Valitus

 

Hävinneen osapuolen oli korvattava oikeudenkäyuntikulut asiassa. Summa oli tyypillisesti nykyrahassa 100 - 500 euroa, jos istuntoja oli pidetty useita ja muutostakin oli haettu ylemmästä oikeudesta. Tätä nykyä korvattavien kuluje määrä tulee lähemmäs todellisia kustannuksia. Yleensä puhutaan kymmenistä tuhansista euroista, siis sinänsä tavanomaisissa riita-asioissa.

Rikoksesta tuomittu pääsee ranaistuslaitokseen ihan ilmaiseksi. Vanhan nyrkkisäännön mukaan päivä vankilassa maksaa valtiolle kiinteistöjen, vartijoiden palkkojen ja oikeuslaitoksen kautta ainakin hiukan enemmän kuin päivä Kalastajatorpalla. Jos joku kysyy tämän johdosta, miksi ei vankia panna töihin peittämään kustannuksia, vastaus on, että sata vuotta on yritetty. Sata vuotta sitten pakkotyössä pantiin hakkaamaan moukarille kivestä sepeliä.  Valtion tästä saama hyöty käsitettiin minimaaliseksi. Todellinen tarkoitus lienee ollut aiheuttaa rangaistaville kärsimystä.

Omituisesti professorit olivat kirjoissaan sitä mieltä, että näin on oltava. Siitä vaiettiin, että rita-asioissa jokainen asiakirja oli varustettava leimamerkillä, jollainen ei kyllä maksanut nykyrahassa euroakaan, ja esimerkiksi ulosmittauksessa välttämätön pöytäkirjan ote maksoi ihan kohtuullisesti. Siitä summasta valtio otti osansa ja kihlakunnantuomari loput, omaan taskuunsa.

Niinpä kihlakunnantuomarin virat olivat niin himoittuja, että niiihin hakeuduttiin myös korkeimmasta oikeudesta. Järjestelmä oli voimassa 1970-luvulle. Erikoisen himoittuja olivat metsäiset seudut, sillä tuomari myönsi myös lainhuudot ja kiinnitykset. Erityisen tuloksekasta tuomarille oli se, että varatuomarin arvonimen saamiseksi auskultoivat nuoret notaarit tekivät suuren osan varsinaisesta työstä.

No - valtio ei maksanut kanslian kuluja, vaan niistä tuomarin oli huolehdittava itse.

Venäjällä oli valtiolle vielä halvempi järjestelmä. Oli “osoitettava kiitollisuutta” eli myös pikkuvirkamiehille ja kai poliiseillekin piti maksaa juomarahaa eli lahjuksia. Kuulemani mukaan useissa entisissä Itäblokin maissa eli Neuvostoliiton vaikutuspiirissää ei tänäkään päivänä pääse sairaalan tai esimerkiksi leikkaukseen, ellei sujauta lääkärille pöydän kannen alta kunnon lahjusta, ja hoitajalle ja oven avanneelle vahtimestarille kuuluu heillekin jotain. 

Vielä kun itse ajoin kuorma-autokortin Seinäjoella 1961, katsastusinsinöörille oii tuotava kaksi pulloa kolmen tähden jaloviinaa “lahjaksi”. Jos toi vain yhden tai ei yhtään, insinööriajo hylättiin. Ja olen itse käynyt Kalastajatorpalla, jossa hankittiin rakennuslupaa kaupungin virkamiehiltä, jotka vaativat kovaäänisesti vaaleaverisiä huoria ja kolmen leijonan viskiä. Vaatijat olivat siis rakennusvalvontavirastosta. 

Eräässä naapurikunnassa kihlakunnanoikeuden lautakunta tapasi herastuomarin johdolla juoda jutussa takavarikoidun, laittomasti valmistetun väkijuoman eli pontkan suljettujen ovien takana. Eihän sitä voi tutkimatta tuomita… 

Maaherra saattoi käydä itse tarkastamassa nimismiehen kanslian. Alahärmässä oli kerran takavarikoitua ainetta pullo liikaa, mikä kummastutti maaherra Ahlbäckiä.

Toisen kerran, kun maaherra poikkesi vanhastaan tutun, suursikalan pitäjänä mainetta saaneen tuttavansa pihaan, kaivolla aikaileva renkimies tiesi, että asinomainen on tuolla sikalassa, ja lisäsi:” Kunnallisneuvos on sitten se, jolla on lippalakki päässä.”

Näin sellaista unta, että kun sarjavalitukset ovat yleistyneet tietotekniikan myötä ja muutenkin, valituksen hinnaksi määrättiin laissa 25 000 euroa kappale, ja tuomioistuin eli esimerkiksi hallinto-oikeus, sai harkintansa mukaan määrätä tuon maksun palautettavaksi hakijalle korkoineen. Tuomioistuimen päätöksen perusteluistahan voi suoraan lukea, onko asia arvioitu tarpeelliseksi.

Unessani vajaavaltaisten eli esimerkiksi lasten ja mieleltään järkkyneiden asiat tutkittiin ja ratkaistiin ilmaiseksi.

Haaveilemallani on kummallinen kaiku menneisyydessä. Olen itse yrittänyt - onistumatta - vitsailla, että olisi kiva kun saisi sellaisen tuomarin tai bastaavan viran, jollaisen nimitys oli “prebenda”, eli virka, josta saa palkan mutta jota ei tarvitse hoitaa. Työt sai teettää esimerkiksi jollakin nälkäisellä teinillä tai muulla lainlukijalla.

Pahasti pelkään, etteivät nämä ajatukset ole tästä maailmasta.  Mutta mitämaks! Mielestäni lehdissä kirjoitetaan jatkuvasti hullumpiakin.

Seitsemän viisasta lakimiestä

 

“Seitsemän viisasta miestä” on maailman vanhin ja laajimmalle levinnyt tarinasikermä. Suhteellisen niukka yhteenveto löytyy Wikipediasta haulla “Seven Sages”. Usein viitattu esimerkki on Sinbad (Sindibad), jonka sanskritinkielinen versio on yli kaksi tuhatta vuotta vanha. Vanhan testamentin Salomon tuomio on hyvin tyypillinen. Hyvä kertomus, paha kertomus, yllättävä ratkaisu. Mukana on myös karmea vitsi: elleivät äideiksi itseään väittävät itse tiedä, kumpi on synnyttänyt vauvan, lyötäköön lapsi miekalla halki niin että molemmat saavat oman puolikkaansa. Ja viisaus on se, että oikea äiti kauhistuu mutta väärä ei.

Lakimiesten tunnus on edelleen miekka ja vaaka. Olisiko se tämän tarinan perua?

En mene kieltämään, etteikö minusta itsestäni olisi tuomarina toimiessani joskus tuntunut, että riita ratkaistaan samalla tavalla kuin vaatteita ennen ratkaistiin eli ratkottiin partakoneen terällä. Ja vielä vahvemmin: riitaveljille ei jäänyt mitään hyödyllistä.

Seitsemän viisaan joukossa - meidän nurkilla ehkä parhaiten tunnetussa antiikin kreikkalaisessa muunnelmassa - viisaista on vain yksi lakimies, ateenalainen Solon, joka keksi lainsäädännön ja oikeudenkäynnin.

Muita viisaita lakimiehiä ei ole toistaiseksi ilmennyt, vaikka tarjokkaita on ollut.

Suosikkini on suomalainen versio, jossa poika joutuu vaaroille alttiiksi mutta päätyy paaviksi, ellei sitten kuninkaaksi, koska on niin etevä, että ymmärtää eläinten kieltä ja saa siten tietoa, jota muilla ei ole.

Minulla on ajatus, kun panen “lakimiehen” otsikkoon. Termi muuten on nykyisin “juristi”.

Tietenkin usein ajatellaan, että lakimiehet työskentelevät rikosasioitten ja oikeusriitojen kanssa. Tämä on totta - mutta viimeksi kuluneet 1 000 vuotta ja edelleen hyvin tärkeä oikeudellinen ala on maa- ja vesioikeus.

Suomea on koskettanut erittäin syvällisesti maanjako ja asutus. Ne liittyvät välittömästi toimeentuloon, nimenomaan ravintoon. Ne liittyvät talouteen eli siis rikkauteen ja köyhyyteen.

Tällä hetkellä ympäristöongelmat peittävät näkyvistä ongelman laajuuden. Jopa Pentti Linkola ja ennen häntä Reino Kalliola ja sitten myöhemmät vihreät keskittyvät eläimiin ja kasveihin tai suoraan hiilinieluun, joka on puolitieteellinen termi.

Aikaisemmin maanomistus ja maanvuokraus oli keskeinen kansalaissodan ja sen jälkiseuraukset aiheuttanut tekijä. Toisen maailmansodan jälkeen maanhankinta oli koko Euroopan mittakaavassa valtava operaatio, joka onnistui. Monien kirjoittajien ja kirjailijoiden sävynvalintojen vuoksi etenkin kylmien tilojen eli rakentamattomien maa-alueiden osoittaminen evakoille ja rintamamiehille leimattiin niin syvästi “herrojen” pahuudeksi, että tuo mielikuva on edelleen tallella. Asian toinen puoli on ainakin puolen miljoonan suomalaisen pitäminen hengissä sodan päättymisen jälkeen. Viisaammat tiesivät jo 1945, että ratkaisu on väliaikainen mutta kaikki ei riipu suomalaisista. Noin neljännes äänestäjistä odotti esimerkiksi jonkin mallista kommunismia, joka toisi mukanaan väljemmät maat ja raatamista helpottavat koneet.

Englannissa koko yhteiskunnan tuhannen vuod muutokset voi lukea yhden oppisanan ympäriltä: “enclosure”. Vuodesta 1077 sotaisa yläluokka työni köyhiä pois yhteismailta ja aitasi pienetkin viljapellot lammaslaituuksi, koska villasta sai hyvän hinnan. Myös 1600-luvun sisällissota (Stuartit, Cromwell) selittyy tältä pohjalta. Teollistumisen alkaessa 1800-luvulla metsät oli käytännössä hakattu ja vilja hankittiin ostamalla tai varastamalla.

Meillä isojako oli valtava muutos. Yleensä kylät hajotettiin, ja asiaa ajoivat muun muassa aateliset, jotka eivät pitäneet siitä, että maanmoukat jupisivat keskenään savuisissa pirteissän. Kotikuntani sinänsä kummalliset nauhakylät - kymmenenkin kilometriä komeita taloja vieri vieressä joen äyräällä ja huonot ihmiset kilometrin tai kahden päässä pikkumurjuissa.

Kun menin kansakouluun, enemmän kuin kolme neljästä suomalaisesta sai toimeentulonsa maasta ja metsästä. Tällä hetkellä osuus on noin kolme sadasta.

Jottei kenenkään tarvitsisi kysyä, omat isovanhempani olivat kaikki maaseudun maattomia ja käytännössä kouluttamattomia. Nousun reitti oli käsityöläisyys. Itse olen suvussani isäni jälkeen toinen yliopistossa koulutettu ja neljäs yloppilas.

Tunkio

Hiljan keksin mennä Kauklahteen vanhaa tietä koulun puolelta eli rautatiestä länteen. Joku oli rakentanut 15 kerrostaloa Masalaan. Ennen isommalle tielle kääntymistä on se paikka, joka nimetään keskiaikaiseksi asuinpaikaksi. Itse asiassa se on esihistoriallinen asuinpaikka.

Vaikka tietäisitte, mikä Kehä III:lle ja junaan näkyvistä katoista on Korkmanin talon ulorakennus, älkää menkö sotkemaan paikkoja..

Lähellä oli muuten laituri, johon S/S Adlercreutz purjehti aikoinaan ja jota myös Hvitträskin herrat arkkitehdit käyttivät, sikäli kuin vilkkkaalta sukupuolielämältään kerkisivät. Hörypurresta tunnetun suvun edustajat olivat toimen poikia. Heitä sakotettiin vähän väliä tappelemisesta maantiellä, joka siis on edelleen alinen Viipurin tie tai nykyaikaisemmin Kuninkaantie. Se lienee Suomen toiseksi vanhin maantie, heti Hämeen härkätien jälkeen, ja siitä ajan kauppaan.

Nykyiset tuon nimen kantajat tunnen sävyisinä. Joku ihmettli, ikseivät nämä vaihda nimeään helpommaksi, ja vastauksena muistelin, että Juhana III:n antaman lain mukaan nimensä muuttava aatelismies pitää mestattaman. Suomennos, Kotkaristi, olisi kyllä komea.

Muutaman kerran olen luullut näkeväni tuolla tiellä vilahduksen Kaarle-herttuasta, joka on menossa Raaseporiin herjaamaan Klaus Flemingin ruumista. Katso lähemmin Edelfeltin maalaus. 

Tämä Kirkkonummen seutu oli Viron puolena Paadisten luostarin maita keskiajalla ja kuului luultavasti pitkät ajat sitä ennen sekä ruotsin että balttilaisten kielten ja niiden edeltäjien vaikutuspiiriin.

Sen sijaan puheisiin nahkakansasta eli nykysaamelaisten esi-isistä, joita siis olisi parveillut Suomen sisämaissa niin että Kirkkonummellakin on Lapinkylä, jätän omaan arvoonsa. Pohjanmaalla on Lappajärvi ja Lapua eikä Kyrö kai liity kytösavuihin vaan tarkoittaa kallioista paikkaa.

Hakukoneesta näen että useatkin arkeologit rakastavat tunkioita. Tunkioilta löytää todella paljon ihmisistä, ihmissuhteista, sodasta ja kaupasta kertovaa tavaraa.

Erittäin etevää on nykyisin tutkimus, jota kukaan ei varmaan kadehdi tekoälyltä (AI). Jätevesistä ja jätöksistä eli siis paskan penkomisesta saa hyvin tarkasti selon syödystä, elimistön läpi kulkeneesta aineesta.

Sääli että ihmiset haluavat olla kadehditulta seudulta ja suurta sukua. Kun opetin kulttuurihistoriaa (Turussa) ja tutkin suomalaisia tuomareita ja heidän taustojaan, ymmärsin menetelmäni vääräksi. Ei pitäisi olla niin kiinnostunut merkittävistä ihmisistä tai paikoista, vaan merkityksettömistä.

Sosiaalisesti ja kulttuurisesti “tunkion penkominen” olisi ehkä antoisampaa. Tuo meidän histoirallinen paikkamme, joka on kartassa merkitty vihreällä suojelualueeksi, tuottaa tunnistaa esimerkiksi särkyneitä keskiaikaisia astioita. 

Kivikauden työmaat ovat kiinnostavia toisin kuin yksittäiset esineet. Meillä on vähän ympäri Suomea paikkoja, jotka ovat täynnä pilalle menneitä kivikirveitä ja etenkin iskoksia eli kiviesinettä muokattaessa syntyneitä sirpaleita, ikään kuin kiven “lastuja”. Toiminnan laajuus, suunnitelmallisuus ja tekijöiden taito tulevat vaivatta näkyviin.

Kun tutkin korkeimman oikeuden arkistoa, etsin konsepteista huonojen esittelijöiden papereita, joita oli ennen ratkaisun antamista jouduttu kovasti korjailemaan. Prosessi eli ratkaisun syntyminen oli kiinnostavaa. Valmis ratkaisu oli jotenkin masentavan toisteinen. Esimerkiksi Suomen rakentaminen grynderivuosina 1950-luvulta alkaen näkyy tuomioista. Erilaiset rakentajat yrittivät tietysti välttää vastuu etenkin rakennusvirheistä. Vielä esittelijä toimineet Miettinen ja Leivonen ja pari muuta kehittivät perustelut, joilla lannistettiin esimerkiksi Keskus-Sato, jonka asiamies kyllä oli myöntänyt oikeudessa, että hissikuiluissa oli puolitoista metriä vettä, mutta se oli yhtiön konekirjoittajan vika ja yksin hänen vastuullaan…

Tapana oli silloin ennen merkitä asunto-osakeyhtiön perustajaksi konekirjoittaja-sihteerit, esimerkiksi Ritva ja Raili, tai Terttu ja Marja-Liisa, joka tapauksessa nöyrää väkeä. Rakentajat ja kaupungin insinöörit istuivat Palacen toisen kerroksen ravintolassa ja vetivät viinaa niin että nuppi tutisi.

Professoreita

Kehuin eilen Erkki Aurejärven kirjaa mutta asiayhteyden takia en ehtinyt sanoa, että ne tupakkaoikeudenkäynnit, joita hän myös kuvaa laajasti kirjassaan, on suuri kertomus sankarillisesta toiminnasta. Hän oli todella tärkeällä asialla, käytti määrättömästi aikaa, omien sanojensa mukaan ei ansainnut mitään vaan sen sijaan menetti paljon omia rahojaan, ja keräsi vastaansa joukon kaupungin parhaita asianajajia, joilla oli käytettävissään tupakkateollisuuden pohjaton rahapussi.

Joku vähemmän etevä lakimies kuin Aurejärvi olisi luultavasti menestynyt paremmin. Tupakointinongelma sinänsä oli kulttuurinen muutos, joka oli poliittinen eli lainsäädäntöongelma ja hän ajoi sitä oikeudellisena eli tomioistuinasana.

Koska asia on aidosti vaikea ja monitahoinen, tyydyn tässä käyttämään kielikuvaa: ei edes korkein oikeus voi estää päätöksellään talvea tulemasta tai tuulta puhaltamasta. Tällä hetkellä äärimmäisen kiireellinen ja vaikea ongelma, ilmaston ja monimuotoisuuden nopea tuhoutuminen, ei ole tuomioistuinasia. Se että joku lyö lasta, on poliisin ja tuomioistuimen asia. Saako lasta lyödä, oli lainsäädäntökysymys, josta oltiin aika jyrkästi eri mieltä. Olen aikuisena lakimiehenä jutellut myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat toistelleet, että joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee. Koska olin itse nuori ja nenäkäs, sanoin kerrankin, että joka kuritushuoneetta kasvaa, se kunniatta kuolee.

Aurejärvestä tulee tosin mieleeni eräs toinen henkilö, joka sai noin kerran viikossa turpaansa Helsingin rautatieasemalla. Espoossa oli minun aikaani poliisi, jonka lyömisestä joku sai useita kertoja vuodessa lain siitä säätämän kovan rangaistuksen, kun piirin muita kahtakymmentä poliisia ei vastustettu väkivaltaisesti koskaan.

Tämä on minulle mysteeri: taito kävellä nyrkkiin. Kuulun itse noihin lahjakkuuksiin. Olenhan saanut potkut jopa isäni asianajotoimistosta ja korkeimmasta oikeudesta, jonka etevä jäsen kehotti minua harkitsemaan toisia tehtäviä oltuani 14 vuotta esittelijä. Arvi oli minusta oikea. Talossa oli suuri määrä minua parempia esittelijöitä, puhumattakaan jäsenistä. 

Toisen kerran lisäsin mainettani vihattavana henkilönä, jollaisella ei pitäisi olla mitään tekemistä hovioikeudenneuvoksena, sanomalla hovioikeuden kahvilassa rikolllisten paapomista paheksuvilla kollegoilleni, että minä voin järjestää heille tilaisuuden ja sopivat lyömäaseet mennä esimerkiksi tulevana perjantaina Sörnäisten keskusvankilaan hakkaamaan rikollisia. Ensimmäisenä poistui pöydästä se pulloposkinen neuvos, josta kaikki tiesivät, että hänellä oli itsellään tapana piestä vaimonsa, yleensä perjantaisin, aseena Hoover-pesukoneen sininen poistoletku. Sama hovioikeudenneuvos tapasi pikkujouluissa “leikillään” kuristaa erästä kollegaamme, koska tämä oli hurri.

Kivimäki

Saan perua puheitani. Olen toistellut, että hyvät kirjat ovat tätä nykyä saanta saaliissa. Voi olla, mutta tässä on tosi hyvä kirja. Olen syyllistynyt panetteluun moittimialla, että tämän hetken viisaat kaihtavat raikasta ja omaperäistä otetta - umpihankihiihtoa - etenkin jos tiedossa on valmis, koneella tehty latu ja voiteena jotain hyvin epäilyttäviä kemikaaleja.

Heikki Halila oli Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori eli samassa virassa, jota Kivimäki itse aikoinaan hoiti, ja myöhemmin sellainen suurmies kuin Matti Ylöstalo.

Minulla oli tilaisuus langettaa ylleni epäilyn varjo - esteellisyydestä kiittävän arvioinnin kirjoittamiseen - koska juttelin tekijän kanssa ja sain ilon esittää hänelle huomioitani taittovedoksena silloin olleesta kirjasta. Kolllegan intuitio oli hänen maineensa veroinen. Kivimäen tietysti nyt vanhentunut “Tekijänoikeus”, se sotaan syyllisenä vankeudessa kirjoitettu.

Kun en tunnusta “kahden kulttuurin” ajatusta (C.P. Snow) vertaa sumeilemattomasti luonnontieteeseen. “Tekijänoikeus” on kirjoitettu ajatellen siviilioikeuden järjestelmää. Saman ajattelutavan uhri oli muuten toinen merkittävä juristi, Kivimäen kansliapäälliköksi löytämä Y.J. Hakulinen. Itse asiassa siviilioikeudessa kävi samalla tavoin kuin fysiikassa, kun suhteellisuusteoria ja kvantimekaniikka syntyivät samaan kasaan ja näyttävät olevan keskenään jotenkin eri paria, vaikka toimivat yhdessä kuin junan vessa. Fysiikassa mainitaankin usein Niels Bohrin johdolla rakentunut “Kööpenhaminan konkordanssi”. Ei “järjestelmä”, vaan “yhteisymmärrys” tai “sopimus”. 

Ei “prejudikaatti” ole “ennakkotapaus”, niin kuin se kuitenkin suomennetaan, vaan esikuva-ratkaisu. Malliksi ratkaistu, ei ennakolta ratkaistu. Tämä on asian ydintä. Elävä, maitoa kannusta kaatava nainen oli Vermeerin malli. Valmistunut taulu oli teos.

Vasta Halilan kirjasta käy ilmi, miten alkujaan loistottomasta kansakoulunopettajan pojasta tuli Suomen luotetuin poliitikko, jonka kanssa tulivat toimeen sekä demarit että maalaisliitto ja kohtuullisesti myös oikeisto ja ruotsinkieliset, Ilmi käy sekin, miksi Kivimäki yllättyi niin aidosti ja ikävästi kovasta vankeustuomioistaan sotaan syyllisenä. Hän näet itsekin käsitti toimineensa etenkin Suomen Saksan lähettiläänä sodan aikana Berliinissä, Suomen valtion asianajajana. Tuosta ammatista hänellä oli syvällisemmät tiedot ja kokemukset kuin kenelläkään muulla; hänen kotipesänsä oli Turussa toiminut toimisto Tulenheimo & Kataja. Suomen asianajajana Berliinissä hän edisti päämiehensä eli Suomen tasavallan asiaa keräämällä ja välittämällä tietoa ja esittämällä tulkintavaihtoehtoja jatkuvat i muuttuvissa tilanteissa.

Tämä on se suuri ero. Ranskassa oli vaikuttanut varsinkin 1700-luvun alussa Lutu XIV, joka murjaisi:” Valtio, se olen minä.” Ehkäpä meillä Mannerheimilla oli samaa ajatusta. Hän oli varttunut Venäjällä, jossa hallitsija ei ollut vastuussa kansalle, vaan kansa hallitsijalle. Sama näyttää siumennen sanoen olevan V. Putinin käsitys asiasta.

Asianajaja käyttää edustamansa tahon puhevaltaa, mutta laskun maksaja voi syytä ilmoittamatta lopettaa toimeksiannon ja kääntyä esimerkiksi toisen asianajajan puoleen. Näin tapahtuu myös käytännössä. 

Tuomari on jotain aivan muuta. Tuomarin virassa pysymisen oikeude lukkona on esimerkiksi “res judicata” - kerran oikeusvoimaisesti ratkaistua asiaa ei voi ottaa uudelleen käsiteltäväksi eli tuomaria vaihtamalla ei päästä mihinkään.

Kirjan hyvyys välittyy siitäkin, ettei sitä näin esitellessä halua tehdä mitään yhteenvetoa. Riittää kun sanoo: lukekaa! Nykyisiä oikeustieteen opettajia neuvoisin luetuttamaan oppilaillaan tämän. Lakimiehistä on julkaistu sangen vähän täyspätöistä tekstiä.

Matti Ylöstalo oli poneeriupseeri ja ansainnut vaivoistaan rautaristinkin- hän oli Kiestingissä räjäyttämässä sitä junaa, josta sai nimensä Veturipuro. Kerran hän kysyi minulta muka mietteissään, että jokohan slobot ovat löytäneet Enson voimalan padon räjähteet. Säikähdin ja kysyin: mistä sinä tuollaista tiedät. Johon Ylöstalo: kun itse panostin.

Heikki Halila on piirtänyt kuvan opettajasta, Kivimäestä, joka on pioneeri sanan sotilaallisessa (ei poliittisessa) mielessä: sillanrakentaja, ponttooninkantaja, tientekijä, tarvittaessa miinanraivaaja. Siinäpä mallia kenelle vain.

Virkamiehen sananvapaus

Opetan. - Näiden asioiden opettamisesta ain palkkani vuosikymmeniä

Valtion, kunnan tai vastaavan julkisyhteisön tehtävissä voi toimia virkasuhteessa tai työsuhteessa. Vikrkamies voi kajota kansalaisen oikeusasemaan. Tyypillinen esimerkki on poliisi tai tullimies. Tyypillinen on myös tuomari. Ei pidä sekoittaa. “Tuomariksi” nimitetään usein oikeustieteellisen tutkinnon suorittaneita, jotka voivat olla myös asianajajia, liikeuristeja tai vastaavia. “Istuva tuomari”  on määrätty tuomioistuimen jäseneksi. Tuomioistuimia ovat esimerkiksi käräjäoikeus ja hovioikeus.

Kärjistäen: virkamiehellä ei ole sananvapautta. Tämä nyt ei ole totta, mutta esimerkiksi tuomari antaa lakiin perustuvan päätöksen, eikä hänen pidä esitellä esimerkiksi henkilökohtaisia mielipiteitään asian johdosta. Laissa on ollut satoja vuosia sääntöjä, joiden mukaan esimerkiksi päätöstä harkittaessa tuomioistuimessa keskusteltu ja kirjoitettu on salaista. Siitä ei saa puhua.

Olen kai itsekin kuullut tuomarin sanovan kahvikupin ääressä, että tuo Virtanen oli kovasti vastaan mutta jätti äänestämättä, kun panin hänet koville.

Tuollaista repliikkiä seuraa kahvilan pöydässä hiljaisuus, joka voi olla kiusaantunut tai jäätävä.

Tämäkään ei ole totuus, mutta oman tulkintani mukaan virkamies, esimerkiksi hovioikeudenneuvos, joka sanoo iltapäivälehden toimittajalle, että kollega eli hovioikeudenneuvos N.N. on arvostelukyvytön tolvana, tekee suorastaan virkavirheen, josta häntä voitaisiin rangaista. Selvää pykälää ei ole. Saa sanoa: hovioikeus on ratkaissut tämän asian tavalla, joka herättää kysymyksiä. Olen itse kirjoittanut oikeustapausta arvioidessani, että Korkein oikeus näyttää sivuuttaneen sen ja sen lain säännöksen ja päätyneen siten ratkaisuun, joka on altis arvostelulle.

Mutta että menisi sekaantumaan itse tuomarina eri jaostolla vireillä olevaan asiaan - se ei käy.

Tässä ei ole mitään outoa. Virkamies käyttää lainattua valtaa. Hän on valtion suu. 

Perustuslaissa korostetaan tasapuolisuuden vaatimusta. Siksi virkamies ei saa toimia tavalla, joka heräsi perusteltua epäilyä hänen tasapuolisuudestaan. Kun olin tuomarina hovioikeudessa, oli selvää, etten koskenut pitkällä puullakaan sellaisiin juttuihin, jotka tulivat isäni ja veljeni edustaman asianajotoimiston suunnalta.

Tuomari ei saa sekaantua uudestaan kerran ratkaisemaansa juttuun. Sellainen tilanne voi tulla, jos asianomainen yllättäen etenee urallaan.

Salassapitoon velvoittavat säännöt ovat lähellä tätä. Lääkäri, pappi ja puolustusasianajaja eivät saa puhua kenellekään sivulliselle asioista, jotka he ovat saaneet tietoonsa tehtäväänsä hoitaessaan. Sotilailla on laaja salassapitovelvollisuus. Luin lehdestä, että myös varusmiehille tehdään nykyisin selväksi, ettei valokuvaaminen varuskunnassa tai esimerkiksi sotaharjoituksissa ole sallittua. Jos sitten haluaa ryhmäkuvan, siihen on saatava esimieheltä lupa. Perustelu on nähdäkseni hyvä.

Sitten on paljon muitakin kuin virkamiehiä koskevia sananvapautta koskevia sääntöjä. Yksi sellainen on liikesalaisuus. Myös työsopimuksen puolella on sääntö, joka estää työntekijää puhumasta julkisuudessa mitä sattuu.

Ongelmia on. Muistan tuomarin, joka käytti kaksi kertaa kovempia rangaistuksia kuin muut. Tietysti hän vetosi harkintaansa ja ikeudenmukaisuuteensa. Sellainen keskustelu voi olla vaikea. Muistan tuomareita, jotka kiihkeinä raittiusmiehinä tai uskonlahkon kannattajina antoivat vakaumuksensa näkyä.

Ja erään, aikojen takaa, joka oli oikeamielisyydessään niin kiihkeä, että juun alkajaisiksi haukkui ja höykytti syytetyn, kuten hän luuli. Haukuttu olikin uusi nimismies eli syyttäjä. Ja kun itse juttuun päästiin käsiksi, siinäkin kävi niin, että tuomiolle tuodulla loli vedenpitävä alibi, ja syyte oli hylättävä.

M ieleen tulee Kleistin romaanin MikaelKolhaas, joka oli “oikeamielisyydessään hirvittävä mkies”.

Saksalaisomaisuus

Nyt on otettu puheeksi, että länteen jäädytetyt venäläiset varat osoitettaisiin Ukrainalle. Venäjä olisi velvollinen korvaamaan aiheuttamansa tuhot.

Itse olen sitä mieltä, että jälleenrakennus olisi rahoitettava ja tuhot katettava venäläisistä varoista. Hyökkäyssota on kaikkea sitä, mitä oikeusvaltio haluaa estää:  väkivaltaa ja nyrkkivaltaa.

Piintyneenä lakimiehenä mainitsen kuitenkin pari asiaa.

Ajatus ei ole uusi, vaikka sellaista on väitetty. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi velvoitettiin luovuttamaan välirauhansopimuksella saksalaisoamsiuus sodan voittajille eli tässä tapauksessa Neuvostoliitolle.

Mielestäni yllättäen tuo määräys koski myös Saksan kansalaisia ja myös heidän yksityisomaisuuttaan. Ainakin 147 kiinteistöä siirtyi Neuvostoliitolle, niistä eräitä Helsingistä ja Espoosta. Hieman vaikeasti löydettävien asiakirjojen mukaan joissakin tapauksissa ajauduttiin jopa häätöihin, kun Mannerheimintien kerrostalon omisti Saksalaisen omistajan suomalainen vaimo.

Neuvostoliitto perusti Suomeen osakeyhtiön, jonka nimeksi tuli Seximo Oy. Se alkoi hallinnoida suomalaisia osakkeita ja teollisoikeuksia. 

En ole yksityiskohtaisesti selvillä, miten lauttasaarelaisesta konepajasta tuli Konela Oy, joka toi maahan kaikkia neuvostoliittolaisia autoja Pobedasta Gaziin. Ainakin yhtiö oli Neuvostoliiton omistama ja joitakin vuosia Suomen toiseksi suurin autojen tuontiliike.

Moni lukija saattaa muistaa, että itäautot olivat hinnaltaan halpoja. Etenkin italialaisen Fiatin suunnittelema Lada oli hyvin näkyvä ja suosittu kulkuneuvo.

Ammattini ja taustani vuoksi tunnen patenttien, tekijänoikeuksien ja tavaramerkkien kohtalon selkkausten jälkeen. Periaatteessa Neuvostoliitto vei toisen maailmansodan päätyttyä Saksan itävyöhykkeeltä koneet ja  merkitsi nimiinsä sellaiset tavaramerkit kuin BMW, Basf, Carl Zeiss jne. Työntekijät siirtyivät puolestaan laajasti länteen. Kuuluisin heistä oli Peenemündestä suoraan Yhdysvaltoihin kiidätetty rakettispesialisti Wernher von Braun. Tutkijoiden ja insinöörien tarinasta on muun muassa kirja “The Paperclip Conspiracy”. Kortistoihin merkittiin glemmarilla ne henkilöt, joita ei syytetty sotarikoksista, koska he olivat tärkeitä teollisuudelle.

Rauhansopimus ylitti kansallisen lain. Ajatus on täsmälleen sama kuin meillä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Oli säädettävä eduskuntalaki, jotta päästiin rankaisemaan takautuvasti sotasyyllisinä etenkin henkilöitä, jotka eivät olleet sotasyyllisiä. Varmuuden vuoksi Talvisodasta ja Saksan ja Neuvostoliiton liittosuhteesta 1939-1941 ei saanut puhua oikeudenkäynnissä mitään.

Monista tutkimuksista huolimatta on epäselvää, oliko tuo Suomen oikeushistorian rumimpiin kuuluva laki muutakin kuin Paasikiven ja Kekkosen toimenpidesarja, jolla haluttiin välttää pahempi vaihtoehto, eli maan miehittäminen tai ainakin sen yrittäminen, ja samalla taluttaa Eduskunta ja Valtioneuvosto vuosikymmeniksi tasavallan presidentin komentoon. 

Jotkut asiakirjat ovat lännessäkin edelleen salaisia. Mitä olisi tapahtunut, jos suomalaiset olisivat työntäneet Rytin ja kumppanit Nürnbergin oikeudenkäyntiin? Vallitsevan käsityksen mukaan siellä suomalaisia vastaan ilmoitettu juttu olisi jätetty tutkittavaksi ottamatta, koska Potsdamissa ja Teheranissa oli sovittu toisin. Vallitsevan tulkinnan mukaan USA ei olisi tehnyt mitään, jos Suomi olisi vedetty itäblokkiin eli Neuvostoliiton kaitselmukseen. Neuvostoliittohan perusti 1945 siirtomaajärjestelmän, johon jotkut uskoivat ja monet olivat uskovinaan. Oli pidetty vaaleja, joissa yllättäen voittivat Neuvostoliittoon uskovat, sosialismiin toivonsa panevat kansalaiset. Väkivaltaa ja sillä uhkaamista nimitettiin ystävyydeksi. Ja vuosikymmeniä sosialismin jälkeen Putin-raukkakin yrittää laajentaa ystäväpiiriään, ulkomaille.

Nyt Venäjä ja Ukraina ovat sodassa, mutta puhetta on myös muissa maissa olevasta venäläisomaisuudesta. EU:n maat, Englanti ja Yhdysvallat eivät ole sodassa Venäjän kanssa, eikä siis myöskään Suomi. Siten alussa esitetty ajatus noiden rahojen osoittamisesta Ukrainalle on tavattoman mutkikas. Taustakysymys on vielä vaikeampi: laillisuudesta kiinni pitävä valtio on alakynnessä niistä piittaamattomaan verrattuna.

Jurisprudentia

 

Kavahdan oikeudenmukaisia ihmisiä. Heitä oli ennen tuomarikunnassa koko joukko. He tekivät oikeudenmukaisia päätöksiä. Se siis oli heidän käsityksensä, ja useimmiten muidenkin.

 

Opin varhain ulkoa värssyn, jolla Justinianuksen lakikirja Corpus Iuris Cilvilis alkaa.

 

“Justitia est constans et perpetua voluntas jus suum cuique tribuens. Jurisprudentia est divinarum atque humanarum rerum notitia, justi atque injusti scientia.”

 

”Oikeudenmukaisuus on jatkuva ja päättymätön tahto antaa jokaiselle, mikä hänen on. Oikeus on tietoa jumalallisista ja inhimillisistä asioista, oppi oikesta ja väärästä.”

 

Sekä tuo teksti että historia 500-luvulta alkaen kertovat, ettei kysymyksessä voi olla saavutettavissa oleva tila, ei edes mielentila. Käsite on dynaaminen. Puhe on pyrkimyksestä eli tahdosta. (Nykykielen ”tahtotila” on huonosti ajateltu termi, koska tahto ei voi olla tila, vaan prosessi eli kehityskulku.)

 

Lisävihjeen antaa vaikea sana ”ars”, joka sanakirjan mukaan on sekä taito ett tieto.

 

Toisin sanoen oikeustiede ei ole oikeastaan tiedettä, vaan pikemmin taidetta. Taide ei ole koskaan ollut mielijohteitten mukaan ajelehtimista, vaan kurinalaisuutta. Ajatelkaa esimerkiksi musiikkia, jossa yhtyvät harvinaisen pikkumainen sääntöuskollisuus – esimerkiksi rytmi, tempo ja sävelkorkeus – ja eläväksi tekevä tulkinta, eli siis ihmisen mieli ja ainakin jossain määrin ainutlaatuinen persoonallisuus.

 

Samalla tuo iskulause vihjaa, ettei oikeudellista riitaa tai rikosta voi ratkaista kuin ristisanatehtävää tai helpohkoa matemaattista probleemia. Ei voi sanoa tosissaan: tämä on oikea ratkaisu. Käyttääkseni fysiikasta noudettua kielikuvaa, oikeudessa vallitsee epätarkkuusperiaate. Jos tiedät nopeuden eli kulmamomentin, paino eli massa jää tuntemattomaksi, ja päin vastoin.

 

Fyysikko ja tähtitieteilijä, jotka ovat kehittäneet lopullisen kaavan ja ratkaisseet olevaisen perusarvoituksen, talutetaan saamaan hoitoa. Ennen käytettiin klooripromatsiineja.

 

Otin aiheen tällaiseen saarnailuun tavattuani merkittävän valikoiman nuoremman polven lakimiehiä, joista eräät olivat kyllä jo siirtyneet eläkkeelle. Lisävauhtia sain, kun televisio mainosti tulevaa ohjelmaa (MOT?) siten, että joku sanoi murheellisella äänellä tuomioistuinten keskittyvän rangaistaviin tekoihin ja unohtavan niiden seuraukset.

 

Seurausvastuu hylättiin 500 vuotta sitten. Asia sivuutetaan nykyisin peruskurssilla lyhyesti. Murhasta ei voi tuomita huoltomiestä, joka unohtaa lukita rappukäytävän oven niin että murhamies pääsee hiipimään yöllä asukkaan kimppuun. Murhasta ei liioin tuomita henkilöä, joka kiukunpuuskassa tönäisee toista kämmenellään niin että tämä kaatuu ja paukauttaa kallonsa halki portaikon ritilän kulmaan. Teon nimitys on ”kuolemantuottamus”.

 

Istuin itse isäni siipimiehenä Pörssiklubilla kuulemassa, kun arvokkaat lakimiehet kauhistelivat tehtaanjohdon nyt saamaa tuomiota ympäristörikoksesta, vaikka he harjoittivat elinkeinoa yhteiseksi hyväksi laskemalla selluloosatehtaan lipeät vesistöön. Kekkosen ja muiden kommunistien juonia! Vuosi oli 1970.

 

Sovi

 

Syksyn tullen siat ja työläiset teurastetaan.

 

Tätä taloudellista mallia noudattivat vielä hunnit 400-luvulla ja Stalin 1900-luvulla.

 

Orjataloudesta on kirjotettu paljon pahaa, ja täysin aiheettomasti. Kuka on kenenkin orja? Pappi on jumalan orja, satraappi kuninkaan, ja sekä jumalan että kuninkaan on otettava joka käänteessä huomioon sotaväki.

 

Jos Hitler olisi tehnyt liittokohtaiset sopimukset kenraalien ja jättiläisinflaation valmiiksi pehmentämien alamaisten kanssa, hän olisi voittanut väkivallalla Neuvostoliiton ja Englannin.

 

Lukijat olivat mahdottoman hienosti jyvällä. Demokratia on taloudellinen ratkaisu. Puheet tasa-arvosta ovat usein luvallisia mutta aina harhauttavia. Ja tässä on mielen takana sopiminen työehdoista, näiden päivien puheenaihe.

 

Sopiminen eli kaupan tekeminen ja työvoiman palkkaaminen ei saa maksaa niin paljon, että itse toiminta alkaa halvaantua. Tähän viittasin mainitsemalla transaktiokulut.

 

Jos tyydymme viimeisiin pariin vuosituhanteen, muun muassa ranskalaisen Pardessus’n kauan sitten julkaisemat kaupalliset säännöt etenkin Barcelonan seudulta 1200-luvulta kertovat aivan yksityiskohtaisesti, miten yritystoiminta kehittyi Euroopassa. Organisaatiomalli oli ritarikunta, sellainen kuin esimerkiksi Temppeliherrat. Kirkon yritykset eli luostarit kuuluivat kukin johonkin sääntökuntaan, ja monissa tapauksissa onnistuttiin vuosisatoja tuottamaan myyntiin asti esimerkiksi juustoa tai viiniä.

 

Yleissitovien sopimusten syntypaikka oli Englannin parlamentti, johon Edward III taiten ja niin menestyen, että samaan aikaan kuin Ranska, Italia ja Espanja pirstoutuvat, Englanti vakiintui ja vaurastui.

 

Asiasta on silminnäkijän kertomus, joka sattuu myös olemaan maailman parasta kirjallisuutta. Geoffrey Chaucer oli kuninkaan ja tämän pojan Mustan Prinssin luottomies, virkamies ja salainen agentti, joka matkusteli ympäri Eurooppaa ja tutustui jopa italialaisiin kirjailijoihin henkilökohtaisesti ja heidän teoksiinsa alkukielellä. ”Canterburyn tarinoita” oli ensimmäisiä englanniksi (Middle-English) painettuja kirjoja ja vakiinnutti kirjallisen kielen.

 

Tällä hovimieheksi nousseella viinikauppiaan pojalla lienee ollut suurikin vaikutus, kun espanjalainen Cervantes keksijä kehitti science-fictionin eli kuvitellun ja koetun todellisuuden yhdistelmän, joka on edelleen suosittu.

 

Todellinen kehityssysäys oli niin sanottu pieni jääkausi, joka alkoi loppua 1700-luvun alussa. Englannin ja Alankomaiden bravuuri oli tekstiiliteollisuus ja värjäys.

 

Onnistunut yritys kirjoittaa laki mahdollisimman vähin sopimuksin oli Yhdysvaltain perutuslaki. Samaan aikaan syntynyt Napoleonin laki, Code Civil, sisälsi kuitenkin niin paljon menneisyyden jäänteitä, että sitä ylläpitämään tarvittiin notaari eli ammattilainen huolehtimaan nimenomaan sopimussekamelskasta kauppakirjoista jälkisäädöksiin.

 

Caucerin modernista mielestä on muuten uusi elämäkerta, kirjoittajana Marion Turner . Chaucer – A European Life.

 

 

Hulluuden historiasta

 

Kuitenkin minulle tulee mieleen sekin, mihin Einsteinista kirjoittanut Levenson ei viittaa. Nerous ei näet mielestäni ole aivan normaalia.

 

Nyt tuttujen asioiden ohella kuvassa oleva yksityiselämä ja kirjeenvaihto, joka on sivuutettu paremmissakin elämäkerroissa, sisältää yllättävän määrän törkeää empatian puutetta. Kaks epäonnistunutta lapsisuhdetta ja kaksi laiminlyötyä lasta saavat kyllä rinnalleen Einsteinin muissa kirjeissä ystävilleen esittämiä luonnehdintoja avioliitosta loukkaavana ja tyhmänä järjestelmänä.

 

Siitä ei kannata erikseen kirjoittaa, että etenkin länsimainen, muka kunnioittamillaan ”arvoilla” kerskuva ihminen on hyvin todennäköisesti valehteleva suupaltti, jolla on taitoa ja kykyä panna aina ja kaikkialla oma etunsa kenen tahansa toisen edun edelle.

 

Se on hiukan mielenkiintoisempi asia, että perinteemme tukee eräitä kehityshäiriöitä, joiden biologinen pohja on yhtä epäselvä kuin poikkeuksellisen henkisen kyvyn.

 

Einsteinista esimerkiksi hahmottuu kuva asperger-tyyppisenä autistina.

 

Vahinko vain, että tiedämme niin vähän tästä häiriöryhmästä. Näyttää kuitenkin siltä, että se on ikävässä määrin synnynnäinen, että sairaalloisten piirteiden vakavuus vaihtelee paljon ja että vankka tuki ja sopiva opetus voi auttaa potilasta pitkälle.

 

En halua käyttää näitä nimikkeitä, koska ”neuronormaalit” ammattilaiset itsekin välttelevät niitä. Lainaan nyt kuitenkin Duodecimin lääkärikirjasta, jota olen tottunut pitämään maallikolle kätevänä ja luottamusta herättävänä lähteenä:

 

Autismikirjon häiriöt ilmenevät kahdella pääalueella:

vuorovaikutuksen ja kommunikaation poikkeavuutena

rajoittuneina, toistuvina ja joustamattomina käytösmalleina tai poikkeavina ja rajoittuneina kiinnostuksen kohteina.

 

Kuten tarkkaavainen lukija huomaa, tuossa ovat eräiden valtion elinten virkanimitys ja -ylennysperusteet. Tutkiessani muinoin tarkoin korkeimman oikeuden salaiset asiakirjat, myös kassakaapista joka oli aina auki, koska avain oli hukassa, opin täsmällisen nimityksen. Myöhemmin kumminkin erinomaisella menestyksellä jäsenenä eli oikeusneuvoksena toiminut henkilö ei ollut saanut kannatusta ylempään esittelijänvirkaan, koska häneltä ”puuttui sopivaisuus” tuohon tehtävään. Hän nimittäin oli poikkeuksellisen humaani ja samalla laajasti muuhunkin kuin juridiikkaan perehtynyt ihminen.

 

Kerran sanoin hänelle – hän oli eläkkeellä ja istumme heillä – että luultavasti aitoja ja ainoita jumalia on olemassa, määrällisesti yhtä enemmän kuin alkulukuja.

 

Hän oli samaa mieltä, ystäväni, hiuksiltaan murretun molekyylin värinen.

 

Runous on historiaa. Saamasi laskutoimituksen tulos on väärä, vaikka olet Einstein. Unohdat luonnonvakion. Kerro neliöjuuri miinus yhdellä ja integroi. (Kuvassa autismin spektri. Lähde Wikiedia)

  

Tiedosto

”Tiedosto” on hyvä sana, koska tiedostossa ei yleensä ole tietoja.

Oli hyviä kommentteja kirjoitukseeni funkis-runoudesta. Olisiko minun ollut aihetta korostaa, että Haavikko on edelleen oma aivokuoriaiseni.

Pidän aivan tavattomasti niin monista hänen runoistaan, ja ne ovat seuranneet minua läpi elämän.

Toiseksi olen yksi varsin harvoista hengissä olevista, joka tunsi Haavikon ja työskenteli paljon hänen kanssaan, myös runoja ja proosaa kirjoittaen. Paavolla oli suorastaan vimma siepata etenkin runon käännöksiäni, joita sitten mietittiin päivä tai viikko, joskus kuukausi. Kiivainta tämä oli 1975, kun suomensin Arja Saijonmaalle Oopperassa barokkiorkesterin kanssa esitettäväksi kymmeniä lauluja kymmenestä kielestä.  

Minusta tuli runoilija ja vapautuneempi suomentaja, kun pääsin eroon ihminen-Haavikosta eli noin 1982. Meidän piti tavata hänen pyynnöstään kun hän oli jo pahasti sairas. Emme ehtineet. Ehdin ilmoittaa, että tulen heti.

Se ei ollut läpihuutoasia, koska Paavo oli väittänyt kirjallisesti, että olen hänen julkinen vihamiehensä sen takia, mitä hän oli kirjoittanut hiljan kuolleesta vaimostani.

Tuon aforismin sisältö ei auennut kenellekään. Kauneusarvoakaan ei erotu. Donner muuten oli ennen, kun olimme paljon tekemisissä, toinen samanlainen. Hän kysyi jotain ja suuttui, jos vastaus oli toinen kuin hänen viisautensa.

Tämäkin tuli mieleen, kun istuin eilen mieleen painuvan illan professori-kaverini kanssa. Tietenkin me kaksi tieteellisen koulutuksen saanutta arvohenkilöä kerroimme toisillemme ikäviä ja hyvin ikäviä asioita hyvin monista muista henkilöistä…

Mutta ystävystyttävää oli että kuuntelimme ja puhuimme koko ajan valmiina hämmästymään ja yllättymään. Se on mainiota seurustellessa kaltaistensa kanssa, ettei tarvitse ajaa mitään ohjelmaan, vaan voi nauttia. Seuraavalla kerralla kerron ystävälleni maan viimeksi kuluneen 130 vuoden ajan tuomarikunnasta laatimaani muistilistaa ”kuuluisia kusipäitä”. Vaikka esittelyt olivat ennen usein suullisia ja muistioita ja lappuja on vähän, kyllä tuhansia vanhoja asiakirjavihoja ja siis etenkin konsepteja ja niihin kynällä tehtyjä muutoksia lukiessa syntyy käsityksiä. Esimerkiksi muuankin 20-luvun Lilius, joka eräitten elämäkertateosten mukaan oli varsin pisteliäs ja hankala ihminen, näyttäisi olleen aivan fantastinen juristi ja epätavallisen älykäs. Itse muistamani Ekholm oli samanlainen, Havanita-pikkusikareita tupruttava mököttäjä, joka livautteli myrkyllisiä huomautuksia, ja löysi kuin noita asian ytimen vaikeimmissakin jutuissa ja ratkaisi oikein.

Ja sitten oli niitä hyväntahtoisia tai suorastaan hyviä ihmisiä, joiden seurassa olisi ollut mielikseen – mutta kun he sotkivat omista kengännauhoistaan alkaen kaiken.

Esitän tieteellisen teorian. Some-raivoaminen voi liittyä siihen, että fyysisesti lähellä eläen ihminen oppi kantapään kautta, ettei kannata ”puhua suutaan puhtaaksi”, koska sama tyyppi tulee vastaan huomenna ja ensi viikolla ja tulevana vuonna. Ja niinkin voi käydä, että joutuu tahtomaan apua samalta ihmiseltä, jonka nyt haluaisi haukkua suut ja silmät täyteen.

Sähköinen viestintä on katkeilevaa. Siitä eivät koirat  perään hauku, mitä kirjoittaa verkkoon nimettömästi. Ennen ne koirat haukkuivat, ja aina syystä. Se on koirien tapa.