekisterissä oli jo suksien “Voitto-siteet”. 

Vuoden - kahden kuluttua tekoäly on indeksoinut ja rakenteistanut suomeksi kaiken, mikä Kansalliskirjastossa on skannattu. Silloin patenttihakemusta verrataan tietokoneella kaikkeen siihen, minkä alan ammattilainen tietää tai pystyy päättelemään.

Paha ongelma. Sisältö ei ole suojattu. Esitystapa voi olla suojattu. Sinänsä tarpeellnen “tietosuoja” (henkilötiedot, eräät liikesalaisuudet) hämmentää myös ammattilaisia. Ette saa kirjoittaa blogiinne syntymäaikaani, joka on 23.12.1944, ettekä kotiosoitettani, jonka sanelin päivällä ilmapumppumiehelle. (Mukava mies; pumppu tulli puhtaaksi ja lämmittää taas.)

Tuo tietosuoja on englanniksi “protection of privacy” (!) ja saksaksi “Datenschutz”. Sanakirjan mukaan “data” ei ole informaatiota, koska sillä ei ole välttämättä sisältöä eikä järjestystä - esimerkiksi joukko umpimähkään valittuja sanoja sanakirjasta on dataa. Joukko sukunimiä “Tuntemattomasta sotilasta” on tietoa eli faktoja, vaikka nuohenkilöt olisivat keksittyjä. Informaatiota on se, että uskottavan todistajan mukaan kapteeni Kaarnan mallihenkilö oli sukunimeltään Kärnä. - Tieto, data, fakta ja informaatio ovat vapaita. Tekijänoikeus ei rajoita niiden käyttöä. 

Teos on “omapereäinen”,  joka saksalaisessa oikeuskirjallisuudessa on kuvailtu “tilastolliseksi ainutkertaisuudeksi”. AI osaa tuottaa sellaista tekstiä, joka ei sokkotestissä osoittautuisi koneen keksimäksi ainakaan jos tektissä käskettäisiin vain panna tekstit paremmuusjärjestykseen.

Tämä on suojattu teos (tässä luvallinen sitaatti):

Oi, kuinka kauan tuo lintunen saa

taas lentää luo kotimaan?

Niin! Oi, kuinka monta tietä saa

taas yksin mies vaeltaa?

Niin! Oi, kuinka voi sota maan hävittää

ennen kuin rauhan mä nään?

Ja tuulelta vaan mä vastauksen saan,

vain tuulelta vastauksen saan.

Oi, kuinka kauan nyt taivas ja maa

vain paikoillaan olla saa?

Niin! Oi, kuinka kauan ihminen saa

maan päällä näin ahertaa?

Niin! Oi, kuinka monta kertaa hän saa

taas luottaa vain unelmaan?

Ja tuulelta vaan…

Oi, kuinka katseeni niin usein saan

taas taivaaseen kohottaa?

Niin! Oi, kuinka jään usein vain itkemään

poismennyttä ystävää?

Niin! Oi, kuinka koskaan mä voin ymmärtää

näin miksi taas yksin jään?

Ja tuulelta vaan… (Pertsa Reponen)

Puhalla

Halusin näyttää, ettei runollisella sanonnalla ole selvää merkitystä. Samalla halusin näyttää, ettei runottomallakaan sanonnalla ole.

Sekä runon että vitsin tekniikka on sama. Sanotaan yhtä mutta tarkoitetaan toista. Näin tavoitellaan tehoa. Kieli elää. Ainakin jotkut haluava autoa ajaessaan ‘painaa lusikan pohjaan’, vaikka on löydettävä minun ikäiseni ihminen muistamaan, että kuorma-auton kaasupoljin toden totta oli kerran maailmassa lusikan näköinen ja mallinen.

Kouluissa runousoppi sivuutetaan huitaisemalla. Se on virhe. Nykyinen runous eli iskelmien ja laulelmien sanat ovat puoli elämää. “Puhaltaa tuuleen on hieno tapa sanoa nopeasti ja tiiviisti, ettei maailma ole mallillansa ja että puhuja eli laulaja käsittää jollain tasolla ytimen: ihmisestä se on kiinni.

YouTubesta löytyy jopa 25-minuuttinen selitys laulun “Blowin’ in the Wind” sanojen merkityksestä.Teksti käydään huolella läpi, tuloksettomasti.

Mielikuva jää: ihmisen pitäisi tehdä jotain, etenkin toisten ihmisten puolesta, mutta emme vain tee. Dylanin luultavasti alkanutta 1960-lukua kuvastellut ja hiukan Vietnam-henkinen teksti on ainakin osoittautunut kapeaksi. Epäselvät sanat “elonkehä” (biosfääri) ja “ilmastonmuutos” ovat luoneet tunnetta, että pitäisi tehdä jotain. Käytännössä emme juuri tee. Ihminen ei ole ainoa huolen aihe.

Laulut ilmaisevat tunteita eivätkä tietoja. “Karjalan kunnailla” pani minut perehtymään luovutetun Karjalan karttoihin, kun ne päätyivät jopa verkkoon. Tutkin muun muassa monien esivanhempieni asuinpaikat heinäseipään ja kissankupin tarkkuudella. Sukulaispojat olivat käyneet pyhällä maalla ja kertoivat, että rakennuksethan poltti Väiski-eno itse Talvisodan alkaessa ja että muuten Kivennavan Joutselän maisemaa hallitsee kaatopaikka, jota koristavat myrkylliset jättiputket.

Kartoista näkee, että laulun Karjalan kunnaat eivät löydy Kannakselta, mutta niitä on nykyisen Suomen puolella paljon. Sen kuin ajelee esimerkiksi kuutostietä ja käy välillä tien varressa puskassa.

Kysyin vanhemmilta, että miksi siinä kauniissa “Kallaves”-laulussa niin kovasti kaivataan Kuopioon. Pääsee sinne, ja kalakukkoakin järjestyy, samoin muikkua ja piimää. Ovela puhuteltu vastasi minulle, että ehkä sanat on kirjoittanut joku Amerikan suomalainen.

Ehkä ei. Panu Rajalan hyvää elämäkertaa lukiessa saa tietää, että F.E. Sillanpää, yksi vuosisadan parhaista kirjailijoistamme, kaipasi ja ikävöi hillittömästi kotiin jo asuessaan siellä kotona Hämeenkyrössä nuorena ylioppilaana äidin passattavana ja isän katsellessa sen näköisenä, että tuleekohan tuosta pojasta mitään. Välillä hän kyllä karkasi kylille juomaan viinaa ja kantoi köllinimeä “toimeton tohtori”. Tohtori sitä perua, että hän oli aikonut opiskella lääkäriksi. 

Miksi käytetään hämmentäviä kielikuvia? No. Kielikuvia ovat esimerkiksi ‘taivas’ ja ‘helvetti’, ilman uskonnollisia sivu-ajatuksia. Taivas voi olla makuuhuoneessa ja helvetti ruuhkabussissa.

Ja joskus tarvitaan kuvia ja kielikuvia asioihin, joita ei voi sanoa, koska niitä ei tavallaa ole olemassa. Eräs näkijä sanoi: minä olen tie, totuus ja elämä. En usko, että tuo tarkoittaa mitään. Mutta se vaikuttaa. Ja vanhojen aasialaisajatusten “tao” on meidän kielellemme - “tie”.

Jutun kuva kertoo kielen hallinnan mittakaavasta. Tuo irja, jonka edellinen painos miulla oli, koskaa tekijänoikeutta. Kirjassa on 1522 sivua. Sopiva johdanto.

Teos?

Kommentoija ihmettelee, onko vitseihinkin tekijänoikeus. Vähän aikaa sitten toinen kommentoija sanoi verkosta poimitun kuvan ottamista blogin otsikkokuvaksi varastamiseksi.

Oma syyni. Olisi pitänyt nostaa jokapäiväiseen otsikkoon: EN ANNA OIKEUDELLISIA NEUVOJA.

Toistelin tuota jo vuosikymmen ja yli vuosikymmen sitten.

Syy on yksinkertainen. Jos annan lakimiehenä neuvon, olen vastuussa siitä. Näin on, vaikka minulta kysytään usein ilmaisia neuvoja. Perusteluna mainitaan, että kun ne paremmat lakimiehet ovat niin kalliita.

Joskus kuulen kysymyksestä, mikäli se on ehditty minulle esittää, että tässä ei ole koko totuus.

Tekijänoikeusriidoissa on sama piirre kuin tieriidoissa ja kiistoissa rajan tarkasta paikasta. Tunteet saattavat kuohua mielettömästi ja pikkumaisuus ottaa vallan. Siksi olisi usein hyvä keskustella vastapuolen kanssa. Isälläni oli mainio keino rauhoittaa kiihkeää asiakasta. Hän laskutti tilille tonnin tai kaksi etumaksuna.

Mutta itse kysymys on hyvin mielenkiintoinen ja hyvin vaikea. Jos vitsi tarkoittaa huvittavaa käännettä, siihen ehkä ei ole tekijänoikeutta. Sellaisen käänteen - että pappi kumarsi piispalle niin syvään että housut repesivät - voi esittää monin tavoin ja sanoin. Ideaan ei ole tekijänoikeutta, Oikeus kohdistuu siihen omaperäiseen eli persoonalliseen eli luovaan muotoon, joka ajatukselle annetaan.

Näin helppo asia ei ole. “Hyvää joulua” ei ole suojattu teos, koska se on vailla omaperäisyyttä.

Mutta toisaalta sutkaus tai jopa metafora saattaa muuttua kansan omaisuudeksi, kun kaikki käyttävät sitä. Hakukoneen mukaan “tuuleen puhaltaminen” (Blowing in the Wind) oli Dylanin oma oivallus vuodelta 1962, eikä kukaan ole tähän mennessä ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Asiayhteydestä päätellen se - esimerkiksi ihmisen vapaus - on joko itsestään selvää tai täysin mahdotonta.

Tuli vahingossa hyvä esimerkki runon tekniikasta. Monen mielestä tuo laulu on hyvin kaunis juuri selittämättömyydessään. Moni protestilaulaja saarnasi tuohon aikaan jotain totuutta. 

Kulttuuriin sekoittumista kuvastaa “Jabba-dabba-duu”. Hannan ja Barberan Retu Kivinen alkoi hänkin vuonna 1962 huutaa noin, ja siitä erin huutoa on pidetty myönteisenä innostuksen osoituksena, ja sitä saa käyttää rajoituksitta. Tietääkseni suomen kielen uutuus “kääk” tuli Aku Ankkaan 1950-luvulla, jolloin nerokas tekijä voisi olla Sirkka Ruotsalainen Erkon sihteeri…

Kuvassa nyt paras alan käsikirja, hinta 245 euroa ja kieli tanskaa. Bently - Sherman on hyvä, mutta laajuutta on puolitoista tuhatta sivua, ja täysäivätoiminen tarvitsee niistä muutamaa kuukaudessa. Kustantaja Oxford University Press. Kuka tekee Haarmannin jälkeen seuraavan version “Immateriaalioikeudesta”, se jää nähtäväksi. Järjestöjen ja vastaavien verkkosivuilta saatava tieto on yhtä tyhjän kanssa. 

AI teos?

 

Tekijänoikeus sivuutetaan epäselvästi, ja patenteista ehkä mainitaan, että ne kiinnostavat vain ammattilaisia.

Ihminen voi kirjoittaa tai valokuvata joka päivä niin että sillä elää, mutta oikeudet hänen tekemisiinsä eivät tunnu liikuttavan ketään. Kai niistä on jossain sopimuksissa. Tai sitten ei.

Ylioppilas lukee tenttiin asiasta kirjan tai kaksi. Niitä on meillä muutamia, tasoltaan keskinkertaisia. Selkeästi eksoottisista erilliskysymyksistä tulee silloin tällöin väitöskirjoja, joissa on hyviäkin, mutta oikeudellisen sääntelyn ja teknologian järkyttävistä peruskysymyksistä ei ole käytännössä mitään.

Median kynnyksiä tämä asia ei liioin ylitä.

Useimpien merkittävien maiden  lakiteksteissä sanotaan suoraan tai kiertäen, että tekijänoikeuden voi saada johonkin sellaiseen, mikä on “luotu”, ja tuolla tarkoitetaan ihmisiä ja ihmisryhmiä.  Ennen käsikirjoissa sanottiin jopa, että mikään koneen tekemä ei voi olla suojattu teos.

Patentin täytyy olla uusi, keksinnöllinen ja sisältää tekninen efekti. Vaikea oppisana keksinnöllinen (“inventive step”) tarkoittaa luovaa eroa entuudesta tunnettuun. Opetuksessa ja käytännön toiminnassa sanotaan joskus, että uusi keksintö ei ole konemainen kehitelmä tai muunnelma. Tarvitaan jokin “idea”. Tavaramerkkien ja toiminimien tulee erottua toisistaan, eivätkä ne saa olla sekoitettavissa. Mielestäni oli aivan perusteltua keskustella espoolaisen teatterin uudesta nimestä, joka on “&”. Merkki (“ampersand”) viittaisi kirjaimiin e ja t eli Espoon teatteri.

Toivon että tuomioistuin kieltää tuon “nimen”. Se aiheuttaa sekaannusta. Toki kuvio kelpaa merkiksi. Hakaristi olisi ihan hyvä, jos se olisi uusi, mutta se on erittäin vanha.

Sekä Chat GPT että Monica vastaavat kokeillessani tenttikysymykseen “inventive” step hyvin. Kun kysyn suositusta brittiläisistä immateriaalioikeuden kirjoista, saan hyvän ja kattavan vastauksen. Kysyn tällaista, koska nuo kirjat ja niiden painokset ja hinnat tunnen.

Tässä koneen vastaus maallikkomaiseksi tyypiteltyyn kysymykseeni aiheesta “actio quanti minoris” ja tuottamus: “In general, the concept of "guilty mind" or "mens rea" is not required for an actio quanti minoris, as it is a civil action rather than a criminal one. This means that the buyer does not need to prove that the seller acted with any specific intent or knowledge of the defect in order to claim a reduction in price or compensation for a diminution in value.”

Kysymys ja vastaus suomeksi:

Kosteusvaurio huoneistossa?

“Suomen lain mukaan vastuu kosteusvaurioista kaupan yhteydessä vaihtelee tilanteen mukaan. Alla on muutamia yleisiä huomioita, mutta on tärkeää ottaa huomioon, että tilanne voi vaihdella tapauskohtaisesti ja kaupan ehdot voivat vaikuttaa vastuuseen.

Takuu ja ilmoitusvelvollisuus: Kauppakirjoissa ja kiinteistöjen kaupassa käytetään usein kaupan kohteen kunnosta annettavaa takuuta. Myyjän on ilmoitettava ostajalle mahdollisista kosteusvaurioista ja muista piilevistä virheistä. Ostajan puolesta taas on tärkeää tarkastaa kiinteistö huolellisesti ennen kaupantekoa ja ilmoittaa havaitsemistaan vaurioista myyjälle.

Kiinteistön virhevastuu: Myyjä on vastuussa kiinteistön virheistä, jotka ovat olleet olemassa kaupantekohetkellä. Jos kosteusvaurioita ei ole mainittu kauppakirjassa ja ne ilmenevät myöhemmin, myyjä voi olla vastuussa niiden korjaamisesta. Kuitenkin myyjän vastuu voi olla rajattu, jos hän ei tiennyt tai hänen ei olisi pitänyt tietää vaurioista.

Asuntokauppalaki: Asuntokauppalaki sisältää säännöksiä asuntojen kaupoista ja niiden vikojen korjaamisesta. Lain mukaan myyjä voi olla velvollinen korjaamaan kosteusvauriot, jos ne olivat olemassa kaupantekohetkellä ja ostaja ei ole voinut niistä tietää tai niitä ei ole voitu havaita normaalein tarkastuksin.

Kiinteistövakuutus: Kiinteistöillä voi olla vakuutuksia, jotka kattavat rakennusten ja kiinteistön kuntoon liittyviä vahinkoja, kuten kosteusvaurioita. Tämä voi vaikuttaa siihen, kuka korjauksista vastaa.

Lakimiesapu: Kiinteistökauppoihin liittyvissä riitatilanteissa voi olla tarpeen hakea oikeudellista neuvontaa ja apua asianajajalta tai lakimieheltä. Kiinteistöjen kauppaan liittyy monimutkaisia sääntöjä ja vastuita, ja ammattilaisen apu voi olla tarpeen selvittämään tilanne.”

Vastaus on pääpiirteinen ja pintapuolinen mutta aivan asiallinen.

Tekijänoikeus aiheuttaa pahan kysymyksen: kenen teos tuo vastaus on? Opiskelija, joka kelaa sen verkosta ja esittää manaan, ei tiettävästi riko mitään lakia. Hiukan epäselvää on, voiko menettely edes kieltää.

Ja nämä ovat vain alkeellisia esimerkkejä.

Esittelijä

William Jones meni esittelijäksi ja pääsi juristiksi, vaikka oikeastaan hän oli kiinnostunut kielistä. Hänelle sattui kuitenkin onni. Hän purjehti Bengaliin brittien sinne perustaman korkeimman oikeuden jäseneksi 1783, opetteli sanskriittia lähes ensimmäisenä eurooppalaisena, kaivoi esiin ja ryhtyi kääntämään tuon kielen muinastekstejä ja osoitti sen yhteyden myöhempiin kielenparsiin. Siitä syntyi termi “indo-eurooppalaiset kielet”. Hän puuhasisi Panini-kieliopin kanssa, opetteli 28 keiltä, kiina mukaan luettuna, ja kuoli.

Nautin jo mainostamastani H.G. Wellsin historian ääriviivoista ja mietin, kuka ja miten voisi kirjoittaa inhimillisen typeryyden historian, tai ainakin sen ääriviivat. Sanskrit saa minun puolestani olla. Äärettömän lahjakas maisteri Maijaliisa Auterinen (Otava) oli opiskellut sitä. Seppo Heikinheimo, joka oli monessa suhteessa liian lahjakkaan kuuden ällän ylioppilaan perikuva, tiesi aivan oikein, että sanskrit on vaikea kieli, ja puhui siitä liian usein, myös muistelmissaan. 

Hän ei ollut lukenut ajoissa aapiskirjaa. Ketä jumalat vihaavat, sen he lyövät lahjakkuudella. Toiset ihmiset ja asianomainen itse huolehtivat lopusta.

Wells osasi tehdä itsestään halutun, koska hänellä oli taito mennä työmiehen hatun alle,  tai ellei nyt kumminkaan, huonomman luokan kouluja käyneen herran. Tosin hänen kaunokirjalliset tuotteensa ovat aika heiveröisiä, kuten “Aikakone”.

Mutta hän kirjoittaa niin hyvin, että tosissani kaipaisin tällaista Historian ääriviivoja, eikä sillä ole oikeastaan väliä, että faktat ovat välillä väärin.

Huvituin taas kovin, kun tiedemiesten piukkapöksyisyys ja pikkumaisuus palasi mieleen. Tuota aihetta olen vähän kartellut, kun valetieteellisyys on ollut niin kovasti muotia.

Wells näkee vaivaa kuvatessaan maanpiirin nousua ja laskua Himalajan ja vastaavien viritysten tullessa ja mennessä muinaisina aikoina. Tektoniikka eli tieto mannerlaatoista oli hyvin nolo asia. Saksalainen Wegener esitti ajatuksen mannerlaatoista ja niiden liikkumisesta sulan massan pinnalla 1912. Hänet julistettiin pelleksi eikä häntä päästetty kunnon geologien kokouksiin. Nämä julistivat, etteivät mantereet ole koskaan liikkuneet, vielä - 1965. Vasta sitten tuli aika turvautua käsitteeseen “paradigmanmuutos”. Edelleenkään asiaa ei sanota suoraan yleisissä artikkeleissa, mutta sotilastarkoituksissa merenpohjia koluttiin, kunnes repeämävyöhykkeet ja mantereiden jatkuva liike tuli aivan selväksi ja esiintyy nykyisin myös luontodokumenteissa (mustat savuttajat jne.).

Sanskrit ja Jones tulivat tähän siitä, että Intian pyhistä kirjoista alkaa se katkeamaton kirjoitusten jono, joka on korkeakulttuuri. Tähän kulttuuriin kuuluu myös rasismi, jolla lienee ollut syvät juuret juuri Aasiassa.

Mutta katsokaas, mannerlaatat liikkuvat.

IKEA-kirjallisuus

Eläkeläisen kuuluu olla ilkeä ja katkera. Jospa tämä on tausta, kun ihastelen välillä kritiikkejä. Hesari on muinainen kotikenttäni. Niinpä ilahdun, kun silmiin sattuu vähän väliä hyviä arvosteluja, jotka avaavat solmuja.

Vähän sellaisia maassa tätä nykyä kirjoitetaan. Kun katson omiakin vanhoja kirjallisuus- ja muita arvostelujani, pudistelen päätäni. Oliko tuo ihminen tosissaan?

En saa koskaan tietää, mikä kaatoi lukemisen ja kirjallisuuden 2000-luvun alussa. Ainakin ilmiö näkyi eri puolilla maapalloa. Suomessa kirjankustantaminen kaatuili ja kompuroi tavalla, jota ei olisi ikinä arvannut.

Ainakin liialliset suurteokset opettivat ihmisille, ettei kirjakaupassa kannata käydä.

Nyt lehdessä sanottiin veikeästi, että kirjallisuuden pitäisi olla vaivalloista. En tiedä, mitä tällä todellisuudessa tarkoitettiin, jos mitään.

Mieleen tulee kuitenkin IKEA-efekti. Verkkoaivossa on hyvin näppärä pikatie aiheesta kognitiivinen vääristymä:

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/6/65/Cognitive_bias_codex_en.svg 

Tuo efekti on yksi niistä. Useiden tutkimusten mukaan ihminen arvostaa raskaasti liioitellen tavaraa, joka on alun perin huonosti suunniteltu ja kootaan käytännössä väärin, suurella työllä, osittain huonoista raaka-aineista.

Ylpeä askartelija pitää käsiensä työtä jopa kaksi kertaa arvokkaampana kuin kunnollista valmiina kaupasta ostettua.

Tämä antaa ajattelemisen aihetta. Ainakin minulla on tavaroita, joilla “on tunnearvoa”. Esimerkki voisi olla nyt keski-ikäisen lapsen koulussa tekemä käsityö, esimerkiksi pannunalunen, joka on jo tekovaiheessa osittain lohjennut.

On minulla myös isäni paperiveitsi, joka on todellisuudessa aika ruma matkamuisto kaiketi Espanja matkailun alkuvaiheesta. Tiedän henkilön, jolla on tallessa ompelukorissa äitivainajan parsima nilkkasukka. Miesten lyhyitä sukkia siis aikoinaan parsittiin. Eihän toki hyviä sukkia tuhottu, vaikka näkyi “uusia perunoita” eli varpaita. Tuohon ankaraan toimeen tarvittiin välineeksi käytetty eli rikkinäinen hehkulamppu, joka työnnettiin sukkaan ikään kuin lestiksi.

Maailmanaivo

H.G. Wells oli vuosikymmeniä kuuluisin englanniksi kirjoittava. Hän kuoli 1946, jolloi hän oli ehkä maalman kuuluisin kirjailija.

Olisi aihe esitellä unohtuneita taiteilijoita. Samaan suuntaan kuin Wells 1900-luvulla Alexander von Humboldt 1800-luvulla vaikutti  mielenmaisemaan enemmän kuin kukaan.

Humboldt oli tiedemies - etenkin naturalisti - ja sellaisena tutkijan ja tutkimusmatkailijan perikuva. Silti hän oli oikeastaan taiteilija ja etenkin julkkis. Kun hän tuli Väli- ja Etelä-Amerikan matkoiltaan paikkakunnalle, The New York Times vetäisi koko etusivun. Presidentti oli käsi ojossa vastassa ja väänsi itkua.

Wells kirjoitti aina ja kaikessa tieteestä ja koulutuksesta, ja oli taiteilija. Hänellä oli sama kirous kuin saksalaisella edeltäjällään: aivan uskomaton älykkyys ja kirjallnen tyyli, jolla peittää sen. “Aikakone” ja “Tohtori Moreaun saari” olivat varhaisia sensaatioita. Orson Wellsin radiolle tekemä “Maailmojen sota” oli myöhäinen sensaatio. Pitää paikkansa, että hän ymmärsi raide- ja autoliikenteen sekä lentokoneet, maailmansodan seuraukset ja atomipommin sekä eräänlaisen esi-Wikipedian vuosikymmeniä ennen kuin ne oikeasti tulivat.

Johtopäätökset olivat johdonmukaisesti vääriä. Ihmiskunnan kohtalo on sukupuutto. Kaupungit eivät kestä ilmasotaa pommituksineen jne.

Kilpailija, itse George Orwell, pilkkasi 1940 Wellsin keksimää “Yleismaailmallista ihmisoikeuksien julistusta”, jonka YK sitten omaksui. Kaikki ihmisolennot syntyvät tasa-arvoisina.

Wells kyllä mainitsee näyissään kannettava koje kourassa, nappi korvassa kulkevan ja höpöttävän ihmisen. Silti - kuten keskustelukumppanini eilen mainitsi Asimovista - viestinnän mullistuminen on hämmästyttävästi asia, jota oikeastaan kukaan scifi-ihminen tai fantasti ei käsittänyt ennakolta. Emmekä itsekään käsitä, vaikka olemme eläneet sen. Samassa eilisessä keskustelussa toinen mainitsi murheellisena, miten lähdettiin kävelemään hankalilla ajosaappailla, kun moottoripyörä jysähti metsätaipaleelle. Itse muistan, miten bensa loppui kaksi kilometriä ennen paikallista Shelliä, eikä ilkeäksi tiedetty myyjä suostunut lainaamaan trattia. Jouduin sommittelemaan sellaisen mainosesitteestä, kun kävelin takaisin autolle litra bensaa lasinpesunesteelle tarkoitetussa purkissa.

Minulla oli siis Nokian raahattava puhelin, kun  vein läheistä leikkaukseen Tukholmaan 1992.

Wellsin 1930-luvulla esittelemä “pysyvät tietosanakirja” ja “maailmanaivo” ovat mahdottomia, koska emme tiedä, mitä kakkea emme tiedä.

Syvä kivi

 

Tutkijat ovat piilottaneet hämmennyksensä. Pohjois-Amerikan muinaismeren pohjan alta kivestä esiin kaiverretut hirmuliskojen jäänteet eivät käyneet ihmeestä. Onnenpotku oli löytää niin paljon niin pieneltä alueelta. Ihme se ei ollut. Selittämättömän suuria luun palasia korjattiin talteen jo 1600-luvulla, ja etenkin Mary Anning etsi ja löysi niitä järjestelmällisesti Englannin etelärannikolta 1800-luvun alussa. Hän näytti niitä miehille, jotka pistelivät ne liivintaskuihinsa ja näyttivät niitä henkilökohtaisina saavutuksinaan kokouksissa. Mary ei saanut kunniaa edes kokonaisen liskon - ichtyosauruksen - luurangosta, jonka hän kokosi löytämistään palasista, koska hän oli vain nainen.

Salaisuus oli humanoidin luuranko, joka raaputettiin esiin allosauruksen alta hiekkakivestä. Selittämätöntä on, että tuo luuranko on puoliksi kiinni peruskalliossa, sen sisällä.

Peruskallio on syväkiveä eli maapallon hitaasti miljardeja vuosia sitten kiinteytyessä muodostunutta kalliota. Sitä on Suomessa näkyvissä runsaasti. Myös viimeisin jääkausi, joka poistui runsaat kymmenen tuhatta vuotta sitten, höyläsi meillä maanpintaa, juuri peruskallioon asti. Yksi sen tyypillinen kivilaji on kaikkien tuntema graniitti, rantakalliomme.

Tässä tapauksessa luuranko on nykyihmistä miljoona vuotta sitten edeltäneen homo erectuksen. Nimi tarkoittaa pystyä ihmistä eli kahdella jalalla kävelemistä.

Luurangon kädessä on Sveitsin armeijan linkkuveitsi. Punainen kuori, jonka sisään terät lukkiutuvat, on hiukan tummunut. Terät ovat kirkkaita ja toimivia. Koska tuollaisen kiven sisällä ei yleensä ole huokosia eikä siis vapaata happea, metalli ei ole ruostunut edes kivessä näin pitkään maatessaan. Happea syväkivessä on vähän, lähinnä maasälpään tai kiilteeseen sitoutuneena.

Tutkimusten mukaan tämän upseerimallisen veitsen ikä on noin 150 miljoonaa vuotta. Ajoituksissa ei tietenkään voida käyttää hiili-isotooppia, mutta esimerkiksi eloktroluminisenssin tulos on sinänsä selvä.

Ainoa puhtaasti tieteellinen selitys on aikaritsa. Joku on jossain keksinyt ritsat, joilla voidaan ampua tavaraa menneisyyteen. Tuo joku, joka ei ole halunnut nimeään julkisuuteen, on kokeillut onnistuneesti linkkuveistä ja sen perään tuon kädellisen tyypin luita.

Jos tuo vanhan haaveen toteuttanut keksijä oli hullu niin kuin keksijät usein tahtovat olla, hän ei ehkä jaksanut hillitä mieltään, vaan ampui menneisyyteen seuraavaksi itsensä. Ritsat hän vei varmaan mukanaan, koska niistä ei ole tietoa eikä edes huhua.

Oletettavasti hän harhailee jossain jurakauden kortteiden keskellä. Kukkakasveja ja meille tuttuja puita ei vielä ollut, mutta ilma oli hengitettävää, kenties jopa reipastuttavaa. Nisäkkäitä ei juuri ollut, mutta petoliskot olivat niin kovia kulkemaan, että pakoon juoksemisessa mahtoi olla tekemistä.

Suuren suvun viimeinen vihanta krokotiili juoksee lähdeteosten mukaan jopa 20 km/h, eli pakoon pötkivä ihminen voi hyvin jäädä toiseksi.

Elokuvan kuuluisaksi tekemä raptor pisteli yli viittäkymppiä. Vaikkei se ollut suurensuuri, siinä olivat kyllä ritsat tarpeen. Ja linkkuveitsi, joka tarkasti katsoen onkin myöhäinen tekninen versio hirmuliskosta.