Lommahdus

 Luultavasti tuo kirja oli Otavan tietosanakirjaosaston kirjastossa 60-luvun puolivälissä. Se oli hieno mutta erikoinen huone, ikkunaton. Arkkitehdit ammuttiin, mutta ei tässä huoneessa eikä tämän takia. Otavan taloa suunnittelemassa oli Thomèn veljesten lisäksi Karl Lindahl.

Minua kiinnostavat toisen luokan kyvyt, jollaiseksi minua itseänikin on imarreltu. Nämä mainitut arkkitehdit jäsentävät Helsingin keskustaa tänäkin päivänä: lukuisia kerrostaloja ja Vanha Poli ja esimerkiksi Työväentalo. Veljekset, jotka surmattiin talvella 1918 Vihdissä joukkomurhassa heidän pyrkiessään Helsingistä valkoisten puolelle, olivat jo voittaneet kilpailun Stockmannin tavaratalosta, joka rakennettiin sitten toisin voimin eri henkilöiden toimesta paljon myöhemmin.

Lähellä nimeä Thomè on Thonet, kaikille tuttu, kevyt rottinkituoli. Sellaista sanotaan myös wieniläistuoliksi. Väittäisin että niitä on Helsingissä käytössä ainakin Ekbergillä. Tuoli on niin hieno, ettei kukaan yleensä kiinnitä siihen mitään huomiota. Se on vuodelta 1859, myyty ainakin 50 miljoonaa kappaletta ja mahdollisesti maailman myydyin istuin kautta aikojen.

Minua viehätti kovasti kuvassa olevan kirjan nimi ja siitä löytyvät hienot sanat, joille kaikille oli määritelmät, kuten lommahdus ja nurjahdus. 

Tiettävästi tekoälyllä ei ole tarjota sitä mielihyvää, jota runsaanlaisen kotikirjaston omistajat usein käyttävät. Sitä menee mille tahansa hyllylle, ottaa minkä tahansa kirjan ja lukee jonkin kohdan seisaallaan.

Ennen esimerkiksi hengellisesti havahtuneilla oli tapana arpoa sormella jokin Raamatun jae tueksi tulevaan päivään. Jullkaista myös pieniä kirjoja, joissa oli päivän viisaus valmiina. Joku voisi tehdä tästä elinkeinon. Tietokone viskaisi avaamisen jälkeen sisään kirjoittautujalle mietteen, vaikkapa nimen kanssa. Ihan hyvin voisi aloittaa J.-J. Rousseausta, jolla oli hyvin hienoja ajatuksia ja lisäksi älyihmisille tyypillinen tarve pistellä puuta heinää väliin niin että alkuperäisteosten lukeminen voi käydä hiukan voimille, esimerkiksi kohdittain laajat pötypuheet äänessä olijan ruumiillisista ja sielullisista vaivoista erityisesti ja kohtalon kovuudesta yleisesti.

Umberto Eco oli oppineisuuden hirmu, siihen mittaan että se hiukan häiritse minua hänen esseissään. Jopa hyvin kuuluisa “Ruusun nimi” jättää minut hiukan kylmäksi. Alushame näkyy - eli lukija huomaa, että tarina on rakenneltu. 

Hänen kodeissaan oleva, inventoitu työkirjasto käsitti 44 000 nidettä, joiden lisäksi hänellä oli 1 900 harvinaista, kallisarvoista kirjaa.

Kansalliskirjastossa oleva Viipurin Monrepos’n kartanon sinne vuonna 1916 deponoitu yksityiskirjasto käsittää noin 9 000 nidettä. Sanoisinko että tällainen ei oikein houkuttele, varsinkaan koska kirjat on ajan tavan mukaan sidottu yhtenäisesti, puoliranskalainen sidos eli ruskeat kulmat ja selkä, ja kilpi kultaa.

En pääse ystäväni Heikki Kaukorannan muistotilaisuuteen. Työskentelimme yhdessä vuodesta 1970. “Sarjakuvat” -teoksestamme Heikki kirjoitti Suomea koskevan osuuden. Vain hän olisi kyennyt siihen. Hän kävi käsityönä läpi kaikki sanomalehdet 1900-luvun alusta ja luonnollisesti myös aikakauslehdet. Muistan tilanteen, kn naureskelimme yhdessä, miten paljon parempi Aku Ankalle ensin annettu nimi olisi ollut, Ankka Lampinen. Tai - nykykielessä “ankkalampi” kyllä usein viittaa suomenruotsalaiseen vähemmistöömme.

Heikki teki valtavan työn. Kukaties hän oli saanut mallin isävainajaltaan Toivolta, jonka kansanrunoustieteeseen liittyneen sanakirjahankkeen muistilappuja Heikillä riitti vuosikymmeniksi. Hanke jäi kesken, mutta se on toinen tarina. Kukaties Heikin asenteisiin ja arvoihin oli vaikuttanut hänen äitinsä, johon siis tutustuin. Äiti oli lukion äidinkielen opettaja ja Seinäjoelta. Heikki ja hänen äitinsä olivat hyvin epäpohjalaisia pohjalaisia.

Mutta vuorovetoisesti suomentamamme Tintin taika oli sen nidos. Ne vanhat Tintit, jotka eivät olleet käyneet kauaksi 50-luvulla, olivat kovakantisia ja siis kuvakirjan näköisiä. Viesti aikuiselle: älä lue. Otavassa kukaan ei ollut kuullut puhuttavankaan mistään Tintistä, kun muualla Pohoismaissa alkoi ilmestyä pehmeäkantisia laitoksia. Taika oli se, että Rautatiekirjakauppa myi sellaiset lehtinä ja siis etenkin kioskeista. Hiukan aikaisemmin Sanoma oll tehnyt saman havainnon, jonka tuloksena oli Asterix.

Niinpä en pitäisi kovakantisesta Tintti-sarjasta, jollainen kuulemma on tulossa. Näissä pehmeissä on jotain samaa mutkattomuutta kuin kai Allen Tateen 30-luvulla keksimässä pokkarissa. Tosin pehmeäkantisia oli myyty rautatieasemilla iät ajat, esimerkiksi Saksassa kustantajana Reclam. Ja minun silmissäni toinen suuri belgialainen, Simenonin Maigret. on pehmeäkantinen kioskikirja. Epäilen että juuri siitä syystä, että kysymyksessä oli väheksytty viihde, niinkin hämärät tyypit kuin Kaukorannat ja minä pääsimme suomentamaan niitä. Paljastan lopuksi vielä salaisen taustahenkilön. Minunkin ranskani oli omin päin opeteltua. Kun olin lukenut käännettävän Tintin, kauhistuin. Tekstihän oli hyvää ja suomennettavaksi sangen vaikeaa. Hyökkäsin sen kimppuun ja kyselin naapurihuoneessa istuvalta maisteri Aili Palmenilta kummallisia sanontoja ja arveluttavia sävyjä. Aili oli käynyt Belgiassa sisäoppilaitosta ja hallitsi täydellisesti kahden kotimaisen lisäksi ranskaa ja saksaa. Slangisanakirjoja hänellä ei ollut, mutta apua muuten sitä runsaammin. Ja minä selitin Kaukorannoille.Valitettavasti tämä vaihe jäi lyhyeksi, koska Aili sairastui vakavasti ja oli vuosia poissa. Niinpä silloinen vaimoni ja minä jouduimme hoitamaan talon lasten- ja nuortenkirjoja todellisuudessa täysin taitamattomina.

Unohdus

 ​​​​

En tosiaan ole koskaan muistanut kysyä nyt 80 vuotta täyttävältä Heikki Kaukorannalta, oliko hänen sanakirja-asioissa toiminut isänsä Toivo somennuttaut sukunimensä esimerkiksi 1905.

Joistakin omaksutuista sukunimistä kuulee kansankoulun opettajan tyyppistä haaveellisuutta. Ja on ja oli nimiä, jotka hehkuivat vallankumouksellista työväenliikettä, kuten Hyrskymurto. Jotkut onnistuivat kerralla, kuten Paasikivi, joka oli Kustin kouluttautuessa Hellstén.

Vaikka Heikki Kaukoranta on nyt vanha, kuten hänen isänkin lienee ollut, meillä menevät sukupolvet ristikolleen niin että hänen veljensä Asa oli sodassa lentäjänä samoissa paikoissa kuin minun isäni.

Valitettavasti en muista, miten aluksi joudumme tekemisiin, mutta sen muistan, että Heikki oli saanut mahdollisuuden tehdä pro pro gradun sarjakuvaan liittyvästä aiheesta. Hämärän muistikuvani mukaan ensimmäinen virallinen gradu sopimattomasta aiheesta oli Peter von Baghin tutkielma Hitchcockin “Punaisesta kyyneleestä” (Vertigo), joka minulla käsitykseni mukaan on.

Se oli murros, koska sekä kirjallisuuden että kansanrunouden tutkimusteemat olivat hyvin perinteisen “tieteellisiä” 1970-luvulle.

Heikki, hänen vaimonsa Soile ja minä päädyimme siis suomentamaan Tinttejä ranskan kielestä vuonna 1970. Itse mukana olleena tiedän, että kustantajan eli Otava ei ollut kuullut puhuttavankaan mistään Tinteistä, mutta pohjoismaissa lähinnä tanskalaisten (Carlstedt) toimeliaisuuden vuoksi sarjakuva-albumit alkoivat pyöriä kioskeissa lehtinä, ja keihäänkärki oli ranskalaisen Dargaud’n “Asterix”. Senkin muistan, että Heikki Kaukoranta oli käynyt tyrkyttämässä Asterixia WSOY:lle Suomessa julkaistavaksi, mutta että hänet oli ohjattu määrätietoisesti kadulle. Hankkeen aloitti Sanoma Oy.

Me tiesimme, että WSOY oli julkaissut muutamia Tinttejä kovakantisina kuvakirjoina menestymättä. Suomentajan nimi oli Aimo Sakari.

Hieman epäilen, että Otavan ajatus oli julkaista viatonta roskaa, mutta siinä se epäonnistui. Tinttejä on myyty vuosikymmeni ja myydään edelleen.

Eurooppalainen sarjakuva oli lyhyen aikaa esillä lehtenä (Non Stop, sitten Ruutu), jonka Otava (Yhtyneet Kuvalehdet) aivan suotta lopetti hetken mielijohteesta, vaikka menekki oli aivan siedettävä. Tuoon lehden ympärillä Kuakorannat tekivät ison työn.

Moni hengissä oleva ei ole ansioitunut yhtä komeasti erittäin ajankohtaisessa asiassa eli lasten ja nuorten lukemisen edistämisessä. Paljon vähemmästä on annettu kunniapalkintoja. Heikki, Kansalliskirjaston virkamies elämänsä päivät, myös oikeastaan keskittyi sarjakuviin.

Jäin hiukan miettimään asiaa nyt kun nuorten lukeminen on heikoissa eikä kännyköissä ole sarjakuvia. En tarkoin edes tiedä, missä määrin sarjakuva jatkuu lajityyppinä. Esimerkiksi Englannissa ja Saksassa sen rooli on ollut vanhastaan paljon vähäisempi kuin Ran kasa ja Belgiassa - ja Suomessa.

Mellä tietysti Eljas Erkon kuvitelmani mukaan yleispoliittisista syistä ja USA:n esillä pitämiseksi 1952 perustama Aku Ankka -lehti oli se suuri ja merkitykseltään suunnaton lukemiseen ohjaaja. Vuosikymmeniin Suomen kouluista ei helposti löytynyt koululaista, joka ei olisi tiennyt, ketä ovat Tupu, Hupu ja Lupu. Lehden levikki oli sitkeästi yli kaksisataa tuhatta. Ja sitten tulivat Aku Ankan taskukirjat. Itse kuulemani mukaa niitä lukevat eräät Valamon luostarin (Heinävesi) pyhimmät munkit. Suomen kirkon huippunimistä en tiedä, mutta tuttavapiirissäni ainakin kaksi professoria ja kolme piispaa sekä yksi arkkipiispa tunsi hyvin ja muisti lämmöllä Barksin Akuja.

Tätä katson mehumielin, kun omassa huushollissani sijaitsee nykyisin vähintään viikoittain pikkutyttöjä, joista juuri nyt sen vanhemman tie kirjojen maailmaan on hyllystä löytyneet Barksin Akut. Puhe on siis alle 10-vuotiaasta ja omaehtoisesta lukemisesta, ja taustalla on tietenkin satujen lukeminen iltasatuina ääneen.

Sellaista on korkea kulttuuri, siis ainakin Suomessa. Kerrankn voivottelimme ystäväni kultuurihistorian professorin kanssa sanomalehtien Modesty Blaise -sarjakuvan loppumista. Olimme molemmat, minä siis tuon oppiaineen dosenttina, kovin mieltyneitä tuohon sarjakuvaan, ja on minulla ne albumit edelleen käsillä, osa tosin ruotsinkielisinä, koska Jalava kai ei saanut kaikkia julki suomeksi.

Eli onnea Heikki Kaukorannalle, ja kiitos hyvästä työstä.

Tintti ja Glenn Gould

Sandrine Revelin sarjakuvakirja (!) Glenn Gouldista ”A Life off Tempo” sisältää oikeastaan jo nimessään sanaleikin, Une vie a contretemps. Sana tarkoittaa oikeastaan kommellusta mutta tuo mieleen sanan ”kontrapunkti”, jossa melodiaa rikastuttavat toiset melodiat, eivät soinnut. Siis kuten fuugassa tai, Gouldista puheen ollen aina ajankohtaisissa Goldberg-muunnelmissa.

Goldbergeja pidettiin epäinhimillisen vaikeina, osittain siksi, että eräät muunnelmat menevät helpommin kahdella cembalolla. Ja Gouldin tie maailmanmaineeseen aukesi levytyksellä, josta tuli klasisen musiikin sen vuoden myydyin.

Sarjakuva – oikeastaan ”graafinen romaani” on todella hienoa työtä ja osoittaa syvällistä perehtymistä musiikkiin ja Gouldin henkilöön.

Kun kirjaa tuskin nähdään Suomessa, suosittelen englanninkielistä sähkökirjaa, Kindleä. Siinä on sekin uutuus, että kaksoisnapsauttamalla kuvan ruutua se ponnahtaa kaksinkertaiseksi.

Näen uuden median. Se on tietenkin houretta ja liioittelua. Mutta musiikin kuvittaminen on fantastinen ajatus. Disney on ”Fantasia” -elokuvalla tavattoman paljon aikaansa edellä. Ainakin se antoi potkun vallitsevalla mielipiteelle, jonka mukaan klassinen musiikki on jotain, josta ei tarvitse välittää.

Onhan teillä Spotifyn maksullinen Premium-versio? Kymppi kuussa ei ole mikään hinta sellaisesta valikoimasta. Hakekaa siis Gouldin soittama Beethovenin pastoraalisonaatin (No 15 D, op. 28) hidas osa. Minulta oliitku päästä kaiken sen kauneuden takia, ja melodiana se on ihastuttavampi kuin mikään laulu.

Gouldin sairauteen (siitä ei ole missään ensimmäistäkään mainintaa, mutta oma tulkintani on jokin autismin kirjon muoto, kukaties asperger) kuului ihmeellisten mielipiteiden esittäminen. Hänen kuolinsyynsä oli aivoveritulppa. Hänen monista tulkinnoistaan kuuluu läpi jatkuva flimmeri…

Hänen Beethoveninsa herätti kriitikoissa raivoa. Apassionatan tempo on järkyttävän hidas – mutta melkein puhki soitettu teos herää henkiin. Sama koskee Kuutamosonaattia, jonka ytimeksi osoittautuu sen kolmas osa eli finaali.

 = = =

Olen selityksen velkaa eilen metsästä kirjoittamastani. Se oli aatehistoriaa. Tarkoitus oli kartoittaa jotain eurooppalaiseen mieleen kuuluvaa ja samalla pohtia, miksi maisema ilmestyy maalaustaiteeseen vasta 1800-luvulla. Renessanssin ajan taustamaisemat olivat täysin muodollisia, tyyliteltyjä. Mainitsemalla luostarilaitoksen pyhän raivon tahdon nostaa esiin vastakohtaisuuden metsä – pelto. 

Minulla kasvaa kanerva talossa kiinni ja olen asunut yli 40 vuotta niin metsässä kuin suinkin. Jotkut kyselevät, miksi en raivaa edes männyntaimia enkä tammenvesoja. En raivaa.

Niin - - - ja lentäjien kielenkäytössä ”tintti” tarkoittaa turbulenssia eli ilmakuoppaa. Se oli mielessäni, kun riitelin sankareiden nimistä eli ei Tintin ja Milou. Ne nimet on monissa kielissä käännetty. Hollannissa Tintti on Kuife ja Hongkongissa Dingding, Tintti tuntui riuskalta ja ilahduttavalta.

Iloitkaa ja riemuitkaa

Ihan hyvin Herkko selvitteli Hesarissa Facebookin asiakassopimuksen piirteitä ja jätti samalla sanomatta, että käytännössä tuo nyt luettu sopimusteksti ei merkitse paljon. Jos kysymys on asiakkaan eli käyttäjän oikeuksista, niitä ei oikeastaan ole. Jos kysymys on myyjän eli palvelutarjoajan oikeuksista, vain taivas on kattona.

Amerikkalaisissa ja englantilaisissa sopimusteksteissä on kautta linja edelleen sama perinne. Ne on kirjoitettu niin ettei kuluttaja ymmärtäisi niitä. Herkosta en ole varma – olen kyllä opettanut sen hänelle, mutta en tiedä, kuunteliko hän – mutta sopimukset ovat vaikeita myös erikostuneille lakimiehille. Kaksoiskieltoa on vaikea huomata. Siksi sitä suositaan; ”Matti ei saa mennä metsään, koska siellä on susia, paitsi jos itse haluaa, tai jos vastapuoli niin osoittaa, paitsi ellei kansallinen turvallisuus toisin vaadi ottaen huomioon, ettei Matti todista syöneensä tarpeeksi popcornia, julkisen notaarin todistuksella, jonka kaksi esteetöntä henkilöä on samanaikaisesti saapuvilla ollen keskenään yhtäpitävästi oikeaksi todistanut, ottaen huomioon että mainittuun todistukseen on liitettävä virallinen käännös englanninkieleen ja kuitti käännösmaksun suorittamisesta, kahtena kappaleena.” Saako Matti mennä metsään?

K. Professori Klinge kiittää, että kehuin kerran hänen työtään, mielestäni aiheesta. Luen hänen suursaavutustaan Kansallisbiografiaa edelleen joka viikko verkkoversiona tai selvällä rahalla ostamistani niteistä, jotka kaunistavat hyllyäni. Sarja maksaisi tänään verkkokaupassa 710 euroa, mutta antikvariaatissa 220. Kun SKS:n kirjavarasto on kuulemma myyty, arvelen että lähtisi halvemmallakin.

Samalla hän muistelee, että olen joskus suhtautunut häneen sangen kriittisesti. Itse en tätä oikein muista mutta en väitä vääräksi. Ei kai se ole kriittistä, että olen ainakin suullisesti siunaillut, miten käytännöllistä on, että näin pienessä maassa on käytettävissä yhden miehen juhlakulkue, professori Klinge. Itse en kelpaisi joukon jatkoksi, koska luultavasti kompastuisin tohtorinmiekkaani. Kerran niin kävikin, ja samalla olivat frakin housut pudota kinttuun, keskellä kirkonmäkeä jossa oli paljon väkeä.

Hänen päiväkirjansa uusimman niteen nimi ”Hyppikää ilosta” perustuu merkintään, jossa on virhe. Mozartin kuuluisan teoksen kuultuaan kirjoittaja selvittelee, mistä on peräisin teksti ”Exsultate, jubilate”, ja päätyy riemusta hyppimiseen eräiden psalmien ja vanhojen Raamatun käännösten selvittelyn jälkeen.

Kirjoittaja ylpeilee sillä, miten suppeat tiedot hänellä on Englannista ja Yhdysvalloista, ja se kyllä hiukan häiritsee hänen julkaisemiaan tutkimuksia. Hän ei ehkä ole selvillä, miten merkittävää aivan uutta tutkimusta nimenomaan Britanniassa ilmestyy esimerkiksi ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosituhannelta, myös Itämeren vaikutuspiiristä.

Lukijakin saattaa kyllästyä jatkuvasti toistuvaan ilmaisuun ”suuret sivistysmaat Venäjä, Saksa ja Ranska” eli siis ei Iso-Britannia. Klinge on myös tunnettu siitä että hän löytää aina jotain hyvää sanottavaa Putinista ja hänen politiikastaan etenkin Yhdysvaltojen arroganssin ikeessä. Mainitaan päiväkirjoissa ainakin kerran myös dosentti J. Bäckman, jonka toimittamaan julkaisuun kirjoittaja aikoi osallistua.

Sen lukija käsittää huomion tavoitteluksi, että Klinge tuskailee jatkuvasti juutalaisten kansanmurhan aiheetonta korostamista kirjallisuudessa. En osaa olla lainkaan samaa mieltä. Mielestäni pitkälle toteutettu, hyvin organisoitu hanke kokonaisen (konstruoidun) kansan murhaamiseksi on aivan ainutlaatuinen historiassa, Tshingis-kaani mukaan luettuna.

Kolmannen valtakunnan miehillä oli tunnetusti juridisia ongelmia keksiessään, ketä on pidettävä siinä määrin juutalaisena, että hänet on surmattava. Nürnbergin lait olivat työläät laatia. Lain 15.9.1935 mukaan juutalaisilta kiellettiin mm. ”valtakunnan värien” käyttäminen, mutta epäselväksi jäi, koskiko määräys myös toisen tai kolmannen asteen sekarotuisia (Mischlinge).

Klingen eliittisosiologia joutuu välillä samanlaisiin loogisiin ongelmiin kuin antisemitismi. Saatuaan Vilkunan suvun kirjeenvaihdosta toimitetun kirjan hän mainitsee, ettei pohjalainen talonpoikaismaailma kuulu hänen pääharrastuksiinsa. Kustaa Vilkuna ei siis kuulu eliittiin, joka on hänen pääharrastuksiaan, eikä siis liioin Kekkonen, joka ei ollut edes kainuulaista talonpoikaismaailmaa, vaan työnjohtajamaailmaa, eikä tiettävästi mitään kautta tekemisissä pappissukujen kanssa.

Tuo tämän päivän teema, iloitkaa ja riemuitkaa, jonka Klinge jäljitti psalmeihin, on Vuorisaarnasta mutta ennen kaikkea oleellisesti samassa muodossa tekstistä, joka on yksi Euroopan musiikin kuuluisimmista, Magnificat - Magnificat anima mea Dominum, et exsultavit spiritus meus in Deo, salvatore meo.

Mutta tuo ”hyppikää ilosta” on joka tapauksessa vino tulkinta. ”Iloitsee” olisi ongelmaton käännös. Hyvin lähelle oikeaa tulisi myös Paimenten ylistys eli ”Enkeli taivaan”.

Samassa kirjassa Klinge motkottaa konserttiohjelman virheellisestä Schiller-tulkinnasta selvittämällä Beethovenin yhdeksännen sinfonian finaalin sanoja. Häneltä jää huomaamatta, että Schiller käytti antiikin triumfimarssia, joka on siis aiheellisesti EU:n tunnussävelmä Beethovenin melodiallaan. Sama poljento: 

”Gallias Caesar subegit, Nicomedes Caesarem:
ecce Caesar nunc triumphat qui subegit Gallias,
Nicomedes non triumphat qui subegit Caesarem.”


Asiasta mainitsee Suetonius, mutta sekin tieto löytyy, että Caesarin legioonalaisilla oli käytössä johtajansa seksuaalista kaikkiruokaisuutta korostava versio, jossa kehotetaan isiä ja äitejä panemaan kauniit tytöt ja sievät pojat lukkojen taakse, koska karmeaa kaljupäätä tuodaan kaupunkiin (moechum calvum adducimus).
 

Tuo marssi on prosodisesti merkittävä, koska jo siinä esiintyy sanakorkoon perustuva runomitta, latinassa jossa tavun laajuuteen perustuva mitta vallitsi. Seuraava vastaava tapaus olikin Pervigilium Veneris.
 
Joskus amerikkalaisvastaisuus kolahtaa vikatiedoksi. Painokkuutta tavoitellen Klinge sanoo, että Ranskan ”Charlie Hebdon” nimi viittaa Chapliniin. Ei se viittaa. Minulle jopa tuli sen rinnakkaislehti ”Charlie Mensuel”, jonka nimikkohahmo oli amerikkalainen sarjakuva ”Tenavat”. Jaska Jokunen on Charlie Brown.
 
Pitää muuten pyytää kustantajaa lähettämään Klingelle joululahjaksi ”Corto Malteset” ja Tardin uusin. Ranskan kulttuurialueen yksi erikoisuus on sarjakuvien suuri arvostus. USA:ssa ei oikein nyt olekaan yhtä korkeatasoisia teoksia. Ja ”Tintti” muuten sitten on belgialainen.
 

Sarjakuvan uranuurtaja oli Gustave Doré. Hänen ilkeydessä Charlien Hebdon mieleen tuova kuvakertomuksensa Pyhästä Venäjänmaasta on verkko-osoitteessa


http://gallica.bnf.fr/ark:/12148/bpt6k1044804x/f7.item


Klingen mielestä sananvapaus ei oikein salli satiirin kohdistamista muihin kuin ”omiin”, ei siis ulkomaalaisiin. En ole ennen kuullutkaan tällaista sananvapauden tulkintaa.

Rip Kirby ja Philip Marlowe tappeli

Kumpi voitti? Tietysti Marlowe. Janne Virkkunen on eri mieltä. Kun kotikommunistit uhkasivat Kirbyä, Virkkunen ei tinkinyt tuumaakaan, ja sarja jatkui lehdessä edelleen.

Mutta Rip Kirby oli entinen merijalkaväen mies, ja ikuisen tyttöystävänsäkin mielestä ihanan vahva ja muiden lukijoiden paitsi päätoimittajan mielestä liiankin intellektuelli. Ja epäilijätkin näkivät hänestä, että tosi mies polttaa piippua, oli sitten kysymyksessä Holmes, Maigret tai kuka vain. Romaaneissa myös Marlowe tuntee tupakoimisen taidon ja toteuttaa yhden valepidätyksenkin takin taskusta poimimallaan piipulla uhaten.

Olen itse suunnitellut samaa temppua.

Suuren taiteilijan ja klassikon ero on niin valtava, että mainosmaailman on pakko väärinkäyttää ”klassikkoa”. Niitä muka syntyy viikossa. Käännän katsettani. Päällimmäinen kirja on selvä klassikko, Wang Wein runot englanniksi. Sveitsin armeijan linkkari on klassikko. Sille taitaa tulla ikää sata vuotta. Ystäväni Perttu on pitänyt minua ajan tasalla. Gerber on varmaan parempi ostos ja meille, joita on muutaman kerran erehdytty pitämään herrasmiehinä, se pienin Leatherman kuuluu taskun pohjalle ja menee läpi ainakin kotimaan lentojen turvatarkastuksessa. Sitten kun lakkaan köyhtymästä ja alan rikastua, voin näppärästi leikellä setelinipuista sidevyöt tuolla asiaankuuluvalla välineellä.

En ole koskaan todella pitänyt Rip Kirbystä. Kun kirjoitin 1971 sarjakuvista sen kirjan, joka jotenkin sai pysyvän aseman, perehdyin kunnolla myös Alex Raymondiin. Ei tuollaista piirtämistä todeksi uskoisi, ja vielä terällä!

Aina kun kohtaan Erkki Tantun ylistystä, mieleeni tulee viivan kulttuurihistoria. Tantussa on jotain peräti suomalaista taitamattomuutta. Hänen jäljiltään viiva on kuin huonolla linkkuveitsellä risteysaseman (Haapamäki) miesten vessan seinään vedetty. Raymond yhdistää edellisen sukupolven mainospiirtäjien jotenkin jugend-henkisen viivan sirouden oman aikansa vauhtiin ja voimaan. Niinpä. Hän kuoli kaverinsa huonon amerikkalaisen avoauton rattiin. Ei tainnut tietää entinen merijalkaväen mies, että ylitehoinen amerikkalaisauto lähtee laakista poikittain, koska jousitus ja pyörän ripustus olivat niin alkeellisia. Niin että puuhun ja henki pois.

Hyvät elokuvaohjaajat (kuten Hawks) panivat Philip Marlowen (Bogart, myöhemmin Mitchum) käyttämään outoja, naurettavia autoja. Heti kun hän nousi autosta ja hamuili sitä lyhyttä, säälittävää revolveriaan, varjoista harppasi joku kolkkaamaan hänet.

Siinä missä Rip Kirby oli swingiä, Marlowe enteili cool jazzia Miles Davisin ja Thelonius Monkin hengessä. Kyllä siinä on kuulkaa suuri ero, että toinen istuskeli New Yorkissa ja toinen Los Angelesissa, siinä La Cahuengan talonrumiluksessa, jonka edessä olen käynyt pyhiinvaelluksella.

Chandler sävelsi yksinlauluja, Schubertin tapaan, ja pianokappaleita sooloäänelle, siis ei sointuryhelmiä vaan ääntä, joka uskaltaa valittaa.

Mutta näitä kovia katuja

on miehen mentävä,

vaikka hän itse ei

ole kova, likainen, pelko.

Hän on ihminen,

hän on jokainen.

Hän on täysi

ja tavallinen mies, ja tavaton.

Hänen on kunnia, ymmärrys, pakko,

eikä hän ajattele sitä eikä puhu.

Hän maailmassaan paras,

toisen maailmassa hyvä,

hän ei ota rahaa kysymättä

eikä iskua vastaamatta

hillitysti, harkiten.

Hän on yksinäinen ylpeä,

ja ylpeys näkyy

ja otetaan lukuun,

sillä kuka ei ota sitä lukuun,

katuu kaiken ikänsä,

että astuikaan hänen tielleen.

Projektio

Kuvan Mercatorin projektiossa kaikki välimatkan ovat oikein mutta pinta-alat väärin, paitsi päiväntasaajalla. ”Oikea” tapa esittää maapallo olisi viiltää lohkoja kuin appelsiinista. Väliin jäisi paljon tyhjää. Ja välimatkat olisivat oikein vain pituuspiireillä.

Elokuva ja valokuva ovat kolmiulotteisen kohteen projektioita kaksiulotteiselle pinnalle. Paljon menee väkisin vikaan. Lisäksi kamera on yksisilmäinen mutta ihminen kaksisilmäinen, ja 3D-yritykset jäljitellä aivojen tuottamaa syvyysvaikutelmaa ovat ainakin vielä avuttomia ja lisäksi ehkä turhia.

Tiedätte varmaan, että veistokset ja maalaukset ovat monissa tapauksissa vääristeltyjä? Ihmisvartalon mittasuhteita muutetaan hiukan, jotta ne näyttäisivät oikeilta, kun patsas on nostettu jalustalle. Oikean kokoiset kädet näyttäisivät oudon isoilta. Suuret mestarit oppivat ensin maalaamaan Firenzen ja Sienan kirkkoihin seinän ylänurkkaan hahmoja, jotka näyttivät lattialta katsoen oikeilta, jopa katsojan kävellessä. Se ei suoraan sanoen ole helppoa se.

Tintti-elokuvassa eräät kuvat, joissa esimerkiksi kepin tai patukan pää nousi kuvan keskeiseksi sisällöksi, tekevät väkivaltaa silmän ja kameran syvyysterävyydelle. Jos joku osoittaa minua uhkaavasti kepillä, katson luultavasti häntä silmiin, en kepin päätä.

Maisemamaalaus joutuu taistelemaan tämän ongelman kanssa. Parhaiten sen ratkaisi Cézanne ilmaperspektiivillään. Vuori on samanaikaisesti lähellä ja kaukana.

Hitchcock on tunnustanut, että hän oppi Saksassa, miten kuvan taustoja tehdään. Jos kohtaus kuvataan muka rautatieasemalla, tausta on nikkaroitu pienoismalli, jonka mittakaavaa on vääristelty. Vain siten se näyttää oikealta.

Itse en ole saanut syntymään yhtään onnistunutta valokuvaa tunturista. Isäni sai kolme. Tunturi kaatuu valokuvassa. Photoshopilla voi lisätä jyrkkyyttä, mutta silloin menettää etäisyyden. Olen tehnyt joitakin väärennyksiä ”wrap” –toiminnolla. Todellisuudessa ne eivät ole hyviä. Tunturi pettää.

Ystäväni Hessu sanoi noin 38 vuotta sitten, ettei hänen tee mieli katsoa uudestaan sitä Chaplinin elokuvaa, joka oli tehnyt häneen koulupoikana niin suuren vaikutuksen. Chaplin on aiheesta arkkitehtien suosikki. Taiteilija, joka osasi yhdistää koreografian (etuala) ja arkkitehtuurin (tausta), on nero. Chaplin oli.

Ajatus on oikea ja oivaltava. On ehkä viisainta vaalia muistoa kuin haalia niitä.

Siinä oli toinenkin ajatus. Muisti prosessoi kokemusta. Muistamme melkein aina melkein kaiken väärin, koska muistikuvatukset patinoituvat ja ruostuvat oikullisesti.  Uusi katsominen tai lukeminen voi olla pettymys.

Itse toimin toisin. Uusi kokemus ei peitä edellistä. Kun luen nyt jonkin tietyn Barksin Akun, muistan miltä sen lukemine tuntui 1952 ja millaiselta 1972. Tintin ”Ihmeellinen tähti” (myöhemmin Salaperäinen tähti) tuo mieleeni sen tytön kumisaappaat, jonka kodin pöydällä näin tuon oudon kirjan kannen ensimmäisen kerran. Likka ei antanut kirjaa lainaksi. Vuosi oli 1961. Sekä likka että kirja saivat jäädä. Muuan toinen ystävä huomautti naulan kantaan, että juuri tuon albumin kansi on loistava.

Siinä kannessa on Hergén yhteys surrealismiin selvimmillään.

Hergén maanmies, belgialainen René Magritte on minulle surrealisteista rakkain. (Sataa pieniä knallihattuisia virkamiehiä; piippu joka päälle on kirjoitettu ”tämä ei ole piippu” jne – katsokaa Googlestsa.)

Magrittella on oma museo Brysselissä. Yritän aina käydä siellä  uudestaan ja mietin, miksi epäeroottisuus yhdistää näitä kahta mestaria, toisin kuin kolmatta belgialaistsa, Paul Delvaux’ta. Kaikille on yhteistä viivan puhtaus, henkilöiden unenomaisuus. Surrealismi on todellisuuden projektio uneen, elämää käsitettävämpi, vaikka ei sanoiksi kääntyvä.