Kesä koittaa Niinistölle

Hyvää, herra Tasavallan Presidentti, kesää.

Eräissä hommissa, kuten Niinistön ja nyt Kataiselta vapautuvassa, ei pidä vastata, kun kysytään, eikä kysyä, kun vastataan.

Kun meneillään on koulujen päättymispäivä, lopuksi kysyttiin Suvivirrestä; sen vuoksi ja kun sanottu seikka ei ole Tasavallan presidentin virkatoimiin liittyvä, vastaaja harkitsi oikeaksi ilmaista, että lausunnon antaminen asiasta raukeaa, mitä kaikki asianomaiset noudattakoot.

Toisin toimien korkean viran haltija jää kyllä äkkiä kielestään kiinni kuin hupsu  rautakankeen pakkasella. Siitä on ennakkotapauksia.

Vapaa-ajattelijoiden ilmaisema mielipide on hyvin järkevä. Tuon virren laulaminen koulun juhlassa on sellaista toimintaa, jota uskonnonvapauslainsäädäntö koskee. Siksi sitä ei pitäisi laulaa. Asiassa on, kuten tiedetään, annettu vastakkaiseen suuntaan käyvät suositukset.

Jos tuo tulkinta kuitenkin tulisi todeksi, saisiko Suvivirttä sitten soittaa koulun päättäjäisissä? Se on tiettävästi ruotsalainen kansansävelmä, jolla ei ole tekemistä virsien kanssa. Virsikirjaan se nostettiin 1600-luvun lopulla, kun sanat kirjoittanut Israel Kolmodin kuului asiaa valmistelleeseen komiteaan.

Tämä ei ole saivartelua. Jukka Perko on tehnyt suurenmoisia jazz-sovituksia virsistä ja hengellisistä lauluista. USA:ssa hengelliset sävelmät eli spirituaalit eivät ole lainkaan erotettavissa muista bluesin ja jazzin pohjalla vellovista melodioista.

Jos nyt muistan, Pier Paolo Pasolinin unohtumattomassa ”Matteuksen evankeliumi” –elokuvassa passiomusiikin, Bachin E-duuri-viulukonserton, Webernin muokkaaman Bachin Ricercarin, Mozartin dissonanssikonserton ja Prokofievin  kanssa soi ”Sometimes I Feel Like a Motherless Child”.

En lakkaa ihailemasta jorma Hynnistä. Spirituaali-levyllä hän laulaa oikein väärin tuon laulun terssit; ”sininen nuotti” vaihtelee eri esittäjillä paljonkin; intervallin voi kuulla falskinakin, ellei käsitä, että tuossa musiikkiperinteessä sävelasteikko putoaa duurin ja mollin väliin.

Suvivirsi tuo mieleen ”pikku jääkauden” eli Euroopan tavattoman kylmän jakson, joka oli pahimmillaan 1600-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa. Ilmasto oli vähän sekaisin. Virsi ikään kuin ennakoi lähes kaikkien tuntemia tapahtumia, Isoa vihaa ja Karoliinien kuolinmarssia Norjan tuntureilla.

Tuohon aikaan kesäntulo oli aina ihme. Että vielä oltiin hengissä!

Noin kauan ennen Linnétä kukat nähtiin yleensä vertauskuvina. Luonnon ihasteleminen oli tapana vain pastoraalin ”topoksena”. Teksti ei ole mitään sukua kukkaihastukselle, jota voisi symboloida esimerkiksi tulppaanien tulo muotiin Hollannissa ja muuttuminen muodista himoituksi kauppatavaraksi. Kysymys oli vain elämästä ja kuolemasta.

Kyllä me muistamme ne vuodet, kun juhannuksena ajettiin kirkkoon järven jäätä. Toivo Vuorelan ennen sotia julkaisema tieteellinen artikkeli hätkäytti. Olin vetelästi arvellut, että ”paha silmä” ei ole meidän kulttuuriamme. Kuten useimmat muutkin, olin arvellut isoäitien huonotapaisuuden olleen huonosti ymmärrettyä kristillisyyttä. ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.”

Tutkija huomauttaa, että huonon onnen aiheuttaminen toisille on ikiaikainen ongelma. Minä huomautan, ettei kysymys ole pohjaltaan onnesta, van sen puuttumisesta, eli onnettomuudesta. Keskisormea näyttämällä toivotetaan katsojalle epämiellyttävää kokemusta eli tiettyä onnettomuutta. Joidenkin tietojen mukaan lentäjille ja lentomatkustajille ei edelleenkään pitäisi toivoettaa mitään hyvää. Saksan kielellä taistelulentäjille toivotettiin aina ja poikkeuksitta ”niskat nurin” (Hals- und Beinbruch).

No, lapsen (tai muun omaisen) kiittäminen merkitsee hänen noitumistaan onnettomuuden uhriksi. Ja samaa perua olisi sitkeä tapa torjua saadut kehut ja kiitokset. ”Enhän minä mitään… Miten nyt sattui lipsahtamaan…”

Toivottaisin edellä olevaan viitaten Niinistölle pahaa kesää, mutta väärin käsitetyksi tulemisen peloissa en sitä kuitenkaan tee. Mutta – ei se suvivirsi ole niin vähäpätöinen asia. Se on pahojen silmien maailmassa turvallinen tapa kiittää siitä, ettei ole vielä huonommin käynyt. Uskonnon kansa sillä ei ole tekemistä, taikauskon kyllä.

Kirjeet

Suur-suomalaisessa kuvassa (K.K., 1942) on Syväri, lähellä kohtaa, jossa se virtaa viimein Laatokkaan.

Toivoakseni olen jo unohtanut, mihin kansioon panin kirjeet. Olin kirjoittanut niitä yksityisistä asioista 1964 ja 1965, ja ne oli pantu talteen. Outoa mennä Pariisiin kirjoittamaan kirjeitä Suomeen. Tuiki merkillistä.

Vanhempieni kirjeenvaihto on minulla. Vuoden alusta 1940 joulun alle 1944 noin 1000 kirjettä, vaikka kirjoittajat olivat asuneet yhdessä lokakuusta heinäkuun alkuun. Kaikille perkeleille sitä kyniä myydäänkin. Enemmän kuin yksi kirje päivässä! Ja siinä jossain välissä oli pelastettava isänmaakin. Tai, pelastuihan se.

Tulvan tammesi minun syntymäni ja sitä muutamilla päivillä edeltänyt Lapin sodasta kotiuttaminen. Myöhempi viestintä onkin sitten sävyltään selvää asiaa. Äiti on kirjoittanut isälle:” Tarvitsisin rahaa mutta en kehtaa pyytää.”

En aio lukea noita kirjeitä, en skannata enkä luovuttaa pois. Se on pelkkä arvaus, mutta kysymyksessä lienee kahden nuoren ihmisen suhde, ja luulen, että se on ihmisestä toiseen, hiukan ilmaisutaidosta riippuen, aika samanlainen. Edelleen arvaan, että nykymittojen mukaan sävy on sangen aatteellinen ja siveellinen.

Tuo on järkevä selitys. Tosi se ei ole. Pelkään lukea niitä ja siksi en aio häiritä itseäni.

Hyvin usein, viimeksi teoksessa ”Isän huone”, jossa professorien tyttäret kertovat isistään ja siinä sivussa aika paljon äideistään ja tietysti myös sisaruksista ja itsestään, toistuu tämä sama asia. Vanhempien kuoltua kirjoittaja on saanut haltuunsa vanhempien vanhat kirjeet ja löytänyt niistä kaksi itselleen täysin tuntematonta ihmistä.

Johtuneeko professoriudesta vai aikakaudesta, mutta isät vaikuttavat olleen erittäin ahkeria sysäämään syrjään lapsena, ja vaimonsa tietysti. Mikä tahansa tunteiden ilmaiseminen, raivosta karjumista lukuun ottamatta, on ollut sellaista hempeilyä, joka ei kerta kaikkiaan tullut kysymykseen. Suosittu tapa oli jäätävä polte. Reaktiot ilmaistiin jättämällä reagoimatta. Kannatan itse samaa aatetta. Muutaman viikon tai kahdenkymmenen vuoden mykkäkoulu tekee terää.

Jäin minä hiukan miettimään. Kalle Päätalolla on termikin, aito murresana – ”läyryäminen”. Tosi miehen kunnia ei kestä sellaista, että sanoisi sävyisästi jotain oman perheensä jäsenille, tai muillekaan. Jos asiasta eli kulloisestakin tilanteesta on poikettava, se on sitten perkelettä tai Jumalan sanaa. Ei koskaan, vahingossakaan, ilmaistuja läheisyyden tuntoja.

Sota-ajan kirjeistä on julkaistu kirjoja vaikka mitkä määrät. Muodissa ovat myös nuorten naisten tuosta aihepiiristä kirjoittamat romaanit. Useimmissa on sama vika. Niissä selvitellään tunteita. Se on epäaitoa. Sen ajan ihmiset – kuulun kai niihin itsekin – eivät tunnustaneet mitään tunteita.

Metsätyömiehellä ja menneessä maailmassa maan valioina pidetyillä oppineilla herroilla ei tunnu olevan tässä suhteessa eroa. On aiheellista epäillä, että erot ovat muissakin suhteissa pienempiä kuin luullaan.

Kun seurasin korkeita tuomareita ja yritin järjestelmällisesti rakentaa itselleni kuvan ”tuomarimentaliteetista” eli mielenlaadusta, tämä tuli usein esiin. ”Esittelijä N. on kuollut tänään aamulla oman käden kautta.” – ”Täytyy kirjoittaa uusi esittelylista.” Ajattelin sanoa, että te tapoitte hänet. En sanonut. He olisivat jättäneet lausuman varteen ottamatta.

Tässä kohdassa olen siis jo vaihtanut puheenaihetta; en puhu vanhemmistani; isäni tapasi sanoa kauniisti. Kerran hän kirjoitti sanat ja hänen kaverinsa Kullervo Linna sävelsi sanoista tangon Lailalle. Hän lauloi sen itse levylle. Tuossa vaiheessa he olivat olleet ainakin 40 vuotta naimisissa.

Hypoteesi tuleville tutkijapolville. Valioperheiden koostuneisuuden todelliset tekijät ovat tyttäret. Isät ja äidit kuluttavat voimansa älylliseen ja sosiaaliseen poseeraamiseen eli esiintymään päätoimisesti viisaina ja kauniina. Pojat väistävät. Tyttärille ei tule tällaiseen tarvetta.

Muistin runon (e.e. cummings) ja sain syyn mukailla:

Yliopiston naisilla suunnitellun sielun sielun päällä

on epäkauniit kasvot, pehmustettu mieli,

vaikka keskellä taivaan pyöristetyn kotelon

kuu rapisee kuin kiukkuinen karamelli. 

Kuvat ja koneet

Arkipyhä… Siis hopeanhohtoa ja emulsioita. Eilinen ja tämä valokuva ovat isäni 1941 – 1943 ottamia. Filmi oli Agfa Isopan ISS (20 DIN) ja kamera Zeiss Ikon Super Ikonta III (tallella).

Aunuksessa yhdessä muutaman saman henkisen lentäjän kanssa he kehittivät ja kopioivat omat kuvansa armeijakunnan tykistötoimisto laboratoriossa. Rullien lähettäminen johonkin kehitettäväksi sotatoimialueelta tai vuoroloman odottaminen olisivat olleet hupsuja ajatuksia. Harraste saattoi silti olla hitusen laitonta.

Saman Nurmoilan lentokentän tuntumassa majaili Tiedotuskomppania 1. Kuulemani mukaan komppanian valokuvaajista eräät olivat persoja viinalle, jota sitten hankittiin. Hinta oli kuvaamisen opetusta kädestä pitäen. Tuossa vaiheessa ilmavoimilla oli enemmän lentäjiä kuin lentokoneita, joten aikaa oli.

Tuossa yllä olevan valokuvan nimi voisi olla ”sota”. Nainen kyntää. – Naiset eivät koskaan kyntäneet. Siinä oli rahtu taikauskoa ja enemmän kuin hyppysellinen järkeä. Kyntäminen on raskasta työtä. Nainen auran kurjessa merkitsee poikkeustilaa. Miksi hänellä oli valkoinen leninki eli työhön mahdollisimman soveltumaton asu, sitä en tiedä.

Kompositio – viljan korret etualalla – aiheuttaa yllättävän optimistisen tunnelman. Teknisesti temppu on vaikea toteuttaa, ja syvyystarkkuuden hallinta varsinkin vaatii taitoa. Etualan täyttämisestä tuli isäni valokuvien ”nimikirjoitus”. Hänen Lapin kuvissaan on hyvin usein ihminen tai reppu edessä lähellä kuvaajaa. Se on yksinkertainen ja edelleen toimiva keino. Kuvaan saa syvyyttä.

Kokeilin itse tänään uusinta laitettani, joka on Panasonicin aika halpa Lumix DMC-FZ72, kiinteä objektiivi ja hirviö-zoom (20 mm – 1200 mm. Kuvasin äsken syreenin kukkia pihan yli. Pakko myöntää, että jälki hämmästyttää. Niitä kuvia aion tiputella näiden kirjoitusten yhteyteen, ettekä tule arvaamaan kulloistakin polttoväliä. Laajakulma-asennossa kamera tarkentuu muutamaan senttiin. Kysymys on syvyystarkkuuden hallinnasta ja tietenkin kokeilusta. Haaveeni on kuvata muuan puu, joka joutessaan kasvaa keskellä peltoa. Ehkä maailma on nurin, rungot roikkuvat taivaalla ja neulaset imevät valoa, ja todellinen elämä on maan alla pimeässä?

Referenssinä on DMC-G2 ja Lumix (Leica) f 1.7 20 mm., josta ei objektiivi paljon parane. Kiinteän polttovälin linssit tahtovat olla halpoja; niin tämäkin. Eikä kannata neuvoa minulle kunnon kalustoa, eikä kehua FX–sensoreita. En ole valokuvaaja enkä muutenkaan halua roikutella painavaa kalustoa enkä maksaa niin paljon. Tämä Panasonicin ja Olympuksen neljäkolme vastaa hyvin mieltymyksiäni.

Isäni piti yllä valokuvauksen taitojaan mutta ei koskaan viehtynyt Hasselbladeihin eikä edes Rolleihin. Hänen hyllystään löytyi kaikenlaista lystiä, kuten ”uusilla” kinofilmikameroilla kuvaavalle osoitettuja oppaita. Filmien kehittäminen ja kopioiminen kotitalon kellariin varustetussa pikku laboratoriossa jatkui noin vuoteen 1960. Silloin menestys Lapin kuvaajana kai käänsi huomion pelkästään väridioihin. Hiljan kyllä sain serkultani 50-luvun mustavalkoisia negatiiveja, joissa on kuvattu arkisia asioita.

Myös äidinisä piti oikein jonkinlaista valokuvaamoa muiden kauppaliikkeittensä ohessa, ja hänen kuviaan 20- ja 30-luvulta on säästynyt jokunen määrä. Hauskoja nekin ovat, mutta ei hänestä varsinaisesti ollut kuvaamaan ulkona.

Isäni oli ilmeisesti saanut erittäin hyvää opetusta ennen sotia, ehkä NMKY:n toiminnassa. Eräissä kuvausasioissa hänestä tuli joka tapauksessa ammattilainen. Hänhän ei ollut ilmavoimissa ohjaaja eli pilotti. Hän päätyi tähystäjien kurssille Kauhavalle puoliksi sattumalta, aivan samoina päivinä, kun RUK:n talvisodan aikainen kurssi keskeytettiin. Siltä kurssilta kaatui noin puolet. Isäni yritti Kauhavalla myös ohjaajakurssille, mutta vastaus oli, ettei yhdelle miehelle anneta kahta koulutusta. Lisäksi hänen toinen harrastuksensa, kilpasuunnistus, oli auttanut niin paljon, että ennen pitkää hän opetti lentonavigointia Ilmasotakoulussa. Se oli tarkkaa puuhaa, kun radioilla ei ollut tapana toimia.

Ilmavalokuvaus oli hänen leipälajejaan – tykistön tulenjohtolennot oli tapana valmistella käymällä kuvaamassa kohteet etukäteen. Muistelmakirjan (FK-lentue) mukaan eräät valokuvauslennot hitaalla kaksitasolla olivat erittäin hengenvaarallisia, pahimpana Sortavalan kuvaaminen taistelun aikana. Jotta kuvista olisi saatu todellinen apu maataisteluihin, oli ajettava ”jono” eli lennettävä kuin juna kiskoilla ja kuvattava koko ajan, ja sen vihollinen tietenkin yritti kaikin keinoin estää.

Suomen paras ilmakuvaaja muuten oli Lauri Äijö, joka sai Mannerheim-ristin. Hiukan epäilen, että hän saattoi olla joku niistä, jotka lensivät kuvaamassa maanteitä ja Muurmannin rataa Neuvostoliiton ilmatilaa loukaten välirauhan aikana.

Mutta tuo on tausta, jollaista me nykyiset emme osaa helpolla kuvitella. Jokaisen otetun valokuvan on onnistuttava, ja etenkin viistokuvien suuntaaminen oli tarkkaa. Hintana on oma ja kaverin henki.

Koristeltu Kalevala

Huomasin vasta kommenteista, että ainakin joku eilisen jutun lukijoista oli jäänyt osattomaksi yhdestä menneisyyden lukemisen herkusta.

Esimerkiksi Sakari Pälsi ja Martti Haavio, kaksi huippuammattilaista, esiintyvät sota-ajan valokuvissa hipelöimässä jotain Karjalan runomailta löytämäänsä. Arkeologi Pälsi oli reservin sotamies, myöhempi akateemikko Haavio, runoilijana P. Mustapää, oli tiedotuskomppanian päällikkö. Myös heidän vuosien 1941 ja 1942 kirjoituksistaan ja kirjeistään pulppuaa riemu. Nyt oli todella päästy Sinne!

Tehdään asia selväksi: Suur-Suomesta intoilleista osa halusi löytää yhteyden Suomen suureen menneisyyteen ja palauttaa kansamme yhteyteen sen sorrossa harhailleet sirpaleet. Hanke toteutui 8.12.1941 pysäytetyllä hyökkäyksellä. Noita kansansirpaleita olivat etenkin Viena ja Aunus.

Suomella ei ole suurta menneisyyttä. Suursuomalaisten etsimää kohdetta ei ole koskaan ollut olemassa.

Kysymys on siis siitä, välittääkö Kalevala tai välittävätkö Kalevalan takana olevat muinaisrunot jotain historiallisesta todellisuudesta. Jos näin on, miten tuo todellisuus sijoittuu kartalle?

Yli sata vuotta osa tutkijoista on ollut sitä mieltä, että muinaisrunot ja Lönnrotin Kalevala ovat kuvitelmia eli fiktiota ja välittävät käsityksiä menneisyyden mytologiasta, etenkin keskiajan ja siihen siilautuen myös pakanuuden ajan.

Toinen puoli tutkijoita on erilaisista syistä etsinyt muinaisrunojen ”alkukotia” selvittelemällä, mistä nuo tekstit ovat kotoisin. Kaksi mielipidesuuntaan on saanut kannatusta. Toisille lähde on ollut Länsi-Suomessa, kuten Kokemäenjoella ja Pohjanmaalla. Toisille se on ollut Karjalassa, mutta nimenomaan Laatokan karjalassa.

Vain vakavasti otettavat käsityskannat huomioon ottaen siitä on oltu 150 vuotta yksimielisiä, ettei tuo aarre ole peräisin Aunuksesta eikä Vienasta. Vienassa, kuten Uhtualla ja Vuokkiniemessä, runot olivat säilyneet. Lönnrotin aloittaessa toimintansa 1820-luvulla runojen alkuperä oli jo unohtanut. Niitä laulaneiden ihmisten suvut olivat luultavasti Vienaan Oulujoen seuduilta muuttaneita.

Siis Vienan ”Kalevalan laulumailla” oli vielä 1800-luvulla ihmisiä, jotka muistivat kalevalamittaista runoutta. Siinä kaikki.

Akateemikko Matti Kuusi tutki näiden tekstien syntyä ja julkaisi asiasta väitöskirjan. Samalla asialla oli hänen esimiehensä, edellä mainittu Haavio. Tutkimusta piti arvottomana edeltäjä, professori Väinö Kaukonen. Kun Lönnrot oli viitannut Arkangelin seutuun, Haavio selvitti myös Bjarmiaa, joka oli kerran niillä main ja joka tunnetaan kirjallisista lähteistä ja muinaislöydöistä.

Uusin yleisesitys on upea ”Kalevalan kulttuurihistoria”. Sieltä löytyy kaikki, myös muinaisrunojen käyttäminen ”suomalaisuuden” rakentamiseen. Osa tuosta rakentamisesta oli tahallista valehtelemista, osa vouhottamista.

Oma vouhotukseni: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallinnoima ja julkaisema aineisto on kansainvälisesti ainutlaatuinen ja hyvä syy suureen ylpeyteen. Kalevala on verraton teos. Nykyisen tekijänoikeuslain mukaan tekijä olisi kuitenkin yksin Lönnrot, ei ”kansa”. Näin on siitä huolimatta, että Lönnrot suoranaisesti keksi teoksen säkeistä vain 3 prosenttia. Taide on tuollaista. Se luodaan olemassa olevasta aineistosta.

Tutkijat löysivät vanhan rajan takaa arvokasta, hienoa ja kunnioitettavaa kulttuuria, vanhaa ja katoavaa – ja nyt lopullisesti kadonnutta. Vapautustaan voihkivia veljiä he eivät juurikaan löytäneet. Aatteellisessa ja kulttuurisessa mielessä kysymyksessä oli hukkareissu. Mitä se poliittisesti ja sotilaallisesti oli, siitä kullakin lienee mielipide.

Olen samaa mieltä kuin Kuusi. Todella silmät vesittäviä ovat lukuisat muinaisrunot. Perinteessä riitti luojia ja muokkaajia ehkä tuhat vuotta. Kuusen hahmottelemat ”Turun modernisti” (Jos mun tuttuni tulisi), lintuelegikko ja muut ehkä oikein löydetyt yksilölliset äänet merkitsevät minullekin enemmän kuin Homeros, samaa kuin Catullus tai Villon, huippuun kehittyneitä kielen kuvia ihmisen perinteisistä onnettomuuksista.

Peruslähde: Suomen kirjallisuus I (1963), Matti Kuusi, Kirjoittamaton kirjallisuus. – Laajaa tekstiä pidetään suomalaisen esseen huippuna. Luultavasti Kuusi osasi ulkoa 82 000 muinaisrunoa (ja Krogeruksen mukaan ”Suomen runottaren”), mutta se ei häiritse.

Kuvassa (ottanut K. Kemppinen 1942 Nurmoilassa) kaksi heimoveljeä. Saappaat näyttävät olevan vaarilla ja pojanpojalla samaa numeroa.

Äärisuomalaiset

”Luvattu maa” (Näre – Kirves, Johnny Kniga, 2014) näyttää sisältävän tutkimusta itärajan taakse suuntautuneista haaveista, jotka elivät 1918 – 1944. ”Tutkimuksella” tarkoitan perusteltua ja lähteiltään tarkistettavissa olevaa tietoa, jota suurimmaksi osaksi vaikka ei aina tuottavat yliopistolla tai sen lähellä olevat ihmiset. Usein mutta ei aina kirjoittajan akateeminen tutkinto on vahva viite.

Tämän kirjan yksi keskeinen kohde on väärä tutkimustieto. ”Idänkysymyksestä” julkaistaan vieläkin tietoa, jota on kaunisteltu tai karsittu. Sodan aikana ja ennen sotia se oli oikeastaan sääntö. Osa ”Luvattuun maahan” tutustuvista pahoittaa mielensä. Niin on hyvä.

Puoliväliin olen lukenut Tellervo Krogeruksen liian laajan elämäkertateoksen ”Sanottu, tehty. Matti Kuusen elämä 1914 – 1998 (Siltala, 2014). Matti Kuusi oli sotien jälkeen Akateemisen Karjala-Seuran ja heimoaatteen muutoksen henkilöitymä. Koulupoikana ja opiskelijana 1930-luvulla hän oli ollut tuon aatesuunnan ”hovirunoilija” ja yksi johtavista ylioppilaspoliitikoista. Jatkosodan aikana hän oli johtava rykmentin valistusupseeri. Rykmentti oli JR 7 (Kemppi, sitten Ehrnrooth).

Aika usein joudun miettimään tämän blogin kommenttien johdosta, miten suuren numeron teen itsestäni. Selitystäni ei selvästi uskota. En ole niin mielenkiintoinen henkilö, että kokemukseni ja ajatukseni olisivat julkaisemisen arvoisia. Omistani päädyn puhumaan tavallisesti siksi että kirjoittamalla toisten asioista ajautuisin vaikeuksiin. Minulle vastattaisiin, että ei se noin ollut. Joskus vastattaisiin, että on sopimatonta, epähienoa tai rikollista esitellä julkisuudessa niitä tai näitä asioita. Myös maalaan itse itseni nurkkaan silloin tällöin.

Viime päivinä olen yrittänyt ymmärtää Lappia ja Lapin kirjallisuutta tutkiessani, mitä perua on vaikutelmani, että Walleniuksen Lappi oli kovakouraisen äärioikeistolaisuuden maa ja Kullervo Kemppisen Lappi jollain omituisella tavalla yli sadan vuoden takaisen karelianismin uusi kohde. Siten jokin osa reppuretkeilijöistä olisi ollut myöhäisiä heimoretkeilijöitä, yhtenä niistä minä.

Olen nuori Suur-Suomen hengessä kasvaneeksi. Kun synnyin, tuo mieletön ajatus oli lopullisesti kuollut. Alan kirjallisuus oli kotona hyllyssämme ja luin sen. Matti Kuusen runokokoelman ”Runon ja raudan kirjan” opin kokonaisuudessaan ulkoa ja sen toisen ”Routa liikkuu” enimmäkseen. Jälkimmäisen sanoma jäi hiukan hämäräksi – epäonnistumisen, luopumisen kuvat. ”Tiesimme muka, / leikistä kuka / selvisi ehjin nahoin. / Petyimme pahoin. // Ei entisellään / lie keho kellään. / Sielukin sikin sokin, / rempalla jokin…//

Isälläni oli kaksinkertainen syy heimohenkeen. Hänen äitinsä oli Kivennavalta ja isä Inkerinmaalta. Inkeriläisten karkotukset ja murhat alkoivat, kun hän oli 10-vuotias, ja siellä meni setiä, tätejä, mummo ja serkkuja. Tietoja tihkui. Aivan varmasti tiedän, että muuan Kaisu selvisi Rajajoen yli Suomeen karattuaan Siperiasta asti.

Matti Kuusen ”kuolleet veljeni Inkerin soista, elävät veljeni vankiloista” oli kirjaimellisesti totta. Miten tämä liittyi laajemmin heimoaatteisiin, sitä en ymmärrä. Isänisä oli kolunnut kaikki heimoretket Aunuksessa, Vienassa ja Virossakin, joten tietoa todellisuudesta meillä oli.  Isäni kävi Helsingin Normaalilyseota 1933 - 1937 ja sitten rahat loppuivat. Lukion kurssi jäi maalla (Kauhavalla) vuonna 1944 tentittäväksi. Normaalilyseon ykköshahmo oli Matti Kuusi, jonka lähin ystävä, umpipohjalainen Aulis Ojajärvi muuten oli saman koulun rehtori 60-luvulla.

Suomen mielipidejohto sijaitsi Yliopiston päärakennuksen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran akselilla. Suomen kielen professorit (E.N. Setälä), kansatieteilijät (Kustaa Vilkuna) ja kansanrunouden tutkijat (Martti Haavio, Matti Kuusi) toimivat hyvin merkittävissä verkostoissa hyvin varakkaiden säätiöiden turvin. Tämän verkoston takuutuote oli esimerkiksi Kekkonen.

Isien sukupolven Suur-Suomi oli järkyttävän mieletön – mielipuolinen – ajatus. Itsenäistynyt, puoliksi tyhjä, sisäisesti repeytynyt Suomi aloitti haastamalla riitaa itään ja lähteen. Viena oli vapautettava ja lisäksi Länsi-Pohja ja Ruija ja suurten naapurien kielet alistettava samalla. Millä voimalla ohjelma toteutettaisiin, siitä ei puhuttu koskaan. Valloitushaave syntyi niin varhain, että Saksasta ei ollut missään tapauksessa apua eikä kansallissosialismia ollut vielä keksitty. Aunuksessa, Vienassa, Länsi-Pohjassa ja Ruijassa ei yleensä muistettu kertoa, että teidät vapautetaan. Ne jotka kuitenkin kuulivat, ihmettelivät.

Neuvostoliitto tavoitteli tosissaan maailmanvallankumousta, ja myös siinä oli mielettömyyttä kerraksi. Mutta Stalin ymmärsi selvästi, että tuo tavoite toteutuisi vain sotilaallisella väkivallalla, ja voimaa oli. Mutta suomalainen aate syntyi viimeistään 1920, jolloin Neuvostoliitossa oli sisällissota. Seuraavat 20 vuotta jotkut uskoivat Suomen suureen menneisyyteen. Se ei haitannut, ettei sellaisesta menneisyydestä ollut löydettävissä mitään merkkejä tai todisteita. Sellaisiksi tarjottiin suomen kieltä ja muinaisrunoja – siitä alan professoreiden suuri määrä. Ja tosiasioita tarjoavaa tutkimusta tulee nyt. Tähän asti tieto on pysynyt ammattipiirien kirjoituksissa. Olisiko nyt kuitenkin viimein tullut aika esitellä tosiasiota, jotka eivät ole tosia eivätkä asioita?

Talvisota

Tällä kertaa en päässyt pahemmin innostumaan jääkiekkokisoista. Talvisodan henki on elämäni tarina – se kysymys, miten tullaan toimeen musertavan, lopullisen tappion jälkeen, ja miten opetellaan ja opitaan elämään perse märkänä.

Yritän ymmärtää, miten nimitys ”torjuntavoitto” luiskahti tarkoittamaan vuoden 1940 sijasta vuotta 1944, vaikka viimeksi mainittu oli oikeastaan torjuntatappio, jonka vaikutukset tuntuivat yli 50 vuotta.

Sana ”torjunta” on kaksimielinen. Panssaritorjunta ihmettelee pahviteltassa, mistä saisi jytkyjä. Ilmatorjunta haikailee että voi kun olisi tykki. Ikäväntorjunta hypistelee haitaria kuusen juurella. Piruntorjunta näpertelee ruumisarkkuja. Sitä vastoin tulipalon tai tulvan torjunta merkitsee vahinkojen rajoittamista.

Otsikkoni on tietenkin syötti. Yksi ja toinen jättää sen nähtyään kirjoitukseni lukematta. Pyrin siihen. Nämä kirjoitukset ovat kotiruokaa. Elintarvikealalle en siirry.

Suomi siis sai torjuntavoiton Putinlandiasta, kun hävisi vain 5 – 2.

Ukraina ei vaikuttanut EU-vaaleihin, ja muutamat asiantuntijat huokaavat mediassa, että demokratian voisi lopettaakin, kun ihmisiä ei kiinnosta.

Poliittinen historia voisi auttaa. Äänestäminen takelteli 1920-luvun Suomessa. Aika paljon ääniä saivat kuitenkin ne, joiden mielestä olisi ollut saatava kuningas tai Mannerheim tai ainakin luja keskusvalta (presidentti). Korkein oikeus arvioi myöhemmin vähän mainostetussa lausunnossaan hallitusmuodosta vuonna 1918, että presidentillä olisi oltava ehdoton ja täydellinen veto-oikeus, koska eduskunta ei ymmärtäisi säätää vain viisaita lakeja.

Ensimmäinen vahva, populistinen puolue, joka ratsasti herravihalla ja vastusti ankarasti ruotsin kieltä, oli maalaisliitto, myöhemmin nimeltään keskustapuolue. Vastuulliset tohtorit ja dosentit (J.E. Sunila, Lauri Kr. Relander) yrittivät edustaa sitä, mutta kansa otti vallan. Kyösti Kalliota pidettiin puutteellisen koulupohjan takia kykenemättömänä pääministerin, eduskunnan puhemiehen ja tasavallan presidentin virkaan. Kirvulainen maanviljelijä Juho Niukkanen ottikin itse kasvattaakseen poliittisen broilerin, ja se oli jytky, siis tämä U.K. Kekkonen.

Koska poliittisen historian tutkijat olivat valitettavan oikeistolaisia, itserippi kohdistui sotien jälkeen kovin yksipuolisesti oikeistoon. Maalaisliiton merkittävää panosta Lapuan liikkeessä ei yleensä muistella.

Suuri poikkeus oli Viljami Kalliokoski, jonka elämäkerran kirjoittaja ja pojanpoika Matti kirjoittaa nyt työkseen Helsingin Sanomien pääkirjoituksia kuten ennen häntä merkittävän keskustalasinen Pentikäinen. Näitä kirjoituksia seuraan itse mieltymyksen tuntein.

Jääkiekon ja EU:n yhtymäkohta on kysymys ideologiasta eli aatteesta. Putin rakentaa Neuvostoliittoa ilman kommunismia. Siitä asiasta ei kai ole epäilyä. Kommunismin aatteen, joka oli valitettavasti niin hämärä, ettei Leninkään sitä koskaan oikein ymmärtänyt, Putin haluaa korvata nationalismilla eli korostuneella kansallistunteella. Tässä hän muistuttaa Jugoslavian alueen 1990-luvun rosvopäällikköjä ja eräitä arabijohtajia.

Putin ei voi onnistua. Moneen kertaan kokeiltu viisaus kertoo, että heti kun rahat loppuvat, aatekin unohtuu. Venäjän taloudellinen tila näyttää olevan heikko. Tätä vakavampaa on, että taloudellinen kehitys on olematonta. Neuvostoliitto putosi samalla tavalla kuin joskus hattu putoaa naulasta. Syy oli pohjaltaan sama kuin keisarikunnan tuhon. Taloudellisten voimavarojen (resurssien) ydinkysymys on niiden kohdentaminen (allokointi). Sijoittaminen sotateollisuuteen on mainio ajatus, jos maassa on teollisuus, kuten Yhdysvalloissa 1950-luvulla tai Ruotsissa ja Sveitsissä 1900-luvun. Neuvostoliiton sotateollisuus menestyi, kun se otti 1941 sodanpäämääräkseen uuden markkina-alueen avaamisen eli Itä-Euroopan valloittamisen.

Nyt voittanut jääkiekkojoukkue oli erittäin hienoa palveluntarjontaa. Osaamista maassa on, mutta jääkiekko ei ole teollisen mittakaavan tuote, toisin kuin jalkapallo.

Sääli ettei Putin itse entisenä turvallisuusjoukkojen miehenä muista, että samojen turvallisuusjoukkojen – NKVD – virallisestikin ylläpitämä ukrainalainen Kiovan Dynamo pelasi sen ”kuolemanottelun” 9.8.1942 Saksan ilmavoimien joukkuetta vastaan, ja voitti. Tosin se on epäselvää, vastasiko neuvostoaikainen legenda lainkaan todellisuutta. Katso lähemmin Wikipediasta ”Kuolemanottelu!” tai ”The Death Match”.

Mitä se ketään kiinnostaa

Mitä se ketään kiinnostaa, tarkoittaako ’Helsinki’ tai ’Espoo’ jotain vai ei. Jos paikannimen peru löytyy, se on melkein poikkeuksetta joutavanpäiväinen. Pori on linna ja Porvoo linna ja joki. Entä sitten?

’Taipale’ on hyvin tavallinen paikannimi ja henkilönnimi. Aika usein se on jokin taival matkalla turhasta paikasta tarpeettomaan paikkaan. Eräille suomalaisille ”se oli Taipaleella” selvitti ihmisen taustan ja ohjasi suhtatumista. Lause ei välttämättä viitannut suureen sankaruuteen. Joskus kysymyksessä oli ”hermonsa menettänyt”. Muistan erään, jolta alkoi tipahdella hikipisaroita otsalta, jos toinen mies tarjosi hänelle väärää tupakkaa, Saimaata eikä Työmiestä. Syytä en tiedä. Taipaleella muutama taisi käskystä kuljettaa omaa tosiasiallista kuolemantuomiotaan tupakka-askin kanteen kirjoitettuna. ”Asemat pidettävä.” Tupakointi vaarantaa terveyden.

Karttakeskuksen ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ”Suomalaista paikannimikirjaa” esittelin tässä aika monta vuotta sitten. Pelkästään hiljan vietettyjen merkkipäivien ja niihin valitettavasti liittyneen, oloissamme mittavan siivoamisen vuoksi ylimääräisten kirjojen laatikot siirrettiin pois huoneestani. Ja mitä niiden takaa paljastuikaan! Kirjahyllyä, johon ei ollut päässyt kotvaan käsiksi, mutta oli siellä mielenkiintoista tavaraa, kuten tämä paikannimikirja. Jos joku olisi keksinyt kysyä siitä, olisin ehkä väittänyt, etten ole koskaan kuullutkaan mokomasta.

Tuntemattomasta syystä tuo kirja on kaikin puolin niin hyvin tehty, että se on ilo silmälle. Kuvitus on mainio, enimmäkseen eri aikakausien kartoista poimittu.

Jos luulee tietävänsä nimen taustan eli etymologian, luulee yleensä väärin. Ehdotan ”Occamin partaveitsen” (entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem) rinnalle toista nyrkkisääntöä: asiat eivät ole niin vaikeita kuin luulet. Ne ovat paljon vaikeampia.

Harva on niin sieluton, ettei kummastelisi paikannimeä ’Ii’. Siitä virtaava Iijoki on sekin vähän outo, ainakin verrattuna jokea tai virtaamaa tarkoittaviin kunnon nimiin, kuten ’Kymi’ tai ’Kemi’ tai ’Vuoksi’.

Kirja selvittää ja minä usko. Taustasana on ’yö’, ja sillä on selvät vastineet myös saamen murteissa (kielissä).

Saame se tietysti on vastus näissä nimissä. Sana voi olla kirjoitettuna kovin erinäköinen kielimuodoissa, joita puhutaan Enontekiöllä tai Inarissa, ja kolttasaame poikkeaa joka tapauksessa. Lisäksi oli Kemin lappi eli Sompion lappi, joka on kadonnut. Itse ’Sompio’ on viime kädessä alkuperältään tuntematon, kukaties saamea edeltäneestä tuntemattomasta kielestä peräisin. ”Lumisilta joen yli” kuulostaa oudon tilapäiseltä komean ja tärkeän alueen nimeksi.

Mutta kuka oikeasti ymmärtää tunturikansan ajatuksenjuoksun. Kuikkapäällä ei luulisi nähdyn koskaan kuikkia, koska siinä ei ole lähimaillakaan sellaisia vesiä. Toisaalta muinaiskansa suhtautui juhlallisesti moniin vesilintuihin. Niitähän pesitettiin ja munitettiin ja saatiin mainiota syötävää. Olen itsekin arvellut, erästä kuikkaa vakoillessani, että kyllä tuossa luultavasti on liikkeellä jonkun esi-isä.

’Nattaset’ naisen rintojen muotona leimataan kirjassa julmasti kansanetymologiaksi eli perättömäksi arveluksi, jonka sitkeähenkisyys on tässä tapauksessa helppo ymmärtää. ’Sokosti’ olisi sama sana kuin kartoissa esiintyvä tshohka (”Halditsohka”) eli terävä tunturinhuippu. ’Luiro’ on ”epäilemättä saamelaisperäinen”, mutta siihen jäljet päättyvät. Kai se tarkoittaa jokea, kuten ’Jauru’ taitaa tarkoittaa järveä – saksalaisissa sodan ajan kartoissa Jaurujärviozerosee eli ’Järvijärvijärvijärvi’. ’Vongoivasta’ sanotaan tyhjentävästi, että siinä näyttää olevan isompaa tunturia merkitsevä ”oaivi”, mutta tuo ”Vong” jää epäselväksi.

Tämä pohdiskelu liittyy yrityksiini ymmärtää Lappia ja kerätä tietoja sitä koskevasta kirjallisuudesta. ’Lapista’ on kahta käsitystä. Se viittaisi saamelaisiin myös täällä etelässä. Toinen selitys, jota olen itse suosinut, sanoo ettei se liity millään tavoin saamelaisiin. ’Lappi’ olisi mikä tahansa asutuksista ja viljelyksistä hiukan syrjässä oleva paikka.

Se sopisi jotenkin yhteen hiisi- ja pyhä-alkuisten nimien kanssa. Molempien on arveltu viittaavan uhripaikkoihin ja erityisille menoille varattuihin alueisiin.

Näistä ajatuksista olisi kovin helppo livetä riitoihin, joita kiivaudestaan kuuluisat kielimiehet ovat käyneet Suomen ja Hämeen nimistä aivan jatkuvasti. Nimien taustat on antoisa aihe. Varmuutta ei saada koskaan. Häme kuulemma voisi liittyä hämärään ja olla siten tavalla tai toisella tekemisissä ilmansuuntien kanssa.

Nimien kuluminen on paljon kiinnostavampaa. Sekä paikannimet että ihmisryhmien nimitykset alkavat joskus tuntua ongelmallisilta. Sitten niitä muutetaan. Joskus toiminta on kaupallista. Kun kihlakunnantuomari Juselius kaavoitti ja ryhtyi myymään omistamaansa Sikasaarta, sen nimi vaihtui Sommaröksi (Suvisaaristo). Tunnetuin seksikäs nimi Espoossa on Westend. Nimi on peräisin tonttikauppiailta, jotka aikoivat ryhtyä kaavoittamaan aluetta. Ja on se vain hienompi kuin Östersundom tai Hikiä. Ellen ole erehtynyt, Lintuvaaran alueen nimi oli ennen ”Harakka”. Lapissa ’Lemmenjoki’ mainitaan jo 1700-luvulla. Tutkimus tietää vain että lemmen kanssa sillä ei näytä olevan tekemistä.

Jos Espoon nimi haluttaisiin suomentaa asiallisesti, uudeksi nimeksi tulisi Haavikko, koska ’asp’ on ’haapa’. Eräs runoilija sijoittikin Kalevalan Pohjolan Bysanttiin. Kielemme taipuu. Pohjoinen on eri asia kuin pohja, siis lahden pohja tai pohjan lahti.

Mutta muuan nimityyppi on vielä mainitsematta. Koko Suomea usein merkitsevä ’Härmä’ on saksalainen ’Herman’. Saksalaisia nimiä riittää ja ruotsalaisia samoin, kuten Tuusula (Tor). Itse asiassa tuo Espookin voi yhtä hyvin olla lähtöisin nimestä Esbjörn kuin haavasta. Ja Sipoo olisi Sigbjörn.

Kirjassa ei ole nykyrajan takaisia nimiä. Kuolemankarvainen ’Äyräpää’ tuntuisi liittyvän äyräisiin. Moni tuli tietämään, miten ikävän korkea ja jyrkkä Vuoksen toinen ranta oli ja toinen matala ja suojaton.

Musiikkia taivaan linnassa

Varmaan tämä on mieluisin ja luullakseni paras musiikkikirja, mitä minua vastaan on tullut. Kaikista taidetta ja kulttuuria käsittelevistä teoksista se myös on kärkiryhmää. Kun näin kirjoitan täysin vakavissani, joku jo arvaa, että puhe on tavalla tai toisella Bachista. Siis ilouutinen.

John Eliot Gardiner on julkaissut kirjan ”Music in Castle of Heaven” (ISBN-10: 0375415297) 2013. Kirjasta on tekeillä suomennos. Lupasin olla tekemisissä asian kanssa ehdotetuin tavoin; aion hitusen painaa aisasta, sillä Gardiner menee syvälle kulttuurihistoriaan ja tietenkin musiikkiin, ja lisäksi kirja on tietenkin kirjoitettu “väärällä kielellä”. Olisin valmis inttämään, että Bachin soitinmusiikin rakenteissa erottuu usein saksan kielen lauseoppi, etenkin Lutherin ja pietistirunoilijoiden käyttämässä muodossa.

Muutamat lukemani, johtavien englanninkielisten julkaisujen arvostelut kirjasta ovat vain ylistäviä. Muistelen kyllä, että Harnoncourtin kirja ”Puhuva musiikki : johdatusta musiikin uudenlaiseen ymmärtämiseen” (1986) sai sekin vain kiitosta, vaikka siinä avattiin barokkimusiikin affektiajattelu, vasta elokuvataiteen uudelleen oivaltama tunteiden ensyklopedia, kuulijakuntaa yhdistävä itsestään selvä tieto muun muassa sävellajeista tunnetilojen kuvina.

Syy on selvä. Bach toimii nykyisin verrattomana viihdemusiikkina. Sen pinnan alla oleva syvyys ei sitten muka kuulu ”tavalliselle kuuntelijalle”, ja mies itse jätetään oppineiden kirjoittajien haaskaksi. Etenkin kantaatteja on oikein kavahtaa, koska niitä on niin paljon ja ilmankin tulee toimeen.

Gardinerin Monteverdi-kuoron ja orkesterin kanssa (English Baroque Soloistis) tekemät 56 levyä kantaatteja ovat saatavilla, eikä siitä ole pitkä aika, kun ”pyhiinvaellus” eli kierto Saksan ja kohta koko Euroopan kirkoissa päättyi. Levyt on tehty enimmäkseen kahdella otolla ”livenä”.

Ja Gardiner on siis yksi aikamme johtavista kapellimestareista ja kuoromestareista, eikä hänen alueensa ole vain Bach tai barokki. Musiikin rinnakkaisten näkökulmien loputtomuutta todistavat esimerkiksi hänen Brahmsin sinfonioiden levytyksensä, jotka istuvat mieleen loputtoman monen hyvän ja muiden ohella Celibidachen suurenmoisten äänitteiden rinnalle.

Kirjassa vallitsee sama ääni ja vilkkaus ja lisäksi suuri intohimo puita ja luomuviljelyä kohtaan, jotka tulevat esiin keskustelussa Gardinerin kanssa. Kirjoitin tähän blogiin aikoinani, miten istuin iltapäivän hänen kotonaan Chelseassa ja sitten aamupäivän kuuntelemassa harjoituksia. Silloin sanoin, etteivät suomalaiset ole oikein tottuneet sellaiseen, että orkesteri soittaa nuotilleen. Nyt en enää sanoisi. Luulen että puhuisimme sen sijaan puista; eräs hänen maanmiehensä opetteli valokuvaamaan Linhofin palkkikameralla ja käytti kymmenen vuotta muutaman kymmenen tutun puun muotokuvan ottamiseen Afrikassa, Englannissa ja muualla. Gardinerin perintömaalle Dorsetissa on puu, jonka nimeksi hän on antanut ”Sibelius”. Hän ei mennyt asettamaani ansaan, kun kysyin, onko se kuusi.

Kirja Bachista osoittaa, että kirjoittaja hallitsee uusimmankin tutkimuksen. DDR:n kadottua kartalta on havaittu, että yllättävän paljon myös Bachia koskevaa aineistoa, jopa hänen omasta kynästään lähtenyttä, oli kaoottisissa arkistoissa. Musiikkitieteilijöille tämä oli taivaan lahja. Me muut saamme odottaa mehumielin, että aikalaismusiikkia aletaan esittää ja äänittää. Siellä on loputtomalta tuntuvat määrä aivan suurenmoisia säveltäjiä, ja jopa hyvin tunnetut Telemann – Bachin erään lapsen kummisetä – ja Schütz voisivat hyötyä pölynimuroiduista esityksistä.

Saksalais-eurooppalainen perinne on vanhastaan halunnut tappaa suosikkinsa. Kaikkein hienoimmat tekijät, kuten Bach ja Mozart, halutaan balsamoida näytteille kaikesta eläväisyydestä vapaina. Myös Suomessa pianotunneilla piinatut kiroavat Karl Ekmanin nimeä ja muistoa jouduttuaan paukuttamaan pikkukappaleita tavoitellen täydellistä hengettömyyttä.

Kun nyt Gardinerin rinnalla on varmaan kymmenen esittävää ja levyttävää huippuryhmää, tiedämme että tämäkään musiikki odota ”oikein” soittamista ja etenkin että hartauden tunteet sitä kuunneltaessa ovat vääriä. Suomalainen kirkkohartaus tarkoittaa nukkumista silmät auki, kuorsaamatta. Gardiner käyttää runsaasti sivuja osoittaakseen, että (vertaus minun) myös koraalit ja fuugat vetrautuvat lähinnä vanhoihin farssielokuviin (Chaplin, Keaton, Laurel & Hardy). Suosituksi tulleen sanonnan mukaan ne ovat ”vauhtia ja vaarallisia tilanteita”, mutta lisäksi on räminää.

Viimeksi mainittu ilmenee Bachilla riitasointuisuutena. Sen toiminnallinen vastine nykyisessä musiikissa on sähkökitaran särö. Sekä Bach että heavy metal ovat kaupallista musiikkia. Bachin pyrotekniikka toimi muun muassa hänen tarkastaessaan urkuja. Hän veteli kaikki tapit täysille ja antoi palaa. Sekä saapuvilla olleet urkujen rakentajat että raadin herrat tapasivat mennä kasvoiltaan kaurapuuron värisiksi.

Innostuin tässä kirjassa erikoisesti kahdesta asiasta. Ainakin Hampurissa Bach seurasi oopperaa, joka sitten vei mukanaan hänen ikätoverinsa Händelin. Kantaatti on toisenlainen ooppera. Nähdäkseni Gardiner on oikeassa väittäessään Monteverdin ja muiden varhaisten italialaisten pohjalla, että Bachin ratkaisu puheen ja laulun yhdistämiseen oli nerokkaampi. Myös tästä kirjasta on luettavissa, miten kantaatti ja passio sisälsivät suoran väylän etäämmälle polyfoniasta ja sarjat (suite) siirtymän sonaattimuotoon eli muun muassa sinfoniaan.

Gardiner viittaa – varovasti – tämän musiikin yhteydessä bluesiin. Myös hyvin tiukasti kirjoitettu musiikki oli tavallaan improvisoitua, pohjana yhteisön tuntema sointumaailma ja rytmisen järjestelmät. Groovin’ high!

Barents

Myös mielettömillä ihmisillä on päämääränsä. Ajattelen, että Venäjän Ukrainan uhkailun tarkoitus on peittää jotakin.  Sotilastoimena Ukrainan kai tapahtumassa oleva valloitus on kuin oman kanakopin ryöstäminen takapihalla. Ukrainan vainoaminen on maassa vanha perinne mutta ei Venäjällä ole siellä muuta ryöstettävää kuin käytettyjä heinäseipäitä.

Sotilaallinen uhka on ilmaston lämpeneminen eli napajään sulaminen eli Koillisväylä. Julkisten tietojen mukaan Severmorskissa on merkittävä osa maan sotilaallisesta voimasta, ja Murmansk puolestaan on ydinsukellusveneiden tukikohta.

Osa sotavoimasta on siis suljettavissa tukikohtiinsa. Tilanne on omiaan pahentumaan, koska myös pinta-alukset pääsevät useasta suunnasta Barentsin merelle, ja siellä taas veden alla tiettävästi on Venäjän taloudellinen tulevaisuus.

Päättäjät toistavat Suomessa jatkuvasti, ettei meihin kohdistu sotilaallista uhkaa. Se tarkoittaa, että meihin kohdistuu sotilaallinen uhka. Aivan liian monet kohteet ovat taisteluhelikopterien ulottuvissa, suuntaansa. Vähän mainostetut verkkolähteet väittävät tietävänsä, että jopa Alakurttia kohennetaan nyt.

Tämä vuosi on sujunut toisarvoisten asioiden merkeissä. EU-ihmiset puhuvat televisiossa ikään Venäjää ei olisi. ”Liittovaltiokehitys”, mitä se tarkoittaneekin, on joka tapauksessa kysymys sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta. Poliitikko huomauttaa tähän, ettei EU:lla ole armeijaa eikä oikein ulkopolitiikkaakaan. Ei sillä ole muuten hallitustakaan; parlamenttivaalit on hiukan erikoinen ajatus.

Sotilaalliset kysymykset ovat aina ja keskeisesti kysymyksiä rahasta. Suomessa kaikki ovat tietävinään, että Ruotsi ei auttanut meitä sotien aikana. Talvisodan aikana Ruotsin apu oli rahana suurempi kuin yksi Suomen bruttokansantuote. Kun sota kolkuttaa, rahaa ei yleensä saa. USA:n merkittävin apu jo ennen sen liittymistä sotaan joulukuussa 1941 oli rahoitus eli luotto. Lend-lease. En muista ulkoa, mahtoiko Neuvostoliitto maksaa koskaan mitään takaisin?

Ihmisillä on myös mieletöntä käyttäytymistä. Hitlerin ja Napoleonin toiminnan todellisiksi syiksi on mainittu myös vähiin jäänyt pituuskasvu. Napoleon oli oikeasti lyhyenläntä, 168 cm, vaikka ei se siihen aikaan ollut silmiinpistävää. Hitler oli komeat 173 cm eli hän oli täysin riittävän pitkä, muualla paitsi Immolassa, koska Mennerheim oli 187. Kaikki tietävät, että valokuvaajille oli annettu sitovat ohjeet kuvakulmien hallinnasta.

Tämähän on tämä Putin 170. Se näkyy ryhmäkuvista. Olisiko tuossa kuitenkin hiukan machoilun motiivia, ja olisiko niin, että Medvedev olisi edellytyksiltään epätavallisen hyvä hänen kakkosmieheksi, koska hän on vain 163 cm eli – lyhytkasvuisten lukijoiden harmin uhallakin – vähän.

Valokuva, televisio ja elokuva kätkevät pituuden. Huomasin itse viimeksi studioissa käytyäni, että olin pannut nimenomaan merkille hahmoina hyvin tuttujen aamu-TV:n toimittajien koon ja naisten korot. Ennen muistin Hollywood-tähdistä tällaisiakin tietoja. Olisiko ollut niin, että Alan Ladd oli piilokorkoja käyttäenkin hankalan lyhytkasvuinen sankarirooleihinsa, ja joka tapauksessa oli niin, että John Wayne oli raameiltaan quarterback eli jalkapallohirmu, joka hän todellisuudessa olikin. Ja joku kuuluisa nainen oli vähän liian pitkä. Greta Garbo?

Hyvin muistamani Israelin David Ben Gurion oli löytämäni lähteen mukaan todella matala mies, 152 cm. Charles de Gaullen pituus ei ole kenellekään uutinen, 196 cm. Miten hän alun perin pääsi panssariupseeriksi?

Ranskassa kaikki on toisin. Hollander on saman pituinen kuin Putin. Luulisi herrojen löytävän yhteisymmärryksen. Sarkozy oli Medvedevin sarjaa, 165 cm. Ja kun lukija viimeistään tässä vaiheessa tulee ajatelleeksi Kekkosta, niin vastaus on 181, ja Koivistoa, n. 193, ja Lipponen sama.

Mitä kirjoittaja tässä todistelee? – Ei yhtään mitään. Asialla ei ole merkitystä – paitsi jos asianomainen itse antaa sen merkityksen. Meillä oli armeijassa monessa suhteessa epäonnistunut luutnantti, jota en muista erikoisen hyvällä. Jo alokasaikanamme hän otti asiakseen toistella suljetun osaston edessä: ”Vaikka minä olen pieni mies, minulla on suuri valta…”

Mehän havahduimme katsomaan, että ihan totta, eihän tuo ole pituudella pilattu. Emme olleet panneet asiaa merkille, koska rähinäremmit ja messinkiruusukkeet tekivät niin mykistävän vaikutuksen. Lisäksi joukossa oli juurevaa väkeä ja ajattelutapaa, että pitkä mies on pelkästään hautausmaan hupa.

Mutta toisaalta – on se Putin vähän lyhyt. Lyhyempi kuin Tarja Halonen…

Puukansan tausta

Eilen puheena olleen Veikko Huovisen ”Puukansan tarinan” keskeinen sisältö on poimittu epätavallisen tarkasti ja laajasti teoksesta Suomen Luonto 1 – 5 –sarjan, niteestä ”Metsät” (Kirjayhtymä, 1980). Se on hyvä lähde ja menettely on oikea, vaikka myös hiukan hämmentävä. Tietääkseni tätä yhteyttä ei ole huomattu. Itse asiassa ei ole epäilemisen aihetta. Jopa esimerkiksi metsän hyönteiset tulevat Huovisella esiin samassa järjestyksessä kuin lähdeteoksessa, ja kuvailuissakin on samasanaisia.

Yritin selvitellä, onko tuosta yhteydestä aikanaan sovittu. Selvää en saanut. Kaikki ovat kuolleet. Mutta lähdeteoksen kirjoittajat olivat sivuuttamatonta väkeä – Peitsa Mikola, Urpo Häyrynen, Rauno Ruuhijärvi (elää; kunnossa).

Järkevä ihminen osaa varoa niin sanottuja suurteoksia. Kustantajat teettivät ja julkaisivat niitä vuosikymmeniä, ja sitten niitä kaupiteltiin ovelta ovelle tai matkailuperävaunuissa pienempien kaupunkipaikkojen toreilla. Myyntitoiminta oli niin tehokasta, että asiakkaiksi päätyi aivan viattomiakin ihmisiä. Oli aika tavallista uskotella, että lapsi, lapsenlapsi, serkku tai serkun tyttö ei millään muotoa selviydy peruskoulusta, lukiosta tai yliopistosta ilman kaupiteltua etevää teosta.

Nyt ne eivät mahdu paperinkeräyslaatikkoihin eivätkä antikvariaatit halua kuulla niistä puhuttavankaan.

Olin mukana, kun niitä toimitettiin. Otavan Suuren Ensyklopediaan kirjoitin ainakin sata artikkelia. Tulin siis tuntemaan kirjoitusten tason. Omien etupäässä mutta ei yksinomaan lainopillisten kirjoitusteni laatu oli ehkä välttävä. Olisiko niistä ollut kenellekään hyötyä, sitä en tiedä. Sellaista tietoa ei ainakaan ole kantautunut korviini. WSOY:n Spectrumin artikkelit luin soveltuvin osin. Niitä kirjoitti paljon ainakin Markku Tyynilä. Ne olivat yleensä vähän parempi kuin omani, mutta vain vähän.

Kieroutuma oli syntynyt 1930-luvulla ja jatkunut 1960-luvulla. Väkevätahtoiset päätoimittajat pakottivat johtavat professorit laatimaan sellaisia artikkeleita kuin ”lainhuuto” tai ”murha”. Koska professorit olivat asiantuntevia, he teettivät kirjoitukset assistenteillaan, ja tarkastivat ne sitten.

Entinen maailma tarvitsi lyhyitä artikkeleita. Millainen eläin on okapi, missä niitä majailee ja onko vaaraa, että sellainen hyökkää päälle? Selvää asiaa kaikki. Myöhemmän maailman kirjoissa artikkelit sitten venyivät Britannican malliin. Englannin kirjallisuus – sataviisikymmentä tiivistä sivua eli kunnon kirjan verran tarkkaa, tähdellistä tekstiä. Kukahan niitä luki?

Tätä Suomen Luonto –sarjaa en ymmärrä. Maan parhaat asiantuntijat toimittivat ja kirjoittivat asioista, jotka eivät ole alkuunkaan yhdentekeviä, eivät yleissivistystä, eivät edes helppoja, ja taso oli loistava. Vuonna 1986 en tiennyt, miksi Savossa kaikki paikat olivat äkisti täynnä hurjan näköisiä toukkia, mäntypistiäisen. Kehumaani kirjaa nyt 2014 luettuani tiedän ja olen osapuilleen selvillä sykleistä eli niin sanottujen tuholaisten vaikutuksista metsiin. Tuholainen on herjaava nimitys. Hyönteiset ja kulovalkeat saattavat maastoa haarautumiskohtiin, jotka johtavat taas toisenlaiseen kehitykseen. Luonto toimii runsaudella. Kamalan näköiseksi syöty metsä yllättäen viheriöi taas muutaman vuoden päästä.

Mietin Huovista lukiessani, mistä ovat peräisin ne tiedot, joita hänen aikanaan ei opetettu metsänhoitajille. Ainakin mikrobiologia eli maanpinnan alapuolella oleva metsä oli 1940-luvulla heikosti tunnettu. Siellähän se lajien vaihtelu vasta on kuumaa ja siellä riittää silmälle näkymätöntä maailmaa. Pelkkiä puiden juuria on jotain kolme tuhatta kilometriä hehtaarilla ja sienijuurta (mykoritsa) aivan käsittäjättömän paljon. Eivätkä ne ole pelkkiä ”putkia”, vaan samalla johtimia, joita pitkin kulkee informaatiota.

Huovisen yksi ansio on asioiden ilmentäminen enimmäkseen teknisten kielikuvien maailmassa. Mukaelma: syksy tulee, saatana. Laitetaan ruska päälle eli lehtivihreä piiloon.

Ihmettelen otsa rypyssä, mihin mielestämme ovat pudonneet luontoklassikot. Ensin luonto oli meille Topelius, sitten rajantakainen Karjala. Itsenäisessä Suomessa luontomiehet osasivat vaivattomasti ihastella metsiä ja järjestää niiden hirmuisia avohakkuita (A.E. Järvinen). Thoreau (Metsässä, Käveleminen, Luonto) ja Emerson oilivat profeetat. Heitä ei tunnettu. Jotkut, kuten Kokko ja Kemppinen, päätyivät omia aikojaan hämmästyttävän samanlaisiin tuloksiin. Suuri ero oli kansalaistottelemattomuus, vanhojen amerikkalaisten suuri oivallus. Suomeen se tuli jäädäkseen Koijärvi-liikkeenä (1979). Juuri samaan saumaan tuli Pentti Linkola, Helsingin yliopiston rehtorin poika ja kanslerin tyttärenpoika.

Epäilen että historiallisesti metsässä liikkuvan, niukan elämisen ajatukset ovat läheisessä yhteydessä naturalistien järjestelmällisen tiedonhankkimisen kanssa. Ensimmäinen näistä oli Charles Darwin – tai ehkä geologi Lyell.

”Ihmisen rikkauden osoittaa, mitä kaikkea ilman hän voi olla.” (Thoreau).

Pääkallo vaarassa

Tuntematonta, vaarallisen oloista kääpiökansaa liikehtii nurkissa. Yksi oli laittautunut tuon ison maakiven päälle tähystämään. Minua pidetään silmällä. He näyttävät saavan paljon saalista ja hautaavat sen hiekkaan.

Olen pari päivää kehunut, miten hyvä on ollakseni, kun lämpöpumppu toimii. Syytin itseäni siitä, että lämpötila huoneessa meni kuitenkin yli 26:n ja sängyllä keskittyessäni pakkasi hiki pintaan.

Ulkoa kantautunut sotahuuto sai valpastumaan. Äkillisen oivalluksen ohjaamana meni ulos katsomaan. Virtakytkin oli kääntynyt pois päältä. Luuloni on, että se oli kuitenkin käännetty. Kääpiökansan töitä, mitä ilmeisimmin. Mihin he valmistautuvat? Varmaan paistamaan uhrinsa elävältä, minut siis, jos helteet jatkuvat.

Tässä on kieltämättä ollut kaikenlaista. On ollut vieraita. On käyty kylissä. Sulakekin paloi. Muita selityksiä voi siis olla. Mutta olen korottanut valmiustasoani. Nyt pumpussa huoneeni katonrajassa palaa iloinen vihreä valo ja lämpö oli sekä illalla että aamulla noin 22,8. Siinä ei ole noitumisen aihetta.

Suunnittelen mielessäni, miltä tuntuisi tuon yhden seinän paikalla suurensuuri ikkuna, kukaties sellainen yksisuuntainen. Pihassa on paljon seurattavaa. Etenkin voisi kuunnella ja katsoa, miten ruoho kasvaa. Joskus ulkosalla on oikein vilskettä, kun menee naapurin kissa omahyväisen näköisenä. Se kääpiökansa on usein muualla. Metsästäjä-keräilijät ovat liikkuvaa väkeä.

Järkevä vaihtoehto olisi asennuttaa jokin määrä verkkokameroita, projektoreita ja heijastuspintoja. Kattoon saisi taivaan joko tosiaikaisena tai kuvapankista ja seinille näkymät tästä eri suuntiin. Olisi se uutta aikaa, että voisi asua ja nukkuakin virtuaalisesti metsän keskellä, kiven kainalossa mutta kotonaan.

Olen kyllä ollut yöretkellä tulilla tuossa parin sadan metrin päässä. Se oli talvea ja ajatus oli rohkaista poikia partioon. Se ajatus toteutui täyteen mittaan. Mutta puita olen laiminlyönyt viime vuosina, kun oli se silmä pahana ja liikkuminen murtomaalla samoin kuin uiminen ja saunominen olivat lääkärin mielestä huonoja ajatuksia.

Seitsemästä tutusta puusta minulla on kuitenkin yhtäjaksoiset valokuvasarjat vuodesta 1984. Niistä kaksi on Savossa, loput täällä.

Veikko Huovisen ”Puukansan tarina” oli siten kuin ota ja anna. En minä sitä ollut lukenut. Panu Rajala selostaa elämäkerrassa, että raadissa Matti Kuusen ja Jouko Tyyrin mielestä juuri se kirja oli ilman muuta saava Finlandia-palkinnon 1984 eli sen ensimmäisen. Jotkut muut raadissa olivat kuitenkin sitä mieltä, ettei se ole kirjallisuuttakaan ja professori Irmeli Niemi arvioi, ettei kokoomukselaiselle miessovinistille voi missään tapauksessa antaa tällaista arvokasta palkintoa. Veronika Pimenoff putosi, vaikka hän käsitteli etevästi sukupuolten epätasa-arvoa ja teknologiavalintojen tuhoisuutta. Niinpä palkinnon sai Erno Paasilinna.

Puukansa on samaa luokkaa kuin Paulaharju parhaimmillaan (Sompio, kohdittain). Olisikohan kukaan Suomessa tai muualla yhdistänyt koetellun kaunokirjallisuuden keinoja eli kaikkien aistien avaamista pelkän tekstin keinoin yhdistämällä kokemukset, tunteen ja tiedon?

Tavattoman virheellisesti lukien tuo Puukansa saattaa hetken näyttää metsänhoidon oppaalta tai bioilogian tai kasvimaantieteen oppikirjalta. Mutta kyllä se on mullistava kokonaisuus.

Myös siksi, että metsäläisyytemme edellyttäisi myös itseymmärrystä, kirjaan kannattaa perehtyä. Niille jotka ajoittain sureksivat painetun kirjan mahdollisuuksia juuri tämä kirja on lääkettä. Rajala muuten selvästi hiukan kummastelee tiedollisten yksityiskohtien runsautta. Ei ole aihetta. Tuo kirja on suurta sanataidetta. Se tekee näkyväksi sitä minkä vain luulimme näkevämme, vaikka emme osanneet katsoa.

Veikko Huovinen henkilönä ajatteluttaa kovasti. Sinänsä ihan hyvät televisioelokuvat ja viihdyttävät teatteriesitykset taisivat tehdä kuitenkin hänestä jonkinlaisen markkinapellen, vaikka hän oli myös kaikkien aikoinaan kiittämän ja nyt aika lailla unohdetun G.H. von Wrightin veroinen ajattelija, sanoja ja vaikuttaja. Tai ei veroinen – parempi.

Huovista karvasteli, ettei hän onnistunut rikkomaan kielimuuria oikeastaan lainkaan. Arto Paasilinna, joka minustakin on jokamiehen jäljitelmä eräästä Huovisen puolesta taas onnistui siinä. Ei olisi ollut tarvetta. Myös ”Puukansan tarinan” lähin sukulainen on Aleksis Kivi. Kieli kuin metsä! Elävä, aivan hirmuisen mukautumiskykyinen, toimeentulon perusta.

Synkkä ajatus

Päivän uutisjutuissa murhasta syytetty mies tai hänen asianajajansa on puhunut jotain puukotuksesta mediatempauksena. Toisaalla mies nimittelee naista ties miksi, uhkaa vaikka kuinka, ja mainitsee, ettei V. Putin ole tehnyt koskaan, siis koskaan eläessään, yhtään virhettä.

Tämän verkkokirjan toistuvimpia kysymyksiä on Orwellin muotoilema ”miten suvaita suvaitsemattomuutta”.

Klassinen vastaus, joka tyydyttää lakimiehiä ja eurobyrokraatteja, on helppo. Rikoksia ei suvaita eikä ihmisoikeuksia vaaranneta. Mainittujen ryhmien lisäksi perinne-liberaalit taitavat ajatella noin.

Trollit ovat aika miellyttäviä henkilöitä. Heillä on kuin onkin aavistus omasta alamittaisuudestaan. Väykyttely eli luskuttelu ja irvistely on lasten ja eläinmaailman perinteinen epävarmuuden merkki. Viaton esimerkki on hyvin varma ja hiukan aggressiivinen väite. Kun sellaisen on esittänyt ja lähettänyt, on varmaan muutamia tunteja eheämpi olo. Kun ihmiset puhuvat suunsa likaiseksi, heillä on tapana sanoa puhuvansa suunsa puhtaaksi.

Kuuluisa mediatempaus oli Efesoksen temppelin polttaminen kauan sitten. Sivistyssanakasi jäi tekijän mukaan ”Herostraattinen kuuluisuus”. Putinin itsekin harjoittama ja hänen laajasti sallimansa menettely on vielä vanhempi, viholliskuvan luominen. Kiovassa kuuluu olevan paljon fasisteja, kuulemma Hitlerin kannattajia. Miten Hitleriä kannatetaan, se ei käy ilmi asiayhteydestä.

Joskus sitä kuitenkin hiukan harmistuu, kun aina esitellään verkkomaailman epäkohtia. Jokseenkin kaikki niistä ovat hyvin tuttuja ajalta ennen verkkoa ja ennen sähköistä tiedonvälitystä.

Noin 30 vuotta sitten tietyn ikäiset lapset olivat hyvin innostuneita ”pilapuheluista”. He soittivat kavereille tai tuntemattomille ihmisille, joilla oli esimerkiksi hassu nimi. Luultavasti he sitten vain lällättelivät jotain puhelimeen ja katkaisivat. Se oli aitoa trollaamista, yritystä ärsyttää viesteillä.

Olen nähnyt arkistokokonaisuuksia, joissa on mukana haistattelukirjeitä. Sellaiset olivat ennen suorastaan tavallisia. Ennen julkkisten keksimistä niitä saivat tyypillisesti kirjailijat. Useimmat saajat kai heittelivät ne saman tien menemään; jotkut säästivät nekin. Käsitin että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa, jonka kanssa olen siis nyt itsekin hedelmällisessä yhteistyössä, on niitä enemmän kuin malliksi.

Ulla-Maija Peltonen – teettäisitte vaikka gradun noista asiattomuuksista. Olisi kiinnostavaa kuulla, missä määrin niillä on omat kaavansa ja ovatko ne aikakautensa tuotteita. Nykyisin ollaan tietävinään, että jopa mielisairaudet ovat kulttuurille alisteisia. Psykoottiset kuvitelmat ovat sitä erikoisen selvästi. Ensimmäisen maailmansodan taistelukaasujen jälkeen oli monia vuosikymmeniä tavallista, että sairaat näkivät myrkkypilviä. Hiroshiman jälkeen ”säteily” alkoi puolestaan vaivata toisia.

Tätä blogia jatkuvasti lukevat arvaavat yhteyden – en aikoinani lainkaan pitänyt Veikko Huovisen Hitler-kirjasta. Ehkä olin tosikko. Mutta huovistelematta - Hitler oli trolli. Putin ja etenkin hänen hanslankarinsa yrittävät samaa peikkoilua.

Ilmiö ei siis olekaan aivan viaton. Onnettomissa olosuhteissa sellainen voi kasvaa määrättömästi.

Näin ajatellen asialla on yhteys kiusaamiseen, ahdisteluun ja syrjintään, jotka ovat minulle oikeudellisina käsitteinä pulmallisia, samoin kuin ”vihapuhe”. Sanon pulmallisia – kai sääntely on tarpeen, mutta kun nämä ilmiöt ovat rangaistukseen johtavina niin kovin epämääräisiä. Ketju on selvä. Ensin kiusataan yhtä juutalaista, esimerkiksi siitä, että hän (Wittgenstein) on Linzin lyseossa liian hyvä oppilas, ja rikaskin. Sitten kiusataan monia, sitten kaikkia, ja sitten alkaa vainoaminen ja niin edelleen.

Kulttuuria on muutettava. Panu Rajalan Huovisen elämäkerran säpsähdyttävin kohta on Huovisen ja pilapiirtäjä Kari Suomalaisen kirjeenvaihto. Kari kiittää sotia, joita tarvitaan ”alhaison” pitämiseksi kurissa, ja selvittää myös, ettei neekeri vedä vertoja valkoihoisille, ei missään eikä koskaan. Olen itsekin kertonut tällaisista puheista Suomesta 1960-luvulta. Kuulijat eivät ole uskoneet. Nyt annetaan ymmärtää, että maahanmuuttajat – varmuuden vuoksi kirjoitetaan ”mamut” – ovat alempiarvoisia.

Ehkä lainsäädäntö ei toimi ainoana keinona. Muun muassa Zizek on aivan oikein huomauttanut, että lakeja on aina kahdet, ne joita muka noudatetaan ja ne joita noudatetaan todellisuudessa. Aitojen sääntöjen paljastaminen on ”oman pesän likaamista”, jota paheksutaan aina.

Päivä Lännessä

Käytin taas tiekarttana lehteä Irtaimet maalajit 1890. Sekin on verkossa. Liikuttavan nöyrästi isot tiet kulkevat harjuja pitkin. Reppukulkijoiden pääsääntö oli korkeuskäyrää pitkin, ja kilpasuunnistuksessakin kai keskeinen kysymys on käyrääkö vai suoraan vai vähän viteeseen.

Että tämä koskee autoiluakin, ei ehkä ole laajalti tunnettua. Turun moottoritie nyt kuitenkin puskee vuoren lävitse.

Pöydässä paahtopaistin ääressä iestuessamme saimme kaivatun tiedon. Seitsemäs lapsenlapsi on viimein tyttö, ja jo oli vonkale. Terveisiä tytölle ja vanhemmille. On päästävä katsomaan heti kun sopii. Ja syntymäpäiväksi tuli 18.5.

Vanhin lapsenlapsi puolestaan skannaa kesätyökseen dioja. Se Braunin kallis diaskanneri saatiin lopulta korjatuksi. Sähköpuolella oli vika, jonka Saksan tehdas lopulta löysi. Vielä kävi ilmi, että laite on kranttu virtajohdolle. Käyttöohjeessa mainittu 12 V 4 A 48 W muuntaja löytyi peräti Kirkkonummelta. Ja tekstin digitoimiseen jo mainittu Canon CanoScanF Mark II tuntuu edelleen erinomaiselta. Viehätystä lisää LED valona. Ei lämpenemisaikaa. Jossain vaiheessa teen ilkeän kokeen ja pyydän jotakuta katsomaan kahta skannaamalla tallennettua diaa. Kaikki tietävät, että tasoskanneri ei toimi kunnolla sovittimenkaan kanssa, koska terävyys riittää vain lasin pinnasta kuvattuun. Väittäisin alustavasti, ettei ainakaan tavallinen katsoja näe eroa näiden kahdensadan ja kahden tuhannen euron skannerien tuloksen välillä. Minä nyt olen näkevinäni, mutta ei tuota hintaeroa mikään oikeuta.

Se aiheuttaa iloa, että näistä nyt esiin otetuista 1980-luvun kuvista niin moni on arjen askareista. Ne oikeasti dokumentoivat jotain.

Eilen olimme siellä Lännessä katselleet erittäin isolta television ruudulta oikeastaan lähiverkon eri käyttöjä miettiessämme näitä 28 vuoden takaisia valokuvia kotoa ja Savosta. Verrokki on projektorilla kankaalta katsottu kuva.

Vanhat kuvat ovat kiinnostaneet muitakin. Valokuvaaja-tuttava lähetti sähköpostiviestin ja neuvoi, että valokuvassa pitää laittaa horisontti suoraan. Koska tunnen miehen, odotan seuraavaksi laskua. Hänellä on omasta mielestään tekijänoikeus mm. taivaanrantaan.

Kulttuurivihamielinen ajatukseni on, että joissakin tilanteissa huono valokuva on parempi kuin ei lainkaan valokuvaa.

Lievää kiukkua tunnen edelleen nuorison edustajia kohtaan. Kun haluan ottaa valokuvan pöydällä olevasta syntymäpäiväkakusta, joku neito alkaa huitoa käsiään kameran edessä parahdellen, ettei hänestä saa ottaa kuvaa, ja jos kuvataan ihmisiä tilanteeseen uppoutuneena, joku humoristinen nuori nostelee sormiaan tai vääntelee naamaansa pilaten tehokkaasti koko tilanteen.

Tässä harmittelun takana on kassillinen sotia edeltäneen ajan kuvia ja albumi. Enomiehillä näyttää olleen tuo irvistelyn taito hallussaan. Miten isoisäni siihen suhtautui, sen pelkään arvaavani.

Kun olin kuunnellut ajaessani Die Kunst der Fugen ja arvioinut, että tiukoin ottein soitettu cembalo ylittää miellyttävästi auton rengasmelun, siirryin aalloille, ja mitä sieltä tulikaan. Paco da Lucia, joka hiljan otti ja kuoli. Jazzin sekaisesta flamencosta tiedän erittäin vähän, mutta sen tiedän, että se on erinomaisen viihdyttävää ja pitää kuljettajan miellyttävästi valppaana. Olivathan myös sekä päivä että ilta käsittämättömän kauniit.

Kai se oli kitaransoiton vika, etten vieläkään ollut löytää Helsinkiin. Eksyn aina, kun yritän pohjoisesta Turun ohikulkutielle, ja päädyin rautatieasemalle. Ei siinä mitään, Turun ja Tampereen asemat ovat pysyviä muistomerkkejä olympialaisille, joita ei ollut, vuodelle 1940. Tuohon aikaan kaikki rautatieasemat, Helsinkiä ja Viipuria lukuun ottamatta, olivat tsaarin kuriireja.

Ehdotin juuri eläkkeelle jääneelle rehtorille, ettei Turun yliopisto nyt jäisi Helsinkiä huonommaksi. Kaisaniemen metroaseman nimeksi tulee kuulemma Yliopisto. Kaisa Niemi, muinoinen kahvimummo, jää elämään kadun nimessä. Se on ruotsiksikin Kajsaniemigatan, ei Kajsa-näs.

Kupittaa uudeksi nimeksi sopisi Yliopisto. Eikö Kupittaa ollut paikka, johon ei menty vaan jouduttiin? Kun siellä, yliopistolla siis, paljon kävin, muutaman kerran vilahti mieleen, että ”meno, Kupittaa” kantaa ikään kuin ylimääräisiä sävyjä. Menolippu Nikkilään, Kellokoskelle, Niuvanniemeen, Pitkäniemeen, , Törnävälle…

Tiedoksi nuorisolle. Monin paikoin maassamme oli kunniallista joutua ”läänille” eli lääninsairaalaan. Syy oli esimerkiksi puukonpisto. ”Parantola” viittasi yleensä keuhkotautiin eli tuberkuloosiin. Ja sitten oli joutuminen ”piirille”, siis mielisairaalaan. Onkohan tämä uusi sukulainen mielisairaalassani, joka on Jorvi. Hyvä paikka. Siellä isänsäkin syntyi.

Rutimuljus

Toistaiseksi emme ole siis ole saaneet selville, oliko Veikko Huovinen lintu vai kala, ja hänen elämänsä kertoja Panu Rajala. Ainakaan joku kommentoija ei tuntunut tietävän, että näillä kirjallisuuden ammattilaisilla on ollut totiset tuskat elämäkerroista. Puoli vuosisataa vallitseva mielipide oli, ettei kirjailijan elämän kuvaaminen ole oikeaa tiedettä ollenkaan. Siitä oltiin hissukseen, onko muukaan kirjallisuuden tutkiminen.

Tuo etenkin Amerikassa tähdennetty uuskritiikki meni sitten mailleen. Suomessa Pekka Tarkka nimenomaan keskittyi tutkimuksissaan kirjailijoihin vielä enemmän kuin heidän kirjoihinsa. Ei tämä ole pelleilyä – mitä lakimiehet ajattelisivat väitöskirjassa, jossa haettaisiin selitystä eri ihmisten tutkimustuloksille heidän elämänvaiheistaan? (Minua kiinnostaisi, ja onhan Kangas tällaista hahmotellutkin. Nähdäkseni esimerkiksi Kivimäen siviilioikeudesta näkyvät hänen vaihtuvat suhteensa Saksaan, ja lukisin kernaasti toisen maailmansodan vaikutuksista oikeudelliseen ajatteluun täällä.)

Tässä blogissa hakusana ”Rajala” antaa paljon tuloksia. Olen maininnut hänet vähän väliä. Hänen varhaista Sillanpää-tutkimustaan pidän joka tapauksessa erittäin hyvänä ja valaisevana.

Mutta Huovinen – hovioikeudenneuvoksena opastin kollegoitani menemään kotona sängyn alle piiloon ja huutelemaan sieltä hävyttömyyksiä vaimon vieraille – ”kikkeli”, ”perse”! Kollegat eivät lämminneet ajatukselle, vaikka Huovisen ”Jutta Granin uudessa miehessä” tapahtuu juuri tällaista, ja eräs hovioikeudenneuvos saa rouvaltaan kyytiä tuollaisen toimeliaisuuden puutteesta.

Veikko Huovinen oli vihainen mies, samoin kuin nulju veljensä Pentti. Edellisen kanssa olin hiukan tekemisissä, jälkimmäisen kanssa paljon. Rajala sivuuttaa kirjassaan Huovisen ”Talvituristin” vähällä ja niputtaa sen heikkoihin teoksiin. Minusta se on Huovisen paras, ja myös avain hänen tuotantoonsa.

”Talvituristi” on vakava kirja. Ihmiset kulkevat Pohjoiseen, kuolemaan. Tilanne on ikään kuin suuren, menetetyn sodan lopulta. Asetelmasta tulee mieleen Stephen King, mutta Huovinen kirjoittaa paremmin.

Hänen kirjojaan ja elämäänsä varjostaa Suuri Pelko. Joku voisi puhua lievästä vainoamisharhasta. Itse varoisin kyökkipsykiatriaa (paranoidinen psykoosi) ja puhuisin ”henkilökohtaisesta painajaisesta”. Jokin sellainen ajaa kovin monia taiteilijoita. Huumori, etenkin irvokkaaksi kääntyvä, on se kaikkein paras keino pelkojen pidättelemiseen. Konsta Pylkkänen souteli salaa suomalaisten sydämiin hyvin kauan sitten, mutta 2009 viimeisin elokuva ei sitten puhutellut yleisöä. Olisiko siinä unohdettu, että Veikko Huovinen kuitenkin oli vähän kuin Mikko Niskanen selvänä, raivoisa ihminen, monessa traaginen hahmo?

Suuri Sosialidemokraattinen Kertomus (hyvinvointivaltio, kansalaisyhteiskunta) ei kiinnostanut Huovista lainkaan. Hän vain istui Sotkamossa ja juputti. Mieleeni tulee epäajanmukaisuudessa Volter Kilpi, jolla tosin oli yleisiä mielipiteitä vaikka kuinka, mutta oman tiensä kulkija hänkin oli.

Tutkimus edistää asioita paljastamalla uusia yhteyksiä, jotain mitä ei ennen oikein tiedetty. Tutkijan on hallittava aikaisempi tutkimus, ja osoitettava se. Kirjallisuudessa arvokkainta on omakohtaisuus eli itse ajateltu, itse koettu, itse kivulla ja säryllä synnytetty.

Lyhyiden erikoisten Huovisen rinnalla on pitkien erikoisten Päätalo. Eikö olekin erikoista, että metsä ja maakunta voivatkin synnyttää näin erilaisia ihmisiä, vaikka ongelma on aivan sama, kova kipuilu, maailmassa viihtymisen vaikeus?

Rajala tuo usein esiin Huovisen myrrysmiehenä. Hänellä oli kaamea kyky nähdä tulevia. Hän kiihtyi 70-luvulla tosissaan ympäristön puolesta (Ronttosaurus) ja raivosi ökytaloista, höpöveneistä ja pösilöautoista, vaikka oli toki Tekniikan Maailman ja Tuulilasin kestotilaaja. Yhteys tämän päivän Perussuomalaisiin ei jätä hätkähdyttämättä. Huovinen ei välittänyt peitellä edes vihamielisyyttään muukalaisia kohtaan; hänelle tosin epäilyttäviä neekereitä ja vilunkimiehiä olivat myös useimmat helsinkiläiset, puhumattakaan oululaisista, varsinkaan läänintaiteilijoista.

Tämä viittaus ei tarkoita politikointia, jota Huovinen ei harjoittanut. Puhe on karsaudesta ja mielenkarvaudesta, sivistyssanalla resentimentistä. Ei siitä mihinkään pääse, että oudosti kirjailija puhuu parhaiten toisten, äänettömien puolesta pitämällä ääntä omasta puolestaan.

Kunpa joku kirjoittaisi vääränlaisen ja virheellisen tutkimuksen kustantajista. Miten paljon surullisia ja hiukan katkeriakin ihmisiä! Ei Hannu Tarmio sittenkään tainnut löytää onneaan varhaiseläkkeeltä. Ville Vikstenistä ei ole kuultu mitään eläkkeelle jäämisen jälkeen, vaikka hän oli niin keskeinen toimija. Entä Paavo Haavikko Otavasta tai suuri lahjakkuus veljen varjosta, Ville Repo? Minulle jäi vaikutelmaksi laajoista retkeilyistäni kirjakulttuurissa, että ainoa järkevä keino tulla toimeen kustannusliikkeen kanssa on omistaa se. Vaikka näyttää tämäkin Bonnierin oppi valuvan reisille…