Sivun näyttöjä yhteensä

31. maaliskuuta 2006

Tuomarit


Tämä voisi olla asiaakin: kansainväliset oikeudenkäynnit ovat siirtymässä takaisin Englantiin. Kävimme Sepon kanssa maailman toiseksi suurimmassa asianajotoimisto (DHL Piper), tapasimme toisia kollegoja ja sitten aineettomia oikeuksia ja tietoverkkoasioita tuomareina käsittelevän huippupuporukan. Illallispaikka oli kuvassa näkyvä klubi.

Nyt menen Cambridgeen, josta alan ykkösprofessori L. Bently on lupautunut vastaväittäjäksi Suomeen yhdelle oppilaalle.

Yleisenä tietona: nyt havaitun perusteella voi olla tottakin, että englantilainen keittiö on sitten onneksi kuollut. Kallis ruoka on erittäin herkullista, ja Chircac ja muut ranskalaiset saavat puhallella muniinsa, elleivät keksi muuta ajanvietettä. Lontoo kulinaarisena keskuksena?

Päivän ostolistaa: Michaelos: The Law of Photography and Digital Images. - Näytti sisältävän kaiken olennaisen aiheesta. Ensi viikosta alkaen keskustelua voidaankin jatkaa toiselta pohjalta.

Going even to National Gallery and British Museum, as always. Saying hello from you to the mummies? (If you do not know van Eyck's painting Ambassadors, have a look at it. It verily is an image of the world in rapid change. That was 1500, now it is 500 +. I do not know, who is the van Eyck of this day.

30. maaliskuuta 2006

Ryöväreiden pesä

Hinnat ovat korkeat kravattipaikoissa. Kööpenhamina oli jotenkin kulunut. Lontoossa on menoa myös yöllä, mutta juuri nyt Eurooppa vaikuttaa väsyneeltä.

Luen edelleen, aina kuin aikaa liikenee tapaamisilta, Thomas Friedmanin kirjaa - mies on siisThe New York Timesin kolumnisti ja moninkertainen Pulizer-palkinnon voittaja.

Hänen visiossaan blogger on sankari ja yberblogger suurin sankari. Luulen ettei hän ole kuitenkaan nähnyt tiedon liikkumisen todellista suurmuutota. Nyt tekisi mieli liittyä niihin, jota enteilevät valtavaa muutosta.

Tapaan illalla herroja tuomarita. Juoruan kuulumiset blogissa. Yksi on titteliltää Lord Justice of Appeal. Minä en.

29. maaliskuuta 2006

Kuu on juusto


Kierkegaardin alkuperäinen kustantaja kirjakaupoineen (Reitzels) on vanhaslla paikallaan. Minulla on Udvalgte vaerker aika monena laitoksena ja nythän Torsti Lehtinen on suomentanut jos vaikka mitä.

Kommentissa mainittua samanlaisuutta Paavo Ruotsalaiseen olen itsekin ihmetellyt, myös kirjiotuksissani. Joskus vilahtaa mielessä kolmannen aikalaisen Hegelin "ajanhenki". Vanhemman väen keskuudessa Blaise Pascal, josta yllättävästi ja kaikist ihmisistä Martti Anhava julkaisi suomennoksen, on samaa lajia samaa valtavan korkeaa ajattelun tasoa. Sääli että ranskalaisesta perinteestä tunetaan yleensä vai Descartes, joka oli paskiainen ja vilustui kuolemantautiin Tukholmassa opettaessaan kunigatar Kristiinalle geometriaa aamuisin alkaen kello viisi lämmittämättömissä tiloissa siinä linnassa, joka sitten otti ja paloi Kaarle XII:n aikana. Siinä oli vakka kantaensa valinnut.

Ei ole Kööpenhamina kuin ennen - onneksi.

Ihastuin ikihyväksi, kun näin espresso-baarissa prepaid-kortteja. Korttiin voi ladata rahaa ja jopa tuplaespressot maksaa niin että viuhahtaa.

Ilta meni vähän humussa ja sumussa. Luin hotellissa juuri ostamaani Thomas Friedmanin uutta kirjaa "The Earth is Flat". Siinä käsitellään kaikkia niitä asioita, joita puuhaa virassani. Mutta sitä en tiennyt että Intian Bangaloren 200 000 call-center puhelimeen vastaajan lisäksi Japani on onnistunut toteuttaman saman Koillis-Kiinassa vanhoista vihoista huolimatta.

Ongelma palvelujen tuotannon teollistumisesta saattaa siis joskus ratketa. Jenkeissa ainakin 10 MacDonaldsin drive-thru -paikkaa ottaa tilaukset vastaan webcamin avulla toisessa osavaltiossa ja keskus prosessoi ne asianomaise hampurilaisputkan tiskille.

Amerikkalaisen halpalentoyhtiän "homesourcing" on viehättävä ajatus - pari tuhatta perheenäitiä bookkaa lentoja keittäessään puuroa, suhdittaessaan lapsia ja sysiessään kissaa ulos.

Friedmania sanotaa Amerikan parhaaksi kolumnistiksi. En oikeastaan ihmettele. Tämä kirja keräsi pöydän puhtaaksi talouskirjojen ym. palkinnoista.

Pääasiasta olen samaa mieltä: maa ei ole pallo. Se on litteä. Olemme siirtymässä nanoyhteiskuntaan, mutta pää alaspäin kävelevät köyhät ovat liittoutumassa sissien kanssa ja poraavat piankin pannukakkuunreikiä.

28. maaliskuuta 2006

Aina ei sovi

Tuomitsen täten etukäteen epäonnistuneeksi tavoitteeni kirjoittaa kunnon teksti joka päivä blogiini.

On tässä se ero päiväkirjaan, että tarvitaan muutakin kuin kynä ja paperia.

Menen nyt Kööpenhaminaan ja sanon teiltä terveisiä Kierkegaardille, joka oli outo tyyppi.

Menen sitten Lontooseen ja Cambridgeen ja tapaan yhdenkin kaverin, joka oli nuorempana Lordi Denningin esittelijänä. Denning innostui vähän liikaa ministeri Profumon seksijutuista.

Sanoin heti jollekulle kysyjälle, että eipä pääministeri tekstiviesteistä varmaan tutkintaa tule. Vuortama esitti itsestään selvän ja oikean tulkinnan. Viestintäsalaisuus edellyttää suoja murtamista samalla tavalla kuin kirjesalaisuus kirjekuoren leikkaamista auki.

Mielessäni nimittäin kävi, että kyllä muutkin kuin presidentti Clinton tietävät, että johtavan poliitikon harjoittama vapaa kansalaistoiminta vuodetiloissa on myös sotilaallisesti ongelmallinen asia.

Kirjoittelen siis sikäli kuin tietokone on ehjänä ja tallella tai hotellissa ei ole ruuhkaa päätteelle. En myöskään rakasta totutusta poikkeavia näppäimistöjä.


Vanha ystäväni Veikko Vainio lähetti itse kustantamansa kirjan On The Individuality and Meaningfulness of Illness. Veikko on Martti Siiralan ystävä ja tietääkseni oppilas. Hän poikkeaa valtavirroista, mutta hänen ajattelunsa on läpikotaisin rehellistä ja syvällistä. Hän muistaakseni kerran sanoi, että kun hän on sen verran tyhmä mies, on ollut ihan pakko ajatella itse ennen kuin ymmärtää.

Samaa sanoi Lutherus - pyysi varjelusta, "ettemme lankeaisi ymmärryksen ansaan ja ryhtyisi itse omiksi mestareiksemme".

Mutta minusta, sanoi filosofian tohtori M. Luther, "minusta on piru itse rusikoinut oikean tohtorin"...

27. maaliskuuta 2006

Edalji No Copyright

Tämä mies, George Edalji, tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankeuteen siksi että hänellä oli mulkosilmät ja ikävä ihonväri. Hän oli parsi, Intiasta. Hän oli juristi. Hänen syykseen luettiin törkeä eläinrääkkäys eli hevosten viiltely laitumella.

Edalji sai apua hyvin odottamattomalta suunnalta - asian selvitti Sir Arthur Conan Doyle, joka sai tuohon aikaan, 1900-luvun jo alettu, varmaan sata sellaista kirjettä päivässä. Hän kiinnostui ja ryhtyi mielikuvitushenkiö Sherlock Holmesin toimiin. Muuan käsialan tunnistus osoittautui virheelliseksi ja asiantuntija huijariksi. Etenkin Doyle osoitti, että vankilaan heitetty juristi oli niin likinäköinen, että hänen olisi ollut myös teknisesti mahdoton toteuttaa tuota rikosta.

Kun viranomaisiin ei silloinkaan saatu liikettä, Doyle julkisti havaintonsa sanomalehdessä maininnoin "No Copyright", jolloin Internet-ilmiö toteutui - juttu julkaistiin sadoissa lehdissä muutamien päivien kuluessa, viaton mies pääsi vapaaksi ja viranomaiset saivat runsaasti sellaista huomiota, jota he eivät olisi toimineet.

Mainio Julian Barnes ("Flaubertin Papukaija ", "10½ lukua maailmanhistoria") tosin luullakseni erehtyy. Kun hän kertoo uusimmassa romaanissaan "Arthur & George", että jutun seurauksena oli muutoksenhakujärjestelmän luominen rikosasioihin, niin tähä asiaan en ole löytänyt vahvistusta. Normaali muutoksenhakujärjestelmä oli käytettävissä jo 187o-luvulla, mutta ehkäpä tuomion purkaminen rikosasiassa oli ongelmatonta. En tiedä. Kysyn loppuviikolla jätkiltä, kun tapaamme Lontoossa. Yksi heistä on Most Honourable Lord Justice of Appeals niin että saattaa tietää.

Edaljin juttu oli siis melkein sata vuotta viime vuosikymmenellä tapahtuneeseen Birminghamin juttuun asti Englannin kuuluisimpia oikeusmurhia. Siitä on artikkelintynkä Wikipediassa. Suomen tunnetuimmaksi oikeusmurhaksi olen itse aikoinani nimennyt punaupseeri T. Antikaisen murhatuomion korkeimmassa oikeudessa 1930-luvulla. Tuomio tuli heimosotien aikaisesta teoksesta, vaikka esimerkiksi mitään ruumista ei koskaan löydetty ja todisteina esitetyt luut osoitettiin eläimen luiksi. - Antikainen palautettiin Talvisodan rauhansopimuksen johdosta Neuvostoliittoon, jossa hänen kohtalonsa ei ollut hyvä.

Kiinnitän arv. yleisön huomion Edaljin tapaukseen ja Conan Doyleen, koska olen lievästi kiihtynyt Stanfordin kirjallisuudentutkimuksen professori Franco Morettin eräistä teoksista. "Graphs, maps, trees. Abstract Models for a literary Tehory" on ensimmäinen tietämäni humanistin yritys käyttää mallintamista, joka on tekniikan puolella perusmetodeja.

Morettin kiihdyttävin ajatus on kvantitatiivinen kirjallisuudentutkimus - miksi tutkia vain hyviä kirjoja? Olen itse nykyisin jatkuvasti selailemassa verkosta Helsingin yliopiston kirjaston Fennicaa eli Helka-tietokantaa. Moretti on vertaillut eri romaanityyppien julkaistujen nimikkeiden määriä muutamissa maissa, ei kuitenkaan Suomessa.

Sherlock Holmesia Moretti näyttäisi suosivan erikoisesti. Hän kysyy itseltään, miten juuri Doyle tuli valtavan kuuluisaksi ja suunnattoman rikkaaksi, vaikka samassa lehdessä, johon hän kirjoitti, ilmestyi 20 muuta samanlaista jatkokertomusta, ja kilpailevissa lehdissä aivan loputtomasti.

Eräs hypoteesi on epäsuora kerronta ja etenkin "johtolankojen" sijoittaminen tekstin sekaan. Doyle teki sen ainakin neljässä tarinassa. Hän siis keksi kliseen, jonka Agatha Christie ja Dorothy Sayers veivät aivan liian pitkälle muuttamalla salapoliisikertomuksen ristisanatehtäväksi.

Edaljin jutussa Sir Arthur Conan Doyle joka tapauksessa kävi voittoisaan taisteluun pahan voimia eli poliisia ja tuomioistuimia vastaan.

Asia ei lakkaa minua hämmentämästä, koska olen lueskellut Doylen spritismiä koskevia kirjoituksia, joita hän itse piti tärkeimpinä teoksinaan - henkien manaamista ja muuta sellaista.

Outo maa tuo Iso Britannia. Olisi syytä pysytellä etäällä. Koskaan ei voi olla varma, mitä käytännöllisen tai teoreettisen järjen nimissä toimivat ihmiset todella puuhaavat. Sir Isaac Newtonin hyvin laajoista alkemian tutkimuksista mainitaan vielä nykyisinkin vaivautuneesti, jos lainkaan.

26. maaliskuuta 2006

Seniilit

Kangistun kauhusta, kun seuraan seniiliyteni edistymistä. Yhä useammin puhun ja toimin tavalla, jota eniten inhosin vanhemmissa ihmisissä nuorena ollessanni. Nyt jo alan kysyä Helsingin taksikuskeilta, että kenen poikia sitä ollaan. Lappeenrannassa kysymystä ei kummasteltaisikaan, ja yhteisiä tuttavia tai ainakin kaimoja löytyy.

Eläkejärjestelmässä on muutakin vikaa kuin rahan puute. Senhän näet tiedämme, että suurten ikäluokkien eläkerahat on ryypätty. Senkin tiedämme, että kun viisi asiantuntijaa vähättelee yhteen ääneen asuntojen hinnannousua ja kotitalouksien velkaantumista, katastrofi on lähellä.

Aikaisemmin vientiteollisuus rahoitettiin pienten ihmisten säästöillä. Nyt se rahoitetaan hinnoilla. Järjestelmä on yksinkertainen mutta ovela.

Olen kärsinyt määräni erilaisten huru-ukkojen hommista. Tuomarina toimiessani pakollinen eläkeikä oli 70, ja se oli joillekin liian korkea. Toisaalta on epäselvää, kumpi on syy ja kumpi seuraus eläkeläisten muuttuessa seniileiksi ja siitä dementikoiksi. Muistan miehen, joka oli jokseenkin kirkaspäinen ja hoiti vaativaa virkaa, mutta eläkkeelle jäätyään hän pimeni kuukaudessa niin ettei löytänyt kaupungilta kotiin.

Mietin sitä, että Paasikivi ja Mannerheim, Adenauer ja Churchill ja niin kovin monet muut vetivät täyttä päivää lähestyessään kahdeksaakymmentä tai ylitettyään sen rajapyykin. Kekkosen nyt kävi niin kuin kävi. Neuvostoliitossa politbyroon tolkuttoman korkea keski-ikä joudutti järjestelmän sortumista niin että vakauttajaksi otettiin nuori mies, valtaan noustessaan 54-vuotias Gorbatshev.

Suomessa on ollut kaksi kertaa nappulaliiga hallituksessa, 1907 ja 1971. Viimeksi mainitussa hallituksessa merkittävä poliitikko Paavo Väyrynen oli ministerinä 29-vuotiaana ja Ulf Sundqvist oli samaa ikäluokkaa.

Kun vuonna 1907 syntynyt Eino Jutikkala tuli noutamaan akateemikon papereitaan opetusministeriltä, hän kuulemani mukaan ojensi ulsterinsa kättään ojentavalle Väyryselle ja sanoi, että oikein ystävällistä vahtimestarilta. Soitin akateemikolle viimeksi pari viikkoa sitten - hän on nopeaälyisempi ja muistavampi kuin Väyrynen - luullakseni myös nopeampi jaloistaan.

Odotan blogimaailmaan seniilien vallankumousta. Jos ehkä onkin paikallaan pitää huru-ukot poissa jaloista, heillä on yhtä ja toista tietoa ja usein paljon hauskaa kerrottavaa. Blogi olisi juuri sopiva viestinnän muoto.

Juristeista sopivina ehdokkaina tulevat mieleen Olavi Heinonen, joka siis on eläkkeellä, Pekka Hallberg ja Paavo Nikula, jotka eivät enää kauan keiku korkeissa viroissaan ja ovat kunnostautuneita kynämiehiä ja esimerkiksi Itä-Suomen hovioikeuden presidentti Markku Arponen, yksi maamme parhaista tuomareista, ja kansliapäällikkö Kirsti Rissanen oikeusministeriöstä.

Seuraan voisi liittyä myös pari yliopistonrehtoria.

Isäukkoni kävi töissä päivittäin 75-vuotiaaksi ja kävisi varmaan vieläkin, ellei olisi joutunut pahaan onnettomuuteen lähes 10 vuotta sitten. Kysyn kyllä suullisesti häneltä neuvoa oikeudellisissa ongelmissa edelleen. Äidinisä, Nurmen Taata, kiipesi yli 80-vuotiaana Kauhavan kirkon torniin muuraamaan vinoon vinksahtaneen ristin suoraan. Kun hän valvoi kunnan vanhustentalon työmaata mestarina, hän oli vanhempi kuin kukaan taloon tulleista, paitsi Pollarin Liisa.

Niin että mites olisi, kollegat?

25. maaliskuuta 2006

Blogien vastustaja

Erkki Pennanen kiukuttettelee päivän lehdessä poliitikkojen verkkopäiväkirjoja esitämillään perusteilla, joista yksikään ei vakuuta.

Luullakseni Vanhanen ja Siimes jaksavat kirjoittaa päiväkirjaa ja Tuomioja kotisivuja, jotteivat toimittajat pääsisi väliin. Tässä mielessä Helsingin Sanomien poliittisen toimittajan harmin ymmärtää.

Vanha sääntö tietää, ettei sanomalehden kanssa pidä väitellä, koska se ottaa viimeisen sanan. Verkkopäiväkirjassa ei käy näin. Poliitikko ei voi myöskään pitää puheita vapaasti. Julkiset puheet on tasapainotettava niin tarkkaan, ettei puhujan auta siinä sanoa paljon mitään.

Puhuttu sana on tullut HS:n tontille etenkin television aamuhaastatteluissa ja jossain määrin ajankohtaisohjelmissa, niissä jotka lähetetään iltauutisten jälkeen.

Kuka sen tietää, ehkä meillekin syntyy talk-show, jonka vetäjä on niin etävä, että osaa kääntää höpötyksen debatiksi. FST eli ruotsinkielinen ohjelma on osoittanut sellaisia merkkejä. Ja viimeksi Päivärinnan vetämä väittelyohjelma kiinteistönvälityksestä oli jännittävä.

Helsingin Sanomat ja sen kotimaan ja politiikan toimitus ei ole vielä päässyt irti kansankoulunopettajan ajatusmaailmasta eikä käyttäytymiskaavoista. Opettaja tietää. Opetaja näyttää esimerkkiä. Opettaja antaa puheenvuoron, jos oikein viittaa. Mutta kansakoulun takana oli oppivelvollisuus. Helsingin Sanomien takana ei ole lehden lukemisvelvollisuutta.

Pennanen unohtaa kaksi blogin tärkeää ominaisuutta, nopeuden ja kaksisuuntaisuuden. Tosin puheena olevat poliitikkojen päiväkirjat eivät sisällä kommentoinnin mahdollisuutta, paitsi Tuomiojan.

Tämä Blogger menee pian tukkoon ja nurin. Blogien määrä kasvaa geometrisessa sarjassa, ja siksi on korkea aika vähätellä ilmiötä.

Bloggerin kasisuuntaisuudessa on ongelmana kommentoijan sisään kirjoittautuminen ja blogistin mahdollisuus moderoida kommentteja eli jättää niitä julkaisematta. Olen nyt kirjoittanut näitä viime syyskuun lopusta ja jättänyt julkaisematta kaksi kommenttia niiden sisällön takia. Julkaissut olen noin tuhat. Voisin laittaa moderoinnin pois päältä, mutta en tee sitä, koska olen raukkamainen. En halua osallistua mielestäni lainvastaiseen julkaisemiseen, ainakaan niin kauan kuin EY-direktiivin mukaan olen oikeudellisessa vastuussa blogissani ilmestyvästä. Lainvastaisia ovat etenkin kunniaa loukkaavat eli henkilökohtaisuuksiin menevät törkeydet, joita olen siis kohdannut vain kaksi puolessa vuodessa.

Sitten on vielä kaksi asiaa, joista Pennanen sanoo, ettei hän ymmärrä niitä. Sananvapaus. Demokratia.

Vapautta on kahta lajia, vapautta jostakin ja vapautta johonkin. En viittaa affirmative action -ajatteluun, vaan Lutheriin. Minulla on vapaus politikoida. Minulla on vapaus olla politikoimatta. (Käytän jälkimmäistä.)

Minusta tuntuu, että suurten sanomalehtien verkkokeskusteluihin osallistuu yhteensä noin 8 ihmistä ja että he ovat kaikki entisiä yleisön osaston kirjoittajia, jotka ennen käyttivät nimimerkkiä "Joukko huolestuneita perheenisiä Espoosta". Lisäksi siellä on teini-lällätystä eli chatistä siirtynyttä rupattelua.

Sananvapaus on oleellisesti vapaus puhua ja kirjoittaa pötyä. Jos se olisi muuta, se edellyttäisi laaduntarkkailua, jonka toinen nimi on sensuuri.

Pennasella ja minulla on suuri sananvapaus. Kirjoitan blogia, kirjoitan Helsingin Sanomiin, Kanavaan, Parnassoon, Askel-lehteen, Etelä-Saimaaseen. Kirjoittaisin lisää kirjojakin, ellen olisi seurannut huolellisesti ns. Paavo Haavikko -syndroomaa, jota voisi sanoa myös Jörn Donner -oireyhtymäksi. Hyvät ja hienot teokset menettävät merkityksensä ja arvonsa, kun kirjoittaja ei enää muista, mikä on kirjallisuuden ja taiteen vaikein ja tehokkain keino - vaikeneminen.

Kaikille perkeleille sitä kyniä myydäänkin.

24. maaliskuuta 2006

Kusiaisdokumentit

Pidin vähämielisinä sellaisia ihmisiä, jotka katsovat televisiota aamulla. Sitten otin itse tavaksi panna television päälle. Käytössäni on työhuoneessani State of the Art -televisio, jonka sain pojaltani, Salora 12" 1980-luvun alusta.

Viikonloppuisin televisio joskus unohtui päälle, sillä rupatteleva ääni on rattoisaa, ellei sitä kuuntele.

Joskus syyspuolella innostuin kusiaiselokuvista. Joku oli vienyt ne aivan uusille urilla käyttäen teknologiaa, jonka luulin olevan sotilaiden salaisuuksia. Lisäksi kokonaisuus oli rajun hyvä. Katsoin vain laiskasti lopusta että aha, tietenkin BBC.

Välillä tuli jotain muuta, ja sitten taas näitä, viikonloppuna aamulla. Päätin ostaa Piccadillyn isosta levyliikkeestä tätä kamaa DVD:nä. Viimeksi Lontoossa käydessäni näin, että ne hennot naiset BBC:llä ovat todellakin ratkaisseet tekijänoikeusongelmat, ja laillisessa myynnissä on jopa edelleen pyöriviä TV-sarjoja. - Dokumenteissa DVD:n tarve nyt on erikoisen suuri.

Tulin jupisseeksi joko Pertulle tai Cessulle näistä muurahais- ja termiittialan hommista ja Niilin lähteistä ja he sanoivat että ai, Attenborough. Jäin vähän ihmettelemään, koska tuo henkilö on mielestäni etenkin spektaakkeleihin erikoistunut näytelmäelokuvien ohjaaja, vanha.

Tosin aikoinaan ihan laajat tietoni elokuvasta ovat rappeutuneet iän ja IMDB:n myötä. Ei viitsi muistaa sellaista minkä löytää niin nopeasti netistä.

Kun sitäkin on tullut kokeilluksi, halusin selvittää, saisiko noita dokumentteja helpostikin Amazonista, vaikka levyjen kanssa on kyllä aina hankaluuksia tulliselvityksen takia - kirjojen ei.

Vähä vähältä minulle selvisi, että toinen Attenborough eli Sir David, on ollut vuosikymmeniä tuttua tutumpi vähintään 500 miljoonalle ihmiselle, mutta ei minulle, joka en ollut kuullut hänestä puhuttavankaan. Hän on näin luontoleffojen takana.

Lopullisesti hengästyin, kun luin lyhyet taustatiedot. (Kun nimi on tiedossa, http://a9.com on mielestäni paras hakukone, Googlea parempi.)

Jätkä on ollut alalla 50 vuotta, ollut BBC ohjelmapuolen johtaja, ajanut sisään värilähetykset ja sen jälkeen nostanut kytkintä ilmoituksin, että Galapagos-saaretkin ovat näkemättä. Johtaja rupesi takaisin toimittajaksi.

Näin naapurissa.

Ihmeettelemäni muurahaisjuttu on siis Life In The Undergrowth, joka luultavasti on vuoden 2005 mediapaukkuja, koko maailman puheenaihe.

Tunnen olevani kuin se mies, joka itki papin nähden:

"Kun Jeesus on tapettu. Niin hyvä mies."

"Totta se on, poikani. - Mutta siitähän on kaksi tuhatta vuotta."

"Voi olla, mutta minä kuulin siitä vasta eilen."

23. maaliskuuta 2006

Käsi kättä kirjoittaa


Käsikirjoittajalta kysytään aina syyttävällä, syyllistävällä ja epäluuloisella äänellä: kuinka sujuu? Kysymykseen ei tietenkään pidä vastata rehellisesti, että ei oikein suju. Taiteellisessa ja tieteellisessä työssä on tuo yhteinen piirre. Ei tahdo sujua.

Niinpä on hyvä, jos käsikirjoittaja on taitava näyttelijä, ja osaa peittää oman yllättyneisyytensä, kun työ on valmis ja osoittautunut hyväksi.

Julius ja Philip Epstein olivat kaksoset. Olen näyttänyt joillekin tuttaville sen alamäen ja mutkan lähellä Hillcrestin golfkenttää, jossa heistä jompikumpi keksi elokuvan lopun - pidättäkää tavanomaiset epäillyt, Round up the usual suspects.

Wikipedia kertoo, että loppuratkaisusta on monia kaupunkilegendoja. Tämä versio esiintyy kolmessa uudessa kirjassa - Bogartin elämäkerrassa, Lew Wassermanin elämäkerrassa ja jossain muualla. Luen niitä jatkuvasti. Hollywoodin tuotantorakenne kiehtoo. Harva näet tietää, mistä Warnerin veljekset, Cohn ja Louis B. Mayer saivat käskynsä. (Lyhyt vastaus - joint venture ennen sanan ja käsitteen keksimistä eli ryhmä Wall Streetin pankkimiehiä - vain lyhyen aikaa kultakaudella MGM:n kassavirta riitti tuotannon rahoittamiseen.)

"Casablancan" aikakausi on niin kiinnostava. Silloin käsikirjoittajista olivat iskussa sankarini Hecht, MacArthur ja nämä Epsteinit. William Faulkner merkittiin Raymond Chandlerin "Syvän unen" käsikirjoittajaksi. Kumpikaan herroista ei pitänyt Hollywoodista eikä toisistaan. He eivät edes juopotelleet yhdessä, ja se on paljon, kun tietää, missä määrin heitä viina
vei.

Olen pitänyt Chandleria yhtenä Yhdysvaltain suurista kirjailijoista ja ylittämättömänä Kalifornian kuvaajana. Vaikka hän asuin siellä ja kuoli La Jollassa, ei hän Los Angelesia tuntenut eikä pitänyt siitä. Hän oli Englannissa koulutettu hermoherkkä mies, joka epäonnistui liikemiehenä niin pahasti että joutui kirjoittelemaan kaikenlaista elääkseen.

Nyt Chandlerin ymmärtäminen on samalla tavalla vaikeaa kuin musiikissa Haydnin - hän teki paljon niin hyvin ja oikein että kymmenet (sadat) jäljittelivät esikuvansa hengiltä.

Se on monen suurmiehen kohtalo: suolataan seisaalleen, jollekin korokkeelle. Niin kävi jopa Martti Lutherille. Melanchton & Co. huolehtivat ettei hän päässyt häiritsemään julkisuuskuvaa, josta oli tullut poliittisesti hyvin merkittävä.

Kertomus ei Chandlerin jälkeen ollut enää koskaan entisensä. Dashiell Hammet (Malta haukka) oli San Franciscosta, niin että se on eri asia.

Käsikirjoituksessa on kaksi tietä. Jotain todella hienoa voi tulla äkillisestä näystä, päähänpistosta, kuten Epsteinin kaksosille. Mutta se on mahdollista vain, jos taustalla on hirmuinen ammattitaitoa ja paljon paljon kärsivällisyyttä. Toinen tie on takominen - kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa. Sana on oikeastaan sama kuin "kirjomineähän van". On kirjottava sormet
verillä.

"Big Sleep" tarkoittaa kuolemaa. Nykyisin sanottaisiin ehkä "Ground Zero".

Ystäväni Petterin "Elämää suuremmat" on hauska käännösvirhe. "Bigger than life" oli etenkin ulkoilmateattereiden mainoksissa esiintynyt ilmaus, joka tarkoitti, että kuvakoko kankaalla on enemmän kuin 1 : 1 eli siis todellista
suurempi.

Terveisiä Päiville. Oli tekniksiä vaikeuksia Bloggerin kanssa. Koneet kostavat.

22. maaliskuuta 2006

Vielä

Rohkenen ennustaa tekijänoikeuden edunvalvontajärjestöille synkkää tulevaisuutta.

Nyt lajemminkin tietoon tuleva vatimus mobiilin television tulkitsemisesta uudelleen lähettämiseksi on kuulemani mukaan aiheuttanut vakavaa vastenmielisyyttä muissa ministeriöissä, opetusministeriötä lukuun ottamatta.

Kun kansainvälinen info-bisness ulkoistaa Teoston Kööpenhaminaan tai Los Angelesiin, muusikot voivat meillä jäädä vähän ihmettelemään.

Tein päivän varsinaisen blogin yöllä. Ajattelin lisätä siihen kaksi tietoa, jotka saattavat kiinnostaa huolestuneita lukijoita. Linkeistä on kirjoitettu komiteanmietinnössä, joka on päivätty 2.5.2002 (opetusministeriö). Uusimmissa hallituksen esityksissä tyydytään viittaamaan mietintöön (HE 28/2004:

"Verkkosivujen linkittämistä toisiinsa siten, että käyttäjä linkkiä seuraamalla siirtyy sivulta tai sivustosta toiseen, ei ole katsottu tekijänoikeudellisesti merkitykselliseksi toimeksi.
Tällainen esimerkiksi kirjanmerkin tai alaviitteen asettamiseen verrattavissa oleva mahdollinen ilman linkitettävän aineiston oikeudenhaltijan lupaa."

Epäilen, että XML ja siis myös nykyinen standardi xHTML muuttivat verkon linkittämisen rakenteita rajusti. Eduskuntaan vietiin siis myös teknisesti vanhentuneet paperit.

Kuvassa yllä katsellaan valokuvia. On vanhoille mieluisampi tapa kuin kymppikuvien plaraaminen.

Isän verkkareiden rintamuksessa on Helsingin Suunnistajien merkki 1930-luvulta. Vuosien 1939-1944 valitettavissa levottomuuksissa hän joutuikin päätoimisesti suunnistamaan ja tunsi viimeksi pari vuotta sitten reittilennolla kauhisuttavalla tavalla kaikki Suomen järvet ilmasta. Pommituslaivuiden kokoontumispaikka oli Torsajärvi Rautjärvellä. Se on äkkinäisenkin helppo tunnistaa ilmasta.

21. maaliskuuta 2006

Syvälinkki

Virallisissa ja uskottavissa asiakirjoissa sanotaan, että tavallinen linkki on OK tekijänoikeudellisesti, mutta kehyslinkki luultavasti ei ja syvälinkki on ongelmallinen.

Syvälinkki vie sivustossa suoraan perille, ja siitä on sanottu, että se loukkaa kovasti oikeuksia, kun sivuston suunnittelija on halunnut näyttää mainoksia ja muuta mukavaa matkalla.

Lisäksi kysymyksessä olisi luvaton kappaleen valmistaminen ja luvaton levittäminen. Viimeksi mainittu on minusta arvoituksellinen ajatus, mutta täytynee uskoa, kun siitä puhutaan sekä komitean mietinnössä että hallituksen esityksessä.

Nyt ilmeisesti jopa Jukka Korpela on väärässä tekijänoikeusoppaassaan. Hän viittaa saksalaiseen oikeustapaukseen, joka on kuitenkin väärä ja myös tulkinta on virheellinen. Lisäksi se on alioikeuden ratkaisu.

Saksan korkein oikeus, Bundesgerichthof, antoi asiasta prejudikaatin vuonna 2003. Tapauksen nimi on Paperboy ja se liittyy myös hakukoneisiin. Sama tuomioistuin on muuten ratkaissut hakukoneita koskevat epäilyt - luvallisia.

Lakia on haettava Saksasta asti, koska meillä on oikeusjuttuja ja kirjallisuutta niin vähän ja tason on niin huono. Saksassa sovelletaan samaa direktiiviä kuin meillä ja laki on näiltäkin kohdin sama kuin meillä.

En suostu näkemään eroa lääketieteeseen ja insinööritieteisiin. Jos joku selkeästi kuvailtu ongelma on ratkaistu vakuuttavasti muualla, miksi analyysiä ja ratkaisua ei käytettäisi täällä.

Sekä Suomen että Ruotsin korkeimmat oikeudet ontuvat harvoissa immateriaalioikeusratkaisuissaan. Niistä kuultaa kovin selvästi läpi, etteivät tuomarit oikeastaan tunne asiaa eivätkä varsinaisesti tiedä, miten nämä jutut olisi ratkaistava.

Saksan ja esimerkiksi Tanskan tuomiostuimet ratkaisevat sujuvatsi vaikkapa operaattorin vastuuta verkkosisällöistä koskevia juttuja, domain-kiistoja, mahdollisesti luvatonta apteekkarin, lääkärin tai asianajajan toimen harjoittamista koskevia asioita ja paljon muuta.

Ratkaisut on kirjoitettu hyvin ja iskevästi.

Meillä nuoret tohtorit ja sellaisiksi aikovat ovat keskittyneet amerikkalaiseen aineistoon, joka on hyödyllistä mutta varsin vaikeaa käyttää. Lainopin harjoittajan pitäisi tietää niin paljon ennen kuin rupeaa remuamaan, että tässä on nyt ratkaisu siihen ja siihen asiaan. Suolansa arvoinen asianajaja osaa ja onnistuu Yhdysvalloissa vähintäänkin kaventamaan ratkaisun niin tehokkaasti, ettei tuomioistuin kykene antamaan selviä kannanottoja käytännön kannalta olennaisiin kysymyksiin.

Euroopassa on toisin. Tuomioistuimet pystyvät ohjaamaan ja haluavat ohjata käytäntöä eli ihmisten ja firmojen toimintaa ratkaisuillaan.

Jos joku haluaa selvittää pinta- ja syvälinkin ja freimien sallittavuuden, etsiköön Googlella tapauksen BGH Urteil vom 17.07.2003 I ZR 259/00 "Paperboy".

Syvälinkki on sallittu. Valokuvan freimaaminen omalle sivulle ei ole sallittua vaan vaatii luvan. Sen toisaalta sanoo järkikin. Mitä eroa siinä on, onko valokuva omalla sivullaan vai kehyksessä?

Olen ryhtynyt tähän bloggaamiseen kokeillakseni ja katsellakseni ja koska minusta on hauska kirjoittaa asioista, joista voi olla hupia tai hyötyä.

Nyt olen vähän synkkä. Epäilen etteivät professorit (ne pari) ja valmistelevat virkamiehet sittenkään osaa ammattiaan. Kun meillä ei oikeastaan ole tutkimuslaitoksia näille asioille, tulos on sattumanvarainen. Ja sen totisesti näkee kirjoista.

Taustalla voi olla kielitaidon puute. Mutta luultavasti taustalla on myös ylimielisyyttä ja juridiikan rappeutumista oppiaineena ja tiedon (tieteeksikin sitä on sanottu) alueena.

Ehkä vertaukseni ontuu mutta - mitä te sanoisitte, jos joutuisitte kokemaan nahoissanne ja luissanne, että yliopistollisissa keskussairaaloissa ei olisi kuultukaan rokotteista, hoidoista ja lääkkeistä, jotka ovat naapurimaissa jatkuvassa käytössä? Ette varmaan mitään painokelpoista.

Pelkään että juridiikassa tilanne kuitenkin on samanlainen kuin 40-luvun sairaaloissa, joissa jotkut vanhat ja kokeneet ylilääkärit julistivat penisilliinin "amerikkalaiseksi humpuukilääkkeeksiä", joka edes ei ollut Orionin valmistamaa.

Jos peloissani on perää, ahkerasti ulkoistava ja "globalisoitunut" teollisuutemme unohtaa, että maailmalla tulevat vaastaan globaalit tekijänoikeudet ja patentit. Ei siinä hyvin käy. Kun tutkimus- ja koulutusresurssit on suunnaattu väärin, Suomi on muuttumassa siirtomaaksi, jossa julkinen rahoitus käytetään muun ohella teknillisen korkeakoulun ja kauppakorkeakoulun taisteluun, kun ensin mainittu haluaa tehdä huonoa kaupatiedettä ja viimeksi mainittu heikkoa tekniikkaa.

Korkit



Kirjoitan lyhyesti kokeillakseni, osaanko. Tämän url:n lähetin ystäville Amerikkaan. Monica Lewisnky asui ainakin ennen Los Angelesissa Brentwoodissa, mutta hänen isällään ei ollut sikariliikettä.
KETTUNEN
Sama ulos kirjoitettuna www.kolumbus.fi/collector.kettunen/finnish%20cigar/Lewinsky.html

Keräilijä on siis suomalainen ja kokoelma etikettejä mykistävä.

Olen pohtinut ns. pintalinkkien ja syvälinkkien oikeutta. Eräs tapa lukea EY-direktiivejä tulkitsee linkit tekijänoikeuden loukkauksiksi, mutta syystä tai toisesta lain esitöissä tässä olevan kaltainen linkki selitetään kuitenkin luvalliseksi. Jokin mitä nimitetään syvälinkiksi voisi sen sijaan olla kielletty. Olen pahoillani mutta en ymmärrä. Linkin arvioiminen luvattomaksi levittämiseksi tai kappaleen valmistamiseksi toisen teoksesta on niin pitkälle menevää juridiikkaa ja todellisuuden kiistämistä, etten tajua sitä.

Kunnioitan keräilijöitä, paitsi sitä henkilöä, joka yritti ostaa kenraali Aaro Pajarin kunniamerkit.

Lähes kaksikymmentä vuotta sitten nuorempi poikani ja hänen leikkikaverinsa keräilivät kruunukorkkeja. He eivät olleet vielä teollis-kaupallisen kulttuurin koskettamia, joten määrä riemastutti eikä erilaisilla korkeilla ollut merkitystä.

Poikaani harmitti, kun kaverin isällä oli olutjuhlat tai muuten vieraita, niin taas tuli korkkeja! Itse en juo edes keskiolutta, joten pojallani ei ollut mahdollisuuksia elämässä, ainakaan tällä alalla.

Etsin hiljan jotain kadonnutta kapinetta. Järkeilin että se oli suistunut jonnekin takin taskusta. Vääntelin naulakon taustavaneria, joka on alhaalta irti. Tavara löytyi. Ja ainakin miljoona kruunukorkkia.

20. maaliskuuta 2006

Ylävasen

Jotkut Kalifornian esikaupungeista ovat pelkästään kauhistuttavia. Kuva on tuomarin työhuoneen pöydän takaa Pasadenasta, joka on Los Angelesia. Kun katsoin ikkunasta, vedettömän joen takana oli Batmanin talo, siis se, joka nähtiin vanhan mustavalkoisen televisio-Batmanin alkutekstien alla. Oikeustalon lähettyvillä oli Rose Bowl. Siellä pelataan se jalkapallo-ottelu, joka pysäyttää kaiken muun toiminnan koko Yhdysvalloissa. Lähellä, keskikaupungin tuntumassa on Dodgers' Stadium, baseballin pyhiä paikkoja. En ymmärtänyt pelistä mitään, vaikka olen katsonut pesäpalloa toisenkin kerran Vimpelissä, Nurmossa, Ilmajoella ja niissä muissa kunnissa. Yleisöstä ymmärsin. Yhteinen elämys oli sama, jonka muistan Suomi-Ruotsi maaottelusta 1958. Sen jälkeen minulla onkin ollut hiljaisempaa kotimaisessa penkkiurheilussa.

Eilen kirjoitin jotain Palm Springsistä ja Santa Barbarasta, ja mainitsin myös Malibun. Olen istunut päivällisillä Pacific Palisadesissa ja Bel Airissa, jotka ovat rikkaiden linnoituksia. Molemmat ovat paikkoja, joihin on vaikea löytää sisään ja joista on vielä vaikeampi osata tietään ulos. Bel Airissa ja vähän yleisemminkin Beverly Hillsissä on katuja, jotka loppuvat vuoren rinteeseen ja jatkuvat samannimisinä parin sadan metrin päästä. Mutta päästäkseen sinne jatkeelle voi joutua ajamanaan 20 mailia.

West Hollywood perustettiin oikeudellisesti pari vuosikymmentä sitten homojen ja lesbojen kaupungiksi. Se on ollut perinteisesti Los Angelesin seudun parhaiten hallinnoitu ja hoidettu paikka. Uudenvuoden vastaanoton jälkeen kadut on siivottu ja pesty aamulla neljältä. Poliisi sanoo päivää ja pikkuviranomaiset ovat ystävällisiä. Kaliforniahan on muuten eräänlainen Neuvostoliitto, jos joutuu hakemaan henkilöllisyystodistusta tai ajokorttia. Nykyisin kun kaikki vartijat kalisuttelevat kivääreitä, vertaus on täsmällinen. Tosin en ole käynyt Neuvostoliitossa enkä aio käydä, mutta DDR:ssä kävin kerran ja kyllä riitti. Ei siitä ole kauan. Se oli 1961.

Palm Springsissä on ainakin 72 hirvittävän hienoa ja hoidettua golfkenttää. Se siitä. En taida enää ruveta edes rikkaamman veljeni mailankantajaksi, vaikka kuljeskelu metsässä on muuten hyvä ajatus. Hermostun herrojen etikettiin enkä voi olla ajattelematta, että golf-kenttä on paljon pahempi ympäristön kuormittaja kuin suursikala. Hyvä vertaus muuten.

Santa Barbara on oikeastaan ympäristönsuojelun ja ympäristötietoisuuden kehto. Päästörajoitukset ja ympäristön monitorointi ovat aika pitkälle sieltä peräisin. Pari kertaa aikaisemmin mainitsemani professori Alchian, melkein satavuotias nyt, keksi päästökauppojen idean monta kymmentä vuotta sitten. Kuten tiedetään, idea on toteutettu aika huonosti. Mutta ajatus on siis Kaliforniasta ja oikeastaan sama kuin pullopantin. Pullojen paiskojia voisi sakottaa, mutta tulos on parempi, jos palautuspulloista maksetaan. Jos niistä maksetaan harkittu hinta, seudun pummit nuohoavat niitä työkseen myös roskiksista.

Mutta sitten Kaliforniassa on vasemmistolainen yläluokka. Olin peräti ihastunut Jane Fondaan, kun näin televisiossa. Hän edustaa tuota joukkoa, joka on suuri ja rikas ja vaikutusvaltainen. Näillä ihmisillä, joita Yhdysvalloissa ei tietenkään sanota vasemmistoksi muutoin kuin loukkaamistarkoituksessa, on hallussaan esimerkiksi Berkeleyn ja Santa Monican kaupungit.

Santa Monican demokraattisessa kansantasavallassa suoritettiin kerran kansanäänestys, jonka tuloksen mukaan rahan pummaaminen ja puistossa nukkuminen on sallittua. Berkeleyssä oli eräässä vaiheessa vaikea ostaa bensiiniä, koska suurin osa bensayhtiöistä oli kaupungin julistamassa boikotissa, samoin kuin Chile ja Nicaragua. Berkeleyssä on kouluissa kuraattoreita, jotka neuvovat lapsia viljelemään itse välitunnilla orgaanisia vihanneksia eli luomua.

Mutta Berkeley, jossa on myös maailmanluokan kirjakauppa (Cody's), rock-levykauppa ja klassisen musiikin levykauppa (Musical Offering) ja uskomattomat kirjastot, on monessa mielessä hermostuttava. Naapurikaupunki Oakland on ollut eri vaiheissa kurjuuden tyyssija, jossa katurikollisuus on hirmuista ja köyhyys kohdittain aivan lohdutonta.

Myös Berkeley on varkaitten paratiisi. Kysykää Herkolta, ellette usko.

"Forrest Gump" -elokuvassa hippiporukan bussissa on kyltti D.C. to Berkeley eli Washingtonista Berkeleyhin. Pelkkä paikannimi kertoo kaikille amerikkalaisille, mistä on kysymys. Ellen väärin muista, myös Oklahoman Unabomber oli opiskellut Berkeleyssä, kuten moni muukin merkittävä henkilö.

Tämä merkillisen edistyksellisyyden, yhteisöllisyyden, yhteisvastuun, vähän väliä yli lyövän hippihengen ja kaikenlaisten maanalaisliikkeiden tyyssija keksi ja kehitti kuitenkin 1950-luvulla espressokahvilan, joka on minulle henkilökohtaisesti iso asia. Tripla-espresso on nimeltään "syvyyspommi". Sitä ennen he olivat ottaneet käyttöön 1940-luvun lopulla ULA-radion, joka ei ole Yhdysvalloissa vieläkään vallitseva. Paikallisradio ohjaili kaupunkilaisia ja heidän tuntojaan aikojen alusta.

Sananvapausaate on sekä suosittua että valtavan runsaasti rahoitettua. Free Speech Movement on Berkeleytä ja saa nykyisin lahjoituksia satamalla muinais-hipeiltä, joista on, kuinka ollakaan, tullut nykymiljardöörejä.

Yliopiston oikeustieteellinen eli Law School on ollut kauan kaikissa tekijänoikeutta ja patentteja sivuavissa asioissa aivan omaa ylhäistä luokkaansa; sinne on hyvin vaikea päästä.


Berkeley on osa Kalifornian yliopistoa, kuten Los Angelesin konttori eli UCLA ja lähes kymmenen muuta. Stanford sitä vastoin on yksityinen yliopisto. Sen perustaja, 1800-luvun kuvernööri, oli kammottava roisto, joka yhdessä kaverinsa Huntingtonin kanssa sahasi silmään osavaltiota ja liittovaltiota muun muassa rautatietä rakentamalla. Kun jaardin rakensi, niin kahdesta laskutti. Yliopiston tontti ja vanhin rakennus oli hänen kesämökkinsä. On ehkä helppo arvata, ettei se ole mikään rintamamiestontti, vaan satojen hehtaarien alue.

Berkeleyihin verrattuna Stanford on epämiellyttävä paikka, jossa raha haisee joka askeleella. Siellä kumminkin keksittiin teollisen innovaation malli eli se asia, jota Suomessa ei ole keksitty vieläkään. Kun yliopisto ei saanut myydä tontteja lahjoittajan määräyksestä, se ryhtyi vuokraamaan niitä. Nuoret tohtorit potkittiin bisnekseen ja heille osoitettiin paikka, johon voi rakentaa peltihallin. Torstai-iltaisin he juopottelivat yhdessä professoreiden kanssa ja liehittelivät näiden vaimoja. Tuloksena oli ennennäkemätön ja kokematon jatkuva tietojen vaihtaminen tutkimuksen ja teollisuuden kesken. Lisäksi vaihdettiin miehiä ja naisia ja varsinkin vaimoja.

Ystäväni professori Buxbaum sanoi taannoin, että hän muistaa, kun Palo Altossa ei ollut muuta kuin viisi kaktusta ja kolme meksikolaista, joista kaksi nukkui ja yksi oli humalassa.

Niin se käy, kun ruusuilla maataan.

19. maaliskuuta 2006

Ron

Putkimies kysyi, mitä me teimme työksemme. Sanoimme olevamme professoreita, Ron ja minä. Putkimies arveli, ettei siinä ole mitään häpeämistä.

Suurempi herra hän olikin. Malibussa on vaikea saada putkimiehiä, ja sitten kun on saanut, hinnasta ei riidellä.

Töitä riittää. Malibu on vielä pahempi kuin Santa Barbara. Siellä ei ole edes kunnallista viemärilaitosta niin että säännöllisesti toistuvien tulvien aikana kauniit ja rohkeat kahlaavat siis viemärijätteessä.

Malibussa on ihmisiä, jotka ovat vielä remmissä. Santa Barbara ja Palm Springs ovat aidattujen kaupunkien esikuvia. Useille asuntoalueille ei todella pääse, ellei ole kutsua ja koodeja. Palm Springsissä on hiukan sellainen tunne, että saadakseen kupin kahvia joutuu näyttämään oikean väristä luottokorttia ja esittämään kirjallisen selvityksen kaupunkiin poikkeamisen syystä. Onneksi oli.

Kalifornian keinotekoiskaupunkien yhteinen vaakunalause voisi olla "Ajan täytyy seisahtua". Eläkeläisten kaupungeissa jopa ilmasto toimii siten, että asukkaat voivat kuvitella kaiken jatkuvan ikuisesti.

Malibu on puolen tunnin päässä Santa Monicasta eli siis Los Angelesista pohjoiseen. SEn filmitähtien ja miljardöörien kertymä johtuu sijainnin lisäksi siitä, että muuan kiukkuinen leski piti aluetta suljettuna ja taisteli jopa valtatien rakentamista vastaan menestyksellisesti. Ennen sotia kuohukerma asui Santa Monicassa. Sotien jälkeen mogulien ja tähtien asunnot rappeutuivat, ja varomattomasti leikattua rinnettäkin murtui Tyyneen valtamereen. Osaan kyllä näyttää, missä asui Chaplin, missä Fairbanks ja Pickford ja missä Louis B. Meyer. Sunset Boulevardin ja rantatien risteyksessä nelivuotias Clint Eastwood oli hukkua. Hänen isänsä oli silloin paikallisella bensa-asemalla töissä. Myöhemmin isästä ei paljon kuultukaan. Bensa-asema on edelleen siinä. Samoin Eastwood.

Malibussa epätodellisuuden ilmapiiri on kyllä hyvin vahva. Ron ei välitä siitä. Hänellä on juuri oikea tausta. Hän ansaitsi opiskelurahansa "tenniksellä" pelaamalla Pasadenassa miljonäärien ja näiden perheenjäsenten kanssa. Jossain vaiheessa oli valittava väitöskirja tai ammattilaisuus. Vielä nyt, todella kummallisen Pepperdine Universityn kai pisimpään palvelleena professorina ja UCLA:n vakinaisena tilapäisenä taloustieteen professorina hän pitää rappukäytävän seinällä valokuvaa, joka on otettu voitollisen nelinpelin jälkeen. Toverina on Pancho Gonzales. Katso Wikipedia.

Lilsäksi Ron on kotoisin suhteellisen asiallisista oloista Oregonista. Oregonilaiset pitävät itseään hyvinä ihmisinä, ja ovat oikeassa siinä. Jos jostain löytää syntyperäisen kalifornialaisen, niin on se ennakkoluulo aika perusteltu. Kyllä heillä on oikeasti päässä vikaa. Tai sanottaisiinko että he ovat kovin erilaisia.

Malibun viimeisin metsäpalo pysähty alle sadan metrin päähän Ronin parvekkeesta. Kalifornian chapparal on tarkoitettukin palamaan. Con Ed eli paikallinen sähköyhtiön toiminut kauan samalla periaatteella kuin Fortum ja Vattenfall meillä. Kun muuntajia ei korjata eikä korkeajännitejohtojen kuntoa valvota, vahinkoja sattuu yhä enemmän. Lehdistö - myös arvovaltaiset asialehdet - panevat metsäpalot kommunistien, homojen tai terroristien syyksi.

Ron kirjoitti, että voisin taas tulla heille kiinaamaan. Hänen Pepperdinen virkaansa kuuluu varsin väljä talo Malibun rinteillä - yli 180 asteen näköala lahdelle. Emme ole tavanneet muutamaan vuoteen.

Voisi mennä. On siitä hyötyäkin.

Se Pepperdine ei ole tutkimusyliopisto vaan korkeatasoinen, rikkaitten kakaroille tarkoitettu paikka, jonka rahoittaja on hyvin varakas kirkko. Opetus on korkeatasoista, mutta toisaalta lainelautailussa voi suorittaa cum lauden. Mikä ettei. Siellä se keksittiin, Malibun ja Santa Monican välissä. Ja Beach Boys - paikallinen soittokunta - lauloi.

Pepperdinesta toimme veljeni Sepon kanssa 90-luvun lopulla Suomeen ADR:n eli vaihtoehtoisen riitojen ratkaisumenettelyn. Se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Asianajajaliitto on nyt kouluttanut siihen väkeä paljonkin. Sovittelun ajatus on toteutunut lainsäädännössä ja myös tuomarit tekevät sitä. Eräillä alueilla, kuten urheilussa, se on yksin hallitseva. Mutta sovittelijaksi ei opi edes vuodessa, kahdessa ehkä.

Ero on se, että kun oikeudenkäynnin jälkeen molemmat osapuolet yleensä poistuvat paikalta hammasta purren ja nyrkkiä puiden, sovittelumenettelyn jälkeen he useinkin poistuvat polkka-askelein, käsi kaulalla.

Ehkä minä kysyn, miten Ron on kotosalla ja vieläkö professori Alchian elää - tapasin hänet usein. Hän toimi presidentti Rooseveltin neuvonantajana väiteltyään 1934.

18. maaliskuuta 2006

Tädin käyttöliittymä




Pikajunan jarrutettua Tikkurilaan eteisessä korotettiin ääntä. Sitten naisen ääni muuttui hätääntyneeksi. Olin torkkunut ja käsitin vain, ettei siellä ollut henki vaarassa. Mutta kun juna lähti, nainen alkoi huutaa kimeällä äänellä. Konduktööri tuli aika pian ja selitti, että Pasilasta takaisin paikallisjunalla. Tyttö oli Tikkurilassa odottamassa. Ei ollut puhelinta.

Naisella oli kaksi liian isoa laukkua ja pieni koira, corgi Pembroke. Ehkä hän ei olisi selvinnyt niiden kanssa laiturille, vaikka ovi olisi auennut. Ei se ollut jäässä. Pasilassa ei ollut ongelmia, mutta konduktööri yritti selittää naiselle, miksi hän ei voi tulla opastamaan oikealle junalla ja auttamaan laukkujen kanssa.

Kun katsoin Espoon junan laiturilta, nainen - mummo - oli ehkä oikealla junalla mutta koira oli hukassa, ja hän oli entistä hätääntyneempi.

Kävin kerran ylähallissa katsomassa. Siellä ei ollut ketään VR:n henkilökuntaan kuuluvaa. Lippukassa oli jo kiinni. Teollisuusvartijoita ei näkynyt. Huoltopoliisi on lakkautettu.

En ole yleensä ujo auttamaan. Tätä mummoa vähän arastelin. Olin minä ehtinyt kotiin seuraavallakin junalla. Joskus ihmiset suuttuvat, kun heille tarjoaa apua. Joskus he haluavat kertoa koko elämäntarinansa, joka on pitkä ja surullinen.

Tuli joka tapauksessa Arjen tietoyhteiskuntaa Pasilan asemalla. Teimme asiasta - ubiikkiympäristöstä - HIITissä projektipaperin liikenneministeriölle. Siitä tuli aika hyvä. Asia saattaa edetäkin nyt, vaikka olemme puhuneet tätä jo kuusi vuotta.

Käytettävyys ja käyttöoikeudet (autentikointi, validointi, verifiointi, integriteetti jne. sekä tekijänoikeus, tietokantaoikeus ja henkilötietolaki) on osa uutta tekniikkaa.

Aina kun joku Nokian ihminen meilaa esimerkiksi blogieni johdosta, sävy on huvittuneen opettavainen ja sanoma sama - "NIH" - Not Invented Here, eli ei se sinun vouhottamasi asia niin ihmeellinen ole. Eivät tuntemattomammat kirjoittajat arvaa, että nöiden samojen nokialaisten kanssa on toimittu kohta vuosikymmen ja yksi mallikappale on suvussakin.

Tieto- ja tietoliikennetekniikan pitäisi auttaa ihmisiä ja auttaa sitä enemmän, mitä enemmän he ovat avun tarpeessa.

Pikajunan oven käyttöliittymä on kohtuuttoman huono sellaisellekin ihmisekke, joka ei ole vielä pahemmin dementoinut. Pasilan asemaa olin pitänyt toimivana, kunnes näin sen tuon tädin silmin. Käyttöliittymä on kammottavan huono ja ihmiset on ulkoistettu jonnekin pakkaseen. Helsingin päärautatieasemalla on huhun mukaan laituriemäntiä. En ole kyllä koskaan nähnyt.

Minulle tuli viimeksi hiukan hiki Pariisin Charles-de-Gaulle lentokentällä, kun piti ponnahdella RER:illä eli nopealla metrolla kartsalle. Osaan silti seudun murretta ja sikäläiset ymmärtävät usein, mitä minä tolkutan heille. Silti tuli hiukan hiki, koska lippuautomaatteihin eivät kelvanneet setelit eivätkä luottokortit, eikä kolikoita ollut. Suvereeni Ranskan kulttuurin tuntemukseni pelasti. Tosin asiassa auttoi tyttäreni, joka on ranskan maisteri. Muutoin hiljaisen rautatieaseman uumenista näkymättömistä löytyi pieni, hämärä huone, jossa tuskastunut siirtotyöläinen istui tiskin takana ja tiskin edessä jonotti ja kiukutteli monta kymmentä ihmistä - lipunmyynti.

Metrosta ei nimitäin pääse pois, ellei ole lippua. Ja voi tulla sakotkin.Metrosta ei nimitäin pääse pois, ellei ole lippua. Ja voi tulla sakotkin.

Jonottaessani muistelin vanhoja postineitejä ja kosmoskynällä ja kalkkeeripapereilla täytettyjä lipukkeita ja lapukkeita, jotka ovat nyt surullisella tavalla kadonneet maailmasta. Minulla on piilossa pari kosmoskynää. Määrään testamentissani, että ne on sijoitettava Jukka Kemppinen -ulkomuseoon, jollaista olen kaavaillut ulkohuoneen yhteyteen kesämökilleni.

"Arjen tietoyhteiskunta" kuulostaa poliittisten liippareiden mainoskieleltä. Kollegojen "ubiikki" on vielä hassumpi sana. Wikipedia kuvaa luonteenomaisen nasevasti:"Ubiquitous computing (ubicomp, or sometimes ubiqcomp) integrates computation into the environment, rather than having computers which are distinct objects. Another term for ubiquitous computing is pervasive computing. Promoters of this idea hope that embedding computation into the environment would enable people to move around and interact with computers more naturally than they currently do."

Ei se ole periaatteessa sen kummallisempaa kuin että hissi tulee nopeasti. - Kolmen hissin optimointiprobleema on systeemiteoriassa tunnetusti vaikea.

Ubiikkitoiminto olisi se, että syytetty - tai hänen asianajansa - saisi kännykkäänsä viestin, että juttu huudetaan esiin 15 minuutin kuluttua. Tai potilas saman tiedon jonottaessaan terveyskeskukseen. Siinä ehtisi käydä kävelyllä tai kahvilla.

Käyttoliittymät ovat aika huonoja, koska ne on tehty ylimielisyyden hengessä kauniita ja rohkeita käyttäjiä varten. Luentoesimerkkini on henkilöauto, jota huonompaa käyttöliittymää on vaikea kuvitella. Vaihtoehto oli 1920-luvulla - T-mallin Fordi, jossa oli kolme poljinta eikä vaihdekeppiä ja käynnistäminenkin kävi kätevästi veivillä.

Meitä ei ole kuitenkaan tuomittu huonoihin ratkaisuihin. Olemme Windows-ajattelun vankeja - rahat pois köyhiltä, ja vajaasti ajateltua ja keskeneräistä kamaa markkinoille. On olemassa Apple, joka todella on jonkin verran parempi kuin PC:t, etenkin läppäri.

Esimerkki käytettävyydeltään hyvästä käyttöliittymästä on pankkiautomaatti. Erittäin turvallinen, nopea autentikointi etenkin kun magneettijuovista päästään eroon, ja käyttö onnistuu äkkinäisemmältäkin - kunhan muistaa sen ainoan säännön eli että ei rupea räpläämään, vaan ottaa kortin pois ja muistelee tunnuslukua kortti kädessä. Syöhän se kone kortin, kun aikansa sählää.

En kyllä usko että se Tikkurilaan matkalla ollut täti osaisi käyttää pankkiautomaattia, "junamaatista" puhumattakaan.

Jutun kuvassa oivallisia käyttöliittymiä. Minulla on lisäksi klipsu, joka kanteen kiinnitettynä kertoo postinjakajalle, että laatikossa on postii menevää tavaraa.

P.S. Kollega Saarenpää saa päivän Hesarissa (Mediakritiikki - C 2) määreen "juridinen gonzo". Hän ei ehkä pidä siitä. Ja minä kun olen sitä tavoitellut. You cannot win every time

17. maaliskuuta 2006

Pyyhkeitä Taxellille

Paperiteollisuus valmistaa myös pyyhkeitä - talouspyyhkeitä. Suositten.

Ministeri Taxell lausui:"Yritystoiminnan luonteeseen kuuluu, että toimintaa harjoitetaan siellä missä se on yrityksen kannalta edullisinta."

Sen jälkeen hän lausui:"
Yritysten ja niiden johdon syyllistäminen puuttuvasta yhteiskuntavastuusta on kuitenkin avoimen kilpailun oloissa perusteetonta ja hyödytöntä."

Parempi puheiden kirjoittaja nyt Taxellille. Elinkeinoelämän keskusliitolla on sellaisia käytettävissä.

Nyt julkisuuteen jaetaan ensin hyvin ongelmallinen ja älyllisesti vajaa iskulause. Elinkeinopoliittinen iskulause syyllistämisestä osoittaa, ettei Taxell osaa käsitellä ongelmaa.

On mahdollista, ettei paperituotannon jatkaminen Voikkaalla ole perusteltua.

Suomesta tuli paperin valmistamisen suurvalta lähinnä siksi, että se on niin helppoa. Esimerkiksi Jaakko Pöyryn elämäkertateoksesta, sekä tietenkin alan historioista, käy ilmi, että alan teollinen tuotanto oli järkyttävän alkeellista vielä 1960-luvulla. Senkään jälkeen ala ei kehittynyt kestämään todellista kilpailua. Ala ei ole myöskään keksinyt keinoa turvata edellytyksiään valuuttakonstien eli devalvaatiomahdollisuuden loppumisen jälkeen, vaikka sillä on ollut kymmenen vuotta aikaa.

Se kysymys, missä toiminnan harjoittaminen on edullisinta, on mielenkiintoinen. Ajatellaan miten Yhdysvaltain valmistavan teollisuuden kävi. Terästeollisuus jätti jälkeensä kärsiviä kaupunkeja. Metsäteollisuus siirtyi Minnesotasta Georgiaan.

Tunnen lähemmin kaksi esimerkkiä, nimittäin Los Angelesin elokuva- ja viihdeteollisuuden ja San Franciscon seudun eli Piilaakson tietotekniikkateollisuuden. Minulla on tietoja molemmissa mainituissa paikoissa harjoitetusta biotekniikasta ja näitten takana olevasta sijoitustoiminnasta.

Mainitsemani alat muodostavat yli puolet Yhdysvaltain vientiteollisuudesta ja luultavasti koko teollisuuden volyymistä. Niitä harjoitetaan hyvin kalliista ja epäedullisista paikoista käsin. Tuotantoa on ulkoistettu rajusti, esimerkiksi elokuva- ja peliteollisuutta hyvin merkittävässä määrin Uuteen Seelantiin, mutta merkittävät alihankkijoiden ryhmät toimivat silti lähettyvillä.

Kaikilla näillä alueilla teollinen kehitys on jatkunut sotilashankintoja tyrehdyttyä vakaiden suurliikkeiden ja yliopistojen yhteistyönä. University of California ja sen lukuisat campukset kuten UCLA ja Berkeley, Stanford, USC - Hewlett-Packard, Intel...

Kiitety perustutkimus tästä asiasta on Berkeleyn dekaani Annelee Saxenianin "Regional Advantage". Suosittelen Taxellille. Annelee käy usein Suomessakin. Kirjassaan hän pohtii, miksi tietotekniikka siirtyi MIT:n ympäriltä Bostonin seudulta Piilaaksoon.

Kaliforniahan oli osavaltiona lähes konkurssissa 1991-1993 mutta nousi siitä. Työantajat oppivat olemaan vähättelemättä jopa meksikolaisia työntekijöitä, koska työvoimaa jossain muodossa tarvitaan jatkuvasti. Työttömät voivat myös polttaa puoli kaupunkia, kuten Los Angelesissa 1993.

Missä yritystoiminnan harjoittaminen on edullisinta, on siis kysymys, jota tuhannet liikkeenjohtajat ja pääomasijoittajat miettivät joka päivä. Wellington, Uusi Seelanti on oikea paikka valmitaa elokuvia (Taru sormusten herrasta), mutta Disney ja kumppanit ovat edelleen Burbankissa Los Angelesissa. Spielberg ja Lucas toimivat USC:n kanssa, vaikka Spielberg ei aikoinaan selviytynyt sisäänpääsykokeista. Coppola ja kumppanit ovat UCLA:n lähellä.

Suomessa teollisuuden ja tutkimuksen yhteistyö on todellisuudessa aika surullinen tarina.

Syyllistäminen yhteiskuntavastuusta on osa liiketoiminnan tulosta. Syyllistäminen ei ole turhaa. Yrityksellä on sekä kaupallinen että kulttuurinen brändi. Nokialla molemmat puolet brändistä ovat olleet kunnossa. Apple on esimerkki vahvasta kulttuuriseseta brändistä - maine on parempi kuin tuotteet. Kellog's on kulttuurisesti huono brändi. Samoin Marlboro.

Niin, ministeri Taxell - eikö tupakkateollisuus ole pelottava esimerkki? Tai kemian teollisuus.

On pelottavaa, että elinkeinoelämän puhetorveksi pantu mies, joka on kokenut ja myös kovia kokenut poliitikko ja liikkeenjohtaja, huitaisee yhteiskuntavastuun syrjään aikana, jolloin jopa niin marginaalinen ryhmä kuin Greenpeace kykenee kiusaamaan metsäteollisuutta puhtaasti harjoitusmielessä toimien.

Lopuksi: se ajatus on puhtainta 1800-lukua, että teollisuusyritys olisi kuin telttaleiri, jonka voisi muuttaa Kiinaan kuin kiertävä sirkus. Yritys on verkosto. Kaliforniassa käytetään slangisanaa "hard-wired" - yritys on johdotettu ja juotettu kiinteästi siihen raskaaseen infraan, jossa se toimii.

Raskasta infraa ovat yliopistot, koulut, maantiet ja rautatiet, asunnot, verotus, satamat ja energia sekä turvallisuus sisäisiä ja ulkoisia väkivaltaisuuksia vastaan. Siihen kuuluu myös oikeusturva, eikö niin?

Useimmat Kiinaan ja Intiaan menijät tulevat sieltä vielä verissä päin takaisin.

Omistajien silitteleminen voitoilla ei ole taloustieteessä ollut enää 30 vuoteen elinkeinotoiminnan tarkoitus. Yrityksen tarkoitus on pysyä hengissä. Sen se toteuttaa alentamalla kuluja.

Joka haluaa korkeimpia liikevoittoja, siirtyköön suoraan myymään huumeita.

Vetoaminen osakkeenomistajien suosioon on ilmoittautumista kauneuskilpailuun. Niissä ministeri Taxellila ei ole mahdollisuuksia.

16. maaliskuuta 2006

Vihjeitä

Lehdessä vanha tuttavani J. Kaimio kertoi taannoin, miten oivallinen suurkustantaja WSOY on. Häpesin pahoja puheitani, kun olen jatkuvasti väittänyt, että suurkustantajillamme on taito osua kerran toisensa jälkeen harhaan silloin harvoin kun ne julkaisevat suomeksi merkittäväksi tarkoitettua tietokirjallisuutta.

Tässä olisi toinen syntinen, dosentti Hannu Karttunen Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Siteeraan:

"Bill Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta. Suom. Markku Päkkilä, WSOY 2005, 578 s. (Alkuteos A Short History of Nearly Everything, Transworld Publishers/Doubleday 2003.) Joskus muinoin WSOY edusti jonkinmoista kansanvalistuksellista aatetta, mutta sittemmin sen kuten monien muidenkin suurten kustantamojen julkaisupolitiikkaa ovat alkaneet määräillä kvartaalitalouden taskulaskinmiehet. Tietokirjallisuudessa tämä tarkoittaa keskittymistä muutamien ulkomaisten myyntimenestysten käännösten julkaisemiseen – tai sitten kirjat hinnoitellaan Markus Hotakaisen ihan mainion Mars-kirjan tavoin niin kalliiksi, että tavallinen lukija miettii ensin pari kertaa ja jättää sitten kirjan ostamatta. Hömppä sen sijaan myy aina hyvin, joten sitä voi julkaista aina kun sattuu huvittamaan. Vuoden 2006 alussa WSOY:n kotisivulla mainostetaan astrologiakirjaa, mikä sopiikin huuhaa-palkitun kustantajan imagoon.

= = =

Brysonin kirjasta jää ikävä kyllä semmoinen vaikutelma, ettei tekstiä ole tarkastettu riittävän
huolellisesti, varsinkin kun monet virheistä ovat melko alkeellisia. Niinpä lopputulos on sekoitus faktaa, vähän sinnepäin olevaa tarinaa ja aikaisemmista kirjoista periytynyttä legendaa.

Tarvittaisiin varsin laajalti oppinutta lukijaa erottamaan mikä on mitäkin, mutta tuskinpa
sellainen tällaista kirjaa viitsii lukea, ainakaan ilman kohtuullista korvausta."

Kun Kaimio, artikkelin kirjoittaja minä olemme kaikki dosentteja, niin ajattelin, että näin meidän dosenttien kesken...

Pietiäisen Terra Cognita, Heikki Haavikon Arthouse ja sitten Gaudeamus ja pari muuta pientä julkaisevat hyviä kirjoja, sellaisia kuin esimerkiksi Jared Diamond tai Matt Ridley. - Puhe on kadun dosentin käsityskyvylle mitoitetuista kirjoista, ei enemmästä.

Vihje. Tietämäni J. Korpela löi minut aikoinaan ällikällä tekijänoikeutta koskevilla kirjoituksillaan, jotka ovat kummallisen hyviä ja tarkasti kirjoitettuja. Voin vakuuttaa, että tehtävä ei ole helppo. Nyt haikailin ystävälleni Esalle, että pitäisi varmaan opetella kunnolla ohjelmointia, kun tämä on vähän tällaista, ilman alan koulutusta. Esa sanoi, että tiedä huutia. HTML kunnolla hanskaan ja siinä kaikki. Kyllä pojat vääntävät koodia verstaalla.

Kävi ilmi, että samaisen J. Korpelan Web-julkaisemisen opas on armoton eli siis erinomainen johdatus viimeksi mainittuun asiaan. Suosittelen. Kerään rohkeutta kokeillakseni WordPressiä.

WEB-JULKAISEMISEN OPAS
Mainitsinko muuten että www.mahsupfeed.com sisältää riemastuttavia uudenlaisia ideoita, joista tähänastinen suosikkini on API-pilvi.


15. maaliskuuta 2006

Moussaoui


Voisiko näin käydä Suomessa?

Meneillään on rikosjuttu, joka voi johtaa kuolemanrangaistukseen, ja tuomari heittää joukon keskeisiä todistajia oikeudesta.

Suomessa näin ei kävisi oikeudenkäynnin alussa eli alioikeudessa. Sama vaikeus, jonka tuomari Brinkema ratkaisi eilen, on ollut esillä muutoksenhaun yhteydessä. Myös meillä lopputulos voisi olla sama.

Amerikkalaisessa rikosoikeudenkäynnissä on paljon todistelua koskevia sääntöjä, jotka vaikuttavat eurooppalaisista hyvin vierailta ja voivat johtaa siihen, että syyllinen pääsee teknisten syiden takia rangaistuksesta. Ne johtavat myös siihen, että asianajajien temppuilu on mahdollista ja sitä tapahtuu melkein samalla tavalla kuin televisiossa ja elokuvissa näkee.

Syy on pohjimmiltaan valamiehistö. Koska jury kootaan maallikoista, tuomari joutuu valvomaan, ettei jury ota syyllisyysarvion perusteeksi todisteiksi kelpaamattomia asioita.

Kun valamiehistö on antanut lausumansa, siitä ei voi valittaa. Syyllisyyskysymys on siis kerralla lyöty lukkoon. Oikeuskysymyksistä voi valittaa, sillä anglosaksinen perinne jakaa tosiasiakysymykset valamiehille ja oikeuskysymykset tuomarin ratkaistavaksi.

Minusta valamiesjärjestelmä on toimimaton ja turmiollinen. Useimmat amerikkalaiset kollegat pitävät sitä oikeusvaltion peruspilarina, johon ei saa missään tapauksessa kajota. Arvaukseni on, että amerikkalaiset muuttavat valamiskäytäntöään ennen pitkää ja luultavasti loputtoman väittelyn jälkeen. Pelottava osa parhaista lakimiehistä on keskittynyt perustuslain tulkintaa ja oikeusturvan perusteita sivuaviin kysymyksiin, niin että tyydyttäviä kompromisseja ei ole näköpiirissä.

Todistajan "saastuminen" ei siis ole eurooppalaisen oikeudenkäynnin ongelma (ottamatta tässä lukuun Iso Britanniaa eräissä tilanteissa).

Silti tuomioistuin voi ratkaisussaan itse asiassa todeta todistajan "saastuneeksi" ja sanoa, että hänen lausumalleen ei anneta arvoa. Tämän tyyppisiä kysymyksiä ratkaistiin Bodom-oikeudenkäynnin yhteydessä.

Tuomioistuin arvioi todistajankertomusten luotettavuuden. Tavallisimmin katsotaan, että todistaja ei ole kyennyt esimerkiksi tilansa (humala) tai tilanteen vuoksi tekemään luotettavia havaintoja ja siis kertomaan niistä uskottavasti.

Todistajan "valmentamista" olen nähnyt valitettavasti itsekin. Suomen Asianajajaliiton sääntöjen mukaan kaikki sellainen on ehdottomasti kiellettyä ja voi johtaa liitosta erottamiseen. Riita-asioissa kaikki asiamiehet eivät ehkä ota kieltoa kyllin vakavasti. Silloin kun olin itse liittoon kuuluva asianajaja, todistajiksi tulossa olevat ällistyivät joskus, kun vastasin heidän kysymykseensä, mitä oikeudessa on kerrottava:" Kertokaa totuus."

Rikosasioissa tilanne on toinen. Herra Moussaouin oikeudenkäynnissä seitsemän todistajaa oli saanut tuomarin kiellosta huolimatta lukea aikaisempien oikeudenkäyntikertojen pöytäkirjoista, mitä muut todistajat olivat kertoneet.

Lain mukaan tuomarin ratkaisu oli oikea ja ainoa mahdollinen. Valtion puolesta asiamiehenä toiminut Carla Martin on nyt Yhdysvalloissa kuuluisa henkilö, mutta hänen uranäkymänsä eivät ole hyvät. Hän toimi tavalla, joka olisi johtanut reputukseen tentissä tai jo tiedekunnan (Law School) sisäänpääsykokeessa.

Ehkä saamme kuulla jatkossa, miten näin pääsi tapahtumaan. Tämän päivän tiedoilla ei voi muuta kuin ihmetellä.

Oikeusmurhan vaaraa ei oikeastaan ole, koska syytetty on tunnustanut jutussa niin että hänelle tulee 911-hyökkäysten osallisuudesta tai avunannosta elinkautinen joka tapauksessa.

Amerikkalaiset todistamis- ja todistekiellot eivät ole pelkkää pelleilyä. Tarkkaavaisten elokuvan katsojien ja dekkarin lukijoiden hyvin tuntema, nykyisin aika pitkälle muutettu "Miranda" oli järkevä sääntö. Korkein oikeus näet päätti aikoinaan, että luvattoman kotietsinnän tai laittoman takavarikon yhteydessä poliisin haltuun joutunut todiste ei kelpaa oikeudenkäynnissä.

Tuolla ratkaisulla korkein oikeus lopetti tunnustukseen kiduttamisen eli kolmannen asteen kuulustelun, joka oli esimerkiksi Chicagossa ja Kaliforniassa poliisien suuresti suosima keino. Tarinat todisteiden "istuttamisesta" (planting) esimerkiksi epäillyn kotiin tai epäillyn lavastamisesta syylliseksi (frame-up) eivät nekään valitettavasti ole perättömiä.

Joka tapauksessa ilmoitan olevani jossain määrin eri mieltä kuin arvostetut opettajani ja monet kollegani. Minusta nimittäin ihmisten epäilyissä ja eräitten kovakouraisten juristien räksytyksessä on jonkin verran perää: syytetyn oikeusturvaan on kiinnitetty niin paljon huomiota, että rikoksen uhrin oikeudet ovat joskus jääneet taustalle ja ihmisten hengen, ruumiin ja omaisuuden turva vähemmälle.

Näitä ongelmia olisi pohdittava hellittämättömästi kokonaisuutena. Ne ovat vaikeita. Yleistävillä huitaisuilla ei päästä mihinkään.

Ne lukuisat suomalaiset, jotka pelkäävät vankien pääsevän liian vähällä, voivat nukkua yönsä rauhassa. Tunnen vankeja ja olen käynyt vankiloissa, useinkin. Kyllä ne ovat sellaisia paikkoja Suomessakin, että ei sinne tee kenenkään mieli takaisin.

Luultavasti olen samaa maata kuin etenkin talousrikosten yhteydessä Pasilan putkaan viedyt itsensä paremmiksi ihmisiksi arvioivat eli hyvätuloiset ja koulutetut. Poliisien puheiden mukaan tällainen tyyppi - esimerkiksi professori - laulaa muutaman tunnin putkassa pitämisen jälkeen kuin kanarialintu.

14. maaliskuuta 2006

Matlacxochitzin

Jos kuitenkin menisin vielä kerran Kaliforniaan. Neuvostoliitossa en matkaile. Alun perin olin päättänyt, että en myöskään Yhdysvalloissa, mutta sitten muutin sinne joksikin aikaa. Pääsi sieltä poiskin.

Myöhemmin on aina ollut niin kovasti asioita, opiskelijoiden ja omia tai jopa firmojen.

Kirjoja olen lakannut kirjoittamasta. Viimeiseksi taisi jäädä "Uusi taivas, toinen maa", jossa muistaakseni oli kuvailuja ja kuvauksia Kaliforniasta, etenkin Los Angelesista.

Nyt luin eräästä Rodriguezista, joka on naamaltaan ja olemukseltaan niin intiaani kuin olla voi - tolteekki. Väitellyt tohtoriksi Stanfordista ja Oxfordista ja kirjoittaa The New York Timesiin.

Tapasin joskus sellaisia ihmisiä, ja olen kokenut usein itse sen Australia-elokuvan "Crocodile-Dundee" hauskimman kohtauksen, jossa likka pelästyy puolikuoliaaksi aboa, joka pelmahtaa pimeästä nuotiolle vähissä vetimissä ja luu nenässä. Nainen hapuilee kädet pelosta täristen kameraansa ottaakseen kuvan, jolloin villimies sanoo Kaliforniaan viittaavalla korostuksella ja mitä virheettömimmällä englannin kielellä lempeästi:"Ehkä olisi paikallaan poistaa ensin objektiivin suojus."

Se tolteekki, jonka kanssa onnistuin solmimaan erinomaisen suhteen, muistutti kuvassa esiintyviä veistoksia, jollaisia on muun muassa otsikossa esiintyvällä paikkakunnalla. Hän oli, kuten yllättävän monet saman taustan kaverit ja muutama olmeekki lisäksi, IT-ammattilainen ja työskenteli hyvässä tietokonehuollossa Wilshire Boulevardilla Santa Monican ja Beverly Hillsin rajalla. Los Angelesissa kadun nimikilvet muuttuvat kätevästi aina toisen väriseksi, kun mennään maaseurakunnan puolelle. L.A. ei ole kaupunki sanan vakiintuneessa mielessä, vaan 92 kaupunkia, ja alueen kunnallishallinto on painajaismainen. Esimerkiksi Culver City ainakin oli muutamia vuosia sitten mukava paikka ja itsenäinen kaupunki. Kaupungintalon seinällä oli valtavan kokoiset Ohukaisen ja Paksukaisen muotokuvat - paikkakunnan poikia.

Silloin kuten nytkin rikon tietokoneeni silloin tällöin. Kysymys on "virittämisestä" (tweaking) ja tulos on tavallisimmin se, että PC:n Windows System Registry menee sekaisin ja ennen pitkää koneesta alkaa tupsahdella savua. - Applen rikkominen onkin vaativampaa.

Kun tietokoneeni, joka oli silloin IBM:n ThinkPad, teki temput, menin tapaamaan tolteekkia. Perinnettä kunnioittavana miehenä hän ei vastannut tervehdykseen eikä muutenkaan puhunut. Hän päästi minut perähuoneeseen ja istuin tietokone sylissä. Hän istui pallilla ja katseli. Muutaman minuutin kuluttua hän ojensi kätensä. Yleensä huoltoon ja korjaukseen meni aikaa noin yksi minuutti. Hinta oli silti kunnioitettava.

Kun kävin parin vuoden tauon jälkeen samalla asialla, hän ei osoittanut mitenkään tuntevansa. Kun silloinen tietokone oli korjattu, hän näppäsi Internetistä esiin sivun, jossa hän itse karbiini kädessä poseerasi ampumansa "vuorileijonan" kanssa. - En tiedä vieläkään, missä määrin jaguaari (cougar), "mountain-lion" ja puuma ovat sama tai eri eläin. Mutta sellainen oli ammuttu.

Katselin sitä silmät tapilla ja jotain tehdäkseni otin esiin oman kotisivuni samalla kun ylistin ja ällistelin vuolaasti tolteekki-tuttavani kotisivua. Hän sanoi "Yes." enempää emme sitten keskustelleet.

Vieläkö hän mahtaa olla niissä hommissa? Tuskin. Ehkä hänellä on oma tietokonehypermarketien ketju, sellainen kuin Best Buy tai USComp tai se kahden jalkapallokentän kokoinen myymälä Palo Altossa.

Toisaalta tämän LA:n paikan vieressä oli kaupungin ainoa piippukauppa - kuten tunnettua, tupakointi on Kaliforniassa kielletty. Piippukaupalla oli suurenmoinen liiketoimintamalli. Kun kaltaisiani henkilöitä kumminkin on olemassa ja heitä kuukahtelee, kuka syöpään, kuka emfyseemaan, nämä pojat ostavat kuolinpesältä piiput, desinfioivat ne viiteen kertaan ja kunnostavat kaikin puolin. Sieltä olen ostanut 50 dollarilla jonkin Dunhillin, jollainen maksaa normaalisti tuhat dollaria, ja kaksi käytettyä GBD:tä ja BBB:tä, joita ei periaatteessa saa mistään, ei edes Lontoosta.

Briar eli kanervapuun juurimyhkyrä, joista hyvät piiput tehdään, viihtyi vuosituhansia Korsikalla, mutta nyt se alkaa olla lopussa. Se on katoava luonnonvara, kuten minäkin.

13. maaliskuuta 2006

Mäkärä



Ennen ihmettelin ja halveksin aamutelevision katsojia. Sitten sinne tuli kuuluttajattariksi niitä nuoria tyttöjä. Nykyisin kiirehdin hammasharja kädessä avaamaan television. Ykkönen on parempi kuin maikkari.

Äsken vanhoissa uutisfilmeissä lensi Mäkärä tai mahdollisesti Hyttynen. Sitten koottiin Kivaa tai Kiurua.

Sano minulle millaisia lennokkeja, koottavia tai pikkuautoja olet askarrellut niin minä sanon sinulle, kuka olet, lausui Goethe. Olin pari viikkoa sitten Stockmannin leluosastolla ostamassa Antille ja Mikolle Brion kalliin kapineen ja näin, että siellä oli edelleen samoja puuleluja kuin aikojen alussa - Jukka-tuoteita. Myynnissä on myös se tavallisin syöttötuoli, jollainen hankittiin veljelleni Pekalle, syntynyt 1946.

Minun maailmaani olivat liidokit ja lennokit, mutta en kunnostautunut siinä askareessa erityisemmin. Pekka oli oli jo pienenä hyvin lahjakas. Hän sai ensimmäiset koottavat, ja minä tai muutamia Revellejä ja Hellereitä siinä sivussa.

Kokonainen sukupolvi teki niitä ja kokonaisen sukupolven äidit tuskittelivat lentokoneita ja etenkin kaljuunoita, karrakkeja ja kaljaaseja, jotka keräsivät uskomattomasti pölyä. Kuvista ja valokuvista päätellen katossa riippuva lentävä pienoismalli kuului amerikkalaisen teinipojan huoneen vakiovarusteisiin. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin sain kuulla, mitä merkitsivät kolmionmuotoiset viirit, joissa oli jokin kirjain, kuten "C".

Aamu-TV siirtyi aivotutkimukseen ja mielisairauksiin. Se kaunis nuori nainen ei huomannut yhteyttä. Voi olla että se on vain uskomus, mutta kyllä ennen hullut pantiin tekemään jotain käsillään - miehetkin kutomaan tai virkaamaan - ja sellaiset, jotka pelkäsivät tulevansa hulluksi, harrastivat näpräämistä omin neuvoin.

Se on muuten vankan mielenterveyden merkki, että pelkää tulevansa hulluksi. Ne jotka tulevat, eivät pelkää. Heille ei juolahda mieleenkään, että heidän käsityksensä, näkynsä ja kuulemansa olisi jotenkin yksityistä ja kenties oman pään sisältä lähtöisin.
Vailla lähempiä tieteellisiä todisteita uskoisin käsillä tekemisen siunauksellisuuteen.

Koottavia on edelleen myynnissä mutta ne ovat menneet täydellisesti muodosta. Jopa moottorilennokit ovat vanhanaikaisia. En tiedä, onko kolvia käsitteleviä diplomi-insinöörejä esiintynyt tiheästikin veljeni jälkeen. Luulen että ei ole.

Tiedustelin pojaltani, tietääkö hän, mistä museoiden ja Varsinais-Suomen kirkkojen uudestaan rakennetut laivojen pienoismallit ovat peräisin. Hän lupasi ottaa selvää. Raumallakaan ei kuulemma näy enää pullossa olevia laivoja. Ehkä ne on kaikki juotu.

Täytyy muistaa ottaa printti mukaan. Aivan varmasti terveellinen ja viaton harrastus on origami eli paperitaittelu. Siinä veljeni Seppo oli aina parempi kuin minä. Elokuvalipusta syntyi kaunis kuutio pimeässä ja yhdellä kädellä, jos toinen käsi oli tytön kädessä.

12. maaliskuuta 2006

Islamisti ja huijari?


Luutuneita mielikuvia räjäyttävät tarinat innostavat muitakin kuin Mika Waltaria.

Kerran kun luin Augustinuksen "Tunnustuksia", käsitin mistä Waltari on saanut vaikutteita historiallisten romaaniensa sanomattoman viisaaseen ja väsyneeseen lauseeseensa. "Harjoitettuani useiden vuosien ajan luvallisia opintoja Pariisin korkeassa yliopistossa tunsin sydämeni kovin väsyneeksi ja suloisinkin viini alkoi maistua tuhkalta suussani..." - Tämä on keksitty lause, jossa on Augustinuksen ja Waltarin tagit.

The New York Review of Books - se ainoa ja paras kirjallisuuslehti - kertoo erittäin viisaaksi tunnetun antropologi Clifford Geertzin suulla että erittäin arvostettu kulttuurihistorioitsija Nathalie Zemon Davis on nyt saanut valmiiksi kirjan Leo Africanuksesta "Trickster Travels: A Sixteenth-Century Muslim Between Worlds".

Arvostelun toinen alaviite hätkähdyttää miellyttävästi: Pekka Masonen - eturivin asiantuntija.

No en valitettavasti ollut kuullut dosentti Masosesta ja ryhdyin kiireesti paikkaamaan sivistykseni aukkoja. Hän on laatinut jalosti avoimeen verkkoon yhteenvedon:
Masonen
Leo Africanuksena tunnettu kirjoittaja syntyi noin 1490 ja kasvoi Fezin kaupungissa Marokossa. Hänen nimensä oli al-Hasan ibn Muhammad ibn Ahmad al-Wazzan. Hän kävi silloista Roomaa kaksi kertaa suuremmassa Fezissä yliopistoa, kuuluisaa Qarawiyyniä, joka on maailman vanhimpia. Luultavati hän matkaili Sudanissa, Konstaninopolissa, Bagdadissa, Atlas- ja Rif-vuorilla, Saharassa, Timbuktussa, Malissa ja Norsunluurannikon seudun tarunomaisessa Songhain mustassa keisarikunnassa.

Hän jäi Välimerellä kristittyjen vangiksi ja päätyi tuliaisiksi paaville. Erinäisten vaiheiden jälkeen hänet kastettiin kristityksi paavi Leo X:n kummipoikana, ja hän sai nimekseen Leo de Medicis. Hän työskenteli Bolognan yliopistossa ja kirjoitti arabia-heprea-latina -sanakirjan. Roomasta hän sattui lähtemään Tunisiin ehkä lähettiläänä, ehkä vakoilijana, mutta joka tapauksessa juuri ennen Rooman hävitystä 1527.

Miehellä oli siis tuona aikana ja olisi ollut tänäkin aikana ainutlaatuinen kokemus kulttuurien kohtaamisesta ja sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä. Todennäköisesti hän vaihtoi uskontoa takaisin islamiin tai ehkä hän ei ollut koskan tosissaan kääntynytkään. Mutta joka tapauksessa hänellä oli suuren osan ikäänsä mahdollisuus seurata poliittisen ja henkisen vallan huippuja inhottavan läheltä.

Zemon Davis käyttää avoimen arvaamisen metodiaan, josta hän on tullut kuuluisaksi. Leo jättää silmiinpistävän paljon kertomatta. Tutkija täyttää aukkoja mutta osoittaa täsmällisesti, missä kohdin ja miten.

Sukulaispoikiani on poliiseina. He ovat vahvistaneet muualtakin kuulemani: valehteleminen on vaikeaa. Poliisilla on aina yliote. Hänellä on muistiinpanot ja toisten asiassa kuultujen kertomukset. Tiettävästi käy niin, että kun sitkeä ja taitava valehtelija vastaa kerran toisensa jälkeen samoihin ja hiukan erilaisiin kysymyksiin, kuulustelija pystyy hahmottamaan papereissan "valkoisen aukon" eli alueen, josta kuulusteltava vaikenee johdonmukaisesti. Ja silloin ollaan lähellä salattua totuutta.

Tämä on parhaiden ja viisaiden salapoliisikertomusten opetus: katso tarkasti jotta näkisit, mitä et näe! - Ohje ei ole mystiikkaa, vaan kehotus pohtia, mitä puuttuu. Henning Mankellin romaanissa komisario opettaa nuorempiaan. Matkalaukku on jätetty tien poskeen poliisille syötiksi. Laukussa on kaikkea muuta mutta ei alushousuja. Kukaan tosissaan matkalle lähtevä ei unohda alushousuja. Sukkia ja hammasharjoja saa lentoasemalta.

Leon tarina on siis tulkittava, koska aukot ovat joko tahallisia tai tahattomia. Zemon Davisin trickster-tulkinta on viehättävä mutta ei mitenkään varma. Kysykää Olli Alholta, mitä tuo sana tarkoittaa - pikku huijari, ehkä. Kansanrunouden tutkimuksessa puhuttaisiin ehkä pikkupirusta tai silmänkääntäjästä. Alho on tutkinut näitä.

Masonen viittaa hyvin kiinnostavan arvaukseen, etä Leo Africanus olisi Shakespearen Othellon malli ja innoittaja, jalo mauri. Se on täysin mahdollista. Leon kirja oli tunnettu ja sitä ihmeteltiin laajasti. Shakespeare teki niin kuin kaikki muutkin suuret taiteilijat eli varasti ja lainasi kaiken mikä irti lähti - Plutarkhos oli hänelle kultakaivos, kumminkin suhteellisen hiljan eurooppalaisten tietoisuuteen tullut muutamiin muin klassisen antiikin nimiin verrattuna.

Heitän Masoselle kysymyksen. Olisiko Leo jossain tekemisisä Mikael Hakimin eli siis Waltarin kanssa? Luopion tarina matkoista muun muassa Roomassa ja Islamin maissa...

Waltarilla oli käsittämätön taito löytää ihmeellisiä historiallisia lähteitä. "Sinuhe-lääkärin kirje" on luullakseni tullut Waltarin tietoon Grimbergin Kansojen historian 1930-luvun laitoksesta, jossa sitä siteerataan.

Erään Leon yhteydessä mainitun espanjalaisen sukunimi on Carvajal. - Mikael Karvajalka Suomen Turusta käytti romaanin mukaan tuotakin nimimuotoa. Hakim tarkoittaa lääkäriä.

Kiintoisaa?

11. maaliskuuta 2006

John Wayne

Koska John Wayne poltti tupakkaa, kuoli keuhkosyöpään ja äänesti oikeistoa, hän oli huono näyttelijä. Lisäksi hän osallistui sotaan vain elokuvissa, joissa hän näytteli sitäkin suurempaa sankaria. James Stewart oli everstinä pommittamassa Saksaa; siinä ei ole paljon kehumista, mutta aika kauan päiväpommitukset olivat tuhoisampia ilmavoimille kuin kohteille.

John Ford suuttui Howard Hawksille, kun oli yhdessä katsottu Red River. "En olisi ikinä arvannut, että se mulkku osaa näytellä", ensin mainittu sanoi.

Hawks oli herrasmies, joskin hetero. Hän ei siis sanonut, että vitsi oli panna "Duke" eli henkilö John Wayne, oikeastaan Marion Morrison, näyttelemään eli antaa hänelle tilaisuus. Kertoo Peter Bogdanovich, jonka kahdesta tiiliskivikirjasta "Who the Devil Made It - Conversations with Legendary Film Directors" on korvaamattoman hyvä. Siinä on niin paljon oikeita ohjajien haastatteluja ja niin vähän tietoja siitä, mitä mieltä kirjoittaja on eri asioista.

Ystäväni kulttuuritoimittaja Antti Majander kirjoitti äsken kovasta aamupakkasesta hakemassani lehdessä minulle mieluisasti "Rio Bravosta".

Kun hän sanoo jättäneensä perus-westernin väliin, jatkan juttua lyhyesti.

Wayne on "Rio Bravossa" hidas ja hänellä on hatu rumasti ja housunpuntit liian lyhyet kahdesta syystä. Toinen on Antin osoittama avuttomuus "Feathersin" (Angie Dickinsonin) kanssa. Ei ole alan miehiä. Toinen on Hawksin jännittävästi Fordilta perimä ja edelleen kehittämä hahmo, joka muuttuu elokuvasta toiseen.

Antti mainitsee romaanikirjasta, jossa lännensankari surmataan laukauksella takapuoleen. No. John Waynen viimeinen elokuva kertoo revolverisankarista, joka käyttää satulassakin tyynyä, koska hänellä on peräsuolen syöpä, ja hän kuolee siihen.

Wayne oli miesnäyttelijöistä ruumiillisesti ja liikkumiseltaan ällistyttävin. Tämän blogin kuva on eräästä kirjasta, jossa mainitaan, että Wayne seisoi jopa kuvaustauolla juuri samassa asennossa, johon Michelangelo ja Donatello olivat päätyneet kuvatessaan nuorta sankaria veistoksissaan.

Kun hän - nuori Wayne - sitten lähti liikkumaan, kävelyssä oli viipvyää voimaa. Hän oli lähes ammattitason jalkapalloilija USC:sta - ei tosin aivan niin hyvä kuin studion mainososasto myöhemmin väitti. Hän oli apteekkarin poika Los Angelesista - harvinaisuus Hollywoodissa - ja pelkäsi hevosia.

Sitten on tämä homoseksuaalisuus. - Wayne olisi lyönyt tässä kohdin. En tarkoita häntä, vaan helposti väärin ymmärretyä luonnehdintaa lännenkuvista "kahden miehen rakkauskertomuksina". Nyt kun aidosti homoseksuaalinen lännenfilmi melkein voitti suuren määrän Oscareita ja on kuulemma aidosti aika hyvä, voi palata pohtimaan miesten suhteiden mutkikkuutta.

"Rio Bravossa" ei ole tavallista miestä, paitsi ehkä yksi mustahattuinen konna, joka ammutaan. Sankari (sheriffi - Wayne) on yli-ikäinen, sankarin kaveri on hirvittävä juoppo (Dean Martin) ja toinen kaveri (Walter Brennan) hihittelevä vanhus. Brennan muuten sai urallaan kasan Oscareita ja osasi näytellä aivan mitä vain. Kolmas kaveri on alaikäinen (laulaja Ricky Nelson). Neljäs kaveri on karjatilallinen, joka on liian vanha ja ammutaan. Ohjaaja ei anna kenellekään henkilöistä tilaisuutta kehittyä tai "löytää itseään", saatika siirtää isien viisautta pojille, mikä on niin monien televisiolänkkäreiden huonoimmin toteutettu teema ("apprenticeship").

Ei yhtään edes periaatteessa tasa-arvoista suhdetta. Ellei muistini minua petä, "El Doradossa" ja "Rio Lobossa" ei ole tämänkään vertaa.

John Ford onnistui kai itselleenkin yllätykseksi siirtämään wieniläistyyppisen lavanäytelmän ja Maupassantin novellin elokuvaan "Postivaunuilla" (Stage-coach) 1938. Siitä alkaen lännenmiehet ja salapoliisit (Bogart) olivat suuria yksinäisiä etsijöitä, jotka korkeintaan pudistelivat naisia vaatteistaan.

Jännittävän freudilaisuuden sijasta minä näen tämän Saksan romantiikan ja Venäjän suuren romaanikirjallisuuden perintönä. Dostojevskilla oli sankari ja syyllisyys tai sankari ja sankarin aate. Karamazovissa hänellä on kolme veljestä ja yksi. Veljekset eivät ole ryhmä. Tolstoi ei ollut romantikko.

Dostojevskin perinne jatkui siis lännenfilmeissä ja dekkareissa. Ensin mainituissa Clint Eastwood vei kehityksen loogiseen päätökseen. Ennen hänen viimeisiä villin lännen kuvauksiaan olin luullut, että lopullinen teos olisi suuresti ihailemani "Hurja joukko" (Peckinpah - the Wild Bunch). Se on kertomus maailmasta, joka on tullut vanhaksi. Peckinpah näyttää elokuvan alussa, että nyt jokin on vialla - William Holden ja Ernest Borgnine vetävät patruunan piippuun eli ase on armeijan Colt .45, joka osoittaa, että kuvauksen aikakausi on myöhempi kuin 1908. Niinpä kaikki epäonnistuu ja konekivääri (Hotchkiss) surmaa hyvä ja pahat erotusta tekemättä.

Niin että terveisiä taas kulttuuritoimitukseen. Lähetän pian ne arvostelut, joista on sovittu. "Rio Bravo" kannattaa omistaa DVD:llä, koska se on aivan niin kuin "Karamazovin veljekset" aina parin vuoden jälkeen aivan eri teos kuin viimeksi.

10. maaliskuuta 2006

Pilakuva ja laki

Mielestäni eräiden pilakuvien jättäminen julkaisematta Suomessa oli viisasta. Kun joku tekee jotain hienoa, haaskalinnut ovat pian paikalla raakkuen:"Minä sen tein! Kunnia minulle! Hyvä minä!"

Pidän tapanani neuvoa poliitikkoja ja liikkeenjohtajia. Itse asiassa jotkut heistä kysyvät neuvoa välillä ja viime aikoina on käynyt niinkin, että neuvoista on maksettu.

Nyt en neuvo. Pilakuvakiista on kukaties laantumassa ja olen yksi niistä, jotka arvelevat jälkien johtavan makkaratehtaalle, joka sijaitsee Kööpenhaminan muslimipiireissä. Maailmansodatkin syntyvät puolueen sisäisistä, henkilökohtaiseen vallanhimoon ja pikkumaisuuteen perustuvasta valtataistelusta. Se on Leninin historia. Se on Hitlerin historia, vaikka viimeksi mainitusta sisäisiä puhdistuksia, jotka alkoivat heti puolueen perustamisen yhteydessä 1920-luvun alussa ja huipentuivat Pitkien puukkojen yöhön ja SA:n tuhoon, eivät muista enää muut kuin ammattilaiset.

Olen tässä pilakuva-asiassa melkein samaa mieltä kuin Ronald Dworkin, oikeusfilosofeista ehkä kuuluisin. Hän toimi 1950-luvulla ihannomani tuomari Learned Handin esittelijänä. (Nimi on omituinen mutta ei intiaanitaustainen.) Dworkin oli sitä mieltä, että Hand oli hienoin tuomari, jota hän oli koskaan nähnyt. Hand oli sitä mieltä, että Dworkin oli hienoin esittelijä, jota hän oli koskaan nähnyt. Sitten hän toimi itsensä H.L.A. Hartin seuraajana Oxfordissa.

Dworkin ei ole Berkeleyssä koskaan paikalla, koska hänellä on hommia myös Lontoossa. Tiedän koska olen ollut vierailevana professorina Berkeleyssä. Otin opikseni. Jos on kaksi virkapaikkaa, niin kaikki olettavat, että asianomainen on työn touhussa siinä toisessa paikassa, vaikka hän olisikin kotona lukemassa Aku Ankkaa.

Toinen kova poika on J.R. Searle, vastaavan professuurin haltija U.C Berkeleyssä ja ensimmäinen professori, joka liittyi yliopiston sananvapausliikkeeseen (Free Speech Movement).

En ole kummankaan varsinainen ihailija. Ystäväni Rami on, ainakin jossain määrin.

Dworkin esittää amerikkalaisen absolutistisen käsityksen. Hallitus eli myös George W. Bush on laillinen ja oikeudenmukainen vain, jos sen valinta ja toiminta perustuva perustuslaillisesti oikein säädettyihin lakeihin ja demokraattisten edustuksellisten elinten päätöksiin.
Laki ei ole oikeudenmukainen eikä perustuslain - perusoikeuksien - mukainen, jos lainsäätäjä tai viranomaiset ovat estäneet ihmisiä esittämästä mielipidettään ja vakaumustaan tuosta laista ja siihen perustuvista toimista.

Tässä mielessä Patriot Act, joka 2001 alkaen rajoittaa jyrkästi sananvapautta ja lisää viranomaisten urkintaoikeuksia, on mielestäni perustuslain vastainen. Mutta se on amerikkalaisten asia.

Eurooppalaisittain ajatellen olen juristi ja yleisen oikeustieteen dosentti ja ylpeä näistä tehtävistä, koska suurin osa eurooppalaisesta oikeudellisesta toiminnasta perustuu siihen ajatukseen, että jos esimerkiksi islam on jonkun kirjoittajan mielestä ikävä ja ongelmallinen uskonto, hän saa sanoa sen. Jos joku on sitä mieltä, että maahanmuuttajat tai venäläiset ovat hankalia ihmisiä tai että virolaiset vievät kierosti työtilaisuuksia, sen saa sanoa.

Suomi on edelleen suomettunut. Epäsuosittujen mielipiteiden esittäminen on epäsuosittua ja vaikeaa. Muutos on käynnissä, Internetin kautta. Blogit ovat tällä hetkellä yksi muutoksen tuulista.

Jos Suomessa asuva vähemmistö haluaa, että sen oikeudet taataan lailla, näin voidaan tehdä, demokraattisen prosessin jälkeen. Tähän prosessiin kuuluu ministeriö- ja eduskuntatyön lisäksi julkinen keskustelu.

Sananvapaus ei edellytä asiallisuutta eikä kunnioittavaa suhtautumista vastapuoleen. Naurunalaiseksi tekeminen on ollut ainakin 3000 vuotta keskeinen keino mielipiteiden taistelussa. Länsimainen sanomalehdistö ja kirjallisuus alkavat häväistyskirjoituksina ja pilakuvina. Niistä hirtettiin, kunnes lopulta käsitettiin, että ne ovat osa prosessia. No. Kaikkialla sitä ei ole käsitetty vieläkään. Tarkoitan Venäjää.

Väitän siis että vähemmistön suojeleminen edellyttää oikeutta pilkata vähemmistöä. Tietysti enemmistön pilkkaaminen on sitäkin selvemmin sallittua, mutta useimmiten enemmistö tekee sen itse.

Esitän eriävän mielipiteen Dworkinin ja osittain Searlen käsityksiin siinä, että mielestäni rankaiseminen "sananvapausrikoksista" on oikeutettua ja paikallaan. Meillä on rikoslaissa kova rangaistus yllytyksestä kansanmurhaan ja kiihotuksesta kansanryhmää vastaan.

Olen samaa mieltä kuin Dworkinin ihailema tuomari Learned Hand, joka kertasi päätöksessään, että ilkivaltainen huuto "Tuli on irti" täydessä teatteritalossa ei ole sananvapausasia.

Demokraattisiin prosesseihin kuuluu niihin toimiin asetettujen virkamiesten toiminta oman harkintansa mukaan ihmisten hengen, terveyden ja omaisuuden suojelemiseksi. Jos arvio osoittautuu virheelliseksi, pannaan sitten tyypit viralta jälkeenpäin, mutta tilanteen ollessa päällä eli tulen riehuessa ei keskustella palokuntalaisuuden eettisistä ulottuvuuksista.

Profeettaan tai Jeesukseen tai Jumalaan uskovat eivät käsitykseni mukaan ole sellainen uskonnollinen ryhmä, jota laki suojelisi kiihotukselta. Asia ei kuitenkaan ole selvä. Jos ravintola kiinnittää ulko-oveen kyltin "Pääsy kielletty helluntaiherätykseen kuuluvilta", se on syrjintää mutta ei kiihottamista.

Omien lakiemme mukaan pienen vieraan valtion lipun polttaminen on luvallista, koska se on mielenosoitus ja kertoo siitä, mitä vastustetaan. Sitä vastoin "tapa kristityt, polta kirkot, karkota tanskalaiset" ovat kaikki selvästi ja syvästi oikeudettomia ja rangaistavia iskulauseita.

En yhtään pahoittele, että Yhdysvalloissa sallittu "tapa poliisi päivässä" -tyyppinen "Gangsta Rap" jäi täällä vaille suosiota.

9. maaliskuuta 2006

Vuorivilla


En ollut koskaan ymmärtänyt edes ihmetellä, miksi vuorivillan nimi on vuorivilla. Ystäväni Mikko arveli, kun tätä päivittelimme, että kai se kuulostaa niin vuoraamiselta.

Nimi johtuu siitä, että vuorivilla on kiveä, joka on louhittu vuoresta eli tuote on "vuorityön" tulos. Internet näyttää aivan vapaaehtoisesti hurjan valikoiman mineraali- ja lasieristeitä tutusta Karhuntaljasta alkaen. "Vuoraaminen" liittyy luullakseni kielellisesti kuorta ja suojusta tarkoittaviin sanoihin, kuten takin vuori.

Olimme kuuntelemassa ikävystyttävää esitelmää. Pysyin tällä kertaa hereillä, koska pidin sen esitelmän.

Paikka oli tehtaan kerho, kuten Lappeenrannan lakimiehillä usein. Tämä oli entinen Paraisten Kalkki eli nykyinen Nordkalk Oy. Johtajat pitivät ystävällisesti lyhyen esityksen, joka löi minut ällikällä.

Aikaisemmissa opinnoissani olen käsittänyt hyvin, että megaliittiporukka, Maltan kivirakentajat ja muinainen Egypti eivät käyttäneet sideaineita, vaan sovittivat suunnattomatkin kivijärkäleet päällekkäin. Roomalaiset sitten kehittyivät laastin ja sementin käytön mestareiksi, etenkin akvedukteissa eli vesijohdoissa, joista eräät ovat käsittämättömän hienoja saavutuksia.

Laastista tuli avainkeksintö vapaamuurareiden myötä. Tuo seuran nimi liittyy jollain tavalla keskiajan katedraalinrakentajiin, jotka ovat melkein kaikki historialle nimettömiä.

Tiiliä ja muita kiviä voi pinota päällekkäin vain rajallisen määrän. Sitten kivet alkavat rusentua oman painonsa alle. Tiilistä ei voi rakentaa pilvenpiirtäjää. Pilvenpiirtäjien tiiliseinät ovat silmänlumetta eli ne eivät ole kantavia rakenteita. Pilvenpiirtäjä on I-palkeista koottu rakenne.

Sydänkeskiaika oivalsi muuttaa ongelman käyttänmällä vetolujuudeltaan mahtavaa laastia ja katedraalin rakennetta, joss pilareita piti pystyssä veto. Esimerkiksi Notre-Damea ympäröivät maahan upotetut suuret ankkurkivet, joista johtavat ruoteet kattorakenteisiin. Periaate on sama kuin sirkusteltassa: tolpat ja suuri määrä köysiä.

Eräät historiantutkijat, kuten Duby ja Crosby, arvelevat että juuri vahvuudeltaan ja kuivumisnopeudeltaan oikea laasti teki mahdolliseksi Reimsin tuomiokirkkon kaltaiset tilat, ja lisäävät, että vastaavaa laastia ei välttäättä osattaisi nykyisin sekoittaa. Siksi muurarimestarit olivat arvostettuja ja salaisuuksistaan kiinni pitäviä miehiä.

Suomessa on - oli - kaksi tärkeää rajalinnaa, Viipurin linna ja Olavinlinna. Ja on linnan muureja. On tarvittu kalkkia, koska on tarvittu laastia.

Olen aina tiennyt, että kalkkikiveä on Lohjan seudulla ja Paraisilla ja jossain muualla. Tämä käyntimme oli siellä jossain muualla.

Lappeenrannassa on siis toiminut noin sata vuotta kalkkikivikaivos ja hyvin maisemoituna kaupungin vieressä on noin Lappeenrannan kaupungin kokoinen kuoppa. Maan alla on tunneleita ja muun muassa entinen Arto Bryggaren matalan paikan harjoitusleiri eli runsaan 200 metrin juoksurata, syvyys 400 metriä.

Mietin kuunnellessani, että kanoilleke se kalkki syötetään ja eivätkö lannoitteet olekin synteettisiä.

Kyllä ja ei. Kalkki on painopaperin valmistuksessa yhtä tärkeä lisäaine kuin savi, jota muuten ei saa Suomesta. Paperitehtaat ostavat neljänneksen tuotannosta. Yksinkertaistaen: ilman kalkkikiveä printterin paperia ei olisi ja aikakauslehtien painojälki olisi suttua.

Kalkkikiveä on koko Viro ja sitä louhitaan eri puolilta Eurooppaa. Salpauselän kalkkikivi on muutamin kohdin edullisesti pystyssä eikä vaakasuorassa, ja se on vanhaa - 1 900 miljoonaa vuotta, kun esimerkiksi Puolan kalkkikivi on 190 miljoonaa vuotta.

Vuosikerta vaikuttaa kuulemma teollisuuteen.

Tämä oli lyhyt tutkielma oudoista yhteyksistä. Se liittyy poliittiseen maantieteeseen. Salpausselän kalkkikivi on järjellisen lähellä merta niin että sitä on voitu kuljettaa myös kirkonrakennustyömaille. Kalkkia tuodan edelleen meritse esimerkiksi Norjasta Ouluun.

Tämä oli lyhyt, surullinen viittaus paperiteollisuuteen, jonka suuri rakennemuutos on vasta alkamassa eilisten irtisanomisvaroitusten myötä.

Professorit ovat edesvastuuttomia arvailijoita. Minun edesvastuuton arvaukseni on, että Kiina-ilmiön rinnalle on nopeasti nousemassa Urugyay-ilmiö. Painavat ja halvat raaka-aineet, kuten puutavara, savi ja kalkki ovat kalliita kuljettaa. Valitettavasti tulemme näkemään jatkoa.