Kaiho

“Menneisyyden kaiho ei vedä vertoja entiselle.” “Ennen osattiin olla kaihoisampia.”

Nämä ajatukset ovat pötyä.

Muutoksen ohjaaminen, se jota usein nimitetään politiikaksi, ei onnistu. Luultavasti se ei ole koskaan onnistunut.

“Ihmiset” tarkoittaa sotilaita tai äänestäjiä tai rikkaita, joiden toiminnalla on näkyvää ja nopeaa merkitystä, ovat helppoja huiputuksen kohteita.

On normaalia luulla keisaria keisariksi ja diktaattoria diktaattoriksi. Esimerkiksi Roomassa keisari Augustus, koko tunnetun maailman herra, näyttäisi osanneen pelätä henkivartioitaan, joita sanottiin tuohon aikaan pretoriaanikaartiksi. Minun ikäisilleni ja vähän nuoremmille tuttu nimitys on “everstijuntta”. Valtakunnan tärkeimpiä miehiä ovat ne, joita kiukkuiset sotilaat tottelevat.

Mikä pitää Putinia vallassa? Luultavasti pieni joukko keskenään vallasta taistelevia armeijan ja salaisen poliisin FSB:n miehiä.

Trump on tulossa valtaan ja näemme mediassa usein hänen äänestäjiään. Kuka pitää valtaa, kun Trump on presidenttinä? Vastaan vihjeellä, kun en tiedä totuutta: toisen maailmansodan jälkeen presidentti Truman ei voinut tehdä mitään tärkeää ilman teräsyhtiö U.S. Steelin ja kahden autotehtaan, Fordin ja General Motorsin toimeksiantoa. Näiden mainittujen keskeisiä asiakkaita olivat ilmavoimat ja laivasto, joiden toimialana oli saada aikaan aseellisia selkkauksia. Jopa Vietnamin sodan keskeinen johtaja oli entinen Fordin autotehtaan johtaja. Ja ilmavoimien kyljestä syntyi 1940-luvulta alkaen koko tietotekniikka. Ja laajastikin viestinnästä puhuttaessa olisi hyvä muistaa, että kaikkialla maailmassa sotavoimat ovat informaatioteknologian ensimmäisiä ja suurimpia käyttäjiä.

Niin se oli myös rauhaa rakastavassa Ruotsissa: dynamiitti, majakat, Ericsonin puhelimet. Itse asiassa myös puhelintolpat ja nimenomaan kuparilanka.

Tällä hetkellä hyvät tutkijat, esimerkiksi minunkin opissani Otaniemessä ollut ja Oxfordiin siirtynyt Vili Lehdonvirta (“Cloud Empires: How digital platforms are overtaking the state and how we can regain control. Oxford, 2022)” kirjoittavat pätevästi Kalifornian viidestä liian suuresta yhtiöstä (Google, Apple jne.) mutta eivät mainitse sitä, että asevoimilla on USA:ssa maailman edistynein tekoäly (AI) ja ylivoimaiset ohjukset, lentokoneet ja laivat, etenkin sukellusveneet. Minusta on huvittavaa tietää, että amerikkalaiset löytävät napajään alle piiloutuneen sukellusveneen sen maan magneettikenttään aiheuttaman epäsäännöllisyyden perusteella - iso metalliesine näkyy magneettisena kuplana.

Ja nostalgiasta puhuttaessa - ainakin sata vuotta ainakin joka toisella USA:n presidentillä on ollut skandaali tai useita hyssytysrahasta tai sen käyttämättä jättämisestä. Tästä muistetaan presidentit Harding ja Eisenhower.

Ja ajatellen everstijunttaa ja hullun senaattorin valtaa - palautin muuten vain mieleen syvästi rakastamani bassolaulaja Paul Robesonin (spirituaalit; Ol’ man River) vaiheet, kun FBI otti häneltä ulkomaanpassinkin pois ja esti esiintymiset yli kymmeneksi vuodeksi, koska afroamerikkalaisten kansalaisten asian esillä pitäminen oli “selvää kommunismia”. Robeson muuten oli paitsi laulaja, juristi ja jalkapallotähti. Hän muuten kuoli vasta 1976.

Oma nostalgiani ja vinkki lukijoille. Pidin kovasti jo Areenassa olevasta uudesta suomalaisesta ohjelmakokonaisuudesta “Lomamatka 70-luvulle”. Kolme autollista (pikku-Fiat, VW Kleinbussi ja Datsun) nykysuomalaisia vierailee ilman taikatemppuja 1970-luvun alun Suomessa ja kommentoi näkemäänsä ja ruuaksi tarjottua kiireestä kantapäähän tuon vuosikymmenen kamppeissa. Punkaharjun campingalueella käy ilmi, että osa nuorista ei kuiteenkaan suostu nukkumaan Sopu-teltassa, vaikka mikä olisi, ja kaikkia yököttää joka paikassa tyrkytetty lenkkimakkara, Helsingin kauppiaiden sininen…

Osaisin käsikirjoittaa aikamatkan 1950-luvulle. Tätini perheen nyt nähtyä pienemmässä Fiat 500 -autossa (14 hv., huippunopeus 85 km/h) matkustivat Kittilästä Kauhavalle isä, äiti, viisi lasta, koira ja mummu.

Ihmishirviöistä

Taide ja tiede eivät jalosta ihmistä.

Terapia on mahdollista ja voi toimia. Vahinko että se on niin vaikeaa ja usein pitkällistä. Lääkehoito voi myös auttaa.

“Auttaa” tarkoittaa tässä, että ihminen, joka on vaaraksi tai pahasti häiriöksi itselleen ja muille, saa itsensä hallintaan. Tällä kertaa en tarkoita sen kummempaa kuin pienempiä vaivoja, kuten esiintymisjännitystä tai niin sanottua kahvikuppineuroosia. Ei näet ole asiantuntemusta.

Todellisuudessa jatkan R. Wagnerista kirjoittamaani. Minua on aina häirinnyt tieto, että esimerkiksi R. Heydrich, SS-kenraali ja joukkotuhonnan suunnittelija ja toteuttaja kaikkein pahimmasta päästä, oli erinomainen harrastelijaviulisti ja soitti esimerkiksi Mozartia lempeästi ja eläytyvästi.

Saksassa tuo ei ollut mikään ihme, eikä olisi ollut Venäjälläkään.

Olen tuntenut ja tunnen monia kymmeniä hyvän kansallisen tason taiteilijoita. Hiukan liioitellen sanoisin, että tavallisen elämän kannalta heitä parempaa seuraa on tarjolla runsaasti. Tuohon nimekkääseen joukkoon kuuluu kovin paljon veitsi hihassa kulkevia narsisteja ja erilaisia psykopaatteja, joiden tunnerakenteessa on isoja reikiä.

Sanon nyt uudestaan, että en tässä kutsu ketään nillittämään. Aika ajoin kai hyvin moni meistä ajattelee, että maailma ja maailmankaikkeus on suunniteltu yksinomaan minun sortamisekseni. Suuren osan aikaamme silti tiedämme että toiset ihmiset eivät ole erikoisen kiinnostuneita meistä. Emmekä me heistä.

Toisaalta jokainen meistä tuntee ihmisiä, joilla on erikoinen taito suoriutua pois tiehensä hiukan hankalistakin asioista. Tunnemme myös toisia, jotka tekevät useimmiten parhaansa, opettelevat ja uurastavat ja sitten epäonnistuvat.

Jatkuvasti esillä pitämäni mielikuvitushenkilö komisario Maigret kuvailee aika usein viimeksi mainittua tyyppiä. Eräskin poliisi olisi saanut ajat sitten kivan pikku päällikön viran Pariisissa, mutta ei saanut, koska ei millään oppinut kirjoittamaan raporttia, jossa edes puolet sanoista olisi kirjoitettu oikein. Ranskalaiset ovat niin ilkeitä ihmisiä, että heistä jopa tavanomaisista saatekirjeistä pitäisi näkyä, että kirjoittaja on suoriutunut onnistuneesti peruskoulun oppimäärästä.

Maigret’n kirjoittaja Simenon on ennätysmies, C. Dickensin luokkaa. Laskujeni mukaan hänen kirjoissaan on ainakin 499 mielikuvitushenkilöä, jotka ovat kaikki kiinnostavia. Suomessa Väinö Linnallakaan sellaisia ei ole kuin ehkä 50. Waltari oli ammattilainen: sekä sankari, sankarin kaveri että se paha nainen ovat aina sama henkilö tai ainakin samoilla kaavoilla leikattuja. Viis siitä että sankari on joskus kallonporaaja muinaisesta Egyptistä, etruski, Suomen Turussa kasvanut oppimaton opiskelija 1500-luvun Euroopan vilinässä, roomalainen ylimys tai ties mitä. 

Mainitut kirjailijat ovat kaikki hyviä kuvittelemaan ihmisiä, joiden sielullinen tai sosiaalinen kaikuluotain on rikki.

Tässä on sellainen ristiriita, että onnistuakseen kuvaamaan ja siis ymmärtämään tavallista ihmistä täytyy itse olla sangen epätavallinen,  esimerkiksi hullu.

Kun tuossa hain erästä toista kirjaa, silmiini sattui muita ja mietin, miten monelta kirjalta maa olisi säästynyt, jos monella tavalla häiriintynyt ja häiritty Kalle Päätalo olisi päässyt jo pienenä asianmukaiseen hoitoon.

Hyvä ettei päässyt. Vain Linna ja Päätalo onnistuivat siinä, mikä on melkein mahdotonta: löytämään kirjoillaan lukijat, jotka eivät lue. 

Nyt tilanne on paha. Nostan näkyviin kirjan, jota en kehota ketään lukemaan, koska se on niin laaja ja monin tavoin vaativa, Dostojevskin “Riivaajat”. Uusi suomennos ilmestyi juuri. Kirjan aiheeksi mainitaan hakuteoksissa moraalinen nihilismi, joka ei oikein sano mitään. Sanoisin että aiheena on sen kuvaaminen, miten näennäisen pehmein keinoin ihmishirviöt saavat periaatteessa ihan tavalliset ihmiset toimimaan kauhistuttavalla tavalla, ja kiljumaan onnesta näin tehdessään. Ajankohtaisuutta on. Ja ihmisenä Dostojevski oli esimerkiksi Coetzeen kuvaamana (“Pietarin hirviö”) itsekin - hirviö. Myös parhaissa tutkimuksista, kuten Anhava ym, Dostojevski, kiistaton ja kiistelty, henkilöstä kerrotaan sangen paljon pelottavaa.

Pitääkseni kiinni

Pitääkseni kiinni kansanomaisuuden kaihtamisesta otan mainitakseni, että Kansallisoopperan Wagnerit ovat olleet hämmästyttävä elämys.

Puhe ei ole venäläisistä palkkasotureista, vaan lähes 150 vuotta sitten kuolleesta säveltäjä Richard Wagnerista, jolla on hiukan huono maine.

Ennen saattoi leimautua jopa natsiksi sanomalla jotain myönteistä edes “Lentävästä Hollantilaisesta”. “Niebelungin sormuksesta" (“Ring”) ei ollut järkevää inahtaakaan, koska se oli saadun tiedon mukaan Hitlerin mielimusiikkia. 

En ole selvittänyt asiaa lähemmin, mutta rohkenen epäillä, että Hitlerillä ilmeni kesken esityksen Bayreuthin oopperassa “muita kiireitä”. Käsitykseni hänen kärsivällisyydestään ja musiikin harrastuksestaan ei ole korke. Ja pelkästään Ringin neljäs ja viimeinen osa, joka tuli eilen Ylen Areenasta suorana, kestää 6 (sanoo kuusi) tuntia.

Sangen yleinen käsitys on, että nämä oopperat ovat hullutusta ja ikävystyttävyyden huippu. Amerikkalaiset toistelevat ihan muissakin asioissa, että “se ei ole loppu ennen kuin lihava nainen laulaa”. Sanonta on hauska mutta hiukan outo. Näissä oopperoissa kaikki paikat ovat täynnä lihavia naisia ja he laulavat käytännössä koko ajan. Eilinen Brünhilde, Johanna Rusanen, oli mahdottoman hyvä.

Alberichin näkymättömäksi tekevä viitta, Tarnkappe, olisi hyvä olemassa eräissä tilanteissa. En tiedä, missä niitä myydään. Pitäisikö kysyä Tokmnnilta tai olisiko sellaisia Lidlillä tarjouksessa.

Kuvassa Alberich on juuri ottamassa pitkät käyttäen tätä hämäränhuntua. Ja se oli Theodor Adorno, joka aikoinaan tähdensi, että Alberich-kääpiö on tarkoitettu näyttämään iljettävältä juutalaiselta. Loki puolestaan on vain arjalainen psykopaatti.

Oopperan taito ja informaatioteknologia ovat edenneen käsittämättömästi. Kyllä kelpaa näyttää kaikelle kansalle ihmeellisiä valoja, loistavia maskeja ja puvustusta ja yleisesti noin 100 taiteilijaa ja 100 teknisen alan ssiantuntijaa, jotka toimivat tunnista toiseen sekunnin osan tarkkuudella yhteen.

Wagner puolestaan keksi taustamusiikin. Olen antanut lapsillenikin ohjeen, ettei musiikkia kannata kuunnella. Konsertin tai oopperan tuolissa voi vaipua muihin mietteisiin. Niin teen aina itse, ja seuraus on aina sama. Viimeistään kymmenen minuutin kuluttua olen musiikissa syvässä hypnoosissa niin etten muista kaikin ajoin edes hengittää.

Television täti sai kuulla eräältä kapellimestarilta, että pian tulee näyttämölle yhdistelmä Wagnerin Niebelungin sormukseta ja Tolkienin teoksesta Taru sormusten herrasta, sävelin. Miten mainio ajatus. Nehän ovat pohjaltaan sama teos. Olisin kyllä mielelläni sijoittanut Harry Potterin samaan joukkoon.

Savon kymmenien kesien hienoimpia muistojani on Berglundin ja Bournemouthin porukan Sibeliuksen sinfoniasarja Kerimäen kirkossa. Sibelius ei tosin ollut aivan Wagnerin (ja Bachin) veroinen säveltäjä, mutta parhaansa hänkin teki. 

Paras musiikki virtaa kuin joki (Wagnerin aikaan vielä suhteellisen saastumaton), ja virran läpi välähtelee kulta.

Pysyäkseni asiattomuuksissa perheessäni on vaihdettu vanha ja hyvä iso flyygeli digitaaliseen pianoon, jota voi soittaa pelkät kuulokkeet päässä. Siis flyygelin kerrostaloversio. 

Ääni on kaunis. Laitetta ei tarvitse koskaan virittää eikä se edes ollut kallis. 

Hiukan ihmettelen, ettei Yamaha ollut asentanut pianoon näyttöä ja USB-sisääntuloa. Pääsisi etsimästä nuotteja. Minulla sattuu olemaan verkosta vedettynä muun muassa Bachin, Mahlerin, Beethovenin ja Schubertin koko tuotanto nuotteina. Nyt horjahtelen kahden vaiheilla. Ehkä tuo Wagnerkin olisi kiva olemassa. Voisi katsoa, milloin äänessä on flyygelitorvi ja milloin kontrafagotti.

Niin muuttuu maailma. Stalin, joka kuulemma piti Mozartista, joutui tyytymään tavalliseen grammariin ja halusi kuulla Mozartin C-duurikonserton Judinan soittamana. Sitten hän kuoli. Kappaletta vähän ihmettelen. Styronin romaanin “Sofien valinta” mukaan ajasta luopumisen aikeissa olevalle sopii musiikiksi parhaiten Mozartin Sinfonia Concertante. Siitä olen samaa mieltä. Toinen osa, hidas. Jascha Heifetzin vanha levy, mieluummin kuin Perlmanin ja Zuckermanin uudempi.

Perustus

Suomessa sanottiin olevan perustuslaillisia ja myöntyvyysmiehiä sekä lisäksi sosialisteja viime vuosisadan alussa eli noin vuodesta 1900.

Tilanne oli sama 1945-1991. Varmuuden vuoksi sitä perustuslakiakaan, joka oli pyöräytetty pakkosaumassa 1919, ei muutettu. Sosialismi meiltä tosin katosi 1956, kuten jokseenkin kaikkialta muualtakin.

Ei tule mieleen, että tuotantovälineitä olisi vaadittu yhteiskunnan haltuun viime aikoina. Pankeista ol tällaista puhetta. Ja apteekeista samoin.

Asian tekee historian kirjoittajalle vaikeaksi se, että Suomella ei ollut tuohon aikaan perustuslakia. Suomi oli 1809-1917 Venäjän keisarikunnan osa, jolla saattoi olla eräitä omia oikeuksia, hallitsijan armosta. 

Asiasta on vaikea sanoa mitään tarkempaa, koska myöskään Venäjällä ei ollut perustuslakia, eikä hallitsija ollut vastuussa puheistaan eikä teoistaan. Tapana oli sana, että hän oli vastuussa vain Jumalalle, mutta tällaisen yhteyden toiminnasta tai vaikutuksista ei ole mitään tietoa.

Kun esimerkiksi Helmikuun manifesti annettiin, Venäjä toimi oman logiikkansa mukaan. Eivät pienen maakunnan niin sanotut lait voineet vaikuttaa hallitsijan päätöksiin. Venäjän etua ja turvallisuutta koskevat päätökset tuli tehtämän Venäjällä suomalaisilta kyselemättä.

Suomi sai 1906 Venäjän ajauduttua sekasortoon kansanedustuslaitoksen hiukan tapaturmaisesti. Tuo laitos ei kuitenkaan saanut valtaa eikä sitä saanut liioin oikeuslaitos, Suomen senaatti. Sekasorron aiheutti kevyt- ja ylimielinen sotaan lähtö, silloin Jaappania vastaan.

Tämä tuskin oli mielessä, kun myöhemmin Suomessa laulettiin kuplettia, että kun laivasta näkyi enää pikkuisen niitä kuplia pinnalla - niin kippari kysyi että kukahan tän’ ostaisi, puolella hinnalla.

Kun Venäjä ajautui taas sekasortoon 1917 eikä hallitsijaa enää ollut, Suomessa ei kukaan oikein tiennyt, mitä nyt tehdään. Eduskunta valitsi valtaan itsensä säätämällä niin sanotun valtalain, mutta mieli muuttui, kun oli kohta järjestettävä uudet vaalit, ja enemmistöön tulivatkin niin sanotut porvarit. 

Venäjällä olivat äänessä eräät, jotka sanoivat olevansa sosialisteja. Merkittävä rahoitus ja asianmukainen valvonta tuli kuitenkin Saksasta. Helsingissä tehtiin vallankumous, sitten kun asiasta oli äänestetty Työväentalolla. Sellaiseen ei kuitenkaan ollut taitoa, aseita eikä rahaa, ja kävi ilmi, ettei edes lupailtua tukea entisestä isntämaasta.

Kumoukselliset toivoivat venäläisten aatetoverien ja Suomessa olevien venäläisten sotilaiden apua, mutta jäivät käytännössä enimmäkseen sitä ilman.

Saksan ja Venäjän rauhanteossa maaliskuussa 1918 muun muassa muodostettiin Ukrainan valtio, ja Saksa määräsi venäläiset viemään sotaväen ja laivaston pois Suomesta. Suomenmaasta tuli Saksan siirtomaa samassa maaliskuussa 1918. Valtaa maassa käytti vahva sotilasosasto, Itämeren divisioona, ja Mannerheim lähti matkoille. Valkoinen armeija arveli vapauttaneensa Suomen.

Asiallinen syy ihmetellä kauan käytettyä nimitystä “vapaussota” on virheellinen perustelu “vapautuminen ryssän vallasta”. Jotain muuta se oli. Kansallisarkisto on ansiokkaasti digitoinut ja tuonut verkkoon sodan jälkiselvittelyissä käsitellyt valtiorikosoikeuksien oikeusjutut. Syytteessä oli 72 000 suomalaista. Sodassa tai sodan vuoksi vankileireillä kuoli noin 30 000 punaista ja 8 000 valkoista.

Suomalaiset suorittivat yhden vuoden 1918 silmänkääntötempuistaan ja keksivät, että meillähän on perustuslaki - Ruotsin 1700-luvulla itselleen säätämä. Se oli tosin sielläkin korvattu uudella perustuslailla 1809 ja Suomenmaa oli liitetty aivan toiseen valtakuntaan. Ja sitten alettiin valita maallemme kuningasta, joka oli tietenkin saatava Saksasta. Tämä hanke aiheutti Suomessa myös hämmennystä.

Lukijan on lupa ymmärtää, että Saksa oli vielä suhteellisen vahvoilla maailmansodassa. Pariisin valtaaminen ei ollut tuulesta temmattu hanke. Asiat menivät kuitenkin vintturaan, kun Eurooppaan alkoi hyvin sekavien vaiheiden jälkeen tulla 1918 hätäisesti koulutettuja amerikkalaisia sotilaita. Kun amerikkalaisia tuli lopulta kymmenen tuhatta päivässä, Saksan sodanjohto heitti pyyhkeen kehään.

Saksan sodanjohto totesi, ettei se voi nyt voittaa sotaa ja arveli ensin, että rauha voitaisiin tehdä vallinneitten olosuhteitten ehdoin. Se oli tietysti erehdys. “Tikarinpisto”-teoriaa kannattivat muutkin kuin Hitler ja natsit. Saksan armeijaa ei ollut voitettu taistelussa. Saksan kotirintama aiheutti häviön. Hyvin nopeasti keksittiin, että tuo kotirintama tarkoitti juutalaisia ja sosialisteja. Kovin yleisesti ei mainittu, että kun Itävalta-Unkari  ja sen mukana monet muut maat olivat polvillaan, Saksan valtakunta oli etelästä auki.

Varovasti arvioiden koko Saksan miehittäminen olisi vienyt puolisen vuotta ja vaatinut vielä paljon uhreja. Englannilla ja USA:lla ei ollut sellaiseen halua, ja Ranska otti omansa neuvottelupöydässä 1919. Neuvosto-Venäjälltä ei kysytty mitään.

Ei ole ihme, että 20 vuoden kuluttua yleinen käsitys oli, että Suomi ja Ruotsi kuuluvat joko Venäjälle tai Saksalle. Jatkoaikatulos 1945 oli 6-0 Venäjälle. Rangaistuslaukauskilpailua ei tarvittu. Suomesta tuli tyylikkäästi taas Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta. Sen roolin me osasimme, eikä perustuslaillisuutta enää esiintynyt. Saksasta tuli Englannin ja Ruotsin tavoin USA:n osavaltio.

Putinin joutui vuorollaan näkemään, että Venäjässä oli edelleen sama vika kuin viimeksi kuluneet 1 000 vuotta. Se ei toimi. Ratkaisu oli historian kaikkein tutuin: pieni, suurenmoinen sota. Vallataanpa kokeeksi Krim, ja jos se onnistuu, koko Ukraina, ja sitten vähän muuta. Kuten esimerkiksi Baltia ja Suomi.

Mistä tämä yhteenveto? Tuli vain mieleen, että Venäjällä sitä osataan . Gogol kirjoitti nenästä, joka nimitettiin valtioneuvokseksi, ja Musorgski svelsi Goethen runon, jonka tarinassa kirppu nimitetään ministeriksi ja sille myönnetään mitali.

Oppi autuuteen

 

Oli kirjoja, jotka oli tunnettava, jotta sai tuolin yliopiston kahvilassa. Porthanian ruokalassa oli niin kova vilske, ettei siellä paljon puhuttu.

Yrjö Ahmavaaran johdatus yhteiskuntatieteen kyberneettiseen filosofiaan oli SE kirja. Pian ykköskirja oli “Johdatus marxilaiseen filosofiaan”. Vilkaisin sitä useiden tuttavien hyllyssä. Joku oli päässyt sivulle 24. Useimmilta sen lukeminen oli jäänyt vähemmälle.

En tullut koskaan törmänneeksi ihmiseen, joka olisi lukenut Marxin “Pääoman”.

Ja miksi lukea, kun saattoi laulaa, ja laulaa sai vaikkei osannutkaan. 

Kuulemani mukaan Eino Kailan “Persoonallisuus” oli ollut tällainen pakollinen kirja. Ja sain tietää, että Nevanlinnan suhteellisuusteorian luennolla oli istunut ikkunalaudoillakin useiden tiedekuntien opiskelijoita, joilla ei tietenkään ennen eikä jälkeen ollut aavistustakaan, mistä oli puhe.

Luin Wrightin “Loogisen empirismin”, joka taisi tulla myöhemmin kurssikirjaksi, nimellä “Logiikka, filosofia ja kieli”. Ei ole “synnynnäisiä totuuksia”. Totuuksien on perustuttava havaintoihin ja loogiseen ajatteluun. Logiikan peruslause oli että ei voi olla samanaikaisesti A ja miinus A.

Kun opetin myös filosofiaa, mietin välillä, onko tässä Kantin ja Hegelin  vertailussa järkeä ja onko tästä mitään hyötyä. Nyt osaisin vastata. Ei ollut. Sellaiset sanat kuin “henki” ja “järki” eivät merkitse oikeastaan mitään erikoisempaa.

Mutta mainitsemalla Ahmavaaran kirjan halusin vain mainita yliopistolaitoksen tärkeän tehtävän, josta ei liene tingitty. Siellä oppii teeskentelemään.

Lopetin kun eräänä joulun aikana jouduin lukemaan yli 500 tenttivastausta luentokuulustelussani. Dosenttiluentoni korvasivat yleisessä oikeustieteessä erään ikävänä pidetyn kirjan. Vastaukset olivat tavattoman mielenkiintoisia ja kirjoittajien käsiala keskimäärin tavattoman huonoa.

Ahmavaara oli hyvin viisas mies, mutta silti hän esitti matemaattisia malleja esimerkiksi sosiologisesta päättelystä. Tilastomatematiikka oli kaikille lukijoille liian vaikeaa ja lisäksi asiaan kuulumatonta. Kohta stalinistit innostuivat ja halusivat nähdä tässä profeettansa, joka osoitti yhteyden määrän ja laadun välillä. Ihan kuin Lenin! Jos jotain on paljon, se on pahaa. Paitsi raha.

Ahmavaara sai lopun ikäänsä todistella, ettei hän tarkoittanut mitään tuollaista, ja jätti jälkeensä hyvin mielenkiintoisen ajatuksen: stalinistit, revarit ja joukko yleisvasemmistolaisia ovat vaikuttaneet tuhoisasti ajatteluun kahden sukupolven ajan. Etenkin Suomessa.

Taipuisin olemaan samaa mieltä, sanoisin tuon sukupolven viimeisenä. (En siis koskaan edennyt vasemmistolaisuuteen, ja Vanhan valtausta katsoin kadulta, kun olin tulossa ostamasta jollekin porvareille osakkeita ja menossa perustamaan demareille asunto-osakeyhtiöitä Myyrmäkeen.)

Se ajatus viehättää jatkuvasti, että kun Neuvostoliiton vaikutus jäi rajalliseksi, amerikkalaisten mainostoimistojen keksimä “cool”, Vietnamin sodan vastustaminen ja kulutuskritiikki tehosivat. Ensin humahti kukallisten paitojen kysyntä pilviin, ja tietenkin sinisten farkkujen valmistajat hieroivat kämmenensä punaisiksi.  Vielä tämän hetken sydämettömimmät infromaatio-kapitalistit, tyyppiä Applen S. Jobs ja Amazonin J. Bezos, olivat “radikaaleja” ja “edistyksellisiä”.

Ahmavaara oli myös poliittisesti erittäin lahjakkaasta pohjoisesta suvusta. Hienosta verkkopaikaasta “Biografiasampo” sain viimein tietää, että aina ihmettelemäni Eero Ahmavaara, varatuomari ja alkuun Rovaniemen kaupunginjohtaja ja sitten muun muassa Chandlerin ja Simenonin etevä suomentaja, oli Yrjön veli.

Sain tietää senkin, ettei Yrjö Ahmavaara juuri poistunut kotoaan ilman George Orwellin esseitä. Sattuneesta syystä minulla on sekä laaja amerikkalainen koottujen kirjoitusten valikoima että suomennos (“Kun ammuin norsun”).

Hevoisilla ja ratsuilla

 

Otsikko viittaa kuningas Herootekseen, joka tuli murjaanien maalle.

Aihe on kehaista, että Heikki Halilan jykevä elämäkertateos professori Toivo Mikael Kivimäestä sai näkyvän ja hyvän vastaanoton HS:ssä lauantaina. 

Raukkamaisuudessani paljastan, mitä minä tässä hykertelen.

Kun tein kauan sitten itse väitöskirjaa ja keräsin tiedot kaikista Suomen virkatuomareista 1890-1990, petyin. Tässäkö se nyt oli? Ruotsissakaan ei ollut julkaistu juuri mitään tuomareista eikä lakitieteen professoreista.

Kysykää, oi lukijat, keneltä tahansa suomalaiselta lakimieheltä. Kysymyksessä on uskollinen ammattikunta, joka on uurastanut, enimmäkseen riittämättömästi palkattuna, isänmaan hyväksi omaa etuaan koskaan edes vilkaisematta. Perinne on jatkunut.

Sitä perinnettä Halila nyt hiukan murjoo ketomalla kollegansa siviilioikeuden professorin vaiheista. Kirjassa hän ei kerro, miksi edistyspuolueen Erkko ja Cajander nostettiin ministereiksi siihen hallituksen, joka aiheutti Talvisodan.

Huomatkaa täysin sopimaton ironiani. Se oli Paasikivi, joka nimitteli päiväkirjoissaan Talvisotaa “Erkon sodaksi”, ja ne olivat rintamamiehiä, jotka keksivät herjan “malli Cajander”, kun armeijalla ei ollut aluksi antaa heille muuta kuin kokardi lippalakkiin, eikä esimerkiksi johtimia kenttäpuhelimiin ollut muistettu hankkia, eikä tietenkään kranaatteja tykkeihin. Cajander oli metsätieteilijä. Kuulemani luonnehdinnan mukaan hyvin pienen edistyspuolueen ongelmana olivat liian suuret egot. Cajander ja Kivimäki eivät mahtuneet samaan huoneeseen. Sanomalehdenomistaja Eljas Erkko ei mahtunut juuri kenenkään kanssa edes siihen isoon kulmahuoneeseensa, jota voi edelleen silmäillä Erottajankadun ja Ludviginkadun kulmassa, toinen kerros. Ja Suomen Pankissa oli saman puolueen Ryti, joka ei puhunut juuri kenenkään kanssa ja joka veti Gerda Rytin elämäkerrasta (Hanna-Liisa Ryti-Erkinheimo) päätellen julkisuudessa roolia. Kirjeiden ja kuvien mukaan hän ei ollut “piinkova liikemies”, vaan hätkähdyttävän lahjakas, lämmin ja tunteva ihminen, jolla oli myös hyvät ja hyödylliset verkostot.

Gerda Rytin isä muuten oli siviilioikeuden professori Julian Serlachius kuten Kivimäki ja Ylöstalo ja Heikki Halila. Setä Allan Serlachius taas oli rikosoikeuden professori, joka oli kirjoitellut “tulenpalavia puheenvuoroja köyhien puolesta ja soimasi koroillaaneläjiä ihmiskunnan loiseläimiksi ja veronmaksajia valintoineen syypäiksi rikollisuuteen” (Kansallisbiografia). Myöhemmin Allan ryhtyi Särkilahdeksi ja keräili tosissaan WSOY:n osakkeita, kun taas yksi hänen sisaristaan oli Otavan professori Heikki A. Reenpään äiti…

Siinä oli ikä kunniassa, kun lakitieteen (“molempain oikeuksien”) tohtorit J.K. Paasikivi ja K.J. Ståhlberg istuivat Kulosaaressa 1945-1950 pohtimassa ihmeellistä aikaa. Lakitieteen tohtori U.K. Kekkonen oli ahkerasti valtioneuvostossa ellei ollut Tehtaankadulla käymässä mielenkiintoisia keskusteluja.

Otava lyhensi ja paranteli Hans Metzgerin muistelmateoksia, joita ilmestyi 1980-luvulla kaksi nidettä. Kirjoittaja oli puoliksi suomalainen Hitlerin Sakssan lähetystösihteeri Helsingissä, lukuisien suomalaisten läheinen ja lämmin ytävä, Mercedes- ja BMW-autojen omistaja ynnä muuta, ynnä muuta.

Otavan kakistelu johtui siitä, että Metzger veteli esiin etenkin nimimerkillä kirjoitettuja Jatkosodan aikaisia tekstejä, joiden laatija oli hänen mukaansa tämä samainen Kekkonen. Metzgerin sanottiin olleen Gestapon ja Sicherheitsdienstin leivissä, ja hän piti hyvin yhteyttä esimieheensä von Blücheriin, joka piti hyvin yhteyttä päämajassa Saksaa edustaneeseen W. Erfurthiin. 

Metzgerin mukaan ainakin kaksi maalaisliittolaista ministeriä kipaisi suoraan Suomen hallituksen salaisista istunnoista selittämään Metzgerille Pörssiklubilla, mitä nytkin oli puhuttu, ja Eduskunnasta tietoja toimitti muiden ohella kokoomuksen J.O. Ikola.

Tämä liittyy Kivimäkeen siten, että Saksassa toimivana Suomen edustajana hän tiesi arvioittensa päätyvän suoraan - saksalaisille. Sama ongelma koski Suomen harjoittamaa sotilasvakoilua luultavasti avustanutta Paavo Talvelaa, joka poistui 1944 papereineen maasta niin että todelliset tietomme aikakauden tapahtumista ovat vajaat. Muodollisesti tiedustelusta vastuussa ollut Aladar Paasonen huolehti siitä, ettei hänen itse julkaisemiinsa eikä toimittamiinsa Mannerheimin muistelmiin jäänyt “sopimattomia” tietoja.

Ja niinpä tiedämme vain, että kumman paljon Naton piirissä oli suomalaisia - ja ruotsalaisia - tiedemiehiä ja liikemiehiä jo 1950-luvulla.

Satu

Nyt joku voisi sanoa, ettei kuva ole Päivi Hartzellin elokuvasta “Lumikuningatar”, vaan Rudolf Koivun kuvituksesta Andersenin satuun.

Niin on. Mutta Päivi täyttää tänään tasavuosia. “Lumikuningatar” oli kauan sitten harvinaislaatuinen elokuva. Tuohon aikaan, 1980-luvulla, mielikuvituksellista tarinaa, joka sopisi lapsillekin, pidettiin armottoman omituisena ajatuksena. Asiaa ei parantanut sekään, että ohjaaja oli nainen. Sellaisesta ei ollut paljon kuultukaan.

Tosin he olivat tehneet aikaisemmin Liisa Helmisen kanssa elokuvan “Kuningas jolla ei ollut sydäntä”.

Satu voi olla maagista realismia. Siinä mielessä jopa James Bondit ovat satuja. Samassa mielessä perinteisissä seikkailuelokuvissa on kaikenlaista pientä epäuskottavaa, kuten Tarzan hyppimässä joustavasti liaaneissa.

Muistan miettineeni jo lapsena, miten liaaneissa voi hyppiä. En ymmärtänyt enkä ymmärrä vieläkään.

Tämä oli hyvin henkilökohtainen huomautus. Naapureita kestittiin kahvilla. “Lumikuningattaresta” muuten on olemassa puhdistettu eli uudelleen masteroitu versio.

Fiksuin ihminen

 

Kun tutkin ja ihailin vanhoja mustavalkoisia valokuvia, mieleeni tuli tuttava vuosien takaa, Pico della Mirandola. Hän oli muun ohella uusplatonisti ja tietenkin kabbalisti ja hermeetikko. Hänellä oli Firenzen hyvässä kaupungissa mielenkiintoisia kavereita, kuten alituinen räyhähenki Savonarola, jolla kävikin kovin ikävästi, ja palvelijattaren avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi Vincin kylästä, Leonardo.

Herrat olivat tunnettuja siitä, että he oppivat mitä tahansa heti, ja lisäksi keksivät itse aivan kaikenlaista. Pico huomasi, ettei Jumala “voi olla olemassa”, sillä Jumala tarkoittaa olemassaoloa. Ja ajatus liittyy Platoniin, koska siihen liittyvät ongelmalliset sanat “sama” ja “eri”.

Hän opetteli 22 kieltä, mukaan luettuna heprea, kaldea, egypti, persia ja arabia, ja piti oikeana juutalaisten ja arabialaisten kabbalistien käsityksiä. Paavi paukautti hänet pannaan, koska hän oli esittänyt teesinään, että kaikki uskonnot ja kaikki tieteet olivat perimmältään samaa.

Mieleeni tuli Sean Carrolin ja eräiden muiden nykyfyysikkojen esittämä ajatus, että aineen ja energian ja niistä johdetun avaruuden alapuolella on yksi perimmäinen asia, informaatio.

Huomasin että Leonardon “Luolamadonna” on selvä viittaus Platonin luola-ajatukseen. Ainakin Pico oli lukenut Platonin Kootut teokset, kreikaksi ja osittain hyvin tuntemiensa arabien käännöksinä. Siitä päädyin pohtimaan, kuinka paksu on itse asiassa varjo. Leonardo oli selvästi käsittänyt, ettei ääriviivaa ole oikeastaan olemassa. Jopa “Mona Lisa” on maalattu uskomattoman taitavasti sulauttaen viivat värisävyn muutoksiin, ja vastaavasti piirroksiin on käytetty ylikorostettua viivaa. Hätäkö oli käyttäessä, kun oli niin hyvä piirtämään.

Se oli muuten muotia tuo maalaaminen Firenzen seudulla. Edellisten sukupolvien Giotton, Cimabuen ja Botticellin jälkeen tulivat Rafaello, Tiziano ja Michelangelo.

Se ei unohdu, kun teimme poikani kanssa tavan vaatiman Euroopan retken ja tulimme junalla Pariisista Firenzeen ja jatkoimme siitä Venetsiaan. 

Kerroin, miten useakin 1800-luvun taidehistorioitsija puhu läpiä päähänsä huokailemalla antiikin veistosten jaloa valkeutta. Ne veistoksethan olivat maalattuja, pigmenttijäämien perusteella mielestämme hyvinkin ikävän räikeästi. Ja sama koski rakennuksia, myös Ateenan Parthenonia.

Jäin miettimään, että kun kirjallisuus ja etenkin runous on mustavalkoista, kas kun kukaan ei ole keksinyt maalata öljyväreillä mustavalkoisia muotokuvamaalauksia.Lehtien kuvien mustavalkoisuus tai kaksivärisyys johtui kehittymättömästä tekniikasta. Mutta kun mv-elokuvissa on niin suurenmoisia, eikö jotain samaa voisi tavoittaa maalaamalla pelkällä mustalla? Minun silmääni miellyttää mustavalkoisen kuvan syvyys eli sävyjen rikkaus.

Luolamaalausten värillisyys saattaa olla se alkuperäinen ajatus: toisen todellisuuden tekeminen. Ja todellisuus on värillinen - tai sitten ei. Näköaistimme on sellainen, mutta on paljon eläimiä, jotka ovat “värisokeita”, muistaakseni monet tututkin otukset.

Huolestunut lukija ihmettelee, minkä kumman taka nyt kirjoitetaan kauan sitten kuolleesta renessanssin aikakauden tutkijasta.

Ehkä siksi, että hakiessaan yhteistä pohjaa tiedolle ja uskomuksille Pico della Mirandola kirjoitti ehkä ensimmäisenä sanat, jotka kaikuvat edelleen. 

Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

Hitler ja hevoset

Lopulta kysyin kahdelta tekoälyohjelmaltakin. Edes valokuvaa, jossa Hitler olisi uskaltaunut lähelle hevosta, saati ratsun selkään, ei näyttäisi löytyvän.

Hän piti saksanpaimenkoirista. Hänellä oli sellainen. Naisista hän ei tuntunut olevan erikoisen kiinnostunut. Hän piti tiukasti kiinni kasvisruuasta ja olisi ollut valmis kieltämään tupakoinnin SS-joukoilta. 

Hän oli hyvä juoksemaan. Hän ansaitsi korpraalin arvon Länsirintamalla taistelulähettinä. Siinä tehtävässä oli mentävä lujaa.

Kilparatsastus nousee keskeiseksi teemaksi Tolstoin “Anna Kareninassa”. Mannerheim oli siinä urheilulajissa joukon paras ja itse kyrassierin metallilevyin koristautuneen Chevalier-kaartin upseeri.

Kysyin usealta tutulta, jotka olivat palvelleet Lappeenrannassa ratsuväessä sotien jälkeen. Tieto oli sama kuin edelleen talleilta kantautuva. Etenkään tuntemattoman hevosen parteen ei pidä mennä huvikseen. Kun roteva, vuosia rääkätty eläin rupeaa puristamaan ihmistä kylkensä ja seinän väliin, siinä onkin tietämistä.

Nyt sodasta kirjoittaessani sijoitin tekstiin kaksi kauheaa asiaa. Niitä on kommentoitu niukasti. Hitler siis sanoi Suomen johdolle Immolassa 1942, että Leningrad hävitetään maan tasalle ja kaikki ihmiset tapetaan. Kaupungiss kuoli piirityksen aikana luultavasti 1,5 miljoonaa ihmistä. 

Vuonna 1941 suomalaisia kaatui sodassa enemmän kuin vuonna 1944. Hyökkäys Syvärille ja Ääniselle oli sotilaallisesti outo mutta ennen kaikkea se oli tavattoman kallis.

Asemasodan aikana Karjalaan rakennettiin enemmän linnoitteita kuin Kannakselle. Vaikka Kannaksen linnoitteista oli päätetty, pääpuollustuslinjaksi määrätty Vamelsuu - Taipale oli kesken, kun hyökkäys tuli.

Moni kirjoittaja on huomauttanut, että jos armeija olisi päässyt vetäytymään tuolle linjalle, se olis jauhettu siellä murskaksi. Nyt se vetäytyi erilaisissa kokoonpanoissa Viipurin - Vuoksen tasalle ja menetti Viipurin. Sen jälkeen vastus alkoi nopeasti kiinteytyä ja kaukaa Karjalasta kuljetetut joukot ehtivät paikalle. 

En yritä sotahistorioitsijaksi, koska olen väitellyt kulttuurihistoriasta ja opettanut sitä.

Huomautukseni on ilmastonmuutos.

Lujin Montailloun mhyöhemmän kirjoittajan Leroy Laurien ilmaston histoian (Histoire du climat depuis l'an mil, 1967) tuoreeltaan. Siitä erin olen seurannut asiaa ja nähnyt, miten mullistavasti tulkinnat ovat muuttuneet viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana. Aste, puolitoista, merkitsi ihan kaikkea maailmassa, joka sai ravintonsa lähes pelkästään maasta ja metsästä ja poltti puuta sen minkä jaksoi raahata. Hiili tuli lämmityskäyttöön paljon myöhemmin. Puusta vähässä hapessa poltettu koksi eli sysi tunnettiin sekin vuosituhansia, mutta molempien käyttö oli satunnaista 1800-luvulle asti. Ja syden poltto vei Keski-Euroopasta metsät ja tervan poltto, joka on melkein sama asia, näkyy Länsi-Suomen metsissä edelleen.

Kaskeaminen ei muuten ole tuhoisaa. Kulo on osa luonnon kulkua. Suomessa ei tiettävästi ole metsää, joka ei olisi palanut.

Keskiajalla sotivat etenkin Englanti ja Ranska, mutta Euroopan suurin valtio oli Puola-Liettua. Tiedämme että Ruotsi kärsi ratkaisevan tappion hengenvaarallisen Kaarle XII:n johdolla Pultavassa eli samalla alueella, jossa on nytkin sota. Suomelle seurauksena oli Isoviha, etenkin 1600-luvun lopun nälkävuosien jälkeen pahimpia iskuja, mitä maassa on koettu.

Jatkosodasta puhuttaessa sivuutetaan aina Talvisota. Suomessa oli kova pyrkimys reunavaltiopolitiikkaan ja lopulta jopa liittoon Ruotsin kanssa. Ykkösnimi oli edistyksen eli siis Rytin, Kivimäen ja Erkon puolueen ulkoministeri Holsti. Saksa järjesteli hänet ovelasti syrjään ja Neuvostoliitto kielsi jyrkästi sotilaallisen lähentymisemme Ruotsiin. Neuvostoliiton menettelytavat pikkukansoja ja etenkin suomalaisia kohtaan tunnettiin 30-luvulla yleisesti.

Kun kirjoitin Mannerheimin virheistä ja luettelin niitä, jätin lukijan mietittäväksi, oliko vaihtoehtoja.  En ole varma, ovatko lukijat miettineet. Minulle Heikinkadusta 1942 muutetun Mannerheimintien seutaan sopisi hyvin muuttaa Hämeentie Tannerintieksi.

Mannerheimin virheet

 

Aivan uusi kirja “Suomen sodat 1939-1945” (Visuri-Kesseli-Geuss, 2024) sisältää paljon ainesta mielipiteen muuttamiseen. Valitettavasti taipuminen tosiasioiden edessä ei ole suosittua sodassa eikä rauhassa. 

Historiatieteessä ennen käsitteenä suosittu “dokumentti”, asiakirja eli mustaa valkoisella, ei ole ‘tosiasia’. Sitä vastoin se saattaa todistaa jonkin seikan tulleen päättäjien tietoon. Stalin sai runsaat ja tarkat tiedot Saksan hyökkäyksestä kesäkuussa 1941, mutta ei uskonut. Erään tutkimuksen mukaan hän oli kirjoittanut omin käsin tätä koskevan maininnan viereen “paskaa”. Moskovan, Berliinin tai Washingtonin kirjallinen suunnitelma ei ole todiste. Suunnitelmia ja niihin liittyviä määräyksiä tehdään nippu, ja ne ovat usein ristiriidassa keskenään.

Toisin eli jyrkemmin kuin kirjoittajat sanoisin, että Hitlerin Saksa ei osoittanut missään vaiheessa myötätuntoista mielenkiintoa Suomen asioita kohtaan. Suomi oli Jatkosodan aikana Saksan määräysvallan alainen siirtomaa, samalla tavalla kuin vuonna 1918. Julkisuudessa asiaa välillä kuorrutettiin kirjoittamalla “sankarikansasta” tai vastaavaa. Sitä vastoin sekä Englanti että USA torjuivat täysin puheen “kanssasotijuudesta”. Ajan asiakirjoissa Suomea sanotaan Saksan satelliitiksi. Suomessa näkee vieläkin kirjoitettavan, ettei Suomi ollut Saksan kanssa sotilaallisesti liittoutunut…

Moni hyväksyy kumeankin mielipiteen helposti, jos se sattuu oleman sama kuin hänen omansa. Minua miellyttää siksi kolmen kirjoittajan vastaus kysymykseen, joka on vaivannut mieltäni vuosikymmeniä: mitä hemmettiä Suomi teki Itä-Karjalassa 1941-1944? Usein esitetty vastaus, että Karjalan puu kiinnosti rahamiespiirejämme, ei vakuuta. Ei meillä ollut työvoimaa, koneita eikä kuljetuskalustoa käyttää sitä hyväksemme. Emme liioin olisi kyenneet hallinnoimaan tuota valtavaa aluetta. Puhe “panttialueesta” Neuvostoliittoa vastaan oli propagandaa. Jotkut ehkä halusivat käyttää tilaisuutta hyväkseen. Ajatus oli viimeistään USA:n mukaantulosta 1941 alkaen epärealistinen.

Vastaus on: Hitler käski. Tämän lähteen mukaan Mannerheim ja hänen piirinsä halusi Kannakselle perimään takaisin äsken menetettyjä alueita. Se on helppo uskoa.

Hitleriä oli toteltava, koska hänen takanaan olivat aseet, ammukset ja elintarvikkeet. Lisäksi on edelleen epäselvää, millä rahalla lähes tuhoutunut maa rakensi Salpa-linjan hyvin lyhyessä ajassa.

Kirjoittajat kertovat, että Hitler sanoi Immolassa kesäkuussa 1942, että Leningrad hoidetaan tappamalla koko väestö. He kommentoivat, että viimeistään tästä Mannerheim ja Heinrichs tiesivät, että kysymyksessä ei ole “elintila”, vaan tuhoamistaistelu.

Mutta miksi hän ja Päämaja eivät ottaneet juuri lainkaan huomioon suurhyökkäystä 1944, vaikka siitä saatiin jatkuvasti tietoa?

Vastaukseni on: Hitler kielsi. Muun muassa Kivimäki oli vuosia Berliinissä tehtävänään lepytellä natsijohtoa ja selitellä asioita. Hänen natsimielisyydestään on kirjoitettu tämänkin blogin kommenteissa.  Ajatus on outo. Olisiko joku sekoittanut Kivimäen toiminnan kommunisteja vastaan oletettuun hitlerismiin? Juuri Kivimäen aikana 30-luvulla hallitus kiristi otetta sekä oikean että vasemman siiven populismista.

Myös se tuntuu todelta, että Mannerheimin päämajassa varsinainen esikuntatyö oli heikkoa. Komentajat raportoivat ylipäällikölle eivätkä siten aina tienneet toistensa keskeisiä ajatuksia. Se luonnehdinta, että Mikkelissä vallitsi jonkin asteinen sekasorto kesäkuun alusta kuun loppuun 1944, kuulostaa osuvalta. Minulla ei ole asantuntemusta sen arviointiin, mutta esimerkiksi ajatus Airon ja Talvelan pitämisestä esillä vielä keskeisempien Heinrichsin ja Oeschin kustannuksella koskee myös meitä, maallikkoja. Senhän olemme tienneet, että onneakin oli, koska noin kaksi viikkoa viidennes tai neljännes maan armeijasta oli junissa tai marssilla ja siis suhteellisen helposti torjuttavissa.