Asia on sovittu mutta toteutus auki. Tapaamme ensi viikolla
ystäväni Cecilin kanssa, ja asiana on somistaa antikvariaatin ikkunat omilla
valinnoilla.
Mielikuvitus käynnistyi heti. Ehkä olette nähneet nuo
ikkunat? Mielestäni oivallus on hyvä. Jotkut näytteillepanot, kuten Bo
Carpelanin mielikirjat, saivat kirjaimellisesti henkeni salpautumaan. En ole
ikinä nähnyt yhdellä katsomalla niin suurenmoista runoutta ja niin monella
kielellä.
Omaa valikoimaani tulee kruunaamaan roskakirjallisuus. Se ei
ole lukijoilleni yllätys. Mistä löytyisi Pullan ”Jees punamultaa, sanoi
sotamies Ryhmy”? Itselläni minulla on Ollin ”Mustapartainen mies herättää
pahennusta” perikunnan sympaattisesti sallimana ylipainoksena, joita myytiin
yhdessä Lasipalatsin myymälässä pari vuotta sitten, ja ”Vot, iivana”
alkuperäisenä, puhki lukemanani niteenä.
Toisin kuin aikaisemmat kohtalotoverit minä pääsen
sönköttämään valinnoistani, kun on tämä blogi. Sotahistorian harrastamisen
osaan perustella uskottavasti, mutta jos ikkunaan ilmestyy Lehväslaihon
”Panssarisotaa”, Jukka L. Mäkelän ”Teräsvyöry Kannaksella” tai Ilmari
Juutilaisen ”Punalentäjien kiusana”, on ehkä pakko myöntää totuus. Ne ovat
lajissaan, eli sotiamme kuvaavina seikkailukertomuksina, suorastaan erinomaisia.
Suurin suosikkini on Matti Rantasilan ”Joukkueenjohtaja” (1980). – Toisin kuin
jotkut, pidän ”Tuntematonta sotilasta” taideromaanina muun muassa siksi, että
se on kirjallisuutena niin ylivoimaisen hyvä (joskin intensiteetti lerpahtaa
teoksen lopulla, kun kirjoittajalle tulee myös kiire tappaa sankareitaan,
samoin kuin muuten Pohjantähden lopulla.
Mielestäni kirjan pitää olla komea. Mitä kansien sisällä on,
se ei ole niin tärkeää. Jos antikvariaatissa sattuisi olemaan yli sata vuotta
vanha saksalainen tietosanakirja, mieluummin Meyers kuin Brockhaus, sen
haluaisin esille.
Ihmisille, jotka haluavat antaa itsestään todellisuutta
vastaamattoman hyvän kuvan, paras sijoitus olisi Otavan 1930-luvun Iso
Tietosanakirja, joka oli parhaita meillä tehtyjä tietokirjoja. Vaihtoehtona
voisi harkita 1960-luvun tietosanakirjaa, joka ei ole ihan samaa tasoa mutta
josta silti näkee, miten kirja valmistetaan, kun osataan.
Tietosanakirjan ympärille voisi sitten hankkia kirjahyllyn.
Koti ilman kirjahyllyä on kuin emäntä ilman aitanpolkua. Ainakin toistaiseksi
kotona olevien kirjojen määrä korreloi lasten menestyksen kanssa, eikä puhe ole
pelkästään koulumenestyksestä. Liioittelu ei johda mihinkään. Tuollaiset 50 –
100 kirjaa ajaa asiansa, ja lisäksi kassillinen kirjaston kirjoja.
Erikoissuunnitelma antikvariaatin ikkunansomistamiseksi on
tämä. ”Kauhavan kirjakaupan menekkiteoksia 1938 – 1964”. Hiukan pienemmällä
kyltti ”koonnut libristi Laila Kempinen”.
Puhuin asiasta äidin kanssa. Hän hoiti tuota kirjakauppaa
nuo vuodet ja muistaa suurimmaksi osaksi ulkoa kunkin vuoden kirjamenestykset
ja tietää sanoa, mikä Lempi Jääskeläisen Weckroth-kirjoista kilpaili Mauri
Sariolan ”Lavean tien lain” kanssa.
Kirjakaupan ovipumppu (Abloy) oli rasvattava, kun jouluna
1945 asiakkaat juoksivat yhtenään ostamassa Waltarin ”Sinuhe egyptiläistä”,
vaikka kirja oli iso ja kallis. Pastori, myöhempi rovasti Hautanen oli näet
rippikoulua pitäessään varoittanut oppilaitaan synnistä ja eksytyksestä ja
maininnut erikoisen varottavana esimerkkinä Waltarin siveettömän teoksen. Ja
kauppa kävi!
Jos kaikkea ei muista, meillä on täällä tallessa suuri määrä
kustantajien varastoluetteloita. Sellaisia jaettiin aikoinaan kirjakauppoihin,
etteivät näytevarasto ja kiinteän tilin kirjat olisi menneet sekaisin. Kun
luetteloihin tehtiin myös merkintöjä, pystyisin ainakin joissakin tapauksissa
kertomaan tarkasti, miten monta kappaletta jotain tiettyä kirjaa meiltä
myytiin. Mutta tuon vaivalloisen tehtävän jätän toisille, tällä puheella.
Käytettävissä olisivat myös tähän asiaan kuulumattomat elokuvateatterimme
varauskalenterit tuolta samalta ajalta, eli täsmällinen ja aukoton luettelo
maalaiskunnan elokuva-annista. Tyypillinen se ei ole, koska kysymyksessä oli
varuskuntapaikkakunnassa, jossa pesi epätavallinen määrä fiksua väkeä.
Pitäisin edelleen kiinni vanhasta tulkinnasta, jonka mukaan Pohjantähden lopussa tunnelma ei niinkään lerpahda vaan Linna tahallaan lerpahduttaa sen tehdäkseen tietyn historianfilosofisen ja/tai moraalifilosofisen pointin. Tähän tulkintaanhan nojasi paitsi minun, myös useamman muun teksti antologiassamme Kirjoituksia Väinö Linnasta (2006).
VastaaPoistaPohjantähdestähän piti alun perin tulla yksiosainen romaani, ja se osa olisi ollut nimenomaan trilogian viimeinen. Linnan kirjoittaessa kertomus lähti siis laajenemaan kansalaissodan jälkimainingeista taaksepäin, ei suokuokkajajussista eteenpäin.
Yritän vastata lyhyesti: minustakin Pohjantähti III on sarjan paras ja tulkitsen kirjan lopun juuri samalla tavalla kuin sinä. Sarjan salainen päähenkilö on Janne Kivivuori
PoistaOlen kirjoittanut tästä näkemyksestä tässä blogissa useita kertoja ja korostanut, että Pohjantähti on triologiana ongelmallinen, koska ne kolme kirjaa ovat niin tavattoman erilaisia.
Lerpahduksella tarkoitan vain, että action vähenee loppua kohti, lukuun ottamatta sotajaksoa.
Huvittavaa keskustelua. Ko. teoksen vastaanotto ei edelleenkään osoita lerpahtamista. Jälkiactionia on ollut riittämiin.
PoistaIkämieheilläkin alkaa usein lerpahtaa...
PoistaNäin Pirkanmaalta katsoen Kivivuoren Jannen ja Kankaanpään Elkun viimeisessä kohtaamisessa on vaikea olla ajattelematta Väinö Tanneria ja Kalle Kaiharia. Hakkila kun oli Linnan kirjoittaessa jo kuollut.
PoistaJanne on kävelevä demokratia ja rationalismi, maailmankirjallisuuden hienoin sankari, Jeesus Kristus ja Philip Marlowe mukaan lukien.
vuorela, tampere
Harmittaa vähän vieläkin, kun Åbo Akademin kaksoiskappalemyynnistä jäi aikanaan ostamatta saksalainen Handbuch der Architektur viime vuosisadan taitteesta, kun ei ollut hyllyä sitä varten - siinä taisi olla n. 50 osaa. Kannet eivät kyllä olleet erityisen koreat.
VastaaPoistaAW
Hannu Salama kertoi - ja kerron tämän nyt omin sanoin kun en viitti Hannulta käydä kysymässä miten se menikään - että "mulla oli yli kahdesadan liuskan jälkeen viis kuus päähenkilöä viälä elossa ja emmää tienny mitä mää niille teen ja kustatajakin hönki niskaan että 'äkkiä kirja valmiiks'... niin mää panin ne pikkuautoon ja sen ajaa kolarin Paunun tylppänokkasen bussin kanssa. Sillain niistä pääsi eroon ja tuli kirja valmiiks." - Kyse oli "Juhannustansseista".
VastaaPoistaSamaa konstia ovat käyttäneet myös F.E.Sillanpää, Juhani Peltonen, Kjell Westö ja Mikko Rimminen ratkaiseviin kohtiin.
PoistaValppaana liikkeellä Kunnaksen Ilkka
En yhtään epäile Mikiksen tarinaa, kun hän sen kerran on omin hörökorvin tekijältä kuullut, mutta huomautan, että kustantaja näköjään painosti Salamaa ihan vaan piruuttaan.
PoistaNimittäin kun käsikirjoitus oli valmis vuonna 1963, niin ei Otava sitä heti samana vuonna julkaissutkaan. Salama suivaantui viivyttelystä niin, että kiikutti kässärinsä jo Gummerukselle... Vasta silloin Anhava lupasi, että kirja julkaistaan syksyksi 1964.
Jahkailun syynä oli ilmeisesti kirjan roisius (eikä siis jumalanpilkka), ja Otavalla oli jo käynnissä kaksi kirjasotaa - Millerin Kravun kääntöpiiri 1962 ja Rintalan Sissiluutnantti 1963. Enempää ei kaivattu.
PS. Nyt luettuna Juhannustanssit sijoittuu oudosti vanhan maaseutukuvauksen ja nykyaikaisen romaanikäsityksen saumakohtaan.
Tuosta Hannu Salaman ratkaisusta vielä sev verran: että kyä näin saa tehdä. Miksei muka saisi? Kirjailija on luomiensa hahmojen Jumala, ilkeä, lempeä, oikukas ja kaikenosaava. (vaikkei välillä kyllä kaikkea tiedäkään, etenkään etukäteen) - Muita Jumalia minä en oo nähnytkään paitsi kirjan kansien sisällä olevia. Ja Niitä kyllä on melko paljon! (kuin kengittä käveleviä muurahaisia...)
VastaaPoistaHyvä juttu! Tuon mukaan Jumalallakin on jumala, se joka hönkii niskan takana...
PoistaMillä tavalla varuskunnan sijoitus paikkakunnalle parantaa väestön fiksuutta?
VastaaPoistaËn ole vielä huomannut yhtään esimerkkiä siitä, että univormun kantaminen lisäisi älykkyyttä. Melkein väittäisin, että päinvastoin. Yhteiskunnan etu tosin on, että jotkut alkavat niihinkin hommiin.
Ilma-RUK:n oppilaat ja kadetit oikeasti ostelivat kirjoja. Syy ei siis ollut univormun vaan taustakoulutuksen ja ehkä tulevaisuuden sunnitelmien. Isäni muuten oli yksi näistä.
PoistaIlimaherruus oli meitin!
PoistaAika kummallinen ajatus. Eiväthän oppilaitoksissa olevat muodosta paikkakuntalaisia vaan ovat koulussa määräajan. Sitten katoavat virkoihin tai deekikselle eri puolille maata. Suomalaisten upseerien kyvyistä on saksalaisten arvio sodan ajalta. Se ei ollut kovin mairitteleva. Muutama vuosi sitten ilmestynyt opinnäyte työ nykykadeteista oli myös aika murskaava. On vain ymmärrettävä että paras aines ei hakeudu sotilasuralle. Ei Suomesta koskaan ole tullut ketään Jan Smutsin veroista vaikka pienestä kansasta oli hänkin.
PoistaElokuvateatterin ja kirjakaupan kannalta opiskelijat ovat osa paikkakunnan ostavaa yleisöä. Ja olivatpa lento-RUKin oppilaat ja lentokadetit kuinka pöljää porukkaa hyvänsä, ovat he varmasti millä paikkakunnalla hyvänsä keskimääräistä väestöä fiksumpia. Näin ollen paikkakunnan kaupallinen kulttuuritarjonta voi olla parempilaatuisempaa ja monipuolisempaa kuin naapuripaikkakunnilla.
PoistaSuomalaisen upseerin taso oli toisen maailmansodan aikana varmaan huonompi kuin saksalaisen, ainakin saksalaisesta näkökulmasta katsoen. Mitenkäs me itäbaltit voisimme edes kilpailla germaanisten sotaherrojen kanssa? Yhtä kaikki, Saksa miehitettiin, Suomea ei. Ehkä syynä oli syrjäisyys, ehkä parempi miehistöaines, ehkä sittenkin johtajien taito tai jokin näiden yhdistelmä. :-)
Yleisemmin on hankala kuvata, mikä on "parasta ainesta". Lukion luokkatoverini valmistui Ilmasotakoulun kadettikurssilta priimuksena. Ei hän ollut huomiota herättävän älykäs lukiossa. Päinvastoin: oli meitä kouluarvosanoin katsoen useita parempia, mutta kyllä tämä jätkä oli jo koulussa poikkeuksellisen reipas ja urheilullinen hyvä toveri. Epäilemättä hänestä tuli erinomainen sotilaslentäjä. Itse puolestani tiedän, että olen reserviupseerina ja sotilasjohtajana keskinkertainen, vaikka koulu- ja yliopistoarvosanojen perusteella erinomaisen hyvä oppimaan olenkin. Kumpi meistä olisi ollut sitä "parempaa" ainesta?
No, tosiasiallisestihan on selvää, että RUK:ta pidetään yllä osittain siksi, että armeija saisi sellaista reservin päällystöä, joka ei tulisi töihin armeijaan. Joskus kertausharjoituksissa näkee ihmisiä, joiden pätevyys tehtäväänsä on ihan järjetön. Tulee mieleen eräskin nuoremmpi viestiupseeri, joka oli paitsi palvellut varusmiehenä alan tehtävissä, oli myös saman alan tutkijana yliopistolla. Sellainen
kaveri laittaa reitittimen vaikka tanssimaan. Vaikka ammattialiupseereista voisi varmasti saada tasalaatuisemman ja tietyllä sotilasammatillisella tapaa pätevämmän joukkuuenjohtajiston, ei se silti olisi välttämättä yhtä käyttökelpoista.
Hagelstam parka. Tarkoitus kai oli myydä hänen kirjojaan.
VastaaPoistaPohjantähden "salainen päähenkilö on Janne Kivivuori". Niin minustakin, vaikka en tietenkään sitä oivaltanut 13-vuotiaana kun kirjasarjan luin. Punapäällikkö Akseli Koskela oli sankarini.
VastaaPoistaJanne Kivivuoren ura on komea, vaikka se alkoi piikamurjuista ja jatkui kunnan "pillupoliisina" ja myöhemmin kansanedustajana (sd.) Jannen peloton toiminta laillisuusmiehenä ansaitsee korkeimman arvostuksen.