Eilen vietiin paperit ja pahvit lattialta ja siirrettiin se
painava piironki. Tänään siirsimme ruokapöydän, vaikka tiesimme, ettei se tähän
uuteen keittiöön sovi. Mutta se sopi.
Näissä muinaisaikaisissa ruokapöydissä on jatkolevyt, puheen
olevassa tapauksessa kolme. Pöytää kiskomaan tarvitaan yksi riski mies ja yksi
lihava. Jos nyt joku vielä tietäisi, millaista paraffiinia, steariinia tai
kynttilää pöydän kannen alla oleviin puupintoihin voisi hinkata, pöydän
jatkamisen ja lyhentämisen voisi tehdä helpoksi ja nopeaksi.
Maanantaina tulee sähkömies, tiistaina saadaan uusi
astianpesukone ja keskiviikkona vierailee putkihenkilö. Tiskikone oli vähän
kallis lisä. Vaikka vanhakin oli mielenterveysalan laite – ainakin sen kyljessä
lukee ”Miele” – tuskinpa se poikkeaa pääsäännöstä. Sääntö on sama, joka koskee
myös minua ihmisenä: planned obsolescence eli suunniteltu vanhanaikaiseksi
tekeminen. En väitä vastaan, koska minustakin kodin koneet lahoavat alle 10
vuodessa. Kodin elektroniikka, kuten puhelimet ja tietokoneet, ovat
luonnollisesti tuoretuotteita. Kaksi vuotta on valitettavasti maksimi.
Tuo kuvassa näkyvä anoppimuorin piironki on ollut käytössä
sata vuotta. Se on koivua ja edustaa nähdäkseni keskinkertaisempaa suomalaista
puusepänteollisuutta vailla sen suurempia antiikkiarvoja. Mutta samaan tähtää
keittiö. Ainoa selvä myönnytys rahvaan intohimoille on saarekkeen ja työtason
materiaali, kivikomposiitti. Se on jäljiteltyä marmoria ja kuuluu olevan
ominaisuuksiltaan hyvää. Puu olisi tietty kauniimpaa, mutta lapseni sanoivat
kuin juopon jälkeläiset, ojennellen sinisiä, sierrettyneitä käsiään: Isä, älä
ota enää! Puista pintaa täytyy kuulemma jatkuvasti hoitaa, ja osata hoitaa.
Oli minulle se Skannon massivinen mäntypuinen pöytä, jossa
on tänäkin päivänä lasten (nyt keski-ikäisgten) hampaista. Mööpeli on maalla.
Itse asiassa muuten aika pimeä ajatus tehdä pöytä männystä, vaikka se olikin
tietysti liimattua.
Yllätys oli, että Aallon korkea baarijakkara ei sovikaan
entiselle paikalleen uuteen ympäristöön. Omassa maailmassani ei ole muita
arkkitehteja kuin Aalto ja Mies van der Rohe. Viesti tuntuu selvältä. On
mentävä katselemaan teräsputkituoleja. Onneksi edullisia väärennöksiä on paikat
täynnä. Aitoa taidetta en harrasta enkä tuota.
Nämä ovat puhtaasti makuasioita. Lapseni ovat herrasväkeä,
mutta itse olen pöljä poika pohjoisesta. Perimmät tuntemukseni ovat
maalaiskirkonkylää ja kauppiasperhettä, tosin sekoituksena, johon kuuluivat
kirjakauppa ja elokuvateatteri. Yksi lapsistani laittoi asuntoonsa tosi hienon
ruokasalin ja antoi kunnostaa äitinsä suvusta perityn kaluston, josta museot
olisivat kiinnostuneita. Se on se Yrjö Lindegrenin uniikki varhaistyö jugendin
ja funkiksen välisestä hämärästä. Ja seinillä on Halosta ja ties mitä. Selitys
oli selvä. Suomalaisessa perinteessä, jossa akateemisia asemia on tapana
liioitella suuresti, hän on herrasväkeä, väitellyt tohtori kolmannessa alenevassa
polvessa.
Siihen minulla ei ollut mitään sanomista. Laura Kolbe ja
Matti Klinge olisivat arvattavasti samaa mieltä.
Vasta nähdessäni uuden keittiöni käsitän, että kalustot ovat
suuri suomalainen säätykierron symboli. Todelliset herrasväet alkoivat sotien
jälkeen harrastaa talonpoikaistuoleja, ja tapa levisi kuin kulovalkea. Eri
paikoissa näkee toinen toistaan tökerömpiä esimerkkejä. Ei se ”talonpoikaisuus”
mitenkään taannut sopusuhtaa, koska missä tahansa joukossa on sekä taitomiehiä
ja –naisia että tunareita.
Esimerkiksi P. Haavikko, jota tapasin joskus, oli siihen
aikaan eli 1970-luvulla mielestäni aivan kummallisen kiinnostunut
isovanhempiensa kalustoita, joita oli eri paikoissa hyväkuntoisina ja aidosti
kauniina. Isovanhemmat olivat rehellisesti vaurastuneita ihmisiä, tyyppiä
Helsinkiin muuttanut muurari, josta kehkeytyi talonomistaja Kallioon.
Tämä ilmiö on hiukan vaikea havaita, koska käytyjen sotien
ja etenkin katastrofaalisen asuntopulan takia asunnot standardoitiin. Arava eli
asuntotuotannon verohuojennuslain eduista nauttinut uusrakentaminen oli
naurettavan yksityiskohtaista. Suurin sallittu kerrosala oli 119.5 neliötä.
Vanhat patriisiasunnot pilkottiin. Kotiapulaisen huoneet muuttuivat
vuokra-asunnoiksi. Ja siten vanhempi vallasväki hankkiutui ilman surun tunteita
eroon perintökaluistaan. Koska minulla on vain hyvin harvoin ollut tilaisuus
seurustella yhteiskunnan kuohukerman kanssa Engelinaukiolla tai Katajanokan
jugendlinnoissa, sitä puolta en tunne. Sen tiedän, että barokkikaappi tai
jugend-lampetit eivät mitenkään sopineet sodan jälkeen käytettävissä olleisiin
tiloihin. Ja niin ne katosivat maailmasta. Hyvä niin.
Kesämökeiltä alettiin kantaa kaupunkiasuntoihin erilaisia
vaneriviritelmiä, joita juuri Alvar Aalto ja kumppanit olivat kehittäneet
tietoisesti muuhun kuin edustuskäyttöön. Ja suuret sukupolvet suosivat
superlonia ja ruskeita ja keltaisia painettuja kankaita sekä kalusteissa että
vaatteissa.
Minulla on kuin onkin hyllyssäni Gustaf Strengellin ”JHemmet
som konstverk” (1923) – koti taideluomana. Kirja on hieno ja Strengell – mm.
Tamminiemen suunnittelija yhdessä kumppaninsa Frosteruksen kanssa – oli viisas
mies. Ajatus taas tuntuu maalais- ja virkamiestaustalla naurettavalta. Ei koti
minulle oikeasti ole eikä voi olla taideteos. Koti oli pitkään paikka, jossa
paitaa vaihdettiin. Nyt sitten vanhana hakee mukavuutta oman aikamme
pikkuporvarillisuuden tunnuksista.
Muuten, keittiöremonteista, näppärien henkilöiden on syytä
pitää näppinsä kurissa. Ainakin HTH-keittiöiden kalusteiden rungot olivat
valmiiksi koottuja ja niiden siisti kiinnittäminen on selvästi ammattimiehen
homma. Vähän kyllä ajattelin, että sellainen laser-vatupassi olisi veikeä
vekotin.