Silmät

Ehdin käydä Rajalan liikkeessä, jonka tilat tekevät joka kerta vaikutuksen, koska halusin nähdä vaihtoehdot. Äiti haluaa erääseen palvelukodissa järjestettävään tilaisuuteen ja sitten seinälleen erään valokuvan.

Olen elämässäni onnistunut ottamaan alle kymmenen kohtalaista valokuvaa, mutta en yhtään hyvää. Pohjanmaan lakeudesta minulla on Alahärmän sillalta etelään otettu kuva. Neljäkymmentä kilometriä peltoa, eikä sittenkään näy taivaanrannassa metsää. Ja Lapuanjoki sattuu juuri sopivasti ja pilviä ja taivasta. Ja onneksi minulla oli juuri silloin vuokralla se Nikonin tosi iso ja kallis (70-200 mm, f 2.8) objektiivi, jonka piirto on huima.

Äidillä on seinällään lakeus-kuva, joka ei miellytä minua kauheasti. Värit ovat vähän suttuiset.

Niinpä tilaisuuteen tulee tavallinen iso valokuva ja seinälle ehkä chromaluxe eli metallille painettu valokuva, riittävän isona, ehkä 40 x 60 cm. Liikkeessä oli pari mallikappaletta, ja ovat ne kieltämättä aika hienoja.

Yksi vaihtoehto olisi painattaa akryylille ja yksi lasille (turvalasi).

Se muuten se kauppa on sen takia niin komea, kun se sijaitsee entisen postin päähallissa eli Kiasman ja Aseman välissä. Tuttu myyjä vihjaisi, että Sigmalta on tulossa valovoimainen kalansilmä, 8 mm. Nikonin oma on mielettömän kallis. Se on muotia nyt, että otetaan vääristävä ultralaajakulma ja sitten korjaillaan tulosta koneessa. Tulos voi olla oikein kiva, kunhan ei mene liian lähelle ihmisiä.

Iltapäivällä tein erilaisia asioita hoidettuani mielessäni listaa kirjoista, jollaisia Hagelstam sanoi mielellään haluavansa näyteikkunaansa, joka on käytettävissä ja ihmeteltävissä Taiteiden yönä.

Nyt täytyy kirjoitella muistiin mieleen putoilevia teoksia. Onneksi taksin jo tullessa huomasin näyteikkunassa Borgesin ”Haarautuvien polkujen puutarhan”. Olen ostanut sen ainakin neljä kertaa, ja aina on tuuli käynyt. Ensimmäisen kerran hankin kirjan sen ilmestyessä 1969. Rossin käännös on hyvä. Aina hänkään ei onnistunut, vaikka olikin todella hieno suomentaja.

Aikaisemmin tänään ystäväni oli kertonut kuulleensa, että joku oli käynyt läpi tiettyjä Saarikosken suomennoksia, joista löytyi sellaisia versioita kuin ”luottamusmies” (conman eli huijari) ja ”kalaisa” (fishy eli epäilyttävä), ja lähettänyt sitten kustantajalle vetoomuksen, ettei noita suomennoksia julkaistaisi ainakaan sellaisinaan.

Nyt merkitsen muistiin, että antikvariaatissa kuulin Stefan Zweigin tulleen kovasti mieleen. Hänen kirjojaan kysytään, mutta niitä ei juurikaan ole. En sanonut kääntäväni itse lähinnä tätä blogia ajatellen ”Eilispäivän maailmaa”, koska Zweigin lause on kuin virvoittavaa vettä. Eivät läheskään kaikki suuretkaan kirjailijat tiedä, ettei lukemaansa saa keskittyä eikä merkityksiä miettiä. Lukeminen tarkoittaa että antaa tekstin värähdellä omassa mielessään, omia muistojaan ja tuntemuksiaan vasten. Puhe on resonanssista. Keskittyminen johtaa sellaiseen typeryyteen, että lukija rupeaa metsästämään kirjoittajan ”tarkoitusta”. Jos kirjoittaja on hyvä, ei hänellä ole mitään ”tarkoitusta”, paitsi kirjoituspalkkion saaminen.

Siis muistettava: Herman Hessen ”Arosusi”. Hesse kirjoitti niin monta huonompaa teosta (samoin kuin Thomas Mann). Arosusi on mainio, ja se liittyy nuoruuteeni, lukiovuosiin. Tiesitte varmaan, ettei Johannnes Brahms päässyt taivaaseen? Helmiportilla kuolemansynniksi osottautui liian raskas orkestrointi. – Olen samaa mieltä.

Kotiin tultuani keksin kellon, joka tulisi esimerkiksi seinälle ripustetusta valokuvasta esiin katsoalla. Kosketusnäytön sijasta katsenäyttö.

Eikö olekin hyvä ajatus. Katsoessamme ja nähdessämme sähkömagneettisille aalloille taahtuu kaikenlaista. Taika-Jim, täältä tullaan – tee tilaa!