Sivun näyttöjä yhteensä

11. kesäkuuta 2023

Meripeikko

Muistaakseni minulle on selitetty useammin kuin kerran, ettei “trolli” liity millään tavalla peikkouteen. Minun joka olen lapsena pelännyt Mikki Hiirtä laulussa uhkaavaa meripeikkoa, ei ole helppo vakuuttua.


Hakukonekin määrittelee nykyisin, että trolli on henkilö, joka tahallaan lähettää tietoverkkoon provokatiivisia tai hyökkääviä kirjoituksia aikaansaadakseen sekasortoa ja riitaisuutta.

Kahtena tai kolmena päivänä, kukaties viikon, olen julkaissut kommentteja, jotka näyttävät olevan selvää trollausta.

Kun tietenkin luen tekstit ennen postaamista, huomioni kiinnittyy tietysti teksteihin, joissa sama henkilö toistelee samaa väitettä. Mielestäni kerta tai kaksi riittää normaalille ihmiselle mielipiteen, huomautuksen tai havainnon esittämiseen.

Alkeellisimmillaan tuo on esimerkiksi englannin kielen huonommuuden toistelua. Yhtä uuvuttavaa on jonkun kommentoija jatkuva vähättely.

Tämän viikon trolli toistelee enemmittä perusteluista, että Suomi on rikollisuuden maa, jossa suurimpia roistoja ovat esimerkiksi jotkut korkeammalle päässeet yliopistoihmiset.

Nuoruudessani “herrat” olivat vastuussa. Se oli sitä aikaa, kun maassa oli suoria kommunisteja ja maltilliseksi keskitien kulkijaksi väitetyn SKDL:n kannattajia runsaastikin. Jos sattui niin pahasti että saha otti ja katkesi kesken sahaamisen, sydämistynyt sahuri sähähti että “herran perkeleet”. Oli tässä myös yksi, joka tiesi, että “huulipunahallitus” eli se, joka istuu nyt toimitusministeristönä, aiheutti myrskyt ja tuulet, tukki putket ja rikkoi venttiilit, eikä mitään Covidia ollut olemassa, vaan senkin tuo hallitus oli vain keksinyt. 

Olisin hakenut tähän kuvaksi Suomen Kuvalehdestä “Pons-huulipuna kestää, kestää ja kestää”, mutta juutun aina lehden pdf-arkistoon, joka on loputtoman kiinnostava ja muistojen lähde. Nyt tuli vastaan Matti Kuusen kirjoitus kesäkuun alusta 1963 “Mitä oli 30-luku”. Ihailin häntä syvästi ja olin läkähtyä, kun pääsin kerran hänen kanssaan lounaalle ravintola Mottiin. Alan olla yksi niitä harvoja, joka osaa käytännössä ulkoa hänen runokokoelmansa, “Runon ja raudan kirja” (omistettu AKS:lle), ja “Routa liikkuu”. Luultavasti Tauno Karilas oli ottanut ensin mainitusta vaikutteita riimittelemäänsä sarjakuvaan “Rymy-Eetu, ryssän kauhu”.

Kuvalehti, jota jostain syystä tilaan edelleen (kai siksi että se tuli kotiini jo 1940-luvulla ja luin sen aina kannesta kanteen), julkaisee tavan takaa ihan hyviä kirjoituksia. Ei mahda mitään. Tuttavani M. Kalliokoski on parempi hommassaan kuin Leo Tujunen, Jouko Tyyri, Mikko Pohtola jne.

Trollien kirjoitukset tunnistaa samalla tavalla kuin huonon tekstin. Ehkä hyvästä viimeistelystä ja virheettömyydestä huolimatta teksti on kuollutta. Siitä puuttuu rakkaus.

Charles Dickens ja Mark Twain olivat maailman ensimmäiset tekijänoikeusmiljonäärit. Vaikka Twain konstaili ja kieroili ja väitti välillä vihaavansa hmistä ja maailmaa, molemmat rakastivat lukijoitaan ja päästivät päiville ihania ajatuksia ja haihtumattomia muistoja. Samalla tavalla kuin Charlotte Brontë ja Jane Austen. Tai Tšehov, joka monissa novelleissaan todella haluaa tehdä eläväksi martoa maata ja jaksaa ymmärtää ikäviä ihmisiä, kuten lukijoitaan.

Huono kirjoittaja luottaa asiaansa. Sellaisesta minun mieleeni tulee patologi, joka nipsuttelee kuolleen nisäkkään selkäydintä saksilla ja veitsillä. Kyllä ruumiinavauksia tarvitaan, mutta kun olen tuntenut lääkäreitä, joilla on parantavat kädet, ja kirjoittajia ja kertojia, joilla on lämmin sydän.

George Orwell sanoi esseessään 1939, että Dickens on vastuussa Englannin kirjallisuuden hienoimmista voitoista, kuten arjen eloisasta kuvaamisesta, ja suurista virheistä, kuten asiattomasta liikatunteellisuudesta.

Orwell muistuttaa, että valaskalan sisällä saattaa olla Joona eli kirjailija, joka saattaa sanoa totuuden. 

Laulun “Mikkihiiri merihädässä” tekstin kirjoittanut R.R. Ryynänen ei muute näy tienneet Disneyn sarjakuvasta mitään. Ja itse olen esittänyt pyykkisaavissa istuvaa Mikki Hiirtä Kauhavalla kansakoulun kuusijuhlassa.


9. kesäkuuta 2023

Ai-ai


 Kun isommasta asiasta säädetään laki, se on jo myöhäistä. Sama on tilanne usein, kun asian ilmoitetaan olevan meinaamisvaiheessa.

Euroedustajat olivat kovin prötevää, koska heillä oli melkein valmiina laki AI:sta eli tekoälystä. Joitakin vuosia sitten he olivat saaneet valmiiksi tietosuojadirektiivin, jota kutsun Gepardiksi (GPDR).

Kirjoitin silloin, että gepardi on susi. Jo nyt käytössä olevan AI:n - esimerkiksi ChatGPT - tavoittaminen kielloin ja käskyin on täsmälleen samanlaista kuin muinaisen pakinoitsijan vesivelli. Keitetään litra vettä ja annetaan höyrytä puoleen. Lisätään desi vettä ja annetaan höyryttyä kolmannekseen. Jäähtymisen jälkeen syödään haarukalla.

Kuvassa ai-ai eli sormieläin harjoittaa Madagascarilla silmälläpitoa.

Keksin sanan “informaatio-oikeus”, kun Kaliforniassa piti aina sanoa jotain hienon tuntuista ja merkitykseltään epämääräistä. Koska tunsin muun muassa Nimmerin - Nimmerin tekijänoikeus-rengaskirjan ja olin hyvinkin katsellut patenttioikeuden kirjoja sekä Berkeleyssä että Stanfordissa, en mennyt siihen halpaan.

Sen sijaan sanoin, että tekijänoikeuden lisäksi, joka määrää julkisuudesta eli julkistamisesta eli julkisesta esittämisestä, Brandeisin ja kumppanien 1800-luvulla oikeuskäytännössä keksimä “yksityisyys” (privacy) on vallan mainio ajatus. Oikeus saada olla rauhassa. Ja että näiden kahden yhteen sorvaaminen olisi sitten informaatio-oikeutta.

“Informaatio” on myös hyvä sana. Se ei tarkoita esimerkiksi informaatiota. Ei muuten data liioin tarkoita tietoa. Tämä ei ole venkoilua. Esimerkiksi satunnaisluku, jollaisista oli eilen puhetta muussa yhteydessä, on dataa, vaikka ajatus on, ettei se liity mihinkään muuhun lukuun millään tavalla. Myös lause “piin arvo on 0,21” on informaatiota, vaikka tietona se on aivan väärä. Ja informaatioteoriassa tuo sana on hyvin lähellä sanaa “signaali” - kuinka paljon “tavaraa” menee “putken” läpi, eikä informaatisisällöllä ole tuossa asiayhteydessä merkitystä.

Tuomarina ollessani kuvittelin leimasinta, jolla Kallen tai Villen käden selkään voisi leimata kulloisenkin tarpeen mukaan aina muutaman kuukauden lisää rangaistusta. Tällaisia ammattirosvoja oli, tosin määrällisesti varsin vähän. Heikäläisillä muuten oli kuin omat alansa. Varkaat eivät juurikaan tapelleet eivätkä tappelusankarit syyllistyneet esimerkiksi petoksiin.

Jossain festareilla lienee sellainenkin tapa; jossain käytetään sidsäänpääsyyn huokeaa ranneketta.  Pääsylipuksi vankilaan leima…

Televisio kysyi rikosoikeuden professoreilta, miksi ihmisiä tuomitaan rangaistuksiin ja millaisin tuloksin.

Fiksuja miehiä. He eivät menneet perinteisten vastausten taakse: koska on rikottu / jotta ei rikottaisi. Ainakin kaksi kirkkoisää oli toistensa tukassa tästäkin asiasta jo 1700 vuotta sitten. Asiaan ei ole saatu toistaiseksi selvyyttä.

Kysymys on nyt vaikea, kun esimerkiksi Rooman, Bysantin, Saksan kolmannen valtakunnan ja Venäjän keskeinen hallintomalli eli korruptio on muotoutunut taloudelliseksi rikollisuudeksi. 

Sitäkään käytännöllistä keinoa ei nyt ole, että suunnitellusta rikoksesta voi saada etukäteen anteeksiannon, jos maksaa tarpeeksi. Eräissä Välimeren rannan valtioissa tällainen käytäntö saattaa kyllä olla, etenkin rakennus- ja kaavoitusasioissa. Ranskassa jopa henkirikoksesta pääsi vähällä, jos surmasi vaimonsa kanssa vuoteessa vapaata kansalaistoimintaa harjoittavan henkilön, koska tällainen oli “intohimorikos”. 

Tavanomaisen rikoksenuusijan, kuten esimerkiksi murtovarkaan, tuomitseminen rangaistukseen oli sangen työlästä Siinä tutkittiin rikosrekisteriä ja varmistettiin lainkohtia toisenkin kerran. Joskus hyvin hankalaa oli luvaton viinanmyynti tai pontikankeitto. Pitkäripaiset viinakaupat olivat harvassa ja reipasta humalaa kiittelivät sekä näkijät että kokijat. Joidenkin merkittävien osakeyhtiöiden tilintarkastukseen tarvittiin korillinen Koskenkorvaa.

Viina esimerkkinä johtuu tässä siitä, että Suomen ja USA:n kieltolait olivat niin selviä esimerkkejä täydellisestä epäonnistumisesta. Molemmissa taustalla oli paljon järkevää ajattelua ja monien vuosikymmenien aatteellinen työ.

Itse olen juuri nyt hyvilläni ChatAI:n liittämisestä Googleen. Säästyy aivoa.


8. kesäkuuta 2023

Lóó’dóó


 


Paljon hauskaa sisältää www.quora.com

Parempaa ja syvempää asia-asiaa sisältää tietenkin esimerkiksi https://www.quantamagazine.org 

jossa tekstit esimerkiksi biologiasta tai matematiikasta ovat täysipainoisia siitä huolimatta, että ne on osoitettu maallikoille. Siksi niihin on aihetta keskittyä lukiessaan.

Mielestäni useilla eurooppalaisilla kielillä on aika hyvää kirjallisuutta kadun filosofian tohtorille. Työskentely yliopistolla tai tutkimuslaitoksissa tuottaa vielä eläkeläiselle sen hyödyn, että voi kysyä asioita esimerkiksi entisiltä oppilailtaan sen sijaan että vain teeskentelisi tietävänsä, missä mennään, ja ymmärtävänsä, mistä on puhe.

Saimme erään opintojaan vasta viimeistelevän juristin kanssa sisään perukirjan, jollaisia en itse ollut tehnyt vuosikymmeniin. Ne ovat yleensä helppoja mutta saattavat olla suuritöisiä. Nyt olen ylpeä siitä, että kädestä pitäen neuvottuna olen sähköisesti allekirjoittanut asiakirjoja.

Kostoksi siitä, että viimeksi jotain vähäpätöistä maksaessani pudotin maksukorttini lattialle, luin ohjeet ja asensin puhelimeen maksuohjelman, joka on siis pankin oma Pivo.

Välitön heräte oli uudet perunat ja pian tulevat marjat. En ota valalleni, ettei tulisi ostettua tuosta vain. Tietenkin olin katsellut, miten järkevän oloiset ihmiset makselevat kännykällä. Silti huvituin, kun meillä keksittiin näyttää pikkutytöille kolikoita ja yksi seteli. Kun heille näytettiin että tämä tällainen on yhden euron kolikko, huomasin ettei minulla ole ollut kolikkoa eikä seteliä moneen vuoteen.

Kerran tunsin kirjailijan, jonka vaimo oli ommellut huolellisesti hänen lierihattunsa hikinauhan alle näkymättömiin setelin, että ainakin pääsee taksilla kotiin. Olisiko se ollut Ståhlbergin kuva eli 50 markkaa? Tuskin kuitenkaan, koska Koskenkorva maksoi rahanuudistuksen jälkeen vuonna 1965 11 markkaa 50 penniä. Ostin pullon Bensowin talon viinakaupasta. Pahaa oli, ja väkevää. Ja tuon hikinauha-salakätkö tuli puheeksi Hotelli Helsingin juhlakerroksessa Eino Leinon seuran kokouksen yhteydessä.

Tuossa ensin mainitussa verkkopaikassa tuli vastaan tuttu toisen maailmansodan anekdootti - Yhdysvaltain merijalkaväki käytti radiomiehinä muutamin paikoin navajo-intiaaneja. Nyt systeemi on selitetty verkossa ja mukana on myös ääninäyte.

Walkie-talkie -navajot välittivät koodatun käskyn kaverilleen, joka oli sama kielen taitaja. Kieli on erittäin vaikea. Esimerkiksi sanojen taivutusjärjestelmä vetää kenet tahansa vakavaksi.

Mutta merijalkaväki kehitti koodin. Esimerkiksi “SILVER TWO BLUE JAY CHICKEN HAWK SHEEP AXE NOSE KEY BLUE JAY IRON FISH AND WHALE “ on siis “hopea kaksi sininen närhi kanahaukka lammas kirves nenä avain sininen närhi rauta kala ja valas”. 

Hopea kaksi on kapteeni, kanahaukka on syöksypommittaja ja “upotti” (sank) tavataan kirjaimin niin kuin meilläkin puhelimessa. Aa niin kuin Aatami, pee niin kuin pertta… “Kapteeni, syöksypommittaja upotti sukellusveneen ja taistelulaivan.” Alkukielellä béésh łigai naaki joogii gini dibé tsénił áchį́į́h bee ąą ńdítį́hí joogi béésh łóó’ dóó łóóʼtsoh.

Japanilaiset saivat yhden tällaisen radiomiehen kiinni ja kiduttivat, suotta. Navajo-kielinen teksti oli radiomiehelle pelkkiä käsittämättömiä sanoja, vailla merkitystä. Pekkiä nomineita ja yksi “ja”.

Toisessa päässä viestin avaaminen kesti enintään kymmenen minuuttia. Kunnolla koodatun pätkän avaamiseen olisi mennyt tunti tai kaksi. Joten jos viesti oli “rynnäkköosasto kukkulalle 362 B”, siihen tarvittiin alle kymmenen sanaa niin että apu saattoi tulla heti.

Mieleeni tulee mahdollisesti keksitty tarina , miten saksalaisen Enigman, salakirjoittamiin viesteihin päästiin kiinni, kun puolalalaiset olivat saaneet yhden laitteen Englantiin. Joku fiksu ihminen oli sanonut, että entäpä jos tuo viesti joka tulee joka päivä kello 18 kaikkialta, Norjasta Kreikkaan, on “Nichts zu melden”. Puhuja oli kirjailija ja selitti: saksalaine aliupseeri on sellainen otus, joka ilmoittaa salakirjoituksella tunnollisesti, että “ei ilmoitettavaa”.

Tästä Turing ja porukat saivat langan päästä kiinni. Ruotsissa Bering kuuluu ratkaisseen salakirjoituksen omin päin matemaattisesti. En tunne asiaa lähemmin, mutta jokin algoritmin tapainen se lienee ollut ja pohjautunut merkkien frekvensseihin. Matemaaatikot tietävät, että sattumavaraisuus (random) on äärimmäisen mutkikas ilmiö. Kun kone sekoittaa merkit sattumanvaraisesti, tulos ei ehkä kuitenkaan ole sattumanvarainen.


6. kesäkuuta 2023

Liukkaalla jäällä


 



Jatkan Petri Immosen “Suomalainen historia” -teoksesta.

Luin sen nyt loppuun ja oikaisen pari seikkaa, jotka eivät vaikuta kokonaisuuteen eivätkä käsitykseeni. Kaksi kolmesta kirjassa esitellystä tavallisesta suvusta kohtaa  toisensa. Lisäksi kirjoittaja itse ilmestyy ujostellen kuvaan rantasalmelaisen suvun jälkeläisenä ja kertoo, miten ja millaisen hapuilun jälkee tämä kirja ja sen edeltäjä tai ensimmäinen osa, “Suomen rahvaan historia” syntyi.

Kirjoittaja ei ole pitkän linjan yliopistomies, vaan tähtäsi tohtoriksi aivotutkijana. Sangen lyhyesti ja korrektisti piirtyy kuva siitä, mitä tutkijan ja muuten myös virkamiehen ura myös on: onnen vaihtelua, jossa erilaiset selkään viiltelyt ovat tavallisia.

Muistan vuosikymmenien takaa tilanteen, jossa arvostamani professori sanoi toisesta arvostamastani professorista: tie oppituolille on ruumiiden reunustama. Pidin sutkausta liioitteluna. Olen muuttanut mieltäni. Ei se ole liioittelua. Olen itse sanonut joillekin nuorille, että kunnian kukkuloille noustaan tappajan luonteella tai ainakin osoittamalla suvereenia välinpitämättömyyttä toisten ihmisten hyvinvoinnista.

Siltä varalta että joku erehtyisi. Puhe ei ole Suomen historiasta, vaan eräästä suomalaisesta historiasta. Vaihtoehtoja olisi loputtomasti. Kirjoittaja on varmasti suunnistanut senkin mukaan, että nyt esiintyvistä sukulaisjoukoista on epätavallisen runsaasti luotettavaa tietoa. Esimerkiksi muuan ekonomi näyttäisi merkinneen vuodesta toisiin jopa harraastamansa keittiökasvien kylvöt ja tuotot. Myös poikkeuksellisen ahkeria kirjaan kirjoittajia on komeasti.

Ninpä. Oman äitini varmaan viiden tuhannen postikortin ja kirjekokoelma on sisareni takana. Aineisto on jokseenkin kauttaaltaan tavanomaista.

Kattaviksi tarkoitettuja Suomen historioita on ilmestynyt aikojen kuluessa koko joukko. Valitettavasti ne ovat kaikki aika huonoja. Oma suosikkini on Pentti Virrankosken kaksiosainen teos. Monet pitävät Jouko Vahtolan kaksiosaista parempana. Kuusikymmentäluvun “Suomen kansan historia” (Juva - Juva) on kunniallinen päivitys isä-Juvan ennen sotia ilmestyneestä “Suomen kansan aikakirjat”-sarjasta.  Vanha kymmenosainen Jalmari Jaakkolan ja muiden “Suomen historia” on kavahdettava. Arvi Korhosen “Suomen historian käsikirja I-II” sisältää kunniallista perustietoa kuivakiskoisesti esitettynä, mutta myös “vallitsevan version” itsenäisen Suomen seikkailuista. Kirjoittaja liittyy erittäin vahvasti sodan 1941 “ajopuuteoriaan”, joka on jo vuosikymmeniä sitten osoitettu kohtuuttoman yksipuoliseksi. Ja yksiosaisia kelpo historioita on koko joukko.

Perttu Immosen kronikoivaan arjen historiaan liittyvät lyhyet katsaukset valtakunnalle merkittävistä tapahtumista vastaavat omia käsityksiäni.

Se näyttää olevan kansainvälinen tauti, että lukemisen taantuessa lukemisto-tyyppiset historiat katoavat. Poikkeuksia tietenkin on, kuten Cambridgen uusin 14-osainen uusi yleinen historia, jonka edeltäjistä etenkin Cambridge Medieval History (1911-1936) on ollut oma pipliani. Mutta esimerkiksi Ruotsin (Norstedt) erinomainen 8-osainen Sveriges historia katosi kohta ilmestyttyään jopa antikvariaateista. Jospa sen jostain saisi ostaakseen, kun ei sitä ole Suomessa käytännössä edes kirjastoissa…

Lukemistoista pahasti vanhentunut ja alkujaankin pintapuolinen Grimbergin 24-osainen “Kansojen historia” vetoaa minuun runsailla anekdooteillaan ja sinänsä merkityksettömällä pikkutiedollaan.

Mutta myös Immonen joutuu näyttämään, miksi antiikin Sisyfos symboloi historiasta kirjoittamista. Samalla hetkellä kun kaikki on saatu valmiiksi, kaikki romahtaa. Esitys päättyy juuri ennen Covidia ja Ukrainan sotaa ja siis suurta suomalaista mielenmuutosta. Vain kaltaiseni jatkuvasti “julkaiseva” kirjoittaja pääsee sanomaan: ja kaikki muuttui. Historia sisältää jatkuvuuden harhan ja pohjaltaan lapsekkaan ajatuksen syystä ja seurauksesta. 

Minulla on välillä sellainen tunne, että Jumala koputtaa ovelleni, kurkistaa sisään ja sanoo:” Muuten - minua ei ole olemassa.”


4. kesäkuuta 2023

Vuoden kirja


 


Perttu Immosen “Suomalainen historia” (Atena, 2023) on selvästi Vuoden kirja.

Se menee luokittelussa Suomen historiaan ja täyttää selvästi yliopistollisen perinteen vaatimukset. Lähdetutkimus on tehty hyvin. väitteet perustuvat todisteisiin ja uskottaviin perusteluihin. Ei ihme, että Immonen, peruskoulutukseltaan psykologi, näyttää siirryttyään Suomen historiaan saaneen vuoden parhaan pro gradun palkinnon.

Sensaatio on onnistunut yritys kirjoittaa täysin tavallisten ihmisten historia 1800-luvulta nykypäivään. Kirjoittaja sivuuttaa kirkkaasti tämän hetken suomalaisen kaunokirjallisuuden, joka kärsii hauraudesta ja tietystä tyhjänpäiväisyydestä. Tarkoitan tässä kiitetyimpiä romaaneja ja novelleja ja tietysti runoja.

Taiteen koetinkivi ei ole jonkin tyylisuuntauksen mukailu. Taide muodostuu tekijän ja kokijan kohtaamisessa. Kirjan lukija ajattelee: tämä on minulle. Harva lukutaitoinen on halukas sivuuttamaan kysymyksen “kuka minä olen”.

Kirjallisuus on uskotellut, että minä olen Saarijärven Paavo tai Sven Dufva tai Jukolan Juhani tai sotamies Honkajoki tai alikersantti Rokka. Ajanvietekirjallisuus on valehdellut esimerkiksi nuorille naisille, että hei - sinä olet ihana ja saat komean miehen, kauniin kodin, sopivasti rahoja ja kestävää rakkautta. Puissa helähdyttelevät linnut ja kamarissa lapset. Lukija tietää tipauttaessaan kirjan paperinkeräysastiaan, että tottahan tämä ei ole, mutta aina voi haaveilla. Ja hankkii uuden samanlaisen hengentuotteen. Sellaisen löytää ilmaiseksi samasta jätepaperiastiasta.

Joku toinen rypistelee otsaansa palkitun ja kiitetyn korkeakirjan ääressä ja huomaa sen jäävä kesken, koska puheena on niin paljon sellaista, mikä ei kiinnosta eikä oikein aukea.

Perttu Immonen sai suurta suosiota “Suomen rahvaan historialla” kolmisen vuotta sitten. Uudessa kirjassa hän jatkaa ja uudistaa “mikrohistoriaa” tutkittuaan tavallisia ihmisiä. Nämä kolmen suvun edustajat eivät ole millään tavalla erikoisia eivätkä sankareita. Alussa on piikoja eikä edes talollisia, vaan pikku mökkiläisiä. Historialle suuret tapahtumat, kuten kansalaissota rantasalmelaisille, menevät heiltä mielenkiintoisina mutta eivät välttämättä käänteentekevinä asioina. Käänteentekevää on, että 60-vuotias isä putoaa yövuorossa Pasilan veturitallilla kiskojen väliin, loukkaa päänsä ja kuolee. Elämä on jo ollut tiukkaa, kun säästöt hupenivat serkkupojan takauksen maksamiseen pankille, ja sotakin syttyy, talvisota. Vanhemmat tyttäret jäävät neideiksi. Toinen hoitaa vanhaa äitiä Rekolassa ja toinen istuu sadan muun naisen joukossa Helsingin Pääpostissa välittämässä valtionpuheluita.

Vuorottelemalla kolmen tavalisen sukuryhmän jäsenten kesken Immonen todella saattaa häpeään romaanikirjailijat (paitsi Pirkko Saision). Ihmiset ovat erittäin uskottavia eli epävarmoja, ahkeria, hiukan omahyväisiä. aika uhrautuvia, enimmäkseen säästäväisiä eli niin sanottuja tavallisia suomalaisia. Nämä kolme ryhmää eivät tunne toisiaan. Yksi on lähtöisin Kokkolan seudulta, josta pääsee hyvin piikomaan Helsinkiin, kun ruotsin kieli ei tee tiukkaa. Toinen on Huittisista Satakunnasta ja kolmas Rantasalmelta, jossa lopulta ihmetellään rautatietä ja vastustetaan puhelinta, koska mitäpä ihmisellä olisi sanottavaa toiselle puolelle pitäjää.

Paikallislehti - kirja siteeraa - julistaa että nyt Savonlinnassakin näytetyt Chaplinin järjettömät ilveilyt aiheuttavat nuorsiorikollisuutta ja muuta epäjärjestystä niin että sellaiset elävät kuvat saisi lopettaa.

Lukiessani aavistin oikein: mukana on Rantasalmen miesten kauhea kohtalo Laatokan Petäjäsaaressa maaliskuussa 1940. Saan itsekin, vaikka olen ammattilainen, potkun nilkkaani. Seudulla kymmeniä kesiä viettäneenä ymmärrän vasta nyt sen tietyn toisaikaisuuden verrattuna esimerkiksi omaan Pohjanmaahani. Sodat 1939-1944 aiheuttivat tänne korvaamattoman vahingon ja jatkuvan vajauksen. Yksi kirjan henkilöistä on taistelulähetti Immonen, joka lähes ainoana paikkakunnan miehenä selviää ruumis ehjänä koko kauhistuttavan tien talvisodan Kollaalta jatkosodan Valkeasaareen ja Äyräpäähän ja siitä sitten kotiin ihmettelemään, millä tässä nyt taas asuu ja elää.

Aivam rauhallisesti ja liioittelematta: mitään näin vaikuttavaa, avartavaa ja viihdyttävää ja lisäksi vielä erittäin hyvin kirjoitettua ei ole sattunut käsiini muutamaan vuoteen Ruotsista, Ranskasta, Englannista, Yhdysvalloista, eli ei mistään.

Sanoin jo jollekulle lapsistani ja nyt kaikille ja lisäksi lukijoille: tämä kirja hankitaan niin kuin olisi jo, ja päiväksi yöpöydälle ja yöksi tyynyn alle.

Ja huomatkaa, ettei kysymyksessä ole mielestäni mikään maailman ihme, vaan erinomaisesti tehty työ, joka hivelee mieltäni, kertoo mitä en tiennyt ja tuntee, mitä en tuntenut.


1. kesäkuuta 2023

Kaupungit



Siis polvi hiukan narisee. Toisaalta loikoilu omissa ajatuksissa on hyvin mieluisaa.

Nyt sellainen oma ajatus oli ‘Ouagadougou’. 


Oli sellainen aika, että oli koulua käyviä lapsia. Radiossa ihmeteltiin, että joskus maailmassa oli lopetettu koulut kuin veitsellä leikaten sillä kurin, että tämä kesäkuun ensimmäine oli kesäloma ensimmäine päivä. Mahdolliset ylioppilaslakit ja mahdottomat todistukset oli jaettu eilen. Joiltakin kerättiin tarpeettomat kengät kaappiin, koska mitä varsinkaan poikalapset kengillä kun on kesä.

Elokuussa oli sitten variksensaappaat. Tuo sana tarkoitti jalkojen sierrettymistä. Jalat olivat ainakin polviin asti harmaanruskeat tavalla, johon eivät yleensä auttaneet edes juuriharja ja mäntysuopa.

Sääty-yhteiskuntaa en kokenut. Kuuluin luokkayhteiskuntaan. Olimme keskiluokkaa. Sotien jälkeen, tässä tapauksessa vielä 50-luvulla omissa seuraiireissäni lapsilla oli tärkeä tehtävä: pysyä poissa silmistä. Jos samalla onnistui pysyttelemään poissa pahanteosta, siitä saattoi saada Pectus-pastillin palkaksi.

Maataloissa tilanne oli toinen. Mutta keskiluokka ja maanviljelijä eivät ole oikein samaa kieltä. Ja siihen aikaan, josta oma muistini alkaa, “maanviljelijä”, lyhennettynä “mv.” oli uutta selkosuomea. Se saattoi tarkoittaa erittäin pienen ja riittämättömän peltotilkun viljelemistä ja siihen liittyviä sekatöitä. Se tarkoitti myös sitä joukkoa, jonka entinen ammattinimike oli “talollinen”, vaihtoehtoisesti “talokas”. 

Tuo ei tarkoittanut maanviljelykseen tarkoitetun rakennuksen omistamista tai hallitsemista. Se viittasi maarekisteriyksikköön ja puheessa usein vielä kylän kantatilaan. Ainakin yksi lapseni ja yksi veljeni olivat eteviä tietämään pääkaupunkeja. Taan orjana olin hankkinut myös tänne samanlaisen ison seinäkartan, joille koulussa oli oikein teline. Sellaiseen maailmankarttaan oli pääkaupungit kuvattu jollain erikoismerkllä. Se saattoi olla pallukka, ja muuten vain merkittävä kaupunki mahti olla neliö. Näitä lapset sitten aikansa kuluksi lukivat ja oppivat.

Nuorin poikani sai ikuisen ihailun kohteen, kun hän luultavasti yleisen rupattelun aikana oli päätynyt keskustelemaan juuri pääkaupungeista Richard B:n kanssa, joka oli meillä käymässä (Kaliforniassa). Poikani arvuutteli: mikä on Burkina Fason pääkaupunki. Richard sanoi: Ouagadougou. Ja lisäsi:”Olen käynyt siellä.” Kun meni hakemaan lisää kahvia ja pullaa, herrat kävivät läpi USA:n osavaltioita ja niiden pääkaupunkeja. Poikani oli paikkakunnalla koulussa.

Täytyy kysyä, kun tapaan jonkun suurlähettilään tai vastaavan, opetetaanko nuo rimpsut nykyisinkin koulussa. Silti tohtisin melkein suoralta kädeltä sanoa, että juuri kukaan eurooppalainen, vielä vähemmän suomalainen, ei osaa niitä.

Lukija voi itse kokeilla. Esimerkiksi Bismarck, Augusta, Sacramento… Osavaltioiden pääkaupunkeja.

Näissä hyödyllisissä muistoissa jouduin reputtamaan itseni, kun yritin muistaa Euroopan itsenäiset valtiot ja niiden pääkaupungit. Kyllä muistan vitsikkäät pikkuvaltiot, kuten Liechtensteinin ja Andorran, mutta Maltan pääkaupunkia en saanut mieleeni, enkä liioin Skopjen. Slovakia meni oikein arvaamalla, mutta Slovenia ei muistunut millään (Ljubljana).

Euroopan maita näyttäisi olevan noin 43. Ja se minkä arvaatte, ellette ole kansakoulunopettaja -sukua, on Haag, joka on siis Alankomaiden pääkaupunki, eikä esimerkiksi Amsterdam, vaikkei sitä tyhmempi heti huomaa. 

Tarinan tausta on ilahtuminen uutiskuvista, joissa näytettiin Heinolassa sijaitsevaa leulukauppaa, joka saattaa olla maan ellei maailma viimeinen. Siellä oli pikkuautojakin! Ja sotaäijiä! Mutta huipputuote on Afrikan tähti. Sitä kieltämättä saa joka paikasta. Ja nyt minä murehutin mieleni mietityttyäni elämäni päivät, missä kummassa on Ocomba. Pelin keksijä Kari Mannerla - jonka tapasin, kun hän halusi kuulla, saisiko hän kenties lisätuloa alle 20-vuotiaana vuonna 1951 keksimästään pelistä, jonka hän oli myynyt kertakorvauksella eteepäin. Sanoin että ei saa ja että vaikka elin idea on nerokas, siihen ei taida olla tekijänoikeutta. Wikipedia vihjaa, että tuon “kaupungin” Mannerla olisi keksinyt omasta päästään. 

Hyvä keksintö, parempi kuin esimerkiksi Ouagadougou. Miellyttävä herra muuten, Mannerla.