Laulujen lunnaat

Jatkan Usko Viitasesta, hänen muistelmateoksestaaan "Laulujen lunnaat" (1985).
Muistelma ei ole "from rags to riches", koska Viitasesta ei koskaan tullut varsinaisesti rikasta. Ryysyissä hän sen sijaan vietti "joutopoikana" pari vuotta Lahdessa, kunnes joutui vankilaan Merijal-pastillien ja kinkun varastamisesta sisään murtautuen. Välineenä oli sorkkarauta, joka sekin oli anastettu.

Lahti oli kuuluisa kohtuuttomista rangaistustuomioistaan. Tietääkseni Kouvolan hovioikeus ja viikatemies ovat yhdessä tehneet tehtävänsä niin että Lahdessa on sama laki kuin muuallakin suomessa. Viitanen joutui kuitenkin 16-vuotiaasta istumaan vähän yli kaksi vuotta Keravan nuorisovankilassa tuosta teosta, joka on kirjaimellisesti kuin Victor Hugon "Kurjista" - nälkäänsä näpisti kuin Jean Valjean.

Muistelmateos ei ole millään muotoa luotettava eivätkä henkilökuvat ole kauttaaltaan oikeaan osuvia. Joitakin asioita on kaunisteltu, kuten yleistä juopottelua, ja monista asiosita on vaiettu.

Nostaisin tämän muistelmateoksen samaan harvinaiseen laatuluokkaan kuin esimerkiksi lääkäri Mies Reenkolan muistelmateoksen, joka on monin kohdin mauttomuuteen asti sopimaton seksiselostuksissaan ja senaattorin pojan muistelmaksi omituisen mielivaltaisesti muistettu.

Nämä kaksi ja liian harvat muut muistelmat ovat niin mahtavia siksi, että niistä vyöryy valtava ja valloittava elämänilo, ennakkoluulottomuus ja ilo.

Viitanen oli näitä luonnonihmeitä. Hänen äänensä ainutlaatuisuus käsitettiin kylällä, jossa opettaja ja kirkkoherra ryhtyivät puuhaan, ja Lahdessa sijainneessa Viipurin musiikkiopistossa. Mutta sen ajan yhteiskunta ei mahtanut eikä halunnut mahtaa mitään köyhyydelle. Äiti oli kuollut keuhkotautiin ja isä oli hämäläinen eli siis tylyyteen taipuvainen työmies.

Viitasen uraan taisi vaikuttaa sama ongelma, jonka kanssa sitten Matti Salminen paini - nousu takapihalta vaati kovaa taistelua omien tuntojen kanssa ja etenkin kaiken kielitaidon puuttuminen rasitti aluksi rajusti.

Mutta yli mentiin, vaikkeivat tyylipisteet olleet aina kiitettävät.

Viitanen tulee kuvanneeksi köyhälöisyyttä ja sitten osittain vaistonvaraista ponnistelua asioissa, jotka moni toinen, myös ammattitoveri, sai ilmaiseksi , joissakin tapauksissa hopealautasella.

Viitasen "Rigoletto", josta eilen kirjoitin, oli niin kauhean hyvä ainakin kahdesta syystä. Hän pääsi kuin pääsikin käsiksi apurahoihin suhteellisen varhain ja käytti stipendejään hämmästyttävän järkevästi, etenkin opiskelemalla Italiassa aikakauden parhaan laulunopettajan johdolla (L. Ricci - Giglin opettaja ja Puccinin kaveri). Toiseksi hän oli ruumiillisesti harvinaisen sopiva rooliin - 167 cm ja riisitaudin runtelemat jalat ja samasta syystä vino suu. Kun viimeistään elämä tanssimuusikkona ja turskanperkaajana Norjassa oli opettanut ansaitsemaan ainakin juomat puhumalla ja laulamalla, rujon narrin rooli ei ole varsinaisesti vieras.

Vielä 1980-luvulla ilmapiiri oli sellainen, että yllätyn, kun Viitanen kertoo henkisen tasapainonsa pettämisistä, psykiatreista ja sähköshokeista.

Tarina on oikeastaan hyvin romanttinen. Ensimmäinen hermoromahdus - sellaista sanaa silloin käytettiin - aiheutui Tito Gobbin ja Reanta Tebaldin kuulemisesta luonnossa.


Tämä pikku kirja tulee kuvanneeksi suomalaisen taiteen toisen kultakauden. - Tämä on minun mielipiteeni - Talvela, Hynninen, Salminen ja sitten kapellimestarit ja käsitykseni mukaan eräät instrumentalistit, kuten Kuusiston veljekset, ovat Nokiaa suurempia asioita. Suomi käveli pusikosta parrasvaloihin merkittäväksi toimijaksi (player) yhden ihmisiän aikana - mm. 1928 syntyneen Viitasen iän.

En edes tiedä tarkoin, miten asiat yksityiskohtaisesti menivät, mutta minulle Hynninen on suomalainen sankarihahmo ja luullakseni nyt hiljalleen hiipuvat Savonlinnan oopperajuhlat ovat olleet merkillinen voimannäyte.

Kuten tunnettua, musiikki ei tunne puhutun kielen rajoja eikä vaadi edistyäkseen edes sellaista eksotiikkaa kuin maalaustaide (Edelfelt, Gallen-Kallelan vähän tunnettu Afrikan kausi) ja elokuva.

Usko Viitanen

Taas on riittävä aihe käydä Fugassa Kaisaniemenkadulla. Markku Nuotio tai Ansa myy silmää räpäyttämättä Usko Viitasen erittäin hyvin masteroidun levyn, ja samassa hyllyssä on hyvä kokoelma Kim Borgin aarioita ja yksinlauluja.


Sopivasti kassakoneen vieressä ovat myös Hallikaisen luontolevyt (Kultasointu).

Olen välillä miettinyt, miksi Fugaa ei ole kielletty erikoislailla. Melkein kaikki muut erikoiset kaupat, joissa viihtyy ja joissa henkilökunta todella osaa asiansa, ovat nyt vain muisto. Tai totta puhueh Stokkan levymyymälässä on yksi kaveri, joka osaa ammattinsa.

Fugan taustoja en ole tutkinut mutta elän siinä vakaassa uskossa, että kuvassa tastalla on seurakuntapappeja ja Cantores Minores. Itse myymälässä aloin itse rampata 1960-luvun alussa Fredrikinkadulla, kun tsekkiläiset Suprafonin LP-levyt tulivat markkinoille ja opiskelijalla oli varaa ostaa oikein äänilevy. Kaupassa saattoi joutua kuuntelemaan esimerkiksi Erik Tawaststjernan ja Jussi Jalaksen keskustelua musiikkikuulumisista tai oopperan solistien kiroavan Seppo Heikinheimoa. Heikinheimo kehui Usko Viitasta ja Martti Talvelaa.

Muistan ihmetelleeni, miten tämä valokuvaaja kirjoitti musiikista sanomalehteen. Sitten sain kuulla, että hän oli väitellyt tohtoriksi musiikkitieteestä. Kun itse kiikuttelin lehteen kirjoituksia vähän väliä, siellä oli kolme kriitikkoa, jotka panevat epäilemään vanhaa viisautta, sitä jonka mukaan kriitikoille ei patsaita pystytetä. Heikinheimo ja Kajava ja sitten tietysti Tarkka, joka kuitenkin on itsepintaisesti työssä kiinni.

Usko Viitanen kuoli vuosi sitten 76-vuotiaana. Kun hän jäi oopperasta eläkkeelle 1981 ja oli sitä ennen, vuodesta 1959, kieltäytynyt siirtymästä ulkomaille, hän saattoi jäädä vähän varjoon.

Ulkomaiset kiinnitykset merkitsivät myös levytyksiä, ja siksi suomalainen yksinlaulu alkaa monen mielessä Martti Talvelasta. Herroilla oli kuitenkin ikäeroa vain viisi vuotta ja he ovat selkeästi sodanjälkeistä sukupolvea - toisin kuin Kim Borg, joka debytoi 1951 eikä ollut silloinkaan alaikäinen, vaan 32-vuotias kemisti-insinööri ja entinen TK-valokuvaaja.

Nuorempana tuli käytyä silloin tällöin oopperassa. Isäni kautta sai vapaalippuja. Veljeni on niitä hommaillut. Ei siitä ole ihmeitä aikoja kun olimme kolmestaan. Käsitykseni mukaan isälläni oli jokin rooli oopperatalon aikaansaamisessa ja lakimies-kontakti on niin vanha, että yhtiökumppanit Boreniukset ovat olleet Suomalaisen oopperan kanssa kovastikin tekemisissä 1910-luvulta alkaen.

Niinpä muistan hyvin, miltä Usko Viitanen maistui Bulevardin näyttämöllä Rigolettona. Viittasin noihin vapaalippuihin, koska ne oikeuttivat joskus etupenkkiin, jolloin Bulevardillakin sekä näki että kuuli.

Isän puolen suvussa on esiintynyt musikaalisuutta niin että esimerkiksi mummu, joka oli ammatiltaan siivooja ja sitten varastoapulainen, kävi ystävättären vapaalipuilla oopperassa 1930-luvulla ja oppi pitkät pätkät repertoaaria suomeksi tai vierailla kielillä, joita hän ei tietenkään osannut. Mutta oppi ja lauloi. Muutoin suvussa on ollut se perinteinen suomalainen ajatus, että selvänä ei lauleta, ja ellei joku sitten juo lainkaan - kuten minä - niin ei laulakaan. Se onkin oivallinen ratkaisu.

Vaikka olen epämusikaalista sukupolvea, kuorolaulujen lisäksi muistan aivan hurjia elämyksiä toisaalta pienympäristössä eli nuorisoseuralla ja iltamissa kuulemistani lauluista ja sitten 1950-luvun ajan tavasta. Kuuluisillakin laulajilla oli tapa kiertää kouluissa esiintymässä. Kun miehet olivat isäni tuttuja sotavuosilta, he istuivat sitten iltaa meillä. Veljeni ihastui ikihyväksi Matti Lehtisen (tai Antti Koskisen) frakin kengistä, jotka siis olivat kiiltonahkaa.

Olin kääntämässä nuotteja, kun hyvin nuori Liisa Pohjola säesti Kim Borgia koulun juhlasalissa. Musorgskin "Kirppulaulusta" puuttui viimeinen nuottilehti. Liisa improvisoi siihen jotain, ja solisti katsoi vähän pitkään, mutta täydestä meni.

Usko Viitasen äänitteitä on ollut mutta niitä on ollut vaikea saada. Nyt voi kuulla omin korvin, että hän oli esimerkiksi Rigolettona samaa tasoa eli koko maailman huippua kuin opettajansa Tito Gobbi. (Walter Leggen EMI:lle aikoinan tuottama Rigoletto, jossa esiinthyvät Gobbin lisäksi mm. Maria Callas, Giuseppe di Stefano ja johtaa Tullio Serafino on edelleenkin ylivoimaisesti paras kokonnaislevytys tästä mainiosta teosta, josta tykkääminen ei todellakaan edellytä minkkiturkkia.)

Sama nyt mainostamani Fugan levy osoittaa todeksi myös sen, että Viitanen oli Lied-laulajana järkyttävän hyvä ja että myös Lauantain toivotut (Merikanto) onnistuivat.

Jos teillä on löylynlyömä täti, omituinen vanhempi ystävä tai sitten kehityskykyinen nuori, esittäisin Viitasen levyn lahjavihjeenä sellaisin korostuksin, että vanhoissa laululevyissä on koko joukko vaikeasti kuunneltavia kuriositeetteja. Tämä levy ei kuulu niihin. Kun panee silmät kiinni ja suun auki ja höllentää housunnappia, jos tilanne sen sallii, esitykset ovat herkkua.

Viitasen ääni oli barytoniksi merkillisen kuulas ja hän osasi jollain kumman tavalla bel canton. Laulu on kauttaaltaan lyyristä, fraasit kokonaisia ja detaljien ja suurempien kokonaisuuksien rytmi vertaansa vailla. Koko rekisteri soi ja kokonaisuus on mahdollisimman kaukana menneiden vuosikymmenien wagneriaanisesta karjahtelusta.

Bel canton ja siis välillisesti Viitasen perinteen suuri voitto on se televisiomainos (tietoisku), jossa soi Donizettin "Lemmenjuoman" melodia. Kaunista laulua.

Jos rahat ovat vähissä, voi jättää leivän ostamatta. Kim Borgin levyllä on omituinen ja nostalginen Schumannin "Kaksi krenatööriä", jonka sanoissa on hyvä menettelyohje - "vaan vaimo, lapset multa jää. Ne sortuu alle huolen. - Mitä vaimostain! Mitä lapsistain! Surun kantaa ma voin suuremmanki. Leivän kerjätköön jos on nälkä vain! Mun on keisari, keisari vanki..."

Tässä kohdassa oli aikoinaan tapana lähettää laulajalle lavalle oopperavoileipä. Toimenpiteestä seurasi usein ulosheitto ja kolmen kuukauden porttikielto.

Enkelit

Kurt Vonnegut omisti erään kirjansa "lapsuuteni enkeleille", Ohukaiselle ja Paksukaiselle. Kirjan nimi oli osuvasti "Slapstick", joka puolestaan kai tarkoittaa kepakkoa. Mykkäfarsseissa läimäyteltiin ja potkittiin toisia takapuoleen, koska sellainen on hauskaa. Veijo Meri määritteli Chaplinin - oikeastaan Ohukaisen ja Paksukaisen - sanomalla, että jos joku on heikompi ja huonompi juoksemaan kuin muut ja sitten joku iso mustapartainen mies ottaa kiinni ja lyö, niin se on huumoria.

Rikos on vanhentunut. Meillä oli, tietääkseni siis Peter von Baghilla ja minulla, yhteinen diileri, jonka nimi on kirjoitettava isolla elokuvan historiaan. Pajukallion Pena, joka on jo kuollut, kopioi VHS-nauhoja ainakin meille kahdelle. Hänellä oli kotonaan Espoossa useita videolaitteita, ja kun joku tuttava postitti esimerkiksi Englannista esimerkiksi Mizoguchin värielokuvan (Shin heike monogatari), Pena veti meille kopiot.

Sain häneltä Bressonin vaikeasti tavoitettavia filmejä, ja esitin niitä opettaessani yliopistolla oikeusfilosofiaa. Bressonin "Kuolemantuomittu on karannut" ja Fritz Langin "M- kaupunki etsii murhaajaa" olivat mielestäni välttämättömiä tuleville juristeille.

Luullakseni kysymyksessä oli mitä hirvittävin tekijänoikeuspiratismi. Olin varautunut rettelöimään järjestöjen kanssa, mutta kukaan ei koskaan tullut repimään suutaan. Oikeustieteen ylioppilaat kirjoittivat harvinaisen hyviä tenttivastauksia. Joskus minulla oli luennolla mukana esimerkiksi korkeimman oikeuden presidentti Heinonen esittämässä näkökohtia nähdystä.

Langin "M" on vanha, ennen Hitlerin valtaantuloa valmistunut elokuva, ja tavattoman moderni. Rikolliset ja poliisit lyövät hynttyyt yhteen ja pyydystävät kaupunkiin pesiytyneen lapsenraiskaajan, koska tämän toiminta häiritsee "kunnon" rikollisten elinkeinotoimintaa. Peter Lorren roolisuoritus on tietenkin historiallinen ja sokean kerjäläisen oivallus mieleenjäävä. Hän tunnistaa raiskaajan vihellyksestä (Grieg, Vuorenpeikkojen tanssi), piirtää kämmeneensä M-kirjaimen ja lyö viheltäjää olkapäälle niin että liitumerkki tarttuu. Kohta kaikki etsivät M:ää niin kuin Murhaaja.

Heikki oli silloin pieni. Keräsimme televisiosta ja Penalta Ohukaisen ja Paksukaisen pätkiä ja pidimme tarkkaa kirjanpitoa sinikantiseen kouluvihkoon. Lopulta meillä oli kaikki silloin tunnetut filmit kuutta lukuun ottamatta. Nauhat ovat tallella äitini vaatehuoneessa.

Yleensä tällaiset kokoelmat menevät arvottomiksi. Nyt kuitenkin DVD-valikoima on vaarallinen. Ensinnäkin näistä Yhdysvaltain vanhan tekijänoikeuslain voimassa olleista pätkistä on liikkeellä todella kelvottomia ja sotkuisesti lyhenneltyjä printtejä. Toiseksi poikien näytelmäelokuvat (feature-length) eivät ole oikein hyviä, ainakaan verrattuna parhaiseen 1920-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun "kaksikelaisiin" eli alle puolen tunnin pätkiin. Siirtyminen MGM:n leipiin oli tässäkin tapauksesa ongelmallinen veto. Tuottaja halusi esimerkiksi välttämättä mukaan subrettiparin , joka katsojan raivoksi pussaili kiharat heiluen ja viikset vinossa. Katsoja olisi halunnut lisää pianoja, köysisiltoja ja gorilloja.

Nyt jalkapalloviikoilla televisio esittää antipasta-henkisiä leikelmiä Ohukaisista ja Paksukaisista, viisi minuuttia kerrallaan. Mikäpä siinäkään.

Suuri suosikkejani on mm. "A Battle of Century" ja "A Chump at Oxford". Jälkimmäisen näytin kerran kylässä olleille Oxfordin lordeille, jotka nauroivat vielä yöllä kotiin kompuroidessaan. Se on se juttu, jossa Ohukainen saa lahjakkuuskohtauksen lyötyään päänsä ikkunaan. Sommittelin suomennoksia sen hohdokkaista repliikeistä. Ohukainen ei aivotärähdyksen saatuaan tunne Paksukaista, vaan sanoo omalla Jeeves-tyyppiselle paveluhengelleen:" Meredith, ohjatkaa tämä renttu kiinteistöstä väkivaltaa kaihtamatta."

Vuosisadan taistelu vilahtaa Waltarin nuoruudenromaanissa, jossa uskovainen äiti käy yllytettynä elokuvissa Esplanadilla ja muodostaa lopullisen, kielteisen mielipiteen. Elokuvassa heiteltiin leivonnaisia. Siis kysymyksessä oli "A Battle of Century", jossa sekasorto on jo kiihtynyt kreikkalaisen tragedian mitoihin, kun kuvaan peruuttaa oikealta käsin hyötyliikennettä edustava ajoneuvo, joka kuljettaa, katsojan kauhuksi, satoja ja taas satoja kermaleivonnaisia. Ohukainen tarttuu ensimmäiseen, jonka saa viipymättä päin pläsiään poliisi (Edward Kennedy)...


Kaliforniassa asuessani käsitin kauhukseni, että tuttavani eli siis ikätoverini eivät tunteneet Chaplinia, mutta sen sijaan Laurelin ja Hardyn. Tsape oli pahamaineinen kommunisti ja niin ilkeä, että haalinut kaikenkarvaisin tempuin haltuunsa vanhat filminsä tekijänoikeuksineen. Niitä ei siten näytetty teattereissa eikä televisiossa. Niinpä 1940-luvulla ja 1950-luvulla syntyneet amerikkalaiset eivät olleet koskaan nähneet "Kaupungin valoja", "Diktaattoria" tai "Kultakuumetta". Mutualin ja Essanayn lyhyet mykkäpätkän sukelsivat esiin vasta 1980-luvun lopulla, jolloin samalla romuttui Chaplinin muistelmissaan esittämä vale, ettei hän mukan ollut kiinnostunut elokuvan teosta, kunhan pelleili kameran edessä. Säilyneet vanhat pätkät todistavat, että Chaplin teetti satakin ottoa yhdestä kohtauksesta, jossa kaikki oli suunniteltu äärettömän tarkasti.

Lueskelen muun merkkikirjallisuuden ohella Laurelin uutta elämäkertateosta. Yleensä mykkäfilmin sankarit olivat taustaltaan varieteetähtiä ja monissa tapauksissa akrobaatteja, kuten Buster Keaton. Laurel (oikeastaan Jefferson) ja hänen isänsä olivat kunniallisia näyttelijöitä, ja Stan - ennen kuolemaansa - Sir Stanley oli vain tavattoman kiinnostunut farssinäyttelemisestä.

Chaplin ja Laurel tulivat samalla karjalaivalla Amerikkaan ja kävivät saman tien Broadwayn sivukatujen suttuisilta näyttämöiltä elokuvan maineeseen. Hardy oli, kuten hänen liikkumisestaan näkyy, ammattilaistasoinen urheilija, joka hallitsi yhä mittavamman ruumiinsa uskomattoman hyvin.

Parin toiminnassa Laurel oli aivot ja Hardy ammattimies, joka teki mitä käskettiin ja teki sen todella hyvin.

Kolmas maailmanennätystason britti oli muuten Archibald Leach, köyhä poika Portsmouthista, koulutukseltaan akrobaatti ja näytelijänimeltään Gary Grant.

Veijo Meren ja Kurt Vonnegutin lyhyisiin viitteisiin ei ole paljon lisäämistä. Ohukainen ja Paksukainen ovat kuolematonta taidetta muun muassa henkilöhahmojen takia - lapsen viattomuus yhtyneenä lapsen julmuuteen - maailman kovuus pelleilyn pehmentämänä.

Limakalvot

Tari Haahtela on astma- ja allergialääkäri ja puhui televisiossa hurjaa asiaa.

Olen pohtinut omalta taustaltani, joka on lähinnä kulttuurihistoria ja kirjallisuus, miksi ihmiset ovat niin innostuneita toistensa limakalvoista.

Suuteleminen ja sukupuoliyhdyntä ovat epäsiistejä toimituksia. Lisäksi asento on naurettava ja mielihyvä ohimenevä.

Haahtela mainitsi että limakalvo on hyvin tärkeä rajapinta, eräänlainen USB 3.0, jossa aivan suunnaton määrä pienhiukkasia kohtaa. Suuri osa näistä on mikrobeja. Ihmisen immuunijärjestelmä hyväksyy, hylkää tai oppii.

Kymmenen - kaksikymmentä vuotta sitten mietin, miksi allergiasairaala yleensä aina löytää hakemansa yliherkkyyden, ja hoito-ohje on kerran toisensa jälkeen samansuuntainen. On hävitettävä kotoa matot ja muut tekstiilit, kirjat, eläimet ja isä.

Nyt ajattelu näyttäisi muuttuvan. Jared Diamond (Tykit, taudit, teräs) otti pari vuotta sitten puheeksi sen ajatuksen, että kaikki tarttuvat taudit ovat oikeastaan eläintauteja. Rupeamalla pitämään kotieläimiä saimme tässä kymmenen - viisitoista tuhatta vuotta sitten kaupanpäällisiksi tarttuvat infektiotaudit, sellaiset kuin isorokko, rutto ja kolera. Ne olisivat ehkä kaikki muuntumiskykyisiä eläintauteja, samalla tavoin kuin AIDS. Eläinten taudinaiheuttajat muuntuvat ja puhkaisevat ihmisen immuunijärjestelmän. Ja sitten kuollaan.

Haahtela huomauttaa ilkeästi, että kun elintaso ja ravitsemus olivat meillä puoli vuosisataa sitten ratkaisevasti heikommat kuin nykyisin, sairaudet olivat toiset. Astma ja allergia olivat harvinaisia. Suomalaiset tutkijat käyvät Haahtelan mukaan hakemassa Vienan Karjalasta varsinaista dynamiittipölyä eli sellaista likaa, joka kuuluu siellä ja kuului meillä kaikkien normaaliin ekosysteemiin.

Nyt Suomessa lääketieteen opiskelijoista lähes puolet kehittää koetilanteessa yliherkkyysoireita. Syytä haetaan sementistä - Haahtela sanoi, että yliherkkyyden yleisyys korreloi suoraan ympäristön asfalttipitoisuuteen. Kysymys ei ole asfalttipölystä, vaan välimatkasta eläimiin ja kasveihin.

Maanpäällinen helvetti näyttäisi siis olevan Shanghai, josta julkaistaan nyt selkäpiitä karmivia juttuja - asfalttia kymmenessä kerroksessa ja mausteeksi betonielementtejä, mutta eläimiä ja puita ei lainkaan.

Kysymyksessä ei ole lääketieteen Nobeliin johtava keksintö, vaan mahdollisesti häikäisevän fiksu terveen järjen välähdys. Lehtiä ja kirjoja lukiessa ei voi olla huomaamatta, miten epäluonnollisena ja poliittisesti sopimattomana ihmisten kuolemaa pidetään. Myös sairaus osoittaa huonoa makua ja panee amerikkalaiseen tapaan etsimään syyllisiä. Jotkut taudit, kuten syöpä, pitävät meitä pilkkanaan. Osaamme tunnistaa tupakan (oikeastaan savukkeet), asbestipölyn ja sata muuta syytä, mutta emme oikeastaan tiedä, mitä syöpä on. Emme edes tiedä, onko se sairaus.

Viisas ystäväni Veikko Vainio, joka oli Terapeian psykoanalyytikko ja on nyt vanha, sanoi muistaakseni, että entä jos syöpä onkin elimistön mielisairaus, jossa kudoksemme alkavat käyttää itseään ravintona. Tämä on tapa viitata autoimmuunijärjestelmän pettämiseen.

Itse olen ajatellut, että onneksi lääkärit ja tädit ovat kovapintaista väkeä eivätkä tule koskaan myöntämään erehdyksiään. Kun parveketupakointia pannaan kuriin käyttäytymishäiriönä eli pahantapaisuutena (kuten kaikkea rikollisuutta on haluttu käsitellä) ja pian käykin ilmi, että tupakointi on mielisairaus, kuinkas sitten suu pannaan?

En tiedä. Ainakin minulla se on. Alkoholismi on joka tapauksessa immuunijärjestelmään liittyvä häiriö, jota sitäkin pidetään käytösvirheenä siitä huolimatta, että kokemuksemme mukaan juoppouteen eivät tehoa kauniit puheet eivätkä hyvät päätökset. Nykylääketieteen kannalta alkoholi ja tupakka limakalvoilla aiheuttavat tuttuja seurauksia, joiden mekanismi on tuntematon.

Samaan riviin on pantava jokin osa astmasta ja allergioista.

Jotteivät lukijat suotta vaatisi verta pakkiin, haluaisin korostaa oikein kauniisti ja selvästi, että nämä yliherkkyyteen liittyvät sairaudet ovat tietysti erittäin todellisia ja monissa tapauksissa rampauttavia. Asianomainen itse ei mahda niille mitään.

Mutta nämä vaivat liittyvät mahdollisesti elinympäristön muuttumiseen eli immuunijärjestelmän reaktioon, kun ekosysteemi järkkyy.

Karkeistaen ja yleistäen - ihminen on kotoisin metsästä ja suolta. Ihmisen rajapinnat eli limakalvot ovat sopeutuneet kymmenien tuhansien tai satojen tuhansien vuosien aikana tuohon ympäristöön ja lähiyhteyteen ihmisiin, joiden kanssa on tarkoituskin vaihtaa bakteereita, viruksia, kaikkia pienhiukkasia.

Eristyminen johtaa siihen, että ihminen ei kestä elimellisesti toisia ihmisiä eikä lopulta itseään. Immuunijärjestelmä tilttaa.

Mitä pidempi matka on metsään, metreinä mitattuna, sitä kummallisempia ovat sairaudet ja sitä vaikeampi niitä on hoitaa.


En ole lääkäri enkä Pentti Linkola. Edelle kirjoitettu on siis yksityisajattelua ja luultavasti peräti valistumatonta.

Siitä huolimatta en ole ajatellut ajattelemista vähentää, vaikka uskottavat ihmiset ovat sitä sanoneet: antaisit jo olla, jätä jo pölyiset kirjat, joista saa vain astmaa ja allergiaa, ja siirry sinäkin terassille

Pikkukustantajat

Seuraan kirjoja ja lehtiä virkani puolesta. Seuraisin vaikka virka ei vaatisikaan. Valitettavasti en hoida tätäkään tehtävää kovin hyvin. Kun lopulta saan vihiä esimerkiksi tanskalaisten kustantajien ryntäyksestä sensaatiolehtien alalle, se on minulle uutinen, vaikka oppilani ovat lukeneet "Seiskaa" Hämiksellä iät ajat. Kun kuulen vihjepalkkioitten maksamisesta, olen aivan yllttänyt.

Olent tuijottanut aika pitkään kirjankustantajien luetteloita. En osaa olla hämmentymättä siitä, että vilpittömän mielipiteeni mukaan arvokkain tietokirjallisuus tulee suomeksi muiden kuin vakiintuneiden kustannusliikkeiden kautta.

Olen muotoilemassa tällaista aforismia: kirjoittamisen ja viestinnän suuri haaste on, miten saada ihmiset lukemaan.

Aikaisemmin kirjailijan suuri haaste oli, miten kirjoittaa.

Tiedän oikein hyvin, että edes ne, jotka saavat siitä palkkaa, eivät erityisen todennäköisesti lue edes tilaamiaan ja maksamiaan selvityksiä. Tiedän myös sen, että olen itse vanhanaikaisesti leimautunut kirjoitettuun kieleen ja että liitän siihen vahvasti myönteisiä arvoja. Epäilen että monet aukot ovat samaa perua - esimerkiksi pelit, jotka ovat hyvin vierasta aluetta ja oikeastaan vastenmielisiä.

Senkin tiedän, että olen etuoikeutettu, tällä hetkellä tämän blogin takia. En tunne laativani mielipuolen päiväkirjaa, vaan yrittämällä seuran keskipisteeksi. Se on opittu ja peritty asenne, mahdollisesti ikävä mutta luullakseni suhteellisen viaton.

Vaakunalauseeni on sama kuin isänäidilläni: "Annahan ko mie haastan." Ilokseni kuulen saman lauseen Lappeenrannassa vähän väliä. Sen leimaaminen maakunnalliseksi on helppoa eikä välttämättä virheellistä.

Kun isot ja varsinaiset kustannusliikkeet ovat siirtyneet päätoimisesti julkaisemaan keittokirjoja, korkeatasoisen kirjallisuuden lisäksi pikkukustantajien vastuulle jäävät erikoisalat ja harrasteet.

Hieman hämmentävä harraste on ilmailu, etenkin Suomen ilmavoimat. Kuvassa on uutuuskirja , jonka aiheena on tuttu mies, Hemi Lampi. Tytär on kirjoittanut esipuheen, mutta ei löydä mieleistäni ilmaisua. Lampi oli yksi aika harvoista ilmavoimien miehistä, joka kunnostautui todella merkittävästi rauhan töissä.

Olen ujosti viittaillut siihen, että eräät sotasankarit jatkoivat aivan OK sotien jälkeen upseereina, kuten jotenkuten tuntemani Joppe Karhunen ja suvun kautta hyvin tietämäni ja tuntemani mutta yleisölle täysin vieras Tauno Kangas. Eräät toiset sotasankarit ajautuivat erilaisiin vaikeuksiin ja heidän tarinassaan on surullisia juonteita. Tässä kohdin ajattelen Windiä ja Luukkasta, miksi ei myös Juutilaista.

Akateemikko Pekka Jauho oli sodassa hävittäjälentäjä mutta pääsi aika vähällä. Se saattoi johtua siitä, että hän oli niin luotettava, osaava ja kielitaitoinen, että lensi 1944 suurtaistelun aikana melkein koko ajan uutta kalustoa Saksasta Suomeen. Mika Tiivolalla oli koulutus ja takanaan myös kadettikoulu; hän oli isäni opettaessa ilma-RUK:ssa. Tietääkseni hänen taistelutoimintansa jäi vähäiseksi.

Hävittäjälentäjistä ja etenkin ns. ritarilaivueesta Heimo Lampi on siis aika ainutlaatuinen poikkeus. Hän tuli sisään siviiliammatiltaan juoksupoikana (samoin muutoin kuin isäni, joka siis lensi tiedustelulentueessa ja oli enimmäkseen konekiväärin piipun väärässä päässä eli vastaanottavana osapuolena).

Hemi oli sukupolvensa johtavia lakimiehiä koko maassa ja jäi eläkkeelle Kouvolan hovioikeuden presidentin virasta. En väitä, etteikö presidentteinä olisi nössöjä. Lampi ei ollut. Mitattavan ja siksi vastaväitteille alttiin kunnstautumisen ohella hänessä oli hyvin erikoinen ominaisuus: hän oli miellyttävä, lämmin ja ystävällinen muisto, jota ajattelee aina hyvällä. Voipi olla, että hänen uskonnollishenkisissä kirjoituksissaan (joka taas jotenkin yhdistää häntä ja minua), oli ajoittain hitusen naivi kajahdus, mutta minusta se on ihmiselle plussaa eikä miinusta.

Karkeus ja kyynisyys ovat asenteista lapsellisimpia.

Niin, ne kustantajat ja liikkeet. Hobby-kustannus ja Koala-kustannus näyttävät erikoistuneen ilmailukirjallisuuteen. Molemmat ovat julkaisseet aivan uskomattoman hienoja pieniä kirjoja. Erikoisesti pidän saksalaisesta muistelmasta, jossa kerrotaan, miten ikäviä ihmisiä eräät ässät olivat ja miten vaikea kirjoittajan oli selviytyä edes lentokoulutuksesta. Myös kerholla oli epämiellyttävä istua, kun siellä parveili kovaäänisiä kuuluisuuksia - osaksi erilaisen taktiikan vuoksi ja osaksi vastuksen takia Saksassa oli ässien ässiä, sellaisia kuin Marseille, Mölders ja Galland.

Tämä ei ole kirja-arvostelu eikä esittely. Heimo Lampi - Brewesterlentäjä -kirjaan liittyy myös tarina Pekurin löydetystä lentokoneesta, josta käydään kiistaa; siihen minulla ei ole aikaa osallistua eikä edes riittävää mielenkiintoa. En edes näe sitä logikkaa, että kunnostautuneiden miesten lentokoneita olisi vaalittava. Minulle ne ovat kaksi eri asiaa.

Mutta kun sotakirjallisuudesta ilmestyy nyt toinen, kolmas tai neljäs aalto niin että lukijoina ovat luultavasti tämän hetken 40-vuotiaat, mainokseni ei ehkä tavoita otollista maaperää. Kirjoitan tämän kuitenkin siksi, että epäilen blogini lukijoihin kuuluvan puoli tusinaa juristia, joille Heimo Lammen menneisyyden tämä puoli voi olla outo.

Taka-Töölössä on hankalasti auki oleva liike, josta löytyy vaikka mitä ilmailuun liittyvää. Helsingin Mariankadulla on Antikvariaatti Birgitta, jonka hyllyissä on hieno valikoima tätä ja muuta kirjallisuutta. Mutta myös Akateemisen kirjakaupan toisen kerroksen tiskillä on näytteillä alan kirjallisuutta lähes kattavasti - liukuportaat ylös ja oikealle.

Kuva

Kysyt miksi kotiuduin kosteille vuorille.

En vastaa. Hymyilen sydämen hiljaisuutta.

Virta vie mennessään muun, ei kukkien kuvajaista.

Ihmisten maailman pinnan alla on toinen taivas ja maa.

- Ritaihaku = Li Po (Li Bai) (701-762) - R.H. Blyth (1941) - Arthur Waley, Ezra Pound...

Shakkitarina

En erityisemmin pitänyt Stefan Zweigin Shakkitarinasta, joka tarjosi itsensä uudelleen luettavaksi Penguinin Red Classics -sarjassa. Katsoin sitä alkukielellä. Ei muuttunut mieli.

Ajattelen Zweigia ja hänen Charlotta-vaimoaan Rio de Janeirossa 1942 Veronalia nauttineina. Itsemurha. Eurooppa on kateissa. Ei auta, mutta selittää.

Eurooppa ei suostunut olemaan Zweigin eikä Mannin eikä Hessen mielen mukainen. Kirjoitan kahden muun Hitleriä vastustaneen saksalaisen (sveitsiläisen) nimet, molemmat nobelitseja ja minulle vaikeatajuisia.

Panisin ilmiön blogi näitä vasten. Blogilla eli veblogilla eli verkkopäiväkirjalla tarkoitan näitä julkisuudenkipeiden henkilöiden sangen keskinkertaisia kirjoituksia, esimerkiksi itse harrastamiani saippuaesseitä.

Blogit ovat aiak viatonta huvia, koska harvat ottavat niitä vakavissaan, paitsi kirjoittajat, ja koska niistä tuskin jää riviä rivin päälle, kun aikaa on kulunut hitunen. Kirjat nyt kuitenkin jäävät kirjastonhoitajien ja antikvariaatin pitäjien vaivoiksi.

Zweigissa, Mannissa ja Hessessä minua kovin häiritsee, että he selvästi yrittävät sanoa minulle jotain ja ovat kovin konstruoinet sanottavaansa. Mannin "Pyhä syntinen" tuntui aikoinaan kovin huvittavalta - saaren kivellä 17 vuotta salaperäisesti hengissä selvinnyt murmeli valitaan paaviksi nimellä Gregorius, vaikka taustalta löytyy kaksoisinsesti tapaus eli suhde sisaren ja aviolitto äidin kanssa, ja Zweigin, Mannin ja Hessen yhteinen mielenkiinnon kohde ja sairaus, narsismi.

Juuri tässä asiassa nämä kolme suurta humanistia ja sodan vastustajaa olivat Hitlerin kaltaisia.

Shakkitarinassa esitellään kaksi yli-ihmistä eli lyödään kättä myös Nietzschelle. Molemmat ovat ylivertaisia shakin pelaajia, toinen luonnonlahjan, toinen onnettomuuden vuoksi.

Tarinan päättyessä lukija tuntee, että häntä on petetty ja kaikki on konstruoitu selittämättömyyden selittämiseksi.

Possula mielessäin

Possulan kerhohuoneiston nimi liittyy erääseen henkilöön, jonka nimitin lapsineuvoksen virkaan samana vuonna kuin loistohuvilani Säämingissä otettiin sille varattuun käyttöön 1984. Ehkäpä lapsineuvos oli riskin oloinen. Silloin perheessä oli myös virkaa toimittava vanhempi koira ja nuorempi koira, kaksi corgia, jotka tunnettiin myös yhteisnimellä "Mäntyharjun pojat", koska ne olivat kovia lähtemään reissulle.

Suunnittelimme yhdessä Possulan kansallishymnin siltä varalta että joukkueemme pääsisi joskus esimerkiksi jalkapallon MM-kisoihin. Ensimmäinen säkeistö kuuluu:"Possulan possuveikko / ei ole hoikka eikä heikko."

Toinen säkeistö kuuluu: "Possulan possuveikko / ei ole mörkö eikä peikko."

Huvilaan kuuluu erakkomaja eli skiitta eli sivukappeli, jossa on hyvä kirjoittaa kirjoja ja kuunnella musiikkia. Siellä on 1960-luvun B&O:t ja Wharfdalet, eikä äänentoista ole ainakaan parantunut niistä päivistä.

Kuvissa näkyvässä lasikäytävässä on mieluisaa harrasta yksinkertaista kansanelämää, kuten esimerkiksi pistooliammuntaa sateella. Waltherin .22 olympiapistooli oli hyvä ase. Laurilla oli ja on Sakon väline, jossa on kolme eri kaliiperin piippua. Hän hankki itselleen 1980-luvulla hyvän pohjakoulutuksen, luokanopettaja OKL:sta ja lähitaistelu- ja tuhoojakoulutus sissikomppaniasta Vekarajärveltä. Hänellä oli nopeakulkuinen moottipyörä, jonka käynnistämisen kuuli Oravista asti.

Tuona vuonna 1984 silloiset koululaiset Anna ja Lauri maalasivat koko huvilan. Nyt mietin, kukahan sen maalaisi. Tiedän viisi henkilöä, jotka olisivat siihen toimeen halukkaita, mutta kun heistä neljä on alle 7-vuotiaita, niin jotenkin tulevat mieleen lapsityövoimaa koskevat säännökset. Telineille nousemisesta he eivät kyllä jäisi ihmettelemään.

Vuonna 1986 tai 1987 löysin muinaishaudan. Se oli sellaista aikaa, jolloin pidin luvallisia kulttuurihistorian luentoja Turun korkeassa yliopistossa. Kesäisin tutkin paitsi Viipurin pitäjän hevosjalostustoimintaa, Äyräpään kirkkopitäjän vaiheita keskiajalla ja myös Saimaan muinaisrantaviivaa. Katso tästä Hellaakoski, Aaro: Das Alter der Vuoksi. Suomen geologinen seura 9 (1936). (On se se sama Aaro Hellaakoski). Katso myös Ueber das Vuoksi-Delta der Jääski.

Saimaa on siis laskenut Pohjanlahteen, Suomenlahteen ja sitten Vuoksen kautta Laatokkaan. Ei ole oikein osannut päättää. Laskeskelin, että rautakaudella rantaviiva oli 7 - 9 metriä nykyisen yläpuolella. Eräänä yönä meni ulos tekemään laillisia tarpeitani ja katselin kaskirauniota. Sellaisia kivikasoja on Savossa ja varsinkin Säämingissä joka paikassa.

Tein runollisen havainnon. Voi sitä sanoa tietelliseksikin. Aamulla soitin museovirastoon. Kivikasan kivet olivat liian saman kokoisia ja juuri sellaisia, joita ihminen jaksaa kanniskella. Lisäksi ne olivat selvällä kiven selällä paikassa, jossa ei ole koskaan voinut olla peltoa, koska ei ole juuri moreenia puhumattakaan humuksesta. Kasa oli siis ihmistyötä ja muinais-Saimaan rantaa. Tästä olivat pojat pistelleet haapiolla pyyntimatkoillaan ylisiin erämaihin, jonne ei löytänyt ruotsi, novgorodilainen eikä edes paavin legaatti.

Itä-Suomesta ei 1980-luvulta tunnettu rautakautisia löydöksiä, vaan päin vastoin Ella Kivikosken kirjoituksissa todistettiin, että seutu oli ollut asumaton.

Sanoin museoviraston kavereille että olen löytänyt Esi-Isän, rautakautisen eränkulkijan haudan. Koska Savonlinnan pohjoispuoliset vedet olivat Äyräpään talonpoikien nautintoja ennen Pähkinäsaaren rauhaa 1324 ja sen jälkeenkin, kiviröykkiöön oli haudattuna epäilemättä joku Kemppinen. Saattaa kyllä olla myös Veijalainen. Kuohuisan Vuoksen sijasta Hiitolanjokea pääsee ongelmattomasti Saimaan isoihin vesiin, kuten Puruvedelle, Orivedelle, Haukivedelle tai Pihlajavedelle.

Siihen aikaan ihmisillä oli käytännöllinen tapa yhdistää hauta ja rajamerkki. Näkyvälle paikalle vesistön varteen koottu hiidenkiuas osoitti, että tässä nyt oli sellaisten miesten erämaata, ettei parane tulla turistiksi.

Muutaman viikon kuluttua röykkiössä, siinä ulkohuusin vieressä, oli jo merkki "Rauhoitettu - Fridlyst". Tätä nykyä Savosta tunnetaan kymmeniä esinehautoja .

Gordon Childe opetti, että arkeologiassa on ensin päätettävä, mitä aikoo löytää.

Sama metodinen sääntö sopii muihinkin tieteisiin.

Onneksi Savon Museolla ei ole ollut rahaa tulla avaamaan Esi-isän hautaa.

On se sellaista seutua. Vanhemmat asujamet muistavat vielä Saimaan kanavan kautta käydyn tuottoisan halkokaupan Pietariin ennen maailmansotaa (katso kotimainen elokuva "Balladi Saimaalta eli Prinsessa Armada". Heinäveden lihava Sallinenkin rikastui niin että housunpersaus laahasi lompakon painosta maata.

Olen nimennyt Possulan kerhohuoneiston seudun Riitamaaksi ja kirjoittanut siitä kirjankin. Savon ja Karjalan erämaa oli hyvä paikka mennä herroja pakoon. Hopeaveroluettelon aikaisesas kartassa meidän kohdassa on karttamerkintä "Talvitie Karjalaan". Sillon 1600-luvulla kylässä asui Kinnusia ja Korhosia ja vävyinä sieltä saarista Holopaisia. Tätä nykyä kylässä asuu Kinnusia, Korhosia ja Holopaisia.

Juhannuksena 1988 venepoliisit pysäyttivät minut selällä ja puhalluttivat. Paheksuivat ja sanoivat että olin saadun tiedon mukaan ainoa täysin selvä veneilijä koko Suur-Saimaalla ja että ei sellainen meininki vetele. Olen harkinnut asiaa ja kysellyt, voisiko joku antaa tunteja juopottelussa, kun se näyttää olevan rattoisaa puuhaa. Opettelematta on jäänyt. Oravin baari, seudun suihkuseurapiirien kuohuva keskus, on suljettu, ja kaikki pihlajabaarin asukkaat on talutettu laitoksiin elleivät sitten ole kuolleet. Kun keskiolut laki määräsi, ettei myymälän välittömässä läheisyydessä saa nauttia keskiolutta, se välitön läheisyys oli määritelty metreissä ja havaittu, että lähin pihlaja oli välittömän läheisyyden plus metrin päässä, joten paikkakunnan kerma kokoontui sinne. Kruunukorkit tallattiin maahan, joka oli kuin raudoitettu.

Sellaista seutua ja tällaisia juhannusmuistoja.

Menehtyneet talot

Antti Manninen jatkoi Helsingin Sanomien kirjasarjaa Helsingin taloista:
"Puretut talot - 100 tarinaa Helsingistä.

Kaija Ollila ja Kirsti Toppari julkaisivat "Puhvelista Punatulkkuun" 1981. Helsingin keskustan kortteleillahan on nimet, usein eläinten.

Uusia kirjoja on tullut monta. Alkujaan ehkä hetken innoituksessa luotu journalismi kasvoi katsaukseksi kaikkiin taloihin ja moniin asukkaisiin. Nyt tiedämme, missä Manskun talossa Urheilukadun tuntumassa Hector kasvoi ja koki järkyttävät seikkailunsa (arasti jotakin poskee), ja paljon muuta.

Tiedän että olen paljokas. Niinpä toivon, että nämä kirjat ja arkistoidut talonkirjat otettaisiin nyt esiin ja tehtäisiin yhdenmukainen ja paljon tasaisempi katsaus. Kimmo Pälikön nykyisten ja menneiden kaupunkikuvien järkkymätön suosio näyttää osoittavan, että kysyntää on. Kaikki kunnia kuville, mutta jokin niissä tökkii. Henrik Tikkasen kaupunkikuvien mustavalkoisessa viivassa oli närviä.

En ihan tiedä, mitä sanoa Antti Mannisen kirjasta, joka esittelee hävitettyjä taloja. Ehkä sanon, että talot ovat vähän samanlaisia kuin Kierkegaardin ihmiset, heissä eli siis taloissa on sisäisyys ja ulkoisuus.

Gaston Bachelard oli sitä mieltä, että runoilijoita voi kasvaa vain taloissa, joissa on ullakko ja kellari, koska asumus on (freudilaisen) mielen metafora.

Tunnen Kauhavan kotini, josta muutin 1963 ja joka hävitettiin 1990-luvun lopulla, paremmin kuin tämän nykyisen, jossa olen asunut vasta 33 vuotta. Tämä on päivän koti, se purettu on yökotini pyjamainen.

Kauhavan talo, se kivitalo jossa oli Aarne Ervin suunnittelema elokuvateatteri, valmistui 1938 ja eli siis saman kuin ihminenkin eläkkeelle ehtimättä.

Antti Manninen kaipaa Th. Höijeriä ja Selim Lindqvistiä, joiden suunnittelemia Helsingin taloja vainottiin 1960- ja 1970-luvulla, ja hän tulee esittäneeksi roistogallerian viime vuosikymmenien arkkitehtejä. Simberg oli yksi kauheimpia. Oma inhokkini on se kammottava kuvatus, joka paistaa räikeästi silmään Aleksanterinkadulle kohti Mannerheimintietä kävellessä. Sen paikalla oli samannäköinen talo kuin vastapäinen Primula.

Tukholman keskusta tuhoutui toisen maailmansodan seurauksena lähes täydellisesti. Helsingin ei ehtinyt käydä aivan yhtä pahasti, mutta yritystä oli.

Arkkitehtuurista kirjoittavat keskittyvät talon ulkoseiniin eli näkyvään osaan. He jättävät usein huomiotta ahtaat, pimeät, kosteat ja hyvin epäkäytännölliset sisätilat, joissa putkiston ja lämmityksen saattaminen auttavalle tasolle saattaa osoittautua murhaavan kalliiksi. Talojen murhaamiseen on muitakin syitä kuin rakennusoikeuden ahnehtiminen ja suurin mahdollinen tehokkuus.

Silti sitä jää hiukan miettimään, miksi arkkitehdit vähättelivät kertaustyylejä ja inhosivat jugendia. Olen muistavinani, että jopa Pohjolan talon uniikki kokoushuone olisi ollut liipasimella. En ole aivan varma siitä, johtuiko Kustannusosakeyhtiö Otavan säilyminen Helsingin hienoimpana liikerakennuksena pelkästään omistajien kulttuuritahdosta vai olisiko persaukisuus auttanut asiaa.

Muotien vaihtumisesta muistan parikin tapausta, jolloin Billnäsin klaffipöydät ja kirjoitushyllyt odottivat ulkona pihalla pilkkojaansa ja niitä sai viedä kuka tahansa. Billnäs, josta myydään nyt erinomaisia jäljennöksiä nimellä Boknäs, oli esimerkki suunnittelusta, jollaista siis kukaan ei halunnut.

Emme tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olisi kyllä iso ihme, jos 1970-luvun mäntyhuonekalut (Muurame ja muut) palaisivat muotiin.

Oma arvaukseni on tämä. Lapset kirjoittavat romaaninsa vanhemmistaan. Romaanin kirjoittajan voima on melkein aina halu tunkeutua lapsuuden salaisuuksiin ja niiden taakse. Melkein kaikkien hienojen romaanien nimi on todellisuudessa "Vanhempieni romaani" ja niissä menneisyys on muokattu uuteen uskoon, hyvin usein todellisuutta vastaamattomaksi.

Talot ovat isovanhempia. Suhde isovanhempiin on kevyempi ja helpompi kuin vanhempiin. Hyvin moni ihastuu ostamaan korjauskelvottoman pikku huvilan Helsingin seudulta ja menettää sen kanssa taistellessaan miehuutensa voimat, rahat ja myönteisen maailmankatsomuksen. Kesäasunnoissa "mummon mökki" houkuttelee ostajia, vaikka kysymyksessä olisi joku vieras mummo.

Helsingin keskustan puretut talot eivät edustaneet purkajien 19o0-luvun alussa syntyneiden isien arvoja, vaan 1800-luvun lopulla syntyneiden isoisien arvoja.

Siksi raiskaus tuntuu ja näyttää niin pahalta. Pojanpoika isoisän paikalla on Narri kartanon valtiaana.

Sota aiheutti meillä ja Ruotsissa moraalisen ja historiallisen värisokeuden. Asenteet hiukan periytyvät. Helsingin rautatieaseman makasiinien säästämishanke herätti minussa ja muissa lähinnä hämmästystä. Luultavasti hämmästyksemme oli samaa lajia kuin Kämpin ja Norrménin talon (kuva - Katajanokan kulma eli nykyisen Enso-Gutzeitin talo) purkajissa. Miksi ihmeessä näitä epäkäytännöllisiä ja väistymään tuomittuja taloja olisi vaalittava? Nuoret vastasivat: koska meille ne ovat erikoisia ja ennen näkemättömiä. En minäkään nähnyt liioin Koijärvessä muuta kuin huonoa sekametsää ja olin kovin ihmeissäni, kun nuoremmat pitivät sitä suojelukohteena.

Sallimme karelianismin vain itsessämme, mutta lapsillemme emme. Nuorempi poikani pitää Tapiolassa betonielementtitalossa olevaa asuntoaan kaikin puolin asiallisena. Minussa se aiheuttaa väristyksiä, osaksi siksi, että olen asunut niissä Hakan ja Puolimatkan gryndaamissa taloissa. Vanhempi poika arvelee pyrkivänsä ostamaan empire-puutalon Raumalta. Se on meistä molemmista suurenmoinen ajatus, koska Kitukrännin puutalot eivät kuulu meidän kummankaan kokemuspiiriin eivätkä muistoihin.

Valokuvaaja-ystävä, mahdollisesti Jorma Komulainen, sanoi että "Pikku-Pietarin piha" -tyyppistä kaupunkiympäristöä ei ole Suomessa jäljellä ainuttakaan. Kaikki lanattiin 1960- ja 1970-luvulla. Niistä ei ole edes valokuvia, koska kaikki kamerakerholaiset istuivat jossain järven rannassa valokuvamassa auringonlaskuja. Suomalainen arki hävitettiin ja jätettiin samalla dokumentoimatta.

Pargala, Kemppinen

Lappeenrannassa on mainio ravintola Wolkoff. Se toimii entisen kaupan tiloissa. Omistaja näyttäisi tehneet pikaisen konkurssin ja olleen sama henkilö kuin Muolaan Pällilän hovin pahamaineinen vouti Vasili Volkov eli "Volka".

Tämä henkilö ylsi Venäjän keisarikunnassa niin ainutlaatuiseen saavutukseen, että hän menetti tehtävänsä jatkuvien väärinkäytösten ja raakuuksien johdosta.

Tapana ei ollut kiinnittää huomiota tällaisiin pikkuasioihin, kunhan omistajallekin riitti rahaa.

Parempien hovien elämänmenosta on kirjoittanut muistelman Suomen historiassa sangen tunnettu venakko, Alexandra Kollontay, joka vietti lapsuuttaan läheisessä Muolaan Kuusaan hovissa. (Madame Kollontain muistelmat hänen itsensä kertomana, Kustannusosakeyhtiö Karhu (1946). Hän on se sama pyylevä naishenkilö, jota Paasikivi kävi tapaamassa Tukholmassa sodan aikana.

Tiedän ja olen toistanut, että Rautjärven (Hiitolan) Ilmeeltä peräisin oleva sukunimeni on sellaista sukuhaaraa, jonka panivat alulle Risto Erkinpoika (s. 1822) ja hänen vaimonsa Katri. Heillä oli 18 lasta ja muun perheen ja suvun kuoltua nälkään ja tauteihin he vaelsivat kumpikin Pietarin seudulle, jossa Pargalan Haapakankaan Jukkiin syntyi aikanaan paja ja jotain viljelyäkin oli. Tuo paikka näkyy kartassa, joka on suomalainen, vuoden 1928 topografikartta. Haapakankaalta on Pietarin Suomen asemalle noin kymmenen kilometriä, ehkä hiukan vähemmän.

Muolaan ja Äyräpään historiassa kuvaillaan Vanhan Suomen surkeita olosuhteita ja kerrotaan, että toisin kuin muualla Suomessa peltojen ruokkoaminen ja omaisuuden kartuttaminen ei lyönyt leiville, koska pienikin varallisuuden lisä merkitse vain veroja.

Kirkonkirjoista katosi väkeä, ja kylillä sanottiin: "Hää on mänt Parkalaa."

Pietarin lähistöllä kurjimmille ja köyhimmille saattoi löytyä hengissä pysymisen keino esimerkiksi paimentamalla kyläkunnan lehmiä.

Kemppisiä asui siinä, missä on nyt Levashovon lentokenttä, aina vuoteen 1931, jolloin Tshekan miehet työnsivät osan asujista avantoon ja loput junaan, josta heitä tiputeltiin ratavarteen. Muuan mummo kuuluu saaneen viimeisen leposijan jossain Krasnojarskin seudulla, mutta ainakin kaksi naista päätyi Kolymaan ja selvisi kaikeksi ihmeeksi sieltä hengissä takaisinkin 1950-luvulla.

Kolyma lienee ollut pahempi paikka kuin esimerkiksi Auschwitz. Siellä ei tarvittu edes kaasua ja krematoriota, koska ilmasto piti huolen kaikesta ja kaikista.

Erittäin hyviä yleisteoksia Suomen historiasta on parhaillaankin kaupoissa useita. Suosikkini on Pentti Virrankosken kaksiosainen teos, koska asait ovat oikein ja kerronta on eläväistä. Syytä en tiedä, mutta kirja ei ole saanut aivan ansaitsemaansa näkyvyyttä. Epäilisin syyksi kateutta.

Historia on joka tapauksessa jatkuvan uudelleen kirjoittamisen tarpeessa. Ajoittain pakonomainen kiinnittyminen autonomian ajan ja itsenäisyyden ajan toisarvoisiin poliittisiin kiistoihin ja Kekkosen tekemisiin ja sanomisiin näkyy sitten isoina aukkoina.

Miksi esimerkiksi sukunimeni kantajissa ei ole ollut ensimmäistäkään kouluja käynyttä tai muuten suurimmasta surkeudesta noussutta? Viipurin lääni palautettiin muun Suomen yhteyteen 1812 mutta lääni - melkein Kymijoelle asti ulottuvan alueen - olot, rakenteet ja lait eivät todellisuudessa muistuttaneet paljonkaan muun Suomen olosuhteita.

Lahjoitusmaakysymys ratkesi vasta 1800-luvun lopulla. Karjalan maalaisista hyvin suuri osa eli orjuudessa ja mahdollisuuksia vailla. Alueen kaupungit, kuten Viipuri, olivat vähäpätöisiä kauppapaikkoja vailla mainittavia yhteyksiä ympäröivään maaseutuun. Kun kansantaloudellisesti raskas lahjoitusmaakysymys rupesi ratkeamaan, oltiin jo lähellä niin sanottuja sortovuosia eli keinonsa löytäneet suomalaiset olivat jo ryhtyneet pullikoimaan venäläistä esivaltaansa vastaan.

Sotien välisen ajan ryssävihasta kirjoitti aikoinaan Matti Klinge ja hänen jälkeensä monet muut. Hyvin yleinen tulkinta oli, että tämä ilmiö liittyi poliittisesti kireisiin aikoihin eli 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun.

Tulkinta on kukaties virheellinen. Tsaarin aikana itäisen Suomen surkeus johtui niin selvästi venäläisen komennon piittaamattomuudesta ja korruptiosta että etenkin muun Suomen oloja nähneet silmissä yhteisen kansan olot vaikuttivat sietämättömiltä. Jopa kliseeksi muuttunut karjalaisuus oli sekoitus juurettomuutta ja neuvokkuutta, pientä puliveivausta ja suurta keinottelua. Itsenäisyyden aikana kehitys oli eräin paikoin rajua. Silti lahjoitusmaakysymys nousi uudelleen esiin talvisotaan johtaneissa neuvotteluissa aluevaatimuksina.

Tietysti raja oli vuonna 1939 liian lähellä Pietaria, kuten Suomen hyökkäys 1941 osoitti. Toisaalta rajakunnat olivat vanhaa, pyhää venäläistä maata, tsaarin armollisesti erilaisille aatelismiehille ja valtarouville lahjoittamaa. Olihan tsaari lahjoittanut myös itselleen surkean suoalueen, jolle Pietarin kaupunki rakennettiin.

Paasikiven patsaan jalustan tekstin voisi muuttaa. Se ei tunnu sopimattomalta, koska Paasikivi itse muutti mielipiteitä kulloisenkin tarpeen mukaan, jopa kolme kertaa vuodessa.

"Tosiasioiden tunnustaminen on vaikeaa."

Kyllä sen kärsisi granittiin hakata.

Kehua, ei kehuskelua

Ylen aamutelevisio on hyvä.

Tähän tällaiseen Anna Vuoriseen olen romanttisesti ihastunut. Tulee mieleen pakinoitsijan Origon kauan, kauan sitten esittämä kertomus miehestä, joka yritti epätoivoisesti puhelimitse tehdä treffejä Neiti Ajan kanssa.

En ole varma, onko Neiti Aika jo eläkkeelle siirryttyään kuollut. Ainakin hän aloitti uupumattoman pirteän työuransa 1930-luvulla. Puhelinnumeroakaan ei löydy.

Nuoret tekniikan tohtorit eivät näytä käyttävän kelloa eivätkä puhelinluetteloa. Kellon on puhelimessa ja puhelinluettelo soitetuissa puheluissa. Ainakin yksityishenkilö soittaa 90 % puheluistaan numeroihin, jotka ovat kymmenen viimeisen soitetun tai vastatun puhelun listassa.

Muita sietääkin välttää.

Siitä on kauan, kun tuntemani mies riisui vaatteensa Äyräpään puolella, pani rippilahjaksi saamansa Leijona-merkkisen kellon suuhunsa ja ui Dynamosaaren kautta Vuosalmen rantaan. Uintimatka lossirannasta yli oli hirmuinen, hiukan yli puoli kilometriä ja kova virta. Bolshevikit ampuivat konekiväärillä kirkonraunion suunnasta ja tykistö jyskytti jokeen.

Sekä saksalaiset että venäläiset "evakuoivat" ("besorgen") sotavangeilta rannekellot. Suomalaisista ei ole tietoa, mutta sattuneesta syystä asia ei tainnut olla ajankohtainen. Sen sijaanNagant-pistooleja pyöri mummoihmisten piirongin laatikoissa, kunnes viranomaiset saivat hienon ajatuksen luomalla mahdollisuuden toimittaa luvattomat tuliaseet poliisille ilman sakkojen vaaraa.

Asianajotehtävissä aikoinani toimiessani pesänselvitykseen kuului rutiininomaisesti käsiaseiden kerääminen leskeltä talteen ja tiputtaminen esimerkiksi Lauttasaaren sillalta mereen. Siinä meni tehtaan rasvassa olleita Mausereita ja sekä normaaleja että laivastomallisia Parabellumeja, joista amerikkalaiset haluavat käyttää tuotenimeä Luger.

Kauan sitten kävin itsekin varuskunnan kilpailuissa ampumassa isopistoolilla mutta se jäi, kun kävi auttamattomasti ilmi, että olin edelleen hehtaariampuja, kun aikoinani asevelvollisina. Ja ympärillä oli ylikersantteja, joiden sormet olivat kuin HK:n lenkkiä ja pistooli istui kädessä kuin männyn oksahaarukassa. Olympiapistooli .22 -lyhyillä patruunoilla oli kivaa. Ase oli niin herkkä, että kun pani silmät kiinni, jo laukesi.

Sisällytän kehuihin Helsingin Sanomat, joka on kiinnittänyt viime päivinä monessa yhteydessä huomion järkeviin ja ajankohtaisiin tiedonvälityksen asioihin. Juttu lasten päivähoitopaikoista ja verkkoyhteyksistä oli asiallinen, eikä siinä eksytty hehkuttelemaan yksityisyyden suojalla.

Blogi muodostuu helposti turhan ärhäkäksi, koska sitä mukaa kuin tulee lukijoita, kirjoittaja muuttuu yhä sietamättömämmäksi paremmintietäjäksi ("bessewisser"), joka käyttää kuin sanomalehti tai paha akka mahdollisuutta sanoa viimeinen sana.

Jees ja just - viimeinen sana. Tänään puhutaan elokuvasensuurista. Kirjoittelin 1960-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa valituksia juuri "Jääkärin morsianten" ja "Helmikuun manifestin" sensuurikiellon kumoamisesta ja sitten merkittävien elokuvien kuten "Kellopeliappelsiinin" ja "Olkikoirien" sallimisesta. Useimmiten hävisin, joskus voitin. Päämiehinä olivat elokuvien maahantuojat.

Tiesittekö muuten, että Kung Fu- eli karataelokuvat olivat periaatepäätöksellä täyskiellossa?

Onnellinen mies

Lukija kysyi, mikä eilisen blogini valokuva oli.

Se oli vanhempieni kesäpaikan saunamökki Kirkkonummella, ja sillä on tarina.

Tässä kuvassa on onnellinen mies, joka lähetti tämän tulevalle vaimolleen. Taustalla on Nurmoilan venäläinen kasarmi. Ikää oli rapiat 20.

Julkaisemisten syy on 85-vuotispäivä, näinä aikoina. Ei vastaanottoa. "Matkoilla."

Tämän valokuvan ajan kirjeenvaihdossa isäni ja äitini havaitsivat haaveilevansa turvekattoisesta talosta. Ensin hankittiin Martta Wendelinin taulu ja sitten rakennutettiin sen mukaan saunamökki. Turvekatosta tulee hyvää, kun sen rakentaa hyvin. Tämä on toiminut 30 vuotta. Katto täytyy niittää. Se onkin metka näky.

Ei käy kieltäminen. Olen kasvanut paitsi kirjakaupassa ja elokuvateatterissa, joita äitini piti, Martta Wendelinin ja Rudolf Koivun määrittelemässä maailmassa.

Se kirjeenvaihtokin on tallella. Kiivaimmillaan isä kirjoitti kolmekin kirjettä päivässä. Lentäjiä oli enemmän kuin lentokoneita. Aikaa oli. Veljeni sai kirjekuoret, joissa oli Itä-Karjalan sotilashallinnon ehiöt postimerkkeinä.

Ehkä ei ole monta isompaa onnea kuin elää pariskuntana sangen kohtalaisessa kunnossa päänsä ja persoonallisuutensa säilyttäen korkeaan ikään.

Luin eilen taas Tolstoin pitkän novellin "Ivan Iljitshin kuolema", josta on hyvä uusi englanninnos (Penguin). Ivan oli isänsä tavoin lakimies, "monien tarpeettomien virastojen hyödytön jäsen, jonka elämä oli suoraviivaista, tavallista ja kauhisuttavaa". Aivan liian myöhään hän ymmärsi eläneenä väärin rakentamalla verhon todellisuuden ja kuolemisen eteen ja ottamalla merkit muilta, ylemmiltään niin että säädyllisyys eli säädynmukaisuus oli kaiken mitta.

Isä on tehnyt kaikkea sellaistakin, mitä on pidetty kummana, kuten retkeillyt ankarasti Lapissa ja ajanut asioita, vaikka tarjolla olisi ollut kunniallisia valtion virkoja. Kun hän kirjoitti muistelmansa, Tarkan Pekka otsikoi arvostelunsa "mies ilman eksistentialismia", ja osui naulan kantaan. Pieni osa sodan käyneistä oppi sodassa läksynsä eikä sitten ahdistukseen antautunut. Tietysti he olivat hyväosaisia ja luonteenlaadultaan sopivia.

Kun isä kompastui tuon turvekattoisen mökin rannassa useita vuosia sitten ja sai neliraajahalvauksen, hän harjoitteli siitäkin itsensä rollaattorin avulla liikkuvaksi, eikä ole tietääkseni valittanut eikä eksistentialismiin antautunut. Muistelmatkin on kirjoitettu yhdellä sormella.

Hyvän asianajajan merkki on päästää asiat lainvoimaisiksi silloin kun arvioi, ettei niille mitään mahda. Tekee sen sijaan jotain sellaista, jolle mahtaa, ja mitoittaa haaveensa mahdollisuuksien mukaan.

Näkemiin, Hamlet. Ei miekoin käydä tuskain merta vastaan, vaan mökillä kirveellä ja sahalla puunrankojen kimppuun ja keittiöveitsi aseena ahdistamaan kehnäsieniä.

Olen varannut kahvinjuonnin kohokohdaksi iPodille Kilpisen "Tunturilauluja", jotka ovat kyllä aika hyviä, ja tekstien tekijä, Inarissa 1886 syntynyt kansakoulunopettaja V.E. Törmänen onnistui myös hyvin. "Jänkä", "Hillankukka", "Tule aaltonen kirkkorantaan". "Vanha kirkko" eli Pielppajärvi on kunnostettu ja on paljon paremmassa kunnossa kuin tekstin kirjoittamisen aikaan.

Esitetään "Puro", laulajana Kim Borg. Hän oli samaan aikaan Nurmoilassa, 1941, ja opetti isälle valokuvaamista, hyvällä menestyksellä. Lopuksi esitetään "Tunturille", esittäjänä Martti Talvela, asiakas ja ystävä, iso mies.

Sitten on itse kunkin aika mennä päiväunelle.

Laulu XIX

Kasvot katsomossa,
aika nuori poika,
pelkoa, jännitystä, punaa.
Oma joukkue ei saanut maalia.

Katseen poimi kamera,
pelkoa, kipua, itkua, tieto
että maailma on liian vaativaa
ja pääsylippu kuolemaan.

Kuin kauan sitten huvipuistossa
itse, samassa iässä, tieto
tämän kaiken pettävyydestä ja että
elämä on liian pitkä.

Tuskin muutoksia.
Liikutun kivistä joita
mannerjään reunan kulkijat jo kulkivat.
Minulla on minullakin lapsia, lapsella.

Viipurista vastattiin

"...sika huusi niin että kuului Viipuriin..."

Lappeenrannassa, joka on melkein sama asia kuin Viipuri, löysin viimein antikvariaatista Viipurin pitäjän historian I-III. Antikvariaatin nimi oli Helmi. Höyrylaivakirjallisuuden ohella se näyttäisi erikoistuneen luovutetun Karjalan pitäjänhistorioihin, jotka ovat siinä mielessä samanlaisia kuin luovuttamattoman Suomen pitäjänhistoriat, että niitä on huonoja ja hyviä.

Poikkeus on asuinkuntani Kirkkonummi, josta ei ole hyvää eikä huonoa historiaa, joukko kornikoita vain. Asiaa on mietitty kolmisenkymmentä vuotta, mutta historian sijasta tehtiin ooppera, joka on kyllä kiitettävä ajatus.

Jaakko Leppo julkaisi 1946 aika vankan niteen "Viipurilaisia". Kirja ei ole millään tavoin merkittävä. Se herätti mielenkiintoni.

Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että Curzio Malaparten kulttikirjassa "Kaputt" päähenkilön tolkuttomissa Suomen seikkailuissa on mukana Jaakko Leppo, lehtimies. Malaparten kirja on voinut hyvinkin olla Veijo Meren "Manillaköyden" innoittaja, sillä erotuksella, että italialainen kirjoittaja esiintyy omalla nimellään ja väittää raporttejaan tosiksi.

Ehkä blogini arvoisat lukijat kertovat, miten tämä alun perin sukunimeä Ahlgren käyttänyt Karjala-lehden toimittaja liittyy Leppo-nimisiin professoreihin ja samannimisiin aikalaisiin. Olen muistavinani, että hän olisi ollut ulkoasiainhallinnon palveluksessa, mutta voin sekoittaa, koska eräs toinen Leppo oli suurlähettiläänä.

Olen luultavasti palautanut epähuomiossa vanhojen valtiokalentereiden valikoiman Boreniuksen asianajokonttoriin, jossa niitä on päättymätön sarja 1800-luvulta alkaen. Järjestin toimiston kirjaston tässä hiljan eli opiskelijana 1966 ja totesin, että sieltä löytyivät valtakunnan lait, asetukset ja armolliset päätökset sekä kokoelmina että alkuperäisinä niteinä 1700-luvulta ja joukko kirjoja, joiden painovuosi on 1600-luvun puolella. Yksi toimiston omistajista oli hovioikeudenpresidentti Strengin poikia, Olli Ankara, toinen oli Eskil Palménin onnettomille teille joutunut poika ja kolmas taas Holman sukua. Boreniukset olivat olleet hovioikeudenpresidenttejä sangen useassa alenevassa polvessa ja palvelleet nimenomaan ja myös Viipurissa.

Hyvä nyrkkisääntö on, että Viipurin hovioikeuteen pääsi asessoriksi tai jäseneksi, jos sukunimi alkoi B-kirjaimella: Borenius, Brunow, Broms jne. Mutta oli siellä Sopasiakin. Viipurin hovioikeuden 100-vuotisjuhlakirja matrikkeleineen on vaikea löytää. Se ilmestyi 1939. Itse tuomioistuin perustettiin valvomaan, etteivät tuomioistuimet asettuisi poikkiteloin venäläisten hallintoviranomaisten tielle, ja presidentiksi nimitettiin C.G. Mannerheim, jonka pojanpojasta kuultiin myöhemmin paljon. Venäläisten tarkoitus ei toteutunut; Viipurin hovioikeudesta lähetettiin väärien tuomioiden takia useampi jaosto linnavankeuteen Pietariin routavuosien aikana.

Erityistä harmia aiheutti lahjoitusmaakysymys eli siis se tosiasia, että maata oli pitäjäkaupalla venäläisten aatelisten hallussa ja talonpojat puolestaan olivat lähes maaorjan asemassa. Lisäksi enemmänt tai vähemmän laillisin kaupoin venäläisten haltuun oli siirtynyt erittäin merkittäviä omaisuuseriä, kuten osa Viipurin maalaiskunnan lähes sadasta kartanosta.

Kirjoitin näin pitkälle, jottei lukija tai hakukone löytäisi helpolla kirjoitukseni punaista lankaa. Epäilen että Viipuri oli todellisuudessa harvinaisen vittumainen kaupunki. Mitä enemmän esimerkiksi Leppo vakuuttaa päinvastaista, sitä vahvemmiksi epäilyni kasvavat.

Polittisesti korrektia olisi haikailla Karjalaa takaisin siitä huolimatta, että pelkkä Viipurin kaupunki aiheuttaisi jokseenkin varmasti Suomelle valtionkonkurssin, emmekä myöskään ymmärtääkseni tekisi sillä mitään. Koiviston eli Primorzkin öljysataman vuoksi nykyisellä ja tulevalla Venäjän ei ole järkeä kallistaa korvaansa irredenta-puheille. Eipä se kyllä ole kallistanutkaan.

Viipuri oli hyvin pieni ja likainen kaupunki, kunnes se vientikaupan löydettyä maalaiskunnan eli Uuraan sataman alkoi kasvaa amerikkalaiseen tahtiin. Karjalaiseen tapaan perustukset jätettiin kuitenkin rakentamatta ja rakenteelliset virheet oikaisematta. Niinpä kapinamieli oli kaupungissa kova ja Viipurin pitäjässä oli taajamia, joissa meno ja meininki oli kuin Villissä lännessä. Maalaiskunta muuten ulottui melkein keskelle kaupunkia, koska kaupunki ei halunnut niskoilleen laitakaupungin hulluja, huoria ja humalaisia, joita riitti.

Lepon kirjassa on hauskoja ja mieltäkiinnittäviä kuvia tunnetuista viipurilaisista, mutta tavallisista tai köyhistä ihmisistä ei edes hiiskahdeta. Jostain syystä kirjassa ei myöskään esiinny sotilashenkilöitä, ei edes Öhqvistiä, vaikka mukana ovat muut silmäntekevät, kuten hovioikeudenpresidentti Selin ja maaherra Manner - kansanvaltuuskunnan Kullervo Mannerin veli muuten. (Gyllingin veli puolestaan oli Korkeimman oikeuden jäsen sotien välisenä aikana.)

Viipurissa oli epäilemättä merkittävää kulttuuria, mutta en löydä vakuuttavaa vastanäyttöä teesilleni, jonka mukaan suomalainen kulttuuri alkoi noudattaa putoavan kassakaapin liikerataa vuoden1918 jälkeen. Pietarin yhteyden katkeaminen jätti meidät omiin eväisiimme eikä niissä eväissä ollut kehumista. Suomenruotsalainen huippulyriikka jäi Raivolaan ja Kellomäelle. Venäläisestä maalaustaiteesta, joka on tätä nykyä niin kallista ja kiitettyä, vain Ilja Repiniä arvostettiin, eikä häntäkään ihmeemmin. Venäjän valtava musiikkiperinne ei näyttäisi koskettaneen Viipuria, ja paikallisen kirjallisuuden kirkkaimmat nimet ovat Kersti Bergroth ja Unto Seppänen - Kivennavan kruununvoudin poika Paavolainen ryhtyi opiskelijana helsinkiläiseksi niin kuin tapana muutenkin oli.

Tarkemmin ajatellen merkittävän teollisuuden oli pakkokin asettua Saimaan rantaan, koska Vuoksi virtaa tunnetusti väärään suuntaan, Saimaasta Laatokkaan, ja Laatokalta ei päässyt pois. Hackmanit ja muutamat muut menestyivät tuomalla puutavaraa Saimaan kanavaa. Siinä kaikki.

Teesini kehitelmä on, että Viipuri ja Kannas menetettiin vuonna 1919 eikä 1944. Sotien välisen ajan se oli erittäin eksoottinen puuhamaa ja pomppulinna, jolla ei ollut oikeastaan tulevaisuutta. Tämä teesi on tietenkin Neuvostoliiton kaatumisen jälkiviisautta.

Isäni isä oli siis oikeassa odottaessaan vesi kielellä, että Judenitsh hyökkäisi. Ympärysvaltojen ponnettomuus Venäjän sisällissodan aikana 1918-1922 osoittautui kohtalokkaaksi pelkästään ihmishengissä laskien. En osaa kuvitella Hitlerin valtaannousua ilman punarintaman eli Neuvostoliiton, Kominternin ja maailmanvallankumouksen perspektiiviä.

Voi olla hyvä tähdentää, että en tunne Venäjää enkä tunne Karjalaa mutta olen jossain määrin kiinnostunut itäisestä kulttuuriperinnöstämme, joka on suureksi osaksi kielletty ja muunneltu. Viipuri ja sen historia kiinnostavat, koska elämänmenon operettimaisuus on hämmästyttävä piirre ja on kieltämättä hauska ajatella, että ravintola Espilän hovimestari käytti arkisinkin frakkia ja lihava omistaja, Pekka Toropainen, joka hallitsi myös Pyöreää tornia, piti listoillaan yhdeksää lajia piirakoita, Karjalan paistia sekä kaviaaria, hummeria ja hanhenmaksaa ja että seisovassa olutpöydässä oli säännönmukaisesti yli 100 erilaista ruokalajia.

Haamu tekijänä

Yllättävä laintulkinta, jossa olen eri mieltä kuin monet muut tekijänoikeusjuristit.

Lehdissä liikkui juttu eräiden dekkareiden todellisesta kirjoittajasta. En tiedä oliko se todellinen riita. Asia ei kuulu minulle.

Haamutekijä on kuitenkin hyvin tärkeä kysymys.

Kuuluisin haamu on varmaan Walt Disney, joka piirtää Akua ja Mikkiä vielä kuoltuaankin. Minun käsitykseni mukaan hän ei tosin koskaan piirtänyt niitä, kun ei oikein osannut. Ainakin varhaiset pätkikset (Steamboat Willie jne.) loi muuan Ub Iwerks. Sarjakuvapuolella on sitten riittänyt taitomiehiä. Mutta sarjakuva on hyvä esimerkki vääristä tekijämerkinnöistä. Ja on James Bondkin edelleen Ian Flemingin suojattu sankarihahmo, vaikka kirjoittaja on ollut vainaa iät ajat.

Tekijänoikeuslaissa (7 § 1) on sääntö: tekijänä pidetään sitä, jonka nimi on mainittu teoskappaleessa tai teosta levitettäessä. Kivimäen selitysteoksen ja laajan Ruotsin komitean mietinnön SOU 1956:25 s. 159 mukaan käyttöoikeuden hankkija, joka luottaa hankkimaansa selvitykseen tekijästä, ei syyllisty varomattomuuteen eikä siis ole vahingonkorvausvelvollinen oikealle omistajalle. Tällainen selvitys on teoskappaleessa mainittu tekijän nimi.

Haarmann sivuuttaa Tekijänoikeus ja lähioikeudet -kirjansa uusimmassa painoksessa tämän kysymyksen vähällä. Yllättävää kyllä aiheesta "Vastuu tekijänoikeuden loukkauksesta" hiljan väitellyt Sorvari ei nähdäkseni ota tätä ongelmaa esiin, eikä se tiettävästi tullut puheeksi muutenkaan väitöksen yhteydessä.

Niinpä tekijäolettamasta ei ole juurikaan tutkimusta.

Pääseekö tällainen viaton käyttäjä myös hyvitysvelvollisuudesta, joka lain mukaan varomattomuudesta riippumatta kohtaa sitä, joka käyttää teosta vastoin tekijänoikeuslakia?

Kun laissa on olettamussääntö, sen mukaan toimiva ei minun tulkintani mukaan käytä teosta vastoin lakia. Oikea tekijä joutuu siis tyytymään siihen, että kohdistaa vaatimuksensa väärään tekijään. Väärä käyttäjä ei maksa mitään.

Tulkintani tarkoittaa, että väite sivullissuojan puuttumisesta tekijänoikeudessa ei pidä tältäkään osin paikkaansa. Sivullinen saa suojaa "oikeaa tekijää" vastaan mm. haamukirjoittajatilanteessa.

Entä se onnettomuus, josta itse olen omassa kirjassani kirjoittanut pitkään, nimittäin että koko sopimusketju voi joutua vastuuseen tekijänoikeuden loukkaamisesta?

Niin tapahtuu, kun tekijänoikeus on luovutettu virheellisesti niin että esimerkiksi työnantaja tai vaikkapa levy-yhtiö on luovuttanut oikeuksia edelleen, vaikkei sillä ole ollut niitä.

Haamukirjoittajatilanne on käsillä silloin kun alkuperäinen tekijä on ilmoitettu väärin.

Haamukirjoittaja eli teoksen julkaiseminen muun henkilön kuin todellisen tekijän nimellä on sama asetelma kuin salanimi. Salanimellä tai nimimerkillä julkaistun teoksen oikeuksista määrää kustantaja tai julkaisija, joilla on ns. luovutuskompetenssi.

Tällä tulkinnalla on luultavasti laajakantoisia seurauksia tietokoneohjelmia ja etenkin avokoodiohjelmia ajatellen.

Tekijänoikeuslain säännös on niin sanottu olettama, joka voidaan kumota todistelulla. Mutta jos toimittaja N.N. ilmoittaa lehdessä, että hän on itse asiassa vuorineuvos M.M.:n muistelmien kirjoittaja, ja vuorineuvos kiistää, on mentävä tuomioistuimeen.

Tässä olisi riuskalle asianajajalle paikka todella tarpeellisen ennakkotapauksen hankkimiseen. Tekijänoikeuden siirtymistä ja vastuuta koskevat kysymykset on laiminlyöty lainsäädäntötyössä.

Haamukirjoittajakysymys liittyy siis myös salanimien kautta lähdesuojaan, jota koskeva oikeusjuttu on, kuten tunnettua, menossa korkeimpaan oikeuteen.

* * *

Olen selvillä siitä, ettei lainopillisia kommentteja ole tapana julkaista blogeissa. Teen sen silti, koska tämä on keino tavoittaa myös joukko kollegoja.

Aihe on sikäli läheinen, että olen itse toiminut aika paljon tekstitohtorina ja kirjoitellut pitkiä pätkiä toisten tekstiä heidän nimiinsä uusiksi. Tätä nykyä en enää taitaisi viitsiä. Siinäkin riittää puuhaa, että toimii salaisena sensorina eli kertoo julkaisijoille, kuinka pahasti kenenkin kunnia saa loukata painotuotteissa.

Taistelijoita

Pesäpalloa on moitittu ehkä syystä sotaisaksi suojeluskuntien peliksi, jossa termitkin ovat kamalia. Siinä kuollaan ja ties mitä. Ja harjoitellaan kuulemma käsikranaatin heittoa.

Tuntuu aika haetulta, vaikka Tahko Pihkala olikin suojeluskuntaurheilun kärkimiehiä.

Kaikki kilpaurheilu on läheistä sukua jalkaväkitaistelulle. Meillä oli rintamilla mitalimiehiä hiihtämässä. Pekka Vanninen tapasi voittaa viestinhiihdon 7 x 5 km JR 7 vastaan Pekka Vanninen. Eino Kuvaja ja Olli Remes olivat näitä. Kalle Jalkanen - mies joka voitti viestinhiihdon, vaikka pudotti tekohampaanas ankkuriosuudella ladulle ja kääntyi, köyhä mies, koukkaamaan ne mukaan, meni miinaan. Gunar Höckertin kaatumisen yksityiskohtia en nyt muista.

Bolsheviikit mahtoivat ihmetellä Aleksandrovkassa, Mottorin mutkassa, että mikä piru on kun tulee käsikranaatteja mahdottoman matkan päästä valkobandiittien taisteluhaudasta. Järvisen Matti siellä harjoitteli ja oli katsonut sellaisen paikan, josta pääsi paiskaamaan kranaatin täydellä vauhdilla, ristiaskeleita unohtamatta.

Mutta jalkapallo, yleisurheilu ja telinevoimistelu ovat tietysti olleet armeijojen ja etenkin erikoisjoukkojen suosiossa.

Jalkapallon läpiajoille löytyy vastineita. Muuan mainitaan erikoisessa kirjassa - ruotsinkielisen jalkaväkirykmentti 61:n historiikista "Sextiettan" on nyt myynnissä 7. painos (Sven-Erik Nykvist). Kirjassa myöhempi juristiprofessori ja Christoffer Taxellin isä Lars-Erik Taxell myöntää suoraan, että kovasti korpesi jatkosotaan lähtiessä talvisodassa saatu aihettoman huono maine.

Totta se on. Minäkin kuulin viimeistään viisivuotiaana, että rantaruotsalaiset päästivät Summassa ryssän läpi. Mutta läpi siitä olisi tultu, vaikka puolustamassa olisivat olleet piru ja hänen isoäitinsä.

Ruotsinkielinen, Alpo Marttisen komentama JR 61 oli kuitenkin se kuuluisa osasto, joka piti kesällä 1944 Viipurin Tienhaaran, ja se oli kova paikka.

Muistitieto, jota en kykene tähän hätään paikantamaan, kertoo ilkeästä bunkkerista ja hyvin sijoittuneista krh-miehistä, jotka hätyyttivät rykmenttiä. Lomilta tuli luutnantti, joka käski toisia peräänsä ja juoksi sadan metrin peltosaran kasapanos kädessä harhautellen, hidastaen, kiihdyttäen ja mutkitellen niin että naapurin pojat eivät oikeastaan ehtineet kääntää piippuja ja putkia edes kohti ennen kuin bunkkeri jo tömähti ilmaan.

Tapausta seuranneet kertoivat, etteivät olleet edes tienneet, että ihminen voi juosta niin lujaa. Luutnantti oli Bebbe Storskrubb, moninkertainen maaottelumies ja mestari pikajuoksijana. (Älköön minua vedettäkö tilille, jos se kuitenkin oli se toinen samanmoinen, Bengt Sjöstedt. Erkka Vilen se ei kuitenkaan ollut.)

Kun nyt potkupalloilukilpailujen yhteydessä näytetään Maradonan koko kentän läpiajoa ja Jumalan kättä, joka ratkaisi ottelun, mieleen tulee aina tämä vähemmän tunnettu tapaus, joka on myös tosi.

Itse temppu oli sinänsä tuttu. Ainakin jääkäripatajoonat hyökkäsivät joskus ilman tulivalmistelua suoraan päälle niin hirveää vauhtia, että pesäkkeet tuhottiin tulittamalla takaa päin.

Epäurheilijamaista käytöstä?

Tuomarikoulu

Hyvä Kirsti Rissanen, hyvä Esko Oikarinen, kollegat.

Kirsti varsinkin on ajanut tuomarikoulutusta vaikka kuinka monta vuotta. Arposen Markku on selvittänyt asiaa. Hiljan sain Savelan Antilta etevän kirjan tuomioistuinten työskentelyn seuraamisesta ja mittaamisesta.

Omana tuomariaikanani tuomareiden koulutusvastarinta oli leppymätöntä ja järkähtämätöntä. Mutta nyt Ukko ja monet muut kellokkaat ovat eläkkeellä. Sekin kollega, jonka mielestä tuomarin ei tarvinnut edes yrityssaneeraus- ja velkajärjestelyasioissa tietää, mikä on lain edellyttämä "tase", on kai siirtynyt pois sisätöistä.

Kun minä kirjoitan tästä, porukat ajattelevat tietysti tekijän- ja patenttioikeutta. En tarkoita. Sikäli kuin olen onnistunut seuraamaan asiaa, remmissä on hyvää väkeä ja tiedon taso on kiitettävä.

Oikeustieteellisistä tiedekunnista ainakin Helsinki herättää synkän puoleisia ajatuksia. Jos asian haluaisi ilmaista oikein ystävällisesti, tarjolla oleva opetus on - hajanaista.

Riita-asioissa taloudellinen tieto, sijoitus- ja luottoinstrumenttien tunteminen ja liiketalouden ja kansantalouden sekä sisäisen ja ulkoisen laskennan kohtuullinen tuntemus olisi oivallinen asia.

Nyt syyttäjät ovat ajaneet ohi. Valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäki on ajanut läpi merkittäviä parannuksia. Poliisilla alkaa olla esitutkintaan valmiuksia myös vaikeiden talousrikosten selvittelyyn. Salmisen Markku teki aikoinaan lisurin juuri tästä aiheesta, joten sopii toivoa, että lukkarinrakkautta olisi jäljellä.

Madonlukuni on tämä: Suomen kehuttu koulutusjärjestelmä on kuitenkin jäänyt junasta "tietoyhteiskunnan" infraa koskevissa asioissa.

Tuomareiden koulutusjärjestelmä toimii varsin hienosti Englannissa. Bangaloressa Intiassa on kokeneita brittituomareita opettamassa intialaisia, jotka ovat tekemässä totta TRIPS-sopimuksen mukaisista velvoitteistaan.

Taustalla on ratkaisematon ongelma, jota haluan osoittaa jälleen kerran sormella. Joissakin maissa, kuten juuri Englannissa, asianajajat, lakiprofessorit ja tuomarit käsittävät olevansa samaa porukkaa ja väkeä nimitetään ristiin. Suomessa nämä kolme joukkoa eivät juurikaan kohtaa.

Siinä menee harakoille tosi paljon valmista osaamista.

Tiedän kyllä, mikä olisi ammattikunnan ja ehkä ministeriönkin vastaus julistukseeni: Fredmanin Markku ja pari vastaavaa opettamaan nuoria tuomareita!

(Suurituloisimmat asianajajat eivät luultavasti ehtisi tai viitsisi, vaikka heillä kyllä on kovan kansainvälisen tason osaamista.)

Palvelijattaret

Minna Kilkki on koonnut muistoja sadan vuoden ajalta teokseksi "Kotiapulaiset" (SKS). Keran toisensa jälkeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjat työperinteistä lyövät laudalta hyvätkin novellikokoelmat. Tosin muistossa rakkain "Jätkät sen kun porskuttaa" (1970) oli Weilin+Göösin. Tuskanpunainen Eskelinen junaili savotalla ruuan laittoon kaverin, joka kiukuspäissään pani lampaan pataan kiehumaan avaamatta, karvoineen ja repussa. Hän sai siitä loppuiäkseen liikanimen Emäntä-Eskelinen.

Minna Kilkin kirja vetoaa ainakin yhä lisääntyvään sentimentaalisuuteeni. Tarinat ovat suurelta osin niin liikuttavia, ettei valikoima ehkä ole edustava. - Rouvat ja palvelijattaret, joilla on tavallisia muistojam, eivät varmaan osallistuneet muistitiedon keräykseen. Ikäviä muistoja ilmoittivat luultavasti tavanomaiset kiusankappaleet, joita on vähän.

Luuloni mukaan sota ja sosialidemokratia ovat samaa kokonaisuutta. Kansantalouden tasolla sotatalous on se malli, josta kehittyi voimakkaasti valtiojohtoinen hyvinvontivaltio. Kenttäarmeijassa välttämätön tapa käsitellä ihmisiä ryhminä yksilölliset piirteet häivyttäen tuli tavaksi. Moraalisen ja moralistisen ilmapiirin muutokset kohdistuivat ryhmiin.

Kuuntelin kylläkseni vuoden 1970 jälkeen tietämättömien tuttavien selostuksia, miten tämä tai tuo nykyinen tai mennyt henkilö saattoi kyllä tarkoittaa hyvää mutta oli kuitenkin objektiivinen luokkavihollinen.

Natsismin rotuopit siirtyivät suoraan seuraavalle sukupolvelle. Pankinjohtajien, tehtaan isännöitsijöiden ja konttorinhoitajien rotu olivat objektiivisesti riistäjäluokkaa, ja siihen eivät auttaneet parhaatkaan tarkoitusperät.

Sanon tämän, koska asenne on koteloituneena olemassa ja odottaa sopivaa hetkeä putkahtaakseen esiin. Tuon asenteen symboli on Marimekon Jokapoika-paita. Anteeksi, Kirsti Paakkanen. Paita on kaunis, kallis ja hyvälaatuinen, mutta se, keskiolut ja vakosamettipuku liittyvät mielessäni aikakauteen, jolloin yksilöllisyyttä osoitettiin laumahengellä. Anteeksi Ilkka Taipale ja Erkki Tuomioja ja monet muut tämän tasavallan hyödylliset kansalaiset, jotka ovat jääneet mieleeni näiden tunnusten käyttäjänä. Käytin tietenkin niitä myös itse ja minulla oli vaikeuksia päästä sisään Pörssiklubille, koska asu tarkoitti solmion puuttumista ja solmion ja valkoisen paidan kaihtaminen oli taas merkki edistyksellisyydestä ja oikeistolaisten arvojen hylkäämisestä.

Nyt kaapissa on Kenzon ja Bossin kravatteja ja paitojen merkki on Eton, Stenström tai jotain vielä kalliimpaa.

Kravattia sanottiin piiansyötiksi. Tämäkin vilahtaa Kilkin kirjassa. Hildat, Huldat, Mantat ja myöhemmin Tuulikit, Ritvat ja Mirjat pesivät paidat muurinpadassa lipeäkivellä, ellei sitten hankittu lakanapyykkiäkin ajatellen pesijätärtä, jolla yleensä oli avioton poika, jolla yleensä varsanjalat valuviat sieraimista säännöllisesti kuin kellon punnukset.

Herran nenäliinat oli myös keitettävä ja sitten silitettävä raudalla, jossa saattoi olla painona kiviä ja joka kuumennettiin hellan kannella (Kastor).

Kotiapulaisten eli palvelijattarien ammatti tuhottiin verotuksella ja asenteilla 1970-luvulla, ja arava-asuntojen suunnittelussa palvelijanhuoneet hylättiin. Toisen palvelemista pidettiin alentavana ja itsensä passauttamista riistämisenä.

Nyt meillä on yliannos eläkeläisiä ja lisää tulee. Kotihoito on havaittu yhteiskunnalle halvaksi, mutta hoitajista (palvelijattarista) on kova puute.

Koko tämä valtava muutos mahtuu yhden sukupolven muistiin. Tätini kävivät vielä muutamia vuosia sitten tapaamassa perheen muinoisia palvelijattaria vanhainkodissa. Meillä oli viiden lapseen perheessämme lähinnä lapsenlikkoja, joka oli eri asia. Itse olen pitänyt Helsingin kaupungin kalliossa kotiapulaista ja Kirkkonummella myös. Tapasin Sirpan pari viikkoa sitten. Hän on lappeenrantalainen eli siis poikkeuksellisen reipas ja pärjäävä. Vilpittömästi pidin ja pidän häntä kodinhoidon ja lastenhoidon ammattilaisena, jonka asenteista puuttuivat onneksi täydellisesti edellisten sukupolvien alamaisuuden osoitukset.

Kilkin kirjassa kerrotaan tädistä, joka oli ollut 60 vuotta samassa suvussa palveluksessa ja istui vanhoilla päivillään omassa asunnossaan pöytään vain pyynnöstä - apulainenhan söi keittiössä seisaaltaan suoraan kattilasta ja pannusta. Apulainen ei missään tapauksessa oleskellut herrasväen puolella, mutta toisaalta herrasväellä ei ollut asiaa keittiöön eikä konttooriin (ruokakomero, kahveri), jotka olivat apulaisen valtakuntaa.

Omat muistoni ovat topeliaanisia, kansallisromanttisia. Tiedän piikana olemisen kolkkouden ja isäntäväen kovuuden, että muisti nostaa pintaan taloja, joissa lähes työkyvyttömiä sisäpalvelijoita ja rengintapasia hoivattiin vuosikymmeniä, varsinkin jos he olivat hiukan "vajaita", niin kuin taloihin naimattomina juuttuneet joissakin tapauksissa olivat.

En ymmärrä, miksi DDR-henkinen naisten kouluttautuminen ja työssäkäynti toteutettiin kymmenen vuotta ennen kuin päivähoito ja savolaistyttöjen läpikulkuriitti kotiapulaisena mustamaalattiin niin pontevasti. Ehkä Vappu Taipale muistaisi?

Täytyy katsoa "Juurakon Hulda" joku kerta televisiosta. Kotiapulainen edistyy kirjeopistosta iltakouluun ja lopulta vallan maisteriksi.

En tiedä. En ymmärrä. Lastenhoito ja taloustyöt olivat kunniallisia ja haluttuja, jos työpaikka oli ulkomailla ja sen nimitys oli "au pair". Jos se oli kotimaassa Kontulassa, se oli alentavaa.

Kysyin kerran eräältä elokuvaohjaajalta, joka on ruotsinkielinen ja perinteisesti Pohjoisrannassa asuvaa herrasväkeä, että miten joku voi olla noin törkeä ja kohdella muita ihmisiä noin harvinaisen sikamaisesti. Se oli muistaakseni sellaisessa tilanteessa, jossa olin joutunut sairaalaan suomentaessani hänen kymmenettä kirjaansa ja hän soitti ensin minulle ja haukkui ja sitten kustantajalle ja haukkui ja leimasi keuhkokuumeeni pelkäksi ilkeydeksi. - Sen jälkeen emme olekaan puhuneet.

Asianomainen intellektuelli vastasi, että sellaiseksi ihminen tulee, kun on piikojen kasvattama.

Vastaus osoitti älykkäälle ihmisille tyypillistä syvää tyhmyyttä, joka näkyy myös romaanien ja elokuvien sosiaalisena sokeutena. Keittiön lattialla piikojen jaloissa moni sai paljon paremman ja inhimillisemmän kasvatuksen kuin salissa etäisen isän, luulosairaan äidin ja frekkien sisarusten keskellä, puhumattakaan normallyceumista tai normaalilyseosta, jossa oppilaisiin valettiin syvä usko paremmuudesta kaikkiin muihin kadunkulkijoihin, henkselinvenyttäjiin, sukankuluttajiin ja tuulimyllyn lämmittäjiin verrattuna.

Myös tästä näkökulmasta Minna Kilkin kirjassa on joukko esimerkkejä.


Kiitos kirjasta.

Oikeushulluus

Yhdysvalloissa laillisuusperiaatteet ovat menneet pahasti yli laidan. Ongelma ei jää enää Guantamon vankeihin eikä viranomaisten terroristeiksi epäilemiin, joilla ei ole mahdollisuutta oikeudenkäyntiin.

Ongelma ei jää enää salakuunteluun, jota pidettiin periaatteessa pahana asiana vielä muutamia vuosia sitten. DDR:n salaisen poliisin Stasin saavutukset alkavat nyt kalveta.

Omien kansalaisten vahtiminen, tilastoiminen, ryhmittely ja jaottelu ovat mitoissa, jotka on tähän asti tunnettu vain avoimista diktatuureista.

Tästä kirjoittaminen ei Euroopassa ole onneksi enää radikaalia eikä vasemmistolaista eikä antiamerikkalaista. Lukijalla on lupa kysyä, mitä tämä meihin kuuluu, kun emme kuitenkaan voi vaikuttaa amerikkalaisten oloihin.

Esitän analyysini joka on taaskin arvaus. Perusoikeuksien nopea sortuminen vuoden 2001 jälkeen voi olla yhteydessä amerikkalaisen jurismimanian kanssa.

Luin kerran kirjan, jossa kerrottiin saksalaisesti hovioikeuden presidentistä. Hän oli sairastunut vakavasti skitsofreniaan ja joutunut pyöreään koppiin. Hän onnistui kirjelmöimään itsensä sieltä ulos. Tämä on lienee ainoa tapaus lajiaan Euroopassa kautta aikojen. Juttu tapahtui 1800-luvun lopulla. Mielisairauksien diagnoosit keksi kai Kräpelin 1920-luvun lopulla. Luultavasti hovioikeudenpresidentin onnistuminen liittyi siihen, että kirjelmiä lukevat viranomaiset olivat yhtä hulluja.

Mielisairauden käsittäminen oikeudelliseksi kysymykseksi on yksi jurismimanian merkki.

Sotien jälkeen joku, muistaakseni tämä von Weizsäckerin veljeksistä vähemmän kuuluisa, liittopresidentin veli Viktor otti psykiatrina käyttöön osuvan termin Rechtsneurosis eli oikeudenkäyntineuroosi. Suomalaiset juristit tuntevat taudin. Meillä on paljon ihmisiä, jotka ovat valmiit hävittämään talonsa ja tavaransa valittamalla senaatin peräseinään asti. Oikeuden on voitettava ja kysymys on tyypillisesti esimerkiksi rajariidasta eli muutamasta neliömetristä tonttia.

Yletön oikeudentuntoisuus on sielullinen häiriö. Yletön synnintunto on myös sitä. Jossain Lutherin elämäkerrassa mainitaan, miten hänen rippi-isänsä lopulta poltti päreensä, kun riskin Martti-tohtori laukkasi tunnustamasas "nukensyntejään" viisi kertaa vuorokaudessa.

Nyt kuitenkin tilanne voi olla päinvastainen. Yhdysvaltain perustuslaillisen suojan romahtaminen saattoi alkaa perustuslakijuridiikan korostumisesta kaiken tolkun tuolle puolen. Se on pitkä historia ja sillä on järkeviä selityksiä - muun muassa liittovaltioiden lainkäyttö ja poliisitoimi, joka oli aikoinaan monin paikoin alapuolella kaiken arvostelun. Korkein oikeus käytti aseenaan menettelytapojen - esimerkiksi tunnustukseen kiduttamisen eli niin sanotun kolmannen asteen kuulustelun julistamista perustuslain vastaiseksi.

Jo enne vuotta 2001 oltiin sellaisessa tilanteessa, että korkeat tuomioistuimet tutkivat perustuslakia päättääkseen, oliko sellainen koripalloilija erotettava yliopistosta, joka esittämiensä omantunnon syiden perusteella kieltäytyi painelemasta sydäntään kansallislaulun tahtiin ottelun alussa.

Amerikkalaiset ovat myös perinteisesti kovin rakastuneita tuomareihinsa. Korkeimman oikeuden jäsenten nimien luetteleminen on liian helppo kysymys jopa television tietokilpailuihin. Suomessa vastaavan luettelon osaavat esittää ulkomuistista korkeimman oikeuden jäsenet ja arvioni mukaan alle kymmenen muuta juristia koko maassa - ja se on hyvä. Ei tuomarin pidä olla kansallissankari.

Paradoksi: kun oikeutta on liikaa, se voi romahtaa oman painonsa alle niin kuin tekijänoikeus tai Baabelin torni.

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on luullakseni aineenvaihduntaan verrattava ilmiö. Ihmisten tulisi harjoittaa sitä ja pitää sitä yllä. Kun laukkaaminen jokaisen kirpunpureman perässä viranomaisiin tulee tavaksi ja kun lehdet ja televisio ja tietenkin Internet tekevät näistä asioista riittävän suuren numeron, järjestelmä tulee hulluksi niin kuin se saksalainen hovioikeudenpresidentti.

Lopputuloksena saattaa olla presidentillinen mielivalta.

Työsuhdekeksintö

Nyt lehdessä kirjoitetaan, miten huonoon palkkioon joutuu tyytymään, jos tekee keksinnön työsuhteessa.

Helsingin Sanomien kokosivun juttu on asiasisällöltään virheellinen. Tämä ei valitettavasti ole uutinen.

Keksintö ei ole sama asia kuin innovaatio. Keksintö ei ole sama asia kuin patentti tai patentoitu keksintö.

Jos ilkeäisin, viittaisin kirjaani (Digitaaliongelma), jossa tästä asiasta ja myös sen historiallisesta ja taloudellisesta taustasta on kirjoitettu kymmeniä sivuja.

Suomessa ei keksimällä rikastu. Se on hyvä.

Innovaatioilla voi rikastua. Se on hyvä.

Amerikkalainen arpajaistalous on tuottanut jo vuosia sitten "sukellusvenepatentit", jotka on suunniteltu pelkästään taloudelliseen saalistamiseen kiristystä muistuttavissa olosuhteissa.

Tältä osin Wikipedian artikkeli on kerrankin riittämätön ja epätäydellinen. Totta: termi on peräisin ajalta, jolloin USA:ssa patenttihakemuksen pysyivät salaisina ja hakemusta voi pitää vireillä hyvin pitkään niin että Lemelson ja muut pääsivät pelaamaan valttiässän hihasta ottamalla patentin tarkoin harkittuna ajankohtana eli silloin kun toiset olivat jo investoineet kohtalokkaan paljon ja Lemelsonin tai vastaavan henkilön aikaisempi patentti oli pakko ostaa.

Kyllä tämä ilmiö on toisin kuin Wikipedia sanoo tuttu myös Euroopan patenttiyhteistyösopimuksen alueella. Patenttien seuraaminen ja analysoiminen on näet vaikeaa tai oikeastan mahdotonta, etenkin tietotekniikassa. Siten on mahdollista ja on jopa tavallista, että kesken standardointineuvottelujan pintaan porskahtaa kaikille tuntematon patentti niin kuin jättiläistursas, ja hintalapussa on tavaton määrä nollia.

Aura Soininen on julkaissut näistä asioista hyvän paperin, joka tulee oleman loppuvuodesta osa hänen väitöskirjaansa. Väitöspaikka Lappeenranta, opponentti prof. Bently, Cambridge.

Parhaiten kaupaksi käyvät uudet tuotteet joko eivät sisällä uusia patentteja tai sitten niihin liittyy kymmeniä satoja tai jopa tuhansia patentteja. Kirjoittaminen sankarikeksijöistä on harhaanjohtavaa, vaikka lehtijutussa kerrottu esimerkki, nimittäin tekstiviesti eli SMS on oikea. Tosin se ei tiettävästi ollut oivallus uudesta viestintätavasta vaan sivutuote, joka osoittautui kaikkien eli myös kehittäjiensä yllätykseksi päätuotteeksi.

Merkittävät uudet keksinnöt tehdään hyvin järjestelmällisen tutkimus- ja kehittämistoiminnan osana. Lääketeollisuus on esimerkki tästä.

Jos työnantajaa uhkaisivat lehtijutussa väläytellyt miljoonakorvaukset työntekijöille, tämä olisi uusi riski joka voisi hyvinkin ainakin jossain tapauksissa vähentää firmojen halua kokeilla ja kehittää.

Yritystoiminnan selvä lainalaisuus on se, että isot voitot tipahtavat isoille toimijoille. Amerikkalainen hölynpöly yhdessä yössä aivojensa nerokkuudella rikastuneista luonnonneroista kuuluu sarjakuvien ja saippuaoopperoiden maailmaan, ei todellisuuteen.

Timo Kekkoselle jälleen kerran entisenlaisia terveisiä - keksinnöllisen toiminnan edistäminen ei ole erikoisen tärkeä asia. Kauppa- ja teollisuusminsiteriö tukekoon edelleenkin kaikin voimin uudistamista, kehittämistä, parantamista.

Ei auta itku markkinataloudessa.

Raja

Lapsille on osoitettava rajat. Ihmisen tulisi ymmärtää rajansa.

Kielikuva voi johtaa harhaan.

Raja on ehkä kuin Neuvostoliiton raja. Joka sen ylittää, katoaa kaamealla tavalla jäljettömiin.

Raja voi olla hiekkaan piirretty viiva. Joka sen ylittää, saa turpan tuolta isommalta pojalta, jolla on punainen naama.

Viisaat miehet tapaavat sanoa, että jokin on kuin veteen piirretty viiva. Sitä kielikuvaa en käsitä. Esimerkiksi Suomen ja Ruotsin välinen meriraja on veteen piirretty viiva, ja jo ennen satelliittien aikakautta tuskin oli olemassa mitään sen täsmällisemmin määriteltyä. Veteen piirretyn viivan sijainnin on voinut selvittää myös tähdistä tai auringosta, tukeutuen samalla luotettavasti käyvään kronometriin.

Lapsen, aviomiehen tai muun sellaisen "rajat" tuo mieleeni suojavyöhykkeen tai kaiteet, jotka on rakennettu turvaksi, jottei kukaan epähuomiossa putoaisi ja katkoisi raajojaan ja luitaan.

Meri tai joki rajana erottaa tai yhdistää. Tiettävästi Tornionjoella lähinaapuri on usein vastarannalla eli vieraassa valtakunnassa. Yhdistävä vesi voi olla talvella este. Jääkäriksi lähtijöiden kerrotaan talvella -15 ja -16 hiihtäneen merenkurkun yli. Se oli ja on edelleen hirmuinen urakka, etenkin jos on paha ilma ja ahtojäätä. Itse asiassa se voi olla tänäkin päivänä saatanallinen hiihto. Matkaa on 80 - 95 kilometriä.

Oletteko koskaan ihmetelleet, miksi vanhaan aikaan ajettiin talvella Turusta Tukholmaan Tornion kautta sen sijaan että olisi menty yli Ahvenanmeren tai Merenkurkun. Vastaus on äskeisessä - ei pääse. Tai ainakaan herraskainen ihminen ei pääse reessä istuen.

Tietotekniikassa rajapinta eli interface on yksi esimerkki interaktiost, kahdensuuntaisuudesta. Rajapinta yhdistää erottamalla. Töpseli vain yhdistää: panet töpselin seinään, niin virta kulkee. Esimerkiksi USB-liitin on rajapinta (an universal interace standard).

Kaunis, runollinen sana. Paitsi saksan kielessä, Schnittstelle ("leikkauspaikka).

Pottuhousu

Tant Ingeborgin lastentarhalaiset huutelivat "Polis, polis, potatisgris". Se on kai vanha, kaunis perinne ruotsinkielisellä alueella. Tämä oli kovin ruotsinkielistä, kun muutin tänne 33 vuotta sitten. Nyt kaikki on suomenkielistä, paitsi Silanderin setä, joka purjehti Suomen Joutsenella Kap Hornin ympäri asevelvollisena ja kävelee vieläkin bussipysäkille mennessä kirkolle asioilleen.

Tästä on helppo laskea, että hän on uskomattoman vanha.

Tyttäreni suomensi lällätyksen "Poliisi, poliisi, pottuhousu".

Tiettävästi konstaapelit suhtautuivat kärsivällisesti neli- ja viisivuotiaiden huuteluun, eikä ketään viety putkaan.

Kuva on Helsingin kaupunginmuseon kotisivulta, jossa kävin varmistumassa, että olen kunnon kansalainen tai ainakin hyvä valehtelemaan. Asia selvitetään vastaamalla ovelasti laadittuihin kysymyksiin.

Olen mieltynyt museon näyttelyyn ja verkkokysymykseen, koska yhteisöllisyys on mielestäni nykyisen olomme ydinkysymyksiä.

Yksi yhteisöllisyyden kysymyksistä on klassinen, vahtiiko esivalta vai opetetaanko alainen niin fiksuksi, että hän tottelee itse ennen kuin ruoska heilahtaa tai porkkana vilahtaa.

Calle Henning ponnahteli vastaan kadulla. Vakuutin hänelle, ettei nykyajan joukkokokoontumisissa nähdäkseni ole mitään fasistista eikä siis tietoista manipulointia, vaan yhteisöllisyys on ottanut uuden suunnan. Hän kertoi, että Hangossa näytetään ihmisille kahden ikävän ihmisen, C.-G. Liliuksen ja Henrik Tikkasen piirtämiä kuvia. He olivat vanhan kansan itse-ajattelijoita. Lisäksi he osoittivat ennen Internetin aikakutta, ettei mustan viivan taikaa valkoisella paperilla voita mikään, varsinkaan ei väri eikä animaatio.

Sata tuhatta ihmista kauppatorilla. Viisikymmentä tuhatta ihmistä verkossa kirjoittamassa paviaaneista tai assistenteistani.

Luulen että lueskelen kohta taas otsa rypyssä vanhaa Habermasia ja nuorempaa Ulrich Beckiä. Habermas oivalsi jotain hyvin oleellista julkisuuden rakennemuutoksista. Beck ymmärsi hänkin jotain varsin tärkeää, mutta en ole aivan varma mitä. Ja Luhmann, jonka kerran tapasin, kirjoitti laajan kirjan, jolla on naseva nimi, Yhteiskunnan yhteiskunta.

Ennen kuin nuoret lähtivät juopottelemaan Pihlajasaareen, kävimme HIITissä läpi kalvoja, joiden mukaan monissa ja etenkin monissa jo rahoituksen saaneissa tutkimusohjelmissamme on yhteisöllisyyden elementti mukana. Ennen tutkittiin mm. käytettävyyttä - mitä ihminen tekee tekniikalla. Nyt mielenkiinto on siirtymässä porukoihin - mitä ihmiset tekevät tekniikalla ja mitä tekniikka tekee ihmisille. Meillä on piru vieköön sata läpitte fiksua nuorta selvittelemässä näitä asioita ja tätä nykyä väestämme huomattava osa oh lähtöisin hyvin erilaisista yhteisöistä - Venäjän maista, Intiasta ja tietenkin lännen mailta.

On se etuoikeus notkua sellaisissa porukoissa.

Täytyy muistaa käydä oikeasti katsomassakin se kaupunginmuseon näyttely. Se uhkaa olla kyyläämisen historiasta. Tärkeä aihe.