Hevoisilla ja ratsuilla

 

Otsikko viittaa kuningas Herootekseen, joka tuli murjaanien maalle.

Aihe on kehaista, että Heikki Halilan jykevä elämäkertateos professori Toivo Mikael Kivimäestä sai näkyvän ja hyvän vastaanoton HS:ssä lauantaina. 

Raukkamaisuudessani paljastan, mitä minä tässä hykertelen.

Kun tein kauan sitten itse väitöskirjaa ja keräsin tiedot kaikista Suomen virkatuomareista 1890-1990, petyin. Tässäkö se nyt oli? Ruotsissakaan ei ollut julkaistu juuri mitään tuomareista eikä lakitieteen professoreista.

Kysykää, oi lukijat, keneltä tahansa suomalaiselta lakimieheltä. Kysymyksessä on uskollinen ammattikunta, joka on uurastanut, enimmäkseen riittämättömästi palkattuna, isänmaan hyväksi omaa etuaan koskaan edes vilkaisematta. Perinne on jatkunut.

Sitä perinnettä Halila nyt hiukan murjoo ketomalla kollegansa siviilioikeuden professorin vaiheista. Kirjassa hän ei kerro, miksi edistyspuolueen Erkko ja Cajander nostettiin ministereiksi siihen hallituksen, joka aiheutti Talvisodan.

Huomatkaa täysin sopimaton ironiani. Se oli Paasikivi, joka nimitteli päiväkirjoissaan Talvisotaa “Erkon sodaksi”, ja ne olivat rintamamiehiä, jotka keksivät herjan “malli Cajander”, kun armeijalla ei ollut aluksi antaa heille muuta kuin kokardi lippalakkiin, eikä esimerkiksi johtimia kenttäpuhelimiin ollut muistettu hankkia, eikä tietenkään kranaatteja tykkeihin. Cajander oli metsätieteilijä. Kuulemani luonnehdinnan mukaan hyvin pienen edistyspuolueen ongelmana olivat liian suuret egot. Cajander ja Kivimäki eivät mahtuneet samaan huoneeseen. Sanomalehdenomistaja Eljas Erkko ei mahtunut juuri kenenkään kanssa edes siihen isoon kulmahuoneeseensa, jota voi edelleen silmäillä Erottajankadun ja Ludviginkadun kulmassa, toinen kerros. Ja Suomen Pankissa oli saman puolueen Ryti, joka ei puhunut juuri kenenkään kanssa ja joka veti Gerda Rytin elämäkerrasta (Hanna-Liisa Ryti-Erkinheimo) päätellen julkisuudessa roolia. Kirjeiden ja kuvien mukaan hän ei ollut “piinkova liikemies”, vaan hätkähdyttävän lahjakas, lämmin ja tunteva ihminen, jolla oli myös hyvät ja hyödylliset verkostot.

Gerda Rytin isä muuten oli siviilioikeuden professori Julian Serlachius kuten Kivimäki ja Ylöstalo ja Heikki Halila. Setä Allan Serlachius taas oli rikosoikeuden professori, joka oli kirjoitellut “tulenpalavia puheenvuoroja köyhien puolesta ja soimasi koroillaaneläjiä ihmiskunnan loiseläimiksi ja veronmaksajia valintoineen syypäiksi rikollisuuteen” (Kansallisbiografia). Myöhemmin Allan ryhtyi Särkilahdeksi ja keräili tosissaan WSOY:n osakkeita, kun taas yksi hänen sisaristaan oli Otavan professori Heikki A. Reenpään äiti…

Siinä oli ikä kunniassa, kun lakitieteen (“molempain oikeuksien”) tohtorit J.K. Paasikivi ja K.J. Ståhlberg istuivat Kulosaaressa 1945-1950 pohtimassa ihmeellistä aikaa. Lakitieteen tohtori U.K. Kekkonen oli ahkerasti valtioneuvostossa ellei ollut Tehtaankadulla käymässä mielenkiintoisia keskusteluja.

Otava lyhensi ja paranteli Hans Metzgerin muistelmateoksia, joita ilmestyi 1980-luvulla kaksi nidettä. Kirjoittaja oli puoliksi suomalainen Hitlerin Sakssan lähetystösihteeri Helsingissä, lukuisien suomalaisten läheinen ja lämmin ytävä, Mercedes- ja BMW-autojen omistaja ynnä muuta, ynnä muuta.

Otavan kakistelu johtui siitä, että Metzger veteli esiin etenkin nimimerkillä kirjoitettuja Jatkosodan aikaisia tekstejä, joiden laatija oli hänen mukaansa tämä samainen Kekkonen. Metzgerin sanottiin olleen Gestapon ja Sicherheitsdienstin leivissä, ja hän piti hyvin yhteyttä esimieheensä von Blücheriin, joka piti hyvin yhteyttä päämajassa Saksaa edustaneeseen W. Erfurthiin. 

Metzgerin mukaan ainakin kaksi maalaisliittolaista ministeriä kipaisi suoraan Suomen hallituksen salaisista istunnoista selittämään Metzgerille Pörssiklubilla, mitä nytkin oli puhuttu, ja Eduskunnasta tietoja toimitti muiden ohella kokoomuksen J.O. Ikola.

Tämä liittyy Kivimäkeen siten, että Saksassa toimivana Suomen edustajana hän tiesi arvioittensa päätyvän suoraan - saksalaisille. Sama ongelma koski Suomen harjoittamaa sotilasvakoilua luultavasti avustanutta Paavo Talvelaa, joka poistui 1944 papereineen maasta niin että todelliset tietomme aikakauden tapahtumista ovat vajaat. Muodollisesti tiedustelusta vastuussa ollut Aladar Paasonen huolehti siitä, ettei hänen itse julkaisemiinsa eikä toimittamiinsa Mannerheimin muistelmiin jäänyt “sopimattomia” tietoja.

Ja niinpä tiedämme vain, että kumman paljon Naton piirissä oli suomalaisia - ja ruotsalaisia - tiedemiehiä ja liikemiehiä jo 1950-luvulla.

Satu

Nyt joku voisi sanoa, ettei kuva ole Päivi Hartzellin elokuvasta “Lumikuningatar”, vaan Rudolf Koivun kuvituksesta Andersenin satuun.

Niin on. Mutta Päivi täyttää tänään tasavuosia. “Lumikuningatar” oli kauan sitten harvinaislaatuinen elokuva. Tuohon aikaan, 1980-luvulla, mielikuvituksellista tarinaa, joka sopisi lapsillekin, pidettiin armottoman omituisena ajatuksena. Asiaa ei parantanut sekään, että ohjaaja oli nainen. Sellaisesta ei ollut paljon kuultukaan.

Tosin he olivat tehneet aikaisemmin Liisa Helmisen kanssa elokuvan “Kuningas jolla ei ollut sydäntä”.

Satu voi olla maagista realismia. Siinä mielessä jopa James Bondit ovat satuja. Samassa mielessä perinteisissä seikkailuelokuvissa on kaikenlaista pientä epäuskottavaa, kuten Tarzan hyppimässä joustavasti liaaneissa.

Muistan miettineeni jo lapsena, miten liaaneissa voi hyppiä. En ymmärtänyt enkä ymmärrä vieläkään.

Tämä oli hyvin henkilökohtainen huomautus. Naapureita kestittiin kahvilla. “Lumikuningattaresta” muuten on olemassa puhdistettu eli uudelleen masteroitu versio.

Fiksuin ihminen

 

Kun tutkin ja ihailin vanhoja mustavalkoisia valokuvia, mieleeni tuli tuttava vuosien takaa, Pico della Mirandola. Hän oli muun ohella uusplatonisti ja tietenkin kabbalisti ja hermeetikko. Hänellä oli Firenzen hyvässä kaupungissa mielenkiintoisia kavereita, kuten alituinen räyhähenki Savonarola, jolla kävikin kovin ikävästi, ja palvelijattaren avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi Vincin kylästä, Leonardo.

Herrat olivat tunnettuja siitä, että he oppivat mitä tahansa heti, ja lisäksi keksivät itse aivan kaikenlaista. Pico huomasi, ettei Jumala “voi olla olemassa”, sillä Jumala tarkoittaa olemassaoloa. Ja ajatus liittyy Platoniin, koska siihen liittyvät ongelmalliset sanat “sama” ja “eri”.

Hän opetteli 22 kieltä, mukaan luettuna heprea, kaldea, egypti, persia ja arabia, ja piti oikeana juutalaisten ja arabialaisten kabbalistien käsityksiä. Paavi paukautti hänet pannaan, koska hän oli esittänyt teesinään, että kaikki uskonnot ja kaikki tieteet olivat perimmältään samaa.

Mieleeni tuli Sean Carrolin ja eräiden muiden nykyfyysikkojen esittämä ajatus, että aineen ja energian ja niistä johdetun avaruuden alapuolella on yksi perimmäinen asia, informaatio.

Huomasin että Leonardon “Luolamadonna” on selvä viittaus Platonin luola-ajatukseen. Ainakin Pico oli lukenut Platonin Kootut teokset, kreikaksi ja osittain hyvin tuntemiensa arabien käännöksinä. Siitä päädyin pohtimaan, kuinka paksu on itse asiassa varjo. Leonardo oli selvästi käsittänyt, ettei ääriviivaa ole oikeastaan olemassa. Jopa “Mona Lisa” on maalattu uskomattoman taitavasti sulauttaen viivat värisävyn muutoksiin, ja vastaavasti piirroksiin on käytetty ylikorostettua viivaa. Hätäkö oli käyttäessä, kun oli niin hyvä piirtämään.

Se oli muuten muotia tuo maalaaminen Firenzen seudulla. Edellisten sukupolvien Giotton, Cimabuen ja Botticellin jälkeen tulivat Rafaello, Tiziano ja Michelangelo.

Se ei unohdu, kun teimme poikani kanssa tavan vaatiman Euroopan retken ja tulimme junalla Pariisista Firenzeen ja jatkoimme siitä Venetsiaan. 

Kerroin, miten useakin 1800-luvun taidehistorioitsija puhu läpiä päähänsä huokailemalla antiikin veistosten jaloa valkeutta. Ne veistoksethan olivat maalattuja, pigmenttijäämien perusteella mielestämme hyvinkin ikävän räikeästi. Ja sama koski rakennuksia, myös Ateenan Parthenonia.

Jäin miettimään, että kun kirjallisuus ja etenkin runous on mustavalkoista, kas kun kukaan ei ole keksinyt maalata öljyväreillä mustavalkoisia muotokuvamaalauksia.Lehtien kuvien mustavalkoisuus tai kaksivärisyys johtui kehittymättömästä tekniikasta. Mutta kun mv-elokuvissa on niin suurenmoisia, eikö jotain samaa voisi tavoittaa maalaamalla pelkällä mustalla? Minun silmääni miellyttää mustavalkoisen kuvan syvyys eli sävyjen rikkaus.

Luolamaalausten värillisyys saattaa olla se alkuperäinen ajatus: toisen todellisuuden tekeminen. Ja todellisuus on värillinen - tai sitten ei. Näköaistimme on sellainen, mutta on paljon eläimiä, jotka ovat “värisokeita”, muistaakseni monet tututkin otukset.

Huolestunut lukija ihmettelee, minkä kumman taka nyt kirjoitetaan kauan sitten kuolleesta renessanssin aikakauden tutkijasta.

Ehkä siksi, että hakiessaan yhteistä pohjaa tiedolle ja uskomuksille Pico della Mirandola kirjoitti ehkä ensimmäisenä sanat, jotka kaikuvat edelleen. 

Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

Hitler ja hevoset

Lopulta kysyin kahdelta tekoälyohjelmaltakin. Edes valokuvaa, jossa Hitler olisi uskaltaunut lähelle hevosta, saati ratsun selkään, ei näyttäisi löytyvän.

Hän piti saksanpaimenkoirista. Hänellä oli sellainen. Naisista hän ei tuntunut olevan erikoisen kiinnostunut. Hän piti tiukasti kiinni kasvisruuasta ja olisi ollut valmis kieltämään tupakoinnin SS-joukoilta. 

Hän oli hyvä juoksemaan. Hän ansaitsi korpraalin arvon Länsirintamalla taistelulähettinä. Siinä tehtävässä oli mentävä lujaa.

Kilparatsastus nousee keskeiseksi teemaksi Tolstoin “Anna Kareninassa”. Mannerheim oli siinä urheilulajissa joukon paras ja itse kyrassierin metallilevyin koristautuneen Chevalier-kaartin upseeri.

Kysyin usealta tutulta, jotka olivat palvelleet Lappeenrannassa ratsuväessä sotien jälkeen. Tieto oli sama kuin edelleen talleilta kantautuva. Etenkään tuntemattoman hevosen parteen ei pidä mennä huvikseen. Kun roteva, vuosia rääkätty eläin rupeaa puristamaan ihmistä kylkensä ja seinän väliin, siinä onkin tietämistä.

Nyt sodasta kirjoittaessani sijoitin tekstiin kaksi kauheaa asiaa. Niitä on kommentoitu niukasti. Hitler siis sanoi Suomen johdolle Immolassa 1942, että Leningrad hävitetään maan tasalle ja kaikki ihmiset tapetaan. Kaupungiss kuoli piirityksen aikana luultavasti 1,5 miljoonaa ihmistä. 

Vuonna 1941 suomalaisia kaatui sodassa enemmän kuin vuonna 1944. Hyökkäys Syvärille ja Ääniselle oli sotilaallisesti outo mutta ennen kaikkea se oli tavattoman kallis.

Asemasodan aikana Karjalaan rakennettiin enemmän linnoitteita kuin Kannakselle. Vaikka Kannaksen linnoitteista oli päätetty, pääpuollustuslinjaksi määrätty Vamelsuu - Taipale oli kesken, kun hyökkäys tuli.

Moni kirjoittaja on huomauttanut, että jos armeija olisi päässyt vetäytymään tuolle linjalle, se olis jauhettu siellä murskaksi. Nyt se vetäytyi erilaisissa kokoonpanoissa Viipurin - Vuoksen tasalle ja menetti Viipurin. Sen jälkeen vastus alkoi nopeasti kiinteytyä ja kaukaa Karjalasta kuljetetut joukot ehtivät paikalle. 

En yritä sotahistorioitsijaksi, koska olen väitellyt kulttuurihistoriasta ja opettanut sitä.

Huomautukseni on ilmastonmuutos.

Lujin Montailloun mhyöhemmän kirjoittajan Leroy Laurien ilmaston histoian (Histoire du climat depuis l'an mil, 1967) tuoreeltaan. Siitä erin olen seurannut asiaa ja nähnyt, miten mullistavasti tulkinnat ovat muuttuneet viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana. Aste, puolitoista, merkitsi ihan kaikkea maailmassa, joka sai ravintonsa lähes pelkästään maasta ja metsästä ja poltti puuta sen minkä jaksoi raahata. Hiili tuli lämmityskäyttöön paljon myöhemmin. Puusta vähässä hapessa poltettu koksi eli sysi tunnettiin sekin vuosituhansia, mutta molempien käyttö oli satunnaista 1800-luvulle asti. Ja syden poltto vei Keski-Euroopasta metsät ja tervan poltto, joka on melkein sama asia, näkyy Länsi-Suomen metsissä edelleen.

Kaskeaminen ei muuten ole tuhoisaa. Kulo on osa luonnon kulkua. Suomessa ei tiettävästi ole metsää, joka ei olisi palanut.

Keskiajalla sotivat etenkin Englanti ja Ranska, mutta Euroopan suurin valtio oli Puola-Liettua. Tiedämme että Ruotsi kärsi ratkaisevan tappion hengenvaarallisen Kaarle XII:n johdolla Pultavassa eli samalla alueella, jossa on nytkin sota. Suomelle seurauksena oli Isoviha, etenkin 1600-luvun lopun nälkävuosien jälkeen pahimpia iskuja, mitä maassa on koettu.

Jatkosodasta puhuttaessa sivuutetaan aina Talvisota. Suomessa oli kova pyrkimys reunavaltiopolitiikkaan ja lopulta jopa liittoon Ruotsin kanssa. Ykkösnimi oli edistyksen eli siis Rytin, Kivimäen ja Erkon puolueen ulkoministeri Holsti. Saksa järjesteli hänet ovelasti syrjään ja Neuvostoliitto kielsi jyrkästi sotilaallisen lähentymisemme Ruotsiin. Neuvostoliiton menettelytavat pikkukansoja ja etenkin suomalaisia kohtaan tunnettiin 30-luvulla yleisesti.

Kun kirjoitin Mannerheimin virheistä ja luettelin niitä, jätin lukijan mietittäväksi, oliko vaihtoehtoja.  En ole varma, ovatko lukijat miettineet. Minulle Heikinkadusta 1942 muutetun Mannerheimintien seutaan sopisi hyvin muuttaa Hämeentie Tannerintieksi.

Mannerheimin virheet

 

Aivan uusi kirja “Suomen sodat 1939-1945” (Visuri-Kesseli-Geuss, 2024) sisältää paljon ainesta mielipiteen muuttamiseen. Valitettavasti taipuminen tosiasioiden edessä ei ole suosittua sodassa eikä rauhassa. 

Historiatieteessä ennen käsitteenä suosittu “dokumentti”, asiakirja eli mustaa valkoisella, ei ole ‘tosiasia’. Sitä vastoin se saattaa todistaa jonkin seikan tulleen päättäjien tietoon. Stalin sai runsaat ja tarkat tiedot Saksan hyökkäyksestä kesäkuussa 1941, mutta ei uskonut. Erään tutkimuksen mukaan hän oli kirjoittanut omin käsin tätä koskevan maininnan viereen “paskaa”. Moskovan, Berliinin tai Washingtonin kirjallinen suunnitelma ei ole todiste. Suunnitelmia ja niihin liittyviä määräyksiä tehdään nippu, ja ne ovat usein ristiriidassa keskenään.

Toisin eli jyrkemmin kuin kirjoittajat sanoisin, että Hitlerin Saksa ei osoittanut missään vaiheessa myötätuntoista mielenkiintoa Suomen asioita kohtaan. Suomi oli Jatkosodan aikana Saksan määräysvallan alainen siirtomaa, samalla tavalla kuin vuonna 1918. Julkisuudessa asiaa välillä kuorrutettiin kirjoittamalla “sankarikansasta” tai vastaavaa. Sitä vastoin sekä Englanti että USA torjuivat täysin puheen “kanssasotijuudesta”. Ajan asiakirjoissa Suomea sanotaan Saksan satelliitiksi. Suomessa näkee vieläkin kirjoitettavan, ettei Suomi ollut Saksan kanssa sotilaallisesti liittoutunut…

Moni hyväksyy kumeankin mielipiteen helposti, jos se sattuu oleman sama kuin hänen omansa. Minua miellyttää siksi kolmen kirjoittajan vastaus kysymykseen, joka on vaivannut mieltäni vuosikymmeniä: mitä hemmettiä Suomi teki Itä-Karjalassa 1941-1944? Usein esitetty vastaus, että Karjalan puu kiinnosti rahamiespiirejämme, ei vakuuta. Ei meillä ollut työvoimaa, koneita eikä kuljetuskalustoa käyttää sitä hyväksemme. Emme liioin olisi kyenneet hallinnoimaan tuota valtavaa aluetta. Puhe “panttialueesta” Neuvostoliittoa vastaan oli propagandaa. Jotkut ehkä halusivat käyttää tilaisuutta hyväkseen. Ajatus oli viimeistään USA:n mukaantulosta 1941 alkaen epärealistinen.

Vastaus on: Hitler käski. Tämän lähteen mukaan Mannerheim ja hänen piirinsä halusi Kannakselle perimään takaisin äsken menetettyjä alueita. Se on helppo uskoa.

Hitleriä oli toteltava, koska hänen takanaan olivat aseet, ammukset ja elintarvikkeet. Lisäksi on edelleen epäselvää, millä rahalla lähes tuhoutunut maa rakensi Salpa-linjan hyvin lyhyessä ajassa.

Kirjoittajat kertovat, että Hitler sanoi Immolassa kesäkuussa 1942, että Leningrad hoidetaan tappamalla koko väestö. He kommentoivat, että viimeistään tästä Mannerheim ja Heinrichs tiesivät, että kysymyksessä ei ole “elintila”, vaan tuhoamistaistelu.

Mutta miksi hän ja Päämaja eivät ottaneet juuri lainkaan huomioon suurhyökkäystä 1944, vaikka siitä saatiin jatkuvasti tietoa?

Vastaukseni on: Hitler kielsi. Muun muassa Kivimäki oli vuosia Berliinissä tehtävänään lepytellä natsijohtoa ja selitellä asioita. Hänen natsimielisyydestään on kirjoitettu tämänkin blogin kommenteissa.  Ajatus on outo. Olisiko joku sekoittanut Kivimäen toiminnan kommunisteja vastaan oletettuun hitlerismiin? Juuri Kivimäen aikana 30-luvulla hallitus kiristi otetta sekä oikean että vasemman siiven populismista.

Myös se tuntuu todelta, että Mannerheimin päämajassa varsinainen esikuntatyö oli heikkoa. Komentajat raportoivat ylipäällikölle eivätkä siten aina tienneet toistensa keskeisiä ajatuksia. Se luonnehdinta, että Mikkelissä vallitsi jonkin asteinen sekasorto kesäkuun alusta kuun loppuun 1944, kuulostaa osuvalta. Minulla ei ole asantuntemusta sen arviointiin, mutta esimerkiksi ajatus Airon ja Talvelan pitämisestä esillä vielä keskeisempien Heinrichsin ja Oeschin kustannuksella koskee myös meitä, maallikkoja. Senhän olemme tienneet, että onneakin oli, koska noin kaksi viikkoa viidennes tai neljännes maan armeijasta oli junissa tai marssilla ja siis suhteellisen helposti torjuttavissa.