Kassavirta

Taloudessa vaikein kysymys on kymmenyspilkku ja sen merkitys. Toinen hyvin kiperä asia on ‘miljardi’, englanniksi ‘billion’ eli tuhat miljoonaa eli ykkönen ja 9 nollaa. Euroopassa ‘biljoona’ on eri summa eli ykkönen ja 12 nollaa.

Asiasta on kirjoitettu kirjoja. Erilaisille mittayksiköille on SI-standardi, mutta anhat ja myös harhaanjohtavat nimitykset elävät niiden rinnalla, kuten ‘hevosvoima’. Lisäksi yleiskieli sekoittaa käsitteitä. Esimerkiksi massa ja paino eivät ole sama asia. Newton käsitti tämän yli 300 vuotta sitten, mutta kaikki eivät vieläkään.

Siitäkään ei ole täyttä yksimielisyyttä, käytetäänkö erottimena pistettä vai pilkkua, siis 1.000 vai 1,000. Kolmas vaihtoehto on välilyönti, siis 1 000. Urakkapalkkaistn puhtaaksikirjoittajien riemuksi tuomioistuimet kirjoittivat tärkeimmät summat sekä kirjaimin että numeroin, siis tuhat (1 000) tai 1 000 (tuhat).

Suomen valtionvelka on ylittämässä 150 miljardia euroa. Korkoa menee noin 3 miljardia vuodessa. 

Suunnilleen tähän asti olette jaksaneet lukea. Tästä eteenpäin ette lue. Tuskin luette sitäkään. Lukemisen sijaan ajattelette, että niiden pitäisi maksaa verot, joilla on siihen varaa. 

Keskustelu on vaikeaa, koska juuri noin tapahtuu ja on kauan tapahtunut. Pari vuotta vanhan tilaston mukaan yli 40 000 euroa vuodessa ansaitsevat maksoivat 95,8 prosenttia maan koko ansiotuloverosta. 

Pääomatuloveron osuus kaikista veroista on selvästi alle 10 prosenttia.

Nuo kappaleet olivat turhia. Osa suomalaisista arvioi, että herrat ryyppäävät ja rälläävät ja jakavat toisilleen hyväpalkkaisia virkoja, mutta kansa kurjistuu. Toista väittää YLE-propaganda.

Itse tiedän, ettei minulla ole kivitaloa eikä nelivaljakkoa eikä liioin vihreää frakkia, jonka hihoissa olisi kullan värisiä nauhoja. Silti elintaso ympärilläni on kohonnut elinaikanani ainakin 15-kertaiseksi.

Yksi syy huonoon tiedonkulkuun voisi olla lukemisen ja kuuntelemisen epäonnistunut opetus. Meillä neuvotaan hapuillen jotain oppia puhumiseen, ja moni on tavannut taitavia puhujia. Taitavia kuuntelijoita on vain vähän. Onneksi olen tavannut eräitä.

Tekstin ongelma on pätkälukeminen. Se saattaa liittyä teknisiin laitteisiin. Kuten jo paperille painetuissa lehdissä tiedettiin, otsikko, lihavalla painettu ingressi ja palstan katkaisevat tekstin palaset olivat tärkeitä. Nykyisin jätetään kylmästi puoliväliin tai kolmannekseen. Sitä voisi kokeilla kliinisesti. Kätkisi viimeiseen kappaleeseen lauseen: joka tuo tämän paperin kokeen järjestäjälle, saa sata dollaria. Luulen että järjestäjä pääsisi aika halvalla.

Ilmiötä hkä edistää se, että vanhastaan jopa kirjeissä on käytetty alkulauseita ja loppuluituksia, joiden ei ole tarkoitettu tarkoittavan mitään. “Täten sulkeudun suosioonne, teidän uskollinen N.N.”

Edward Gibbonia pidetään edelleen esimerkillisenä kirjailijana, vaikka hänen Rooman valtakunnan rappiosta ja tuhosta kertova kirjana ilmestyi yli 200 vuotta sitten. Etevä suomennos on aika uusi, Erkki Salon. Gibbonin tiedot ovat nykyisiin verrattuna riittämättömiä ja hänen johtopäätöksensä kohdittain selvästi vääriä. Hänen perusväitteensä, että Rooman tuhosi kristillinen kirkko, panee kysymään, miksi sama kirkko ei sitten tuhonnut muita valtakuntia. Tai miksi Muhammed onnistui perustamaan uskonnon, joka tuhosi tehokkaasti ja tarkoituksella valtakuntia.

Gibbonin kirjoittamisessa oli kikka. Vaikka hänen historiateoksensa on valtavan laaja ja hän kirjoitti paljon muutakin, hän mietti lauseen (virkkeen) aina valmiiksi eli pisteeseen asti. Ennen kuin hän otti kynän kteensä, hän oli miettinyt alusta loppuun senkin, mitä hän halusi nyt kirjoittaa. Se oli erikoista. Nykyisin se olisi vielä paljon erikoisempaa.

Katoamus

Poikkeuksellisesti kommentoija, yksi viisaimmista ja tiedoilta parempi, meni nähdäkseni harhaan. Puhe oli oikeustapauksesta ja sen yhteydessä esitellystä kysymyksestä, onko sähkö ainetta.

Oikeusjuttu ja kysymyksemme ovat käytännössä yhdentekeviä. Voisimme kuulkaa päästä ministereiksi! Kuvalehti esitteli laajasti ministeri Saarikon työpäiviä, jotka olivat yhdentekeviä. Lehti oli ehkä uskotellut tekevänsä ministerille palveluksen julkaisemalla kansikuvapiirroksen ja ties mitä, mutta jutusta muodostuva kuva elämän kumisevasta tyhjyydestä pelotti. Sai tuskin kahviani juoduksi kyyneleiltäni. Tarpeettomien ihmisten turhia kokouksia ja äänestäjäehdokkaille keikistelyä.

En moiti ministeriä enkä hänen edustamaansa puoluetta. Samanlaisia ovat kaikki ovelta ovelle kiertävät pölynimurikauppiaat.

Oikeusjutussa pitäisi ymmärtää sanan eri merkitykset. Ensin ‘aine’ fysikaalisesti (lähempi merkitys epäselvä); toiseksi ‘aine’ arkipäiväisesti; kolmanneksi ‘aine’ koulun ainekirjoituksessa; neljänneksi pontikka eli laittomasti valmistettu väkijuoma, jne. Lain mukaan hevosen voi varastaa mutta virtaavaa vettä ei. Viimeksi mainitun luvattomasta käytöstä rangaistaan, mutta teko ei ole “varkaus”, joka kohdistuu siis esineeseen. Tämä ei ole hiuksenn halkomista. Sivulliselle joutunut varastettu esine on palautettava oikealle omistajalleen ilman korvausta. Hyvässä uskossa esineen, siis esimerkiksi polkupyörän, varkaalta ostanut, saa kysellä korvausta siltä varkaalta.

Sama koskee näpistystä, ryöstöä ja kiristystä mutta ei esimerkiksi petosta. Toisissa maissa asia on säännelty myös eri tavalla, mutta meillä tämä on näin.

Raha ei ole ainetta eikä esine. Rikoslaissa on taitavasti käytetty sanontaa “irtain omaisuus”. Silti lakimies voi olla tarpeen vastaamaan oikein kysymykseen, onko toisen ihmisen pankkikortin ottaminen rikos, ja muuttuuko tilanne, jos tilillä ei ole rahaa. Tapahtuuko jokin rikos pankkikortin ottamisella vai silloin, kun sitä käytetään tai yritetään käyttää? Ja miten on luotollisen pankkikortin laita? Jos se katoaa, kuka maksaa? Visan kaltaisilla yrityksillä on tässä asiassa käytäntö, mutta onko se oikea ja vaikuttaako asiaan, jos pankkikortin mukana oli ohjeiden vastaisesti PIN-luku?

Tuon kehumani käsitteen “omaisuus” rinnalla on käsite “varallisuus” ja sitten vielä “pääoma”. “Pääoman omistaja” eli kapitalisti on vaikeaselkoinen termi. Teknisesti osuuskaupan jäsen oli “kapitalisti” ja ennen myös puhelimen käyttäjä, koska Helsingissä toimi osuuskuntamuotoinen puhelinyhdistys, nykyinen Elisa.

Uudestaan: nämä termit eivät ole yhdentekeviä. Vuoden 1992 jälkeen oli ilkeää olla istuvana tuomarina, kun joka päivä näki ja kuuli, etteivät ihmiset tienneet anojen “takuu” ja “takaus” eroa. Moni menetti omaisuutensa, kun oli taannut sukulaisen tai tuttavan lainat. Moni oli luullut “taanneensa”, että kyllä tämä ihminen hoitelee asiansa ja muuhan on sitten pankin asia. Takuu taas on myyjän antama vakuutus myydyn tavaran kunnosta. “Vakuus” ja “vakuutus” ovat nekin aivan eri asioita. Ja pankeissa, joissa virkailija nykyisin selittää, mitä ihminen on allekirjoittamaisillaan, monet käyttävät ihmisen usein pitkälle kehittynyttä kykyä olla kuuntelematta. Joskus epäilen, että tuo kyky on kirkon kehittämä. Kun kirkossa kuului käydä, monille seurakuntalaisille saarna oli välttämätön paha. Entinen kirkkomies sanoi kotiin palattuaan papin saarnasta, että synnistä se puhui ja tuntui olevan vastaan.

Viisaat kirjoittajat, esimerkiksi Macchiavelli ja Guiccardini, ovat pitäneet ministerin, neuvosherran ja erilaisten ruhtinaiden tärkeänä taitona salaa todelliset tunteensa. Sattui silmään tämä veistos, joka kuvaa mielestäni hyvin hallitusherraa ja -rouvaa. Kuten muistatte, italialaiset nykytyyppisen poliittisen analyysin edustajat sanoivat, että hyvä tahto ja oivallinen tarkoitus vievät varmuudella tuhoon.

Masennus ja musiikki

Poliitikoille ja muille pääministereille muistutan, mitä tyhmänä pidetty poika vastasi kuninkaalle niin että palkinnoksi rojahti prinsessa ja puoli valtakuntaa.

• Mitkä kolme ovat tärkeimmät maailmassa?

• Ruoka nälkäiselle, uni väsyneelle ja eukko eukottomalle.

Tämän jälkeen hyökkään sanomaan, että erinomainen keino mielenterveysongelmiin ja syrjäytymiseen on musiikki. Minulle tehokkaimpia ovat jousikvartetot mutta ihan perässä tulevat passiot, kantaatit ja oopperat.

Kerran kuuntelin Parsifalin kaksi kertaa viikon kuluessa oopperassa - enkä edes pidä siitä. Jos Wagneria pitää olla, kyllä varhainen Lentävä Hollantilainen on kova juttu, ja jos keksitty mystiikka miellyttää, Reininkultaa tuskin voittaa mikään. Voi sitä rytinää ja pauketta!

Kotona kuuntelen totta puhuen mielelläni Monteverdin tai Vivaldin oopperoita, joita yleensä ei esitetä. Mozartin oopperat tunnen liian hyvin, ja etenkin Don Giovannin vaikutus arkipäivään on liian valtava. Ennen kuin koko striimattu aineisto oli tullut käsille, olin ehtinyt hankkia 22 kokonaislevytystä teoksesta. Yllättävää muuten, että se vanha Prahassa äänitetty vinyyli (Archiv Produktion), jossa sekä Fischer-Dieskau että Talvela ovat solisteina, ei ole hyvä. Kumpikaan ei onnistu välittämään sitä selvää tietoa, että Giovanni oli roisto. Kuten Mozart itsekin.

ADHD-tyyppiseen häiriöön auttaa hyvin, että opettelee ooppera-aarioita ulkoa. Kieli saa kernaasti olla sellaista, jota ei ymmärrä lainkaan. Isänäitini, siivooja, lauleli pitkiä pätkiä Cosi fan tuttea ulkomuistista. Hänellä oli absoluuttinen kirja ja joku nuoruuden tuttava Bulevardilla siivoamassa niin että hän sai vapaalippuja oopperaan.

Maksani letkahti, kun luin Richard Cohenin aivan mainiosta kirjasta “Making History - the Storytellers of the Past”, että useampikin antiikin filosofi ja näyttelijä oli opetellut koko Iliaan ja Odysseian ulkoa. Se se luteet rassaa.

Olin ajatellut vähän samaa luettuani vuosikymmeniä sitten, että eräs naishenkilö, Cambridgen kuuluisia historiantutkijoita, oli takavuosina opetellut Iliaan, kun kollegat inttivät, ettei ole mahdollista oppia niin pitkää teosta.

Toinen vaihtoehto olisi hankkia porakone, porata tirskauttaa ohuella terällä kirjaan reikä ja sen jälkeen luetella ulkomuistista sivu sivulta, minkä kirjaimen pora oli vienyt. Kreikassa oli ihmisiä, joilta onnistui tuokin, vaikka materiaali oli siis papyrusta ja poran asian ajoi pitkä piikki.

Jos toimii esimerkiksi palkkamurhaajana ja joutuu vaaniessaan tukahduttamaan ADHD:t tunnista toiseen, ulkoa osatun toistaminen mielessä tehoaa.

Valitettavasti en ole masentunut. Kun taad tulee pääsiäinen, minulla olisi kova houkutus yrittää kuunnella Matteus-passio ulkomuistista, ilman nuotteja ja äänitteitä. En tee sitä, koska tuollainen näkömuistin käyttäminen ajaa pääni täyteen herhiläisiä (hornet).

Annan paremman vihjeen. Se sopii nuorille. Kannattaa opetella hankalampaakin musiikkia ja sitten panna soimaan. Sitten yritetään olla kuuntelematta musiikkia lainkaan ja keskitytään päivän huoliin ja murheisiin ja turhiin toiveisiin.

Viidentoista minuutin tai puolen tunnin kuluttua tarkkaavaisuutesi on ihan kiinni musiikissa ja murheesi ovat kuin tupakansavu ministeriön laboratorion koeputkessa.

Tarkkaavaiseksi tarkkaamattomuudella. Siinä se! Kuuntelin taannoin sen suurenmoisen h-molli-messun levytyksen niin että kädessäni oli sukka. Olin ollut panemassa sitä jalkaan, kun puolitoista tuntia aikaisemmin aloitin.

West Side

Nyt ei sovi esittää West Side Storya, koska se on sekä oopperaa että katujengeistä. Kumpi on vaarallisempaa, siitä kuulemme ennen kuin vaalilippu uurnaan kilahtaa ja sielu taivaaseen vilahtaa.

Halla-ahon ja Purran vetämä puolue on yhä paremmin johdettu. Tällä viikolla julkisuudessa teikaroivista huonosta johdosta kärsivät etenkin kokoomus ja vihreät.

Kunnioitan erittäin paljon markkinointia, vaikka en valitettavasti arvosta sitä. Niin ikään julkisuudessa oleva runous on ala, josta tiedän jotain. Sen pohjalta huomautan, että menneisyyden markkinointimestareita olivat Haavikko ja Saarikoski. Alan professori Tuomas Anhava päästi oman hienon runotuotantonsa unohtumaan edistäessään toisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Onneksi meillä on Anhavan runokäännökset, jotka ovat parempia kuin esimerkiksi Saksassa, Ranskassa ja Englannissa.

Minulla on vieläkin ainakin 50 nidettä lyriikkaa “väärällä kielellä” eli käännöksinä. Kotiraamattuni, Enzensbergerein vanha “Museum der modernen Poesie” tekee samoin kuin vanha Penguinin sarja. Lukija saa hyvin kirjoitetut, oikeastaan proosamuotoiset käännökset.

Juuri tämä on painotusero monien lukijoitteni kanssa. Tynnin “Tuhat laulujen vuotta” on monien mielestä suurenmoisen hyvä, ja samoin hänen “Tulisen järjen aika” -valikoimansa uudempaa ranskalaista runoutta. Itse olen siis eri mieltä. Tynnin ja hänen takapirunsa Haavion (P. Mustapää) valikoima toimii monessa, mutta esimerkiksi reteämmässä tekstissä se ei pelaa. Olisi tarvittu joku Jarkko Laine kaveriksi.

Runous, joka tällä hetkellä näyttäytyy lauluina - katso Top 10 tai Kymmenen kärjessä - on mikrobeja, joita ilman kuolisimme. Emme voi elää ilman aineenvaihduntaa.

Lisäksi runous on sosiaalinen eli siis myös poliittinen ase, kuten taas nyt. En tietenkään ole kiinnostunut puolueen edustajan mielipiteistä, ja tiedän, ettei eräiden tarvitse edes näytellä esiintyessään filistealaisina. Tunsin hengenheimolaisia jo alle 7-vuotiaina. Iljettävintä mitä he tiesivät oli Sipelius. Lapsuuteni kommunistit eivät anoneet pahaa sanaa oopperasta, koska he olivat hyvin selvillä siitä, että suuri Stalin kutsui työmiehiä juuri oopperaan, ja että neuvostoliittolaiset Shostakovitš ja Prokofjev olivat hyvin merkittäviä.

Olin paikalla, kun nuorvademmisto julisti oopperan kuolleeksi taiteeksi juuri sillä hetkellä kun bussit kurvasivat pihaan täynnä väkeä seuraamaan Viimeisiä kiusauksia ja Ratsumiestä. Tänään Suomen menestynein taideteos on Saariahon - Oksasen “Innocence”, tiettävästi myös rahalla mitaten.

Painetusta runoudesta oma “testamenttini” on selvä. Haluaisin nähdä Matti Rossin ja Pentti Saarikosken runojen ja laulujen käännökset kirjana, ja jos minulla olisi siihen rahaa, mitä valitettavasti ei ole, jakaisin tuota kirjaa K- ja S-ryhmän herkkukorien ilmaislahjana.

Periaatteessa olen eri mieltä kuin Valitut Palat ja Koulun biologia. Linnut, ainakin laulurastas ja mustarastas, ovat säveltäjiä, ja sellaisina parempia kuin kukaan ihminen.

Mitä muuta runous ja siis säveltäminen muka olisi kuin parin houkuttelua ja reviirin merkitsemistä eli kilpailijoiden karkottamista?

Mitä ihmeen muuta se voisikaan olla? Laulaja-runoilijat on kuvattu vuosituhansia voimallisina miekkamiehinä. Katso Wagner. Tai Homeros. Tai Gilgameš.

Ei pääsyy

 

Valokuvassa ihminen, joka on kuollut, ostaa kaupasta, joka on lopetettu, piirakoita jotka on syöty. Tunnelma on avoin. Kesä on ja vuosi oli 2009.

Kiitos kaikille. Sanoinkin aamulla Raumalla, että nyt minä kyllä (muka) peruutan huonevaraukseni Pariisi hotelli Lutetiasta, kun täällä teillä on niin paljon mukavampaa. Ei sieltä Pariisista olisi edes saanut sitä suurenmoista poronkäristystä, eikä minulla olisi ollut tilaisuutta mieliharrastukseeni eli istua kuuntelemasa aamun hiljaisuutta. 

Se Lutetia vain tuli mieleen, kun verkosta kääntyi silmiin tarjous, vain 1 510 euroa yö. Ja minä kun mielestäni olen yöpynyt siellä kerran, muistaakseni 1975, kun luulin aamulla hukanneeni passini, jonka olinkin vain pannut kapsäkkiin varakenkään talteen. Siinä samassa hotellissa oli kerran ollut Gestapon Pariisin päämaja.

Ensimmäistä kertaa en eksynyt pyrkiessäni pohjoisesta käsin ohitustielle suuntana Helsinki. Tein mitä tein, tapaan aina päätyä Turun rautatieasemalle, joka rakennettiin samoin kuin Tampereen asema vuoden 1940 olympialaisia varten. Poikani antoi minulle hyvän ohjeen. Raisiossa on kytättävä ABC-huoltoasemaa ja varustauduttava kääntymään kummallisesti Turun suuntaan, kun on menossa Helsinkiin. Aku Ankassa oli kerran sellainen valtava liikenneympyrä, jonka kyltissä luki “jos haluat oikealle, mene vasemmalle”.

Salon lähellä myytiin erinomaista merisössöllä täytettyä kroissua, ja ostin tuhoutuneiden sijalle pari Aino Aalto -juomalasia, jotka olivat kolmanneksen kalliimpia kuin meillä Prismassa. 

Suurta hämmennystä aiheutti, että jaksoin mainiosti ajaa sekä mennessä että tullessa yksin vaarantamatta mitenkään liikennettä ja saamatta suonenvetoa. S. Niinistö hiukan häiritsi pöpisemällä radiossa, että päin persettä menee, mutta menköön. Mutta hänhän on Salon poikia ja hänen viisaampi veljensä oli kuulemma ennen Raumalla töissä. 

Ihan oikea raumalainen oli uusi ystävä, murrettakin osaava ja nypläystaitoinen ihminen, Juli, joka ei välttämättä muistanut sitä Nortamon laulua (säveltänyt E. Borenius), jonka pyytämättä esitin pöydässä vanhusräppinä:”...Yksi kisälli sun rakkautes sitten sai, mutta kysyä mun sitä sentään sallit kai: Mitä sanot, jos mä ammun siihen kuulia, sinä uskoton ja petollinen Julia!”

Kotona keskityttyäni aikani sängyn päällä aloin herkutella tietotekniikalla. Minulla oli ollut mukana pieni ja nopea mutta vetoisa ulkoinen kovalevy ja järjestelin vanhoja ja hyvin vanhoja valokuvia.

Oma hokuni oli yliopistoluennoilla: suurta muutosta ei huomaa. Kukaties käytin havaintoesimerkkinä Euroopasta vuotta 1871. Lapsekkaat kaskut menettelivät vielä… “Koko Suomi riemuitsi kun Runeberg syntyi…” Tuo lause ei olisi korottanut ylioppilasaineen pisteitä ennenkään, vaikka kirjoittajan tarkoitus on selvästi hyvä.

Oman aikamme suuri muutos oli Internet. Minulla on tässä esimerkiksi artikkeleita, jotka lähetin Helsingin Sanomiin Kaliforniasta 1997. Käytettävissä olisi ollut lehden oma laite, jonka lempinimi oli “mopo”. Onnistuin ottamaan yhteydet kannettavalla tietokoneellani, joka oli IBM.

Lisäisin listaani yhden: herkkä kamera. 1:o kameraa ei tarvitse enää; älä osta. 2:o puhelimesi kamera kuvaa hyvin vähemmässä valossa kuin kuvittelet ja säätyy itse; yleensä et tarvitse videota. Tavallinen valokuva eli stilli on kuin sana tai lause kirjoituksessa. Siinä on kaikki oleellinen.

Minulla on omia, isäni ja isoisäni ottamia kuvia arjesta. Nyrkkisääntö oli, että vaikka filmi olisi ollut ISO 100 tai 400 (silloin yksikkö oli DIN), ei siihen kameran kanssa ehtinyt. Perustelu: katselkaa niitä muutamia kuuluisien kuvaajien kirjoja 60-luvun tai 70-luvun lapsuudesta. Hengettömiä ulkokuvia. Kansantaudiksi kuvailtu ADHD on niin usein huonoa harjoittelua. Nyt yksi rakkaimpia kuvien sarjojani oli kesäkuulta 2009: valokuvasin syntymäpäiväjuhlilla vieraat ja kaikki tuodut lahjat.

Isoisän nimi

 

Vanhassa suomennoksessa, joka sekin oli hyvä, hellyttävä Nasu narraa, että metsässä olevassa kyltissä esiintyvä “Yksityis A” oli hänen isoisänsä, Nalle Puh kai kuulee, että tuo isoisä oli Yksityis A.

Alkukielellä “isoisä” oli “Trespassers Will”. Will on tietenkin etunimi ja Trespassers sana, jota kukaan ei oikein osaa selittää. Jopa Google selittää, että kyltin huomiotta jättävä voidaan rangaistuksetta ampua. Googlen selitys ei tässäkään tapauksessa ole tosi, mutta se on toden suuntainen. “Trespassers will be prosecuted” tarkoittaa “rikkojat saatetaan vastuuseen”.

Hiljan mainitsemani asiavirhe oli ylioppilaskirjoitusten läpeensä epäonnistuneen kirjoituksen koronapassien yhteydessä heläytettiin, että amerikkalainen repliikki “so sue me” olisi paikallaan. En kykene arvaamaan, mitä kirjoittaja arveli tuon lainaamansa lauseen tarkoittavan. “Sue” tarkoittaa haastamista riita-asiaan vastaajaksi. Trespassing-käsite on manner-Euroopassa tuntematon, mutta edellisen kappaleen lause viittaa syytteeseen eli rikosoikeudelliseen vastuuseen.

Olen joskus jopa luennoinut  trespassing-käsitteestä. Alkeisiin menee kaksi tuntia. Käsitteen tausta on Englannin keskiajalta ja oikeustyyppi on “tort”, jota ei ole meillä koskaan käytetty. Tässäkin kohdassa Googlen määritelmän tapainen on virheellinen eikä termiä yleensä myöskään tunneta. Oikeustieteen luennolla voi sanoa: luonteeltaan rikosoikeudellinen vahingonkorvausvastuu, kun rangaistusta ei vaadita. Tai jotain siihen suuntaan.

Kauan sitten Yhdysvalloissa saattoi tosiaan käydä niin, että jos joku, esimerkiksi musta-, puna- tai keltaihoinen henkilö, käveli luvatta toisen omistamassa metsässä, hänet sai ampua rangaistuksetta. Muutamassa USA:n osavaltiossa kotoasi pakoon juoksevan murtovarkaan saa ampua. Suomessa ja tietääkseni kaikissa Euroopan maissa ampujalle tulee syyte ja tuomio henkirikoksesta. 

Hätävarjelu ihmishengen vuoksi on eri asia. Esimerkiksi varastetun hopealusikan takaisin saaminen ei oikeuta ruumiilliseen väkivaltaan.

Eräs ystäväni riehaantui. Hän oli taloustieteen professori Kaliforniasta. Se kokemus oli hänelle outo, että oli lupa kävellä metsässä ja pistellä suuhunsa mustikoita. Mieleeni tuli oudosti Robin Hood, joka legendan mukaan julistettiin lainsuojattomaksi, koska hän oli ampunut jousipyssyllään hirven Sherwoodin metsässä. Sekä metsät että hirvet kuuluivat kuninkaalle, jonka puhevaltaa käytti sheriffi.

Tämä esimerkki jäi kuulijoiden mieleen. Rikoslaki suojaa hallintaa, yleiskielellä hallussapitoa. Varkaus on hallinnan riistämistä tarkoituksin anastaa esine omaksi. Siksi “autovarkaus” ei ollut varkaus, vaan ajoneuvon luvaton käyttöönotto. Se auto hylättiin yleensä tienposkeen, kun bensa loppui. 

Korkein oikeus pohti, voiko sähköä varastaa. Asiasta annettiin 1920-luvulla ennakkotapaus. Ei voi, koska sähkö ei ole ainetta. Oli tehty aikoinaan suosittu temppu eli kierretty sähkömittari kuparilangalla ja aiheutettu näin sähköyhtiöille vahinkoa. Se oli petos - mutta oliko se varkaus.

Korkeimmassa oikeudessa ei näkynyt olevan tietoa tapauksen aikaan jo laajasti tunnetusta suhteellisuusteoriasta, joka osoitti keskustelun aineen ja energia erosta tarkoituksettomaksi. Tietoa ei liioin ollut hiukkasen - aaltoliikkeen dualismista eikä “sähköstä” fotoneina koostuvana. Kieltämättä ajatus hiukkasesta, jolla ei ole massaa, on hiukan outo. Ei huolta. 

Kun tässä nyt motkotetaan, mainitsen vielä, että mielestäni on kohtuutonta odottaa lukiolaisten ymmärtävän anakronismeja eli aikakauteen kuulumattomien ajatusten istuttamista ihan muualle. Suomen oikeudellinen tilanne, perinteisesti “sortokaudet” tsaarin vallan lopussa, olivat aikaa, jolloin meillä ei ollut perustuslakia eikä ihmisoikeuksia. Jonkinlainen suoja hallitsijaa vastaan tuli vasta noin 1945. Edelleenkään meillä ei voi haastaa tasavallan presidenttiä eikä eduskuntaa oikeuteen esimerkisi koronapassin (laki ei ole enää voimassa) puolustamisesta, eikä S. Niinistö tarvitse pelätä Nasua eikä tään isoisää, jos sattuu kävelemään metsässä kylttejä katselematta.

Kammottava sossu

 

Ensin olin kaupungissa tilaisuudessa. Se oli onnistunut. Ruoka oli hyvää.

Jonkin aikaa samassa pöydässä istuttuani olin saanut asiat palautetuksi mieleeni. Hyvin vanha mies oli kerännyt itselleen ja luullakseni myös muille vaikeuksia, kulkemalla 1980-luvun puolenvälin aikoihin keskellä kirkasta päivää pieniruutuisen tweed-takin rintamuksessa peltinen nappi, jossa luki “Solidarność”.

Hän puhui ja kirjoitti, että Puolassa olisi tapahtumassa jotain, koska “työläisten hallinto” ei edistänyt työläisten asiaa. Mielestäni yleinen mielipide oli oikeas. Joku Lech Wałęsa oli tosin saanut Nobelin rauhanpalkinnon, mutta sehän ei todistanut mitään. Muistaakseni mies heitettiin koppiin ja tuo nappi perässä.

Isävainajani oli ainakin ajoittain jossain määrin äärioikeistolainen. Niinpä käsiini osui kaikenlaista kirjallisuutta. En kuunaan kuvitellut, että nämä Kauko Kareen ja kumppanien sepustukset olisivat voineet olla osaltakaan tosia. Niissähän saarnattiin, ettei meidän tämmösten miesten parane Venäjän kanssa…

Arvovaltaselta lakimestaholta minuakin varoiteltiin Mauno Koivistosta, joka oli kommunisti ja valjastettu “vieraiden vankkureiden eteen”, Moskovan nuolija kun oli.

Minulla oli tilaisuus kysyä Maunolta siellä Suomen pankin bunkkerissa eli pikku sivurakennuksessa, jossa sain monesti istua vallan ilman asiaakin, että miltä se Moskova nuoleskellessa maistui. Muistaakseni hän sanoi, että se on se Moskova kansanterveydellisesti hankala paikkakunta.

Sitä vastoin toimin ohjeen mukaisesti, kun minulla oli joitakin täti-ihmisiä, jotka halusivat kerran kuussa muuttaa testamenttiaan. Matti Klinge, hänkin siis nyt vainaja, mutta ei unohdettu, oli ollut saapa muistaakseni “Valvoja”-lehden täydellisen, sidotun sarjan 1880 - 1922, joka hänellä kai vanhastaan oli. Syy oli selvä: Klinge oli mennyt “sen kammottavan sossun, Ahtisaaren, valitsijamiesehdokkaaksi, vaikka kaikki näkivät, että tuo mies, siis Ahtisaari, tulee aiheuttamaan jatkossakin pelkkää häpeää Suomellemme.

Sinne jäi “Valvoja” ja lienee päätynyt polttouuniin tai lähiön roskalaatikkoon yhdessä Simenonin, Beckettin ja vastaavien omistuskirjoituksella varustettujen kirjojen kanssa.

Kotiin tultuani katselin toisella silmällä televisio-ohjelmaa, jossa esiteltiin mielenkiintoisia mielipiteitä. Ne olivat pienpulueita.

Tiesittekö että Putin on vain osasyyllinen Ukrainan sotaan. Hän on suunnitellut sitä yhdessä muun kansainvälisen pankkiirieliitin kanssa pannakseen pystyyn kolmannen maailmansodan.

Edellä mainittu isäni lienee aiheuttanut nyreää mieltä, kun tuttu muurari jälleen kerran valtuuston kokouksessa soimasi herroja siitä, että nämä puuhaavat aseita, vaikka kansa tahtoo leipää. Koska puhuja (SKDL) tiedettiin Rautaristillä palkituksi urhoolliseksi soturiksi Kiestingistä, isä oli kai kysynyt, että aikooko arvoisa valtuutettu marssia seuraavaan sotaan limppu kainalossa.

Tämä liittyi siihen, että perheemme tuttavissa oli joukko sordinoituja IKL:n kannattajia, ja meillä oltiin sitä mieltä, että Viljami Kalliokoski on maalaisliitossa hyvä mies, mutta Urho Kekkonen ei ole.

Sellaista oli ennen. Itse sain akateemikko Matti Kuusen katseen lasittumaan, kun siteerasin hänelle ulkomuistista - isäni niteestä - hän Akateemiselle Karjala-Seuralle omistettua hienoa runokirjaansa “Runon ja raudan kirja”. Paikka oli ravintola Motti Hesperiankadulla, entinen Helsingin suojeluskunnan talo. Ruokana ei ollut pääsin eikä ylimalkaan kenenkään kiveksiä.

Orpo piru

 

Kuin orpo piru luen. Sain selville, miksi lukeminen on romahtanut. Kirjoittaminen on muuttunut melkein mahdottomaksi.

Eilen alkoivat ylioppilaskirjoitukset. Luin äidinkielen tehtävät huolellisesti ja palautin mieleen edellisvuosien luetun ja kirjoitetun tekstejä.

En saa selvää. Tekstit ovat joko aivan liian vaikeita tai sitten niistä kysytty on omituista. Eilen ainakin yhdessä tekstissä oli painavina totuuksina esitetty pari niin pahaa asiavirhettä, että ne tekevät asian toiseksi.

Käsitteitä käytetään virheellisesti, ja niitä pitäisi sitten arvioida. Esimerkiksi ‘retoriikka’ ei ole vain vakuuttelua. Sana tarkoittaa myös selittämistä tai opettamista - kerro, miten tästä pääsee asemalle, niin että kuulija ymmärtää ja löytää perille. Mediassa retoriikaksi nimitetään usein valehtelemista.

Suomen Kuvalehdessä on vuoden paras kirjoitus, Antti Alasen parikymmentä riviä “parhaat suomalaiset elokuvat” eli Niskasen “Kahdeksan surmanluotia” täyspitkänä ja Edvin Laineen “Tuntematon sotilas”. Vaikutusta vahvistavat samalla sivulla olevat ammattikriitikkojen laatimat typeryydet. Viittaisin sanaan “suomalaiset”. Minustakin kaksi ensimmäistä Komisario Palmua ovat mainioita, mutta hyvin selkeästi itävaltalais- englantilaista salonkiperinnettä. Waltari oli melkein yhtä taitava jäljittelijä kuin Topelius.

Yle lähetti muina miehinä Aleksis Salusjärven aivan mainion haastattelun sananvapaudesta ja lukutaidosta. Todella vaikea kysymys ja todella asiantuntevasti esitetty! Kannattaa katsoa Areenasta aamu-TV. Kello oli varttia vaille yhdeksän.

Ehkä olen puolueellinen. Olen tiennyt hyvin kauan, että lukemisen ja kirjoittamisen taustalla on hyvin usein kirjoittajan poikkeuksellisia kielellisiä vaikeuksia. Ennen sanottiin leuhkasti, että hyvistä kirjoittajista ei tule koskaan kirjailijoita. Heistä tulee vain hyviä ainekirjoittajia, ja normaalielämässä ei kirjoiteta aineita.

Ellei kieli ole kirjailijalle ongelma, hän ei ole kirjailija.

Luen edelleen “Kansojen historiaa”. On sinänsä kiihdyttävää lukea, mitä kaikkea on unohtanut. Kirjoittaja (Erling Bjøl) ei osaa kertoa, miksi yksinäisen tähden harhailija Che Guevara tuli niin kuuluisaksi, vaikka hänen toimintansa oli jokseenkin johdonmukaista sössimistä.

Kirjasarja päättyy noin vuoteen 1980. Siksi kiinnostus pysyy yllä. Tapahtui niin uskomattomia asioita, ensin Neuvostoliiton kaatuminen ja kommunismin katoaminen. Olen sitä mieltä, tuon ajan hyvin eläneenä, ettei kukaan vakavasti otettava henkilö ollut koskaan vakavissaan edes miettinyt sellaista vaihtoehtoa. Sehän oli kuin Välimeren tyhjentyminen. Joka kylläkin tapahtui kuusi miljoonaa vuotta sitten.

Se ajatus ei edes vilahda, että öljyn polttaminen energiaksi olisi ongelma, eikä silmiin ole sattunut ajatusta veden ja ilman kärsimisestä, ellei puhuta eroosiosta.

Historian tehtäväksi usein kerrottu lainalaisuuksien löytäminen antaa masentavan tuloksen. Noita lainalaisuuksia ei näy. Sana on kömpelö tarkoittamaan halua vahingoittaa kaikin keinoin heikompiaan. Tuo käyttäytymismalli näyttäisi olevan niin selvä, että se on kuin aineenvaihdunta. Energiaa otetaan jostain ja olisi erikoista sanoa että kasvit tuhoavat aurinkoa käyttämällä hyväkseen valoa.

Sukupuolista ei puhuta paljon eikä lisääntymisen tarpeesta ja siihen liittyvistä haluista mitään.

Kun tämä ei ole ylioppilaskirjoitus, johtopäätöstä ei vaadita. Tiedämme fysiikasta ja siis kemiasta ja biologiasta hiukan aikaisempaa varmemmin, että emme tiedä niistä paljonkaan merkittävää. Kuten fyysikko Feynman toisti: tiedämme niin vähän - ja lisäksi olemme niin tyhmiä

Oppi ojaan

 

Muistan professorin rouvan tai tohtorin vaimon, joka päivitteli puuhiaan, kun sai aina miehen kotiin tultua keräillä selkään pistetyt veitset eteisen matolta.

Arvelu korkeiden akateemisten sielujen kokouksista levollisen sopusoinnun tyyssijana ei vastaa todellisuutta. Tulosvastuu-konsultit ja joskus media eivät hoksaa, että helpoin tapa tehdä tulosta on varastaa se kollegoilta. Määrä- ja apurahat eivät usein ole korvamerkittyjä.

Ja ansiot? Kerrotaan juristiproffasta, joka edelleen pitää tarkoin kirjaa ja osaa milloin tahansa todistaa, että hän on etevämpi ja edistyneempi kuin tämä tällainen Sauli Niinistö, kurja hovioikeudenneuvos, pelkällä perustutkinnolla. Jotain sivurientoja hänellä kai on, mutta sellaisia ei oteta huomioon. Hm. K.J Ståhlberg ja J.K. Paasikivi jäivät toiseksi ja kolmanneksi matalaa esittelijän virkaa keisarillisessa senaatissa täytettäessä. Se on virkaikä, joka ratkaisee.

Minulla oli muuan ajatus, kun kirjoitin kiittäen ruotsalaisesta Carl Grimbergistä, joka siis oli väitellyt tohtoriksi Preussin ja Ruotsin diplomaattisista suhteista ja toiminut sen jälkeen opettajana hyvissä oppikouluissa. - Mainitsemani Herman Lindqvist opiskeli mutta ei onneksi valmistunut, vaan kehittyi eteväksi journalistiksi ja oleksi eri puolilla maailmaa, kun taas alan selvä ykkönen Peter Englund, (Pultava ja paljon muuta hienoa), on hyvin tavallisten ihmisten poika helvetin kuusesta eli läheltä Luulajaa (Luleå).

On aika vaativaa muodostaa muutamankin vuosisadan kuva Venäjästä, koska siihen eivät olemassa olevat Venäjän historiat riitä. Kysymys on tietysti myös maasta suhteessa toisiin valtakuntiin ja erinäisiin kansakuntiin.

Grimbergin uhkarohkea, maita kierävä jäsennys antaa tilaisuuden sellaiseenkin mielettömään ajatukseen kuin omani: Venäjä ei ole koskaan mainittavasti muuttunut. Toisin kuin esimerkiksi Kiina, jolla kieltämättä on maailman vanhimpana periaatteessa jatkuvana keisarikuntana - 3 500 vuotta - erityinen taipumus huimaaviin hullutuksiin, joista omana aikanamme toteutettiin “suuri harppaus” 1958-1960, eräiden näkemysten mukaan historian suurin nälänhätä. Maon oivallusten tuloksena kuoli nälkään ehkä 30 miljoonaa ihmistä, ja sen jälkeen tuli “kulttuurivallankumous” ja “neljän kopla”.

Venäjällä oli vuodesta 1918 samanlainen “vale-Dmitrien aika” kuin 1600-luvulla. Toinen samanlainen on juuri päättymässä. 

Perätön ajatus voimavarojen ja etenkin ihmisten ehtymättömyydestä oli vakiintunut jo 1400-luvulla. 

Yrityksissä organisoida suurinta huolen aiheuttajaa eli maanviljelyä, pääsi hiukan eteenpäin Stolypin, joka surmattiin - Kiovassa, 1911. Hän oli “Suomi-syöjä”. Häntä ennen oli pantu kävelemään Nikolai II:n ajan ylivoimaisesti etevin virkamies, kreivi Sergei Witte, jonka suurtyö oli Siperian rata ja rautatieverkon parantaminen - se mikä viime kädessä pelasti Neuvostoliiton 1942.

Harmillisten henkilöiden pudottaminen ikkunasta on niin vanha tapa, että sillä on nimikin, defenestraatio. Sellainen aiheutti 30-vuotisen sodan vuonna 1618, mutta asianomaisten oman luonnehdinnan mukaan “kaunis böömiläinen tapa” oli silloin ollut käytössä jo 200 vuotta.

Nykyisin sellaisissa rakennuksissa, joissa oleskelee entistettäviä suurmiehiä, ei tiettävästi ole pehmentäviä tunkioita, niin kuin Prahassa silloin kerran.

Vaikka Ukrainan sodan voisi sanoa olevan vielä kesken, yksi voittajista on jo selvillä: Kiina. Se on saanut ensimmäistä kertaa Tiibetin jälkeen uuden siirtomaan.

Erehdy ajoissa

Emme muka opi mitään historiasta. Emme muka edes ettemme opi.

Tuo läppä on sekä huono että väärä.

Sanonnassa sekoitetaan tahallaan historia ja historiaa käsittelevät kirjat.

Kaikki oppiminen on historian oppimista,  myös yksilöä ajatellen. 

Se ei ehkä ole mietittyä, että vauva oppii syömään kiinteään ravintoa, mutta puhumaan oppiminen on järisyttävässä määrin historiaa, saati lukeminen.

Kokeellinen menetelmä on historian tutkimusta. Paras keino välttää tartuntoja päivittäisessä elämässä? Käsien peseminen. Mikä määrä lukemattomin kokein varmistettua eli siis lähimenneisyyden tietoa mikrobeista ja viruksista eli historiaa!

Historian tahallinen väärentäminen oli kirjoituksen ensimmäisiä tehtäviä. Museoissa on runsaasti tekstejä esimerkiksi faaraoiden ennen kuulumattomista saavutuksista. Teksti on tässä huono sana. Ennen kerrottiin kuvilla eli esimerkiksi korkokuvilla ja veistoksilla. “Luolaihmiset” luultavasti muokkasivat sekä menneisyyttä että tulevaisuutta maalauksillaan.

Kun ajattelemme, mielestäni oikein, että dokumentti eli lähde on muutakin kuin kirjoitus, rivi nyljettyjä päänahkoja lanteella on tarkoitettu kertomukseksi, josta kuka tahansa voi tehdä johtopäätöksiä.

Olen halleluja siitä, että pitkäjänteisyyttä ja tarkkaavaisuutta vaativien kirjojen aika on ohi. Kiinnostusta sellaiseen esiintyy tämän blogin lukijoissa, mutta painotuksista päätellen ei mainittavasti Helsingin Sanomien lukijoissa tai Ylen kuuntelijoissa.

Tyrkytin muutamille kustantajille muun muassa Ian Kershawn viimeksi kuluneiden sadan vuoden historiaa. Ei kelvannut kenellekään, kuten ei kelvannut aikoinaan F. Braudel. Osasin tulkita suomalaisten kustantajien tekniikan. Tässä ei ole kuvia. Ei mene kaupaksi.

Luulen että he olivat oikeassa.

Niinpä esitän teille lukuvihjeen. Tiedätte hyvin, että Carl Grimbergin “Kansojen historia” (12 tai 24 osaa) oli epätieteellistä roskaa, joka ei kelpaa edes paperinkeräykseen.

Olin muuten itse dosenttina opettamassa, että kertova historia on hulluutta, jollaiseen ei pidä hukata aikaansa.

Olen lukenut Grimbergin kannesta kanteen ainakin kaksi kertaa, mutta nyt huomasin puoli vahingossa, että 1980-luvun laitos on merkittävästi laajennettu ja kauttaaltaan parannettu.

Nyt luen Kuuban ohjuskriisistä, Maosta ja Gorbachovista eli oman aikani asioista. Huomaan unohtaneeni täysin, miten nerokas ja tehokas valtio DDR eli Itä-Saksa oli. Siellähän keksittiin sekä hengenvaarallinen doping että sosialismin markkinointi kilpaurheilulla. Luultavasti DDR eli Stasi oli läntisiin poliitikkoihin vaikuttamisen ja urkkimisen todellinen mestari. Neuvostoliiton kohtalo on ollut aina sama kuin nyt: huolto ja logistiikka eivät pelaa ja kaikki tahtoo jäädä kesken. Siihen Putinkin kaatuu tai on jo kaatunut.

Kustantaja WSOY kirjoitutti norjalaisella tyypillä 1941 kuollen Grimbergin henkeen maailmanhistorian kiinni suunnilleen vuoteen 1980, ja kirja on erittäin hyvin toimitettu. Siellä on siis kaikenlaista asiatonta, mutta faktat ovat kohdallaan. Ja kertojana Grimberg antoi esimerkin Herman Lindqvistille, jota oikeat historiantutkijat vihaavat, koska hän on vain lehtimies.

Grimbergiä myytiin Ruotsissa 500 000 sarjaa ja Suomessa 100 000. En ihmettele. Ei mitään kansantuloja eikä kaloritaulukoita, vaan ennen kaikkea jännittäviä ja kiinnostavia henkilökuvia. Ja hyviä herjoja. “Karl Marx oli kiinnostuneempi työväenaatteesta kuin työväestä.” Ja tiesitytehän, että leskeksi jäätyään Hilertinkin esikuva, kansleri Otto von Biscmark, salkoi saada itkuisuus- ja vapinakohtauksia.

Synny oikein

Ikävää omahyväisyyttä voisi hillitä tieto oman syntymävuoden ratkaisevasta merkityksestä.

Yleisinhimillinen ajattelu ei osoita mainittavaa älyä: saavutukset ovat omaa ansiotani, tappiot ilkeiden ihmisten aiheuttamia. Käsitys “kaitselmuksesta” eli taivaallisesta johdatuksesta on etenkin Euroopassa huonoissa kantimissa. Sekin tuttavani on kuollut, joka sanoi joskus kovassa krapulassa, ettei ymmärrä, miten näin mukavalla ihmisellä voi olla pää näin kauhea kipeä.

Itse kannatan termodynamiikkaa. Sei ei oikein matematisoidu, mutta tunnettujen lainalaisuuksien alla on entropia, arkikielellä sattuma. Oikeastaan sana tarkoittaa epäjärjestyksen lisääntymistä, mutta mitä tahansa kohdetta ajatellen se on yleensä oikea ratkaisu.

Onneksi sanalla on sivusävy, jonka oppi viimeistään armeijassa - hyvä palanen litkun seassa.

Isovanhempani hävisivät elämän arpajaisissa syntymällä vuonna 1896. Kirjoitin viimeksi äidistäni ja mainitsin sanan “ahdistus”, jota joku kiirehti kummastelemaan. En kirjoittanut “pelko”, koska siitä olisi voinut tulla mieleen jonkun ihmisen pelkääminen. Siis kohde oli sota: 16-vuotiaasta 6 vuotta sotaa, jossa oli lähiomaisia ja suuri määrä tuttuja; keskikoulun luokkatoverit, pojat, kaatuivat kaikki. Ja kotiin omin jaloin palanneista aika monet olivat tullessaan kauheassa kunnossa. Ja se jatkuva epävarmuus.

Jotenkin aavistin taustan, kun äitini kopioi oman äitinsä kuoltua aivoverenvuotoon 1950 sukuryijyn. Se oli satakuntalaistyylinen tosi iso ryijy ja erittäin suuritöinen, kangaspuissa ja joka silmukka käsin solmittava. (Alkuperäinen on olemassa mutta hauras ja haalistunut.)

Britti (skotti) Macaulay oli 1800-luvulla maansa kuuluisin ja luetuin historioitsija. Hän kirjoitti, että uskomaton onni oli syntyä vuonna 1850. Itse hän kuoli 1859. Hän oli Britannian suuruuden ylistäjä, mutta suuri tietäjä ja valistaja. Jo häntä ennen Gibbonin Rooman valtakunnan nousu ja tuho loi antiikin tutkimuksen perustaa, jota saksalaiset edistivät etevästi, etenkin Mommsen. Meille “topeliaanisena” tutun oman maan suurenmoisuuden saagan perusti ranskalainen J. Michelet, jonka tekstiä lukee edelleen mielellään silloinkin, kun kirjoittajan yleistykset ja väritykset huimaavat. Päähenkilö oli “kansa”, eivät suurmiehet. Ja Italiassa oli merkittävä G. Vico.

Itse kuulun siihen suureen joukkoon, joka ansiottaan veti voittoarvan syntymällä sodasta juuri päässeeseen Suomeen. Olen saanut kaiken ilmaiseksi ja voinut aika ajoin keskittyä esimerkiksi maailmantuskaan. 

Kun sain aika pienenä rajun keuhkokuumeen, terveyssisar kävi pistämässä streptomysiiniä. 

Äitini ja hänen perheensä ansiosta minulla oli käytettävissäni kirjakauppa ja elokuvateatteri. Kun tulin 19-vuotiaana kolmatta kertaa elämässäni Helsinkiin ja kysyin poliisilta, olisiko täällä sellainen Fabianinkatu, jonka varrella opetetaan korkeita asioita, olin nähnyt ainakin 1500 pitkää elokuvaa. Muistan hyvin esimerkiksi vähän oudot italialaiset elokuvat ja äidin harmittelun, kun piti ottaa neljä muuta - jotain Rossellinia ja Felliniä ja de Sicaa - että olisi saanut esitettäväksi “Katkeraa riisiä”, koska sen arvasi olevan miesten mieleen. 

Tuskin itse vieroitettuna opin, että elokuvan myyntivaltti numero yksi on näyttelijän näyttävyys. Serkullani on Rita Hayworth -kaappimainos. Marilyn Monroe pani liikettä jopa kappalaiseen. Herrat pitävät vaaleaveriköistä. Äitini oli tumma ja kaunis. Ilmasotakoululta riitti täytekynän ostajia, upseerioppilaita, kadetteja ja nuoria upseereita. Epäilen isoisäni vihjanneen, että Helsingissä olisi enemmän tulevaisuutta. Silti se muutto oli kova paikka.

Merkkipäivä

 

Äiti täyttäisi tänään 5.3. sata vuotta, ja lisäksi on hänen nimipäivänsä, Laila. Hän siis kuoli vasta muutama kuukausi sitten. Vaikka olen vetänyt tässä välissä päikkärit, olen edelleen valmis jakamaan salaisuuden. Mikä on tunteista päällimmäinen?

Mielihyvä.

Useita vuosia olen hahmotellut menneisyyttä tutkien ja miettien naisia. Hylkäsin ranskalaisten (Braudel) mallin mukaan tapahtumien historian. Se ei johda kehuttaviin tulkinnallisiin tuloksiin eikä siis ymmärrykseen.

Tyypilliset elämäkerrat ovat luetteloita tapahtumista, ja kuinka ollakaan, kohteelle kertyy ansioita ja aikaansaannoksia ja virheetkin selittyvät parhain päin.

Äitini työ oli samansuuntainen kuin monen muun naisen, ahdistuksen voittaminen. Entinen maailma oli laajasti sellainen, että vaikeat ja vaativat asiat osoitettiin naisille. Äidin neuletyöt olivat sitten mainiolla ammatillisella tasolla. Hän suunnitteli ja teki nyt taas muodissa olevia valmistusohjeita puoli vuosisataa sitten ja niitä julkaistiin satoja lehdissä.

Tiesin että lähes taukoamaton neulominen ja virkkaaminen oli pohjaltaan itse kehitetty keino ahdistuksen ja pelon voittamiseksi. Kun hän, joka aika lailla pelkäsi tuntemattomia ihmisiä ja vieraita oloja, tuli meitä katsomaan Los Angelesiin, auton takapenkillä hän otti kutimensa ennen kuin kuulumiset oli vaihdettu. Ja pian sain lähteä etsimään virkkuukoukkua kaupungista, jossa sellaisesta oli tuskin kuultukaan, koska se yksi oikean kokoinen oli kadonnut lentokoneessa. Isä, jolla oli viipurilaisen torikauppiaan luonne ja asenne, lähti tietenkin katselemaan paikkoja.

Nyt työikäinen sukupolvi ei ehkä edes tiedä, että koko Suomi pyöri 1939-1945 ja sitä vielä viisi vuotta eteenpäin, naisten varassa. Meillä teetettiin raskaita ruumiillisia töitä lapsilla ja vanhuksilla. Mistäpä lämmitykseen tarvittavat halot tai korvaava turve, kun viimeinenkin sekatyömies oli armeijan tehtävissä. 

Äiti harmitteli suotta, että hänet otettiin kesken koulusta pois hoitamaan kirjakauppaa ja elokuvateatteria. Hänpä sitten hoiti ne itsenäisesti 16-vuotiaasta, teki neuleita ja ompeli pehmoleluja kaupassa myytäväksi vähinä joutoaikoinaan ja näytti iltaisin elokuvia suoritettuaan alaikäisenä eli siis laittomasti vaadittavan tutkinnon. Ja sitten tuli lapsia, ja niitä riitti!

Minun muistikuvissani naiset vastasivat kunnassa kaikesta, mutta Pohjanmaa kyllä oli näkyvien naisten maakunta. Kauhavalla oli 60 kutomoa ja jokseenkin kaikissa nainen vastuussa. Opettajat, myös oppikoulun rehtori, olivat naisia. Tätini oli purjelentokerhon puheenjohtaja ja suunnitteli hyppäävänsä laskuvarjolla.

Ahdistuksen lannistamia miehiä olivat tiet täynnä. Väärin annosteltu viina oli jokseenkin huono lääke.

Luuleeko joku, että kukaan tulee terveenä takaisin sodasta? Minä sain täyttää 50 vuotta ennen kuin käsitin, että eräiden läheisten naisten mielestäni erikoinen luonne luontumuksineen oli muokkautunut viiden vuoden toiminnata rintamalottana. Keskustelu rintaman naisista kääntyi aikoinaan ihmeellisesti seksiin, jolla ei tainnut olla suurta roolia niissä oloissa. Sen sijaan se sivuutettiin, että lotat ja pesulajunien naiset olivat kovemmassa työssä kuin hevoset. Tiedän, koska olen kuunnellut tarkasti kerrottua. Aamulla kello neljä keittämään vettä ja sitten pää edellä pesemään kenttäkeittiötä. Tai sitten Laimi, joka oli nuorena tyttönä jo Talvisodan ajan Seinäjoella ottamassa junia vastaan ja sulattelemassa ja panemassa arkkuun ruumiita ja ruumiinosia.

Äitini hyvin runsaassa aineistossa on paljon filmitähden kuvia ja vastaavaa. Tuo pakoisuus oli tietoista, pahoina aikoina henkisesti välttämätöntä.

Niin - me saman äidin lapset olimme kaikki tyytyväisiä.

Muuten - lukemalla ennakoluulottomasti autofiktion keksineen Kalle Päätalon kirjoja saatte mallikkaan esimerkin naisten ratkaisevasta roolista suvussa, kylässä ja kaupungissa.

Ja lopuksi lukuvihje. Hämmästyin Ann-Christin Antellin romaania “Puuvillatehtaan kilpailija”. Viihdettä. Juuri sitä tarvitaan. Monta astetta edellisen kerrostuman yläpuolella eli tarina kulkee. Jännittävä trilogia naisten aikakaudesta lähes sadan vuoden ajalta. Sivuhenkilöinä vilahtelevat Koskenniemi ja Kilpi.