Sivun näyttöjä yhteensä

18. lokakuuta 2021

Turpaan



 

Jutun Kari Suomalaisen kirjan kansi kuvaa taiteilijan ongelmaa. Taiteilija on kuvassa oikealla. Keskimmäinen hahmo on kriitikko.

 

Silmään sattui tämän hetken menestyvän elokuvataiteilijan maininta siitä tuskasta ja vaivasta, joka on vain kestettävä ennen kuin kunnian kukko kiekuu. Joskus se jättää kiekumatta. Tai siis useimmiten.

 

Olen joskus sekoittanut luentooni ja myös kirjoituksiini ajatuksen, että taiteilijan ja tutkijan poikkeuksellinen piirre on kyky kestää toinen toistaan seuraavia selkäsaunoja.

 

Olet kanveesissa ja ainoa toiveesi on maata siinä silmät kiinni. Mutta jostain tulee tunne: nouse jaloillesi, vaikka joka paikkaan sattuu. Pysy pystyssä ja tappele kuin hullu.

 

Tämä ei ole kirjoittajakoulu, mutta esimerkiksi ”luonnonnerot” Mika Waltari ja Väinö Linna jopa julkaisivat jokseenkin heikkoa tavaraa, kunnes yhtäkkiä tapahtui. Waltaria pidettiin laskevana tähtenä ja menneisyyden miehenä, kun ”Sinuhe” ilmestyi ja yllätti kaikki. WSOY:n kustannustoimittajan luonnehdinta on jäänyt elämään. Sotaromaani, myöhemmin tunnettu nimellä ”Tuntematon sotilas”, muistutti lähinnä poikien seikkailukirjaa, jollaisen julkaisemiseen yhtiöllä ei ollut aihetta. 

 

Legendan mukaan yllättävä henkilö eli perinteisten arvojen palvojaksi tiedetty Jalmari Jäntti olisi tapansa mukaan vilkaissut tuotakin käsikirjoitusta ja nähnyt siinä aivan muuta. Itse epäilen, että hänen poikansa Lauri Jäntti, silloin lehdenkustantajana toiminut entinen Panssaridivisioonan upseeri, olisi tullut tueksi. Ainakin hän nosti Linnaa, kuten muuten myös Hannu Tarmiota pimeiden voimien hyökättyä. Olen lukenut tämän sivu-Jäntin omia sotamuistelmia, jotka ovat mielestäni sekä viihdyttäviä että hyvin kehittynyttä todellisuudentajua osoittavia.

 

Lisäksi huonompi minäni nauttii tilanteesta. Koko Viipuri ja tie Helsinkiin repsotti auki, kun erinomaista tykkikalustoa käyttelevä patteri osui vahingossa paikalle ammuskuormineen ja aloitti suora-ammunnan osittain katkaistulle rautatiesillalle. Siinä tuli kiire toisille jos toisillekin.

 

T. Anhavan nimissä on huomautus, ettei ainakaan hyvän kirjailijan ensimmäistä kirjaa pitäisi julkaista. Viisaampaa olisi aloittaa toisella kirjalla.

 

Tämä johtaa määrälliseen kirjallisuuden tutkimukseen. Missä määrin todellisuudessa esiintyy samaa kuin matematiikassa ja fysiikassa. Uraa uurtavat työt tehdään uran alussa ja joka tapauksessa alle 30-vuotiaana.

 

Vastaisin varovasti, että runous ja proosa menevät eri tavoin. Suorasanaisen kertomuksen puolella tulee mieleen esimerkiksi Tshehov, joka omastakin mielestään kirjoitteli pelkästään rahasta pikku palasia lehtiin. En tiedä asiasta paljonkaan, mutta luullakseni Venäjällä suosittiin kevyitä lukemistoja, kuten muuten myös sieviä pikku laulelmia ja romansseja, joita julkaistiin tuhottomasti.

 

Ja sitten Tshehov jäi kiinni kirjoittamiseen, vaikka piti oikeastaan enemmän sienestämisestä. Pitkät, keski-ikäisen tuberkuloottisen tarinat ovat niin hyviä, ettei vastaavaa ole toistaiseksi löydetty edes eksoplaneetoilta teleskoopilla tähtäillen.

17. lokakuuta 2021

Hyggelig


 

Hyggailu tarkoittaa, että ollaan olevinaan kuin parempiakin tuttavia. Itse sana merkitsee samaa kuin saksan gemütlich ja suomen mukava.

 

Turha kieltääkään. Kuvan Arne Jacobson vastaa omaa makuani ja ikäkauttani. Se on vierastuhkakuppi. Itse käytän hillopurkkia (rex), jossa on se sama nipsautusrauta kuin ennen ja taas nykyisin juomapulloissa. Piipunporot eivät raikasta ilmaa, vaikka yrittäisi.

 

Suomessa murteella ”reiru” on hyvin korkea kehu. Yleiskielen vastine on sekin harvinainen kiitos ”Meinaan, Koskela, että oot läpitte reilu mies.”

 

Tuosta mielteiden kentästä oikeudentuntoisuus on vain osa. Reilu mies – upseeri, opettaja tai vaikka tiemestari, on reilu, kun ei tee itsestään numeroa. Nämä pohjalaiset tyttöystäväni, jotka olisivat nyt täyttänet 100, elleivät olisi kuolleet, kiittivät jotakuta kylän miestä, kun tämä oli niin ”alhainen”. Se tarkoittaa ylimielisen ja itsetietoisen vastakohtaa.

 

Eräältä korkealta juristilta oikein kysyttiin, miten kuuluu karahteerata, kun asianomainen oli neuvos ja vaikka mitä. ”Jos herra tuntuu turhalta, sanoo vain että Rautapää”, hallitusneuvos Rautapää opasti. Hän oli korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, tohtori ja vaikka mitä – ja kuoli hyvin nuorena niin että nimi lienee häipynyt historiaan.

 

Ruotsissa on kaksi käyttökelpoista sanaa, joiden suomentaminen on välillä vaikeaa, vaikka Toinen on tämä tuttu ”lagom”. Vaikka se tarkoittaa oikeastaan vain ”riittävästi”. Ainakin perhepiirissä pullistelevalle saatetaan sanoa ”skryt lagom” eli että vähempikin itsekehu riittäisi.

 

”Hyfsad” on vielä hauskempi, jo kirjakieleksi ja vanhasointiseksi vaipunut. Ruotsin akatemian sanakirja määrittelee veikeästi ”josta saa enemmän tai vähemmän (någorlunda) asiallisen vaikutelman".

 

Mielestäni Ruotsissa vielä jyrkemmin kuin Suomessa koululainen tai opiskelija ei koskaan sanonut saaneensa ”hyvää” numeroa tai todistusta. Tulos on parhaassa tapauksessa ”hyfsad”, siis esimerkiksi 6 laudaturia ja keskiarvo 10.

 

”Menihän se siinä”, kuuluu sanoa suomeksi.

 

Eräs aika iso kauppa oli jäädä tekemättä. Kun kiskoin esiin painavan kirjoituskoneen, vastapuolen äänenjohtaja, joka taisi olla oikein ministeri, sanoi että kyllä tässä varmaan riittää herrasmiessopimus.

 

Avustettavani sanoi siihen, että miten vain – mutta mistä me hankimme tähän hätään herrasmiehiä.

 

Se on outoa ja kohtuutonta, että muistiin jää irrallisia ja sinänsä merkityksettömiä asioita. Joku on sanonut jotain. Toinen ei ole sanonut mitään. Pahimmassa tapauksessa joku on ollut jotenkin ikävän näköinen – luultavasti todellisuudessa pelätessään kohtapäätä uhkaavaa hammaslääkärillä käyntiä.

 

Ne muistaa. Oikeat asiat unohtuvat.

15. lokakuuta 2021

Pakko ja rokotustieto



 

Epäilen että sairaaloissa teeskennellään. Hoitajien ei olisi pakko ilmoittaa, onko heidät rokotettu, vaikka he olisivat työssä teho-osastolla. Jos hoitajissa todella on henkilöitä, jotka pitävät kiinni tällaisesta, se kuulostaa taktikoinnilta.

 

Jopa valtioneuvoston korkeudelta on kiitetty hyvää tietosuojaamme, joka perustuu EU:n tietosuoja-asetukseen (GDPR).

 

Olen tässä blogissa useita kertoja toistanut ja useasti selittänyt, että tuo tietosuoja-asetus on käyttökelvoton. Se on niin huonosti kirjoitettu ja niin epämääräisesti voimaan säädetty, ettei edes tuomioistuin, saati ehkä vailla oikeudellista koulutusta oleva hallintoviranomainen, osaa soveltaa sitä.

 

Tämä Covid-kysymys on sitä paitsi selvä. Rikoslain 35 luvun 4 pykälä Yleisavaarallisista rikoksista määrää terveyden vaarantamisesta ja nimenomaan vakavan sairauden levittämisestä rangaistuksen, joka on vähintään 4 kuukautta ja enintään 4 vuotta vankeutta.

 

Pykälä on vuodelta 1995. Ehkä lakia säädettäessä mielessä olivat ebola ja kukaties aids, mutta pykälä soveltuu. Poliisin yleistoimivalta vaatii puuttumaan tilanteisiin, joissa ihmisten henki tai terveys on uhattuna, ja kuten näissä asioissa aina, uhan on oltava perusteltu.

 

Entisenä tuomarina ja myös tietosuoja-asioita opettaneena ja niihin perehtyneenä professorina kantani on, että rokottamattomaksi epäilty henkilö, joka tunkeutuu sairaalan teho-osastolle covid-19-potilaiden sekaan, on heti otettava kiinni ja tarvittaessa toimitettava poliisiasemalle ja ellei muu auta, putkaan. Myös vangitsemisen edellytykset näyttäisivät olevan käsillä, jos on syytä pelätä, että asianomainen jatkaa menettelyään.

 

Ja tämä koskee myös lääkäreitä ja hoitajia.

 

Ei asia ole sen kummempi kuin holtittomassa humalassa hoippuvan työntekijän poistaminen työpaikalta, jossa voi aiheutua vahinkoa. Aika on toivottavasti toinen, mutta olen itse joutunut tekemisiin humalaisten tuomareiden ja morfiinihumalassa olevien lääkäreiden kanssa. Olen muuten myös itse nähnyt poliisin juovan pidättämänsä juopon viinat, mutta siitä on vuosikymmeniä.

 

Koska kävin itse usein eduskunnassa asiantutijana tiedän, että suuren asiantuntemuksen keskellä arkijärki voi ainakin hetkeksi unohtua. Välillä tulee sellainenkin tunne, että esimerkiksi ihmisoikeus- ja perusoikeusasioissa jotkut kollegat ovat kovin kiinnostuneita eriävän kannan esittämisestä.

 

Se on kuulkaa luonteenpiirre. Kukaties joku professori ei ole mielestään saanut kaikkea ansaitsemaansa julkisuutta. Joku toinen on taas hiljaa mielessään vakuuttunut, että kaikki toiset ovat idiootteja. Muistan miten oikeusneuvos NN teetti minulla esittelijänä ollessani 19 ja puoli liuskaa pitkän lausuman rangaistusten yhdistämisestä rutiiniasiassa, vaikka jaostollakin mainittiin ääneen, että hovioikeushan hoitaa nämä asiat. Oikeusneuvos, joka oli oikein mukava ja ystävällinen mies juputti, että tehdään nyt kuitenkin. No, se lausuma siirrettiin vähin äänin ”muiden asiakirjojen” joukkoon eli Ad acta.

 

Tämä olkoon kommentti nykyiseen lainsäädännön tasosta. Se taso on hyvä. Täydellinen virheettömyys ei ole terve päämäärä. Luulen – taitoni ei riitä väitteeseen – että pitkän matematiikan kympistä on tehty ylioppilaskirjoituksissa todella vaikea tavoittaa. Ja itse olen kokenut sata kertaa, että kirjoitettuani jotain ruotsiksi tai englanniksi joku ystävällinen lehtori tai professori lukee uurastukseni tuloksen ja sanoo, että joo, tämä on hyvä eikä virheitä ole – ja kirjoittaa sen jälkeen kaiken uudelleen.

 

Ja lainvalmistelukunnan lopettaminen oli virhe.

14. lokakuuta 2021

Kasarit


 

Kuva esittää 1980-luvulla syntynyttä eli kasaria. Joskus sain hetken miettiä ennen kuin ymmärsin termin. Kun kokemukseni työyhteisöistä ovat rajoittuneet, sana ”saikku” tuntui joskus oudolta.

 

Olen ollut jokseenkin koko ikäni etätyössä. Professorina sain työhuoneen, mutta en sanoisi viihtyneeni erikoisesti sellaisissa.

 

Ihmisellä on lupa lennättää mielikuvitustaan kuin leijaa. Hiljan tunsin tarvetta luonnostella menneisyyttä eräälle menneisyydestä kiinnostuneelle ystävälleni. Mainitsin eräitä suuria erehdyksiä ja joitakin ansiottomia onnenpotkuja.

 

Kuvittelen mielelläni, miten minun olisi pitänyt jäädä vähin äänin maalle vuonna 1964 ja keskittyä esimerkiksi selittämään tukkuliikkeille, miksi avoin yhtiömme ei ollut vielä maksanut tätä tai tuota laskua. Olin taitava konekirjoittaja ja jäljentävän kalkkeeripaperin käsitteleminen sujui kuin tanssi.

 

Tämä haavekuva kariutuu siihen, että omasta kapeasta näkökulmastani paikkakunta käytännössä tyhjeni noihin aikoihin. Kovin moni muutti pois työn perässä ja useimmat matkustivat opiskelemaan jotain. 

 

Siksi olisi ollut paiallaan ryhtyä erakoksi. Sen elämäntavan vitsaukset olisi voinut välttää, koska alakerrassa oli keskuslämmitettyjä huoneita tyhjillään ja joissakin jopa heteka, flokkipatja ja armeijan harmaa huopa. Tätien ja täti-ihmisten kanssa olisi kukaties syntynyt sopimuksia ruokavieraana käymisestä, siltä osin kuin kaurapuuro olisi tuntunut yksivakaiselta. Vaikka ei sitä tiedä: kansakoulun keittiöstä olisi kukaties saanut omaan astiaan kaljavelliä.

 

Jos olisi ottanut tavakseen kävellä niin kuin Korpijaakon setä Luusan kautta Passiin, kirkolla ja takaisin, siinä olisi kunto kestänyt. Ja pyhäpäiviä olisi voinut juhlistaa lampustamalla jalan Jylhään katsomaan, miten siellä jaksavat pelkolalaiset ja muut. Kantolan kylille en olisi hirvinnyt. Siellä olisi saattanut tulla turpaan, ihan asian harrastuksesta.

 

Kun olin omilla aikojani opetellut kieltä, kuka tietää, jos olisi käsketty välillä upseerikerholle puhumaan ruokapalkalla ranskaa. Luulen että olisin hyvinkin puhunut esimerkiksi kaksi everstinnaa ja yhden kapteenskan pyörryksiin pelkästään luikuttamalla Baudelairea ja Verlainea; Rimbaud ehkä olisi ollut vähän liian krouvia rouville.

 

Kuin kokeilin lukiolaisena harhaillessani yksin Euroopassa, aivan hyvin se kielillä puhuminen sujui. Etenkin saksalaiset menivät ihan veteläksi, kun ulkomaalainen posmitti heille heidän omaa kieltään, ja olin lukenut myös jonkun oman käden tai jalan kautta paikkakunnalta poistuneen maisterin jälkeenjääneistä papereista poimimani paksun saksa kieliopin. Se oli tosin 1800-luvulta, mutta niinpä osasin sanoa ”der Knecht kam einen Heulast  fahrend” (renki tuli ajaen heinäkuormaa) ja muuta iskevää ja ajankohtaista. Isoisän hyllystä olisin lukenut Meyersin tietosanakirjan 15 osaa, jotka isoisä oli kai pidättänyt joltain karanneelta vuokralaiselta, joka puolestaan oli ehkä perinyt ne Nuppulinnassa asuneelta tädiltään. Kun kirjain oli fraktuuraa, kilpailevia lainaajia ei ollut. Kilpaileva Brockhaus (1938) olisi ollut mieluisampi, koska se oli otsikkonsa mukaan tarkoitettu sivistyneille säädyille.

 

Epäilen ettei tarina ole totta, vaikka se kertoi opettajani. Ennen sotia Pollarissa asuivat muka sisarukset, joista toinen viimeisteli isäntänä vuosikymmenestä toiseen diplomityötä Teknilliseen korkeakouluun ja toinen, oikein jolun näköinen akka, oli lisensiaatti ja valmisteli väitöskirjaa ranskan kielen ja kirjallisuuden alalta. Miten tuon asian todella on, se jää arvoitukseksi. Mutta oli niitä pohjoisia reservejä ennenkin…

13. lokakuuta 2021

Pako



 

Tämä muistiinpano hipoo snobismin huippua. Bachin Die Kunst der Fuge (BWV 1080) edellyttää avautuakseen kohtalaisia tietoja kontrapunktista. Lisäksi tuo puolitoistatuntinen teos olisi oikeastaan kuunneltava kerralla. Osat liittyvät toisiinsa. Monissa fuugissakin esiintyvä pikahurma, kuten esimerkiksi pieni G-molli (BWV 578), on poissa. Tilalla on jotain aintulaatuista.

 

Teoksen oikeaa soitinta ei tiedetä. Urkujen lisäksi erilaisia cembaloita on käytetty, mutta levytyksiä on muun muassa jousiorkesterilla ja neljälle saksofonille. Pianoa käytetään, vaikka eräät jaksot on selvästi sävelletty kahdelle sormiolle.

 

Se on selvää, että Bach oli samalla käsittämättömällä tasolla kuin aikalaisensa Leibniz ja Isaac Newton. Se että hän käsiteli ”puhdasta matematiikkaa” suvereenisti, ei ole yleisesti tiedossa.

 

Jatkan kielikuvaa: muuttuvan tilan ja painovoiman kuvauksen lisäksi hän kirjoitti myös yhtälöt. Tuloksena on äänikuva maailmankaikkeuden näkyvästä ja näkymättömästä puolesta, ennen, nyt ja tuleaisuudessa.

 

No nytpä kävi niin, että tunnettuani tuon teoksen ehkä 50 vuotta ja tutkittuani sitä usein myös nuottien kanssa tulin täysin tyrmistyneeksi Danil Trifonovin juuri ilmestyneestä levystä, joka on kirjoituksen kuvassa. The Art of Life. Siinä on fuugat ja runsaasti muuta, etenkin Bachin poikien säveltämää, ja myös sykähdyttävän yksinkertainen pikkukappale Anna Magdalena Bachin nuottikirjasta.

 

Trifonovin olin jo ajatellut parhaaksi nyt esiintyvistä pianisteista kuunneltuani hänen runsaat Rahmaninoffinsa ja Liszinsä ynnä muun.

 

Levykannen kirjasessa hän kertoo, että Die Kunst der Fuge pani hänet todella lujille, un se on niin vaikea. Lisäksi jo nuottien oppiminen on suuri urakka.

 

Omassa kappaleessani (Peters) ei ole sivuja ihan sataakaan, mutta nuotteja o paljon, eikä samanlaista logiikkaa löydä kuin esimerkiksi Beethovenin ”Hammerklavier-sonaatista”, joka on kyllä aikamoista risuaitaa.

 

Bach kulkee jatkuvasti näennäisen yksinkertaisesti koskettimila, mutta reittejä, joista ainakaan minä en osaa sanoa, mistä sävellajista tullaan ja mihin ollaan menossa. Jos joku puhuisi atonaalisuudesta tai kaksitoistasäveljärjestelmästä, en ryhtyisi väittämään vastaan.

 

Mutta ihme on muualla. Koko suuren teoksen täyttää lempeys. lämpö, läheisyys, unohtumaton tunne.

 

Ja tämä on tuotu tulkinnalla teokseen, jonka lajia sanotaan oikeutetusti ankaraksi ja jossa sydämen nipistely ei ole koskaan ollut tapana.

 

Lienee turha korostaa, että tuohon yltääkseen täytyy olla suuri virtuoosi ja hallita pianonsoiton tekniikka niin hyvin että voi unohtaa sen. Ensimmäisenä unohtuu näyttämisen halu. Soittaja ei koskaan asetu varjoksi säveltäjän ja kuulijan väliin.

 

Tapaus on samanlainen mutta ehkä merkittävämpi kuin Glenn Gouldin muinainen ensilevytys Bachin Goldberg-sarjoista. On eroakin. Ei enää ole mitään Trifonovin ääntä tai tyyliä – Gouldin tunnisti aina ja heti.

 

Kiitos hetkistä herra.

7. lokakuuta 2021

Kuolleet autot



 

Jos pitäisin vielä luennon Turun kulttuurihistoriassa, luennoisin autoista. Kävin siellä vetämässä jopa koko lukukauden sarjoja 1980-luvun puolivälistä. Pyrin olemaan rutikuiva ja vaikeatajuinen.

 

Elämäkertateoksessa suomalainen nouseva nimi myy Ifan. Lukijan kuuluisi ainakin aavistaa, että Ifan myyminen muina miehinä ”kunnon autona” hipoi rikosta 50-luvun lopulla.

 

Mutta kulttuurihistoria humahtaa kuvan tiedosta että sama henkilö oli kurvaillut taloustietoiseksi mainitun isänsä Packardilla vielä muutamia aikaisemmin.

 

Suomeen tuoduista alle 400 Packardista suurin osa oli maltillisia malleja, kuten kuvassa oleva. Omistaja oli varakas liikemies, hyvin suosittu lääkäri, nuori laivanvarustaja tai vastaava. Mannerheimilla oli kaksi isoa Packardia ja Paasikivellä yksi. Paasikivi ehti päivittää edustusautonsa Cadillaciksi, joka taitaa olla tallella museoituna. Mutta niitä 12-sylinterisiä loistoautoja ei Suomessa ollut monta. Armeija eli käytännössä ylemmät upseerit veivät kuitenkin 1941 kaikki Packarditt, joita ”tarvittiin sotatoimissa”. Useimmat kai varustettiin pian häkäpytyllä.

 

Appi-vainajallani Viljolla, joka oli erittäin ahkera kirurgi, oli sota-ajan pukeilla Buick. Koska Oskari-veljellä oli menestyvä autoliike Jyväskylässä, uudeksi autoksi ilmaantui sitten Rover 14, jota seurasi vielä toinen samanlainen.

 

Kauhavan rikkain mies ajoi Kaiseria, jonka korvasi sitten Henry J. Äidinisäni hommasi tavalla tai toisella autokorjaamon yhteyteen perustamaansa autokouluun Ford Customin, jota seurasi Mersu. Kuorma-auto oli aluksi International, sitten lauhkeammin Bedford ja Thames. Kemsukin olisi löytynyt, mutta se (GMC) oli oikeastaan raskaaseen ammattikäyttöön.

 

Eli kun Kemppinen hankki uuden Ford Taunuksen, se oli tapaus paikkakunnalla, ja Citroen ID vuonna 1959 oli tapaus koko läänissä. Taustalla taisi olla luottamuksellisia suhteita autoliikkeisiin ja pankkiin. Isäni yhtiökumppani oli tiukasti sitä mieltä, että autoista paras ja sopivin oli kuitenkin hänen käyttämänsä Volvo Amazon. Johdonmukaisena miehenä Boenius muuten ajoi sillä Amazonilla miljoona kilometriä ja sai kuvansa maahantuojan asiakaslehteen.

 

Jollakin menestyvällä arkkitehdillä saattoi olla iso Fiat, mutta riittävän arvokkaita olivat Opel Kapitän, paras Peugeot tai jopa Panhard. Amerikkalaista Fordia tai Chevroletia ei juuri nähtyä, ellei sitten jollain miljonäärillä. Setäni oli ammatiltaan autonkuljettaja. Hän kirosi yhtiön lahjana idästä saatua Zimiä ja vuorineuvoksen Ziliä. Kaasupoljin kuulemma hieroi varpaat ja lämmityslaite toimi kuin kiuas.

 

Äkkinäisen silmissä taksilta näyttäneet kalliit Mersut tulivat muotiin 70-luvun lopulla. Kerran kun olin herrojen kanssa marjassa, kartanon pihapiiriin pysäköidystä kuljettajan ajamista autoista 99 prosenttia oli Audeja. Mutta ennen eläkkeelle siirtyvät hankkivat ”arvonsa mukaisen” auton. Lienevätkö ihmiset viisastuneet vai pysäköintiruudut pienentyneet, koska nykyisin tutuin ja minustakin järkevin eläkeläisen auton on sopiva nökötin. Tärkein ylellisyysvaruste on koukku kauppakassille. Tosin itse arvostan peruutustutkaa, koska kaupan parkkipaikalla pelkään aina listiväni jonkun lajitoerini.

5. lokakuuta 2021

Känniläisiä


 

Pitäisikö alkoholin käyttämisestä rangaista? Runsaat sata vuotta sitten kysymys oli ajankohtainen ja mielipiteet olivat kiivaita. Asiaa ei ole omana elinaikanani kyselty, vaikka rajoituksia on rukattu silloin tällöin. Itsekin löysin kerran laatikkoni pohjalta ostoluvan eli viinakortin.

 

Varmuuden vuoksi: en vihjaa tässä hapuilevaan huumekeskusteluun enkä siihen, että tietyn logiikan mukaan alkoholikin on ”huume”.

 

Vahingossa tai vasiten hyllyssäni takariviin painuneina on suuri määrä kirjoja, joista tulen levottomaksi. 

 

Yksi ajankohtainen on ”Tamminiemen pesänjakajat”. Siitä on nyt puhetta, kun kirjan ilmestymisestä tuli 40 vuotta ja Aarno Laitinenkin kuoli.

 

Poliittisen ilmaston muuttumisesta voisi kirjoittaa toiste. Muistan tietenkin eriomaisesti tuon ajan. 

 

Todisteena muistetun hataruudesta vedän esiin tupakanpolton. Myös valtion virkahuoneissa kuului ennen olla tuhkakuppi, ja hermostuneet alamaiset panivat tuon tuostakin palamaan. Minulla on säilöön pantuna nelikulmainen, suhteellisen painava tuhkakuppi, jonka pohjaan on valettu ”valtio”. Luulisin ottaneeni sen talteen arvellen, ettei oikealla omistajalla ole sille enää käyttöä.

 

Oikeusneuvos Ekholm ei puheenjohtajana aloittanut korkeimman oikeuden jaoston istuntoa ennen kuin oli saanut Havanita-pikkusikarin palamaan ja vedellyt sen puoliväliin. Oikeusneuvos Kuhlefelt piti samaa tapaa, mutta yleensä istuntosaleissa ei poltettu, kuten ei tietenkään käräjillä eikä kirkossa. Muistikuvieni mukaan oli luontevaa sytyttää Hofnar tai sitten piippu istunnon jälkeen. Kiinteistön käytävissä ja työhuoneissa polttamiseen ei ollut estettä.

 

Tavallisissa kokouksissa oli joskus todella paljon savua. Sopiva todiste on esimerkiksi Fritz Langin saksalainen suurelokuva ”M – kaupunki etsii murhaajaa”, jossa poliisiasemalla ilma on välillä niin sakeana ettei läpi näe. Englannista en oikein tiedä, oliko Churchillilla vain tapana vain esiintyä korkeimmissa kokouksissa sikarinpätkä suussa, vaan oikeinko hän poltti. Rooseveltin kuvaan kuului pitkän imukkeen päässä keikahteleva savuke.

 

Mutta humalaisuus on mennyt muodista vielä vahvemmin. Mainitsemassani kirjassa puhutaan tietysti Ahti Karjalaisen ”henkilökohtaisesta ongelmasta”, mutta ehkä vähemmälle jää se tieto, että menneisyyden vuosikymmeninä korkeimmatkin poliitikot saattoivat tulla vastaan ainakin ravintolamaisemassa huomattavassa tuiskeessa. Minua ei tietenkään silloin nähty eikä kuultu, mutta olen kuunnellut selostuksia, miten Kekkonen ja ulkoministeriön Jalanti tappelivat Kämpissä 50-luvulla juovuspäissään. Tiettävästi mitään tappelua ei todellisuudessa ilmennyt, mutta juovuksissa oltiin kyllä. Isäni toisaalta väitti nähneensä, kun kansanedustaja Kekkosta vedettiin turpaan osakunnassa. Epäilen tietoa. Kekkosen nimiin pantiin kaikenlaista.

 

Jossain yhteydestä sattui silmääni tieto, jonka mukaan Hannu Tarmiota WSOY:stä savustettaessa 1970-luvun alussa taloon olisi tahdottu johtajaksi henkilö, josta itsekin tiesin näkemäni perusteella, että hän tarvitsi jo aamupäivisin työhuonetta kohti tepastellessaan tuke seinistä eikä välttämättä osunut tuolille ensi yrittämällä.