(Ystäväni Heikki Kaukoranta kuoli. 1942 - 2026)
Niin pieni, niin tietön, niin kaunis,
ruumiin vieras ja isäntä,
mille maille menet nyt?
Kalvakka, voimaton, vaatetta vailla,
et enää leikiksi lyö.
Animula, vagula, blandula
Hospes comesque corporis
Quae nunc abibis in loca
Pallidula, rigida, nudula
Nec, ut soles, dabis iocos.
(Hadrianuksen hautaruno, suom. J.K.)
En minäkään Koskenniemen “Vanhaa Kaukoa” löytänyt verkosta, ja hänen hyvin mielenkiintoiset ja laajat Kootut teoksensa päätyivät hyllystäni divariin. Mutta tiedän tietämällä, että Aarre Merikannon säveltämä teksti löytyy teoksesta “Laulu-Miesten lauluja”, mutta paha kyllä, en muista, onko se niteessä yksi, kaksi vai kolme. Isältäni talteen ottamani kirjat annoin nuoremmalle pojalleni, joka on kovettu kuoromies. Ainakin Polyteknikkojen kuoron esitys on verkossa.
“Varjoisassa valkamassa liinain huske huima on / Käsi pieni ikkunassa Saaren suuren kartanon…”
Kun olin nuorempi, oli tapana sanoa, ettei Koskenniemellä ole yhtään hyvää runoa. Taustalla oli ai ajatus, että hän oli sotien jälkeenkin kova vehkeilijä, piilovaikuttaja ja entinen Saksan kannattaja.
Mutta tämä ei mielestäni liity runoihin. Mielestäni “Siell’ on kauan jo kukkineet omenapuut” ja “On suuri sun rantasi autius” ovat suurenmoisia.
Purrakseni nyt kättä, joka on minuakin ruokkinut - “anhavalaisuus” on mielestäni legitiimikäsite. Tuomas A. ja Eino S. Repo kilpailivat noin vuoteen 1950 modernistien merkkihenkilön asemasta. Repo, joka muuten oli sekä lahjakas että kiero, jävisi. Nuorempi Jouko Tyyri oli vailla alan paavilta edellytettyä lahjakkuutta ja Pekka Lounela vielä enemmän. Osmo Hormia on valitettavasti unohdettu
WSOY:llä oli päätetty, että johtavia runoilijoita ovat Aila Meriluoto ja Aale Tynni, kun taas Otavassa oli päätetty, että Marja-Liisa Vartio. Viralliseksi valtionrunoilijaksi päätyi kuitenkin juuri Anhava tuella Paavo Haavikko, kun taas lahjakkaampi Eeva-Liisa Manner vaiettiin hyväntahtoisesti. Valitettavasti en tiedä, kuka keksi Otavaan Pentti Saarikosken Otavaan 1958. Pitäisi katsoa elämäkerrasta. Mutta hän oli runoutemme toistaiseksi viimeinen lahjakkuus, joka valitettavasti joi päänsä sekaisin hyvin varhain.
Isän suku on Kauhavalta, jossa on sen niminen kyläkuntakin. Korviini tarttui jo varhain maininta, ettei suvussa ole vaivoiksi asti täysjauhoisia. Mainitsin tämän Pentille itselleen, joka oli samaa mieltä.
Tuohon menneeseen aikaan kaikkien eli muidenkin kuin Anhavan ja Revon oli määrä kirjoittaa väitöskirja runoilija Juhani Siljosta. Sellaista ei koskaan ilmaantunut.
Ei sillä. Kuka olisi arvannut, että etenkin Poundiin ja Eliotiin tukeutuva modernismi on ohimenevä villitys? Suomen runouden suuret nimet ova olleet kaikki lauluntekijöitä, kuten Juice, Juha Watt Vainio, Eppu Normaali, mutta ei Jarkko Laine, joka laiskistui hyvän alun jälkeen.
Minun piti kirjoittaa tänään luonnosta, ja siksi kuvana on “ättestupa”. Kun katselen eräitä vieraiden maiden presidenttejä, tuikkii mieleen, miten kätevä olisi tuollainen jyrkänne, josta etenkin vanhat päälliköt voisi tyrkätä alas. Kuten on jo mainittu, Islannin saagoissa on tällaisesta yhteensä yksi maininta. Kysymyksessä lienee tarina, ei tosiasia.
Sama on asian laita japanilaisen runoilija Fukazawan kokonaisuudessaan fiktiivinen teos, joka tunnetaan Euroopassa saksankielisenä käännöksenä “Schwierigkeiten beim Verständnis der Narayama-Lieder” eli Narayama-laulujen vaikeaselkoisudesta.Siinä esitellään tämä sama keino vanhuksissta eroon pääsemiseen. Ja muistelen himmeästi, että jotkut Amerkan intaanit kiipesivät itse vanhoina viimeisillä voimillaan puuhun, kukaties punapuuhun, ja jättäytyivät siellä kotkien ja korppien ateriaksi.
Suomalaisessa modernismissa on se erikoinen piirre, että luonto ja koko näkyvä ja näkymätön ympäristö puuttuvat. Se on outoa, koska Aleksis Kivi oli myös runoilijana (Tuonen lehti, Timon laulu jne.) oli niin tavattoman hyvä tässä, vaikka jopa Ruotsissa nerokas Bellman näki luonnossa ranskalaistyyppisen paimenidyllin. Ja Leino oli niin hyvä myös tässä. (...kaipaan kangastuksen maata / pääskyn virttä viiripuussa / kotikummun kultasantaa / laituria lahden suussa / heleätä heinärantaa…) Kuitenkin - Risto Rsa kirjoitti kauniisti, että metsän seinä on vain vihreä ovi. Mutta hän on vaiennut. Ja Pertti Niemisen luonto kiertää suomeksi kiinan kautta.
Ehkä tuo “ättestupa” oli viikinkien huumoria, jota Frans G. Bengtsson on esitellyt (keksinyt) ansiokkaasti.
“Vielä eivät kaikki joms-viikingit ole kuolleet”, jupisi yksi mestauskirveen tehdessä jo työtään.
“Runo” tarkoitti joskus, toisessa kielessä, salaista tietoa. Se on pitkä ajatus, että kovaan paikkaan tarvitaan sokea runonlaulaja. Sellaiseksi on ajateltu myös Homerosta. Koulupoikavitsin mukaan niitä kahta eurooppalaista suurteosta ei uudemman tutkimuksen mukaan kirjoittanut Homeros, vaan eräs toinen saman niminen mies.
Vitsi on siis se, ettemme tiedä Homeroksesta muuta kuin nimen, ja sekin lienee väärä.
Se ei ole vitsi, että arvattavasti AI on jo hakenut kiinnostavan vastauksen “Homeeriseen kysymykseen” - yksi, kaksi vai useita kirjoittajia.Tuollainen otaksumani vastaus on luultavasti väärä, sillä oman Kalevalamme eli siis tuolla otsikolla julkaistun runokokoelman takana, on paljon väkeä vuosisatojen ajalta. Kysymys Lönnrot vai “kansa” on väärä. Elias julkaisi muistiinpanonsa, jotka oli tehnyt hämmästyttävän nopealla lyhennekirjoituksellaan, parsi ja paranteli ja pani paljon omiaan sekaan, ja laulatettavana oli lahjonnan tai viinan voimalla erilaisia paikkakuntalaisia. Muinaisruno oli tunnettu hyvinkin kauan ennen, mutta kirkko vastusti sitä pakanuutena. Ja Larin Paraske, Inkerin suomalainen / inkerikko, yksi maamme suurimmista taiteilijoista on unohdettu patsaaksi kadun varteen. Hän lauloi Metsäpirtissä ja sitten Loviisassa 32 000 säettä ja lisäksi oman kertomansa mukaan teki itsekin laulun aina ja kaikesta. Ja hänen käsitöittensä kokoelma…
Eero Järnefeltin julkaisu Parasken muotokuvan maalaamisesta ja suuren taiteilijan taidosta on fantastinen. Ja Yrjö Hirnin essee, jossa hän muistelee, miten he kävivät nuoren Sibeliuksen kanssa kuulemassa tätä ihmettä “livenä”, on keskeistä historiaa.
Tiedän, että Iliaan voi oppia virheettömästi ulkoa. Suunnittelin kerran itsekin ryhtyä tuohon toimeen - tai itse asiassa Odysseiaan, josta pidän paljon enemmän.
Lukemani mukaan - en muista lähdettä - Briteissä joku naiskollega puoli vuosisataa sitten kimpaantui jatkuvasta keskustelusta suullisen perinteen välittymisen mahdollisuudesta, ja kostoksi opetteli Iliaan ulkoa, kreikaksi.
Teoksessa on 15 tuhatta riviä eli säettä ja Odysseiassa noin 28 000. Parhaimmillani opin itse kalevalaista mittaa 300 säettä tunnissa. Lopetin tuon pelehtimisen, koska sillä on hintansa. Osaan edelleen, yli 60 vuoden kuluttua tuon “sielutieteen” (psykologia) yhteydessä lukiolaisena kokeilemani jakson, joka koskee sellaisen Väinämöisen ja häirikkö Joukahaisen valitettavaa liiikenneonnettomuuutta. Alkoholilla ei liene ollut osuutta asiaan - tai kuka ne heidän olvinsa, simansa ja metensä tietää.
Kalevala, Kolmas runo. Siinä on muuten vittuilu valloillaan. Valitettavasti se erehtyy, joka luulee löytävänsä Kalevalasta paljonkin näin jäntevää tavaraa. Sitä toki on, mutta en ihmettele erästäkin hyvin tuntemaani suomen kirjallisuuden maisteria, joka keplotteli itsensä tenteistä lukematta lainkaan tätä kaikille oppiaineessa pakollista teosta, johon oli saanut jo koululaisena vastenmielisyyden. Vanhat suomalaiset virsikirjat hän sen sijaan tutki tunnollisesti. Hän tiesi, kuka piti tenttiä… Kauan sitten kuolleen henkilön etunimi oli Marja, joka voi olla kalevalainen muoto nimestä Maria. Esiintyy kirjassa myös Marjattana.
http://nebu.finlit.fi/kalevala/index.php?s=12&m=1&l=1
On muotia kiittää Kantelettaren runoja ja sivuuttaa “oikea” Kalevala vähin äänin. Kun tosiaan jättää erilaiset sulhon pesetykset pois, käsissä on todiste äidinkielemme suurenmoisuudesta - ja samalla siitä, ettei suomi suostu indoeurooppalaisiin kieliin käännöksinä. Sibelius muuten sitten ymmärsi asian. Hänen jälkeensä se on ollut aika lailla unhduksissa. Kullervo-sinfonian alussa Sibbe osoittaa, ettei takova trokee todellakaan ole se meidän vanhojemme runomitta.
Jos joku teistä lukijoista innostuisi, selitysteoksia on tiu tai enemmän, ja tekstiksi ehdotan linkkini verkkoversiota. Omissa silmissäni Gallén-Kallelan Kalevala-näyt ovat ilmestyksiä harhateltä. Ellen tuntisi hänen Afrikka-kuviaan, pitäisin miestä pienenä.
Lorca
(Federico García Lorca, 1898 - 1936)
Empieza el llanto
de la guitarra.
Se rompen las copas
de la madrugada.
Empieza el llanto
de la guitarra.
Es inútil
callarla.
Es imposible
callarla.
Llora monótona
como llora el agua,
como llora el viento
sobre la nevada.
Es imposible
callarla.
Llora por cosas
lejanas.
Arena del Sur caliente
que pide camelias blancas.
Llora flecha sin blanco,
la tarde sin mañana,
y el primer pajaro muerto
sobre la rama.
¡Oh guitarra!
Corazón malherido
por cinco espadas.
Aloittaa laulun
kitara.
Rämähtävät sarastuksen
maljat.
Aloittaa laulun
kitara.
On turha
torjua.
On mahdotonta
torjua.
Sävytöntä parkua
kuten parkuvat tuuli ja vesi
nietoksilla.
On mahdotonta torjua.
Kirkua kaikkea joka
katosi jo.
Etelän kuumaa hiekkaa
joka himoitsee valkoista kukkaa.
Nuolelta puuttuu
maali.
Illalta puuttuu
aamu.
Ja ensimmäinen kuollut varpunen
oksan alla.
Kitara!
Murheen sydämen lävistää
viisi miekkaa.
(Kuvassa Timo Korhonen. Kuva ja suom. ./. J.K.)
Ihastelen kun käsitän kirjoittamastani, että lukija on harrastunut sekä runoudesta että kielistä. Tämä lauseeni sisältää tunnustuksen, että pelkään kielien huimaavien avaruuksien peittyvän tekoälyn käytännöllisyyden alle. Miksi tosiaankaan opiskella esimerkiksi saksaa, kun useat tietokoneohjelmat tuottavat erittäin käyttökelpoista suomennosta. Niin, ja miksi opettaa kenellekään suomea…?
Konjunktiivi tai subjunktiivi. Useat tuntevat sen englannista: if I were a rich man.
Kommentoija oli siis osaavasti kiinni ranskan moodissa, jota vastaavaa suomessa ei oikein ole. Apollinairen “vienne la nuit” sisältää näin lyhyenä sekä epävarmuutta että häivähdyksen tulevaa, varsinkin kun perässä on “je demeure”, eli puhdas preesens: minä pysyn (jään).
Toinen tai kukaties sama kommentoija luetteli oivallisia suomalaisia runouden kääntäjiä, mutta teki pahoiin jättämällä mainitsematta Kaarlo Sarkian ja tietenkin Matti Rossin ja Pentti Saaritsan ja Kirsi Kunnaksen ja aikajanan toisesta päästä Paavo Cajanderin, Eino Leinon ja Yrjö Jylhän.
Tuomas Anhava, ehkä runouden suomentajista ylin, otti aikoinaan asiakseen kääntää kylmää kylkeä Sarkialle, ja käänsi itse Rimbaud’n suuren runon kovin toisin.
Kirjaan painettu runous meni aika pahasti mailleen, kun suuret mestarit nousivat laulujen sanoittajina, Juice, Juha Watt Vainio, Saukki - heitä oli monta. Arvo Salo on mainittava. “Lapualaisoopperan” unohtumattomuus johtuu osittain verrattomasta riimittelystä. Vanhemmat laulut tulivat takaisin, kuten Internationale ja Varšavjanka, jonka säveltäjää ei tiedetä ja suomennos - Työväen laulukirjasta 1923 - on sekin tietymätön.
“Riistäjät ruoskaa nyt selkäämme soittaa, vastassa valkoinen armeija on.
Pakko on taistella, kuolla tai voittaa, ratkaisu eessä on tuntematon.
Mutta me nostamme purppuravaatteen, taistoon mi työläiset kutsua voi.
Rohkeina puolesta veljeysaatteen käymme ja kaikille laulumme soi.
Aatteemme ainoan, kalliin ja oikean, puolesta raatajat eespäin mars,
Aatteemme ainoan, kalliin ja oikean, puolesta raatajat eespäin mars.
Veljemme vankilat tyrmiinsä sulkee, kostaja kultakin kalleimman vei
Ilkkuen roistot ja ryövärit kulkee, sellaista kauemmin sallita ei!
Vääryyttä vastaan me taistelun teillä kuljemme: kostoa kalpamme soi.
Vaikkakin yksilöt sortuisi siellä, muistonsa konsana kuolla ei voi!
:,:Aatteemme ainoan...:,:
Valtikat, kruunut me pirstoiksi lyömme, orjuuden kahleet katkomme me;
kauhea joskin on puhdistustyömme, ihmisen onnen on ehtona se.
Siksipä säälittä taistelun tielle, voitto on työväen, tiedämme sen
Porvarit, keisarit, helvetti heille olkoon nyt töistänsä armollinen!
:,:Aatteemme ainoan...:,:
* * *
Niin, ja vielä pirullisemmasta runoudesta. Se tuli mieleen verbimuodoista. Uuno Kailaan “Kun olin kuollut”.
“Kun olin kuollut,
kun olin tuhkaa hiven
vaskiuurnassa, alla
mullan ja mustan kiven,
ah - oli autuas
levätäkseni silloin.
Suuria tähtiä kohti
loin minä silmäni illoin.
Multa ylläni
hauraana, harson lailla.
Näin avaruuden katseen
salaisuuksia vailla.
Kerran, maan päällä
illassa himertävässä
soi rakas, tuttu ääni:
- Katso, hän nukkuu tässä.
- Hauta on hoitamaton.
- Niin on. Hän oli köyhä.
- Eikö hän ollut myöskin
mieleltä... hm - vähän löyhä?
- Houkkio, origenelli,
onneton ihminen perin.
Yöt joi - itsensä otti
hengiltä vähin erin.
Lauluja kirjoitti tosin -
ne nyt olivat niitä -
- Tunsitko hyvinkin? - Niin - no,
älkäämme puhuko siitä...
Kuuntelin. Enkä
tuntenut tuskaa mitään.
Silmäni luonut olin
auringonnousuun, itään.
Olen vilpittömän hämmästynyt. Eilisen jutun valokuvassa on seinällä taulu. Että joku huomasi sen!
Yllä on kuva tuosta samasta maalauksesta nykyisellään, kun melkein 60 vuotta on kulunut. Kuva ei ole kodistani Kirkkonummelta. Nokkela kukaties päättelee, että olisikohan se mennyt perintönä.
Mutta luullakseni edes oman perheeni jäsenet eivät tiedä, että tuo maalaus on se “Elämän varjo”, josta kirjoitan aika paljonkin kirjassani “Elämän varjo” (Kirjapaja 1996).
Elämän varjo on kuolema. Kukaties mieleni onkalossa oli Platonin lapsellinen ajatus teoksessa Valtio, kirja VI. Olemme kallioon kahlehdittuja ja voimatta kääntyä näemme vain takanamme palavan nuotion heittämiä varjoja olennoista, jotka vaeltavat siitä välistä. Se todellisuudesta.
Kirjoittaessani ajattelin myös Desnos’n säettä “kun nyt olet varjoa varjompi”, ja Michaux’n Budapestin tyttöä.
Itse ajatus o T.S. Eliotilta: Ajatuksen väliin ja todellisuuden Liikkeen väliin ja Teon Putoaa Varjo.”
Kirjani on proosaa. Olen sirotellut sinne runojani ja käännöksiä. En kehota hankkimaan ja lukemaan sitä. Huonosti noussut taikina runoa, proosaa, omaelämäkertaa ja esseetä.
Tosin vastaanotto oli hyvä ja taisin saada jonkin kirjallisuuspalkinnon. En tiedä. Sen tiedän, etten ole saanut valtilonpalkintoa enkä tiedonjulkistamisen.
Kommentoin lainamalla tuota kirjaani:
Hämmennyn pahasti, kun luen, mitä kaikkea olen kirjoittanut ja merkinnyt muistiin, sillä tiedän, mistä kaikesta en ole tehnyt merkintöjä, ja minulla on jokin käsitys siitä, minkä olen unohtanut. Olen ihmeissäni myös siitä, että olen ylimalkaan kirjoittanut. Olen kirjoittanut kolumneja lehteen koko tässä kysymyksessä olleen ajan, joka viikko, ja sen lisäksi joitakin lehtijuttuja. Runoja olen kirjoittanut, mutta ne eivät ole kovin hyviä, ja nyt kirjan elämän varjosta, vaikka en ole varmasti selvillä siitä, miksi.
Olen kaikkiaan kirjoittanut ja julkaissut niin paljon runoja että olen ammattitaidon partaalla. Se enteilee loppua. Runous on, valitettavasti, taidetta. Siksi se ei ole totta ja siksi sen näyt ja sanat ja tunteet ovat tyyliteltyjä.
Alba... En ole erityisesti olevinani.
Päivät ovat minua kelvollisempia
en tule niiden kanssa toimeen.
Jokainen harmaus on kyllä
kerran muuttuva valkeudeksi,
jokainen laulu aamulauluksi.
On laulettava huonoja lauluja,
soitettava säveliä särkyneitä,
muutettava kaikkine tavaroineen,
mutta päivän muotoa ei ole.
Tuolla on puiden seassa lehtien lomassa yksi,
joka tahtoo että tulen huonoa huonommaksi,
joka aamu,
joka aamulaulu.
En siis kirjoita sellaisia runoja, joita julkaistaan kokoelmissa. Siitä tulisi liian yksityistä, mikä on paha, tai liian yleistä, mikä on vielä pahempi.
Elämän varjoa
kaupaksi tarjoa
kenelle vain.
Viidellä markalla
vaa’alla tarkalla
tai kiloittain.
Mieleni narahtaa,
aurinko parahtaa,
vihreä hauta.
Puut ovat harvassa.
Huonossa karvassa
mies on kuin nauta.
Ruohojen pukua
kannan, pidän lukua.
Mikään ei auta.
En voi kirjoittaa tästä kuolemisen opaskirjaa. Sellaisiakin tehtiin aikoinaan menneisyydessä, Ars moriendi. Tämän tarinan turmelee niin monien asioiden sattumanvaraisuus, ja kuolema on lopuksi ja lopulta jokaiselle yksi.
Vain tuulen hurtat piirittävät taloa
edestä ja kaukaa ja latkivat sen vähää valoa.
Vain sateen poliitikot rummuttavat ikkunoita
ja vinkuvat ja inttävät: ääni voita, voita.
Yön poliisit kulkevat tänään täysissä aseissa.
Heidän kirouksensa pitävät ääntä talon kaikissa laseissa.
Vain rikolliset vedet repivät rannasta kiviä
ja herjaavat ja uhkaavat pimeyden marssivaa riviä.
Tuli leviää maasta taivaaseen ja kuolema kostoa soittaa.
Me tahdomme tähtien tällä puolen vanhan kotimme voittaa.
Tuli leviää maasta taivaaseen. Jos tahdot, taloni kaada.
Minä tahdon tähtien tällä puolen vanhan kotini saada.
Tuli kimpoaa maasta taivaaseen, kun kuollut salaman sylkee.
Ruma äkillinen väläys minun maailmani surmaa ja nylkee.
Vain myrskyn sotamiehet näkevät metsän puilta.
Kaksipuolinen totuus on kätketty kaikilta muilta.
Sade, tuuli ja poliitikot piiloutuvat kiviin.
Ne käyvät riviin.
Vain tuulen hurtat laskevat myrskyn laivaan
ja nouset sisävesiä halki taivaan,
josta sataa ajatusten kokoisia kiviä
päin poliisien riviä.
Nyt taivaan konepistooli on hiljaa, ja ainoa ääni
on rapiseva pääni.
