Tiet

Tyhjiä ovat tiet, aivan kuin joku olisi juuri kulkenut niitä.

Aikaisempaan oikeuskäytäntöön perustuen Kimmo Kiljunen olisi pantava syytteeseen maanpetoksesta.

Rikoslaki 12 : 6: “Jos vakoilu

1) tehdään poikkeuksellisissa oloissa,

2) koskee Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle erittäin merkittävää seikkaa tai

3) on omiaan aiheuttamaan erityisen suurta 5 §:ssä tarkoitettua vahinkoa

ja vakoilu on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä vakoilusta vankeuteen vähintään neljäksi vuodeksi tai elinkaudeksi.”

Teon tunnusmerkistö on edellisessä lainkohdassa:” Joka vierasta valtiota hyödyttääkseen tai Suomea vahingoittaakseen hankkii tiedon sellaisesta Suomen maanpuolustusta tai muuta poikkeuksellisiin oloihin varautumista, Suomen ulkomaansuhteita, valtiontaloutta, ulkomaankauppaa tai energiahuoltoa koskevasta taikka muusta niihin rinnastettavasta, Suomen turvallisuuteen vaikuttavasta seikasta, jonka tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle, on tuomittava vakoilusta vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.”

Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Kiljusella oli tietoa Suomen puolustusvoimen hankkimasta tiedosta. Armeijamme on selvitettävä - sinänsä ehkä laittomasti - mitä Venäjän puolella tapahtuu eli paljoko siellä on liikennettä, joukkoja ja aseita. Tällainen sotilastiedustelu on rutiinia.

Itse en tiedä asiaa, mutta olisi uskomatonta, ellei Pietarin ja Vienanmeren Severemorskin ja Murmanskin ympärillä olisi erittäin merkittäviä, jatkuvasti vaihtuvia muodostelmia.

Useat ministerit ja jotkut kansanedustajat saavat tietoa tällaisista asioista. Kuinka moni saa - se on valtiosalaisuus sekin.

Kun kysymys on kymmenien tai satojen tuhansien suomalaisten turvallisuudesta, kysymys rajan sulkemisen aiheuttamasta vaivasta on vähäpätöinen.

Armeijan tehtävä on laskea esiin pahat ja erittäin pahat vaihtoehdot. Toivomme että suhteet Venäjään normalisoituisivat, mutta sotilaiden on otettava huomioon myös toiseksi pahin vaihtoehto eli toiminta itärajallamme. Pahin vaihtoehto lienee Kaliningrad.

Mediamme suhtautuu asiaan oudosti, inhimillisenä lipsahduksena. Mielestäni lakiin perustuva salassapitovelvollisuus on tiukka. Jos lääkäri kertoo, että hänen potilaallaan N.N. oli itse asiassa kolmannen asteen kuppa, kun hänet preparoitiin flunssapotilaana virkatehtäviin, lääkäri pannaan viralta.

Olen ollut panemassa.

Maailmanlaajuisesti - vieläkään ei yleisemmin tiedetä, että ruotsalainen matemaatikko Arne Beurling onnistui murtamaan Saksan armeijan maakaapelissa käyttämän salakirjoituksen ennen kuin Englanti Turingin joukolla paljon helpomman Enigman, jossa apua saatiin puolalaisilta ja uponneesta sukellusveneestä saadusta laitteesta.

Kukaan ei vieläkään tiedä - ei myöskään Englannin tiedustelun laaja historia, eivätkö Saksa ja Neuvostoliitto todellakaan aavistaneet tätä sotaa muuttanutta vuotoa. 

Suomen vuodoista länteen sodan aikana ja sen jälkeen ei ole vieläkään hiiskuttu.

Kalliokoski

Matti Kalliokoskelle ei ole varmaan kerrottu, että Hietalahdenrannan aikana Suomen Kuvalehden päätoimittajalla oli avain viidennen kerroksen lomakevarastoon. Siellä oli konjakkipullo, vaikka kyllä lomakkeitakin. Ja Matti Kalliokoski on siis Suomen Kuvalehden seuraava päätoimittaja. Terveyttä ja rikkautta!

Toimitus on jossain Jumalan selän takana. Siinä entisessä paikassa eräs päätoimittaja käveli suoraan kokouksesta, ryhdikkäänä kuten Suomen Kuvalehden päätoimittajan kuuluu, suoraan satama-altaaseen. Reenpääät osoittivat yllättäviä meritaitoja, vaikka ovat lintukoiramiehiä, ja kalastivat asianomaisen keksillä ylös. Siinä oli sellainen teline, pelastusrengas ja keksi. Minä ajattelin, että Kuvalehden kunniaksi.

Tapauksesta on oheinen kuvakin. Kenties laiha poika on Aatos Erkko. Ministeri eli Eljas Erkko perheineen asui Reenpäiden seassa Hietalahdenrannassa niin että heidän työtehtäviinsä kuului ylittää Köydenpunojankatu. Se taas johtui siitä, että Erkko ja Heikki Reenpää vanhempi olivat hyviä ystäviä ja johtivat kahteen mieheen Suomea apunaan tällainen Risto Ryti ja joskus K.J. Ståhlberg, pikenttinä T.M. Kivimäki. Herrat Erkko ja Reenpää olivat vänrikkeinä vapaussodassa, jota silloin ei sanottu kansalaissodaksi, pahaksi onneksi juuri Ruovedellä, jossa Aminoff ammuttiin Pekkalan kartanossaan. Sitä pahoitteli minulle Kompan (Aaltolan) Janne, kartanon sen aikainen kuski, vuonna 1966, samaisessa Jäminkipohjassa.

Hietalhadessä oli kerran myös höyrysaha. Sekin Anders Ramsaylta paloi. ”Mutta onneksi Mamma osti minulle Taalintehtaan, hän kirjoittaa (”Muistoja lapsen ja hopeahapsen”). Ramsay kertoi hirvittävästä kasinotaloudesta ja olemattomien metsien myymisestä tietymättömiin laivoihin Helsingin Seurahuoneella ”kun Suomen metsien vihreä kulta löydettiin”.

Suomen Kuvalehden pitäisi kustantaa reliefi Ramsayn muistoksi. Hän oli Paulaharju pois lukien pohjoismaisen journalismin kaikkien aikojen haka ja hänen muistelmansa saa suun vettymään. Se uudempi suomennoskin on oikein hyvä.

Matti Kalliokoski sijaitsi jonkin aikaa HIITin työhuoneissa Ruoholahdessa ja juttelimme joskus hänen isoisästään Viljamista, joka ainakin Pohjanmaalla tulppasi Kekkosen kuningastietä. Tunsin muuten myös lehtenne edellisen päätoimittajan Pernaan kauhavalaisen isän ja isoisän, joka haavoittui Taipaleella.

Miten mahtaa Matin käydä? Wikipedian ”Suomen Kuvalehti” -artikkelissa nimetään julkaisun muut päätoimittajat, niin Viherjuuri (Veli Giovannin veli) kuin muutkin, mutta ei Mane Saarta.

Voisin muuten kirjoittaakin Kuvalehteen yhteismuistelun julkaisusta äitini kanssa. Hän on lukenut lehden vuodesta 1936, kun taas minä poloinen vasta vuodesta 1949. Eilen puhuimme lehden mediajutusta ja mietimme, jääköhän sinne vielä tilaajia, kun äiti ja minä joskus lopetamme.

Toisin kuin nykyiset Bonnierit ja muut huithapelit näen korkealaatuisen lehden tulevaisuuden lupaavana. Niin sanottu taustoitus on nyt tarpeen ja voi olla kysyttyäkin.

Menestystä, ja muistakaa että Olavi Paavolainen kehitti Kuvalehdessä ”kuvitussuunnitelma kirjoittajan” -tekniikan, ja yrittäkää löytää jostain paavolaisia. Siitä Olli Rehnistä ei taida olla. Hänhän maleksi nurkissa samaan aikaan kuin Kalliokoskikin, ja vaikutti jotenkin etälamaantuneelta. 

Tyrkytys

Tämänkin jutun kuva on viimeksi mainitusta Sarjakuvat-kirjasta. Maininnan aiheita on kaksi.

Syytän sokeasti noudatettua tekijänoikeutta siitä, että skannaaminen on niin hankalaa ja sen tulokset ovat niin huonoja.

Eilen panin juttuun linkin Kansalliskirjaston kokoelmaan. Heillä on ulkoinen kovalevyni.

Ehkä te kommentoijat olette hyvinkin selvillä siitä, että tähän blogiin lähettämänne, verkossa julkaissut kommentit ovat ikiajoiksi kunniapaikalla Kansalliskirjastossa eli siinä kauniilla kupolilla ja Helsingin ylivoimaisesti upeimmalla julkisella tilalla (pääsali) varustetussa talossa Suurkirkon eli tuomiokirkon vieressä.

Rehellisesti puhuen en ole itse näkemässä, pidetäänkö kovalevystä huolta. Tämän päivän tietoni mukaan nyt olisi korkea aika siirtää koko roska SSD-levylle. Minulla on kotona jo. Tuotemerkki on Lexar. Vähän se oli kallis, jotain 250 euroa. Arvattavasti viiden vuoden kuluttua tallennusalusta on jokin muu. Digitaalinen tallenne ei liioin tosiaankaan kilpaile Jokilaaksojen kulttuurien raaputettujen ruukunsirpaleiden kanssa, joiden teksti säilyy kevyet viisi tuhatta vuotta erämaan hiekassa.

SSD-tarkoittaa ”solid state” eli ei liikkuvia osia. Käyttäjä näkee, että taskukirjan kokoinen ja sitä hiukan painavampi teratavun levy on nyt korvautunut 8 x 11 sentin palikalla, joka mahtuu ainakin minun paitani rintataskuun.

Lisäksi se on merkittävän paljon nopeampi kuin tavallisimmin ostetut. Teksti menee aina pieneen tilaan ja on äkkiä kopioitu. Mutta minulla on tallessa elokuvia ja ylpeyteni 183 gigatavua musiikkia eli koko elämänaikainen oma kokoelmani ja paikallinen ja Espoon kirjasto, klassinen musiikki ja jazz, vuosien kuluessa käsityönä kopioitu.

Tuo voi kuulostaa oudolta, mutta mitäs sanotte siitä, että erään kirjaston kokoelmista minulla on Fischer-Dieskaun ja Gerald Mooren nuoruutensa parhaina päivinä levyttämä Schubertin kaikki laulut käsittävä äänitys. Muistaakseni siinä oli CD-levyjä noin 40 kappaletta. Ja retropuolelta on Charlie Parkerein järkyttävän hyvin uudelleen masteroitu levytuotanto, joka nyt ei kaupassakaan paljon maksa, koska suoratoisto toimii.

Tänään jutun kuvassa on käsityönä puhdistamani versio kirjaston skannaamasta kirjan sivusta. Avaan sivun Photoshopissa, muutan sen mustavalkoiseksi ja terävöitän varovasti lisäten samalla kontrastia.

Se toinen huomautus käy ilmi kuvasta. Olen tehnyt tuon muutaman kerran eli kirjoittanut lähdeluetteloon kommentteja. Joskus hyvin harvoin sellaista näkee, ja itse pidän ajatusta palveluna lukijalle. Lähdeluettelossa voi tosiaan olla kommentti ”tämä kirja on ihan roskaa”.

Suuret fyysikot ja tähtitieteelliset taiteilijat ovat saaneet nimiinsä iskulauseen: omaperäisyyden tae – salaa lähdejulkaisut ja vaikene vaikutteista, joita olet saanut. Samaa yritin aina opettaa tohtorioppilaillenis

Ei tee mitään

Joskus istun. Joskus en tee mitään. Joskus istun ja en tee mitään.

Kuva on kirjastamme (Kaukoranta – Kemppinen, Sarjakuvat, 2. p.)

https://www.doria.fi/handle/10024/72505

Tiedosto on iso, vähän yli 200 Mb. Toisaalta se on vaivan arvoinen. Tuo ensimmäisenä painoksena 1972 ilmestynyt kirja on aika hyvä. En tiedä, miten siinä niin pääsi käymään. Epäilisin että syy on Heikki Kaukorannan. Mitään sellaista kuin hänen työnsä, sarjakuvaa Suomessa kautta aikojen koskevaa työtä, ei ollut tehty missään muualla Euroopassa, ehkä ei maailmassakaan.

Sarjakuvasta ei ylimalkaan ollut kirjoitettu vakavasti otettavaa kuin korkeintaan kymmenen kirjaa. Ja onko sarjakuva maininnan arvoinen ilmiö verrattuna esimerkiksi pilapiirrokseen?

En tiedä. Vasta hiljan tarkistin, että paljon puhutun digitaalisen vallankumouksen yksi keskeinen ominaisuus on jäänyt huomiotta.

Esimerkiksi maailman eniten rahaa tuottaneiden elokuvien/tv-sarjojen kärjessä on melkein pelkästään ”sarjakuvia”. Viimeksi katsoin Doctor Whon, joka oli hieno. Maailman katsotuin taitaa olla Avengers. Jos joku sanoisi ettei Oscarin moniehdokas Joker liity sarjakuviin, ihmettelisin. ”Batman” oli Bob Kanen lehdissä ennen sotia aloittanut sarjakuva, Teräsmiehen aikalainen, Mikki Hiirtä mahtavampi.

Olen itse ensimmäisenä nyyhkyttämässä lukutaidon nopea rappeutumista ja tyrkyttämässä moniosaisia ja pölyisi kirjoja sellaisille, joita ne eivät kiinnosta.

It ain’t necessarily so, laulettiin Porgyssä ja Bessissä. Yllättäen samalla pilkattiin Jumalaa. ”The things you’re liable to read in the Bible – it ain’t necessarily so”.

Sarjakuva oli elokuvan rinnalla teatteriin liittyen toisenlainen tapa kertoa. Kerrotaan kuvin. Edes puhe ei ole aina tarpeen. Katsoin eilen Netflixiltä Messiah-sarjan alkua ja vaikutuin. Mutta olisi hyvin vaikeaa edes selittää, mitä siinä tapahtuu, missä, miten ja miksi. Syyriaa ja Washingtonia, Jeesus ja CIA, hiekkapilviä ja korkeita taivaita.

Tuossa vanhassa kirjassani yritin taitamattomasti ja tapaillen selittää, että kirkko ja sitten palatsi olivat jo keskiajalla tapoja kertoa käsitettäväksi liian korkeita asioita ihmisille, jotka eivät kyllä olisi olleet lukutaitoisiakaan. Myöhemmältä ajalta Versailles ja sitten vaikka… Putinin työpaikka Kremlissä on alusta loppuun nähtävä, ei luettava eikä kuultava. Aivan oikein puhutaan ”nähtävyyksistä”.

Sarjakuvan varhainen menestys liittyy painotekniikkaan. Viivapiirros oli helppo painaa, valokuva (fototypia ja autotypia) taas hidas ja hiukan kalliskin. Ja supersankareiden suuri markkinointikeino oli toinen maailmansota. G.I. Joe eli amerikkalainen sotilas kantoi sarjakuvalehtiä mukanaan ja luki niitä poterossa. Muistaakseni joku kenraaleista – Bradley kai – aikoi paheksua sitä, kunnes huomasi, että Eisenhowerkin lukee.

Jokainen aika irvistää omalla tavallaan. ”The age demanded an image of its accelerated grimace.” (Ezra Pound.)