Sivun näyttöjä yhteensä

28. helmikuuta 2007

Oli elämä

Pennsylvaniassa toimi sekatavarakauppiaana puhelias ja erikoinen italialainen, joka väitti olleensa monessa mukana.

Kauppa teki konkurssin. Liikaa myyntiä "kirjalle" eli velaksi.

Kauppias ja hänen napakka ja taitava vaimonsa palasivat New Yorkiin ja panivat pystyyn Amerikan mantereen ensimmäisen oopperaesityksen ilmoitettuaan italialaisseurueelle, ettei maassa ole tiettävästi kuin yksi oboen soittaja.

Muutenkin käsitys hienostuneista huveista oli myös Yhdysvaltain itärannikolla sama kuin muistamani Suomen eräissä osissa - lopuksi tunti tappelua.

Lorenzo Da Ponte syntyi 1749 ja kuoli 1838 ja saavutti ankarasti tavoittelemansa kuolemattoman nimen kirjoittamalla libretot Mozartin kolmeen oopperaan, Figaron häihin, Don Giovanniin ja Così fan tutteen. Wienissä ja Lontoossa hän oli ollut mukana vähintään tekstitohtorina kymmenissä tuotannoissa, koska hän oli sellainen mies, että hän tiesi tarkoin, mistä toisesta oopperasta voi varastaa tähän oopperaan hyvin istuvan aarian, tai miten karsia tolkuttomasta tarinasta sellainen, että sen voi esittää käytettävissä olevin voimin.

Tolkkuahan libretoissa ei yleensä ole.

Hän oli köyhä jätkä Venetsiasta, syntyperältään juutalainen, sangen muodollisesti katolinen pappi eli abbé, joka muuten siis ei tarkoita apottia ja aika poika naisten metsästäjänä.

Runontekijänä ja riimittelijänä hän oli samanlainen luonnonihme kuin vanhempi aikalaisensa Monostatos, eli pystyi kirjoittamaan vaikka maitokaupan ostoslistan käyttäen terza rimaa, ja yhdenkin kerran täysin virheettömän ja taidokkaan sonetin reippaasti alle puolen tunnin maksuhaluiselle aatelismiehelle, jonka gimmakaveri halusi sellaisen.

Ei siinä kaikki. Hän oli hyvä libretisti, tavattoman hyvä. Don Giovanni, sinänsä hyvin tunnettu aihe (Tirso de Molinas "El burlador de Sevilla" jne.)

Anthony Holden on Englannin johtavia musiikkikriitikkoja (Observer). Verkossa on hänen tekstejään vaikka mitkä määrät. Oikeasti hyvä: kertoo teoksista ja esityksistä käsitettävästi.

Hänen sanotaan olevan yksi aikakauden huomatuimmista elämäkerran kirjoittajista; da Ponten uusi elämäkertateos osoittaa, että hän osaa senkin vaativan ammatin hyvin.

Pari vuotta sitten hän piti vuorotteluvapaata ja toimi vuoden ammattimaisena pokerin pelaajana USA:ssa ja kirjoitti kirjan. "Big Deal" saavutti toisten ammattilaisten tunnustuksen ja osoitti, että pokeri on vaativa taide, aivan kuten ooppera.

Erinäisten sukulais- ja muiden suhteiden takia olen auttavasti selvillä suomalaisen oopperan hallintoasioista 1920-luvun alusta, jolloin Boreniusten asianajokonttori ryhtyi hoitamaan erinäisiä juristia vaativia tehtäviä ja siinä sivussa etenkin taiteilijoiden veroasioita. Oopperatalon aikaansaamisessa oli melkoinen vääntö, mutta syntyi se sitten, puolen vuosisada meinaamisen jälkeen.

Hallinnon riidat, mielenosoitukset ja Mikko Frankin mielenliikkeet tuovat mieleen Meksikon kevätkapinat. Rettelöinti ja umpimähkäinen ammuskelu ikään kuin kuuluu vuodenkiertoon. Ruumiita tulee. Nimiä sammuu ja syttyy. Joskus joku paukahtaa hulluksi kesken kaiken.

Ooppera on perinteisesti suomalaisen yleisön leppymättömän vihan kohde, herrojen kotkotuksia, johon mätetään veronmaksajien rahoja. Taidemuotona sitä pidetään naurettavana. Perusasenne on sama kuin muinoin sarjakuvassa "Vihtori ja Klaara" - jos eukko pakottaa aitioon, niin voihan siellä käydä kuorsaamassa, vaikka rampeissa kiljuvat pyylevät henkilöt häritsevät tätä sinänsä kiitettävää ja liikemiehelle luonnollista toimitusta.

Suomalainen karvalakkiooppera on kumminkin vanha ilmiö. Jo "Kaarle-kuninkaan metsästys" vetosi etevästi yleisön alempiin tunteisiin, ja sitten "Pohjalaisia" nostatti kansallisia tunteita. Juuri kun ikätoverini ja tuttavani olivat tuominneet oopperan turhaksi ja kalliiksi taiteeksi, tulivat "Ratsumies", "Viimeiset kiusaukset" ja ne muut, eikä bussilastien vyöryminen Savonlinnaan osoita minkäänlaisia ehtymisen merkkejä. Martti Talvela, Jorma Hynninen ja Carita Mattila tunnetaan ja hyväksytään jopa Jaskan Snagarilla, ja lukuisat ulkomaalaisten kehumat solistimme, sellaiset kuin Matti Salminen ja Soile Isokoski, herättävät hämmennystä jopa taksikuskeissa. Eihän heistä nyt voi puhua samana päivänä kuin esimerkiksi kansainvälisistä jalkapalloilijoista, mutta aina välillä kuulee tosi miesten miettivän, että minkähänlaiset pillit olisi sääristä saanut, kun pääkin noin soi.

Da Ponte oli kyky, joka nykymaailmassa olisi voinut kiinnostaa sekä Salaisten elämien että Kotikadun tuottajia. Hänellä oli rautainen kyky nähdä, miten tarinaa on kuljetettava ja mikä kaikki voidaan pyyhkiä tarpeettomana ja liian kalliina pois.

Holdenilla on brittinä hiukan erikoinen näkökulma. Englantilaiset olivat keksimässä ja kehittämässä suurta musiikkia (Purcell, Tallis ja niin monet muut), mutta näennäisesti he eivät olisi uusimpana aikana suuremmin kunnostautuneet alalla. Vaikka olihan heillä Britten.

Oopperassa ja oikeastaan koko isossa musiikissa oli saksalainen, italialainen ja venäläinen perinne ja siinä välissä vielä ranskalainen. Runsaat sata vuotta sitten seurassa kuin seurassa sai aikaan käsikähmän ottamalla puheeksi Wagnerin ja Verdin ansiot. Molemmilla oli hyvin kiihkeät kannattajat ja vastustajat. Koska jalkapalloa ei ollut oikeastaan keksitty, ooppera oli myös huligaanien suosiossa ja moni vilpitön matkamies kertoo muistelmissaan, miten voimillekäypää oli kuunnella oopperoiden iskusävelmiä, aina ja kaikkialla ja koko ajan. Perinne jatkuikin kauan - Puccini kuoli vasta 1924 ja Mascagni kaatoi kuppinsa vasta 1945.

Mutta USA oli kehittänyt musikaalin ja Englanti "musiikkinäytelmän", siis sellaisen kuin Adrew Lloyd Webber, jonka oopperan kummitus on kai jo esitetty kymmenen tuhatta kertaa siinä samassa teatterissa, jossa Da Ponta pyöri Taylor-nimisen kelmin johdolla.

Taisin kirjoittaakin, että katsoin alkujaan restauroinnin takia "My fair lady" -elokuvan uudestaan tässä taannoin ja olin aivan ylitsevuotava. On se niin hienoa viihdettä eli taidetta, ja siis syvästi anglosaksista, irkun antiikista anastama stoori, jenkeissä muodosteltuna ja päärooleissa kaksi brittiä (Audrey Hepburn ja Rex Harrison).

Mozartin ja da Ponten yhteistyöstä esimerkiksi "Figaron häiden" kaksi Cherubinon aariaa ja Figaron maailman muutoksen ja suuren vallankumouksen sisältävä "Si vuol ballare, Signor Contino" ovat sellaisia biisejä, että elleivät ne miellytä, ei sitten tarvite kuulusuojaimiakaan, koska ei ole, mitä suojella.

Da Ponte luetutti Don Giovannin, joka tarkoittaa siis Don Juan, vanhalla kaverillaan ja maanmiehellään Casanovalla, joka lisäsi tekstiin arvokkaita asioita, vaikka da Ponten oma kokemus hameenalaisesta maailasta oli, kuten sanottu, sangen kunnioitettava. Teksti on tiheänä sisärakennetta, jota ei ihan heti huomaa - esimerkiksi merkillistä perheväkivaltaa ("Hakkaa, hakkaa, rakas Zerlino") ja jatkuvia luetteloita ruumiinosista. Se aaria, jonka jokainen tuntee, Lauantain toivotuista kumminkin, on nimeltään "Anna minulle kätesi" (La cì darem la mano), ja juuri saman repliikin esittää piru itse Kivisen vieraan kautta, kun Don G. kieltäytyy katumasta kaikkia hauskoja syntejään ja sanoo että mennään sitten helvettiin.

Casanovan muistelmat on loistavatasoinen teos. Da Ponten muistelmat eivät Anthony Holdenin mukaan ole oikeastaan lukemisen arvoisia, koska ne ovat ensinnäkin täynnä mitä mielikuvituksellisimpia valheita ja lisäksi muistoja keskinäisistä kähinöistä kauan sitten unohtuneitten ihmisten kanssa.

Casanova oli vanha ja pettynyt kirjoittaessaan. Hän kuoli 1798. Da Ponte eli läpi sekä Ranskan että Yhdysvaltain vallankumouksen, ja hänen isänsä heitti huulta torilla Napoleonin kanssa. Kun hn kuoli, Yhdysvalloissa raivosi raha.

Da Ponte oli ammattimies. Kaikkien ylisanojen keskeltä erottuu ammattimiehen itsestään selvä arvio. Hän oli samaa mieltä kuin Haydn - Mozart oli suurin säveltäjä, jota oli koskaan nähdä ja tultaisiin koskaan näkemään.

Mutta tosi taiteilijoiden tavoin herrat keskustelivat lähinnä rahasta ja Giovannin vaiheessa kirjoittajalla oli samanaikaisesti tekeillä kolme eri oopperaa ja muutamia kymmeniä erilaisia runoja, kun taas säveltäjä pudotteli lämmitellessään sinfonioita ja kamarimusiikkia, joka ei unohdu koskaan.

Mitä mestarivalehtelijoihin tulee, Mozartin yhteydessä on aina mainittava, että britti Peter Shaffer, joka kirjoitti pohjat Milos Formanin elokuvaan Amadeus, on da Ponten heikompi virkaveli - suhde todellisuuteen on lievästi ilmastuna liberaali, mutta käsitys dramaturgiasta loistava. Amadeus-elokuva antaa Mozartista täysin virheellisen kuvan. Muiden vähäisempien syntien ohella - esimerkiksi Salierin ja Mozartin suhde oli juuri samaa selkään puukottamista, joka on ollut kautta aikain taidemaailan tapa - minua säälittää elokuvan antama kuva keisari Joosef II:sta (se Heikki Reenpään näköinen tyyppi). Tämä taisi olla Hapsburgeista lahjakkaimpia ja aito musiikin ystävä ja Mozarti ja da Ponten suuri suosija. Otti ja kuoli vain kesken kaiken.

Samaa ei voi sanoa da Pontesta, joka ehti toimia jopa Columbia-yliopiston professorina ja oli aktiivinen musiikkielämässä vielä 89-vuotiaana.

Turvamiehet ja CIA:n rakastettavat toimihenkilöt käyvät kusella suunnilleen siinä, missä da Ponten luut kenties lepäävät. Vanha hautausmaa siirrettiin jonkin hampurilaisketjun alta Queensiin 1900-luvun alussa, ja nyt haudat ja hautakivet ovat Viipurin malliin käyneet läpi kierrätyksen ja paikkaa peittää kiitotie tai rahtiterminaali.

Da Pontea ajatellen ihan asiallinen kohtelu.

Tämän parin ja siis musiikin historian paras ooppera on muuten Cosí fan tutte, jonka lähinnä Otto Klemperer kaivoi sadan vuoden yksinäisyyden jälkeen takaisin ohjelmistoon maailmansotien välisenä aikana. Sitä pidettiin liian vaikeana, kummallisena ja epäsiveellisenä asiallisille ihmisille esitettäväksi.

Levytyksistä katso AMG (www.allmusic.com). Klempererin vanha levytys on paras.

Holdenin kirjassa on terveisiä P. Haavikolle: oopperassa ei riitä, että on suuri runoilija. On tunettava myös näyttelijät ja löydettävä heille roolit, on seurattava heitä näyttämöllä, on tutkittavat toisten virheitä ja omia virheitään ja kuunneltava kolmen tuhannen ihmisen paheksumisen sihinää, jotta tietäisi, miten tekstin voi korjata; mutta tämä kaikki on vaikeaa, sillä esteenä on joskus raha, joskus ihmisten ilkeys, joskus oma katteeton itsetunto.

Suomessa on rähän mennessä nähty kolme hyvää librettoa, Juha, Pohjalaisia ja Viimeiset kiusaukset. Juha on oidipus-tarinan muunnos ja sellaisenaan aika nokkela. Pohjalaisia on rehellisen tyhmä kertomus asioista, joita ei ole olemassa. Viimeiset kiusaukset on keskinkertainen näytelmä maallisen ja hengellisen regementin ristiriidasa, josta on tehty alistumisen, alamaisuuden tutkielma.

Ooppera muistuttaa lähinnä kuvanveistoa. Sillä ei ole mitään tekemistä näköisyyden kanssa. Se ottaa esiin ihmisten tilanteita niin että teksti avaa musiikille ovia pimeän tulla. Ehkä hienoimpia esimerkkejä on Sostakovichin Jekaterina Ismailova (eli Mtsenskin piirikunnan Lady Macbeth).

Mitä tulee hyviin libretisteihin, minkähän takia kukaan ei tilaa oopperaa Jukka Virtaselta tai Vexi Salmelta - ja miksi minä en tunne Salmea. Hän taitaa olla osaava ihminen ja mainio henkilö.

27. helmikuuta 2007

Kirjallinen minä

Joku kirjoitti aikoinaan kirjan "Lyyrillinen minä".

Kysymys on jyrsitty loppuun kirjallisuudessa 50 vuotta sitten - missä määrin kirjoittaja on sama henkiö kuin hänen tekstinsä "minä".

Vähäisessä määrin.

Luin innostuneesti Hesarin jutun Seppo Heikinhemosta. Hyvä ajatus panna kirjoittamaan joku niin nuori, että hän ei ole mieheen ryhtynyt. Käytettävissä on ollut arkisto ja vanhojen kollegojen muistot.

Juttu oli hyvä ja siinä oli kovin pajon virheitä. Musiikin ja musiikkimaun tiliin oli pantu paljon asioita, jotka johtuvat todellisuudessa perhe-elämästä, pettymyksistä, henkilökohtaisista asioista.

Sekin arvio oli väärä, joka koski Sepon kielitaitoa. Olihan se melkoinen, mutta kun hän teki niin paljon huonoa työtä eikä viitsinyt sitten selvittää. Ja se puhe sanskriitin osaamisesta oli vitsi. Sanskriitti on samanlainen kieli kuin kiina. Ei se kielioppia lehteilemällä avaudu. Se vaatii muutaman vuoden kovan työn.

Klassinen kreikka - jolla itsekin välillä kehuskelen - on toista. Kun on aikoinaan opetellut jotain, tiettyä taitoa jää jäljelle ja sitä pystyy harjaamaan pystyyn tarvittaessa.

Esitän eriävän mielipiteen myös siihen kirjoittajan arvaukseen, etä Heikinheimosta olisi tulut kova bloggeri. Kyllä hän oli tähän työhön liian itsekeskeinen. Ei hän olisi alentunut kirjoittamaan blogeja, vaan julkaissut vaikka omalla kustannuksellaan kirjoja, joilla olisi sitte ollut vähemmän lukijoita kui blogeilla.

Tässä hommassa kirjoittaja on itselleen instrumentti ja hänen itsestään antama kuva on keinotekoinen eli artefakti.

Ei siitä mitään tulisi, että rupeaisi vielä puhumaan totta!

Jos kirjoitan Omega-kellosta ja tähdennän, että kallis oli, en minä johdata lukijoita henkilökohtaiseen historiaani lisäämällä, ettei minulla ole koskaan ennen elämässäni ollut varaa mokomaan ja että en muutoin ole erikoisen kiinnostunut kalliista tavaroista, autoista, moottoripyöristä, posliineista, en edes maalauksista, omistamisen kannalta siis.

Blogin kirjoittaja on "Kemppinen", ei oikea henkilö.

Kuka jaksaisi lukea väsymyksestä, pelosta, kiukusta, siivoushankkeista, auton pesemisestä, riekaleisista unista?

Syy ei ole välineen vaan laajuuden.

Jäin pohtimaan tätä lukiessani aika huolellisesti The Timesin juttuja. Heillä on samoja tyyppejä kirjoittamassa toisaalta kolumneja, toisaalta blogeja. Kirjoitukset ovat ihan erilaisia. Ero on melkein kuin esitelmän ja rupattelun.

Eräänlaisia blogeja kirjoittavat merkkimiehet, jotka ovat oikeastaan myynrimiehiä, eli politiikan ja liike-elämän isokenkäiset.

Stge Jobs hyökkää

http://www.apple.com/hotnews/thoughtsonmusic/

omaa iTunesiaan vastaan ja sanoo että DRM on musiikin ostajien edun vastainen järjestelmä. Kerää firmalle pisteitä. Applella on käsittämättömän hyvä maine, vaikka liiketoiminta on hyvinkin kovakouraista.

Seuraavalla viikolla Jobs sanoo suurelle yleisölle puheessaan, ettei mitään läppäreitä eikä elektroniikkaa kouluihin vaan potkut huonoille opettajille. Ja tappi perseeseen ahneille oppimateriaalin tuottajille, ja pääpaino wiki-tyyppisee aineistoon.

Reipasta puhetta. Amerikassa on enemmän huonoja opettajia kuin meillä, jossa etenkin peruskoulun ala-asteen opettajat ovat aidosti hyvin koulutettuja ja motivoituneita. Paha vain, että osa on niin fiksuja, että vaihtaa ammattia alta aikayksikön.


Osa verkkohenkilöllisyyksistä on poliitikkojen prostituoituja. Loici LeMeur on ottanut selvän kannan presidentin valintaan, ja Yhdysvalloissa bloggareiden kaarti on jo välttämätön edellytys.

Suomessa ei ole silmiini sattunut vastaavaa, mutta kun meillä ei juuri ole vaikutusvaltaisia yleisblogeja.

Olen vähän odotellut Timo Soinin yhteydenottoa. Tosi fiksu mies (ja kauhistuttavat mielipiteet). Tänään radiossa toimittaja yritti jallittaa kysymällä, kumpi oli Suomelle pahempi, Venäjän valta vai Ruotsin. Soini sanoi hetkeäkään miettimättä, että Ruotsi. Venäjä suostui Suomen itseäisyyteen (siis Neuvosto-Venäjä), mutta Ruotsi ei koskaan.

Mutta briteillä on jo esimerkillisiä blogeja, ja kohta tilanne on sama kuin esseistiikassa eli että me jäämme lehdellä soittelemaan.

Iskin silmäni The Timesin (Times Online) Cambridgen klassisten kielten ja kulttuurin professorin blogiin. Kiukkuisen tuntuinen naisihminen. Osaa todella kirjoittaa. Ja kirjoittaa huolellisesti Chestertonin ja muiden menneisyyden esseistien tapaan, mutta nopeammin.

Vaikka tuokin kirjoittaja ottaa mielellään aiheekseen harmit ja haitat, eivät ne ole totta. Eivät ne ole tutkielmia esimerkiksi Yhdyvaltoihin matkustamisen vaivoista tässä ja nyt, vaan hienoja snippettejä ajan ilmiöistä.

Jää nähtäväksi, kuka ja missä panee suuren tarmon ja taidon verkkoon kirjoittamiseen ja mikä on silloin oleva kuvitteellisten henkilöiden osuus eli romaania muistuttava puoli.

En tiedä.

Yksi kuvitteellisista henkilöistä on kuitenkin oleva kertoja, joka se kaikkitietävä universaalikertoja tai arkisempi "minä", kerronnan väline, jolle annetaan ominaisuuksia ja mieliä ja muotoja tarinan dramaturgian vaatimusten mukaisesti.

26. helmikuuta 2007

Rajoitettu vastuu

Kommentoija kirjoitti "Pandora"-tekstistä:

"Euroopan yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin on vedottu, mutta ei sekään selitä paljon. Emme todellakaan tiedä, mitä nuo rakenteet olisivat olleet."

Hmm...

Oikeustieteilijän on luultavasti vaikeata nähdä kapitalismin (ilman arvoasetelmaa!) nousun syitä. Taloustieteilijä, tai oikeastaan taloushistorioitsija, näkee asian selkeämmin. Varallisuuden kertymisen mahdollisti "limited liability" periaate eli suomenkielellä osakeyhtiö. Kun riski voitiin jakaa useammalle taholle - ja lisäksi rajata riski vain sijoitettuun pääomaan - mahdollistui riskinotto aivan eri tavalla kuin aiemmissa perheyritysmalleissa. Suurempi riskinottokyky mahdollisti suuremmat tuotot ja näin syntyivät meidän kulttuurillemme ominaiset suuret varallisuuskertymät.

= = =

Asiaa.

Jatkan hiukan ajatusta - kun olen itse asiassa väitellyt historiasta ja tutkinut etenkin kaupallisten rakenteiden ja maksu- ja luottoinstrumenttien historiaa.

Akateemisesta tässä on selvä ero. Taloushistoria on oma oppiaineensa. Yksi dosentuurini on kulttuurihistoria (Turku) ja sen alueelta lähestyin etenkin yksinoikeuksien ongelmaa.

Tiivistäen: esimerkiksi tekijänoikeuden ja patenttien historia esitetään alan niukoissa lähteissä johdonmukaisesti väärin.

Uskottavan muutoksen saivat aikaan Ranskan annalistit, etenkin Braudel isossa kapitalismin historiassaan. Jotkut luulevat sitä vain sujuvaksi teokseksi. Tausta on se erikoisuus. Braudel keräsi 1930-luvulta alkaen valtavan aineiston alkuperäisasiakirjoja, joita kukaan muu ei ollut välittänyt penkoa.

Eläköön Paillard Bolex - tutkija käytti kaitafilmikameraa ja kuvasi arkistoissa ja kirjastoissa sivun sivulta. Kun Sorbonne oli pantu polvilleen, talouteen ja yhteiskuntatieteisiin tukeutuva ajattelu oli Lucien Febvren ja Marc Blochin vetämänä pitkään hallitseva. Sitä sanottiin (Yhdysvalloissa) jopa muoti-ilmiöksi. Mutta kyllähän porukka laati muun muassa Espanjan vaihtotaseen 1500-luvulta ja selvitti kultainflaation.

Mikä oli selvittäessä, kun oli käytettävissä sata tohtoria projektiin.

Minulle tärkeimpiä ovat olleet Jean Favierin De l'or et des épices : Naissance de l'homme d'affaires au Moyen Age eli kullasta mausteisiin, liikemiehen synty keskiajalla. Jacques le Goff kirjoitti nuoruudessaan merkittäviä tutkimuksia samasta teemasta (Pour une autre Moyen Age).

Yllättäen ranskalaisetkin ovat hiukan huonosti selvillä italialaisesta tutkimuksesta. Syy on ilmeinen. Tuo tutkimus on uuvahtanut viime vuosikymmeninä. Silti aineistoa löytyy myös Suomesta, tosin Eduskunnan kirjaston kellarista. Hyvä hakusana on keskiajan roomalainen oikeus (IRMAE), ja kieli on latina.

Siis - osakeyhtiömalli, joka tuntemassamme muodossa on peräisin 1800-luvun puolivälistä, sisältää rajoitetun vastuun periaatteen. Osakkeenomistajat vastaavat vain osakkeillaan eivätkä muulla omaisuudellaan. Idea on lähtöisin Itä-Intian kauppakomppaniasta.

Rajoitettu vastuu meidän käsittämässämme muodossa edellyttää kuitenkin rahamarkkinoita, joille niitä osakkeita myydään.

Tämän hurjan vaikean kysymysryhmän tutkimus on ehkä käynnistynyt. Aika hyvä uusi kirja on Oxford Univeristy Pressin The Origins of Value.

Mutta - aivan samanlaisiin kaupallisiin tuloksiin päästiin jo 1100-luvulla käyttämällä rakenteita, joista syntyi merivakuutus. Laivasta ja lastista myytiin murto-osia. Jos matka - esimerkiksi ristiretkeläisten kärrääminen Välimeren yli - onnistui nappiin, voitto jaettiin osuuksien suhteessa. Jos laiva ja retkeläiset menivät pohjaan, sijoitus epäonnistui.

Medicien pankkiiritoimista on nyt uutta kirjallisuutta englanniksi.

Mutta kysymykseni kannasta olennainen on auki. Todellinen rajoitetun vastuun mekanismi on setelinanto, jota kokeiltiin muun muassa Englannissa ja Ruotsissa kaupallisten yritysten rahoitusmuotona. Eroa osakeyhtiöön ei oikeastaan ole. Euroopassa ensimmäiset yritykset - Law'n järjestelmä, Ruotsin Palmstruchin hanke - johtivat täystuhoon, ja nopeasti.

Mutta paperiraha oli käytössä Kiinassa ehkä jo T'ang -kaudella, joka tapauksessa pian sen jälkeen. Intiassa oli samaan aikaan samanlaisia järjestelyjä. Armenialaiset kauppiaat olivat luoneet koko mannermaan kattavan rahoitus- ja maksujärjestelmän, joka oli kuin mikäkin keskiajan American Express.

Ja sitten tulee seinä vastaan - minulle kumminkin.

Jäljet päättyvät erämaan hiekkaan. Luultavasti myös italialaiset kauppiaat saivat keskeiset oivalluksensa islamin maista, abbasidien ja umayadien valtakunnista. Päätellen harvoista julkaistuista juutalaisten kauppiaiden kirjeistä tuon ajan islam tunsi ne samat finanssijärjestelmät, jotka meidän kirjoissamme aloitetaan Hollannin ja Englannin kauppakomppanioista.

Lähteet katoavat. Ehkä seuraava tutkijoiden sukupolvi osaa arabiaa ja persiaa ja uskaltaa mennä Kairon ja Teheranin arkistoihin.

Arvaan että tuollainen tutkimus kiepauttaisi taloushistorian uuteen ja uskomattomaan asentoon.

Me olemme tottuneet miettimään näitä asioita paavin kuurian ja kuninkaiden näkökulmasta eli oikeastaan verotuksena. Olihan roomalaisilla jo tasavallan aikana osakeyhtiö - societas publicanorum - ja se mitä mieltä mm. Jeesus oli publikaaneista, tunnetaan hyvin. Mutta vahvat keisarit kuristivat tämän järjestelyn, koska se on verokertymän kannalta yhtä mutkikas kuin kristilliset seurakunnat.

Hyväksyttävältä vaikuttavan tulkinnan mukaan sellaiset kunnon miehet kuin Trajanus viis veisasivat kristittyjen omituisesta uskonnosta, mutta panivat pahakseen näiden oivalluksen ostella hautausmaita (katakombeja), koska se oli yhteisöille ainoa keino hankkia sellaista kiinteää omaisuutta, johon keisari ei päässyt käsiksi. Ei muuta kuin vainot pystyyn!

Käsitän että tämä on vaikea ja epäblogimainen teema. Silti en malta olla siitä kirjoittamatta, koska epäilen mielestäni aiheellisesti jopa EY:n nykyistä kilpailulainsäädäntöä. Se näyttäisi perustuvan enemmän utuisiin päämääriin kuin tosiasioihin.

Eurooppa, Yhdysvallat, Intia, Indonesia ja etenkin Kiina on rakennettu kartelleilla.

Edellä on viittauksia rahoitusjärjestelmiin. Markkinoiden vertikaalinen jakaminen ja yhteinen logistiikka kuuluvat samaan kokonaisuuteen.

Mutta kun edes Alfred Chandler ei etene aivan tähän asti, olen hiukan yksin hypoteesieni kanssa.

Ypöyksin en ole. Giovanni Arrighi, joka siis kirjoittaa englanniksi, sanoo olevansa historialline sosiologi tai historian sosiologi. "Raha, valta ja oman aikamme alku". Jes. Tästä on kysymys - poliittisen vallan ja kapitalismin (Braudelin merkityksessä, ei Marxin) erilaiset liittoumat on viimeisten sadan vuoden punainen lanka.

Se joka löytää tämän langan "informaatiotaloudesta" eli vuodesta 1995 eteenpäin, saa mari-kassillisen Nobelin palkintoja.

Ehdokkaita ei ole näköpiirissä.

25. helmikuuta 2007

Stirred by Bond

Tunteisiin on uskottava. Musiikin kuunteleminen ja siis ostaminen liittyy varsin vähän järkeen.

Järjettöminä tuotteina pidän musiikkia ja tarinoita. Maalaustaide on lähempänä keskushermostoa. Käsitän että siitä voi tulla hulluksi ja että sillä voi parantaa vointiaan, etenkin Cézannella. Amsterdamin van Gogh -talo aiheuttaa ainakin minulle vaikean juoppohulluuskohtauksen. Siellä käytyään, käveltyään sitä kaltevaa lattiaa niiden maalausten alla, sitä istuu päiväkausia hotelissa hikoillen ja vapisten ja pelaten äkillisiä ja äkittömiä ääniä.

En ymmärrä, miten rikki kulunut ja puhki köyhtynyt maa, nimittäin Iso-Britannia, tuotti sotien jälkeen ensin ennen kuulumattoman musiikin; Beatlesit olivat oikeasti juntteja Liverpoolista toisin kuin amerikkalaiset vastineensa, jotka olivat enimmäkseen college-poikia tai ainakin roikkuivat campuksilla. Jalkapallosta tuli Yhdysvaltain raivokkaasta eristymisestä huolimatta rahassa mitaten maailman viihde numero yksi. Sekä brittiläinen että etelä-amerikkalainen jalkapallo olivat hampuusien ja jätkien harrasteita, joissa oli sekin hyvä puoli, että pääsi potkimaan puolitekoisesti (half-assed) palloilevia koulu- ja yliopistopoikia munille. On aika turha kysyä, mistä jalkapallohuligaanit tulevat. He ovat jalkapalloilun ydintä.

Ja Iso-Britannia tuotti James Bondit. En tiedä tarkkoja lukuja, mutta samaan aikaan kun Hollywood muutoin takoi päätään seinään suurtuotannoilla ainakin osittain eurooppalaisilla rahoilla ja kertomuksilla tehtiin elokuvia, jotka ainakin vielä eilen illalla olivat kaikin puolin kestäneitä "klassikkoja".

Toisin sanoen Englanti tuotti tarinan, jonka kuolemaa Ranskassa alettiin kateellisesti selittää samaan aikaan. Eihän se mihinkään kuollut.

Bondit ovat aika puhtaasti kansansatuja. Ian Flemingin nimen voisi poistaa kirjojen kansista. Tai ehkä ei kumminkaan. Niin monet hyvät tarina ovat kansansatuja.

Eilisessä "Elät vain kahdesti" -pätkässä Englannille ja englantilaisuudelle annettu mieletön asema hullujen Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välissä oli kaikkein mielenkiintoisinta. Poliittisesti ja taloudellisesti maa oli vapaassa pudotuksessa, joka kieltämättä päättyi thatcherismin aikana tai siitä huolimatta.

Englantilainen sotilasvakoilu on ollut osa mielikuvamaailmaamme noista ajoista asti.

Sekin on kummallista. Todellisuudessa englantilainen vakoilu eteni möhläyksestä toiseen ja sodan aikainen "M", Sir Stuart Menzies, tuntuisi elämäkerroista päätellen olleen vaarallinen idiootti. Yliopistot tulvivat Neuvostoliiton hyväksi vakoilevia, kuten Philby ja hänen pikku ystävänsä. Aikaansaannokset miehitetyssä Euroopassa jäivät vaatimattomiksi.

Bondeissa ei koskaan viitata salakirjoitukseen eikä ydinaseen suunnitteluun. Näissä asioissa britit olivat edelläkävijöitä. Siitä amerikkalaiset eivät mielellään puhu. "Enigman" viestien avaaminen Bletchley Parkissa Turingin ja kumppanien voimin oli suursaavutus. Oikeastaan Englanti kunnostautui tietotekniikan suunnittelussa vielä pitkään sotien jälkeen, kunnes valtikka siirtyi Bostonin seudulle ja siitä Piilaaksoon. Mutta vielä on yliopistoissa kovia poikia ja tyttöjä.

Luulen että ilmapiiri selittää jotain, ja sukupolvet niin ikään. James Bondin "esikuvista" löytyy Wikipedian lisäksi paljon arvailuja; kirjallisuutta tehdään varastamalla tai oikeastaan näpistelemällä kaikenlaista, ja kirjoittajan sammakkomaisesti pullistunut itsetunto panee sijoittamaan tarinan sankariin toive-minän piirteitä. Niin kai tässäkin.

Romaanien ja elokuvien Bond oli kuitenkin toisin kuin kirjoittajansa sotaa käymätön mies.

Englantilaisuuden miellyttävimpiä puolia on aito välinpitämättömyys ja ylimielisyys muita ihmisiä kohtaan. Kadulla ja kaupoissa on hauska liikkua, kun ketään ei oikeasti kiinnosta. Peritty muodollinen "hyvä käytös" tekee asioinnista helppoa silloinkin kun asioi paatuneiden roistojen kanssa. Tiedän mistä puhun.

Bondin erikoinen seksin ja sadismin yhdistelmä osoittautui vetonaulaksi, kun Sean Connery osasi panna kielen poskeen tai jonkin leidin poskeen oikealla hetkellä.

En raatsi kehottaa ketään tutustumaan sotilasvakoilun historiaan, sillä se on liian kova pala. Monet kirjoittajat ovat tuottaneet salaamismääräyksien ja kirjoittajan luonnevikaisuuden takia täysin tai enimmäkseen epäluotettavia kirjoja, joilla on silti usein luotettavan näköiset kannet.

Fleming ja hänen ystävänsä, eilisen leffan epäonnistunut käsikirjoittaja Roald Dahl eli suuri kuuluisuus omalla voimallaan, räpistelivät sodan aikana toisarvoisissa tiedustelutehtävissä. Ja kun heistä ei ollut märkiin ulkotöihin, he rupesivat kirjoittamaan.

Aivan - "Elät vain kahdesti" -elokuvan käsikirjoittaja on sama Roald Dahl, jonka suomalainen lukija tuntee makaabereista kertomuksista, ainakin kokoelmasta "Rakkaani, kyyhkyläiseni".

Elokuvan katsottuaan miettii, kumpi floppasi pahemmin, skenaristi vai ohjaaja. Mutta siitä erikoinen tämä elokuva on, että vaikka se on naurettava, sen katsoo kerran toisensa jälkeen. Aikuinen katsoja suhtautuu niin kuin pieni lapsi, joka haluaa, että hänelle kerrotaan taas kerran se sama tietty iltasatu, ja kieltämättä sota- ja vakoiluelokuvien virrassa James Bondin lähin vertauskohta onkin Porsas Urhea.

Vuosina 1988 ja 1989 tingimme hitusen snobismistamme ja uhrauduimme matkustamaan talvella Kanarialle, Los Christianos-nimiselle paikkakunnalle. Ajatus oli oivallinen. Menen sinne tai oikeastaan Americasiin taas pian. Mikä voittaisi väärentämättömän turismin ja täydellisen keinotekoisuuden? Ja kun siellä on Las Canadas ja Teide! Heikki kiipesi Teidelle vanhan hengenvaarallisen kaapelihissin aikana huipulle asti.

Äiti ja lapsi toimivat kuten Kanarialla kuuluu. Minä ilahduin, kun löysin luultavasti maakunnan ainoan kirjakaupan, johon turistit näemmä olivat purkaneet matkalukemisiaan. Valikoima oli siis täysin hullu.

Sieltä ostin Sir William Stephensonin elämäkerran The Man Called Intrepid. Kiusallisesti kirjoittajan nimi on William Stevenson. (Näppäilyni on ollut viime päivinä sitä ja tätä, kun otin ja kaaduin liukkaalla lumella niin että käsi ja selkä on kieltämättä kipeä, mutta toinen on siis "ph" ja toinen "v".)

Stephenson oli luultavasti todellisuudessakin Churchillin suosiossa ja luultavasti hän todellisuudessakin toimi yhdessä amerikkalaisen asianajaja William "Wild Bill" Donovanin kanssa, joka perusti OSS:n eli myöhemmän CIA:n.

Mutta paljon on epäselvää ja aina hämärämmäksi tulee, kun etenkin amerikkalaiset ovat ryhtyneet avaamaan salaisia asiakirjoja.

Bill MacDonald on kirjoittanut 2001 henkilökohtaisen ystävyyden ja jonkinlaisen tutkimuksen pohjalla kirjan The True Intrepid, Sir William Stephenson and the Unknown Agents.

Stephensonin ympärillä on jotain sellaista, mikä siirtyi Bondeihin. Siis muutakin kuin kädenvääntöä SMERSHin kanssa (Smjort Spionam - aikanaan OMON).

Tämä siis vihjeinä lukijoille. En jaksa uskoa, että asioista saataisiin selvää, eikä siinä ole mielestäni tolkkua lainkaan, että Bondeille haetaan esikuvia ja kontekstia, koska minulle henkilökohtaisesti riittää satiirinen eli pilkallinen suhtautuminen auktoriteetteihin, etenkin amerikkalaisiin ja neuvostoliittolaisiin.

Tulisi nyt se uusin Bond pian DVD:lle, kun en nykyisin oikein jaksa rampata leffassa. Ainakin näyttelijän valinta vaikuttaa täysosumalta.

Daniel Craig on naamaltaan ja olemukseltaan Kuin Vladimir Putinin kauan kadoksissa ollut kaksoisveli.


24. helmikuuta 2007

Tufte

Edward Tufte kirjoitti taannoin teoksen Evisioning Information, joka löytyy Amazonista kohdasta
http://tinyurl.com/2toxsl
ja samalta sivulta sarjaan kuuluvat Visual Explanations ja The Visual Display of Quantitative Information.

Hän oli Yalen tilastotieteen, graafisen suunnittelun ja poliittisen taloustieteen (political economics) professori, kunnes jäi eläkkeelle.

New York Times ja muiden muassa Wired ovat esitelleet häntä ja hänen leppymätöntä vihaansa PowerPointia kohtaan.

Viha ei johdu siitä, että PowerPoint on Mikkisoftan tuote eikä siitä, että slaidit ovat lähes poikkeuksetta niin huonosti toteutettuja, vaan informaation vähäisyydestä ja toistoisuudesta.

Tuften mukaan PP toistaa kirjan huonot puolet eli tietojen auttamattoman peräkkäisyyden, mutta on vailla kirjan hyviä puolia, joista lukija lienee selvillä, koska maailmassa on onneksi niin paljon hyvin suunniteltuja ja toteutettuja kirjoja.

Hyvä esimerkki on Le Monde Diplomatique -lehden artikkeleita sisältävä pikku pokkari "Maailman uusitila", joka on sanomattoman kaunis. Lisäksi se näkyy ponkaisseen myydyimpien taskukirjojen listalle asiallisesta sisällöstään huolimatta.

Lisäksi romaani- ja novellimuoto ovat rakenteellisesti lineaarisia tai sekventiaalisia, toisin kuin esimerkiksi monet tietokoneohjelmat, jotka ovat iteroivia, ja toisin kuin runot ja musiikki, jotka käsitetään silmänräpäyksessä alusta loppuun. Kun alkaa kuunnella Beethovenin jousikvartettoa, tietää heti, mihin ollaan menossa, mutta sitä ei piru vieköön tiedä, miten sinne mennään, ja tuo jännitys on juuri musiikkia.

Debussy sanoi, että musiikki on sitä, mitä ei voi ilmaista muulla tavalla.

Tufte ajaa kirjoissaan samaa asiaa. Grafiikka eli esimerkiksi käyrät ja pylväät, on tarkoitettu ilmaisemaan sellaista, mihin numerot ja sanat eivät riitä. Tai missä numerot ja sanat ovat riittämättömiä tai liian vaikeatajuisia.

Sitä ei ehkä tarvitsisi toistaa, että yleensä käppyröitä käytetään näytteinä esiintyjän oletetusta oppineisuudesta tai sitten avoimesti lukijan silmään sahaamiseen.

Tufte on USA:ssa hyvin kuuluisa mutta Suomessa yllättäen jokseenkin tuntematon - tietokonegrafiikan spesialistit hänet tietävät ja käytettävyyden (usability) harrastajat pitävät hänen kirjojaan raamattuna.

Aivan aiheellisesti.

Tämän blogin kuva on Tuften ylistämä Minardin 1800-luvun alussa piirtämä skemaattinen esitys Napoleonin Venäjän sotaretkestä. Panin sen nyt tähän pystysuoraan. Ruskea viiva on menomatka ja musta paluu. Viivan leveys kuvaa sotajoukon suuruutta. Kuvasta ei valitettavasti saa selvää, että Njemen-joelta kesäkuussa 1812 lähdettäessä porukkaa oli 422.000 miestä ja sinne palasi hengissä10.000. Määrät vaihtelevat eri lähteissä. Nämä ovat oikean suuntaisia, jos puhutaan ranskalaisista joukoista. Oli siellä muitakin hyökkäämässä.

Sotaretki kesti noin kuusi kuukautta. Armeijan jäännökset pääsivät Venäjältä joulun jälkeen.

Minardin kartan alareunassa on paluumarssin lämpötila Réaumur-asteina. 30 R on 37,5 C.

Kartta on hyvin kuuluisa. Sitä myydään julisteenakin, ja Wikipedian "French Invasion of Russia" -artikkelissa on sama kuva myös suurempana. Asiasta on verkossa tietenkin runsaasti lähteitä.

Pointti on Tuften esiin nostama Minardin graffa, joka minustakin on sekä järkyttävä että yleiskatsauksellinen.

Mainitsemassani kirjassa on maailmankatsomuksen lopullisesti muuttavia kuvaesimerkkejä, joista suosikkini on japanilainen Indonesian rautatie-kartta. Siinä on koottu yhdelle - vakoilijan laatimalla - liuskalla Surabaja - Djakarta -rautatiestä kaikki olennainen rataprofiilista juniin, ohitusraiteisiin, liikennemääriin, kapasiteettiin jne.

Tuften esimerkit ja käsitys kartoista muuttavat nekin maailman. Esimerkki: leipzigiläinen tai sveitsiläinen seinäkartta ja maastokartta ovat kovin paljon parempia kuin Google Earthin kuvat tai hybridikuvat. Maastonmuotojen koodaaminen tavan määräämin keinoin on niin paljon havainnollisempaa kuin valokuva esittäminen. Kursivoin koodaamisen, koska kartoista pianonuotteihin hyvät koodit ovat vaivalloisia. Niitä ei opi itsestään ja niitä on syytä kerrata silloinkin kun luulee ne osaavansa.

Kun en oikeasti osaa koodata, joudun vain välittämään väitteen, että sama koskee koodaamista. Ja sekin piirre on sama, että koodin lukutaito ja siis kirjoitustaito ruostuu.

Nämä kolme kirjaa eivät ruhtinaallisesta painoasustaan huolimatta ole mahdottomissa hinnoissa (Akateeminen 94,90 - Amazon $ 37,49). Niissä silmät juhlivat. Ja aivot.

Yleisen tason oivallus on information overkill. Kysymys ei ole informaation määrästä vaan esitystavasta. Ei kvaliteetti vaan kvantiteetti.

Netti on varovaisen arvion mukaan edelleen kelvottoman tai ala-arvoisen suunnittelun luvattu maa. Puhe on siis visuaalisesta suunnittelusta, jolloin siis esimerkiksi tällainen blogi, joka on luettavaksi tarkoitettua kirjoitusta, on parempi kuin WordPressilla kuorrutettu. Väärinkäsitysten välttämiseksi: blogit satsaavat myös kuviin ja ääniin, ja se on toinen ala.

Ihailtavin Tuften esimerkeistä on ehkä kirjoituskoneella tehty graafi amerikkalaisten yksikköjen saapumisesta ensimmäiseen maailmansotaan. Näytän osan mallina kirjoittamalla. Malli on siis katkaistu. Tuften siteeraamassa on parikymmentä riviä lisää huippua lokakuussa 1918 ihan yksin saapunut 8. divisioona.

Taulukko ei näytä oikealta - sen pitäisi olla toispuoleinen leaf-stem, mutta kyllä tästäkin ymmärtää idean.

Numero on divisioonan numero.

......................................................................82 82 82 82 82 82
....................................................................77 77 77 77 77 77 77
..................................................................3 3 3 3 3 3 3 3 3 3
..................................................................5 5 5 5 5 5 5 5 5 5
...........................................................32 32 32 32 32 32 32 32
..........................................................41 41 41 41 41 41 41 41 41 41
.................................................42 42 42 42 42 42 42 42 42 42 42
...............26 26 26 26 26 26 26 26 26 26 26 26 26 26 26 26
...........2 2 2 2 2 2 2 2 2 2 2 2 2 2 2 2 2 2 2 2 2 2
1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1
________________________________________________________________
Jun Jul Aug Sep Oct Nov Dec Jan Feb Mar Apr May Jun Jul Aug Sep Oct Nov

23. helmikuuta 2007

En ymmärrä

Kuva - tulipalojuttu ja hyödyllistä tietoa tuli aamutelevisiosta. Näytettiin jopa sama video, jonka url:in hyvä lukija antoi eilen kommentissa.

En ymmärrä, miten sairaudet ja terveydelliset ongelmat näyttävät olevan myös kulttuurisia asioita.

Tapasimme Tari Haahtelan kanssa, joka istuu allergiasairauksien professorina. Hän on esittänyt julkisuudessa, myös kirjoissaan, hämmästyttäviä lukuja ja mielenkiintoisia selityksiä.

Hän ei varmaan allekirjoittaisi tätä muotoilua, mutta näyttäisi väittävän, että yletön rakentaminen ja kemiallinen siisteys lisäävän terveydellisiä ongelmia. Kun lapset ennen ryömivät keskellä sotkua ja söivät mitä saivat näljäisiin nyrkkeihinsä, muun muassa liikaherkkyys oli harvinaisempaa kuin nykyisin.

Tarkoitan muutamien vuosikymmenien takaista tilannetta, joka ei siis kumoudu huomautukseen, että suuri osa kuoli. Lapsikuolleisuus oli silloin jo romahtanut.

Tunsin Amerikassa miehiä, jotka käyvät suihkussa viisi kertaa päivässä ja vaihtavat alusvaatteet kolmesti. Vaikka kysymyksessä on Kalifornia, niin ei tuo taida olla terveellistä eikä taida osoittaa kukoistavaa mielenterveyttä.

Olen kasvanut siihen oppiin ettei mies saa tuoksua eikä haista miltään, paitsi hieltä, paskalta ja tupakalta.

Keuhkotauti oli epidemia – pandemia oikeastaan – mutta oliko se muutakin? Tämä runoilijoiden ja kamelianaisten kuolinsyy oli jollain oudolla tavalla sopiva.

Mielisairauksien kulttuurisidoksista on jokin määrä kirjallisuutta.

Yleistäen: niin kauan kuin hullut seilasivat muiden kyläläisten ja kaupunkilaisten keskellä, heitä ei suuremmin ihmetelty. Kun hullujen sulkeminen sairaaloihin oli keksitty ja psykiatria alkoi ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleitaan, psykoosit alkoivat rehottaa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen erilaiset hoidon tarpeessa olevat ihmiset kuulivat kovasti ääniä, ja toisen maailmansodan jälkeen he saivat tai näkivät ”säteilyä”. Myös naapurin, talonmiehen tai postinkantajan harjoittama salakuuntelu mikrofonein oli mielisairailla tavallista viimeistään James Bond –elokuvien tultua muotiin.

Tällä hetkellä kuulemma elinympäristön myrkyttyminen etenee joidenkin silmissä aivan hurjaa vauhtia.

Aihe on vaikea enkä ymmärrä siitä riittävästi. Asian toi esiin monta vuosikymmentä sitten Michel Foucault, jonka läpimurtoteoksen nimi suomennettuna on ”Hulluuden historia ennen suurta vallankumousta”. Sana ”mielisairaus” ei tietenkään voinut käyttää, koska mitään sellaista ei ollut keksitty. Tälläkin hetkellä viisaimmat lääkärit ovat hiukan epävarmoja siitä, mitä ”sairaus” tarkoittaa. Onko esimerkiksi syöpä jossain muodoissaan eräänlainen elimistön ”mielisairaus”, kun siinä solukon kasvu ja ravinnon tarve karkaa käsistä.

Siitäkään kenelläkään ei ole tietoa, olisivatko jotkut historian ilmiöt, kuten Hitler ja hänen saksalaisensa selitettävissä aikaisempaa uskottavammin mielitautiopin pohjalla.
En tarkoita psykoosia enkä joukkopsykoosia, koska ne ovat niin ilmeisiä. Mutta entä jos olisi olemassa ”joukko-skitsofrenia”?

Ja Stalin?

Lääkärit arvelevat, että laukaiseva tekijä voisi olla vahva stressireaktio, ja harhaisuus ja ”sairaalloinen” epäluuloisuus pakkomielteineen ja aggressioineen tulevat sitten perässä.

Tämä poliittisen historian miete palasi mieleen, kun opiskelin blogien kirjoittamista ja kirjoittamista yleensä lueskelemalla ”Juoppohullun päiväkirjaa” ja jäin miettimään, että miten minä tiesin heti, että kirjoittaja on syntynyt 1960-luvulla.

Olen tuntenut hyvinkin läheisesti hengenheimolaisia, mutta tuo helikopterikäyttäytyminen, jota Juha Vuorinen vitsaillessaankin kuvaa, oli erilaista omassa tuttavapiirissäni. Olennaisesti erilaista. Lääkkeet olivat samat, kuten myös seuraukset.

En tiedä. En ymmärrä. Ei voi kysyä, kun kaikki esimerkkihenkilöt ovat, kuinka ollakaan, kuolleet.

22. helmikuuta 2007

Tulipalo

Tiede on epävarmuuden oppi. Ellei asiaa ympäröi epätieto, se tuskin on tietoa.

Verkkokapinassa väistyvää journalismia vastaan kiivailen lehtiartikkeleiden uskottavuudesta. Sitä opetetaan nuorille. Hyvä lehtimies tarkastaa faktat kahteen kertaan.

Tutkija ei oikein tiedä, mitkä ovat faktat tai mitkä faktoiksi esitetyistä ovat asiaan vaikuttavia.

Siksi kysyn, kun en tiedä:

Tavallisille vaatteille ja tekstiileille ei Suomessa ole asetettu paloturvallisuusvaatimuksia.

Miksi?

Hakukoneitten tuloksista päätellen "paloturvallisuus" ja erilaiset -palo-ominaisuudet -artikkelit ovat vähissä. Useat Googlen linkit johtavat kahden rivin mainintoihin teknisen ja torjuvan makuisista kirjoista, joita ei saa esimerkiksi kirjastoista.

Näen että asiasta on SFS-standardit ja rakennustietokortit. Mutta nepä eivät ole ihan helposti saatavilla. Miksi tietoja ei ole pantu verkkoon?

Paras lähde, kun yritin selvittää, voivatko ihmiseni leimahtaa ja palaa soihtuina, oli vuodelta 2001 oleva Ryynänen - Kallonen - Ahonen Palosuojatut tekstiilit (TKK).

Viime aikojen tulipaloista, jotka pelottavat, kerrotaan lehtiuutisissa savukaasuihin menehtymisen mieleen tuovia asioita - tuupertunut sisään; eksynyt savussa. Tulipaloissa kuolleista neljä viidestä ehtii kuolla muuhun kuin tuleen, useimmiten häkään.

Kysyn, ovatko viranomaiset uusavuttomia?

Kysyn, käyttävätkö netti-ihmiset ja bloggerit aikansa toisarvoisiin asioihin, kun ainakaan vaatteiden vaarallisuudesta ei löydy tietopakettia.

Nähdäkseni se menee näin: luonnonkuidut palavat, mutta eivät leimahtaen. Villa on paras. Sekoitteet voivat leimahtaa. Varma keino on kuivata niitä muovinarulla, joka pahimmassa tapauksessa on kiukaan yläpuolella.

Käsitykseni mukaan akryylisekoite eli esimerkiksi sellainen pörröinen villatakki, jollaiset ovat juuri nyt muodissa, on soihtu.

Kokemukseni mukaan (piippu) mikrokuituun palaa reikä kipinästä, mutta ei muuta. Vastaavasti (sytytetään nykymuodin mukaan tuulessa ja pakkasessa) puuvillaan eli miesten paitaan palaa tumma fläkki, ellei ehdi hosua kipinää kauemmas. Voi ehtiäkin.

Olen lukenut makuupussitestin (Tekniikan Maailma?), jossa osa pusseista toimi erinomaisina sytykkeinä. Joutsenen verkkosivulta ei löydy mainintaa paloturvallisuudesta. En tiedä miten nykyisin. Itse olen nukkunut enemmänkin tulilla tai huonon kamiinan lähellä ja luulen tietäväni, että armeijan pussit on käsitelty kestämään kipinöitä.

Villaa koskevalta nettisivulta löytyy tietoja että villainen matto ja vaate kestävät "paremmin" kipinöitä kuin keinokuidut, ja sammuvat itsestään. Mitä tämä tarkoittaa?

Epäilen että tässä on jotain samaa kuin hometaloissa, joita tunnetusti on paljon virheellisen rakentamisen ja huonon rakennusvalvonnan takia.

Pelkään että nykyajan hirsimökki sisältää niin paljon muovipohjaisia aineita, että myrkkykaasut iskevät ennen kuin hälytin herää.

Tämän siis haluaisin tänään tietää. Autonrenkaat palavat. PET (pulloihin käytettävä muovi) toimii jopa energiantuotannossa. PET-muovi eli polyeteenitereftalaatti on myös sekoitetekstiilien aine.

Miten on?

Tilastojen mukaan kolmannes palokuolemista "aiheutuu" tupakoinnista mutta alkoholista ei ainoakaan.

Tiede on epäluuloa auktoriteetteja kohtaan. Olen epäluuloinen.

21. helmikuuta 2007

Röh!

Joku järkevämpi ihminen perustaisi eri blogin oppilaita ja ystäviä silmällä pitäen.

En minä.

Katsoin Googlen lukemaa, joka on tietysti kertautuva. Pitkälti yli 100 000, sukuni '+' etunimi.

Röh.

Ajattelin pyytää Bentlyä silloin maanantaina kertomaan vapaamuotoisesti, mistä he saivat Briteissä päähänsä julkaista samanlaisen juhlakirjan, jotka ovat kovasti muotia Suomessa, jossain määrin Ruotsissa ja aika ajoin Saksassa. Tämä Vaver, David - Bently, Lionel, Intellectual Property in the New Millennium (Cambrdige 2004 ISBN 0 521 84643 9) näyttäisi kumminkin sisältävän joukon viime vuosien tärkeimpiä artikkeleita immateriaalioikeudesta (IPR).

Se on juhlakirja William Cornishille, joka siirtyi lopulta eräänlaiselle eläkkeelle.

Näinä päivinä Suomessa kääntymässä käyvä Sir Hugh Laddie: Patents- what's invention got to do with it?

Tekijänoikeuden grand old Amerikasta Paul Goldstein: Paternalism and autonomy in copyright contracts. (Herätys, Herkko!)

Columbian Jane C. Ginsburg: The (new?) right of making available to the public. Jane on perinteisen eli fundamentalistisen tekijänoikeuden ykkösnimiä ja lisäksi todellinen amerikkalainen brahmiini. Mutsikin on U.S. Supr. Courtin eli korkeimman oikeuden jäsen. Oppituoli sijaitsee tukevasti Columbiassa.

Gerald Dworkin: Unfair competition: is it time for European harmonization? - Aiheellinen kysymys. Laddie huomauttaa omassa artikkelissaan, että anglosaksinen perinne kysyy aina ja heti, onko jokin ilmiö taloudellisesti yksinoikeussuojan arvoinen. Reiluus (fair use) ja korkeat moraaliset ja sivistykselliset arvot ovat Sir Hugh'n mukaan tarroja, joilla lainmuutoksia myydään poliitikoille ja lehdistölle.

Näin on.

Michael Blakeney: International intellectual property jurisprudence after TRIPS. Blakeney on Queen Maryn IPR-proffa, joka on lyhyesti sanottuna kova juttu.

Eurooppa-yliopiston Suomessakin hyvin tuttu Hanns Ullrich kirjoittaa Euroopan oikeusjärjestelmien harmonisoinnista.

Yhdistyneessä Kuningaskunnassa eli kansanomaisesti Englannissa tuomari saa olla riiviö. Juuri sellainen on ystäväni Robin, joka hiljan käski asustamaan Lincoln Inniin, mutta olen empinyt lähteä, koska siellä ei saa enää polttaa sisällä. Viitta ja peruukki olisivat kuulemma talon puolesta.

Hän kertoo eräästä kohtalokkaasta tapaamisesta aikojen alussa ja mainitsee, että tiedemieheksi ja tutkijaksi hän aikoi, mutta Cambridgessa kävi sitten ilmi, "etten ole tarpeeksi fiksu". Joten hän päätyi patenttijuristiksi, "johon ei vaadita lainkaan lahjakkuutta".

Hän on nyt The Most Honourable Lord of Appeals Sir Robin Jacob.

Amerikkalaisten meteli Jacobin kirjoittamasta repäisevästä softapatentteja koskevasta päätöksestä (Aerotel) vaimeni kumman nopeasti. Se koira kuolee, johon kalikka kalahtaa.

Valitettavan suppealle joukolle, joka saa selvää vaikeammasta saksasta, on tarjolla aivan uusi laitos tekijänoikeuslain ja siihen liittyvien lakien (lyhyesti Urheberrechtswahrnemungsgesetz) kommentaarista, Dreier / Schulze. G. Schricker näet julkaisee hankalasti ja harmillisesti vain laajahkon täydennysvihkosen omaan kommentaariinsa.

Tämä nyt on siis spesiaali postaus. Mutta miksi en käyttäisi hyväksi sitä, että kaksi tuhatta ihmistä päivässä vilkaisee blogiani?

Oppilaille: on jo käynyt niin kuin arvasin. Haarmannin kaksi kirjaa, Tekijänoikeus ja Immateriaalioikeus, ovat kanonisia tekstejä tuomioistuimissa. Olen kahden vaiheilla, kirjoittaisinko kummallisesta tapauksesta, joka on oikeastaan jokseenkin ainutlaatuinen myös tekijänoikeuden kannalta.

Gramophone, jota kaikkien kannattaa ahkerasti käyttää, koska se esittelee asiantuntevimmin ja nopeimmin uudet klassisen musiikin levyt ja pitää laajat tietokantansa auliisti auki yleisölle, julkaisi mainion kirjoituksen Joyce Hatto -skandaalista, josta löytää paljon muutakin. Tämän pianistin levytykset ovat siis väitteen mukaan leikelmiä mm. Yefim Bronfmanin ja jopa Horowitzin levytyksistä.

Muodikkaasti: KVG (katso vittu Googlesta).
http://tinyurl.com/yrntny

20. helmikuuta 2007

Pandora

Tämä jatkaa eilistä pohdintaa tuomiopäivän yhtälöstä, vaikka oikeastaan olen vielä kiinnostuneempi siitä, miksi en verkkoyhteyden pätkiessä näe kirjoituksesta karkaavia sananloppuja ja lyöntivirheitä.

Olisiko vanhalle miehelle kehittymässä lukutaidon häiriö vai lieneekö sitä muuten höpertymässä?

Kuvassa on lukuisin asiantuntijoiden yksimielisesti maailman kaikkien aikojen kauneimmaksi naiseksi arvioima Louise Brooks, 1920-luvulta. Elokuva on Pabstin "Pandoran lipas", a.k.a. "Lulu".

Olen nähnyt sen. Minulla on se. Kuva ei koskaan tee Brooksille oikeutta, koska hän oli näyttelijä ja siis kaikkein kauneinta hänessä oli liikkuminen. Siltä varalta että joku naishenkilö lukisi tämän, Cary Grant oli koulutukseltaan akrobaatti ja osasi vetää rotsin päälle niin että katsojalta salpautui hengitys.

Pandoran lippaita esitellään jatkuvasti. Usein mainituista henkilöistä P. Haaviko muistaakseni ennustanut pikaista maailmanloppua tai joukkotuhoa ainakin helmikuusta 1951 alkaen, ja eilisissä viesteissä mainittu hyvin tuntemani prof. H. Kari lienee nytkin valmis turvautumaan vyökotelossa kulkevaan Leathermaniinsa torjuakseen teknologian, erityisesti Nokian, uhkia ihmiskunnalle. Muista ilopillereistä mainittakoon tässä yhteydessä P. Linkola, jonka käsitykset maailman tilasta ja tulevaisuudesta ovat sangen tunnettuja.

Tässä ongelma. Tuomiopäivän profeetat ovat joskus hiukan oikeassa. Olavi Paavolainen ikään kuin aavisti jotain kuvaillessaan natsien puoluekokouksia 1930-luvulla ja itse asiassa tunnelmia Neuvostoliitossa 1939.

Ongelma on se, että oikeaksi osoittautunut ennustus ei todista mitään. Niitä löytyy jälkeenpäin. Suuret ratkaisut tekevät esimerkiksi tyhmimmät kenraalit, kuten amerikkalaiset ja neuvostoliittolaiset, jotka ymmärsivät jossain vaiheessa idean "MAD", molemminpuolinen joukkotuho. Eli että vaikka nappi on, sitä ei kannata painaa.

Ja vaikka kukaan ei ole "oikeassa" ilmastoasiassa, on selvästi ajateltava insinöörin tai - häpeän sanoa tätä - juristin tavoin, että on "riittävä määrä" "todennäköisiä syitä" ryhtyä toimimaan ripeästi.

Otin esiin väestönkasvun ja sitä koskevia puhtaasti teoreettisia laskelmia samasta syystä. Ei kukaan voi laskea uskottavasti, mikä oikeasti on tilanne vuonna 2026, koska emme edes tiedä, kuinka paljon parametreja on, saati miten niitä on painotettava toisiinsa nähden.

Se ongelma, jota haluan miettiä ja pitää yllä, kuuluu otsikkoon "Big history" ja sen muuan muunnos on "modernin vallankumous" eli industrialismin ja informaation yhteiskunta.

Asiassa on näet se ongelma, ettei 1700-luvulla Englannista alkanutta valtavaa murrosta ole onnistuttu selittämään järjellisesti. Teknologia kyllä - mutta onko se syy vai seuraus? Emme tiedä. Kauppayhteyksien laajentuminen kyllä - mutta nykyisen käsityksen mukaan ainakin Kiina oli koko Eurooppaa edellä kaupankäynnissä, rikkaudessa ja jopa väestön hyvinvoinissa (arvioitu kansantulo asukasta kohti) vielä vuonna 1800. Mahdollisesti asiat olivat Eurooppaa paremmin muutamissa muissakin paikoissa Aasiassa.

Euroopan yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin on vedottu, mutta ei sekään selitä paljon. Emme todellakaan tiedä, mitä nuo rakenteet olisivat olleet.

Paremman puuttuessa on toistaiseksi tyydyttävä ajattelemaan, että ensin muutamat Euroopan alueet ja sitten Yhdysvallat osoitti hämmästyttävää kykyä adaptoitua eli sopeutua muuttuviin tilanteisiin ja sitten hajauttaa voimavarojaan.

Iivana Julmalle ja Stalinille kuuluu kunnia siitä, että he osoittivat käytännössä, että huipputehokas ryöstökoneisto johtaa tuhoon.

He keksivät, että valta on rikkumaton, kunhan tapetaan talonpojat, tai siis enemmistö heistä. Seurauksena on nälänhätä ja sekasorto, kun kaikki muut rakenteet sortuvat perässä.

Emme tiedä, ketä ovat nykyhetken "talonpojat", koska yli puolet ihmiskunnasta elää jostain muusta kuin ravinnon tuottamisesta.

Emme tiedä, mikä näkemistämme hohtokivin koristetuista rasioista on Pandoran lipas eli se, jonka sisältä syöksyvät kaikki onnettomuudet.

Emme tiedä. Ehkä se on informaatiotalous? Tiedon puute ei ole veruke jättää ajattelematta. Ehkä se on palvelutalous? Ehkä turmiomme on juuri se teknologia ja yhteiskunnallinen organisaatio, josta olemme niin ylpeitä?

Masentava muurahainen sanoi sirkalle:
"Teehän työtä - eihän vatsa
täyty tyhjistä sanoista."

Se oli "ylen itara elukka" tämä muuan muurahainen.

Ei se olisi ymmärtänyt tuon taivaallista edes Louise Brooksista.

19. helmikuuta 2007

Tuomiopäivä

"Tuomiopäivän yhtälö" esitellään mm. osoitteessa http://tinyurl.com/2wfdqg

Asiasta on monipuolinen artikkeli Wikipediassa ja paljon muuta kirjallisuutta. Katso "Doomsday Equation".

Monissa esityksissä kysymys on Bayesin todennäköisyydestä, jota pidän erittäin tärkeänä tekniikkana ja rakastan, etenkin siksi, että hallitsen teoreean vain vaivoin enkä intuitiivisesti ymmärrä sitä.

Toisaalta ei sitä moni muukaan ymmärrä intuitiolla.

Kandee katsoo hakusana "birthday paradox". Se on aika häkellyttävä.

Istuimme Arizonassa Tucsonissa noin kymmenen vuotta sitten liittovaltion tuomariporukalla, johon minut oli kelpuutettu. Erittäin korkeatasoiset asiantutijat - siellä on yleesä ollut nobelistejakin luennoimassa - meille esitettiin tuo paradoksi ja sitten "false positives"-padoksi, jota kehotan vakavasti tutkiskelemaan. Se nimittäin on arkipäivää ja viisautta.

Matematiikka ei ole asiassa vaikeaa, mutta sen ylikin voi hypätä.

En esitä näitä paradokseja tässä, koska jään kuitenkin kielestäni kiinni, viimeistään jälkikeskustelussa. Yläkerran poikien pitäisi panna tämä HIITin uusituille kotisivuille. Henry Tirri, joka on tällä hetkellä muissa hommissa, on näistä innostunut ja kokonaiset ryhmät ovat käyneet läpi probabilistisia adaptiivisia systeemejä ja Bayes-verkkoja.

Maailmanloppu siis kumminkin tulee perjantaina 13.11.2026. Laskelma osoittaa, että tuona päivänä ihmiskunnan väestönkasvu on ääretön (indefinite).

Voi olla että happi on hörpitty loppuun viimeistään edellisenä torstaina tai että hiilidioksidi on täyttänyt paikat ihmisten aiheutuksesta kauan ennen kasvihuoneilmiön iskemistä.

Kun en ole suomalainen nainen, en todennäköisesti ole tuota päivää näkemässä.

Viis siitä. Viimeinen, joka painuu helvettiin, sammutta valot ja sulkee oven - paiskomatta.

Kirjoituksen vakavahenkisempi sanoma on tideotus kirjasta, jonka David Christian -niminen San Diegon yliopiston professori on laatinut. Maps of Time. An Introduction to Big History.

Hankin sen siksi, että kehuvan esipuheen oli kirjoittanut William H. McNeill, minulle suurin elossa oleva historioitsija.

Innostuin kovasti, kun kävi ilmi, että keskiajan jälkeinen aika saa alle neljänneksen kirjan sivumäärästä, se kun lähtee liikkeelle alkuräjähdyksestä ja kuvaa laajahkosti historiaa planeetallamme ennen elämää ja sitten ennen monisoluista porukkaa, johon meidätkin on kohtuudella luettava.

Myös minut, vaikka lähden tästä Tampereelle olematta sen enempää Simo Frangen kuin Pasi Heikura.

Kuunnelkaa silti Heikuran ohjasta ja minun avustamani "Aristoteleen kantapää" joskus. Radioo 1. Myös netin kautta.

18. helmikuuta 2007

Internetin haltuunotto

Päivää.

Toivottavasti voitte hyvin.

Itse voin pois tiehensä.

Mitä sitten vielä kelloihin tulee, eilinen Kultaosormi taitaa kyllä olla Bondeista paras, ja Bondin tuotesijoitelluista kelloisa Google sylkee laajan kirjallisuuden, kuten The Watchismo Times.

Salaisen agentin Omega oli Seamaster, ei Speedmaster.

Sanomalehdistö on hädässä ja yrittää siinä sivussa ohjata verkkokansaa jumalanpelkoon ja hyviin tapoihin.

En edelleenkään suostu ihmettelemään rangaistuksia kunnian tai yksityisyyden loukkaamisesta keskustelupalstoilla.

On tässäkin blogissa ollut useaan kertaan puhe siitä, että ei noissa asioissa välineellä ole väliä. Yksityisyyttä voi loukata myös möykkäämällä toreilla ja kunniaa samoin.

Siinäkään en anna periksi, että usein mainitut blogit eivät ole kauttaaltaan päiväkirjoja eivätkä mielipiteiden esittelyä. Kyllä näissä on myös asiaa.

Sanomalehdistön parhaat kolumnit ja blogit löytää muuten Neue Zürcher Zeitungin verkkoversiosta ja Le Mondesta. Guardian on kova juttu ja tanskalainen Politiken samoin.

Näpersin koko eilisen päivän Wikipediaan artikkelia "Sopimusoikeus". Ei ole helppoa ja on vaarallista. Mutta olen nyt ajatellut, että kyllä se helpottaa omaakin työtä, kun voi luennolla sanoa jostain sivua-asiasta, että lukekaa tämä Wikipedian artikkeli.

Olen näpertänyt Tekijänoikeus- ja Patentti-artikkeleita. Katsotaan mitä saadaan aikaan. Keskimäärin oikeudelliset artikkelit ovat niin heikkotasoisia, että niitä ei valitettavasti voi suositella kenellekään. Mutta ehkä asiaan saadaan parannusta.

Amerikkalaisessa Wikipediassa muutamat digitaaliseen maailmaan liittyvät oikeudelliset artikkelit ovat todella erittäin hyviä. Niistä näkee, että asialla on ollut iso ryhmä asiansa osaavia ammattilaisia.

Toistaiseksi olen kuitenkin sillä kannalla, etten hyväksy opinnäytetöihin alaviitoiksi Wikipedian artikkeleita. Se ei ole ilkeyttä vaan koulutusta. Viimeistään väitöskirjassa on löydettävä todellinen lähde eli se teksti, johon esimerkiksi Wikipedian juttu perustuu. Se on tieteellistä käsityötaitoa.

Verkossa muuten on parhaat olemassa olevat kirjat informaatio-oikeudesta (Mads Bryde Andersen tanskaksi, IT-ret), Internet-oikeudesta (saksaksi) ja myös keskeisestä tekijänoikeudesta taustoineen.

Neuvon niitä matkan varrella.

Sanotaan että netin suuri ongelma on sekuli tieto. Käyttäjällä ei ole mahdollisuutta arvioida löytämiensä tietojen uskottavuutta.

Ei tuo ole hyvä väite. Se koskee myös painettua tekstiä.

Minulla on päin vastoin sellainen tunne, että vertaisryhmien syntyminen nettiin luo juuri näitä arviointiperusteita.

Meidän, jotka olemme onnistuneet hankkimaan lukijoita, on sitten jatkuvasti muistuteltava, että esimerkiksi ei-ammattilaisen tietotekniikan ja viihteen kannalta "Lifehacker" on kiva ja erittäin hyvin tehty blogi.

Viimeksi siellä neuvottiin, että työpaikalla voi sopia kummallisen hatun pitämisestä päässä merkkinä siitä, että nyt on kiire, on keskityttävä ja paskapuheet voisi jättää toiseen kertaan.

Loistava oivallus. Tarkoitukseen voisi käyttää tonttulakkia tai tohtorinhattua.

Sveitsiläinen NZZ-sanomalehti muuten kertoo nyt instrumentista, joka ei ole kello eikä Omega. Näyttäisi kertyneen uusia todisteita siitä, että viikingit ja kukaties myös polynesialaiset osasivat arvioida eräitä kiteitä käyttäen pilviseltä taivaalta auringon paikan valon polarisoitumisen perusteella. Sen voi kuulemma oppia erottamaan pienellä treenauksella.

Polynesiassa jengillä oli terve maailmankatsomus. Kun he purjehtivat jostain Uuden Guinean seudulta valtavien etäisyyksien päähän, suunnistaminen perustui vakaumukseen, että ihminen on maailman keskipiste ja että tähdet kiertävät ihmistä ja saaret liikkuvat etenkin öisin lähemmäs ja loitommas ihmisistä.

Missähän niitä aurinkokiviä, joista mainitaan saagoissa, mahtaisi olla myynnissä?

17. helmikuuta 2007

Kelloa kerraksi

Aina olen ajatellut, että mekaaninen rannekello on huuto viidakosta.

Sellaisessa ei ole mitään järkeä. Digitaali on niin paljon halvempi ja tarkempi.

Taisi mennä virkanimitys päähän. Ostin tämän kellon. Se on mekaanisesti huomattavasti parempi kuin yksikään Rolex.

Oli se kallis. Hyvin kallis.

Omega Speedmaster Automatic Mark II. Valmistusvuosi 1972. Tehtaan sinetöidyssä pakkauksessa. Nyt ranteessa.

Kuvasta ei ihan näe, että päivyri-ikkunassa lukee LAU 17. Jonkin aikaa sitten luki PER 16.

Ei ihan tavallista?

Näitä tuotiin 70-luvun alussa riistäjäporvareille ja muille kansanvihollisille ja maahantuojan vakaasta pyynnöstä pieni määrä varustettiin kotimaisella kielellä tehdyin merkinnöin.

Kuoressa on punainen täplä, joka todistaa, ettei koneistoa ole koskaan avattu.

Kyllä. On "kuukellon" itsevetävä eli automaattinen versio. Kuussa kun on painovoiman kanssa vähän heikkoa, Apollo 11 käytti tämän kellon vedettävää versiota. Ensimmäisellä kuukävelijällä ei ollut sitä ranteessa, koska komentomodulin ajanottolaitteissa oli jotain häiriöitä, joten astronautin kello jätettiin pöydälle modulia varten.

Se on tarkkaa hommaa tämä kuussa käveleminen.

Toisella laskeutujalla oli sitten Omega, erikoispitkällä tarranauharannekkeella avaruusasun päällä. Ja kello kuulemme käydä naksutteli pois tiehensä.

Tiedä häntä. Mutta tällä versiolla voitettiin Nasan tarjouskilpailu.

Sama tasoa olisivat A. Lange ja Vacheron Constantine, mutta niissä hienostuneisuus on ylin ominaisuus lujuuden sijasta ja hinnassakin on siksi vielä yksi nolla lisää. Olen tuntenut yhden Vacheronin (Grande Complication). Onhan siinä kelloa, mutta ei sitä tohtisi käyttää.

Tässä aikaraudassa on luullakseni se etu, että se on riittävästi Timexin näköinen jäädäkseen rosvojen ja murhamiesten huomiota vaille. Look-alike löytyy kaikkien valmistajien valikoimasta - myös Omegalta itseltään.

Kysymys on pohjaltaan itsetehostuksesta.

Jos asiaa haluaisi naamioida, niin nyt, viiden kuukauden miettimisen jälkeen, olen edelleen samaa mieltä, että tämä on jollakin tavalla samanlainen kuin kamerani, Leica M 6, jota en enää osaa enkä viitsi käyttää.

Oli nimittäin kerran mekaniikan suuri aikakausi, jonka saksalaiset, sveitsiläiset ja osin amerikkalaiset kehittivät mielettömyyksiin asti.

Nämä kaksi kapinetta edustavat hyvin sitä aikakautta, joka on nyt päättynyt.

Mielestäni on sopivaa, että informaatio- ja teknologiaoikeuden miehellä on kello, jossa ei vilistä ainuttakaan bittiä, vaan sellaisten sijaan joukko kärsivällisiä jousia, rattaita, ruuveja ja kiviä.

Olen itse syntyisin kuulalaakereiden maailmasta. Kun täytyy luennolla luetella kynnyskeksintöjä, niin kuulalaakeri on ensimmäinen. Dynamiitti on hyvä kakkonen. Mutta minulla ei ole laturin papereita.

Sivumennen sanoen toinen maailmansota loppui siihen, että brittien ja amerikkalaisten hulluimmatkin ilmavoimien marsalkat ja kenraalit suostuivat kuuntelemaan everstejään ja pommittivat Osnabrückin kuulalaakeritehtaan paskaksi. Saksan armeijan panssarit ja lentokoneet pysähtyivät melkein siihen paikkaan, ja tykistö ja IT vaikenivat pian.

Patentti oli Ruotsin rikkauden lähde ja metalliseos ruotsalainen. Tuotetta myytiin tasapuolisesti kaikille vihollisille, jotka maksoivat käteisellä.

Kelloni on muistomerkki toisellekin keksinnölle, tekniikalle joka lopetti keskiajan, nimittäin koneruuville.

Koneruuvi eli mikroskooppi, tykin suuntauslaite tai teleskooppi, oli saatanallisen vaikea keksiä ja vielä vaikeampi valmistaa. Ruuvikierre sinänsä oli tietysti antiikin oivallus ja sekä intialaiset että kiinalaiset hallitsivat myös sen matematiikan, kukaties myös Babylonia, joka oli niin etevä luonnontieteissä.

Mutta ruuvi ja siihen sopiva mutteri oli kova tekninen haaste, jonka kanssa myös Leonardo taisteli. Ja tulihan se. Ja työstökoneeksi kehitettiin sorvi, joka sinänsä oli tietenkin sama oivallus kuin savenvalajan dreija.

Britannian amiraliteetti julisti keksintökilpailun, jonka voittajasta tehtiin rikas. Erinäisten ruuvisäätöjen avulla voittaja vakautti heilurit ja jouset luotettavaksi laivakronometriksi, jota käyttäen leveysasteiden määrittäminen alkoi lopultakin onnistua ja siten maailmanvalloitus. Pituuspiirithän näkee taivaalta, mutta aavalla merellä purjehtiminen oli onnen kauppaa ennen kuin John Harrison sai tämän keksintönsä valmiiksi 1722.

Tämä Omega on olennaisesti sama laite.

Sen valmistamiseen ei liene käytetty omega-öljyjä.

Turha kysyä. En kerro, mistä kellon ostin. Kauppa oli laillinen.

Sen voin tunnustaa, että ystäväni Martti on paatunut Omega-kiihkoilija ja lienee levittänyt tartuntaa, mutta hän onkin tietotekniikan professori ja ymmärtää asioita.

Kelloni muuten tikittää. Harvinainen, viehättävä ääni. Kun kuori on niin paksu, täytyy kuunnella tarkoin. Se on kuin mekaaninen sydän. Terveisiä tohtori Frankensteiille.

16. helmikuuta 2007

Ketvel

Kirjan nimi on "Hevosmiehiä ei enää ole" ja sen on kirjoittanut Urho Ketvel. Luin sen neljännen tai viidennen kerran. Se ilmestyi 1980 ja silloin tiedettiin, että kirjoittaja oli sijoittunut Otavan tuloksiltaan tavattoman onnistuneessa "Kertomus elämästä" -kilpailussa salanimellä, ja kirja julkaistiin. Olisiko se ollut "Yksi päivä Toivo Hyytiäiselle".

Minua nyppii, etten löydä tekijää, vaikka tuo Ketvel lienee oikea nimi. Lähteissä esiintyy sama nimi, enimäkseen luonnonfilosofian yhteydessä.

Olen tavannut miehen; mielestäni hän oli minua paljon vanhempi.

Kirja tuntui ensimmäisellä, toisella ja kolmannella lukukerralla hyvin nautittavalta kansanelämän kuvaukselta, joka oli toteutettu uhkarohkealla tekniikalla. Kaksi kunnalliskodin eli vaivaistalon hoidokkia juttelee, muistelee, 1930-luvun alussa.

Hevosmiehiä ei enää ole.

Ja hevosmiehet ovat eri miehiä, niin kuin Hauta-Heikki ja Haukka, jotka ovat jo vuosikymmeniä syöneet hiekkaa kiviaida takana.

Ja on Liinu, Haukan tytär, joka hänkin sai viettää monta vuotta laakin lyömänä. Ja on vähän koko kylä. Ylimalkainen sijainti Mikkelistä Pohjoiseen. Puhujien miehuusaika on aikaa ennen maailmansotaa. Toinen tarinoi hevosen matkan myyntinsä, joka venähti Viipuriin ja Pietarsaareen eli Pietariin.

Se tuntui kirjalta, jossa oli kuitenkin sanotu vähällä hyvin paljon.

Jokseenkin ainoat vielä elävät henkilöt vaarien näköpiirissä ovat Luttutissi eli kunnalliskodin johtajatar, ja Ryynänen, maakunnankuulu häntämies, joka vilahtelee maisemassa ja ajatuksissa.

Tämä lukukerta, jonka tarkoitus oli palauttanut mieleen sanontoja, mielellään ruokottoman puoleisia, käänsi maailmankirjani nurin.

Tämä yhden (kahden - kolmen) kaunokirjallisen teoksen kirjoittaja on taitavimpia, mitä sotien jälkeen on nähty.

Tekniikka onkin se, että koko juonikuvia selityksineen on jätetty tarinan ulkopuolelle kuin muurahaisen ulkoinen tukiranka. Jaaritteluista rakentuu kuva, joka on aivan toinen kuin kummankaan äänessä olevan kertojan välittämä.

Ytimessä on toisen nimettomän kertojan Liinun, siis sen Haukan tyttären, miehen pitkän poissaolo aikana hankkima huorilapsi.

Lukija huomaa lopuksi, että siittäjä eli oikea isä on tämä juttukaveri, joka ei myönnä asiaa missään vaiheessa. Sitä vastoin käy ilmi, että hän on autellut perhettä vaikeasti selitettävällä tavalla.

Selitykset kääntyvät tuomioiksi. Suurta kiitosta saavat ihmiset, kuten nyt Seppä-Villa, osoittautuivat todella brutaaleiksi ja toisista piittaamattomiksi väkivaltaihmisiksi. Kertojan "pieni" väkevien maistelu osoittautuu holtittomaksi juopotteluksi, jonka hinnan maksaa tietysti perhe.

Siis Ibsenin - Tshehovin mallinen tarina elämänvalheesta, mutta kokonaan ilman loppuselvitystä.

Lukija tietää nyt, että näitä epäoikeudenmukaisuuden kertomuksia on maa täynnä. Samalla anekdootilta on väännetty niskat nurin. Lukija kuvittelee lueksivansa jotain hauskaa, mutta saa suoniinsa karvaan viisauden.

Voi olla, että kertojien tietämättöyyden korostaminen on vähän liiallistakin - että mahtaa olla iso joki se Jordani, kun kaikki ovat sen toiselle puolelle könyämssä, ja etä ei tainnut olla siellä Siioissa pahemmin hevosia, kun se ajeli se puusepän poikakin vain aasilla, joka lienee jonkinlainen hevonen.

Tulos on kirjallinen teos, joka ei pyri ymmärtämään eikä oikeastaan edes paljastamaan, vaan tuo näkösälle sen, mitä nykyinen paras sosiologia ja historianfilosofia (kuten Bruno Latour) kuvailevat helppojen vastakkainasettelujen kuolemaksi.

Kervelin (tai Ketveleen) kulttuuriantropologiassa toteutuu luonnon ja yhteiskunnan samanlaisuus eli juuri se, minkä "moderni" luuli selvittäneensä.

Ja lukija käsittää, että tää luontodiskurssi ja tiedediskurssi ja yhteiskuntadiskurssi ovat sellaista vallankäyttöä, ettei niiden valhellisuus hahmota muualta kuin vaivaistalolta, haudan partaalta.

Merkillinen kirja. Ja jokseenkin kaikki näennäistapahtumat, kuten Vapaussota, on poistettu tarinasta

Taidanpa lukea sen taas kerran lähiaikoina ja katsoa samalla, millainen on novellikirja "Hännälle astuttu koira".

Mutta en tiedä mitään samanlaista Suomen kirjallisuudessa - ei edes Haanpää eikä Lehtonen, jotka ovat siltikin modernin muutoksen kuvaajia tai kieltäjiä.

Mutta hevosmiehiä ei ole enää (eikä ole koskan ollut). Eikä ole Liinua, jonka kertoja juovuspäissään toimitti vaivaistaloon, kun laaki oli lyönyt toisen kerran. Ja tarinan musta peto, naapuruston hallelujaa-henkinen akka, on se suuri hyväntekijä.

15. helmikuuta 2007

Huolestuttavaa kehitystä

Nimittivät eilen Lappeenrannan teknillisen yliopiston informaatio- ja teknologiaoikeuden professoriksi viideksi vuodeksi.

Kaiken lisäksi kutsumenettelyä käyttäen eli virkaa haettavaksi julistamatta.

Asianomaisen lain mukaan näin voidaan tehdä, jos nimitettävä on, sekä yliopiston että tehtävään varta vasten kutsuttujen asiantuntijoiden mukaan poikkeuksellisen ansioitunut henkilö ja tehtävään kiistattomasti pätevä.

Tähän asti olin luonnollisesti hoitanut virkaani pätkätyöläisenä, kahden vuoden erissä, ottaen huomioon myös korkean ikäni (62). Nyt on alla oppituoli siinä mielessä, että kun suvaitsen tipahtaa istuimeltani, siellä on professuuri nuoremmille hakea. Muita tämän alan professuureja ei maassa olekaan ja pohjoismaissa selkeästi vain yksi.

Esimerkiksi Teknillinen korkeakoulu ei pidä aiheellisena opettaa professoritasolla eli siis tutkintohin johtaasti tietosuojaa. Joku voisi pitää sitä erikoisena. Helsingin yliopistossa tilanne on yhtä huono.

Informaatio-oikeus on paljonlaajempi alue kuin immateriaalioikeus, koska siihen kuuluu myös rikos- ja julkisoikeudellinen, informaatiota koskeva lainsäädäntö, kuten esimerkiksi henkilötietolaki, ja perusoikeudet - alan slangilla "privacy".

En ihmettelisi, jos tapaus herättäisi kylmää raivoa kollegojen piirissä. Asiantuntijat olivat kuitenkin Olavi Heinonen, entinen korkeimman oikeuden presidentti, ja Aulis Aarnio, tuotannollaan ja opetuksellaan kai ainoa kansainvälisesti tunnettu juristimme, ja lisäksi muinoinen opponenttini tohtorinväitöksessä.

Tavallisesti professoriksi nimittäminen, joka on siis eri asia kuin määräys professorin tehtäviä hoitamaan, on pitkä ja pelottava, kuin paviaanien sisällissota posliinikaupassa. Aikaakin tapaa kulua vuosia.

Näpistin kuvaksi professoriiiton logon. Täytynee yrittää liittyä, vaikka yleensä olen välttänyt järjestöjä, jotka hyväksyvät jäsenikseen kaltaisiani henkilöitä.

Nähdäkseni kysymyksessä on kiistaton myötäkäyminen. Uusissa aineissa professoriksi kiipeilemeinen ei ole helppoa.

Itse tehtävä on yksinkertainen. On opetettava ja rohkaisava opiskelijoita hankkimaan omin neuvoin tietoa ja arvioimaan tuota tietoa itsenäsesti ja kriittisesti. Ne ajat ovat ohi, jolloin professorin työ oli lopettaa omia käsityksiään eli niin sanotua oppikurssia ja kytätä sitten tenteissä, että onko omaksuttu.

Antaas katsoa. Seuraava oppilaan väitös on 3.3. Aiheena patentit ja standardit ja opponentti Cambrdigesta.

14. helmikuuta 2007

Urhoollinen sika

Joukko kiihtyneitä lukijoita soitti illalla. Melkein yhteen ääneen Antti, Mikko ja Tuomas kysyivät, mikä on pakettinappula.

Sanoin että ahaa - teille luetaan iltasatua. Olen ylpeä tyttärestäni.

Iltasatujen taiteen pökerryttävää huippua ovat Maija-Kaarina Nenosen kuvittamat, Martti Haavion muodostelemat pikku kansansadut, joiden menekki on ollut niin tolkuton, että ne ovat olleet myynnissä jokseenkin katkoitta puoli vuosisataa.

Sarjan nimi on "Kultainen koti".

Pankaa kirjastonhoitajat koville! Varmaan piilottelevat näitä aarteita tiskin alla lukeakseen niitä itse salaa hijaisina hetkinä.

Oma suursuosikkini on "Onnen tupa", jossa Sika Sippurahäntä, tylpän ulkoisen väkivallan uhatessa, pötkii pakoon, ui saareen ja alkaa rakentaa itselleen yksinurkkaista tupaa. Ja seuraa tulee, Kissa Kirnauskis, Pässi Päkäpää ja Kukko Kultakannus, ihmisten uhkaamia eläimiä.

Hakkaavat, hakkaavat, nikertävät, nakertavat.

En paljasta tarinan kliimaksia, joka alkaa, kun yöllä onnen tuvan ovelta kuuluu uhkaavia ääniä...

"Porsas Urhea" on kyllä ennenkin eli oikeastaan kautta aikojen saanut raivokasta suosiota. Sen piirtäjä oi Asmo Alho. Martti Haavio eli P. Mustapää oli vuosisadan merkittävimpiä suomen kielen käyttäjiä ja yhtä verraton runon teossa kuin tieteessä. Onhan hän kirjoittanut kansansadun kuvauksen myös runona ("Se unisena saapui"). Ja livvin ja vepsän lisäksi hän lienee osannut sammakkoa, koska "Sammakon virsi sateen aikana" on aivan selvästi suoraan laulajan suusta ("Hyppien, tanssien kuljen...")

Mutta pieniä kansansatuja ei voi ylittää.

Nykyinen kirjallisuuden opiskelija, filosofian opiskelija H., hyppi hyvin pienenä pitkin Possulan (sic!) kuistia huudellen:" KopkopKOO! KopkopKOO!"

Asian laitahan oli nimittäin se, että tämä urhollinen sika oli niin nälkiintynyt että sen kärsäkäkin oli kuin pakettinappula, ja sorkat sanoivt sillalla "kipkipkip". Mutta kun se oli syönyt suuren määrän voileipiä ja monta kapallista perunoita, niin johan oli toinen ääni kellossa. Kärsäkin oli kuin perunanuija.

Tässä kodin olen joskus pohtinut lähilukemisen tekniikoita ja ihmetellyt, että olikohan se nyt tosiaan kärsä, mutta sittemmin olen riistäytynyt hedelmättömistä haaveiluista, koska lopputulos oli se, että Porsas Urhea (ISBN 951-0-08784-X) sanoi niin isolla äänellä RÖH! että Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen, ryökäleet, juoksivat pakoon maapallon toiselle puolelle asti, ja ovat siellä vieläkin, elleivät ole tulleet takaisin.

"Onnen tuvan" ja muutaman muun läpyskäisen kuvittaja Maija-Kaarina Nenonen muutti tietääni mukaan Argentiinaan, eikä hänestä ole kuultu sen jälkeen mitään.

Miljoona suomalaista muistaa ne kuvat. Seitsemän pientä kiliä. Prinsessa Sinisilmä ja Pässi Päkäpää.

Ja sitten Laura Sointeen "Satuja", mutta se on niin hienonhieno ja niin kammottavan jännittävä kirja, että en uskalla edes kirjoittaa siitä näin julkisesti.

Laura Soinne oli Einari Vuorelan rouva. Hän ei tainnut paljon muuta julkaista. Satu "Mutakalan kultahammas" tekee aina kuulijoihin syvästi järkyttävän vaikutuksen. Ja ne muut...

Pakettinappula oli akuise ihmisen pikkusormen kokoinen sorvattu palikka, jollaisen taitava kauppias sitaisi asiakkaalle laatimansa paketin solmun perään, jottei sinikirjava paperinaru tai minun aikanani talousdellisen niukkuuden vuoksi tuikiharvinainen hauenkoukkulanka olisi leikannut ilkeästi asiakkaan sormia tämän kantaessa kotiin ostamuksiaan, kuten uunin suuluukkua tai peltejä.

Jossain päin maata oli varmaan pakettinappulasorvaamo. Ja sitten SOK:lla tietenkin omansa.

TUT-AMO-PALDA!

13. helmikuuta 2007

Sananen lainopista

En ole varma, toimiiko vajaat 200 vuotta käytössä ollut tapa ohjailla ihmisiä ja heidän yhtiöitään enää lainsäädännöllä, jonka toteutumisesta itsenäiset ja riippumattomat tuomioistuimet ovat vastuussa.

Olisi tyhmää ja liian omahyväistä käyttää otsikkoa "juridiikan loppu". Näitä loppuja ja tuhoja esiintyy kirjallisuudessa jatkuvasti. Esimerkiksi ihan hauskankin kirjan ("Trust") kirjoittanut F. Fukyama munasi itsensä kirjalla "The End of History and the Last Man".

Kirjallisuuskin on tiemmä kirjoitettu loppuun ja kuollut, etenkin kertomus.

Normijärjestelmän tai muun kuvauksen täytyy olla kuvattavaansa rikkaampi.

Tätä ei vanha lainoppi ollut. Se tyytyi leikkimään sokkoa toisten sokkojen kanssa turvallisesti neljänseinän sisällä. Vanhalla lainopilla tarkoitan sitä perinnettä, joka alkoi katkeilla Simo Zitting, Matti Ylöstalon ja muutamien muiden ruotsalaisten ja tanskalaisten vaikutteiden herättäminä varhaisista kirjoista.

Toinen, tätä selvempi katkos, oli vuoden 1970 vaiheilla, kun toisaalta Wittgenstein ja toisaalta Marx ymmärtäjinään saivat sijan juridiikassa väitöskirjatasolla. Normien suhde todellisuuteen ja lainsäätäjän käyttäytymisen selittäminen, myöhemmin myös lainkäyttäjän toiminnan selittäminen, tulivat kuvaan.

Sen jälkeen iski sukupolviteoria. Professoreina on suuri määrä 1970-luvulla oppinsa saaneita, ja vaikka 70-luvusta voi sanoa paljon hyvääkin, kyllä ajattelu meni silloin vähäksi aikaa muodista. Ajattelulla tarkoitan jotain muuta kuin toisten ihmisten ajatusten kehittelyä.

Nyt rikosoikeus toimii kohtuullisesti siltä osin kuin se kohdistuu alhaisoon. Järjestelmän omien pahojen piirteiden (järjestäytynyt rikollisuus) seurausten selvittämisessä se on vähävoimainen.

Sviilioikeus on luistanut näkymättömiin isompien elinkeinonharjoittajien itse ja keskenään, tuomioistuinten näkymättömissä harjoittamaan riitojen ratkaisumenettelyyn. Kun esimerkiksi Nokia ja Siemens sopivat jotain, ei siitä kyllä Helsingin käräjäoikeuteen mennä. Eikä Berliinin.

Suurimmissa vaikeuksissa ovat pakosta monikansalliset alat, joista pahin on tekijän- ja patenttioikeus lähi-ilmiöineen, ja hiukan laajemin tietoverkoissa tehdyt oikeustoimet, jota on ehditty nimittää jopa "verkkokauppaoikeudeksi".

Todellisen mutkikkuuden ja kansainvälisen riidanratkaisun ontumisen lisäksi digitaalinen toimintaympäristö on perinteiselle juridiikalle mahdoton alue siksi, että ajattelun perinteiset tukipilarit ovat poissa. Ei ole "esinettä", joka olisi ymmärrettävillä parametreilla määriteltävissä. Bittivirta joka ilmenee esimerkiksi listaiskelmänä, ei ole mitään sukua kiintokuutiometrille sahatavaraa, koska viimeksi mainittu on aina jossain paikassa kartalla, ensin mainittu ei. Lankut ja klapit ovat samoja metsässä, laivassa ja sopimuksen kohteina. Bittivanukas on eri asia talletusalustalla (levy) ja kaupankäynnissä.

Ihmisen henkilötietoja suojataan aiheellisesti, mutta toisaalta niitä myydään. Jotkut myyvät toisten yksityisyyttä erittäin hyvällä menestyksellä.

Vakiintuneella lainopilla ei ole välineitä käsitellä kauppaa, jonka kohteena on osa jonkun elävän ihmisen sisäreittä.

Wittgenstein ja Marx ovat kuolleet. Dworkin, jota Suomessa luetaan hartaasti, on hyödyllinen henkilö, ja on niitä muitakin. Mutta vähän.

Esimerkki: Cardozo-yliopiston professori ja Harvardin investointipankkitoiminnan professori ovat julkaisseet hyvän pienen kirjan patenteista (Jaffe-Lerner, Innovation and Its Discontents. How our Broken Patent System is Endangering Inovation and Progress, And What To Do About It.

Kirjan keskeinen väite on, ettei digitaalisen ja bioteknisen maailman valuminen reisille johdu edes yrittäjien ahneudesta vaan amerikkalaisen lainsäätäjän täydellisestä epäonnistumisesta patenttijärjestelmää "parannettaessa" 1980-luvulla.

Meille ajetaan samaa parannusta kuin käärmettä pyssyyn.

Koko maassa vain muutama ihminen ymmärtää edes kielen tasolla, mistä tässä on kysymys.

Oma ratkaisuehdotukseni: irrottautua kuvitteellisiksi kuluneista käsiteyhteyksistä ja tunnustaa, että esimerkiksi tekijänoikeus ei ole enää keskeisiltä osiltan siviilioikeutta. Tämä tarkoittaa käytännössä irrottautumista "opetusministeriön mallista" digitaalisten teosten osalta.

Teos ei ole enää teos.

Myös tietotekniikalle ja biotekniikalle on kirjoitettava kummallekin uusi laki, jonka voi kansaninvälisten sopimusten takia keinotella tekijänoikeuslain ja patenttilain osaksi.

Työhön on ryhdyttävä heti.

Se innovaatiotoiminta, jota tänä päivänä levitetään suomalaisäänin Australiassa, kaatuu olemattomaan infraansa kuin lähtölaukauksen kajahtamisesta sydänhalvauksen saanut pikajuoksija.

12. helmikuuta 2007

Kuka tappaisi asianajajat?

Oikealla oleva merkki, "oikeuden puolustaja", on Suomen asianajajaliiton jokseenkin virallinen sinetti. Se lienee peräisin 1920-luvulta.

Kaikki tuntevat lainauksen:

"The first thing we do, let's kill all the lawyers..."

Shakespeare, Kuningas Henrik II, Toinen osa.

Tämä tervejärkinen ajatus sisältyy kuitenkin tiettyyn asiayhteyteen. Näytelmän henkilöt suunnitelevat varsin roistomaista vallankaappausta, jolloin juristit eli itsenäiseen ajatteluun kykenevät henkilöt on raivattava tieltä.

Kuten tunnettua, hyvän tavan mukaan vallankumouksissa hirtetään ensin runoilijat, lehtimiehet ja asianajajat.

Sain aiheen kirjoittaa tästä, kun kommentoija kysyi, eikö suurpääoman parjaaminen sovi huonosti asianajajalle.

Luovuin siitä ammatista 34 vuotta sitten ja niin valitettavaa kuin se onkin, virkatuomarin tehtävien takia sivuansiot oikeudellisesta neuvonnasta ja lausunnoista ovat olleet johdonmukaisen viheliäisiä - yhtä viime vuosien poikkeusta lukuun ottamatta.

En siis ole asianajaja. Isäni oli ja veljeni on. Asianajotoimisto Borenius & Kemppisen toimista tiedän hyvän vähän, korkeintaan sen, ettei minun palveluksillani ole kysyntää, ja kun viimeksi pyysin heitä auttamaan eräässä perintöasiassa, kieltäytyivät.

En ole koskaan toiminut välimiehenä, vaan virkaan kuulumattomat tehtävät ovat olleet ilmaisia tai valtion kustantamia, luokkaa 10 euroa tunti.

Tästä on kieltämättä keskusteltu, koska juristiprofessoria, joka onnistuu olemaan vauraustumatta, pidetään outona lintuna. Mutta se on tieteellinen nimeni, outo lintu - rara avis.
Omistan asunto-osakkeen ja puhelinosakkeen ja yhdessä lasteni kanssa kesämökin. Tietysti olen hyväosainen, koska professorin palkka on korkea. Noin 2 5oo euroa kuussa netto.

Asianajajien arveleminen roistoista suurimmiksi on osittain perusteletua, osittain huolimattomasti Amerikasta omaksuttua.

Meillä on muutamia kymmeniä advokaatteja, jotka eivät ole köyhiä eivätkä kipeitä. Ei tarvitse ollakaan. Jos tietää, miten perustetaan paperitehdas Borneolle tai selvitetään Wärtsilän meriteollisuuuden konkurssipesä, se saakin maksaa.

Asianajajia on ainakin kahta pääryhmää. Toiset käyvät oikeudessa ja hoitavat pieniä asioita. Toisia ei näy koskaan viranomaisten puheilla. He ovat ulkoistettuja lakiasianosastoja, jotka hoitavat usein hyvin vaativia suuryritysten asioita. Perinteisesti viimeksi mainitut ovat olleet ruotsinkiekielisiä, sellaisia kui Roschier-Holmberg & Waselius. Suuri yleisö ei ole kuullut niistä puhuttavankaan.

Näkyviä juristeja ovat sellaiset kuin Matti Wuori -vainaja, Heikki Salo, Aarno Arvela ja vastaavat. He ovat usein mukana huomiota herättävissä oikeudenkäyntiasioissa.

Tietämäni mukaan heidän tulotasonsa on täysin järjellinen ja työmääränsä suunnaton.

Sitten ovat nämä "tähtiasianajajat", joiden taitoa ja luotettavuutta vakuutellaan lehdissä. Yleensä he eivät ole ammatitaidoltaan edes keskinkertaisia.

Suomen asianajajakunta romahti ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja etenkin toisen maailmansodan jälkeen. Sukutoimistomme - silloinen Asianajotoimisto Heikki Borenius - oli vielä piilottamassa Suojeluskuntien ja Lottien rahoja bolsevikeilta, mutta minun aikanani, 1965-1972, toiminta ja asiakaskunta oli aika nuhjuista ja tavanomaista.

Ehkä sain asianajosta hiukan romantisoidun kuvan, koska etenkin Heikki Borenius nuorempi oli ammatikunnan huippuja, ja toimistolla oli asiakkaina suuri määrä korkeimpien oikeuksien jäseniä ja yliopistojuristeja. Se kertoo jotain.

Meillä ei koskaan päästy normaaliin käytäntöön eli siihen, että parhaita asianajajia kutsuttaisin korkeimpien oikeuksien jäseniksi. Heitä on siellä malliksi - tällä hetkellä Mikko Tulokas ja Timo Esko, molemmat harvinaisen päteviä ja lisäksi tohtoreita.

Monissa muissa maissa asianaja pääsee riittävästi rikastuttuaan siirtymään rauhallisempaan elämään ylituomarina.

En muista yhtään tapausta, jossa asianajaja olisi päässyt hovioikeuteen. Saattaa niitä olla, mutta on se harvinaista.

Ammattikunnan romahdus johtuu siitä, että parhaat asianajajamme työskentelivät Pietarissa ja sitten Viipurissa vientiteollisuuden asioissa. Sotien jälkeen oli muutamia epätavallisen päteviä henkilöitä, jotka hoitivat suuryrityste vaikeita asioita - Lasse Hornborg, Arne Waselius, Åke Roschier-Holmberg, Bertel Åkermarck, Mauri Hakapää, Heikki Haapaniemi, Tobias Obstbaum ja muutamia muita. Niin ja Kalle Ståhlberg, joka kyllä siirtyi hovioikeuden presidentiksi.

Korkeimmat nimet olivat Hj. Procopé ja Antti Hackzell.

Tämä on tavallaan outoa, mutta sellaiset lupaavat asianajajat kuin Väinö Tanner ja Väinö Hakkila siirtyivät muihin tehtäviin. Paasikiven, Kekkosen ja Ståhlbergin en tiedä ajaneen asioita, ja Svinhufvud ajoi vain joitakin poliittisia juttuja vuosisadan alussa, puolustaen mm. prokuraattori Soisalon-Soinisen murhaajaa.

Tarja Halosen vastapuolella olen itse ollut, mutta ne olivat kyllä rutiiniasioita, työsuhderiitoja, enkä muista, että Tarja olisi varsinaisesti niittänyt mainetta näissä tehtävissä. Ja aika rupista se oli Matti Wuorenkin alkutaival.

Risto Ryti oli loistava asianaja, mutta siirtyi vähän yi 30-vuotiaana pankkiiriksi. Aikansan mielipidejohtajia olivat asianajajat Lauri Kivekäs ja Jalmar Castrén.

Nykyisten valtiomiesten asianajoa edustanee Juhantalo, joka käsitykseni mukaan on perusammatiltaan advokaatti, kun taas Sauli Niinistö oli taustaviraltaan hovioikeuden esittelijä, joka ylennettiin neuvokseksi, kun hän oli todellisuudessa jo kiinnittynyt julkisiin tehtäviin.

Näin on. Yhdysvalloissa sormituntumalta sanoen joka toinen presidenti Abraham Lincolnista Clintoniin on entinen asianajaja. Ison Britannian tuomarikunnan huipulla istuu melkein pelkästään entisiä asianajajia.

Meillä on toisin.

Älkää pitäkö minua asiantuntijana. En ole saanut kiinnostavia tarjouksia asianajajilta enkä liikeyrityksiltä. En olisi ollut hyvä asianajaja enkä liikejuristi. Oikeudenkäynneissä olisin pärjännyt, mutta se on vain osa työtä. Tuomioistuimissakin on oltu lähinnä tyytyväisiä, kun olen lähtenyt vapaaehtoisesti nostelemaan. Korkeimman oikeuden jäseneksi olisin voinut lapsellisuudessani halutakin jossain vaiheessa, mutta kukaan ei koskaan inahtanutkaan siihen suuntaan, mikä osoittaa hyvää jäsenten arvostelukyvystä. Siten vastoin runojen ja muun sellaisen kirjoittelua paheksuttiin avoimesti - myös väitöskirjan. Jos olisin kohtalon oikusta päätynyt sinne, olisin osoittautunut niihin tehtäviin huonoksi. Helsingin hovioikeudessa ainakin yhdessä äänestyksessä osa kollegoista ja silloinen presidentti olivat nimenomaan tuolla kannalla - ei sovellu sisätöihin.