Murhe

 

Martti Anhavan nyt ilmestynyt Paavo Haavikon elämäkerta on elämäntyö. Kirjaa on 812 sivua, ja arvioimani kansainvälisen mittapuun ja vaa’an lukemin teos on horjahtamattoman korkeatasoinen ja kattava. Lukija kohtaa hiukan harvinaisempi bonus. Teos on erittäin hyvin kirjoitettu ja siksikin mieluisa lukea. Sekä yllätyksiä että hytkähdyttäviä sanankäänteitä on annosteltu taiten.

 

Tähän tuskin verrataan tulevaisuuden elämäkertoja. Mukana on kohteen sekä julkinen että yksityinen elämä. Työmäärä on ollut valtava. Lisäksi kirjoittajalla on ollut epätavallinen aitiopaikka. Hän on tuntenut perheensä kautta kohdehenkilön varhaislapsuudestaan asti ja perheet ovat olleet toisilleen kovin tuttuja. Vaikka juuri Tuomas Anhava eli kirjoittajan isä oli nostamassa Paavo Haavikkoa maineen korkeuksiin, rohkenisin sanoa itsekin asianomaiset tunteneena, etteivät Haavikot olleet Anhavan suvussa ainakaan arvostelukyvyttömän palvonnan kohteita. Tuomaalla oli särmää sanoa, kun aihetta oli, ja samaa voi sanoa pojasta.

 

Paavo Haavikko oli ”sukupolvensa merkittävimpiä kirjailijoita” Suomessa. Lainausmerkit johtuvat siitä, että lause on kanoninen. Sitä tuskin moni vakavissaan kiistää.

 

Suomen kirjallisuus oli erikoisen korkeatasoista 1945 – 1968. Proosan järjessä olivat Linna ja Waltari. Runouden kärjessä olivat Haavikko ja Saarikoski. Väitän että tämä oli teollistumiseen verrattava tai siihen liittynyt riuhtaisu. Suomi oppi sisäsiistiksi missä tahansa läntisissä piireissä. ”Läntisissä” – maailma hahmottui New Yorkin – Lontoon akselille. Sitten tuli kolmas maailma ja neuvostososialismin alkanut rapautuminen. Suomen kirjallisuudesta ei tiedetty paljon rajojemme tuolla puolen. Kulttuuristamme oli tietoa siellä täällä, mutta myönteiset mielikuvat maastamme tarkoittivat ehkä todellisuudessa Ruotsia tai Tanskaa.

 

Runous ei yleensä käänny toisille kielille. Sitä vastoin esimerkiksi viihdemusiikki on väkevä kansainvälinen voima ja suuri bisnes. Meillä ei tietenkään ole jakoa noilla markkinoilla – toisin kuin Ruotsilla, jolla on Abba ja Ingmar Bergman. Se että ruotsalaisilla on myös erittäin korkeatasoinen kirjallisuus, kuitataan tiettävästi sisäisenä ongelmana.

 

Jos tällaista elämäkertaa ei olisi ilmestynyt, juuri kukaan ei olisi osannut kaivata sitä. Pentti Saarikoskesta ilmestyi 1996 – 2003 Pekka Tarkan hyvä teos, ja myöhemminkin on tullut mieluisaa kirjallisuutta hänestä. Jopa runoja on saatavilla, ainakin viime aikoina ryhdistäytyneiden antikvariaattien kautta. Aivan samaan korkeaan luokkaan kuuluva Eeva-Liisa Manner sitä vastoin tuntuu olevan unohtumassa. Kustantajat eivät julkaise eikä yleisö osta antologioita.

 

Suomesta puuttuu täysin uudemman kirjallisuuden verkkopaikka, jossa esittelyn perusteena olisi korkea taso. Siinä olisi joillekin urakkaa. Tiedän kymmenkunta verkkopaikkaa ja omistan puolisen sataa painettua antologiaa. 500 tai 1000 kärjessä ei sisällä ketään suomalaista, ei myöskään Haavikkoa eikä kansainvälisempää Saarikoskea. – Tekijänoikeudesta vapaat kokoelmat ovat sitten asia erikseen.

 

En tiedä, onko tämä ongelma. Luulen ettei Haavikkoa lue Suomessakaan moni. Kaunokirjallisuus ei ole muotia, runous kaikkein vähiten. Suomalaiseksi runoilijaksi Haavikko on vaikea. Vaikka hänen poikansa omistama Art House ja Otava ovat tehneet parhaansa, sellaista kirjaa ei taida olla, jonka voisi viedä vaikka lahjaksi – 100 parasta runoa. Ei sillä: kovasti himoitsisin kirjaa, joka olisi samaa sukua kuin vanha ”Uuden runon kauneimmat”.

 

Haavikon tuotannon ongelma on myös Anhavan mukaan sen runsaus ja epätasaisuus. Itse olen varmaan liian jyrkkä. Mielestäni runot 1951-1966 ovat selvä huippu. Mielestäni proosa ja näytelmät eivät ole samaa tasoa eikä runsas esseistiikka varsinkaan.

 

Ennakoin vastaväitteitä: historia-essee ”Kansakunnan linja”. Luin sen hiljan uudelleen ja petyin. Alkujaan tuoreilta ja raikkailta tuntuneet oivallukset tuntuvat menettäneen omaperäisyytensä. Martti Anhavan Haavikon laajan ja usein myllertyneen mielen esittely lisää tuota vaikutelmaa. Aika aikaa kutakin.

 

Lukijan tulee tietää, että tämä arvostelun tai esittelyn näköinen blogikirjoitus on puolueellinen. Tunsin Haavikon, vaikkemme tavanneet hänen 20 viimeisen elinvuotensa aikana. Keskustelin useita kertoja Martti Anhavan kanssa, kun hän valmisteli tätä kirjaa, ja näen asioita ja asiaryhmiä, joita ei ole tässä mukana. Kirjassa mainitaan minut ja vaimovainajani useita kertoja, ja asiayhteydet ovat osittain minun silmissäni epämiellyttäviä. Ehkä olen siihenkin suuntaan puolueellinen, että Anhava on mielestäni kirjoittanut hyvin täysijärkisesti ja pyrkinyt oikeamielisyyteen.

 

Tämä on tarkoitettu kehuksi. Lähellä kirjallisuutta ja taidetta liikkuu aina ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella vaikeita. Haavikosta itsestään tulee tätä nykyä ensimmäisenä mieleeni anekdootti runoilija ja laulaja Carl Michael Bellmanin patsaan paljastuksesta, jossa paikalla oli hänen jo vanha leskensä. Kuningattaren päiviteltyä, miten mielenkiintoista mahtoi olla elää lähellä niin suurta neroa, mamselli Bellman olisi vastannut:” Osasi vainaa olla kyllä vaivalloinenkin.” (Nog kunde den salig vara också besvärlig i sin tid.)

 

Mitä vainaja kirjoitti 1990-luvun lopulla muistellessaan, on ehkä esimerkki siitä, kuinka proosa ja draama värittyivät toinen toisestaan hänen mielessään. Kirjopyykin käsittelyohjeet olivat unohtuneet.

 

Nyt yllättäen aikoinani hyvin tuntemani kaksi merkillistä henkilöä, Haavikko ja Donner, ovat saaneet kirjan muistolleen.

 

Se on erinomainen asia.

 

Yhden johtopäätökseni haluaisin kuitenkin liittää niihin molempiin, kohdehenkilöitä tarkoittaen.

 

Työnarkomania on paha vika. Se tuottaa narkomaanin työtä.

Murha

 

Luultavasti poliisiromaani murhineen on eräänlainen kummitusjuttu. Kummitukset kiinnostavat ihmisiä, vaikka kummituksia ei ole olemassa. ”Kummitus” tarkoittaa jotain, mitä ei ole olemassa, tai jotain, mitä ei ainakaan osata selittää.

 

Suomessa surmattiin vuonna 2019 65 ihmistä. Kun olin itse tekemisissä henkirikosten kanssa – tuomarina – kirjallisuuden suosima ”mysteeri” oli se tekotyyppi, jota ei esiintynyt koskaan.

 

Kun kävin eri syistä kaikkiaan noin kahden – kolmensadan henkirikoksen asiakirjat läpi, mysteereitä ei edelleenkään ollut yhtään. Muutama oikeusmurha tuli vastaan 1930-luvulta

 

Kun henkirikos ja poliisin toiminta on niin suosittu aihe elokuvassa ja kirjallisuudessa, ykkösongelmakin on selvä. Miten voisi keksiä sellaisen henkirikoksen, jonka ympärille voisi kutoa viihdyttävän tarinan?

 

Lukija on pohjattoman suopea. Juuri ketään ei häiritse, että esimerkiksi Waltarin ”Komisario Palmun erehdys” on henkilöhahmoineen aika suoraan brittiperinteestä siirretty kuvio. Kevyt parodisuus taitaa olla samaa perua.

 

Toinen mestari, Aarne Haapakoski eli Outsider oivalsi saman. Pekka Lipponen, toisin kuin Kalle-Kustaa Korkki, oli hauska karikatyyri. 

 

Tällä hetkellä meillä näyttäisi olevan noin kuusi ahkeraa rikoskirjailijaa. Haluan nostaa vasiten esiin Seppo Jokisen, siltä varalta ettei hän olisi parista kymmenestä kirjastaan huolimatta osunut alttiin lukijan silmiin.

 

Mielestäni nämä komisario Koskisen johtaman tamperelaispoliisin tarinat ovat kodikkaita ja antaumuksella kirjoitettuja. Jos lukija ei tunne mitään mielenkiintoa Tammelan toria ja Hervannan seutua kohtaan, hyvä niin. Dekkarin edellyttämästä karsimisesta huolimatta minun silmissäni ja korvissani näihin tarinoihin on tarttunut paljonkin uskottavaa ja siten helposti takertuvaa.

 

Olen tunnustanut, että norjalainen Nesbø on mielestäni harvinaisen taitava jännärin kirjoittaja, ja lukeva yleisö on tiettävästi samalla kannalla. Tosin tavallisin vastaväite on tosi: kirjoittaja on kovin mieltynyt todella karmeisiin kohtauksiin, jotka ovat siis monelle liikaa. Itsehän nautiskelin Mankellin viipyilevistä, itsesäälin ja erilaisen niuhottamisen värittämistä romaaneista. Mankell kirjoitti sangen hyvin. Varsinainen suosikkini on muinainen sosialidemokraattinen ruotsalaisdekkari eli Sjöwall-Wahlö, ja omaan makuuni iskee parhaiten Leif G.W. Persson.

 

Nuorempia suosion saaneita on Pohjoismaissa monta, mutta murhakirjoissa on se täysin selittämätön piirre, että jotkut kolahtavat ja toiset taas eivät. Joka tapauksessa suupaltti, joka väittää dekkarin syntyvän tuosta vain, todella yrittämättä, puhuu pötyä. Ala on ehkä vaikeampi kuin taideromaani.

 

Jos paperinukkejaan värittää liikaa, ne ovat pilalla. Remes-oireyhtymä on vaikea. Läpikuultavan epäuskottavat henkilöhahmot pilaavat hyvinkin kehitellyn toiminnan. Ja tietenkin lukemisen tekee mahdottomaksi tunne, että teksti on peräisin automaattisorvista ja sapluunat on ostettu kaupasta, tai sitten silmän välttäessä varastettu. Mutta Seppo Jokisesta jää mukava mieli. Tavallisia jännäreitä tavallisille ihmisille ja suhteellisen tavallisia tekoja. Eikö se ole ihan kohtuullinen kaava=

Muistutus

 

Kaikkein suurin ero blogin ja muun kirjoittamisen välillä on keskustelu. Kirjojen ja lehtijuttujen kommentit ymmärtää epätyypillisiksi. Blogissa on kyllä selvää, että hyvin suuri osa niistä lukijoista, joilla olisi painavaa sanottavaa, pysyvät vaiti. Ja joskus harvoin hiljaisuudet rikkovat ne, joilla ei näytä olevan mitään asiaa.

 

Nyt yritän tietoisesti pyöräyttää eteenpäin ajatusta ikävästä menneisyydestä. Esimerkiksi laulut ja kirjoitukset ja pian myös maalaukset ovat täynnä kuohuvaa iloa ja pursuilevaa hyvää mieltä, ja esimerkkejä on monen tuhannen vuoden ajalta.

 

Muistoja ei ole kadonneista.

 

Vielä runsaat 100 vuotta sitten puolet ihmisistä kuoli ehtimättä aikuiseen ikään eli entisten mittojen mukaan noin 15-vuotiaiksi. Pikkulasten kuolleisuus oli valtavaa, mutta myös kulkutaudit ja tapaturmat tekivät tuhoa. Suomessa tuberkuloosi oli kova tappaja vielä ennen viime sotia, ja uhrit olivat tyypillisesti nuoria. 10 000 vuodessa. Se on paljon. Vertailun vuoksi Talvisodassa menetti henkensä 25 000 ihmistä, ja siitä tuli tietysti suuri kansallinen trauma. (Vuosina 1939-1944 menehtyi sotaan n. 95 000 suomalaista, mikä oli eurooppalaisittain vähän.)

 

Nykyisin Suomessa on kai tavallista, ettei 20-vuotiaan ikätovereista kukaan ole kuollut tai edes sairastunut vakavasti.

 

Peilistä näen jotain historiallisesti sensaatiomaista: hirmuisen vanha (76-vuotias) mies, jolla ei ole kipuja eikä kolotuksia. Rajoituksia on, mutta viis niistä (välttelen tilanteita, joissa joutuisi olemaan tuntikausia jalkojensa päällä).

 

Järjetön ajatus, joka puikkii monesti mieleen. On ollut paljon aikoja ja paikkoja, joihin syntyminen on ollut tosi huono onni. Suomessa synnyttiin osattomuuteen vielä viime vuosisadalla. Täysorpojen kauppaaminen huutolaisiksi oli sekin jokin parannus verrattuna liian nuorten tai vanhojen hylkäämiseen. Mutta esimerkiksi syntyminen Suomeen 1901 ei ollut onni.

 

Joillakin oli onni kuolla viime tingassa, kuten esimerkiksi Tolstoilla (1910). Tekisi mieli sanoa: ja Kekkosella.

 

Tämä alkaa maistua saarnaamiselta. Saan tilaisuuden keventää faktalla. Kommentoija antaa ymmärtää, että lakimiehet ajavat asioita ja siis puolustavat kaikenlaisia murhamiehiä. Lakimiehistä 10 prosenttia on asianajajia. Valtava enemmistö on samassa tilassa kuin minä, joka en ole käynyt tuomioistuimessa (paitsi kerran todistajana) 50 vuoteen, enkä liioin oikeastaan joutunut tekemisiin riita-asioiden kanssa. Erimielisyyksien kanssa joutuu tekemisiin jokainen.

 

Lakimies viittaa tutkintoon ja tarkoittaa erilaisia yhteiskuntateknikkoja. Oma osaamisalueeni oli pitkään patenttioikeus ja sitä hiukan laajemmin teknologian valmistusoikeuksien ostaminen ja myyminen. Ajoittain myös farmakologian. Erikoisen usein joutui keskittymään kansainvälisiin standardeihin ja ilmiöihin, joita nimitetään epämääräisesti innovaatioiksi. Se muuten oli enimmäkseen hauskaa.

Niin iloton

 

Maa- ja metsäelämä, ilotonta.

 

Nyt elävissä ja kirjoituksia lukevissa ei ole monta, jotka oikeasti tietävät mökkiläisyydestä eli tilastojen termein maaseudun tilattomasta väestönosasta eli maa- ja sekatyömiehistä ja heidän perheistään. Minäkään, kun olen vasta lähes 80-vuotias maaltamuuttaja ja vielä herraksi heittäytynyt, en tiedä paljon.

 

Jotain kuitenkin.

 

Tilaisuuksia palkkatyöhön alkoi aueta 1800-luvun lopulla. Siihen asti valtavasti yleisin kokemus oli köyhyys. Köyhyyden uskollinen seuralainen oli tauti. Näitten satoa ei silmä oikein erota hautausmailtakaan. Hautakivet tai niitä edeltäneet peltikilvet osoittivat useimmiten talollisten leposijoja, ja talollinen eli maata omistanut maalainen oli määrällisesti aika harvinainen ilmiö. Metsät saattoivat olla yhteisiä, eikä niillä ollut juurikaan rahallista arvoa. Vanhat valokuvat maaseututaajamista kertovat samaa kieltä. Metsä oli käytetty polttamalla puu takoissa ja kiukaissa ja vähäinen määrä kalupuina. Näkymät olivat aika autioita ja rääsyisiä.

 

Eräs tapa käyttää metsää oli vuosisatoja kaskenpoltto. Metsä kumoon ja tuleen. Pari kolme ruissatoa ja sitten muutto muualle. Peltoviljelystä on monin paikoin maata oikein kartat. Se edistyi hitaasti, eikä varsinkaan savimaiden kuopimiseen ollut oikein kalujakaan ennen kuin tulivat tehdastuotteet, esimerkiksi Fiskarsin kymppi, joita sai osuuskaupasta. Sellainen ihmelaite kuin kultivaattori eli pyöröäes oli nähty Amerikassa ja herätti Suomeen sovellettuna kovaakin vastustusta vielä omana elinaikanani. Risukarhilla ne isätkin pyyhkivät siementä näkymättömiin.

 

Vielä virsikirjassa huokaistaan kuin pientä ihmettä Luojaa, joka soi välillä ”puhtaan leivän” vuoden, eli saatiin jauhaa hampaan tyngillä leipää, jossa ei pettua eli männyn nilaa kuin nimeksi. Euroopan viimeisin väestökatastrofi tapahtui Suomessa 1860-luvun lopussa. Se sattui niin myöhään, ettei ehtinyt mainintana mukaan edes Aleksis Kiven suurromaaniin, jota kirjailija viimeisteli nälän raivotessa Siuntiossa ystävällisen mamsellin ylöspidossa.

 

Kirjallisuutemme näkyvät hahmot, esimerkiksi jätkä ja tukkilainen, olivat alkaneen puutavarakaupan muistomerkkejä. Ei ollut juurikaan uittoja, ennen kuin norjalaiset opettivat, eikä tukkilauttoja, ennen kuin tehtaat alkoivat tupruttaa. Jokin kotimainen operetti – Kaunis Veera – kuvaa halkokauppaa Pietariin. Se oli Saimaan rantamilla tuottoisaakin, joillekin. Edes kartanolaitos ei oikein juurtunut näille kivisille maille.

 

Olen kai ennenkin kehaissut, että omien sukulaisteni ammattitaito oli osaamista, miten petetään ryssää kaupoissa, myymällä naapurin metsästä märkiä sekahalkoja priima koivuna ja härskiä kesävoita ensiluokkaisena tuotteena. Tämä oli elämää Karjalan kannaksella. 

 

”Luonto” oli paha ja vastustettava asia, syntinen ihmisluonto tai ”korpi” eli Suomessa metsä ja suot. ”Hyvä luonto” oli romantiikan keksintö, edelläkävijöinä Rousseau, Goethe ja Schiller, ja välittäjänä Suomeen Topelius. 

 

Amerikassa Cooper ja Hawthorne kuvasivat luonnon tuhoajia, mutta toisen tavan oivalsi Thoreau. ”Walden. Elämää metsässä” 1854. Hollantilaiset ja englantilaiset olivat hävittäneet luontonsa jo keskiajalla niin että jälkimmäiset joutuivat haeskelemaan innoitusta tuulisesta Skotlannista. – Vanhemmassa kirjallisuudessa kauniiksi julistettu paikka on ”topos”, ja esimerkiksi paimenidylli on huolella kuvailtu todellisuutta vastaamattomaksi.

Outo kauppa

 

Koska oli asiaa, tapasimme kahvin ääressä. Kävi ilmi, että vieressä oli kauppa, jossa myytiin kirjoja. Niiden kuoria raottamalla pääsi käytännöllisesti kurkistamaan, mitä sisällä on. Näytti olevan kirjoitusta, joissakin paljonkin.

 

Yleisöä ei näkynyt ihmeemmin. Jäin miettimään markkinointia. ”Jokaiselle ostajalle kaupan päälliseksi makkara. Sinapilla. Ja. Ketsupilla.”

 

Voisi harkita myös loimukirjaa, kaupalla juuri paahdettua.

 

Kotiin palattua mieleeni tuli selvittää, oliko Veikko Huovisen ”Lentsu” (1978) kenties profetia. Romaanin päähenkilö on ärhäkkä influenssavirus, joka hypähtelee nenästä nenään, pienistä nenistä suuriin neniin ja lopuksi itsensä Idi Aminin kitaan Afrikan viidakoissa.

 

Voi siinä ennustuksenkin nähdä. Virus on, kuten kuolemakin, suuri demokraatti. Sille kelpaavat kaikki, eikä kukaan ole erikoisen turvattu.

 

Arvelisin kuitenkin että kun Veikko Huovinen kehitti varhain omalaatuisen ja omintakeiset kirjoituksensa ja keksi niille hienon nimen ”lyhyet erikoiset”, tässä on oikeastaan kysymys vain tavasta ryhmittää niitä, erikoisia.

 

Vasta myöhemmin näki, että Huovinen oli suuri uudistaja. Hän rikkoi säpäleiksi suomalaisen (itse asiassa venäläisen) humoreskin perinteen. Tuo laji, josta suomalainen elokuva oli yhtä kiitollinen kuin näytelmäkirjallisuus oli jo ollut, tähtäsi tietoisesti leppoisaan huvittavuuteen. Satiirisuus eli hiukan ilkeästikin havaittujen ilmiöiden hammasteleminen sai jäädä mausteeksi. Olli ja ennen häntä Tiitus olivat kovastikin esimerkiksi turhantärkeää byrokratiaa vastaan, mutta kukapa ei olisi ollut.

 

Jo ”Havukka-ahon ajattelija” iloitteli perinteisen kansannäytelmän yksityisajattelulla, jota Pylkkäs-Konsta edusti etevästi, mutta tarkemmin katsoen kyytiä saivat myös herrat ja vähän laajemminkin turha vouhottaminen. Mutta metsänhoitaja V. Huovinen pysyi kansankuvauksen perinteessä, sillä poissa oli tietysti maa- ja metsäelämän aidoin ominaisuus, ilottomuus. Synkkyys. Nyt lukien se tuntuu kovin vanhalta.

 

Konsta Pylkkänen ei olisi lukenut Konsta Pylkkäsestä. Niinpä koko kirja-ala oli kauan ihmeissään Kalle Päätalosta, jonka piirteitä eivät todellakaan olleet leppoisuus ja hyväntuulisuus. Kalle Päätalolle ja hänen sadoille tuhansille lukijoilleen yritettiin joukolla selittää, ettei tämä kuulkaa ole kansankuvausta, vaan mitä lie joutavaa moskaa. Mutta eiväthän nämä uskoneet.

 

Kirja-ala on kovilla, ja kovemmille vielä joutuu. Oivallus antaa odottaa itseään.

 

Ainakin sata vuotta tai ehkä 150 on pidetty kiinni erehdyksestä, että lukijan olisi ymmärrettävä kirjaa. Lukijahan ei sellaiseen suostu, paitsi yhden kerran lukiossa.

 

Kirjan on ymmärrettävä lukijaa. 

 

Amerikkalaisessa iskelmässä asian ydin on tavoitettu. Hän kertoi minusta, omilla sanoillaan. Hän näppäili elämääni, omilla sormillaan. Hän kosketti kipuani. Hän tappoi pehmeästi. Menestysvuosi oli 1973.

Sielunsa sinhvoniaa

 

Mantoliinilla soittaa saa. Sitä sielunsa sinhvoniaa…

 

Panin kuvaksi säällisen version triosonaateista, soitettuna uruilla. Olen kehittänyt uuden tavan kuunnella vaativaa musiikkia. Menen olohuoneeseen ja kuuntelen kahden seinän ja oven läpi työhuoneessani soivaa soittoa.

 

Näin on hyvä, koska yliraskas musiikki kuunneltuna isoilla stereoilla akustiikaltaan jumalaisessa olohuoneessani mielenhäiriön, joka kestää kahdesta kolmeen päivään. Olen varma, että jos onnistun kääntämään ajan nuolta (arrow of time) ja tuomaan Bachin itsensä Leipzigista tänne huoneeseeni, kaatamaan hänelle iso seidelin lageria tai muuta olutta, ja käynnistämään sen jälkeen musiikin, häntä ei saa hievahtamaan paikaltaan vähällä voimalla. Kun hänen musiikkinsa on säteilevää eli siis sähkömagneettista.

 

Ovien takaa kuunneltua musiikkia voi säännellä käymällä panemassa ovia raolleen. Ajatus on ehkä peräisin Gardinerin kantaatti-levyistä, jotka hän antoi äänittää lukemattomissa kirkoissa, kaikki vain kahdella otolla. Hän oli huomannut, että sävellys kuulostaa eri kirkoissa aivan erilaiselta.

 

Suhteeni oopperamusiikkiin edelleen vääristynyt, sillä isäni sai kourakaupalla vapaalippuja puuhatessaan Kansallisoopperan lainopillisissa tehtävissä Almin aikaan. Siksi joskus istuin johtokunnan aitiossa, joskus palokunnan paikoilla eturivissä, mutta usein pylvään vieressä permannolla. Bulevardin talossa oli yleisölle istumapaikkoja, joihin kuuli vain puolet musiikista. Itse asiassa Musiikkitalossa on myös koko joukko vähemmän onnistuneita paikkoja. Bach piti kirjeittensä mukaan Potsdamin linnankirkkoa erikoisen onnistuneena. Omien havaintojeni mukaan olohuoneelleni vetää vertoja vain Cambridgen King’s Collegen suunnaton kappeli, josta muuten onkin peräisin The King’s Singers.

 

Ja aivan ihastuttava on sellisti Yo-Yo Man levy, jossa hän esittää yhdessä kahden muun huipun kanssa näitä samaoja sonaatteja sovitettuna sellolle, bassoviululle ja mandoliinille.

 

Siinä saa mandoliinimies panna parastaan, koska välillä mennään 64-osajuoksutuksia näppäillen. 

 

Mandoliini oli 1700-luvulla mitä kunnioitetuin soitin. Miten ja kenen välityksellä se päätyi eläkkeelle siirtyneiden poliisien seinille, siitä minulla ei ole tietoa. Mutta tuolla soittimella oli merkittävä osa 30-luvun iskelmämusiikissa. Valto Tynnilä sävelsi tuota soitinta apunaan käyttäen ja Kullervo eli ”Lutu” Linna opetteli aikoinaan musiikkia juuri mandoliinilla. Kultainen nuoruus…

 

Elokuvan ”Syvä joki” taustalla on romaani ”Deliverance”. Sen kirjoittaja Dickey, jolla on elokuvassa poliisin rooli, oli ”poete laureate” eli virallinen runoilija. Tuota titteliä oli jaettu pitkään, Englannissa 1600-luvulta ja Italiassa tavallaan 1300-luvulta asti. ”Syvän joen” yksi keskeinen teema taitaa olla zen-jousiammunta, jonka tilanne ja asiayhteys on tarinassa luonteenomaisen kolkko. Mutta elokuvan musiikissa on unohtumaton kohtaus, koka sopisi myös johdannoksi Bachiin, ”Duelling Banjos” eli banjojen kaksintaistelu. Se löytyy Spotifystä. Ja sitäkään en tiedä, mikä on Amerikan etelän banjoperinteen suhde kitaraan, jollaista vanhojen elokuvien lännenmiehet soittivat jodlatessaan. Tarkoitan Roy Rogersia Tom Mix ei laulanut, koska hänellä oli kurkku rikki ja nenä litussa.

 

 

Alta kulmain

 

Äitini on yhtenä päivänä toista mieltä, toisena yhtä. Samalla tavalla kuin olen itse. Ja viisas veljeni. Kuvassa oik. Minä Aku Ankka-vetimissä vas.

 

Talolla sanoivat, että äiti on ollut siellä nyt hyvinkin seitsemän vuotta. Isän kuolemasta tuli eilen yhdeksän. Laitoin juuri odottamaan pojan käyntiä kansion, jossa on muut paperit ja Uusitalon Arskan todistus, että Kullervo on suorittanut partion Gillwell-kurssin, ja vuosi oli 1961.

 

Tuossa valokuvassa vuosi on 1947. Kolme lasta on syntymättä. Talo, jota ei enää ole, oli silloin ollut käytössä yhdeksän vuotta. Tai oikeastaan me asuimme tuolla hetkellä talon vanhassa päässä, jonka määrittäminen menee makuasiaksi. Joka tapauksessa käsitin, paljon myöhemmin, että talon piharakennuksessa konkurssin ja pakkohuutokaupan kokenut nahkuri oli päättänyt päivänsä. 

 

Ja talo oli päätynyt meidän sukuumme vasaran kopauksella. Näin kerrottiin.

 

Tämän kirjoituksen viesti on yksinkertainen. Ei pidä tehdä hätäisiä johtopäätöksiä iästä eikä vaivoista. Äiti oli vanhempi ja vaivaisempi kuin nyt noin kymmenen vuotta sitten. Talo voisi olla jopa olemassa, ellei siitä olisi aikoinaan tehty liian hyvää. Johdonmukaisuuden ja rakenteellisen lujuuden nimessä viemärit, suurin osa vesijohtoputkista ja lämpöputkienkin läpimenot oli jätetty valun sisään.

 

Menepä sitten piikkaamaan esiin putkia betonista, joka oli niin täynnä graniittia ja niin viimeisen päälle raudoitettu, ettei asunnoissa tahtonut keksiä keinoa, miten saisi taulun seinälle. Vaikka painoi minuuttikaupalla kovateräporalla niin että savu nousi, niin tapetin läpi pääsi, mutta siihen tapasi tyssätä. Eikä teippiä ollut edes keksitty!

 

Olen kadehtinut vaihdemies Samuli Edvard Sompin jälkeen tehtyä kalunkirjoitusta. Kansallisarkiston ansiosta verkosta löytyvät paljo muun ohella 1800-luvun lopun ja seuranneen vuosisadan alun perukirjat.

 

Yksi pöytä, 1,-. Kahvipannu -,50. Kolme lavittaa 1,50. Pläkkiastioita -,50, Sateenvarjo -,25. Piironki 10,-.

 

Naisen jälkeen löytyy kokonaista 13 paitaa. 15 lakanaa, kahdet vällyt, kolme silmipyhjettä ja 4 kaidetta.

 

Hiukan lehtiä käänneltyä tulee vuoroon kuolinpesä, josta todetaan, ettei leski järkensä ja terveytensä puolesta oli kykenemätön pesän ilmiantajaksi.

 

Ja sittenpä astutaan keskelle historiaa. Nimismies Adolf Hägglundin jäämistössä, jonka ilmoitti rouva Betty, omaa sukuaan Wasastjerna, ja merkitsivät huolekkaasti paperille varaläänikamreeri Matti Laurila ja talokas Juha Vähäpassi, oli sekä talo että tavaraa, eikä köyhyys ollut kouristanut. Vainaja oli siis tämä Kauhavan ”ruma” vallesmanni ja toinen uskotuista miehistä näitä Lapualle asettuneita Lauriloita, jotka kyllä tunnettiin Kytösavun aukeilla mailla.

 

Se mielipide vallitsee, että juuri mikään ei palaa ennalleen pandemian jälkeen ja työnteko muuttuu hurjasti. Tarkkailen kiinnostuneesti, koska suvussani erilainen etä- ja setätyö ovat vallinneet 100 vuotta. Ja itse olen tehnyt tätä kaikkea etänä 50 vuotta. Ei se verkkoa vaatinut.

Ajatusmato

 

Käsitin osaavani lukea melkein vaikka mitä, kun minulle selvisi, että alakerran vessan katonrajan vesisäiliössä luki ”Vesijohtoliike Huber” metalliin leimatuin kirjaimin. Kun myöhemmin luin vastaavasta paikasta ”Simplex”, tiesin jo että se tarkoitti yksinkertaista. 

 

Tuossa vaiheessa en ollut vallan vanha.

 

Isäni puheesta käsitin, että hänellä oli lakiasioissa jotain tekemistä Oras Oy:n kanssa ja ihmettelin, että sellainen yhtiö on Raumalla. Jostain sain selville, että ainakin sen kilpailija Osy Oy oli ollut aluksi osakeyhtiö sytytin ja keskittynyt siis kranaattien tuottamiseen.

 

Nyt jäin miettimään, onko korona-epidemia tanskalaisen Danfossin ja näiden suomalaisten kilpailijoiden salaliitto. Mielestäni käsien jatkuvasta pesemisestä on nyt pauhattu kaksi vuotta. Ja kerran luin, että uimahallista tuttu suihku, joka alkaa toimia, kun työntää käden alle, säästää kunnan vettä puolella.

 

Kun meillä oli lapsuuteni talossa oma keskuslämmitys ja Auschwitz-tyylinen jumalattoman iso poltin sopeutettuna turpeelle, olin jotenkin hämillinen äytyäni ensi kerranelämässäni uimahallissa. Siellä ihmiset jättivät raanan juoksemaan mennessään uimaan tai saunaan.

 

Ystäväni putkimies sanoi, että pientaloyhtiöissä kahden samankokoisen perheen vedenkulutus voi erota yhden suhteessa kahteenkymmeneen. Vastaani oli tullut perhe, joka aloitti päivänsä ryhtymällä täyttämään kylpyammetta tulppaa käyttämättä. Lapset kävivät päivän mittaan kastelemassa varpaitaan.

 

Vesi-insinöörit selvittivät, miten vähän maapallolla on makeaa vettä siitä huolimatta, että sitä muodostuu jäätiköissä, ja millä tavoin vesi tulee olemaan seuraava katastrofaalinen ympäristöongelma. Makea vesi loppuu. Merivettä tulee liikaa.

 

Vettä on vaikea käsittää. Miten kaksi kaasua, vety ja happi, voi muodostaa jotain märkää, johon voi hukkua. Hukkua happeen? 

 

Ellei vesi laajenisi jäätyessään, täällä ei eläisi. Ja mikä on tämä ilmakehä eli miksi vesi ei alun perinkin haihtunut avaruuteen muodossa tai toisessa? Miksi pilvet ovat valkoisia? Mitä pilvet ovat? Miksi taivas on sininen?

 

Lapsen kysymyksiä. Eikö niin? Aikuinen pudottelee vastaukset kuin punkit hiuksistaan. Eikö niin?

 

Siitä on vuosia aikaa, kun luin Philip Ballin luonteenomaisen hyvän veden elämäkerran (Water: a Biography). Kirja oli omiaan herättämään ihastusta. Ja eräät alkeiskysymykset ovat yhtä vähän alkeellisia kuin ”mitä on atomin sisällä” tai ”mikä kvarkki on” tai mihin Planckin luonnonvakiota tarvitaan, tai ”kuinka paljon numeroita on olemassa, ottaen huomioon että sekä lukuja että parittomia lukuja on äärettömän paljon”.

 

Tämä kirjoitus raumalaisista raanoista ynnä muusta tuli mieleen, kun luin romaanista maasähköstä, vesisuonista ja kaivonkatsomisesta. Surullista että Wikipedian mukaan maasähköä ja vesisuonia ei ole. Ja niin kuin niitä etsittiin ja pelättiinkin.

Kaksikymmentä sivua

 

Eilinen aiheeni ja kuva viulua hyvin soittavasta lääkäristä nostatti kommentteja, joista nousee kysymyksiä. Tämän päivän kuva on Ahvenisen salmelta 1929, Lieksasta etelään.

 

Tuon ajan ja sotaa edeltäneen ajan puheissa Viljolla vilahtelivat arkkitehdit, lankomies Yrjö Lindegren, Alvar Aalto ja Blomstedtin sekä musiikin puolella tietysti Hannikaisen pojat. Rahoja opintoihin Viljo ansaitsi soittamalla kaverien kanssa musiikkia muun muassa elokuvateatterissa Elävät kuvat, Wreden pasaasissa. Jos joku ystävä oli liian juovuksissa, hän tuurasi Filharmonisen seuran esityksissä ykkösviulun takapultissa. Joskus johti Kajanus. Joskus Sibelius kävi itse kuuntelemassa.

 

Silloin samoin kuin nyt yliopiston professoreilla saattoi olla omia jousikvartetteja. Sibeliuksen veli Christian oli kuulemma hyvä ja Fabritius hullujenhuoneelta vielä parempi.

 

Tuliko ihmisestä hyvää lääkäriä ilman suurta onnettomuutta ja pahoja erehdyksiä?

 

Viljon onnettomuus oli veljen, perheen suuren lahjakkuuden kuolema. Viljo teki diagnoosin jonka professori Krogius vahvisti. Syöpä vatsalaukun seudulla eli sarkooma. Väitöskirja jäi kesken. Runokokoelma jäi julkaisematta. 

 

En tiedä, oliko se outoa aikaa. Ei sitä löydä kirjoista. Lieksan seudun kunnanlääkäriaikaan seinille ilmestyi taidetta. Tampereella, jossa joskus niitä katsoin, oikealla alhaalla luki Halonen tai Munsterhjelm tai Westerholm.

 

Jotkut aikakauden merkkihenkilöistä, eivät nyt käsitellyt, olivat ihmispetoja. Eräältä rakastetulta professorilta hirttäytyivät vaimot vaatekaappiin ja pojat pihapuihin.

 

Jos heidänlaisistaan kirjoittaisi, siihen menisi noin 24 liuskaa per tarina. Mutta elämästä ei oikeastaan voi kirjoittaa. Se on niin odottamatonta. Parhaat kirjoittajat, kuten Tacitus tai Plutarkhos, vannovat ensin kirjoittavansa vain totuuden, ja sitten valehtelevat, mitä sylki tuo suuhun.

 

Opin ymmärtämään jotain ammatista katselemalla. Viulunsoitosta oli puhe. Se pitää sormet käyttökelpoisina. Siinä silmä lepäsi, kun appeni söi karjalanpaistia. Hyvään paistiin käytetään luisia lihanpaloja. Liki luuta on liha paras. Kirurgi selvitti suupalan yhdellä pienellä kädenliikkeellä eikä ollut millänsäkään kalvoista tai jänteistä. Opin senkin, että liha on terveellistä ja parasta kaikesta on luuydin.

 

Joskus myöhemmin luin saksalaisen sotakirurgin muistelmat. Solislaskimon ompeleminen ja sitominen oli tiukka paikka. Tämä kirurgi selvitti ongelman katkaisemalla pihdeillä kylkiluita. Ne kyllä luutuvat takaisin.

 

Sitä en valitettavasti painanut mieleeni, miten lääkintätointa hoidettiin Räisälässä Talvisodan aikana. Käsityksekseni jäi, että aika pitkälle kokeilemalla, koska ödeema oli ainainen vaara. Vaaraa oli myös kirurgista, joka leikkasi yli vuorokauden samoilla jalansijoilla seisten.

Tautiko tappoi

 

 

Appeni eli ensimmäisen vaimoni isä Viljo Tuomikoski julkaisi väitöskirjan ravinnon imeytymisestä suolistoon erityisesti leikkaushoidon kannalta (Zur Kenntnis der Ausnutzung der Nahrung nach Darmverkürzungen). Vuosi oli 1928 ja työtä ohjasivat Robert Tigerstedt ja Arne Palmen. Aineisto tutkimukseen hankittiin siten, että väittelijä itse joidenkin muiden opiskelijoiden kanssa eli viikkoja pelkällä pularavinnolla. Tuloksena oli tieto siitä, miten paljon ja mistä kohdin suolistoa. voi poistaa syöpäleikkauksien yhteydessä ja etenkin miten potilasta pidetään hengissä tällaisen leikkauksen jälkeen.

 

Blogini kommentoija selittää minulle Tigerstedtin tutkimuksesta, jonka olen tuntenut 1960-luvulta asti, ja esittää väärinkäsityksiin perustuvia nenään viisaita huomautuksia.

 

Näin keskustelua on käyty sata vuotta. En ole lääkäri mutta historiasta minulla on paperit. Keskustelin usein appeni kanssa näistä asioista. Hän oli ollut opiskelijana Suomenlinnan vankileirillä sanitäärinä ja sanoi, ettei tutkimuksissa ollut tuotu lainkaan esiin erinäisiä asioita, koska ne olisivat olleet loukkaavia sotilashallinnolle.

 

Tuon jatkuvan tutkimustietonsa appeni (kuvassa) sovelsi käyttöön leikatessaan ennen kaikkea ruuansulatuskanavan kasvaimia 1970-luvun alkuun eli eläkkeelle asti. Sotien aikana Tampereen yleinen sairaala toimi sotasairaalana. Tuosta vaiheesta kuulin kaikenlaista, mikä muutti käsityksiäni. Mieleen jäi kertomus Talvisodan pommituksesta, kun sairaalasta menivät kaikki ikkunat ja potilaat oli evakuoitava kovassa pakkasessa eri koululle.

 

Äidinisäni kertoi ja kirjoitti muistiin, mitä aiheutti lavantauti ja mitä punatauti ja miltä ne tuntuivat. Hän oli kokenut ensin mainitun kävellessään Muurmannilta 1917 ja viimeksi mainitun Poltinahon kasarmeilla Hämeenlinnan vankileirillä 1918.

 

Tiedän puolen vuosisadan kokemuksesta, etteivät lukijat halua millään muotoa kuulla asioita, jotka poikkeavat heidän jostain ohimennen kuulemistaan käsityksistä. Parin viime vuosikymmenen kokemus on muutenkin selvä. Kustannusliikkeetkään eivät halua julkaista vaivalloista tietoa.

 

Kuinka moni mahtaa tietää, että esimerkiksi Linnan Täällä Pohjantähden alla II:n kuvaukset punakaartista ja vankileiristä ja myös Hauhontaan ja Syrjäntaan taistelusta ovat vahvasti toimitettuja? Myös Sillanpään ”Hurskas kurjuus” on yleisen mielipiteen varjelemiseksi pumpuloitu.

 

Appeni ja isoisäni lukivat Linnan ja olivat kovin totisia. En osaa olla eri mieltä heidän kanssaan siitä, onko kaikkea syytä kertoa, kun pitäisi elääkin eteenpäin. Ehkä toinen isoisäni tuli toimineeksi oikein. Tietääkseni hän ei kertonut lainkaan, mitä Pietarissa ja sitten Viipurin seudulla tapahtui 1917-1920.

 

Aivan mainio lisä on nyt ymmärtämäni yhteys. Mannerheim ja Eino W. Suolahti olivat paljon tekemisissä keskenään. En ollut ymmärtänyt, mistä Suolahti loikkasi puolustusvoimain korkeimmaksi lääkäriksi vuosikymmenien ajaksi. – Henkivakuutusyhtiö Kalevasta. Man kahdella alan yhtiöllä eli Suomella ja Kalevalla oli takanaan maan parhaat – ja salaiset – terveystiedot. Henkivakuutus piti olla asuntolainaankin, ja jo sata vuotta sitten kaupunkien tyhöntekijöillä oli pikku vakuutus, kun muu sosiaaliturva oli olematonta. Nyt käsitän, että poikkeusvuosien tiedot eivät yleensä ole olleet tutkijoiden käytettävissä. Ja henkivakuutuskorvauksia maksettiin myös punaisina teloitetuille. Teloitetuksi joutuminen tai nälkään kuoleminen ei ollut tuottamuksellinen teko.

 

 

 

. 

Toisintokuume

 

Vuoden 1918 väestökatastrofia vasemmalla väitettiin nälän aiheuttamaksi. Mutta vankeja oli pahimmillaan 70 000, ja lääkkärikuntakinn huolestui, kun erittäin valkoisia suojeluskuntalaisia eli vartijoita alkoi kuolla kovsti, ja eräät heistä ehtivät kuljettaa taudit maakuntiin. ”Espanjantauti” oli myös meillä yleisnimitys. Jos merkintöjä väestörekisteriin tehtiin, merkittiin ”muu syy”. ”toisintokuumeen” alla oli lavantautia, pikkulavantautia, punatautia ja jopa kurkkumätää ja isorokkoa.

 

Rokotuksenvastaisuutta ja karanteeni kiertämistä esiintyi pahiten Kokkolan seudulla ja Satakunnassa, täsmälleen samoin perustein kuin nyt vuonna 2021. Ja Lahdessa lääkäri istui linnassa ”lasten myrkyttäjän”. Punaiset olivat samaa mieltä kuin keskisin Karjalankannaksen sivistyneistö: rokottaminen ja seerumit ovat herrojen metkuja.

 

Ja perustelut olivat nämä samat, muuten Englannissa erittäin paljon tuhoa aiheuttaneet – rokottaminen on perustuslaillinen kysymys ja loukkaa joka tapauksessa yksin vapautta. Yksilön vapautta tartuttaa toisia.

 

Tulirokkoon kuoli pahimmillaan kahdessa päivässä taudin ilmenemisestä. ”Entisajan lapsikuolleisuus” vaihteli erittäin paljon eri seuduilla, ja samoin kuolleisuus lapsivuodekuumeeseen.

 

Mahtoiko Aleksis Kiven kohtaloon vaikuttaa se, että valmiiksi mieleltään hauras August Ahlqvist menetti tarttuviin tauteihin kaksi lasta ja vaimon?

 

En ole erikoisesti mainostanut, että perheeni elokuvateatteri Kauhavalla oli sodan päätyttyä erilaisten ryhmien kokoamispiste ja minulla leikkipaikka. Valekuristustauti ja tulirokko tulivat tutuiksi, samoin kurkkumädän haju ja hinkuyskän ääni. Näiden tautien seuralainen muuten on usein sydäntulehdus ja eteisvärinä…

 

Poimin muualta verkosta harhaluulon, joka on lähes samaa luokkaa kuin edellä mainittu – että kuulat säästyvät, kun säännöstelee vettä vankileirillä, kuten Hämeenlinnassa ja Tammisaaressa 1918.

 

Siis joku kysy kauhistuneena sotien jälkeisestä asutuksesta ja omistusoikeuden suojasta. Miksi omistusoikeutta ei suojattu vaan annettiin ihmisten maita kaikenkarvaisille karjalaisille?

 

Omistusoikeuden suoja ei ole koskaan liittynyt kysymykseen, kuka omistaa. Termi liittyy omistusoikeuden siirtämiseen eli myymiseen, perintöön, pakkoluovutukseen. Markkinat eivät toimi, jos myyjä voi hakea juuri myymänsä kalakäärön pois ja pitää rahat. Maan omistusta ei ole olemassa, ellei ole keinoja maan luovuttamiseen tai hankkimiseen. Esimerkiksi kaavoituksella kunnat hankkimat katumaata ja tilan kunnallistekniikalle. Joskus 1800-luvulla rautatiehen jouduttiin tekemään mutka, ellei joku itsepintainen suostunut myymään maata.

 

Ratkaisu oli maanhankinta, joka siis alkoi 1920 eikä 1945. Eräs keskeinen laki oli nimeltään Laki eräiden vuokra-alueiden lunastamisesta jne. Asiasta harrastunut voi verrata mielessään peltoja järviin. Suomessa järvet ovat enimmäkseen jakamattomia eli niitä ei oikeastaan omista kukaan. Sen sijaan esimerkiksi kalastusoikeus on myös lohkotiloilla, joilla on ”osuus kylän yhteisiin”. Koska järvet ovat ilmaisia, saunat sai rakentaa kiinni rantaviivaan, kuten hyvin monet tekivät. Nyht se ei onnistu. Kysyys ei ole ”omistusoikeuden loukkaamisesta”. Kirjoitin asiasta runoja 1980-luvulla väittäen pilkatakseni omistavani linnut, jotka eksyivät kesähuvilani yläpuolelle ja maan sen kiehuvaan keskipisteeseen saakka.

Vesunta

 

Ensin ajattelin ilkkua Kauko Kare -vainajaa siitä, että hän seilasi sodan kurjana kersanttina, kun taas esimerkiksi Eino S. Repo oli urhoollinen kapteeni ja komppanian päällikkö. Sitten selasin kirjaa taaksepäin. Kareen RUK:n oli keskeyttänyt sairaus, keuhkokuume. Lopuksi muistin, että samanlainen tapaus löytyy hyvin läheltä, minä. Sotaa ei kyllä ollut, mutta aliupseerikoulukin jäi kesken ja syy sairaus, aika pitkällinenkin. Korpraaliksi ylentämistä odottelen edelleen. Taitaa jäädä jämä saamatta.

 

Kauko Kareen kuvasta ilmenevä elämäkerta jatkaa Otavan nykyistä linjaa: B-luokkaa, huolimatonta työtä, ja toimituspuolikin antaa aihetta huomautuksiin.

 

Mutta matkalla välttää huonompikin ruoka, kuten Matkahuollon yhteydessä ennen sanottiin. Tosin tämä mainoslause taisi olla Äpy-lehdessä.

 

Toisin kuin kirjassa väitetään, Kare ei ollut sellainen ensiluokkainen kirjoittaja kuin esimerkiksi Yrjö Kivimies tai – Urho Kekkonen. Näppärä toimittaja kieltämättä mutta kieli vailla kuulautta. Vertaisinko aikakauden toisiin kivijalkakirjailijoihin, kuten Jouko Tyyri tai ajoin Holappa ja välillä Donner, mutta varsinkin Jerker Erikson.

 

Kirjan ja Kareen yhteydessä ensimmäisenä mieleen tuleva menekkiteos ”Tähän on tultu” on esimerkki. Nyt yli 50 vuoden jälkeen tuo kirja on merkittävä tapaus Kekkos- ja suomettumiskritiikkinä. Pitää paikkansa, että sellaista ei paljon esiintynyt. Ei siinä ole sellaista runsautta kuin esimerkiksi Poika Tuomisen muistelmissa.

 

Siinä mielessä on sääli, että tuokin kirja on sekava kokoelma kaikenlaista osittain sattumanvaraista aineistoa. Kekkosen harjoittamasta nyrkkivallasta ei sinänsä ole epäilyä. Kyllä 60-luvun loppu ja 70-luvun puoliväli oli outoa aikaa. Ja oli Kekkonen toki mies, jota sekä Ryti että Mannerheim luonnehtivat paskiaiseksi loppuvuodesta 1939!

 

Kauko Kare oli kartanon poika Hämeestä. Kartano oli tuo otsikon Vesunta, Hattulassa. Hänen isänsä, sukunimeltään pitkään Karén, oli Hämeenlinnan seudun mahtimiehiä. Kare oli siis varsinaista herrasväkeä. Nuoruusvuosina hänelle karttui merkittävä tuttavapiiri, joka sitten vähitellen rapisi.

 

Sellaisestakin olen joutunut keskustelemaan, että suomalaisista intellektuelleista pitäisi kirjoittaa jopa kirja. Olen vaimeasti vastustanut ajatusta. Kare voisi olla sellainen, sillä hänen toimintansa unohtuu ja hänen tuotantonsa on jo vanhentunut. Se on intellektuellin ja kirjailijan ero.

 

Paavolaisen ”Synkkä yksinpuhelu” ei ehkä ollut todenperäinen kuvaus, jollaisena kirjoittaja, maan ykkösintellektuelli sen tarjoili, mutta ajankuvana se on verraton. Se kuvaa nimittäin sodan jälkeisiä tunnelmia, vaikka näyttää kuvaavan sota-aikaa. Se edustaa hienosti uus-opportunismia ja sillä ansaitsi virkapaikan Ylessä ja välillä uuden ikkunaverhon ginipullon eteen.

 

Kare selitti olevansa sananvapauden esitaistelija, mutta jos kysymyksessä oli isänmaallisuus tai siveellisyys, sananvapaus unohtui. Hän tuomitsi jyrkästi Rintalan ja Salaman, jotka olivat sananvapauden kannalta hyvin merkittäviä. Salama kirjoitti ”Siinä näkijä missä tekijä” ja Rintala käänteentekevät ”Leningradin kohtalonsinfonian” ja ”Sodan ja rauhan äänet”. Kareen isänmaallisuus osoittautui naivismiksi ja aina vaaralliseksi haluksi olla oikeassa. Outoa muuten, miten yksitotisia nämä oikeuden miehet olivat! Tunsin myös Agapetuksen (Yrjä Soini), joka kirjoitti Pietarista hiilivalkeilla. Siltä mieheltä ei hevin hyyä herunut.

Mies

 

Mies käveli pihallamme. Menin kuistille, mikäs mies täällä kävelee. Hän sanoi sivelleensä oksaan balsamiviinietikkaa ja tavoittaneensa sitä ryystämään tulleen kirsikkaperhosen, Nymphalis polychloros. – Tari.

 

Rottinkituolissani hän muisteli varhaisia amanuenssin aikojaan Lappeenrannan seudun keuhkotautiparantolassa Tiurunniemessä, joka siis oli entinen Viipurin läänin laitos. 

 

Kehuin että oli meilläkin Härmän parantola, ja kyllä siellä kuoltiin! Pohjanmaan ankara kuolleisuus liittyi ehkä tapaan myydä talot irtaimistoineen, joihin tyypillisesti kuuluivat ne nahkavällyn risat, joiden alle edellinen omistaja oli hiljan kuollut. 

 

Ja oli meillä tapana myös räkiä lattialle, koska junassakin kielto oli ruotsiksi. Spotta ej på golfvet. Uiton Matti osasi sylkeä yli kahden metri päästä soututuolistaan takan perälle. Ihailin sitä lapsena, kun olin hakemassa Lempiltä pohjapiimää. Mutta Matti elikin melkein satavuotiaaksi.

 

Kotitalomme kohdan nimistö kertoo maantieteen: Lauttamus, Silla, Uitto. Geneanet, johon kannattaa suhtautua innostuneesti, ei muutan hirveän paljonauta, kun Kauhavan yleisimmät sukunimet ovat Niemi, Lahti ja Mäki. Kun koko pitäjässä ei ole sellaisia, näkee että maanmittarit ovat poimineet ne tiluskuvioista itse piirtämiltään kartoilta, joita löytyy verkosta runsaasti 1600-luvulta asti.

 

Täytyy muistaa kiusoitella Tuurin Anttia, jonka suhtautumisen huumoriin tunnen vanhastaan, että Etelä-Pohjanmaan vanhan valtakielen ruotsin ja sen edeltäjien merkkejä kantaa moni. Tuurit, jotka sanovat olevansa alkujaan Kyrönmaalta, merkittiin kirkonkirjoihin sukunimellä Stoor. Itse Härmä näyttäisi olevan alkujaan Hermans ja kuuluisan ja kiistellyt sanan ”Lappi” tulkitsisin maanjaon ja verokirjojen perusteella ruotsin ”lapp” versioksi. Sujuvalla nykykielellä se olisi ulkokyläpalsta. 

 

Eikö ole huvittavaa ajatella, ettei Nurmo olisi pohjoisjoki ja Lapua siis jokipalsta, että Kortesjärvi liittyisi kortteeseen eikä lyhyyteen (kort) ja ettei Ilmajoki olisi pahan onnen paikka, ”illa” ja ”å”. Jolloin Kauhavan ja Kauhajoen takana olisi sama sana kuin Kauklahden, nimittäin ”kök” eli keittopaikka eli leiri. Kyrön yhteytetä kirkkoon (kyrka) on kiistetyty.

 

Ehkä isänmaallisia lukijoita lohduttaa ajatukseni, että ruotsi levisi meiltä lännen alkukantaisille maille. Napuen (nabo) Leväluhdan suoruumiit lienevät puhuneet halki rautakautisen elämänsä germaanista kieltä 

 

 

Verrattuna esimerkiksi coronaan tuberkuloosin aiheuttama kuolleisuus oli hurjaa. 

 

Löytäkää tekin 2008 ilmestynyt laaja sotasurmatutkimus ”Vuosien 1917-19 kulkutaudit, espanjantauti ja vankileirikatastrofi. Historiallisepidemiologinen näkökulma Suomen väestön korkeaan tautikuolleisuuteen.”

 

https://vnk.fi/documents/10616/622950/J1907_Vuosien%201917-19%20kulkutaudit,%20espanjantauti%20ja%20vankileirikatastrofi.pdf/74983ee9-e12d-4449-a69e-daca30c4171d

 

Missä mahtaa olla Sotasurma-projektiin kuulunut Juhani Piilosen tutkimus ”Valkoiset surmantekijät 1918”? Piilonen on kuollut ja tutkimus on ollut 20 vuotta valmiina.

 

 

Kapinaradio

 

Vuosina 1917 ja 1918 ei olisi tapahtunut vallankumouksia eikä kapinoita jos olisi ollut radio. Hitler hankki välineen heti haltuunsa ja valmistutti Telefunkenilla erittäin suuria määriä halpoja vastaanottimia. Hitleriltä keinon kopioi Franklin D. Roosevelt, joka piti valtaa ”takkatulijutuilla”, joita lähetettiin ympäri maata. Winston Churchillista lähes jokaisen ensimmäinen mielikuva on radiopuheet, päällimmäisenä, verta, hikeä, uurastusta ja kyyneleitä”.

 

Kuvassa nyt 95 vuotta täyttävän Ylen studiossa presidentti Svinhufvud kukistaa Mäntsälän kapinaa vuonna 1932. Ryti ja Tanner puhuivat kansalle sotien jälkeen, ja sitten nouseva tähti oli U. Kekkonen, jonka oma ohjelma oli nimeltään Pienoisparlamentti. Kekkonen oli eräänlainen oman aikansa Hannu Taanila.

 

Radio on suomenkielinen. Suomeksi katsotaan tässä yhteydessä myös suomenruotsi. Tein suomenkielisiä puheohjelmia 15 vuotta, Reporadio jälkeen. Tyypillisesti siirryin Helsingin Sanomien leiriin. Niin teki Ylen ykköslakimies ja varatoimitusjohtaja Matti Anderzen myös. Jos joku olisi kiinnostunut Suomen historiasta, Matinmerkitys kansan yhteydenpidolle oli suurempi kuin Revon tai Hella Wuolijoen.

 

Maailman paras radioreportteri oli Edward R. Murrow. Hänen sodan myrskyistä selostamaansa löytyy runsaasti verkosta. Ammattitaidoltaan edelleen ylittämätön oli Studs Terkel, jonka skaala oli baseballista balettiin ja lähetin Chicagossa.

 

Oma opettajani oli Ilkka Uotila eli Stig Framåt ja mieluisa freelancer-kollega oli Petteri v. Bagh, joka teki kaiken myöhemmin televisiossa ja kirjoina nähdyn ensin radiossa. Ohjelman nimi oli Yöradio. Levystön taustavoima oli aina Pekka Gronow

 

Vuoden 1991 aikana ja jälkeen aseelliset taistelut Euroopassa käytiin televisiotorneissa. Kun Baltian maat irtautuivat Neuvostoliitosta, kansalaiset linnoittautuivat lähettimienääreen ja kaatuvan suurvallan erikoisjoukot (Speznaz) yrittivät vallata niitä.

 

Miettikää hetki hei. Kännykän avulla suomenkielinen ääniradio tavoittaa edelleen kaikki suomalaiset, ja kiitos Ylen Areenan, kuva välittyy enimmäkseen myös. 

 

Juuri ääniradioon liittyy samaa, kansainvälisesti harvinaista uskottavuutta kuin poliisiin.

 

Joskus, esimerkiksi nyt Toozea miettiessäni, noteeraan ensin, miten Englannissa BBC:n ”ääniä” olivat sotauosien johdosta George Orwell ja T.S. Eliot. Meillä Suomessa Tuomas Anhava loi esikuvan vaikeidenkin romaanien ääneen lukemiselle monenmonissa radion kesäsarjoissa ja ennen häntä merkittävä suomalainen radioääni oli olklut F.E. Sillanpää.

 

Kaliforniassa asuessa koko ajan ihmetteli ja harmitteli, ettei siellä ole valtin eikä osavaltion radiota eikä mainittavimmin ulaakaan. Pelkällä musiikilla mennään.

 

Eli entä jos yksi tämän perinteisen ja rajun amerikkalaisen herravihan ja hisorian ja tieteen kiistämisen perinne liittyisi juuri tähän asiaan? Tietenkin meilläkin Yle on valehdellut ja vaiennut ja tekee sitä edelleen. Mutta se on pysyvästi huomion arvoinen ääni.

Englanti

 

Lopulta kiinnostuin, että blogissani kommentoidaan jatkuvasti englannin kielen tarpeettomuudesta tai turmiollisuudesta. Samaan aikaan Cardiffin yliopiston rikos- ja turvallisuustutkimuslaitos julkaisee märällisiä tietoja lukijakommenteilla toteutusta trollauksesta. Takana on Venäjä, ja toiminta on massiivista.

 

Kohteet ovat erittäin korkeatasoisia ja kommentit taitavasti tehtyjä.

 

Olen arvellut, että tämä englannin kielen morkkaaminen on yksinkertaisesti hupsuutta, mutta voin olla väärässä.

 

Minulla on oma mielipide asiasta. Siitä puhutaan liian vähän. Suomalaiset osaavat keskimäärin englantia liian huonosti.

 

Turistienglanti teki läpimurron Euroopassa. Se ei kuitenkaan riitä opiskeluun eikä työntekoon.

 

Eilen Adam Tooze julkaisi The Guardianissa harvinaisen tärkeän ja mielenkiintoisen kirjoituksen ”Covid and the Crisis of Neoliberalism”. Cambridgen yliopisto Tooze on muun muassa Markku Kuisman ja minun mielestäni nyt, Tony Judtin kuoltua, aikamme merkittävin taloushistorioitsija, joka jaksaa selittää, mitä todella tapahtuu. Artikkelin aiheesta on näinä päivinä ilmestymässä kirja. Toozen poikkeuksellinen merkitys on pitkä tutkijantyö natsien ja toisen maailmansodan tilastoinnissa.

 

Kielen kannalta arvaan, että kahdeksan suomalaista kymmenestä ei saa tästä viittaamastani artikkelista irti oleellista, vaikka se on yleisölle kirjoitettu.

 

Sekä kirjan- että lehdenkustantajat ovat heittäytyneet sangen veltoiksi uskotellessaan, että kiinnostuneet lukijat saavat selvän tärkeistä teksteistä muulla kuin äidinkielellään.

 

Olen tietenkin esteellinen tässä asiassa. Julkaistuani tieteellistä ja kirjallista tekstiä ja myös lastenkirjoja ja sarjakuvia suomennoksina ainakin 11 eri kielestä olen tapellut enemmän kuin useimmat kollegat sen asian kanssa, voiko asian sanoa toisellakin kielellä hyvin. Kerran Firenzessä torilla jouduin vaikeuksiin toisten tohtoreiden kanssa selittäessäni, miten sanakirjaäännös ”Treu und Glauben” poikkeaa Englannin ja se Yhdysvaltojen termistä ”implied covenant of good faith” ja kuinka täysin eri asia ”hyvä usko” eli siis ”bona fides” (latina) on kuin ”vilpitön mieli” (sama muka suomeksi).

 

Teesini on tämä: opit kunnolla äidinkieltäsi vain paneutumalla vieraisiin kieliin.

 

Ethän voi tietää ja siis arvostaa äidinkielesi ilmausta, ellet ole selvillä siitä, ettei ihan samaa asiaa pysty ilmaisemaan toisella kielellä. Mikä on ”höyli mies” englanniksi tai ruotsiksi? Ymmärräthän, mikä on ero, kun mies on höyli ja toinen höveli? Kai olet selvillä, mitä anoppivainaja tarkoitti mainitessaan hämäläisittäin, että eräs juhlallinen henkilö oli ”vähän hauska”.

 

Eli suomalainen, opit suomea syvemmin opettelemalla englantia vilpittömin mielin, ilman vilppiä ja viekkautta, ilman sarvia ja ampaita.