Sivun näyttöjä yhteensä

31. tammikuuta 2025

Rupatus


Koska lukijoilla näyttää riittävän kiinnostusta ja aihe on aika viaton, miksi emme rupattelisi vielä hetken.

Miellyttävä ja komea työnimike on “aarporaaja”. Kahvilassa joskus kuulemani mukaan tuon taidon osaaja on samassa asemassa kuin päteväksi tunnettu betoniraudoittaja. Työpalkasta ei tule riitaa. Ja tuo ammattimies osaa siis viimeistellä isojenkin metallikappaleitten pintoja millintarkasti.

Lieneekö tottakaan, mutta muistan jonkun viitanneen jäänmurtajan kokoisen aluksen vetoakseliin. Jos sellainen paukahtaa poikki, se on tosi paha juttu. Ja jos akseli on hiukan soikea, se ei lupaa hyvää.

Vähän katsoin pitkään, kun viime aikojen parhaiden kirjojen luetteloissa ei ole sattunut silmään Antti Tuuria. Esimerkiksi 2000-luvun parhaat kirjat taitaa tarkoittaa taiteellisia arvoja. Se on sopiva väittelyn aihe, koska yksimielisyyttä ei synny.

Kirjan tarkoitusperä eli tendenssi ja sen kuvaama ympäristö eli dokumentaatio eivät erään vahvan mielipidesuunnan mukaan vaikuta sen arvoon ainakaan suoraan.

Mutta Tuurin “Kylmien kyytimies” on sellaista asiaa ja sellaisia tilanteita Suomesta alkuvuodesta 1918, että ainakin minä pidän hienona asiaa iide esiin ottamista taidokkaan kertomuksen muodossa. Myös “Ikitie” kertomuksineen siitä, mitä Suomesta parempaan maailmaan Neuvostoliittoon ennen sotia muuttaneille tapahtui, sisältää paljon asiaa, joka oli monille aika uutta ja luultavasti oli johtamassa viralliseen selvitykseen, jonka keräämät tiedot ovat karuja. 

Mutta jutustelevaksi tarkoitettuun aiheeseemme liittyy Tuurin “Taivaanraapijat”. Pilvenpiirtäjien rakentamista etenkin New Yorkiin on väläytelty joissakin elokuvissa, luullakseni aina kulisseissa kuvattuna, kuten kuvan Ohukaisessa ja Paksukaisessa. 

Mutta siinä oli työ, joka hirvittää ja herättää kunnioitusta. Puuskaisissa tuulissa sadan metrin korkeudessa tai vielä paljon ylempänä heittelemässä hehkuvan kuumia niittejä ja ottamalla niitä kopiksi tunnista toiseen runsaan kengän levyisen palkin päällä tasapainoillen. Suurjuoksija Ville Ritola oli niissä töissä vuosikymmeniä kirvesmiehenä ja työnjohtajana. “Taivaanraapija” on kirjaimellinen käännös, skyscraper. Itse asiassa “pilvenpiirtäjä” onkin vähän oudon runollinen nimitys.

Tämän päivän uutiskuvista tulee mieleen, että Panaman kanava, jonka rakentaminen oli paljon vaikeampaa kuin Suezin, oli helvetti työmaaksi. Sekä työmiehet että insinöörit tahtoivat kuolla muutamassa viikossa. Tiettävästi hyttysen levittämä malaria on edelleen ihmiskunnan suurimpiin kuuluva tappaja.

Aiheellisten myyttien ympäröimä ammatti on seppä. Satun tuntemaan henkilön, joka opettaa naapurikunnassa amiksessa metallipuolella. Hän pitää välillä kursseja koululla ja opettaa siis taontaa. Kuulemma halukkaita on monin verroin enemmän kuin voi ottaa.

Eräs kommentoija kyselee maininnastani varatuomarin arvonimestä. Asiaa oli turha mainitakaan, mutta mennä viikolla jouduin pitkästä aikaa täyttämään jonkin tarpeellisen lomakkeen, jossa oli harvoin enää vastaan tuleva rivi “Arvo tai ammatti”. Kirjoitin siihen “eläkeläinen”. Se on mielestäni mitä asiallisin. 

Olen eläkkeellä. En hoida lakiasioita. En mielelläni edes vastaa lainopillisiin kysymyksiin, koska vastaisin ehkä väärin. Itse käsittelin vuodesta 2 000 vain itse valitsemiani oikeudellisia kysymyksiä.

Kevennys: eräs sisaruksistani kertoi kotona nyyhkyttäen narranneensa koulussa.  Välitunnilla oli puhuttu isän ammatista, ja hän oli narrannut että poliisi. Häntä niin hävetti, että isämme oli vain varatuomari. Lukija ymmärtää, että tämä oli alaluokkalaisen lapsen käsitys. “Varamies” oli sellainen, joka ei varsinaisesti mahtunut joukkueeseen. 

Mountbattenia ei varmaan itkettänyt, että hän oli toisen maailmansodan vuosina vain Intian varakuningas…


28. tammikuuta 2025

Mytty


Luulen, että useat kysymykset eräästä maininnastani ovat vilpittömiä. Siis ‘varatuomari’ on arvonimi, josta maksettiin (minun aikanani summana vähäinen) leimavero. Sen myönsi hovioikeus, mutta vain henkilölle, jolla oli vaadittu yliopistotutkinto ja joka oli sen jälkeen auskultoinut hoitamalla kihlakunnanoikeudessa tuomarin osoittamia tehtäviä ja istumalla se jälkeen 30 päivää käräjiä puheenjohtajana eli käytännössä yksin.

Järjestelmä on edelleen käytössä. Ennen monet kiukuttelivat leimaveroa. Ensin meni käytännössä vuode palkka, koska auskultointiajasta maksettiin vain nimellisesti. 

Lähes kaikki muut arvonimet myönnetään yleisistä tai erityisistä ansioista ja tyypillisesti varttuneessa iässä olevalle.

Kummallinen sana on sitä perua, että asianomainen voidaan hovioikeuden määräyksellä oikeuttaa ja velvoittaa istumaan tuomarina. Olen ollut lähellä tilannetta, jossa tehtiin suunnilleen näin varsinaisen tuomari äkillisen sairauskohtauksen vuoksi. Hovioikeuden lupa saatiin puhelimitse, ja paperilla se tuli postissa.

Henkilöä eli esimerkiksi poliisimiestä asioita ajavaa lakimiestä tai syyttäjää ei hovioikeuskaan voi määrätä istumaan tuomarina, ellei hän ole auskultoinut eli ole varatuomari.

Tämä ei ole tärkeilyä. Alituomarina toimiva voi esimerkiksi vihkiä ihmisiä avioliittoon ja lähettää toisia linnaan eli tuomita vapausrangaistukseen. Tyypillisesti hän ratkaisee riita-asioita ja määrää vastaajan maksamaan kantajalle vahingonkorvausta, esimerkiksi kymmenen tuhatta euroa, tai miljoona. Lähes aina arkijärki toimii eli auskultantteja ei panna istumaan asioita, joide ratkaisemiseen heidän kykynsä eivät riitä.

Vuoteen 1978 asti muuten laissa luetelluissa asioissa alioikeuden ratkaisu ei tullut voimaan ennen kui se oli alistettu hovioikeuteen, joka siis antoi varsinaisen tuomion. Menettelyä oli käytettävä muun muassa murha-asioissa.

Selityksestäni käy ilmi, ettei esimerkiksi “varalääkäriä” voi olla. Vain lääkäri saa suorittaa erinäisiä vastuullisia toimia, ja kysymyksessä on siis henkilö, joka on laillistettu lääkäri. 

Kysyin kerran ystävältäni, joka on lääkäri, saako hän säädösten mukaan harpata kadulla tiedottomana makaavan ihmisen yli. Ei saa. Entä puliukon. Ei saa. Ilmeisen vakavissa tilanteissa lääkäri ei ole koskaan “yksityishenkilö”. 

Huvittavaa muuten että lääkäreitä sanottiin ennen aina tohtoreiksi. Ennenkin suurin osa heistä oli lääketieteen lisensiaatteja.

Varatuomarin nimitys on hieno ja tapaan kannustaa sen hankkimiseen. Siinä oppii hyvin tärkeitä asioita. Senkin voi oppia, että tuomioistuimessa melkein kaikki ovat omasta mielestään oikeassa ja oikealla asialla, mutta silti noin puolet häviää juttunsa. Jotkut sanovat silloin menettäneensä uskonsa oikeuslaitokseen.

Tiedän kolme ihmistä, jotka olivat maan kaikkein parhaita lakimiehiä. Heitä olisi haluttu korkeimpaan oikeuteen tai oikeuskansleriksi. Tämä ei onnistunut, koska he eivät olleet aikoinaan istuneet käräjiä eli saaneet varatuomarin arvoa. Kunniallisina ihmisinä he eivät edes suunnitellet mitään vippaskonstia. Ehkä sellaista konstia ei olekaan.

Mielestäni on selvä, että jos tahtoo ajaa autoa, on opeteltava se taito ja joukkoliikennettä koskevia lain määräyksiä ja sen jälkeen suoritettava säädetty koe, jonka arkinen nimitys on “insinööriajo”. Mielestäni on erittäin selvä, ettei junaa saa ajaa eikä lentokonetta kuljettaa kuka tahansa.

Mainitsemieni menneisyyden miesten ajatus kai oli, että varatuomari on jotenkin herraskainen ja poliittinen nimike. Kas kun ei sitten maisteri saman tien! Tai ylioppilas.

Otsikon “mytty” on tuomioistuimen sisäkieltä. Erinäiset asiakirjat allekirjoitti esittelijä, jonka nimen selvennykseen lisättiin “m:tty” eli “määrätty”. Ruotsiksi “f:d” eli “förodnad”. Josta palaan tunnettuun mainintaan virkanimikkeistä. Suomen ”kirkkoherra” on ruotsiksi “kirkkopaimen” (kyrkoherde). Ja “pastori” on latinan kautta niin ikään “paimen”.



26. tammikuuta 2025

Lasikuvat


Millaista ennen oli?

Minuun teki hyvin voimakkaan vaikutuksen noin tunnin dokumentti “Nätti ja Matti”. Tuskin sitä moni katsoi eilen aamulla, ja Areenassa tässä olevassa osoitteessa katsojia on vain 80 000.

https://areena.yle.fi/1-50780202

Yksi syy voi olla mielestäni hiukan kömpelösti toteuttu vanhojen valokuvien kytkeminen juttujen Nätti Jussiin, vaikka viimeksi mainitusta tuli monien kirjojenkin käsittelemästä, todella eläneestä ihmemiehestä uuttakin tietoa.

Todellinen ihmemies oli Rovaniemen Louejärveltä kotoisin ollut Matti Körkkö, josta löytyy hiukan tietoa myös hakukoneella, Rovaniemen kotiseutumuseon sivuilta.

Hilja Paloniemi -niminen nuori valokuvaaja oli saanut museossa tehtäväkseen selvittää, mitä olivat kyliltä löytyneet aika isot, pelottavan hajuiset lasilevyt. Ne olivat negatiiveja 1920-luvun loppupuolelta 1960-luvulle. Negatiivit on nyt käsitelty ja tallennettu ja niistä on tehty tämä televisio-ohjelma.

Aineistoon liittyy ainakin kaksi sensaatiota. Kuvat ovat erittäin hyviä ja ne esittävät asioita, joista ei oikeastaan ole olemassa aineistoa, tavallisia ihmisiä arkisissa ympäristöissään.

Fantastinen laatu johtuu kuvaajasta, joka taisi olla poikkeuksellisen lahjakas, pienviljelijäperheen kouluja käymätön poika alkujaan, sotien jälkeen ainakin kuuden lapsen isä ja pikkuvirkamies, joka sivutoimenaan kävi ottamassa valokuvia myös pikku tilaisuuksista, aineiston perusteella kuitenkin vain sellaisissa, joihin edes lehtien harvat valokuvaajat eivät tulleet.

Körkkö oli saanut haltuunsa tyypillisen puisen palkkikameran, jollaisia käytettiin ateljeessa. Suoraan sanoen muistan itsekin, että “virallinen” rippikuvani otettiin 50-luvulla tuollaisella laitteella. Negatiivin koko oli luullakseni 10 x 15 senttimetriä, ja niinpä onnistuneiden kuvien jälki oli terävyyden ja sävykkyyden kannalta samaa luokkaa tai parempi kuin nyt myytävien, tuhansien eurojen hintaisten järjestelmäkameroiden. Minulla on Nikon D750 ja siihen kolme linssiä eli rahaa on palanut runsaan viiden vuoden aikana ehkä viisi tuhatta. En sano mitään Nikonin ja Canonin ammattilaisten ykkösmalleista, joita en ole edes kokeillut, enkä esimerkiksi Leican ja Hasselbladin digiversioista, koska niiden hinnan näkeminenkin pyörryttää. Mutta vanhoista mustavalkokuvista tiedän jotain, koska niitä harrastettiin nuoruudessani paljon ja taidolla, ja satun pitämään sotaa edeltäneen ajan klassikoista, joista mieluisin on Brassai.

Tämä siis taustoittamaan arviotani, että Körkön kuvissa on ainakin kymmeniä saman tasoisia kuin Paulaharjun, Pälsin ja Setälän kuvat ihmisistä. Signe Brander on luku sinänsä.

Körkön ihmeellinen oivallus oli viedä ateljeekamera ulos ja retuuttaa sitä polkupyörällä pitkin kyliä. Mutta koska hän ei ollut ehkä kuullutkaan kansatieteestä, hän kuvasi vain ihmisiä, koteja, rakennuksia ja työntekoa ja toimiessaan pitkään ennen sotia ja niiden jälkeen savotoilla kasöörina eli palkanlaskijana ja maksajana kuvissa on runsaasti myös kuvia savotoista sisältä. Koska Körkkö oli opetellut myös magnesiumin käytön, ainakin minä näen nyt ensi kertaa jokseenkin varmasti aitoja kuvia raskaan työn tekijöistä illalla ja esimerkiksi kämppäemännistä.

Mukana on koulunkäyntiä, koululaisia välitunnilla ja pienempiä merkkipäiviä, joissa myös lapsilla oli päällään paremmat vaatteet, jos sellaisia oli.

Kuvaajan harvinainen lahjakkuus näkyy siinäkn, että kuvissa on vältetty jokseenkin kaikki hyvienkin harrastelijoiden virheet. Ei vääriä kiiltoja, ei huonoja ilmeitä, ei kömpelöitä liikkeitä, ei käsketyn näköisiä asentoja, ei edes harhailevia katseita.

Se on tunnettua, ettei meilläkään ole juuri minkään vertaa uskottavia valokuvia sodasta, mutta kun ei ole rauhastakaan ennen eikä jälkeen sotien. Ja joka jumalan koululuokasta löytyy luokkakuva, myös pulpetissa istuvista lapsista, mutta en muista kai koskaan nähneeni kuvaa opetustilanteesta. Niin se menee. Minulla on hienoja kuvia useista tädeistä ja mummoista, mutta olisipa edes yksi kuva asianomaisesta paistamassa pikkuleipiä tai parsimassa sukkia. Kun ei ole.

Kehun tätä Körkköä tässä näin kauheasti ja manaan lukijoita ainakin vilkaisemaan ohjelmaa Areenasta, koska tiedän ja muistan, että ihmisten ja tilanteiden valokuvaaminen oli hyvin vaikeaa. Jokainen järkevä ihminen reagoi kameraan joko ottamalla ilmeitä tai sitten poseeraamalla jostain opitulla tavalla.

Ja sama tapahtuu uudelleen. Mietitäänpä, kertovatko ne miljoonat selfiet ja loputtomat puhelimella kuvatut videot itse asiassa mitään aitoa.

Näin käy aikana, jolloin totuus on muutenkin taas ankarien säännöstelytoimien kohteena, ja “uutisina” saa joka päivä lukea mitä oudoimpia asioita maan ja maailman johtohenkilöiden lausumina.



24. tammikuuta 2025

Vaivaisukko


Eräät nuoet ovat kyselleet entisyydestä. En ole erikseen viitannut Faulknerin määrittelyyn “The past is never dead. It’s not even past.” Menneisyys ei ole koskaan kuollut. Se ei ole edes ohi.

Lainhuutoja käsitellessäni muistin myös tarkistaa, oliko papereissa lain vaatima musteleima eli oliko perintöä koskevan asiakirjan esittäjä suorittanut säädetyn maksun seurakunnan vaivaisille. Muistelen että maksu oli ⅛ prosenttia pesän varoista. Jos kuolinpesä oli täysin varaton, oli silti maksettava yksi markka. 

Vuosi oli 1970 ja paikka oli Annankatu 12, Helsinki. Laamannin meille auskultanteille antamien ohjeiden mukaan oli  aamulla myös nuuhkittava, oliko puliukko Sutinen nukkunut taas talon ullakkotasanteella.

Minulla ei ole ullakkoa.

Mummoni ikäpolvi ja ehkä anoppi muka pelkäsivät joutuvansa vaivaistaloon, kun kahvin hinta nousi. Erään hyvän ystävän isä oli työssä kunnalliskodin vahtimestarina. Sitten Suomi edistyi: vanhoilla ja sairaille perustettiin terveyskeskuksia. Nyt huonosti voiville on hyvinvointikeskuksia.

Nyt ei tarvitse pelätä. Vaivaistaloja ei enää ole. Sitä vastoin hyvinkin vaivaisia on taloissa. “Kotihoito” soi sanana lempeästi. Todellisuudesta ei voi sanoa samaa.

Oman aikansa ykkösblogisti “Olli” kirjoitti myös ryssäjuttuja sodan aikana. Pidin niistä suuresti. Eräässä kerrotaan, miten vallankumouksellisen kulkulaitoskomisariaatin vaatimuksesta juna tuli Porojetsiin. Se oli Nononovkassa aikataulusta kaksi vuotta myöhässä, höyrypannu oli rikki, ratapölkkyjä puuttui ja raiteista oli viety kaikki mutterit.

Ratkaisu oli innovatiivinen. Nononovkan nimi muutettiin niin että voitiin ilmoittaa todenmukaisesti: “Juna n:o 112 on Porojetsissa.” Ja entisestä Porojetsista tehtiin tietenkin samalla Nononovka. “Uuskieli” ei todella ole Orwellin keksintö eikä oivalluksena uusi.

Se muuten toimi kahteen suuntaan. Annankadulla tai muualla notaarina toimivaa ja käräjiä istuvaa nuorta kandia (nykyisin oikeustieteen maisteri), puhuteltiin “tuomariksi”, mutta itse tuota titteliä ei saanut käyttää. Minäkin olin puhelinluettelossa “hovioik. ausk.” Tänäkin päivänä joudun poistamaan henkilötiedoistani arvon “varatuomari”, jonka siis sain 1971, koska kaikki ikäiseni virkatuomarit olivat olleet varatuomareita. Auskultointi titteleineen vaadittiin myös korkeimman oikeuden esittelijöiltä ja yleensä sen hoitivat myös asianajajat. 

Kun itse oli protokollareistaattori (minulla on tallessa teknisesti ehkä voimassa oleva 1800-luvun lopun rangijärjestys), valtiokalenterissa luki kohdallani “nuorempi oikeussihteeri”. Nuorille tapaan välillä mainita, että aina kun sai ylennyksen, palkka kaksinkertaistui, ja pelkkä esittelijä saattoi 1800-luvun Helsingissä omistaa valjakon vaunuineen ja kivitalon Kruunuhaassa. Omin silmin katselin, miten Korkeimman oikeuden rakennukseen Kauppatorin viertä askeltavaa vanhemman polven oikeusneivosta seurasi ahkerasti kipittävä vahtimestari kantaen puolityhjää salkkua. Asianomainen oli noudettu salkkuineen asunnostaan Bulevardilta. Eikä herra eikä upseeri kanna mitään. Jos nykyisin Tasavallan presidentille ojentaa lahjaksi minkä tahansa kipon, hän ojentaa sen heti adjutantille.

Kihlakunnantuomari, joka sai sportteleita eli virkasivutuloja, oli määrättömän rikas, ja maan tavoitelluin virka oli Rannan (Äyräpään) tuomiokunnan tuomari. Siellä tehtiin niin paljon metsäkauppoja eli haettiin lainhuutoja ja tarvittiin aika hintavia rasitustodistuksia, josta kävivät ilmi kiinnitykset. Kihlakunnantuomareiksi hakeutui usein senaattoreita Helsingistä. Sellaisia kuin Svinhufvud, joka ennen vaiheitaan valtiopäivillä oli ollut Turun hovioikeuden asessori, aatelismies, kuten silloin kuului asiaan.

Prebebdajärjestelmä oli jo loppunut. Perinteinen jako maassamme oli siis ollut, että yksi teki työt ja toinen sai työstä tulot. Ja neljännen luokan kunniamerkki rintapielessä oikeutti edellyttämään puhuttelua “teidän ylhäisyytenne”.

Maassa oli Venäjän vallan aikana paljon köyhiä pappeja ja kuusi erittäin varakasta kirkkoherraa. On varmaan helppo arvata, kuka siunasi ruumiit ja saarnasi sunnuntaisin. Minua miellytti kovin vanhoissa kirjoissa 1900-luvun alkuun esiintynyt virkanimike “armovuoden saarnaaja”.

Vaivaisukko tuli tutuksi Kortesjärven kirkon tapulin seinästä. Oli kovin juhlallista, kun sai isovanhemmilta kolikon ja juoksi pudottamaan sen reijästä sisään. Kerran pientä rahaa ei löytynyt. Isoisäni antoi Pectus-pastillin, joita hänellä oli tapana kantaa takkinsa vasemmassa sivutaskussa, ja minä pinkaisin viemään sen vaivaisukon ojennettuun käteen, tietenkin juhlallisin mielin.

Olin kysynyt, olemmeko me köyhiä, ja kuullut, että emme ole, mutta Karin Nikolai on rikkaampi. Elli-mummu oli ohjeistanut ja ennen pitkää osasin lukea kirjastakin, että armelias on rikas. Kirjasta opin, ettei Topeliusta ollut helppo ymmärtää. Siis että olkilyhde katolle pikkulintujen iloksi…? Mutta meidän talon katto oli tiiltä, eikä siellä hypellyt pikkulintuja, vaan pikkupoikia.

Lakia menin lukemaan, koska isäni käski. Isäni olisi kuulemma halunnut esimerkiksi metsänhoitajaksi, mutta talossamme asuva maisteri Väyrynen oli sanonut, että huihai. Kemppinenhän on kuin luotu lakimieheksi. Niin kuin muuten olikin.

Sitä en ymmärrä, miksi itse hairahduin myös kirjallisuuteen ja historiaan,, vaikka melkein kaikki lähisukulaiseni olivat autonasentajia, sekä isän että äidin puolella. Olin jopa kesäisin töissä suvun autokorjaamolla. Ehkäpä käsitin varhain, että samalla tavalla kuin hävisin pituushypyssä ja juoksussa ja hiihdossa, matkaan katsomatta, käteeni istuu paremmin kynä kuin ruuvimeisseli. Sitä autokorjaamoa ei muuten enää ole. Kyniä on ja tietokone.

Autoja ei voi käytännössä enää korjata. Ikäiseni rouvat olivat yleensä hyvillään, koska aviomies löytyi tarvittaessa aina. Kumisaappaat (Nokia) näkyivät auton alta tallissa.  Kun mentiin järvelle lepäämään, jokseenkin kaikki miehet ryhtyivät korjaamaan prutkuja eli perä- ja keskimoottoreita. Ulkoilua, luontoa tai muuta sellaista ei harrastettu.

Ja itse kirjoitan verkkoon blogeja. Minulla oli taipumuksia jo keskenkasvuisena. Olin ihan näppärä oikomaan ja puhdistamaan verkot roskista, kaisloista, ahvenista, salakoista ja jopa kiiskistä. Suurpedot, kuten lahnat, savustettiin öljytynnyristä näperrellyssä laitteessa. Olivathan kaikki hitsaustaitoisia. Paitsi minä.

Menneisyys ei ole ohi.


 

19. tammikuuta 2025

Sisäpiiri


Otsikkoni epäonnistui. Viimeksi käyttämäni “sisäkauppa” on useilla kielillä käytössä oleva sana, jonka vastakohta on “kaukokauppa” ja etenkin “vienti”.  “Lähikauppa” on puhekielessä lähellä oleva myymälä.

Huomasin muistelevani kassakoneita. Kun olin myymässä lippuja suvun elokuvateatteriin tai tuuraamassa kirjakaupassa, tavaran hinta oli kirjoitettu siihen lyijykynällä, tai ehkä hyllyllä oli lappu. Hinta maksettiin rahana, ja myyjän piti antaa tarvittaessa rahasta takaisin. Rahat pyyhkäistiin kassalaatikkoon ja kassa laskettiin illalla. Kassakoneita meillä ei ollut, mutta osuuskaupassa oli.

Ennen niin maineikas tietokoneyhtiö IBM aloitti muinoin toimintansa kaupittelemalla kassakoneita. Mainokset osoitettiin kauppiaille: estä puotipuksujen ja muiden myyjien vilppi. Eli myymäläapulaiset pistelevät kuitenkin rahoja omiin taskuihinsa…

Sisäpiirikaupasta on annettu Suomessa rangaistuksia ja olen itse ollut antamassa potkuja joillekin toimitusjohtajille sellaisesta. Laissa termi koskee oikeastaan vain pörssiyhtiöitä, mutta rikoslaki selvittää “velallisen rikokset”.

Ostin kaupasta salaatin ja leipää ja puntin tulitikkuja. Jäin katselemaan kassalla istuvan mukavan ihmisen pusakkaa ja sen merkintöjä, sillä mieleeni tuli, että olisi käytännöllistä, jos tarjolla olisi myös fleece merkinnöin “K-market - Myymälävaras”.

Karhukoplan kelpo miehillä oli sekä naamio silmien ympärillä että vankilaan viittaava numerolappu rinnalla. Naamioita käyttivät Zorro ja Mustanaamio, joka oli olevinaan sankari, vaikka käytti lyhyitä alushousuja pitkien päällä.

Nämäkin ajatukset nousivat mieleen, kun tarkistin, että yksilö tosiaan keksittiin Euroopassa vasta 1100-luvulla. Aika pian alettiin tehdä näköisiä kuvia ja veistoksia.

Kiinassa, sen todistaa runous, aivan villi yksilöllisyys oli alkanut kukkia kijallisuudessa 700-luvulta, mutta myös islam oli tässä paljon edellä. Bagdadin seudun sadunkertojat keksivät kaiken, tiede tunnisti kreikkalaisen antiikin suuret tekijät ja säilytti muiden ohessa Aristoteleen kääntämällä paljon hänen teoksiaan arabiaksi. Omar Khaijam on vaikeampi kysymys. Meidän tuntemamme runoilijan takana on ehkä Englannin romantiikan villitys 1850-luvulta ja vastaavasti persialainen 1100-luvun perinne. En osaa sanoa, oliko Omarin hyvin viehättävien ja humaanien säkeiden takana britti Fitzgerald. Hänen teoksestaan (Omar Khayyam, Rubaiyat) on kuitenkin ilmestynyt monta sataa painosta, ja käännöksiä riittää.

Nyt esillä pitämäni uusi ja uskottava tulkinta tuntuu todistavan, että se mitä tähän asti on pidetty juutalaisten etenkin Egyptissä säilyttäminä dokumentteina, oli myös islamin ja idän kristittyjen työtä. Yksilöllisyyttä vailla olleeksi väitetty keskiaika kaikuu tuhansia erittäin persoonallisia ääniä nimenomaan teksteissä, joita ei ollut ajateltu laajempaan jakeluun.

Onneksi meillä Toivo Lyy suomensi Omaria (englannista). Ehkä “Teltantekijä” (1949) ja “Viisaan viini” (1955) ovat unohduksissa. Loppusoinnullinen runous meni muodista. Pari makupalaa näytteeksi:

“Ma kainalossa koraani ja kannu toisen alla

vaellan tiellä kaidalla ja tiellä lavealla. 

En ole pahin pakana, en parhain musulmaani

ikiholvin sinikivisen ja aurinkoisen alla.”


“Jos pari kolme narria nyt johtaa maailmaa

ja niiden tylsyys ääretön älystä käydä saa

ja se on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu -

niin entäs sitten? - Enintään se ehkä naurattaa.”

 


16. tammikuuta 2025

Sisäkauppa


Otsikon sanaa ei ole olemassa. On tukku- ja vähittäiskauppaa ja ulkomailta tuontia ja vientiä,

Entä kun ei ole ulkomaita?

Antiikin kreikkalaisilla Kreikkaa ei ollut. “Polis” eli kaupunkivaltio oli. Sellainen oli esimerkiksi Ateena. Siellä oli väestöä ehkä 50 tuhatta, kaikkiaan. Tämä arvio koskee Perikleen - Platonin aikaa. Ateenasta tuli osa Roomaa, jonka pääkaupungissa oli kaksi tuhatta vuotta sitten yli miljoona asukasta. Hälyttävän suuri osa oli erilaisia siipimiehiä, ja poliittisen johdon ajoittain ylivoimainen tehtävä oli pitää heitä ravittuina ja kohtalaisen tyytyväisinä. “Leipää ja sirkushuveja” on oikein sanottu. “Sirkusta” eli happeningien tapahtumapaikkaa voi käydä edelleen itse ihmettelemässä. Tosin Colosseumia käytettiin vuosisatoja myös kätevänä kivivarastona, josta kulkeutui ainesta milloin minnekin.

Sivumennen: hetken mietin, miksi joku kommentoija kytki mainintani keskiajan katedraaleista uskontojen viheliäisyyteen. Kun katson muinaista temppeliä - tyyppiä Ateenan Akropolis - minua viiltää sen sopusuhta ja rakentajien valtava taito. Mitä siellä on milloinkin palvottu, ei tunnu kovin tärkeältä. 

Oma tulkintani on, että temppelit ja siis kirkot olivat oman aikansa tavarataloja eli kauppahalleja. Papiston tärkein tehtävä oli myynti ja markkinointi.

Uskontojen keskeinen sosiologinen tehtävä oli tuottaa puhetta ja myöhemmin kirjoitusta, joka perusteli kulloisenkin hallitsijan asemaa.

Hallitsijalla tarkoitan tässä henkilöä ja hänen ryhmäänsä, joka on saavuttanut jonkin asteisen yksinoikeuden väkivallan käyttämiseen. Jopa tarpeelliset murhat hoidetaan oman ryhmän sisällä. Edelleen hyvin tunnettujen kirjojen todistuksen mukaan esimerkiksi Rooman keisareille suurin uhka oli oma henkivartiokaarti.

Viimeksi mainitsemissani Kairon loputtoman rikkaissa dokumentissa on esimerkiksi käypiä kertomuksia, miten pienen kaupungin hallitsija kutsui etäiselle keskushallinnolle raportoimatta kaupungissa parempia oikeuksia vaatineen joukon muka juhlapäivälliselle taloonsa, ja surmautti kaikki. Asia oli sillä hoidettu. Niinpä aineistossa hyvin runsaasti edustettuna olevat juutalaiset, jotka olivat kangaskaupan harjoittajina ja kudonnan organisoijina kaikille mieluisaa väkeä, tapasivat kiertää merkkihenklöt kaukaa. Kangas, siis puuvilla ja pellava, olivat ajaneet vehnän ohi koko Egyptin ykköstuotteina. Tiukasti perässä tuli islaminuskoisten opettelema sokerinvalmistus; ruokoa tuotiin jopa Intian takaa meritse, ja voitot olivat suuria. Egyptiläinen viini oli huonoa.

Hiukan yllättäen myös silkin tuotanto oli hyvin laajaa Egyptissä ainakin 800-luvulla.

Hyvin mielenkiintoista on, että työnjako oli edennyt niin tavattoman pitkälle, että pienissäkin kylissä eli leipurin ammatilla, vaikka kaikki osaavat leipoa. Lisäksi palkkatyö, joka on edelleen tapana esittää Pohjois-Euroopan keksintönä ja kirouksena 1800-luvun alusta, oli asiakirjojen mukaan yleistä ja suosittua kautta Egyptin tuhat vuotta aikaisemmin. Käsitteen “feodalismi” sokaisemina olemme kuvitelleet, että kaikki lapion tai kuokan varressa työskennelleet olisivat olleet orjia tai maaorjia. Näin ei ollut. Merkittävä osa oli “maatyömiehiä”, jotka saivat palkkansa kupari- tai hopeakolikkoina. Taidollisesti vaativat työt, kuten kankaan värjääminen ja nahkojen parkitseminen, olivat osaajien käsissä, ja nämä järjestelivät myös tuotteittensa myynnin lähialueilla.

Aikakauden “teollisuutta” oli amforan (viiniruukku) valmistaminen eli keramiikka. Kysyntä oli loputonta, koska kaivolla tai lähteellä tarvittu vesiruukku oli sama esine, vain huonommin valmistettu. Ruukun polttaminen nestettä pitäväksi onnistuu kylän oloissa, mutta ei kotona. Puheena olevana aikana islamia tunnustavat suhtautuivat sangen välinpitämättömästi uskontonsa viinikieltoon.

Lukija on jo ymmärtänyt, että kirjoituksellani ihmeellisistä Egyptistä poimituista asiakirjoista kahden puolen vuotta 1000 ajattelen nykyhetkeä.

Egypti rakensi sääntöperäisen järjestelmän, joka oli omiaan kaupankäyntiin. Itse asiassa se hitaasti kuihtuen jatki sitä 1800-luvun loppuun asti.

Tänään puhutaan Yhdysalloisa, Venäjästä ja Kiinasta sekä lisäksi Intiasta.

Varhaisemman keskiajan kehityksen tuloksensa eli siis Kairosta käsin, keskeltä maailman luultavasti vanhinta yhtäjaksoista korkeakulttuuria eli 3 500 vuotta toiminutta Egyptiä, nousi jotain hyvin ajankohtaista. Teknisen ja taloudellisen vallan järjestelmät.

Eri puolilla maailmaa ovat nousseet altaan Temppeliherrat. Tuo vailla valtiota toiminut organisaatio oli luultavasti aikansa rikkain ja vaikutusvaltaisin, ja vasta Ranskan kuningas Filip IV  Kaunis sai sen kumoon.

Sellaisia henkilöitä kuin esimerkiksi Trump ja Putin tulee ja menee. Ihmisissä on se ongelma, että he pakkaavat vanhentumaan ja kuolemaan. Niin ei käy järjestelmien.

Näihin asti on sanottu, että pääoman ja uhkarohkean toiminnan yhdistäminen eli osakeyhtiö alkoi Hollannista, jonka Itä-Intian Kauppakomppania oli ensimmäinen suurvalta vailla omaa aluetta.

Eli tällä viikolla siirrymme Temppeliherrojen aikakauteen. (Enkä tarkoita salaliittoa enkä Dan Brownin kirjoja.)


13. tammikuuta 2025

Kauppa


 

Tämä ja jotkut tulossa olevat, samankaltaiset blogikirjoitukseni kiinnostava arvioni mukaan noin kolmea ihmistä tai kukaties neljää.

Blogeissa on tämä puoli. Ehkä päiväkirjojaan julkaisseet eivät täysin tajua, miten röyhkeän pettäjän kynsissä he ovat. Tuo pettäjä on kirjoittaja itse, hänen muistinsa. Joko kirjoittaja on muka oletettua etevämpi tai kurjaakin kurjempi. Kumpikaan ei pidä paikkaansa. Hyvin luultavasti kirjoittaja on ihan tavallinen. Ennen saattoi sanoa, jotain luettuaan, että kaikille perkeleille sitä kyniä myydäänkin. Nykyisin on niin helppo huiputtaa kauppiasta, että aikoo muka vain piirrellä hiirellä esimerkiksi kiinalaisia kangaspuita…

Minusta tuntuu, että löysin lepattavan valon keskiajan pimeydestä. Tuo pimeys on tunnetusti 1800-luvun historian tutkijoiden täysin perusteeton haukkumasana. Miten pimeäksi ja takaajuiseksi santaan aikakautta, jolloin keksittiin ja rakennettiin muun muassa katedraalit. Näinä aikoina olemme oikein televisiosta kuulleet, miten koville ranskalaisilta otti nykytekniikalla korjata Notre Dame, kun sen katto tukirakenteineen pääsi palamaan.

Eikä Pariisin Notre Dame ole edes kymmenen kärjessä -katedraali. Siinä on ihan vieressäkin Sainte Chapelle, ihme. Musiikin ja runouden sanotaan taantuneen, vaikka asia on päin vastoin. Väkimiehet lauloivat toinen tistaan ihmeellisempiä runoja, kuten Arnaut Daniel ja Bertrand de Borns, ja toiset sävelsivät ja keksivät jatkuvasti uusia soittimia.

Chri Wickhamin “The Donkey and the Boat” eli aasi ja vene näyttää sisältävän tiedot niistä dokumenteista ja siitä arkeologiasta, joka kertoo täsmällisesti, millaista oli “juridiikka”, jota ei siis sittenkään keksitty Genovassa eikä Barcelonassa, saati Venetsiassa.

Tutkijoilla on kullakin oma alansa. Wickham oli pitkään vaatimattomasta “vain” varhaiskeskiajan historian professori Oxfordissa (All Souls). Hän onnistui ryhmittämään hyvin laajan kollegojensa piirin.

Kairon eräältä kaatopaikalta on nyt 100 vuoden aikana koottu ainakin 300 000 liuskaa ja sellaisen kappaletta. Suuri osa on kirjeitä, ja niistä avautuu todellisten ihmisten todellinen elämä.

Tuohon aikaan eli karkeasti 800 - 1150 Niilin varrella eleltiin fatimidien aikakaudella varsin sovussa eri uskontokuntien kesken. Sekä islaminuskoisilla, juutalaisilla että kristityillä oli se terve ajatus, että paperia (harvemmin enää papyrusta), johon oli kirjoitettu jotain, ei pidä hävittää. Kyllä niitä aika paljon käytettiin lannoitteeksi, mutta nuo sadat tuhannet säästyivät erityisissä huoneissa tai pienissä rakennuksissa, jollaisen nimitys oli “geniza”. Ja sieltä niitä on saat, ostettu ja varastettu niin että huikein kokoelma on muuri Oxfordissa ja Cambridgessa.

Ongelma oli se, että kieli oli egyptiä koptin kieltä, arameaa, hepreaa tai kreikkaa, monesti murteellista, ja kirjaimet arabian edelleen käyttämiä, heprean käyttämiä tai sitten kreikan eri kursiiveja eli kynällä (puikolla) kirjoitettuja juttuja, joissa kirjaimetkin saattoivat olla aika erilaisia riippuen kirjurin taidosta ja siitä, paljonko hänelle maksettiin.

Kirjeiden sisältä oli tyyppiä “milloin, kunnioitttu ystävä, aiot viimeinkin maksaa sen dirhemin, jonka sait minulta lainaksi toissa vuonna”, tai “nyt näyttäisi saavan Qumin kautta Intian takaa muskottia niin halvalla, että voitto voisi olla luokkaa 400 prosenttia”, “tai täten kutsun sinut hääjuhliin, kun keskimmäinen tyttäreni avioituu erikoisen lihavan ja rikkaan kauppiaan kanssa, jolla on oma 20 huoneen talo tuossa Niilin vastarannalla”.

Seassa on järkyttävä määrä jumaluusopillisia pohdintoja, islamin miehillä vähemmän kuin kristityillä, mutta juutalaisilla sitäkin enemmän, he kn alkoivat kehittää noihin aikoihin kabbalaa. Kabbalan yksinkertainen idea on, että jokainen kirjain merkitsee jotain muuta kuin luulisi. Vaikka pyhä teksti näyttäisi vain ylistävän Herraa, täydellä syyllä tietysti, niin laskien ja lajitellen kirjaimet “oikealla” tavalla saattaa päästä kesken kaiken selville joistakin olemassalon rvoituksista.

Tämän blogin lukija tietää, ettei tuollainen teksti-alkemia ole millään muotoa kadonnut maailmasta.

Mutta tutkijajoukkoja, jotka oikeasti osaavat lukea keskiajan arabiaa, hepreaa, kreikkaa ja itsestään selvästi latinaa kuin vettä vain - niitä ei ole paljon.

Jatkossa kerron, missä on se “juridiikka”. Sitä - nykyisen osakeyhtiön yhtä kantamuotoa - löytyy ällistyttävän hallitussa muodossa laivausasiakirjoista. Laivanisännistö, jollaista muuten Suomessakin Alastalon salissa perustettiin, oli melkoinen oerganisaatio, koska huomioon oli otettava sekä vahingot eli haverit että voitot, erikseen aluksen omistajan osuus varustajan huolitsijan ja kapteenin ja sitten tietysti rahdinottajan eli asiakkaan. Ja päällä oli jo hyvin kehittynyt merivakuutus. Siis noin vuonna 1 000.

Luultavasti sääntörakenteet ovat pronssikaden lopulta. Anakin niistä kolmesta yli kolme tuhatta vuotta sitten ponneesta ja nyt löydetystä laivasta, joilla kuljetettiin kupari Kyprokselta, pesusieniä Persianlahdelta, seetrilankkuja ja loputtomasti keramiikkaa, näyttää löytyvän tuon henkisiä nuolenpääkirjoituksia.



11. tammikuuta 2025

Runo


“Runo” tarkoitti joskus, toisessa kielessä, salaista tietoa. Se on pitkä ajatus, että kovaan paikkaan tarvitaan sokea runonlaulaja. Sellaiseksi on ajateltu myös Homerosta. Koulupoikavitsin mukaan niitä kahta eurooppalaista suurteosta ei uudemman tutkimuksen mukaan kirjoittanut Homeros, vaan eräs toinen saman niminen mies.

Vitsi on siis se, ettemme tiedä Homeroksesta muuta kuin nimen, ja sekin lienee väärä. 

Se ei ole vitsi, että arvattavasti AI on jo hakenut kiinnostavan vastauksen “Homeeriseen kysymykseen” - yksi, kaksi vai useita kirjoittajia.Tuollainen otaksumani vastaus on luultavasti väärä, sillä oman Kalevalamme eli siis tuolla otsikolla julkaistun runokokoelman takana, on paljon väkeä vuosisatojen ajalta. Kysymys Lönnrot vai “kansa” on väärä. Elias julkaisi muistiinpanonsa, jotka oli tehnyt hämmästyttävän nopealla lyhennekirjoituksellaan, parsi ja paranteli ja pani paljon omiaan sekaan, ja laulatettavana oli lahjonnan tai viinan voimalla erilaisia paikkakuntalaisia. Muinaisruno oli tunnettu hyvinkin kauan ennen, mutta kirkko vastusti sitä pakanuutena. Ja Larin Paraske, Inkerin suomalainen / inkerikko, yksi maamme suurimmista taiteilijoista on unohdettu patsaaksi kadun varteen. Hän lauloi Metsäpirtissä ja sitten Loviisassa 32 000 säettä ja lisäksi oman kertomansa mukaan teki itsekin laulun aina ja kaikesta. Ja hänen käsitöittensä kokoelma… 

Eero Järnefeltin julkaisu Parasken muotokuvan maalaamisesta ja suuren taiteilijan taidosta on fantastinen. Ja Yrjö Hirnin essee, jossa hän muistelee, miten he kävivät nuoren Sibeliuksen kanssa kuulemassa tätä ihmettä “livenä”, on keskeistä historiaa.

Tiedän, että Iliaan voi oppia virheettömästi ulkoa. Suunnittelin kerran itsekin ryhtyä tuohon toimeen - tai itse asiassa Odysseiaan, josta pidän paljon enemmän.

Lukemani mukaan - en muista lähdettä - Briteissä joku naiskollega puoli vuosisataa sitten kimpaantui jatkuvasta keskustelusta suullisen perinteen välittymisen mahdollisuudesta, ja kostoksi opetteli Iliaan ulkoa, kreikaksi.

Teoksessa on 15 tuhatta riviä eli säettä ja Odysseiassa noin 28 000. Parhaimmillani opin itse kalevalaista mittaa 300 säettä tunnissa. Lopetin tuon pelehtimisen, koska sillä on hintansa. Osaan edelleen, yli 60 vuoden kuluttua tuon “sielutieteen” (psykologia) yhteydessä lukiolaisena kokeilemani jakson, joka koskee sellaisen Väinämöisen ja häirikkö Joukahaisen valitettavaa liiikenneonnettomuuutta. Alkoholilla ei liene ollut osuutta asiaan - tai kuka ne heidän olvinsa, simansa ja metensä tietää.

Kalevala, Kolmas runo. Siinä on muuten vittuilu valloillaan. Valitettavasti se erehtyy, joka luulee löytävänsä Kalevalasta paljonkin näin jäntevää tavaraa. Sitä toki on, mutta en ihmettele erästäkin hyvin tuntemaani suomen kirjallisuuden maisteria, joka keplotteli itsensä tenteistä lukematta lainkaan tätä kaikille oppiaineessa pakollista teosta, johon oli saanut jo koululaisena vastenmielisyyden. Vanhat suomalaiset virsikirjat hän sen sijaan tutki tunnollisesti. Hän tiesi, kuka piti tenttiä… Kauan sitten kuolleen henkilön etunimi oli Marja, joka voi olla kalevalainen muoto nimestä Maria. Esiintyy kirjassa myös Marjattana.

http://nebu.finlit.fi/kalevala/index.php?s=12&m=1&l=1

On  muotia kiittää Kantelettaren runoja ja sivuuttaa “oikea” Kalevala vähin äänin. Kun tosiaan jättää erilaiset sulhon pesetykset pois, käsissä on todiste äidinkielemme suurenmoisuudesta - ja samalla siitä, ettei suomi suostu indoeurooppalaisiin kieliin käännöksinä. Sibelius muuten sitten ymmärsi asian. Hänen jälkeensä se on ollut aika lailla unhduksissa. Kullervo-sinfonian alussa Sibbe osoittaa, ettei takova trokee todellakaan ole se meidän vanhojemme runomitta. 

Jos joku teistä lukijoista innostuisi, selitysteoksia on tiu tai enemmän, ja tekstiksi ehdotan linkkini verkkoversiota. Omissa silmissäni Gallén-Kallelan Kalevala-näyt ovat ilmestyksiä harhateltä. Ellen tuntisi hänen Afrikka-kuviaan, pitäisin miestä pienenä.


6. tammikuuta 2025

Kitara


 


Lorca 

(Federico García Lorca, 1898 - 1936)

 

 

Empieza el llanto
de la guitarra.
Se rompen las copas
de la madrugada.
Empieza el llanto
de la guitarra.
Es inútil
callarla.
Es imposible
callarla.
Llora monótona
como llora el agua,
como llora el viento
sobre la nevada.
Es imposible
callarla.
Llora por cosas
lejanas.
Arena del Sur caliente
que pide camelias blancas.
Llora flecha sin blanco,
la tarde sin mañana,
y el primer pajaro muerto
sobre la rama.
¡Oh guitarra!
Corazón malherido
por cinco espadas.






Aloittaa laulun

kitara.

Rämähtävät sarastuksen

maljat.

Aloittaa laulun 

kitara.

On turha

torjua.

On mahdotonta

torjua.

Sävytöntä parkua

kuten parkuvat tuuli ja vesi

nietoksilla.

On mahdotonta torjua.

Kirkua kaikkea joka

katosi jo.

Etelän kuumaa hiekkaa

joka himoitsee valkoista kukkaa.

Nuolelta puuttuu

maali.

Illalta puuttuu 

aamu.

Ja ensimmäinen kuollut varpunen

oksan alla.

Kitara!

Murheen sydämen lävistää

viisi miekkaa.


(Kuvassa Timo Korhonen. Kuva ja suom.  ./. J.K.)