Elinkeino ja johto

 

Poliisi vei liikemiehen ja johtajan putkaan, koska he tappelivat viinapullosta keskellä maantietä sellaisessa paikassa, ettei rautatien tasoristeyksen puomi päässyt sulkeutumaan.

 

Kysyin isoisältäni, olivatko nuo herrat yksityisyrittäjiä. Minulla on albumissa valokuva paikkakunnan yksityisyrittäjien tilaisuudesta, jossa isoisäni kantaa minua toisella kädellä. Kuvassa on kyltti ”lapselliset”. Se oli isoisän huumoria.

 

Entisen kouluni tiloissa toimi yrittäjäopisto. Tuo epätavallinen ajatus on paikkakunnalta lähtöisin.

 

Piti miettiä. En ole koskaan ollut johtaja enkä yrittäjä, ja syy on selvä. Olen epätavallisen huono noissa toimissa ja tunnen syvää vierautta niitä kohtaan. Isäni ja äitini olivat yrittäjiä ja isoisä aivan vimmattu yrittäjä. Minun mielessäni ”bisnes” viittaa junapelureihin ja hevoskauppiaihin. Kaikkien tietoon tullut englannin sana ”deal” viittaa juuri tuohon. Tehdään kaupat.

 

”Vapaan ammatin” käsite on vanhentunut. Ennen sillä tarkoitettiin yksin toimivaa lääkäriä, insinööriä tai vastaavaa. Tällä hetkellä maanjäristys on ”työn” merkityksen ja sisällön muuttuminen. Eipä se kestänyt kuin 100 – 150 vuotta, palkkatyön aikakausi.

 

Kun synnyin, yli kolme neljästä sai Suomessa elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Tällä hetkellä noilla aloilla toimii muutama prosentti, ja he ovat yrittäjiä.

 

Asianajajat ovat monissa maissa hyvin lähellä tuomioistuinlaitosta; Ranska n esimerkki. Suomessa asiaa on vatvottu 50 vuotta. Asianajaja on suojattu ammattinimitys, ja nykyisin se edellyttää tutkintoa, jota kuvaillaan työlääksi ja aikaa vieväksi. Tiedoksi lukijalle: professorina en olisi kuvitellutkaan ryhtyväni ajamaan kenenkään asiaa. Professori tuomioistuimessa on hyvin paha merkki.

 

Todella huono johtaja ei tarvitse kuin muutaman kuukauden saadakseen kaiken sekasorron valtaa.  Eikä se ole mitään luovaa tuhoa. 

 

Kauhistuttavan huonon johtajan voi tuntea siitä, että hän on oikein mukava, toisten etua ajatteleva, kohtelias ja kuunteleva. Olen pitänyt esimerkkinä Venäjän Nikolai II:ta. Saatuaan jopa suomalaiset pillastumaan hän onnistui käsittämättömällä tavalla hävittämään laivastonsa turhassa sodassa, jonka Venäjä hävisi Japanille, ja sen jälkeen erottamalla kyvykkäät virkamiehet (tyyppiä Witte) ja suosimalla sellaisia, jotka olivat hankkiutuneet hullu kirjoihin jo kauan sitten. 

 

Väliaikaisen hallituksen ja sitten bolshevikkien vankina hän ei ymmärtänyt edes pyyhältää pakoon, koska vaimokin sanoi, että kyllä isä tuolla ylhäällä auttaa. Viimeistään silloin kun hänen mieliparantajansa Rasputin otettiin hengiltä 1916, olisi ollut korkea aika mennä lähimpään hiilikellariin piiloon. Mutta kun ei.

 

Huonolla johtajalla on niin paljon tekemistä miellyttävänä olemisessa, ettei hän millään eikä illoinkaan ehdi ajatella tai, opetella ajattelemaan.

 

Ja juuri se olisi johtajan työ,, ajatella silloinkin kun voitettavana on 3 000 metrin esteet. Tai 30 000 metrin.

 

 

Todellisuuden harhainen omistaminen

 

Tämä ei ole käsky eikä kielto – mutta todellisuutta ei voi omistaa.

 

Poliitikko tai liikemies, joka esittää oikotien onneen väittämällä kertovansa totuuden, valehtelee aina. Totuus ja todellisuus ovat samaa asiaa. Siksi hyttysen, hiiren ja leijonan näkemä, tuntema ja haistama ”todellisuus” ei ole sama.

 

Filosofille, joka räyhää, että omistaminen on varkautta, voi vastata, että niinpä varkaus on omistamista.

 

Otsikko on Martti Siiralan ja Veikko Vainion käyttämä käsite. Olin jerran paljon puheissa heidän kanssaan. Kysymys on psykoanalyysistä,  enemmän Jungin kuin Freudin tapaan käsitettynä.

 

Siirala nosti vahvasti esiin vastuun käsitteen. 

 

Tuomitseminen ja syyllistäminen on eräs tapa paeta vastuuta, ja tapa, jolla ihminen saatetaan ajaa psyykkisiin ongelmiin. 

 

Vastakohtana olisi vastuu, halu ottaa kannettavaksi sellaisiakin ongelmia, jotka eivät suoranaisesti itselle kuulun. Näin vaikkapa mielisairaita hoitava psykiatri on tavallaan sijaiskohtaaja, sairastuneen perheelle ja laajemminkin koko yhteiskunnalle kuuluvan vastuun kantaja. Toisaalta Siirala esitti myös toiveita maallikkojen vastuunkannosta.

 

Todellisuus on pohjimmiltaan arvoitus, kartoittamaton ja tuntematon. 

 

Suurin virhe, minkä ihminen voi tehdä, on tuudittautua todellisuuden omistamisen harhaan - uskoon siitä, että asiat tiedetään jo. 

 

Tällainen väärä varmuus estää uuden omaksumisen. Psykiatrian alalla tämä voi näkyä biologispohjaiseen tietoon perustuvina hallintayrityksinä, joka kuitenkin hukkaa kokonaan potilaan kohtaamisen mahdollisuuden.

 

Olen mukaillut tuota muistamastani ja Wikipediasta.

 

Edelleen mietin, miten jäimme eri käsityksiin Tarton rauhasta. Hänen mielestään yhteiskunta pysyy sairaana, ellei koettuja vääryyksiä oikaista. Nyt tuntuu, että siltä osin hän oli oikeassa, että edelleen puhutaan enemmän suomalaisten oikeudettomista otteista Itä-Karjalassa kuin siitä, mitä Venäjä tekee entisessä Viipurin läänissä, ja millä oikeudella. Uskoteltu sotilaallinen tarve eli Saksan hyökkäyksen ennakoiminen tuskin vakuuttaa enää ketään.

 

Itse olen sitä mieltä, ettei maa ole ikuista, ja orvon osaan jäänyt Suomi on jo ongelma. Emme tarvitse sellaista lisää.

 

Emme kumpikaan aavistaneet sellaista todellisuuden harhaista omistamista, joka on tällä hetkellä voimissaan. Poliittinen toiminta oikeuksien hankkimisena, ellei muuten, pitämättömin perusteluin tai suoraan valehtelemalla.

 

Ehkä ajattelimme, että politiikka on vastuuta, kuorman kantamista. Ja että politiikan peruskuva on Repinin ”Volgan lautturit”. Siitä tulee tosin mieleen myös tavaran kuljetus Tuonelan joella.

 

 

 

 

Muinaisuuden äänet

 

 

Usea on sanonut, että Pentti Haanpää kirjoitti aina hyvin. Se ei ole totta. Ihmettelen, miksi sellaista väitetäänkään. Esimerkiksi Koottujen teosten alussa on 30-luvun kirjoituksia, jotka ovat keskeneräisiä sekä ajatuksiltaan ja tarinoina. Ja sotien jälkeen hän oli väsynyt mies. Hän julkaisi loistoversioita kaskuista, jotka olivat olennaisesti peräisin 20-luvulta, eikä paljon muuta. Eikä sitä merkittävää romaania näkynyt eikä kuulunut – koska Haanpää ei oikein hallinnut dramaturgiaa eli tapahtumien viemistä eteenpäin ihmisjoukon puheilla.

 

Kommentoijakin huomautti, että useinkaan Haanpään henkilöitä ei tule tarpeeksi sääli, vaikka myötätunto on tarinan ensimmäinen tunnusmerkki. Katso tästä asiasta Gogol, Tshehov, Tolstoi – kaikki novellit.

 

Silloin tällöin esteeksi tulee Goethen ajatelmaksi tiivistämä ”Man merkt die Absciht und mani ist verstimmt”. Sitä huomaa tarkoitusperän ja pettyy.

 

Etenkin nykykirjallisuudessa tarkoitusperä eli agenda eli tendenssi vilkkuu kuin nuoruudessani polkupyörän sisäkumi. 

 

Lian usein kirjoittaja vihjaa oivaltaneensa jotain, mikä on tavallisen kuolevaisen tavoittamattomissa. Sanoisin että tuo on aika huono keino houkutella lukijaa riviltä kolme riville neljä ja riviltä neljä seuraavalle.

 

Ja tuo on kuitenkin tarinankertojan tärkein tehtävä. Hollhywood-kielessä se on ”what next”. Lukija haluaa tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Minusta tuo on itämaisen sadunkertoja ongelma. Asianomainen seisoo langan laihana Bagdadin kadulla ja kertoo ihmeellisiä asioita siinä toivossa, että ihmiset pysähtyisivät kuuntelemaan ja viskaisivat kuka kolikon, kuka taatelin. Rehellinen elinkeino siis.

 

Televisio esitti dokumentin tippukiviluolista, ja tutkijat esittivät hurjan väitteen. Entä jos – huilun palasia löytäneet arkeologit sanoivat – entä jos muinaisihmiset olivat yhtä tyrmäävän hyviä ilmaisemaan itseään soitolla ja laululla kuin luolamaalauksilla.

 

Nuo viimeksi mainitut tunnemme, ja ne uhmaavat ymmärrystä. Tulee se tunne, ettei piirustuksessa ja maalaustaiteessa ole ainakaan edistytty 40 000 vuoteen.

 

Mutta että musiikkikin…? Huilujen lisäksi lienee ollut näppäiltäviä soittimia, joista ei ole tietenkään merkkejä, ja rummut, joista meillä on paljon tietoa. Tietenkin oli myös laulu ja vihellys. 

 

Televisio-ohjelman yksi asiantuntija, syvän kivikauden ääniä selvitellyt musiikintutkija, huomautti hyvin satuttavasti, että eihän musiikki ole edelleenkään tunteita. Musiikki on ääniä, jotka herättävät tunnemuistoja ja tunneodotuksia.

 

Erikoislaatuista on korvan suuri sopeutuvuus. Ohjelmassa nuori professori näytti, miten nopeasti korva tottuu pianon pahaan epävireisyyteen.

 

Onneksi tuo asia on oivallettu laajasti. Korvassa ei ole paskan tunnistinta. Korva kuulee, mitä se toinen ihminen halusi esittää, ja korjaa automaattisesti ”virheet” niin kuin mikrofonitkin nykyisin. Ikään kuin matkasauvaksi polulle television professori napautti äänirautaa ja muistutti, että A = 440 Hz on nuorempi keksintö kuin radio.

(TV 1 Historiaa: musiikin synty)

Kirjoituskopteri

 

Novellin selittäminen on helppoa. Se on kompressoitu teksti, jonka kuvaus siis olisi välttämättä itse tekstiä pidempi ja niin ollen hatarampi.

 

Novelli on kenttä, jolla on arvo aika-avaruuden jokaisessa pisteessä. Samalla tavalla kuin runo se sisältää vektoreita. Puolet novellista on lukijassa, puolet kirjoittajassa eli tekstissä.

 

Yksi mahdollisuutesi hillitä mielesi toistoisuutta on lukea. Luettuasi olet hiukan erilainen ihminen. Ja puhe on kirjallisuuden lukemisesta.

 

Saunders on kiittty kirjailija. Silti hän järjestää kolmivuotisia kursseja yliopistossa. Hakijoita on tyypillisesti noin 600 ja kurssille mahtuu noin 6. Saunders sanoo opettavansa kirjoittajia pitämään kiinni pinttymistään, omituisuuksistaan, heikkouksistaan ja voimistaan.

 

Kirjoittaja on drone, pienoishelikopteri jolla on kyky nousta kesken kohtauksen kymmenen tai sadan metrin korkeuteen a vaihtaa paikkaa nopeasti. Kohtauksessa näkyvissä voi olla kirjan nimen mukaan ”uiminen sadevesilätäkössä”.

 

Kirjassa aineistona on venäläisiä 1800-luvun novelleja, englanniksi. Gogol, Tshehov, Turgenjev, Tolstoi. 

 

Kirjoittaja kysyy, millä keinoilla ja millä kielellä nämä kirjailijat saavat lukijan tuntemaan, että nyt joku arvostaa häntä, lukijaa. Ottaa hänet täydestä. On valinnut hänet kertoakseen jotain pettävän korutonta, Sellaista mikä poikkeaa täysin nyt muutoin suositusta karjahtelevasta, oman pintapuolisuutensa kiillossa paistattelevasta tavasta lähestyä ihmistä. Saunders ei ehkä sano sitä suoraan, mutta hänelle demagoginen mölyäminen on ihmisten pilkkaamista. Uhmakkaan iloinen kirjallinen teksti kuuntelee.

 

Uskokaa huviksenne. Suosiota tai rahaa kalasteleva teksti saarnaa. Sen peitetty viesti on: turpa kiinni, nyt minä puhun. Hyvän kirjallisen tekstin, kuten venäläisen novellin, viesti on päinvastainen. Tässä olisi tällaista elämää. Lue sinä. Minä kuuntelen.

 

Markkinoilla on yhä enemmän kirjoja, joiden nimi voisi olla ”miten lukea, todella yrittämättä”. Tämä Saunders tehosi minuun heti sanomalla pienellä äänellä ja osoittamalla saman heti kommenteilla, että kirjallisuus (ja taide) on tarkoin vaalittava, huolella harjoitettava kyky nähdä todellisuus todellisena.

 

Novellin tarkoitus on liikuttaa. Liikuttamalla henkilöhahmojaan (tai lehtokurppaa taivaalla) ulkomaalainen, kauan sitten kuollut kirjailija liikuttaa lukijaa.

 

Ja kirjallisuuden tarkoitus on liikuttaa, ei opettaa.

 

Kaikki eivät ehkä huomaa, miten ovelaa on käyttää vieraasta kielestä käännettyjä tekstejä. Sujuva, omalla äidinkielellä kirjoitettu teksti rappaa helposti näkymättömiin kaiken oleellisen. Vieras kieli ja – nähdäkseni – eräin kohdin hiukan kyseenalainen käännös nostaa esiin itse asian. Noin on hyvä, koska maailma on vieras paikka, ja paras keino lähestyä maailmaa on osoittaa alttiutta. Saunders taitaa sanoa ”hyvyyttä”, mutta noin mutoillen rima nousee kylä pelottavan korkealle.

Verkkoklapi

 

Blogi on ”weblog” ja loki puolestaan lienee alkujaan solmuilla varustettuun naruun kiinnitetty klapi, jollainen paiskattiin veteen mittaan matkaa ja vauhtia.

 

Blogini tarkoitus on antaa vihjeitä elämästä ja elämän ulkopuolelta. Etenkin tarkoitus on kutsua keskustelua, joka on jatkuvasti kohdittain hienoa.

 

Jotta tuo arvokas ominaisuus säilyisi, ilmoitan täten itsevaltaisesti, että pelkkää toisille kommentoijille väykyttelemistä sisältäviä kommentteja en julkaise. Minulle on yhdentekevää, mitä mieltä kommentoija A on kommentoijan B älynlahjoista ja luonnevioista. Luulen, ettei moni muukaan ole kiinnostunut siitä.

 

Samaan poistokasaan panen myös ne aika harvinaiset kommentit, joiden sisältöä ja asiayhteyttä en kykene päättelemään.

 

Some-kiihkoilusta kirjoittavat ja sitä tutkivat unohtavat usein mainita asiattomien vuodatusten harmillisimman puolen. Ne ovat ikävystyttäviä. 

 

Sain kimmokkeen lähde- ja anonymiteettisuojaa koskevasta korkeimman oikeuden ratkaisusta, joka annettiin toissa päivänä. Se on se juttu, jossa on kysymys Helsingin Sanomista ja puolustusvoimista. Korkeimman oikeuden ratkaisu on mielestäni poikkeuksellisen hyvin ja selkeästi kirjoitettu. Se on hienoa, koska käytännössä avoimuutta ja julkisuutta vaaditaan joskus asioissa, jotka eivät saa olla avoimia eivätkä julkisia. Sellaisia asioita voisivat olla esimerkiksi maan taistelulennonjohdon toimintatavat ja laitteet.

 

Ja toiselta puolen tolkullinen keskustelu edellyttää eheitä tietoja. Sitä korostaen tuomioistuin on merkinnyt näkyviin johtavia ratkaisuja meiltä ja Euroopasta.

 

Näissä blogeissa emme käsittele tulenarkaa aineistoa, kun ei ole sammutuskalustoakaan. Useimmiten tarkoituksena on tuottaa sopivaa viihdytystä arvattavasti osittain yli-ikäiselle lukijakunnalle. Jos joukkoon pistäytyy maailman valloittajia meidän, maailman valloittamien seurauksi, sepä mieluisaa.

 

Kuultuani musiikin hermostoa helpottavasta vaikutuksesta vaikeassa tilassa oleville ihmisille, odotan kahta kiivaammin, milloin joku onnistuu todistamaan kokeellisesti, että lukemisella voi olla sama teho.

 

Eräät maailman ehdotonta huippua edustaneet matemaatikot puhdistivat mieltään niin sanotulla hesykastisella rukouksella eli toistamalla. Heille vaikutus oli, tekniikan ja taidon kerryttyä, sellainen mielen pyyhkiminen puhtaaksi, jonka tuloksena jopa mahdottomaksi arvioitu matemaattinen konjunktuuri saattaa äkisti pudota auki.

 

Eräitten merkintöjen perusteella väitetään, että keskiajalla joku, muistelisin että mnitaitoinen Pico della Mirandola, hämmästytti ihmisiä lukemalla äänettömästi, suu kiinni.

 

Hetkittäin epäilen, olikohan se sittenkään hyvä keksintö.

Unohdetulle ystävälle

 

 

Minulla on parikymmentä ihmistä, joille ajattelen lähettää viestin. Tähän asti suurin este on ollut ihmisten siirtyminen eläkkeelle ja operaattoreiden hyödyttömät temput. Sähköpostiosoitteet muuttuvat yllättäen, tai sitten jäävät muuttumatta. Eilen selvitin viimein, miksi erään tuttavan puhelin ei toimi Minun laitteissani viimeinen numero puuttui. Se on seitsemän.

 

Toisaalta kehitellessäni tämän päivän ja huomisen itämerensuomalaista mytologiaa olen kehitellyt hautausmaapuhelinta. Olen kirjoittanut muistiin muutamia puhelinkeskusteluja. Luulin saaneeni väärän numeron, kun A. Hitler sanoi mielestäni hyvin epäluonteenomaisesti: ”Luulisi vituttavan, mutta kun ei!”

 

Mihin sika siivistään pääsisi? 

 

Hiljan olin soittamassa serkulleni sanoakseni, että kellarin metallityöhuoneen avain on sitä lähimmässä komerossa sen haljenneen hillopurkin takana, jossa on reksauksesta huolimatta vähän homeeseen vetänyttä kurkkua.

 

Asianomainen on huono vastaamaan puhelimeen. Siten päästiin selvittelemästä, ettei ole kellaria, kun ei ole taloakaan, ja sorvi siirrettiin autokorjaamolle ja sieltä jonnekin, minne lie.

 

Hautausmaapuhelin toimii hyvin unessa. Käyn sekä lyhyitä että joskus seikkaperäisiä keskusteluja muun muassa isoisäni kanssa, ja olen saanut mainioita vihjeitä ja vaikeasti korvattavia tietoja.

 

Aamuisin saatan sivistyäkin. Jostain syystä Ian McEwan, jonka tiedän erinomaiseksi kirjailijaksi, ei ole sytkäyttänyt minua suuremmin. Mutta hänen tunnin keskustelunsa BBC:n edelleen verkosta löytävällä videolla Nima Arkani-Hamedin kanssa (YouTube Science Museum). Viimeksi mainittu on teoreettisen fysiikan professori, Princetonissa. Putiikki on sama, josta käsin Einstein ja Gödel tekivät kuuluisia kävelyjään jupisten luultavasti Kööpenhaminan konkordanssin epätarkkuudesta. 

 

Herrat käskivät katsomaan videon, jolla Leonard Bernstein käy läpi – Beethovenin 5. sinfoniaa. Hän kuulemma repii esiin säveltäjän hylkäämiä käsikirjoituksen palasia ja panee nauhat pyörimään näyttääkseen, miltä ne olisivat kuulostaneet. Kammottavilta.

 

Selvitellessään tieteen ja taiteen lähes täydellistä samanmuotoisuutta (ja sotkeakseen Snow’n ”Kaksi kulttuuria” suohon herrat perustelevat, että Kohtalosinfonian kaikkien ylistämä johdonmukaisuus ja väkevä helppous on hylätyn materiaalin valossa kaamean työn tulos. Mutta lopputulos on sitten, sanoo Arkani-Hamed, kaunis kuin Eulerin identiteetti. 

 

Tulos on ainoa mahdollinen, vähimmin keinoin luotu, ja siksi järkyttävä. 

 

Hän näytti käsillään tilanteen, jonka tunnen runon kirjoittamisesta eli tilanteista, jolloin runo tulee hyvin vaikeasti. Tässä, sanoo progessori, on ratkaisu. Ja näyttää käsillään tyhjää tilaa kahden kämmenen välissä. Tässä on ratkaisu – mutta missä on kysymys?

 

Se on puhtaan matematiikan alituinen kysymys. Ja kirjallisuuden, täydentää McEwan. Ja näin se on.

Etäihmisyys

 

Turvaväli näyttää olevan välttämätön keino nyt.

 

”Turvaväli” on järjenvastainen yhdyssana. Ihmiset, muut nisäkkäät ja hyvin suuri osa kaikista muista eläimistä hakee turvaa toisistaan. Koko ruumiin läheisyys on syntyvän ensimmäinen ja kuolevan viimeinen halu.

 

Päivän ja näiden viikkojen uutiset peittävät näkyvistä sen tosiasian, että nuoret toimivat perimmäisten tarpeittensa mukaisesti, oman mielensä ja ruumiinsa osoittamin tavoin, pakkautumalla yhteen, eräissä kaikkien tuntemissa tilanteissa osittain sisäkkäin.

 

Ylimääräinen ongelma on kulttuuri. Suomessa välimatka oli vallan ja vaurauden merkki. Kohtalaisessakin talossa isäntä istui tuolissa, oman muistini ajalta keinutuolissa, ja vieras osoitettiin penkille seinänviereen. Köyhät asuivat yhdessä kasassa sekä kaupungissa että maalla.

 

Sodan jälkeen olosuhteet olivat mitä olivat. Laskin ja kysyin isältäni, montako heitä nukkui ja söi samassa huoneessa 1945-1947. Isovanhemmilla oli peräti kaksi huonetta ja keittokomero, mutta siinä toisessa huoneessa pidettiin alivuokralaisia. Pienehkössä huoneessa, jonka itsekin muistan Ruoholahdenkadulta, neljä pariskuntaa, aikamieheksi varttuva poika ja siis isäni, joka ymmärrettävästä syystä luki lakikirjojaan hanakasti kirjastossa; vaimo ja lapsi eli äitini ja minä asuimme erinomaisen hyvin Kauhavalla. Mutta 9 henkeä huoneessa oli paljon. Ennen pitkää alkoi hiukan helpottaa, kun yksi sedistäni sai sotainvalidina asunnon Käpylän Olympiakylästä.

 

Ainakin kymmenvuotiaaksi lapsen normaali paikka linja-autossa ja henkilöautossa oli jonkun sylissä. Siinä pahassa kolarissa, jossa minä en sattunut olemaan mukana vuonna 1965, pikkusiskoni istui edessä äidin sylissä. Äiti vieroksui turvavyötä, koska se haittasi virkkaamista. Isä oli asennuttanut entisenä lentäjänä ”syöksyvyöt” autoon. Sellaista ihmeteltiin.

 

Aikuinen mies syleili äitiään ja sisariaan vain hautajaisissa. Itse en muista sanoneeni isoisälleni koskaan kädestä päivää tai näkemiin. Sitä vastoin muistan kanniskelleeni hyvin keskenkasvuisena kolmeakin kakaraa, josta yksi kiljui ja yhdellä oli vetelät housuissa. Ja jokainen äiti ja apulainen osasi laittaa ruokaa ja lisätä hellaan puita yksi kakara lonkan päällä.

 

Tunnustan, että maalaisuuteni näkyi poskisuudelmien kaihtamisena. Jopa ranskalainen ilmasuukko tuntui oudolta ja tarpeettomalta. Sen sijaan toisella kädellä toimitettu tätimäinen halaaminen tervehdyksenä sujui. Venäläinen miesten märkä suudelma suulle, tyyppiä Kekkonen ja Brezhnev, näytti järkyttävältä. Näyttää edelleenkin.

 

Valtioneuvosto ei ole kieltänyt suutelemista. Hyvä niin. Läheissuhteet ovat asia erikseen.

 

Sitä vastoin huomion voi kiinnittää lääketieteellisten, taloudellisten ja kulttuuristen näkökohtien lisäksi tähän, että odottamaton pandemia on vaurioittanut niitä asioita, jotka ihminen on perinyt muilta eläimiltä ja ovat siis elämän ydintä.

 

Läheisyys. Kosketus. Yhdessäolo.

 

 

Suomalainen Haanpää

 

 

Kuvan e-kirja on ihan hyvä. Sen taustalla näyttää olevan Kaleva-lehden yleisökilpailu. Niinpä valikoima on lehtiä lukevien, jytkähtävistä kaskuista pitävien ihmisten työtä.

 

Minulle Haanpää on niin arvokas, koska hänen työtään ei oikein voi edes selittää muille eurooppalaisille ja amerikkalaisille. Olen yrittänyt. En osaa.

 

Haanpää esiintyi tukkijätkänä, ja hänen käyttämänään sana ”jätkä” oli vielä korotuksen tarpeessa. Sellainen mies, joka ei ollut mitään ja joka kipristeli kahdella koivella kunnes oikaisi ne, oli ”jätkä”.

 

Hän tiesi hyvin, että tukkilaisuus ja kova työ tukkeja kaatamassa ja pölkkyjä kuorimassa oli lyhyt vaihe isänmaan ihmeellisillä kasvoilla. Ison talon omituisena poikana hän ei ollut toden edestä itse tehnyt metsätöitä, ja voi epäillä, että tukinuittokin oli hänelle tutumpaa Linnankosken ja Väinö Katajan romaaneista kuin todellisuudesta. 

 

Hän osui siihen suureen saumaan, jolloin maalais-suomalaisuus halkesi moneksi palaksi, ja hänen omaan elämäänsä vaikuttivat politiikka, maaseudulla aika harvan ennen harrastama asia, ja sota. Sota lienee ollut hänelle raunioittava kokemus. Wolf Halsti kertoo muistelmissaan tavanneensa Haanpään, joka oli Jatkosodan aikana jossain tehtävissä hevossairaalassa eli siis kohtalaisen kaukana linjoista. Halsti sanoo, että harva ihminen on herättänyt hänessä yhtä voimakkaan suojelemisen halun kuin Haanpää.

 

Ja talvisotaromaani ”Korpisotaa” on painajaismainen. Siitä saa kai päätellä, että taisteluihin osallistuneelle kirjailijalle tuo sota oli painajainen. 

 

Muuttunut aika on läsnä esimerkiksi ”Atomintutkijassa”, mutta teksti ei enää elä ainakaan samalla tavalla kuin sotien jälkeen ikään kuin paraatinumerona julkaistu ”Heta Raho korkeassa iässä” kertomuksineen huijarina liikkuvasta maantietädistä, joka kierteli helmat pölyä nostattaen koettelemassa ihmisten hyväuskoisuutta, jolla ei juurikaan ole rajoja. Paitsi että novellin ”Heta” isäntä, jota Heta yrittää saada puheliaaksi pimittääkseen äskettäin kuolleelta kumppaniltaan kavaltamansa varat, hän ei onnistu naruttamaan.

 

Novellien maisemassa ihmiset ovat keskimäärin pahanilkisiä ja hyvin kateellisia, etenkin niille, joiden voi pelätä vähänkin menestyneen. Toisin kuin kirjallisuudentutkijat, min en näe pappien, upseerien ja rikkaiden ökyisäntien pilkkaamisessa niinkään protestia kuin käsityksen ihmiskarsinoista.

 

Suomalaisuuden lisäksi Haanpää oli luonnonsuojelija. Hän ei haksahtanut itse siihen suosittuun ajatukseen, että esimerkiksi luonto on hyvä ja ihminen paha. Teksteissä usein esiintyvä tappava korpi ja hukuttava suo ovat Haanpään mystiikkaa.

 

Joillekin köyhyys ja siitä vapautuminen ja köyhyyden häpeä ja rikkauden raukeaminen ovat ne aiheet. Ajattelen Päätaloa, jota suuresti kunnioitan. Joillekin terävän näön alueella on itse elämä. Ajattelen Sillanpäätä, joka oli parhaimmillaan verraton. Haanpään useimpien tekstien aiheena on olemassaolo eli suunnilleen sama asia kuin korkeamman matematiikan tutkimuksen kohde. Ei se ole ihme – haaveellista tai uskonnollistakielenkäyttöä. Se on selittämätöntä, järjen ylittävää ja siten – loukkaus.

Suomalaiset

 

En nyt muista älymystön edustajaa, joka olisi hävennyt tai peitellyt suomalaisuuttaan. Tuo eilenkin esitetty käsitys saattaisi olla luulo ja sellaisena peräisin sadan vuoden takaa. Meillä pikeentynein ruotsinkielinen virkakunta näki edessään moukkia ja tolvanoita, ja nämä mukelsivat suomea, tai eräissä tapauksissa ruotsin murretta, josta ei liioin ottanut selvää.

 

Naapurissa Venäjällä pidettiin vielä runsaat 100 vuotta sitten sopimattomana tai vähintäänkin kummana, jos virkaherra puhui venättä pöljän kansan kanssa, Keisari puhui saksalaissyntyiselle rouvalleen englantia ja kirjoitti sillä kielellä kirjeet ja kortit. Oikea aatelisto viritti puheensa ranskaksi, jota osattiin kuka huonommin, kuka paremmin.

 

Jopa Englannissa, Ranskassa ja Saksassa pienempien piirikuntien puheenparret olivat niin outoja ja omituisia, ettei niistä virastoissa ja hoveissa saanut selvää. Vain kummaksi jotkut, kuten sitten Lönnrot meillä, alkoivat viljellä ”kansankieltä” oikein painetuissa kirjoituksissa.

 

Sitä sanotaan kulttuuriksi, että joku elää vieraassa maassa, kuten vaikka suomalainen Valloissa tai Kanadassa, esimerkiksi neljäkymmentä vuotta, oppimatta sanomaan yksi tai kaksi tai kissa tuon maan kielellä – ja on ylpeä siitä. Ja valtaväestö on puolestaan huolissaan siitä, että joku onvielä tyhmempi kuin asianomainen itse.

 

Kerrankin kuuntelin keskustelua, jossa juonena oli, että puolalaiset ovat erikoisen yksinkertaista ja osaamatonta kansaa, ja minultakin kysyttiin mielipidettä. Ei minulla ollut mitään sanomista siihen keskusteluun. Tosin Puola-Liettua oli jo keskiajalla Euroopan suurin valtio, ja Krakovassa Jagellon yliopisto oli Euroopan ja maailman vanhimpia, perustettu kohta Kasimir Kyynäränmittaisen hallituskauden jälkeen, ja siis vanhempi kuin Cambridge (Engl.).

 

 Muiden ohella Malinowskin esittelemä ajatus, että kukin kulttuuri oli harvinaisen hyvä juuri niissä oloissa, joissa se esiintyi, sisältää siemenen, vaikka ei ehkä koko totuutta. Aina välillä on kulttuureja, joiden parhaat pojat ovat harvinaisen hyviä rytyyttämään ratsulla ja ammuskelemaan ihmisiä hengiltä jousipyssyllä. Ja sitten on järjestelmiä, jotka pyörivät paikallaan vuosisadasta toiseen, eikä kukaan huomaa, että myllystä ovat jauhettavat loppuneet aikoja sitten.

 

En kaupittelisi omaakaan suomalaisuuttani. Nyt etsin jotain sanaa tai asiaa ja näin taas kerran, miten käsittämättömän hyvä kirjailija kustantajan mielihaude Haanpää oli. Tehtiin häneltä koottuja tai valittuja teoksia tai yksittäisiä niteitä, kansa ei osta. 

 

Jos pantaisiin nykyinen terävä ja miellyttävä nuori lukemaan vaikka Pussisen akasta tai Heta Rahkosta, kävisi niin kuin ennen saksalaiselle sivistyslukijalle: minun mielestäni arkisista arkisin tarina olisi toisen silmissä aivan eksoottinen ja ihmiset ja heidän tekonsa kuin toiselta taivaankappaleelta. Parkataan paperipuita, kolkataan mateita jään läpi, tanssitaan sillalla ja lyödään puukolla sen mukaan, miten asia on.

 

Haanpäätä en tietenkään koskaan tavannut – hän kuoli 1955. Hänen tuotantonsa useita kertoja lukeneena arvaan, ettei hän kelpuuttaisi Helsingin Seurasaarta. Puuttuu haju! – Mutta Heikki A. Reenpää oli oikealla asialla, kun hän viimeiseinä elinvuosinaan patisteli Piippolaa, nykyisin Siikalatva (!) muuttamaan nimensä suuren poikansa kunniaksi Haanpääksi. Piippola kun valitettavasti on suurelle osalle suomalaisia paikka, jossa asui se vaari, jolla oli talo. Vuodesta 1706 vaari tunnettiin maailmalla nimellä d’Urfey ja eri puolilla luultavasti eri nimillä jo kauan aikaisemmin.

Jatkumattomuus

 

Suomalaisuus askarruttaa kommentoijia. Quora-palstoilla tätäkin askarruttavampi näyttää olevan ”älykkyys”.

 

Kuvan kirjaa en ole valitettavasti saanut vielä käsiini. Sen tiedot lukien kysymyksessä on etevä teos, joka yhdistää perimän tutkimuksen, arkeologian ja kielitieteen tietoja vastatakseen otsikon kysymykseen.

 

Kirjoittaja on tehnyt palveluksen lukijoille. Etenkin DNA-tutkimuksissa ja varsinkin hyvin vanhaa aineistoa selvitettäessä päädytään hyvin usein niin teknisiin selvityksiin, että maallikon niistä tekemät johtopäätökset tahtovat mennä vikaan. Kielitiede eli kielihistoria ei ole ainakaan helpompi tässä suhteessa.

 

Yhteenvetona: kivikaudella Suomessa ei asunut suomalaisia, vaan kantagermaaneja. Suomensukuiset tulivat myöhemmin, hiukan eri reittejä.

 

Arkeologiassa yleinen varoitus on tarpeen. Mitä mielenkiintoisempi esine löydetään, sitä tiukemmin on pidettävä mielessä ajatus, että tuo esine on epätyypillinen.

 

Kun meiltä pohjoisesta löytyy Itä-Rooman rahoja tai kolikkoja, joissa on arabialaisia kirjaimia, voi olla, että sellaisia siis käytettiin täällä niin paljon, että osa jouti hukattavaksi. Tai juuri päinvastoin: jospa ne olivat harvinaisuuksia ja kätkettiin maahan tai kivenkoloihin, joihin ne saattoivat jäädä, jos omistajan kävi huonosti.

 

Suomesta löydetyt ristit eivät todista että kristinusko olisi vaikuttanut täällä 600-luvulla. Yhtä hyvin voi olla, että joku metsärosvo on nitistänyt harhailevan villimunkin ja pistänyt hänen ristinsä omaan kaulaansa.

 

Menneisyydessä on tavan takaa epäjatkuvuuskohtia. Tarkoitan sellaisia tapauksia kuin Viipuri ja Viipurin maalaiskunta. Alue muuttuu uutamassa viikossa aivan toiseksi, ja pian asukkaat eivät edes tiedä, että tässä on asustanut ennen muuta väkeä. Ainakin omat Viipurissa aseuneet sukulaiseni kertovat Viipurin asukkaiden ihmetelleen matkailun käynnistyttyä 1960-luvulla, että vai niinkö on.

 

Samanlainen esimerkki voisi olla Pommeri, joka on ollut tavattoman liettualainen, puolalainen, saksalainen ja venäläinen. Kuvittelen, lähteenäni vain Günther Grassin runsas kaunokirjallinen tuotanto, että Danzigista tai Kasubiasta paenneet saksalaiset eivät ole tunteneet kutsumusta palailla entisille kotisijoilleen.

 

Kieltä ajatellen sekä isäni että hänen isänsä mainitsivat jonkin asteisena yllätyksenä, että Aunuksen ja Petroskoin seudun suomea tai karjalaa puhuneet eivät Jatkosodan aikana osoittaneet havaittavaa ilahtumista ”heimoveljien” tapaamisesta.

 

Pari kertaa on sattunut silmiini sotasensuurin kätkemä tietoa, että paikallinen väestö, varmaan NKVD:n miesten johdolla, kidutti ja tappoi hirttämällä joitakin suomalaisia kaukopartiomiehiä ja kohti omia linjoja pyrkineitä lentäjiä.

 

Ja laajempia ja mutkikkaampia kysymyksiä on esimerkiksi Etelä- ja Pohjois-Italia, jotka eivät ennen 1800-luvun puoliväliä olleet juuri koskaan kuuluneet edes samaan valtioon. Kielenparsikin oli kehittynyt niin, että sodanjälkeiset elokuvantekijät esittelivät sitä: maan eteläkärjestä töihin Milanon seudulle siirtyneet eivät ymmärtäneet paikallisia eivätkä nämä heitä.

Kantti

 

Ruokapöydässä Minna pyysi isältään kanttipalaa, kuten tämä luuli. ”Pappa, får jag kanten.” Isän nyökättyä Minna teeskenteli tarkoittaneensa lehtori Canthia. Liitto ei ollut ajan oloissa mitenkään huono, mutta lehtori otti ja kuoli ja Minna muutti Kuopioon ja lihoi. Kauppiaana hän kuuluu olleen kova juomaan kahvia. Sitä juoksutti hänelle joskus pikkutyttö Maria Jotuni. Kadulla nakkeli niskojaan Elisabeth Järnefelt, tuo outo ihminen, jolla oli fiksuja poikia ja näillä kaverina rovasti Brofeldtin poika Juhani, kirjailijanimeltään Aho.

 

En menisi tunnustamaan, että olisin pitänyt Canthia kiintiönaisena kirjallisuushistoriassa, koska luin häntä joskus nuorena aikuisena.

 

Kun katsoin viimeksi, olin aidosti innostunut. Erääseen omaan kirjaani otin mustalaistyttö Homsantuun repliikin:” Teidän lakinne ja oikeutenne… Juuri niitä minun pitikin ampua!”

 

Kuvan patsas ei ole kulissiksi tarkoitettu. Taustalla näkyy alaovi, josta lykkäsin rattailla erästä nykyistä yliopistomiestä ja jonkin kerran hänen sisartaan. Yleensä kurvasimme tosin Näsinkallioiden suuntaan. Siellä oli hiekkalaatikko. Minna itse osoitti tietä Puutarhakadulle Hymy-lehden toimitukseen. Siellä en tosin tullut käyneeksi. Vastapäätä Hämeenpuistossa asui Väinö Linna, jonka saattoi tavata kadulla. Koska olin tavannut kerran ja raapaissut jalkaa, nostin hattua, johon hän vastasi nyökkäämällä. Ei ollut tämä Väpi mitenkään varsinaisesti komea mies.

 

Hymy meni nopeasti saalistukseen, mutta Jorma K. Virtasen aikana lehti julkaisi jäntevää tekstiä ikävistä asioista, paljon muun ohella. Enimmäkseen perättömien sensaatiojuttujen uranuurtaja oli kuitenkin Ilmari Turja Suomen Kuvalehden päätoimittajana. Kirjoittajana Turja on näytelmistään huolimatta tai oikeastaan juuri niistä ilmenevistä syistä hyvää C-luokkaa eli ”also starring”. Pohjalaisjuntturana hän häviää 6 – 0 Vaasan Jaakoolle.

 

Media sivuuttaa naisten liputuspäivän tavanomaisilla latteuksilla. Kun nyt naiset näkyvät aivan uudella tavalla esimerkiksi elokuvataiteessa ja musiikissa ja saadun tiedon mukaan eräät perinteiset ammatit, kuten lääkärin ja tuomarin virat, naisistuvat huimaa vauhtia, haluaisin palauttaa mieleen, että järkiinsä tuleminen kestää historiantutkijoiden mukaan 30 – 60 vuotta.

 

Nuoruudessani eräässä valiokoulussa kituutti hengissä vielä yksi yliopettaja, joka ilmoitti, etteivät naiset opi matematiikkaa. Tällä hetkellä ainakin nuoret naiset ovat lakanneet kallistamasta korvaansa mokomalle hullutukselle.

 

Tiedän että matematiikan ja fysiikan suosion nouseminen voi joutua osittain opettajista. Tenttitehtävien tarkastaminen on yleisesti ottaen helpompaa kuin aineissa, jotka ovat tuomittuja esseevastauksiin. 

 

Silti itse en ole lakannut haaveilemasta kvantitatiivisesta eli määrällisestä oikeustieteestä (lue: oikeudellisesta tutkimuksesta). Aloittelin sitä itsekin kauan sitten selvittämällä, millaisia juttuja korkein oikeus todella ratkaisee. Tämä ei tuntunut kiinnostavan ketään. Mutta toinen alani, historia, on muuttunut hurjasti sen jälkeen kun Ranskan annalistit ottivat kavereikseen tilintarkastajia ja kävivät järjestelmällisesti läpi usean 1500-luvun satamakaupungin säilyneet tulliasiakirjat. Tulokset käänsivät ylösalaisin joukon ”totuuksia”. Esimerkiksi Amerikan kulta oli Espanjan tuho. Nyt esimerkiksi heettiläisten ja etruskien kaupankäynnistä on paperit – oikeastaan savitaulut – ja Välimeren alkava rautakausi ymmärretään uudella tavalla.

 

Liittyykö tämä naisiin. Kyllä liittyy. Noin 30 vuotta siitä kun takapajuiset Englanti ja Yhdysvallat olivat alkaneet kouluttaa alan tutkijoita sukupuoleen katsomatta, alkoi myös tapahtua. En puhu syystä ja seurauksesta vaan siitä, miten käy, kun jätetään järjestelmällisesti voimavaroja käyttämättä.

 

 

Kun sana sattuu

 

Eilenkin illalla kirjoitin sanoja musiikkiin. As-duuri Op. 110 oli vuorossa. Olin huomannut, että Thomas Mann ja T. Adorno panevat omiaan ”Tohtori Faustuksessa”, jossa keskustellaan erään Beethovenin toisen pianosonaatin hullunkurisuudesta (kaksiosainen Op. 112).

 

Vaikka Mann on niin mahdottoman hyvä, hän jää välillä oman lauseensa vangiksi aivan kuin ajelehtiva puu joen mutkan akanvirtaan.

 

Oivallus antoi odottaa itseään vuosikymmeniä. V.A. Koskenniemi oli hänkin luomassa ”vuosisataista suomalaisuutta” eli väärentämässä meille pitkää menneisyyttä. Heikki Klemetin ”Oi kallis Suomenmaa” esitettiin ensi kerran Lapualla maatalousnäyttelyssä 1920, mutta todellinen hitti siitä tuli Talvisodan sankarihautajaisissa, joita riitti. Samalla vakiintui näkymätön tulkintaohje ”laahaavasti”, schleppend. Kansanmusiikista napattu melodia on oikeastaan reipas pelimannimarssi.

 

Koskenniemi kirjoitti Jean Sibeliuksen orkesteriteoksen ”Historiallisia kuvia” viimeiseen osaan tilauksesta sanat välirauhan aikana 1940. Hän onnistui suurenmoisesti. Sibeliukselta ei ole virsikirjassa kuin yksi virsi (Soi kunniaksi Luojan), mutta tämä hymni. Koraalissa on aina sama ongelma. Soitettuna tai laulettuna se tahtoo mennä niin kuin värjärin sälli Limperin Ellu -vainaan kävely, eli vähän sinnne päin. 

 

Koskenniemi on kuullut musiikin hienon rytmiikan ja ollut tarkkana fraseerauksesta. Ja onni, että puheet ”Finlandian” vaihtamisesta Suomen kansallislauluksi ovat taas unohtuneet. Se on aivan liian vaikea yhteislauluksi.

 

Kun kirjoittaa sanoja eli siis runoja pianosonaatteihin, tempomerkinnät ovat tärkeitä. Beethoven on joskus äärimmäisen hidas. Sanoja ei voi olla kuulematta. Ne pulpahtelevat.

 

Marcel Proustin isoäiti, tuo unohtumaton henkilö, ei koskaan väittänyt vastaan, kun esitettiin arvioita kirjallisuudesta. ”Mutta äidiltään oppimissaan asioissa hän oli varma tulkinnoistaan ja erotti heti, missä määrin muut löysivät ne. Näitä asioita olivat eräiden ruokalajien valmistustapa, Beethovenin pianosonaattien tulkinta ja oikea määrä rakastettavuutta, jota oli osoitettava ter5 tervehdyskäynnille tulijoille. ’Kai hänen tekniikkansa on parempi kuin omani, mutta maku pettää, kun ihminen soittaa koruttoman andanten noin mahtipontisesti’, mummoni sanoi. Sisäfilee perunoiden kanssa on ihmeellisessä yksinkertaisuudessaan kuin Pateettinen sonaatti.”

 

Numero 8, Op. 13, c-molli.

 

Beethovenilla, joka oli ikävä ja rettelöintihaluinen ihminen paremmallakin tuulella ollessaan, lankesi vähän väliä ansaan ja sävelsi pitkiä pätkiä kuin Beethoven. Parhaimmillaan hän muisti, että musiikki on puoliksi hiljaisuutta.

 

Onneksi meillä on pianisteja, kuten kuvan Rosen ja vanhoilla päivillään tapansa parantanut Barenboim, jotka ymmärtävät epäjatkuvuuden tavalla, joka tuli matematiikkaan vasta Beethovenin kuoltua. Ennen oli tyydytty pitämään pikkuisen pianon reunasta kiinni. Diskreetti matematiikka johti etenkin venäläiset mestarit nimeämään pienempiä ja suurempia äärettömiä. Egorovia ja Florinskyä haukuttiinkin Nimen palvojiksi.

 

Proust ja Beethoven olisivat ymmärtäneet, mistä on kysymys. Ja – ”pateettinen” ja ”passio” on sama sana.

Mökkihöperönä

 

Tunnen olevani järjissäni. Se on tiettävästi hulluuden merkki. Edesmennyt psykiatri-ystäväni tapasi sanoa, että asiakas, joka sanoo olevansa tulossa hulluksi, on mieleltään terve.

 

Keskustelemme välillä puhelimessa erään kasvatustieteen dosentin kanssa. Kerroin aikoneeni viikon kuluessa kahdesti hypätä autoon ja karskauttaa Raumalle. Ajatus oli niin miellyttävä, että se riitti. Keskustelukumppanin sanoi, ettei hän ole nyt moneen kuukauteen käynyt työpaikallaan, ja antoi samalla hyviä vihjeitä Zoomista. Opiskelijat kehittävät kuulemma hienoja keinoja fuskata pakollisen luennon aikana. Samasta lähteestä sain kuulle, että ainakin Dragassa mosurit ovat nyt viisi viikkoa metsässä koronan takia.

 

Nuorten jaksamisesta on monilla huoli, ja syystä. Mutta mökkihöperyys hipelöi kaiken ikäisiä. Ilmiön hienoin kuvaus on Chaplinin mestarielokuva ”Kultakuume”, jossa jutun kuvassa on se mökki. Elokuva on se sama, jossa Sapliini syö kengännauhansa ja kenkänsä ja kaveri näkee hänet herkullisena kanana. Amerikan kielellä mökkihöperyys on ”cabin-fever”, ja tauti tiedetään pahaksi muuallakin kuin Alaskassa.

 

Itse keskustelin yöllä pääministerin ja usean korona-asiantuntijan kanssa aiheesta Astrazeneca. Koska kysymyksessä oli uni eikä televisio, kaikki kiroilivat ruokottomasti ja kun mainitsin luulevani, että Ruotsin Tegnell ei ehkä ymmärrä edes varoa kiväärinrasvaa ja pitää vyötään tiukalla ja vetskaria kiinni, toiset olivat samaa mieltä.

 

Yritän desingioida mainettani huomauttamalla että sydänvaivaani (flimmeri ja flutteri) liittyy selvästi kohonnut veritulpan riski ja että tyypillisesti tuollainen tulppa jysähtää aivoverisuoneen ellei tapa heti. Tältä pohjalta sanon, että jos ensi viikolla saankin Astrazenecaa enkä Pfizeriä, hymyilen kiitollisena ja kysyn, mihin voi maksaa juomarahan.

 

Eräs toinen ystävä kertoi, että edelleen, vaikka reaalisosialismi on Romaniassa kuin risainen vaate kuivalla hiekalla, ei ole puhettakaan, että siellä saisi edes asiallista hoitoa sairaalassa lahjomatta lääkäriä ja joukkoa hoitajia.

 

”On osoitettava kiitollisuutta”, naukuivat pikkuvirkamiehet Gogolin novellissa, kun joku yritti asioida virastossa maksamatta lahjuksia. Gogolin aikaan tosin Venäjällä ei kaikin paikoin maksettu sotilaille eikä virkamiehille lainkaan palkkaa, koska pidettiin selvää, että heillä on taito nyhtää tarvittavat varat kansalta eli asioivilta alamaisilta.

 

Sitä en tiedä, onko järjestelmä muuttunut.

 

Mutta mökissä miettien Ruotsissa ja muualla mainitut rokotteen haitat verrattuna sen etuihin ovat niin eri paria, että ilmiöitä ei osaa olla ihmettelemättä. Minun mielessäni rokotus on kuin kaivautuminen Viipurin Tienhaarassa. Kovassa tulituksessa kunnon monttu lisää mahdollisuutta selviytyä noin satakertaiseksi verrattuna siihen, että makaisi kankaalla reporankana. Silti on se riski, että monttuun tulee täysosuma, jolloin sinne suojaantunut hajoaa atomeiksi. Mutta se ei mielestäni ole syy jättää kuoppaa kaivamatta. Jos kaivaa sen toiselle, lankeaa siihen itse, mikä onkin hyvin tarkoituksenmukaista.

 

Nyt palaan selvittelemän diskreettiä matematiikkaa keisarillisessa Moskovassa etenkin Jegorovin ja myöhemmin Luzinin johdolla. Sellainenkin päivä voi tulla, että edistyn differentiaaligeometriassa ja ymmärrän kompleksimonistoja, kuten Riemannin pintoja.

 

Taikaus

 

Otsikko on Haanpään käsitys kirkonkellon soitosta. Se on hyödyllinen lukea, koska ainakin minä luulen, että kirkonkellojen soitto kuuluu maisemaan, hiukan samalla tavalla kuin naakkojen vaimea ääntely. Olen kyllä tuntenut sielunkellot toisinkin, arkkua kantaessani.

 

Oliko niin, että Haanpään usein ilmenevä kaunaisuus kirkkoa ja etenkin saarnamiehiä kohtaan sai hänet vertaamaan kellonsoittoa noitakeinoihin? Tarkemmin ajatellen Tarkovskin elokuvan ”Andrei Rublev” pitkä ja loistelias jakso kirkonkellon valamisesta tuntuisi sisältävän vahvan viestin. Tuo kello oli ehkä oikeauskoisen Venäjän symboli. Kellon valaminen oli kuin noituutta.

 

Rikkoutunut nähtävyys, Tsaarin kello, valettiin itse asiassa 300 vuotta elokuvan 1400-luvun jälkeen. Ikonimaalarin maailmassa ratsastavat vielä mongolit. Pensaikoissa juoksee väkeä, joka vaikuttaa hämmästyttävän suomalaiselta. Tsuudeja?

 

Tuo sana tarkoitti ehkä suomalaistyyppisten kielten puhujia. Samaa kantaa voi olla haukkumanimitys tsuhna, josta ole itse hyvä esimerkki. Tsuhna oli tyypillisesti Pietarin seudun suomalainen, tai sitten inkeriläinen. 

 

Ennen hyvin tunnettu taikatarina oli Isonvihan aikana ryöstelijöiltä turvaan upotetut järveen upotetut kirkonkellot, jotka muka siellä joskus soivatkin. Ainakin vanhat ihmiset väittävät kuulleensa.

 

Tuota tarinaa kerrotaan monilta seuduilta, kuten Keuruulta, jossa vaikuttivat kuuluisat Herpmanin pojat. Oudolta soinnahtavan papin nimen takana kuuluu oleva Ulvilan Harjunpään kylä. Ja pojat muistetaan jylkynkivestä, jota olen itsekin käynyt joskus nuorena kokeilemassa. Kaksi isoa kiveä on niin sopivasti päällekkäin, että kun hyppää reunalla, ylempi kivi järkähtää ja päästää ison äänen. Kun väistyy, kivet palaavat paikalleen. Kylän nimi on Ampiala, mutta vastaavia merkinantolaitteita on muuallakin.

 

Ennen oli tapana käydä kylässä ja sunnuntaina iltapäivällä lähdettiin ehkä ajelulle muuten vain. Meillä oli oma auto – siihen aikaan sanottiin painokkaasti että länsiauto – koska isäni kipakkana miehenä onnistui hankkimaan sellaisen ja pankista lainan jo 50-luvun puolivälissä. 

 

Tuo oli tilanne silloinkin, kun pieni hauki ui maantiellä jalkojeni välistä. Oli paisunta. Sana tarkoittaa tulvaa Lapuanjoessa, ja joinakin vuosina koko se kymmenien kilometrien latoeri oli oikeasti veden vallassa. Ajelimme Hellanmaasta, ellemme sitten Rannanjärven suunasta sen verran kuin tohti ja kahlailimme sitten kumisaappaissa.

 

Eikä se ollut siunattua, se Lapuan virran vesi. Kertosäkeen opin muuten härmäläissyntyiseltä kihlakunnantuomarilta, Kankhan Uunolta. Hei helapääpuukko ja puntari, niillä pärjäilen minä varmasti. Kun puukoolla kutittelen kylkiluita ja nyrkillä turpia prässäilen.

 

Puntarin voi halukas etsiä verkosta. Minun muistooni kaloja punnittiin sellaisilla jopa Helsingin kauppatorilla, mutta ennen vanhaan puntarit tehtiin puusta. Tappelussa se mahtoi olla hyvinkin tarpeellinen tavara, vaikka kyllä Sillan pojat hakkasivat toisiaan polkupyörilläkin. Kun he harjoittelivat Matsompin mäessä, Uiton Eeli oli erotuomarina.

Leima

 

Luennoilla herättelin opiskelijoita mainitsemalla Bernin sopimuksen 1874 niin että he luulivat puheen olevan tekijänoikeudesta. Puhe oli Maailman postiunionista, joka sekin sai vauhtia Saksan keisarikunnan perustamisesta 1871, samoin kuin tekijänoikeus ja patentit.

 

Termille globalisaatio voi tuskin löytää parempaa vertauskuvaa kuin Aku Ankan ”Magentanpunainen postimerkki”. Tarina on hieno, koska kukaan ei tiedä, mikä väri on magenta. Valitettavasti suomennosta on muutettu. Nykyisin se on vain punainen postimerkki.

 

Taustalla on varmaan ”Penny Black”, maailman ensimmäinen postimerkki vuodelta 1840. Ennen aateliset ja muut röyhkimykset saivat kirjeensä ilmaiseksi valtakunnan postiin, kun taas tavalliset taavit lähettivät tädille terveisiä kirjeinä, joiden postimaksu määriteltiin perillä ja kuuluu johtaneen käsirysyyn useammin kuin harvoin.

 

Postimerkki oli aikamme hienoimpia keksintöjä. Maksamalla vakiohinnan, joka oli siis alkujaan yksi penny, sai kirjeensä mihin tahansa Englannin (Yhdistyneen Kuningaskunnan) kolkkaan. Mutta Bernin sopimus 1874 oli vielä hienompi. Kauttakulkumaiden postimerkkiä ei tarvittu olleenkaan, siis esimerkiksi kirjeen kulkiessa Ranskasta Belgian kautta Englantiin. Periaatteessa jokainen maa piti itse keräämänsä tulot postimerkeistä ja toimitti lähetykset mukisematta perille.

 

Luennoillani epäilin, että näin yllättävä tasapuolisuus johtui luultavasti laivaston ja armeijan oivalluksesta. Sekä tavallisen että purjekangassäkkiin suljettujen diplomaattien kirjeiden höyryttäminen auki oli erittäin kiinnostavaa. Kirje ja sen lapsi sähke on aiheuttanut ainakin yhden maailmansodan (Zimmermannin sähke 1917). Mitä lapsenlapsi e-mail eli @posti aiheuttaa, siitä meillä on arvailuja, Sana ”posti” muuten liittyy latinan laittamiseen, heittämiseen (pono, posui, postum, ponere), kun taas ”mail” viittaa olkalaukkuun ja jossain määrin mieheen (male).

 

Jutun kuva viittaa harvojen hallussa olleeseen tietoon. Hitler palkitsi runsain lahjuksin kenraalejaan (Rommel, Manstein jne.) ja oli itse rahoissaan, koska hän sai menekkiin perustuvan tekijänoikeuskorvauksen kuvansa käyttämisestä postimerkeissä ja seteleissä. Tekijänoikeus omaan kuvaan on sensaatiomainen ajatus. Ennen tai jälkeen ihmisellä ei ole ollut tekijänoikeutta kuvaansa. Kuvan käyttäminen on voinut olla tuottoisaa tavaramerkki- tai kilpailuoikeudellisella pohjalla, mutta tekijänoikeuden vetäminen kuvaan osoittaa tuon oikeudenalan huteran pohjan.

 

Olisi kiinnostavaa tietää, miten filatelian aate jaksaa nykyisin. Muistan kun Helsingissä oli kolme postimerkkiliikettä, jotka olivat etenkin oppituntien aikaan täynnä pikkupoikia. Ja muista raatimiehiä ja vuorineuvoksia, jotka kulkivat Zumstein kainalossa. Meillä oli kotona Kauhavalla tuo teos. Veljeni sai pian haltuunsa äidin 30-luvulla alulle paneman Suomi-postimerkkikansion.

 

Vanhempieni rakkauskirjeet, joita on hyvässä tallessa pari tuhatta, olivat siitä erikoisia, että isä hankki Aunuksessa järjestelmällisesti täyden sarjan sotavuosien eri arvoisia postimerkkejä, joissa oli päällepainatus ”Itä-Karjala” tai ”Sotilashallinto”, eli kaikki sotavuosien merkit ovat tallessa. Kun viimeksi kysyin, kokoelmasta puuttuivat vain ensimmäinen soikiomerkki 1856, Vaasan annin isoharkkoinen ja Zeppelinin virhepainatus.

 

Sen varmaan tiedätte, miten Muumi liittyy suomalaisiin postimerkkeihin? Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten-Jansson suunnitteli ja piirsi 40 vuoden aikana 173 postimerkkiä, joita myytiin noin 6 miljardia kappaletta. Suomen tunnetuin taiteilija siis.

Punapuu

 

Kiitos. Kommentoija huomasi, etten ollut huomannut HS:n kahta juttua Richard Powersista ja hänen kirjastaan 30.1. Paha virhe minulta. Nyt olen miettinyt pari keinoa välttääkseni tätä.

 

Nolottaa aivan kuin olisin unohtanut tarjota Vihreitä Kuulia vieraille. Resepti on Pietarista, ja Finlandian resepti Englannista vuodelta 1902.

 

Jatkan sanomalehden kiittävän arvostelun (Tommi Melender) aiheista. Jatkan myös eilisestä aiheestani, joka oli Dale Carnegien kuuluisa, vanha ja lapsellinen kirja ystävistä, menestyksestä ja vaikutusvallasta.

 

Arvostelija antaa sanalla ”humanismi” uuden ja oudon merkityksen. Kirja menisi humanismin tuolle puolen. Ajatuksella on puolensa. Romaanissa mainittu I. Kant oli samaa mieltä kuin useat antikin kirjoittajat, että ihminen on kaiken mitta. Powers on jyrkästi eri mieltä – näennäisesti. 

 

Diktaattorit ja metsädiktaattorit selittävät, mitä toiset ihmiset tarvitsevat. Hupsut uskovat näitä ”taisteluni” tai ”kapitalismi ja empiriokritisismi” tai ”käytännöllisen järjen puolustus” -tyyppisiä sepustuksia.

 

Dale Carnegie väittää, ettet pääse puusta pitkään tyrkyttämällä ihmiselle sellaista, mitä tämä ei ole ilmaissut haluavansa. Kirjoittajalle mansikoita, kalalle mato tai perho, kaikille arvonantoa.

 

Lasikaapissani on kristalli, puolijalokivi ja nokare Saariselän tuntureiden gneissiä (tai oliviinia), jonka pintoihin jäkälä on kirjoittanut historian vihreällä ja keltaisella. Kaikki ovat arvokkaita – samoin kuin pieni pala porfyyriä – mutta kylä tuo rupijäkälän kirjoittama kivi on mieluisin.

 

Ja kuvassa on henkilökohtainen punapuuni, joka on vihreä. Sillä saattaa olla ikää 300 vuotta. Isoviha oli kääntymässä pikkuvihaksi, kun se ryhtyi siemenestä taimeksi. Kirkkonummen nimismies sai käräjillä sakkoa tapeltuaan taas kerran juovuksissa papin kanssa kievarissa, joka oli tuossa venäläisten vuokra-aikana murhauttaman Stor-Kvisin rakennuksissa. 

 

Jos etevät tiedot ja seikkaperäinen käsittely tekisivät romaanista suuren, Merežkovsky ja Tatu Vaaskivi olisivat kirjailijoista suurimpia. He eivät ole. 

 

Sivuuttaen kotimaiset (Koskimies, Matson) ja ulkomaiset (Lukács, Auerbach) esitykset pidän romaania ihmisen puheena, joka on niin elävää, ettei se pysy kansien välissä kirjaimina, vaan kieputtaa kärhensä lukijan keskushermostoon.

 

Lisään tähän vielä jo selvittelemäni venäläisen Maria Stepanovan (Muistin muistolle), joka osoittaa ihastuttavasti, ettei Tshehovin henki ole kuollut. Tshehov näki puut myös siellä, missä niitä ei ollut, kuten arolla ja Sahalinilla, ja kirjoitti sanoja ja lauseita, jotka olivat itsestään selviä kuin kävyt, ja täynnä viattomilta näyttäviä mutta uhmakkaita siemeniä.

 

Ja Skrjabin tavoitti tuon saman useissa vähemmän tunnetuissa pianoteoksissaan (jotka ovat niin vaikeita, että monet tyytyvät sinänsä suurenmoiseen Tshaikovskiin.

 

On tämä rikasta, elämä.